Ah - Lenore - mikset mua hylkää?

Kielimafia lisäsi wikilinkin Ravenista ja haluaa huomauttaa, että otsikko on tietysti eräänlainen sanaleikki. Kyseessähän on kirjaimellisesti Lenoren muisto.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille ystävilleni, vihamiehilleni ja vihanaisilleni - 1.1.2009
*
Oh God - tätä en voinut vastustaa. Ja nyt tarvitsisin hieman teknistä apua. Mutta olkoon. Menkää mukaan tähän. Lausuin itse - pitkästä aikaa - ko. runon suomeksi ja englanniksi kokonaan tunti sitten - ääneen. Kuka väittää, että riimitetty runo on helppo lukea? Jos väittää, on väärässä.

Mutta Mr. Poe- I love you. You are my-like-crazy-one.
*
http://www.youtube.com/watch?v=z3vDMtzS7KI
The Raven - Korppi
*
Heres a virtual movie of Edgar Allan Poe reading his much loved and very dark poem "The Raven"

The poem is read superbly by Basil Rathbone.

Heres an excerpt of what the excellent Wikipedia says about this most famous of poems..".."The Raven" is a narrative poem by the American writer Edgar Allan Poe, first published in January 1845. It is noted for its musicality, stylized language, and supernatural atmosphere.

It tells of a talking raven's mysterious visit to a distraught lover, tracing the latter's slow descent into madness. The lover, often identified as being a student,[1][2] is lamenting the loss of his love, Lenore. The raven, sitting on a bust of Pallas, seems to further instigate his distress with its constant repetition of the word, "Nevermore." Throughout the poem, Poe makes allusions to folklore and various classical works.

Poe claimed to have written the poem very logically and methodically. His intention was to create a poem that would appeal to both critical and popular tastes, as he explains in the follow-up essay: "The Philosophy of Composition". The poem was inspired in part by a talking raven in the novel Barnaby Rudge: A Tale of the Riots of 'Eighty by Charles Dickens.[3] Poe borrows the complex rhythm and meter of Elizabeth Barrett's poem "Lady Geraldine's Courtship".

The first publication of "The Raven" on January 29, 1845, in the New York Evening Mirror made Poe widely popular in his lifetime. The poem was soon reprinted, parodied, and illustrated. Though some critics disagree about the value of the poem, it remains one of the most famous poems ever written"
*
Korppi
Edgar Allan Poe

Kerran, kun ma raukeasti tutkin keskiyöhön asti
kirjaa, jossa polvet menneet seuloo salatietojaan,
kuului koputusta jostain, havahtuin ja päätä nostain
mietin, liekö kammioistain ääni moinen tullutkaan.
Ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Unhottaa en voi ma tuota, lieden kylmenevän luota
joka hiille sammuessaan varjonsa loi lattiaan.
Varroin päivän pilkahdusta, kirjoista hain lohdutusta,
mutta kauas murhe musta mieleni vei harhaamaan.
Ah, Lenore, suloimmyt mailla enkelten nyt on;
täällä tyhjyys pohjaton.

Kahistessa uutimien, talven viiman tuutimien
jouduin valtaan hurjan kammon, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Kirvoituksen hetki löi nyt, enempää en epäröinyt:
"Anteeks suokaa", lausuin, "mutta vasta juuri havahduin.
Otin pienen torkahduksen, totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin koputuksen, vaan sen miltei harhaks luin.
"Oven vinhaan auki työnsin, edessäni säpsähtäin
pelkän pimeyden näin.

Pitkään siihen tuijottelin, uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes yksi sana ilmoille nous korahtain
kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain 'Lenore'.
Kaiku vastas vain 'Lenore'.

Viimein oven lukkoon käänsin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin, ja koputusta kuulin hiukan kovempaa.
Tällä kertaa ikkunalta lie se tullut, mutta malta,
avata tuo mull' on valta, salat kaikki paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, koputuksen uuden kai
tuuli yksin aikaan sai.

Luukku aueta kun ehti, sisään tulla hyppelehti
korppi, joka mukanansa muinaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan
ryhti herrain suurimpainkaan ylväämpi ei olla voi.
Päähän marmorisen Pallaan patsaan pyrähti se istumaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.

Ilme tuima linnun vakaan lauhtunut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Töyhtö vaikk' on viety sulta, et sa näytä nolatulta
vielä silmäs iskee tulta, nimes lausu yksin tein.
Nimes lausu, jolla sua ikiyössä mainitaan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Noin kun vastas korppi musta, syvää tunsin kummastusta,
joskaan en sen vastaukseen mieltä saanut mahtumaan;
sillä ei kai tosissansa kukaan väitä muistavansa,
että hällä vieraanansa keskiyöllä huoneessaan
koskaan oisi ollut korppi, keskiyöllä vieraanaan
nimeltä 'ei milloinkaan'.

Hiljaisuutta kauan kesti, istuimellaan ylhäisesti
korppi vuotti, kunnes päädyin puoliääneen huokaamaan:
"Suotta multa aikees salaat, kohta lähteä sa halaat,
aamun tullen jälleen palaat ikiyöhön ankeaan.
Niinhän muutkin ystäväsi häipyneet on aikoinaan.
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Ihme väistyi ihmeen tieltä, nyt se puhui järjen kieltä
mutta ehkäpä ei muuta sanoa se tainnutkaan.
Ehkä joltain laulajalta, kohtalonsa murjomalta,
joka onnen kukkulalta suistui kuiluun alimpaan,
korppi kolkon kertosäkeen selvään oppi lausumaan:
milloinkaan, ei milloinkaan.

Elkeet oudot korpin tiukan taas mua hymyilytti hiukan
nojatuolin esiin työnsin, vaivuin silkkiin pehmeään.
Siinä mietin, siinä pohdin, tapaukset tarkoin johdin
toisistansa kaikin kohdin päästäkseni tietämään,
mihin korppi kylmä, kuiva, karsas pyrki vaakkuissaan
yhä vain 'ei milloinkaan'.

Lamppu valoansa syyti, sanat huulilleni hyyti
korpin katse sisimpääni kipeästi tunkeissaan.
Vaan tuo katkerin ja ainoin valtaansa mun jälleen sai noin,
kun ma raskaan pääni painoin pielukseni purppuraan:
siihen, ah, ei hänen päänsä lampun valoon nuokkumaan
vaivu enää milloinkaan.

Sitten luulin tuntevani tuoksun vienon huoneessani,
niin kuin enkelit ois käyneet suitsutusta polttamaan.
"Vihdoin", huusin, "unhojuoman, taivaan Herran mulle suoman
enkeleitten mulle tuoman pohjaan tyhjentää ma saan!
Vihdoin irti muistoistansa kurjan päästä sallitaan!
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu! Profeetasta käydä mielit, kenties vasta
lähettinä tänne kiisit pimeyden ruhtinaan!
Näin siis kaikki harhat poista, epätoivon pimennoista,
unelmaini raunioista sua kutsun vastaamaan:
Onko missään balsamia sydänhaavaan polttavaan?
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu!" vastaan huusin, "rukoukseni ma uusin:
kautta Luojan, jota kai myös ikiyössä palvotaan,
mulle kerro, totta haasta, enkö kerran murheen maasta
synkästä ja varjokkaasta löydä onnen valkamaan?
Eedenissä taas Leonoren povelleni painaa saan.
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä myrsky yhä kiitää raivoaan!
Nokkas sydämeeni hamaan iskit, henkeni löit lamaan,
silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan!
Häivy, ettei yksikään sulka käynnistäs jää kertomaan!
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Turhaan pyydän armahdusta, järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan, hievahda ei paikaltaan.
Unelmissaan vain se mailla hornan liikkuu irvokkailla,
kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan
varjo synkkä, raskas, josta sieluni ei nousemaan
pääse enää milloinkaan.

Finnish translation by Niilo Idman
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Edgar_Allan_Poe
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=raven+poem
http://www.geocities.com/plt_2000plt_us/englam/poe-1.html

http://www.travelonusa.com/places/cntrlpa/mt_hope.htm

Uhrautuva väkivalta

Kirjoitettu kommentiksi Iinekselle tämän päreessä Miten ahdas onkaan se portti ja kapea tie.
*
Voi teitä.

Väittelette siitä, missä ylittyy raja, jolloin barbaarisuus alkaa, ja määrittelette tuon rajan ruumiiden lukumäärällä sekä jollain muka objektiiviseen psykososiaaliseen indikaattoriin sidotulla arvolla (heh - en ole turhaan suorittanut kasvatustieteen metodiopintoja), joka ilmenee käytännössä uskonnollisina rituaaleina, sotina jne.

Eiköhän tässä nyt ole jotain pielessä.

Minun mielestäni on aivan sama tehdäänkö ruumiit sodassa, uskonnollisessa rituaalissa vai helvetin nerokkaaseen filosofiseen järkeemme perustuvassa länsimaisessa oikeuslaitoksessa. Ei ole olemassa oikeudenmukaista murhaa. Ei missään olosuhteissa. Itsemurha ja armomurha ovat sitten juttu erikseen.

Katalysoit nyt Iines aika omituisella tavalla keskustelua moraalista. Oletko täysin paatunut utilitaristi?

Minä en - vaikka olenkin muuten paatunut, paha ja syntinen.
*
En minä kiellä sitä, etteikö kristinusko olisi muuttanut länsimaisen ihmisen suhtautumista suopeammaksi, säälivämmäksi ja vapaammaksikin etenkin naisten ja lasten oikeuksiin liittyvissä asioissa.

Mutta sen kiellän, että kristinusko olisi vaikuttanut makrotasolla väkivaltaa vähentävästi. Pikemminkin päinvastoin.

Jos me osaltaan kristinuskon vaikutuksesta olemme yksilötasolla 'kiltimpiä' lähimmäisillemme, mitä fyysiseen väkivaltaan tulee, niin makrotasolla kristinusko ei ole vaikuttanut ihmisen väkivaltaisuuteen kovinkaan paljon.

Väkivalta saa vain uusia muotoja. Etkö ole Iines lukenut lainkaan Michel Foucault'a?

Esimerkiksi 'Tarkkailla ja rangaista' antaa realistisen kuvan rankaisumekanismien kehittymisestä modernissa, länsimaisessa sivilisaatiossamme, jonka arvomaailma on ollut käytännössä mutatis mutandis sekularisoitunutta kristinuskoa.

Kristinusko liennytti fyysistä väkivaltaa mutta kehitti kaksinaismoralistisen dynamiikan, jonka toisessa päässä ihminen rankaisee itse itseään tunnustamisen ja häpeän kautta (omatunto) ja on toisessa päässä (dogmaattinen fundamentalismi) valmis tappamaan kaikki toisinajattelijat ilman ehtoja.

Tämä on merkillinen splitti, joka synnyttää ikäänkuin sadomasokistisen eetoksen, jonka vallassa ihminen tempoilee itseinhon eli patoutuneen raivon ja väkivaltaisten, ulospäin purkautuvien, paranoidisten projektioiden välillä.

Tällainen ihminen on kuitenkin yhteiskunnallisesti 'kesympi' ja sopeutuvampi, koska hän on sisäistänyt syyllisyyden itseensä. Demokratia ja yksilön vapaus on tavallaan ostettu syyllisyydentunteen hinnalla.

Muistutan tässä yhteydessä, että Kantin moraaliteoriaa, joka on filosofinen versio kristinuskon moraalista, voidaan kritisoida myös puheena olevasta lähtökohdasta käsin.

Kuten Nietzsche kirjoitti (vapaa muistuma): Kategorisessa Imperatiivissa kaikuu itämaisen despootin ääni.

Ulospäin suuntautuva väkivalta kääntyy Ehdottoman Käskyn tottelemisessa sisäänpäin aiheuttaen ahdistusta, häpeää ja syyllisyydentunnetta tietoisuuteen tunkevien tai ylipäätään avoimen aggressiivisten ja siten kiellettyjen yllykkeitten torjunnan vuoksi.

Voidaan täydellä syyllä esittää kysymys: poistaako tällainen moraali väkivaltaa, vai onko niin, että se yksinkertaisesti modifioi väkivaltaa sofistikoiutuneempaan suuntaan, kunnes päästään sille rajalle, että mikään aggressiivisten yllykkeitten kontrollimekanismi ei enää kestä, vaan ihminen ikäänkuin saa raivokohtauksen jouduttuaan hillitsemään itseään lähes loputtomiin.

Näin ajateltuna - mikä on kieltämättä arveluttavan biologisoiva ajatus - ihmisen aggressiivisuus olisi kuin seksuaalisuus - eräänlainen vietti, jolle ei mahda mitään. Tietysti seksuaalisen halunkin voi sammuttaa pikku hiljaa askeesilla, mutta mitä se tekee ihmisen psyykelle?

Lukekaa mystikkoja niin ymmärrätte, mitä tarkoitan. Hullumpaa porukkaa - niin hyvässä kuin pahassa mielessä - saa maailmasta etsiä.

Mikäli edellä väitetty aggressiivisuuden vietinomaisuus pitää paikkansa, joutuu kristinuskon lähimmäisenrakkauden maksiimi hieman outoon valoon - varsinkin, kun sen perustaja murhattiin mitä karmeimmalla tavalla - tai oikeammin sanottuna hän tapatti itsensä ärsyttämällä juutalaiset rabbit äärimmilleen (reaalipoliittiset saddukeukset päättivät lopulta tuomituttaa Jeesuksen roomalaisen oikeuden käskyllä - eivät fariseukset) .

Toisin sanoen - kristinuskon ytimessä on uhri: Kristus. Hänen tosin pitäisi olla viimeinen uhri. Jumala uhrasi itsensä hänessä meidän pelastuksemme tähden.

Mutta eikö tämä ole kauhistuttava esimerkki kaikille Kristuksen seuraajille? Marttyyrikuolema.

Ei enää väkivaltaa muita kohtaan. Mutta oman itsensä voi tapattaa riemumielin pelastuksen nimissä.

Kaikilla itsemurhaiskun tekijöillä - siis väkivallan tekijöillä - on samantyyppinen asenne kuin kristityillä marttyyreilla - eri syistä vain.

Tietenkään kristityt marttyyrit eivät tehneet terrori-iskuja, mutta heidän marttyyrikuolemansa oli - oman pelastuksen varmistamisen ohella - tarkoitettu iskuksi murhaajan psyykeen.

He eivät pelänneet kuolemaa vaan peräti janosivat sitä halveksien kuolemaa yhtä paljon kuin tappajiaan. Tämän on täytynyt olla todella tehokas ele roomalaisten sotilaiden moraalin horjuttamiseksi - 'väkivaltainen' isku heidän sankarietiikkansa ytimeen.

*

http://www.runet.edu/~wkovarik/misc/blog/15.Religious.war.html

Katastrofi joka pitää ottaa vastaan hyvin, hyvin rauhallisesti

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Haastattelu, osa 2: Lasi vettä.
(Kielimafia tarkisteli ohimennen lauseopillisten ratkaisujeni pätevyyttä, mitä Luomiseen eli Big Bangiin tulee - klo:17.55)
*
Mummo kirjoitti:
'Kuin vettä, kaltaista, rakkaus', sanoo Mirkka Rekola.
...
Lasin saa rikki, vettä ei (jollei nyt mennä kemian laboratorioon, mutta silloin ollaan jo aika ikäviä). Siksi rakkaus voi olla vettä mutta ei lasia.
*
Kyllä 'ne' menee sinne kemian laboratorioon ja osaavat olla aika 'ikäviä'.

Ne selittävät sinulle rakkauden, ne selittävät sinulle koko tämän maailman jakamalla sen osiin - niin pieniin osiin, että jäljelle ei jää enää mitään jaettavaa.

Ja silti jotain jää.

Mutta siitä me emme voi enää mitään tietää, koska tietoisuutemme rakenteet ovat sillä tavoin kehittyneet vastaanottamaan havainto-objekteja, etteivät ne voi tavoittaa äärimmäisiä ja liian monia ulottuvuuksia, tavanomaisen kausaliteettikäsityksemme rikkovia prosesseja tai ikuisia kosmisia prosesseja.

Voimme vain arvailla ja kumota, kuten omalla tavallaan oikeassa ollut tieteenfilosofi Popper kirjoitti - ajaen kuitenkin jo tällä otsikolla itsensä paradoksiin, oman dogmaattis-autonomisen - todellisuutta varmimmalla (mitä hän tarkoittaa varmuudella kvaliteettina? - kysyn vain) tavalla kuvaamaan kykenevän - tiedenäkemyksensä kanssa.

Totean kuitenkin Camus'n sanoin - jälleen kerran:

Pyysin teitä (tiemiehet) kertomaan minulle, mitä/mikä maailma on, mutta te selitittekin minulle kaiken lopulta kuvan avulla (kyseessä on siten lopulta esteettinen ja metafyysinen ratkaisu). En siis tule koskaan tietämään.
*
Mutta jos todellisuutta sen pienimmissä ja suurimmissa osissaan ja ulottuvuuksissaan ei voi kuvata kuin metaforisesti, niin miksei rakkaus näin ollen voisi olla vettä yhtä lailla kuin vesi (tässä todellisuuden metaforana) voisi olla rakkautta - eräänlaista jatkuvaa luomis- ja muuttumisprosessia.

Slavoj Zizekin kanssa me tosin kauhistelemme aina välillä, että miksi ihmeessä kaunis ja tasapainoinen kosminen järjestys piti mennä rikkomaan ja saattamaan epätasapainoon luomisen = Jumalan rakkaudenteon - toimesta. Luominen = Rakkaus aiheuttaa epäjärjestystä.

Seurauksena oli kosminen katastrofi, ja sitähän rakkaus kaikessa intohimoisuudessaan ja ihanuudessaan ihmisen kokemanakin samalla myös on - katastrofi, joka muuttaa ihmistä täysin.

Hän menee tolaltaan maailman ja todellisuuden kanssa, jossa elää, sillä myös se on mennyt sijoiltaan - ei vain Hamletille vaan meille kaikille.

Rakkaus on katastrofi ja siksi sitä pitäisi opetella elämään ihan vain pikku hiljaa, tipoittain tai teelusikoilla mitaten, pienistä, hassuista mutta tärkeistä asioista nauttien ja niitä vaalien sekä hoitaen.

Rakkaus on niin valtava katastrofi, ettei siitä pitäisi tehdä kovin suurta numeroa vaan ottaa se vastaan hyvin, hyvin maltillisesti ja rauhallisesti.

Ollaan vain hiljaa, sytytetään kynttilä ja vietetään hämärähyssyä kuten minä (5v.) mummoni (äidinäitini) kanssa maalla yläkerran ullakkohuoneessa - kauan sitten.

Sellainen rakkaus on viehättävää, kohtuullista muttei kuitenkaan tylsää - päinvastoin jännää.

Ennenkaikkea sillä on fenomenologista merkitystä - se on emotionaalisesti totta eikä pelkkä tyhjäksi selittetty vesi eli H2O, josta ainoat kicksit saavat vain ne, joille todellisuus on pelkkä kaavaksi typistetty energia.
*
Tiedän, että olin epäoikeudenmukainen viimeisessä repliikissäni, koska niin moni tiedemies/-nainen miltei rakastaa kaavojaan ja kokeitaan. Kyse on lopulta esteettisestä tunteesta, joka valtaa mielen, kun huomaa todellisuudessa vallitsevien säännönmukaisuuksien matemaattisen järjestyksen ja koherenssin.

Myös epäjärjestyksen synty eli Luominen' (Big Bang) voi kiihottaa tiedemiehen mieltä esteettisesti. Hän ottaa sen tutkimuksellisena haasteena ja saattaa jopa Esko Valtaojan tavoin vajota miltei transsiin kosmisen kaikkeuden edessä.

Myönnän, että sellainen tunne on ainakin sukua rakkaudelle. Onneksi. Vaikka toteankin samaan hengenvetoon, että koskaan - koskaan en ole löytänyt takkiraudasta edes tällaista intohimoa tieteelliseen totuuteen - pelkkää monotonista ja robottimaista posotusta vain.

Intohimottomat ihmiset herättävät minussa outoa vieraudentuntua, jopa lievää halveksuntaa. Ikäänkuin olisin tekemisissä kivien kanssa. Tosin runoilija väittää, että kivetkin osaavat joskus puhua. Miten hartaasti toivoisinkaan sen olevan totta!

Filosofinen näytelmä

Kommentti HG:n kommenttiin päreessäni Erään kuvitellun tapaamisen alkurepliikit.

HG kirjoitti:

Eipäs sekoiteta mielivaltaisesti mieltä: tietoisuus on objektiensa summa eikä mitään muuta (Sartre). Vaikka uskon, että linnun lailla en erota ääntä itseydestäni enkä sinusta niin en usko, että Merleau Ponty on ollut oikeassa.

Ihminen, jolle mikään ei ole pyhää ei ole enää ihminen (ks. Iines postaus Kasvatuksesta 2007-1).

I
Ihmisen, jolle mikään ei ole pyhää, täytyy oppia nauramaan itselleen ollakseen ihminen. Hän on pyhään onnettomasti rakastunut ilveilijä (RR).

Asiahan ei ilmeisesti minulle kuulu, mutta sanon vaan, että nyt tehdään näyttämötaidetta eikä filosofiaa.

Ja jos minä päätän valita tietyn dramaturgian, niin minähän teen sen!

Minä ohjaan tätä näytelmää. Minä käsikirjoitan sen. Minä legitimoin sen 'filosofian'.

Loppuratkaisu - Jumala nähköön - ei ehkä kuitenkaan ole vallassani.

Mutta tietenkin kriitikko saa ihan rauhassa istua oksallaan raakkumassa. Kunhan ei pasko päähäni.

(Chris - se oli huumoria.)

II
'Tietoisuus on objektiensa summa'.

No joo. Tämän sanoi kyllä jo Nietzsche - itse asiassa Hume. Se on perimmältään empiristinen väite.

Entä miten ne objektit muuttuvat tietoisuudeksi siellä empiristin päässä? Opeta - rakas Diotima - minulle se temppu.

Merleau Ponty oli enemmän oikeassa kuin Sartre, jos minulta kysytään.

Minä olen tässä asiassa enemmän psykosomatiikkaan hurahtanut mystikko-fenomenologi kuin pelkästään ulkoisia objekteja havainnoiva empiristi.

Mutta rationalismi se lopulta selittää meille nämäkin asiat ymmärrettävällä tavalla - olkoonkin, että rationalismi itsessään on rakennettu tyhjän päälle.

Rationalisti on siten eräänlainen aksiomiinsa ja käsitteisiinsä rakastunut 'taikuri'. Mutta hän pystyy määrittelemään dialektiikallaan todellisuuden järkevällä tavalla.

Siihen ei empiristi pysty ilman hänen apuaan. Ei myöskään Merleau Ponty.

Erään kuvitellun tapaamisen alkurepliikit

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Kuusi tankaa tästä illasta.
*
Tulet tapaamaan vakavan Räsäsen.

Olen jo suunnitellut ensimmäiset repliikkimme, jotka poikkeavat aika lailla Mummon kanssa suunniltaan päreestä.

Ennen mitään käsipäiväätä tai muuta tuijotan sinua kiusallisen pitkästi silmiin (ns. hullun katse), jonka jälkeen sinä toteat levottoman kysyvästi:

'Rauno?'

Minä vastaan kysymällä hitaasti ja painokkaasti:

'Kuka - sinä - olet?'

Sinä vastaat:

'Minä olen Mummo Muu.'

Vinosti hymyillen heitän takaisin:

'No jos sinä olet Mummo Muu, niin minä olen vaikka Muumi-Pappa.'

Vastaat:

'Rauno, muista, että juuri nyt me eletään todellisuudessa eikä virtuaalimaailmassa.'

Vastaan:

'Missä sinä sen todellisuuden olet nähnyt? Kerro minullekin. Oletko sinä totta? Vai minun kuvitelmani.'

(to be continued)

*
Mummo kirjoitti vastauskommentin tähän synopsikseen.

Entä jos minä alankin kirkua? Huudan vain niin korkealti kuin kurkusta lähtee, vedän sitten henkeä ja käännyn lähi-ihmisten puoleen:

- Auttakaa minua! Tuo mies, itse Perkele, aikoo raiskata minut. Älkää päästäkö häntä lähelleni, olkaa niin kilttejä.

Minkä jälkeen istahdan pöytääsi, ojennan Dekalogin, hymyilen hurmaavasti ja kävelen pois.
*
http://www.accidentalscientist.com/labels/art.html

Tangaa stringeillä 2

Sanoitta
tartun kiinni sinuun.
Kätesi raukenee.
Tunnen veresi hengityksen.
Tiedän, että olet minua vahvempi.

Varastettu nautinto

Lisää päretettyä kommenttia päreeseeni Räsänen case studyna halla-ahoille.
*
En voi olla kehumatta anonyymi 2:n terävyyttä, mitä ad hominemin harkittuun käyttöön tulee. Olet oivaltanut asian likipitäen niinkuin itse myös sen ajattelen.

En ole lukenut anonyymin happamasti referoimaa Hesarin juttua, mutta tuo sekä naisten seksuaalisia haluja että miesten piilotajuista homoeroottisuutta esiin tuova kannanotto suhteessa mustiin miehiin (hetero-bi-pohjalta tietysti myös naisiin) näihin kohdistuvan pelon taustalla on kerrassaan herkullinen argumentti.

Toivottavasti mahdollisimman moni mustien maahanmuuttajien aiheuttamiin yhteiskunnallisiin uhkiin perustelunsa keskittävä nationalisti-konservatiivi luki sen.
*
Mutta toki maahanmuuttajien yhteiskuntapoliittinen integrointi ja pitäisikö myös sanoa sosiaalistaminen on juuri se objektiivinen ongelma, johon joudumme, ja johon meidän on pakko keskittyä entistä tehokkaammin.

Saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta olen itsekin halla-ahojen tapaan hieman pessimistinen täysin vieraasta kulttuurista tulevien ryhmien onnistuneen integroinnin suhteen - en kuitenkaan missään nimessä paranoidi tai toivoton.

Silti juuri tuollaiset, piilotajuiset - viettifantasioittensa ahdistavuuden vuoksi hyvin voimakkaasti torjutut ennakkoluulot, joista anonyymi kommentissaan epäillen kirjoitti, ovat niitä, jotka meidän täytyy yrittää itsessämme tiedostaa, jotta pystyisimme ottamaan täysin 'streitin' linjan integroinnin suhteen.

Ordnung muss sein! Joskin on ilman muuta siten, että asioitten järjestys pitää tietysti olla ensin meidän päässämme - eikä ainoastaan järjestys vaan avoimuus omia halujamme ja pelkojamme kohtaan suhteessa vieraaseen, outoon, uhkaavaan ja kiihottavaan - siis kaikkeen siihen, mitä musta ulkomaan elävä meille edustaa, ennenkuin päästään sellaisiin toiminnallisiin ratkaisuihin, jotka eivät johda varsinkaan siihen malliin, johon Ranskan muslimit ovat ajautuneet ja ajettu.

Ranskan maahanmuuttajien slummiutuminen ja slummiuttaminen on aikapommi, joka räjähtelee säännöllisin väliajoin ilman, että tämän epäonnistuneen integroinnin eli diskriminoivan lokeroinnin/lokeroitumisen aiheuttamalle asialle kukaan poliitikko voi yhtään mitään.

Saksassa integrointi on onnistunut paljon paremmin, mikä johtuu tietysti jo siitä, että sinne toisen maailmasodan jälkeen päästettiin natsismin uudelleen nousun pelossa muuttamaan paljon enemmän ulkomaalaisväestöä kuin muihin maihin.

Vastakkainen malli löytyy Tanskasta. Maahanmuuttajat käännytetään heti rajalla takaisin huitsin nevadaan. Siellä sitten tanskalainen elää omassa rauhassaan, kunnes Kielin kanava osoittautuu pelkäksi puroksi, jonka yli uidaan kuin ne mainitsemani meksikolaiset Rio Granden matalimmissa kohdissa.

Tällä tavoin USA:nkin poliittiset asetelmat ja suhdanteet muuttuvat vähitellen aivan toisenlaisiksi, mitä ne olivat vielä vaikka 40 vuotta sitten. Tätä kehitystä ei voi padota. Miksi siihen ei sitten valmistauduta?

Siksi, että niin monet 'halla-ahot' pitävät suorastaan foobisesti ja tiedostamattomasti kiinni perimmältään ad hominem-perustaisista argumenteistaan naamioiden ne objektiiviseksi tilannearvioksi yhteiskuntapoliittisen kontekstin ja diskurssin puitteissa.
*
Joka tapauksessa integrointi on kirotun vaikea ongelma kaikissa suhteissa, ulottuvuuksissa ja syvyyksissä, mutta sen aivan ensimmäinen este on - vielä kerran - tuo mainio 'taide-akateemikon' esittämä arviointi.

Itse asiassa 'Ideologian ylevässä objektissa'han juuri Slavoj Zizek esittää, että juutalaisiin kohdistuva vaino lähti lacanilaisen psykoanalyysin tulkinnan mukaan siitä, että natsit ja saksalaiset - ja osaltaan kai kristityt yleensä (toki vakavia syitä on paljon muitakin) kokivat, että juutalaiset (tässä: maahanmuuttajat) vievät heidän 'ylimäärä-nautintonsa' - sen, minkä he kokevat kuuluvan itselleen - ei siis pelkästään elintason suhteen, taloudellis-poliittisesti, vaan nimenomaan seksuaalis-fantasmaattisesti.

Nautinto tulee ymmärtää tässä laajasti. Vaikka kyse on nimenomaan seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta, niin tuo viettienergeettinen nautinnon halu itsessään hallitsee ihmisen koko persoonallisuutta.

Samoin pelko siitä, että joku sen nautinnon voi minulta viedä - ja että saatan vieläpä kokea tätä tietoisuudesta torjumaani halua sellaista ihmistä kohtaan, joka saattaa mieleni hämmennyksiin ellei peräti suunniltaan, jolloin defenssini alkavat rakentaa paranoidisia mekanismeja tuon yhtäaikaisesti uhkaavan ja kiihottavan fantasian tiedostumista vastaan.

Siitä on nyt kysymys.

Korostan da capo, että tämä fantasia on todella pirullisen syvästi ja sitkeästi ihmisen viettikerrostumien turbuloima hämmennyksen, pelon, vihan ja kiihkon aiheuttaja. Sen torjuminen rationaalistamalla on melko turhaa, koska vanha freudilainen totuus pätee: torjuttu (halu) palaa aina - muodossa tai toisessa. Sitä ei voi paeta. Sen voi vain tunnistaa ja tunnustaa!

Mutta pystymmekö tunnistamaan ja tunnustamaan sen itsessämme?

Mitäs jos yrittäisitte - Jussi Halla-aho, Takkirauta, Vasarahammer, IDA ja kump.

Itse luulisin päässeeni siihen tilaan, että tunnistan/tunnustan itsessäni vaikuttavat erityyppiset nautintoyllykkeet hiukan liiankin vahvasti (hymiö). Eikä tämä ole pelkästään naurun aihe ja huulen heittoa. Tai perversio. Tämä on sukupuoli- ja seksuaalienergeettinen tosiasia!

Räsänen case studyna halla-ahoille

Kirjoitettu kommentiksi anonyymi 2:lle päreessäni Miksi en ole suvaitsevainen mono- enkä oikeastaan monikulturalistejakaan kohtaan - johdanto.
(Kielimafia kävi taas kieli keskellä suuta säätämässä artikulaatiotani argumentaatiotaidoistani. Ettei tulisi aina langettua hyperbolaan 28.12.)
*
anonyymi 2 kirjoitti:
'Sen sijaan on hieman älyllisesti epärehellistä kanssablogaajia psykoanalysoimalla antaa ymmärtää, että pelko on pään sisällä eikä perustu mihinkään todelliseen, ja samaan hengenvetoon uskoa islaminuskoisia tulee tänne miljoonia teimme me mitä tahansa.'
*
Olen toki tietoinen tästä selitysperiaatteitten niin sanotusta ristiriidasta, mutta mietis nyt vähän.
Onko ristiriitaista selittää puheena olevaa ilmiötä sekä psykologisilla että sosiologisilla tekijöillä yhtä aikaa?

Ei varmasti ole. Kyllä ne molemmat kuuluvat saman ilmiökentän eri muuttujiin.

Eri asia sitten on, jos/kun väität, että provosoidessani kahdella tasolla ja halutessani polemisoida nimenomaan käyttämällä äärimmäisesti näitä kahta ilmiömuuttujaa ilman mitään kytkentää toisiinsa, olisin älyllisesti epärehellinen.

Tämän syytöksen otan kyllä vastaan, mutta en kuitenkaan suostu pitämään itseäni älyllisesti epärehellisenä. Provokaattorina vain.

Mutta polemisoijia me olemme kaikki näissä asioissa. Emootiot jylläävät. Ja minä käytän emootioitani potenssiin n - tietoisesti, enkä edes yritä kaksinaismoralistisesti kätkeä tunteitani kaiken maailman fakta-argumenttien taakse.

Osaan kyllä argumentaatiotaidot. Ne sisäistyvät lopulta erottamattomaksi osaksi ajattelua. Onhan minulla helvetin hyvä peruskoulutus filosofiassa, mutta teen kuten Nietzsche: pyrin kirjoittamaan tietoisesti omalla kielelläni ja omilla tunteillani.

Mitä tulee kirjaimelliseen syytökseesi, niin retorinen asetelmahan tuo yhtäkkinen siirtyminen psykoanalysoinnista väestötieteellis/-poliittiseen väittämään tietenkin oli. Mutta ei ilman piilevää argumenttia.

Halusin 'vain' pelotella. Sillä pelko tässä puhuu enemmän kuin mikään muu tunne ja 'kieli'.

Jos ei psykoanalyyttinen argumentointi pure, niin vedetään kehiin niin rankka visio, että varmaan nähdään, mikä on se primitiivisin reaktio, joka alkaa ilmetä halla-aho-syndroomasta kärsivillä.

Itse asiassa haluaisin julistaa niin rankan argumenttisodan, että antagonistiset asetelmat saataisiin väkisin eksplikoitua eli kirjaimellisesti käärittyä auki.

Nyt ne piilotetaan sofistikoituneitten perustelujen tasolle. Suvaitaan ja keskustellaan älykkäästi mutta itse asiassa - todellisuudessa - vihataan niin perkeleesti!

Ihmiset ovat rehellisimmillään rakastaessaan ja vihatessaan. Näitä tunteita minä - hullu ja perverssi kulttuurianalyytikko kun olen - haluan provosoida esiin.

Niin kauan kuin tässä vain selitellään puolin ja toisin, asetelmat pelkästään lukkiutuvat.

Tarvittaisiin hyvin ujostelematonta kättä, joka saa kakistettua noista halla-ahoista(kin) ulos käheän huudon:

Minä pelkään niitä! Minä vihaan niitä! Minä haluan puolustaa omaisuuttani ja rakkaimpiani kaikelta pahalta!

(Tässä asiassa takkirauta saa sympatiani, koska hän on ollut melko rehellinen tunnustuksissaan. Mutta jos hän tällaisen myönnön jälkeen väittää - kuten väittää - pystyvänsä edelleen argumentoimaan täysin ilman ad hominemia, en voi kuin pudistella vinosti hymyillen päätäni. Se siitä itseymmärryksestä, mitä pätevän päättelemisen oikeuttamiseen ja legitimoimiseen tulee.)

Kun tuo 'viha ulkoista, tuntematonta uhkaa vastaan ja rakkaus omia kohtaan'- tunnustus lausutaan julkisesti, rationaalisuutemme saa emotionaalista katetta eikä lillu jossain spekulatiivisessa kentässä kieltäen todelliset motiivinsa, jotka paljastavat aina ja lopulta ad hominem-lähtökohtamme.
*
- Jätän maineeni menettämisen uhallakin (no - se on jo mennyt aikoja sitten) tähän ensimmäisen version edellisestä.

Minä vitut välitän enää heidän sofistikoituneista ja muka faktapohjaisista argumenteistaan, koska 'haistan' taustalta aivan hillittömän pelon, joka dominoi heidän päättelyproseduurejaan.

Vedän ad hominemiksi niin että kolisee. Tarkoittaa hieman pirullisesti sanottuna, että ryhdyn itse outsiderina heidän vihollisekseen, johon he saavat sitten projisoida vihansa ja pelkonsa.

Teen siis tavallaan itsestäni 'somalin ja muslimin!' Case-studyn, jota he saavat vapaasti riepotella, mikäli kykenevät vaihtamaan tarkastelunäkökulmaansa edes hetken aikaa toiseksi.

Useimmiten he eivät siihen kykene vaan pudistelevat vain päitään, koska eivät provosoidu eivätkä siten voi myöskään koskaan oivaltaa, että heidän pitäisi panna nimenomaan omaa persoonallisuuttaan paljon enemmän likoon pelkkien muodollisten fakta-argumenttiensa sijaan.

Entä onko syytä pitää tällaista provokaatiota muka älyllisesti täysin epärehellisenä?

Minulle ei tällaisessa tilanteessa ole enää olemassa sellaista kysymystä, koska halla-ahojen puolikin on valinnut argumentaatioperustansa ennenkuin esitti ainuttakaan perustetta oman kantansa puolesta = ad hominem!
*
Muutama terveen järjen sana loppuun. Ikäänkuin 'rukoukseksi ja rauhoitukseksi' sielulle ja mielelle.

Kuten edellä totesin - kirjoitit oivallisen järkevää - touuden- ja kokemuksen mukaista tekstiä.

Tarvitaan nimenomaan kurinpalautus järjestyssääntöjen noudattamisen suhteen.

Mutta saammeko aikaan sellaisen tilan enää koskaan? Jospa mopo on jo karannut käsistä? Etenkin huumeitten ja päihteitten suhteen.

Eikö liberalistisen kapitalismimme henki ja eetos ole myös jo yksilötasolla anything goes-sallivuudessaan sellaisen laissez fairen vallassa, että kaipaamasi kurinpalautus onnistuu vain joko poliisivaltion ja/tai totalitarismin muodossa?

Kumpaakaan halla-ahot eivät halua, mutta pointti on se, että mikäli yhteiskunnallinen eetos ja henki ei yleisesti muutu täällä, niin he eivät tule saamaan muuta kuin poliisivaltion suojatakseen omaisuutensa ja yhteiskuntarauhan.

Siitä taas ei ole juurikaan matkaa fasismiin ja totalitarismiin.

PS.
Kävi hieman nyppimään, kun kirjoitat, etteivät pään sisäiset tapahtumat ole itsessään todellisia. Olet täysin väärässä ymmärryksessä emootioitten reaalisuuden suhteen. Me emme ole pelkkiä tyhjiä tauluja syntyessämme, joita yksinomaan geenit, ympäristö ja oppiminen muokkaa, ja joista nämä vaikutteet tekevät mitä kulloinkin sattuu, ja joista käsin asiaintiloja päättelemme.

Mieti sellaista asiaa kuin rakkaus. Jos ymmärtäisit sen pelkästään himona - siis orgastisen purkautumisen tarpeen determinoimana 'pakkoliikkeenä', et sanoisi siitä vielä yhtään mitään sellaista, jonka kautta se tulee viettipohjalta metaforis-rationaalisesti ja metaforis-energeettisesti ymmärrettäväksi eri variaatioissaan.

Älä hyvä ihminen lankea tuollaiseen trivialismiin. Sellaista kantaa edustavia voi täydellä syyllä pitää joko höynähtäneinä metafyysikkoina - olivatpa he sitten luonnontieteellisiä reduktionisteja, platonikkoja tai Jumalaan uskovia.

Ja mikäli he eivät edusta ainuttakaan mainituista näkemyksistä, he ovat - tämä on täysin looginen johtopäätös: eläimiä.

Tangaa stringeillä

Kielimafian kanssa lisättiin pilkutuksia ja tehtiin pari pikku sanamuunnosta (vimeinen säkeistö) tähän kriitikkojen äpäräksi haukkumaan lapseen. Esikoiseeni. PS. lisätty 28.12.
30.12 tehty strateginen muutos, jota harkitsin jo aiemmin. Ensimmäisen ja toisen säkeen paikkaa on vaihdettu. Siksi, että 'kohtaaminen' tapahtuu nimenomaan tässä 'järjestyksessä'.
*
Mummo

Hmm...

Tiedätkö mitä?

Minä aion (ylenkatseellisen asenteesi takia) kirjoittaa kuin kirjoittaakin sinun sukkahousuistasi tangan - tai ehkä jopa stringin. Kun sinä sitä japanilaisuutta niin kovasti kerran kaipaat.
*
Vetoketjuni jumittui
sukkahousujesi silmäpakoa
odotellessa.
Sen hampaat laukesivat auki
vastoin tahtoaan.

Haarakiilasi venyi
tiukan stretsin antaessa periksi.
Et pomppinut enää,
hyppelit,
kunnes osuit kohdalle.

Ennenkuin ehdin hyvästellä,
otsasi uurteet jättivät minut
muistelemaan sanojani,
joita et enää koskaan olisi
tunnustanut omaksesi.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tanka

PS.
Teki mieleni langeta mauttomuuksiin ja kirjoittaa kolmas rivi 'muistelemaan panojani', mutta joku tolkku se on tyylitajullakin.

Kommentti Iinekselle

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Miten ahdas onkaan se portti ja kapea tie.
*
Tylsää kehua sinua jatkuvasti, mutta tämä oli taas hieno teksti tyylillisesti ja sisällöllisesti.

Tuo anonyymin uskonnollisuus/uskossa oleminen-erottelu oli myös mielenkiintoinen pointti ja vaatisi laajemman pohdinnan kuin tässä on mahdollista tehdä. Oikeaan suuntaan se kuitenkin osoittaa, joskaan ei ilman perusteellista analyysia uskon, uskossa olemisen ja uskonnollisuuden eroavuuksista.

Mutta.

Kun nyt ajattelen itseäni, niin ilman muuta olen skeptikkona ja jonkinlaisena nihilistinä täysi ateisti, mutta silti haluan edelleen kuulua ortodoksiseen kirkkoon, vaikken sitäkään uskontoa käytännössä (ainakaan erottuani S:sta) harjoita.

Mielestäni on kuitenkin joka tapauksessa niin, että jos uskontoja ei olisi, niin joku sellaisen ennenpitkää 'keksisi' - olipa se sitten teistinen tai ei-teistinen versio - tai mikä versio tahansa.

Ja suosio tulisi olemaan suuri. Varmasti.

Tämä on yksi perustava syy siihen, miksi en skeptikkona ole kuuluisimpien nykyateistien: Richard Dawkinsin, Sam Harrisin, Daniel Dennetin tai Christopher Hitchensin kaveri.

(Michel Onfrayta kai sentään nippa nappa sietäisin.)

Nuo tyypit ovat juuri niitä, jotka salakavalimmin oikeuttavat oman vallanhalunsa tieteen ja valistusajan vanhojen teesien nimissä (sitä itse yleensä lainkaan tajuamatta - lukuunottamatta ehkä Onfrayta).

Muistelkaa Ranskan porvarillis-ateistista vallankumousta - tai Venäjän kommunistista vallankumousta - tai jne. Veri lensi ja päät putosivat - tieteen, vapauden, tasa-arvon ja demokratian nimissä.

On turha vakuuttaa ainakaan meikäläiselle, että nämä tieteelliset skeptikot olisivat yhtään sen 'vaarattomampia', mitä tulee ihmisten sortamiseen kuin avoimen fundamentalistiset uskovaisetkaan.

Olen tässäkin asiassa hyvin lähellä ateisti Slavoj Zizekin asennetta. Hän osoittaa selkeästi, miten petollista liberalistinen suvaitsevaisuus voi olla (siitähän täällä Iineksessäkin ansiokkaasti keskusteltiin aiemmin).

Tosin Zizek ei ole sillä tavoin romantikko ja eksistentialisti kuin minä, mutta uskonnon ja Jumalan merkitystä hän ei ideologisena - lacanilaisen psykoanalyysin Suurena Toisena ('Kaikkein Suurimpana Toisena') koskaan kiellä - päinvastoin.

Kuunnelkaa vaikka Zizekin viimeinen vastauskommentti videosta, jonka olen pärettänyt tänään.

PS.
Viimeisimmässä Niin & näin - lehdessä on muutama erittäin valaiseva katsaus edellä mainitsemieni herrojen uusimpiin julkaisuihin.

Uskokaa tai älkää, mutta älkää ainakaan 'valehdelko' itsellenne. - - - - En aio selittää, mitä tuolla tarkoitin.

Kommentti filosofiasta

Tämä päre on vastaus Tapsa P:n kommenttiin päreessäni Filosofiaa.
(Kielimafia päätti tulla filosofiseksi neroksi ja kirjoitti PPS.:n 27.12. Parikolme korjausta PPS:iin klo: - klo: 19.50)
*
Tapsa P kirjoitti:

Tämä on ymmärtääkseni Zizekiä:

"Hegelin tärkein opetus on, ettei ontologian keskeisin kysymys koske niinkään todellisuutta kuin ilmenemistä;

kysymys ei siis kuulu ”Olemmekoikuisesti tuomitut seuraamaan ilmiöiden päättymättömätöntä leikkiä, vaionko meidän mahdollista tunkeutua niiden muodostaman verhon takana lymyävään todellisuuteen?”,

vaan pikemminkin ”Kuinka ihmeessä– keskelle tasaisen typerää todellisuutta, joka vain on – voi ilmestyä jotain sellaista kuin ilmeneminen?”

Tämä on se kysymys, jota olen ihmetellyt. Jopa niinkin, että mitä on tämä "tasaisen typerä todellisuus". Lisäksi "ilmenemisen" tilalla olen käyttänyt sanaa "olemassaolo", mutta samaa tarkoittaen. Siis kuinka voi olla olemassa mitään?

Minua ei juurikaan kiinnosta miksi- tai miten-kysymykset, vaan ihan yksinkertaisesti "mitä?".

Mitä perhanaa tämä on? Osaatkos sen sanoa?
*
RR

Selkeää tekstiä filosofisesti on ainakin tämän tekstinäytteesi Zizek (en ole sitä muistaakseni aiemmin lukenut).

Ilmeneminen on 'käännettävissä' ehkä pikemminkin tietoisuudeksi olemassaolosta kuin pelkäksi olemassaoloksi, joka on 'ei-mitään' ilman ihmistä.

'Tasaisen typerä todellisuus = ei mitään', jos nyt tulkkaan Zizekiä heideggerilaisittain. Et voi kysyä 'mitä' kysymättä samalla implisiittisesti 'miksi'.

Itse asiassa sinulla täytyy olla jonkinlainen - ikäänkuin 'esitietoinen' - vastaus miksi-kysymykseen, ennenkuin voit sanoa 'mitä' on.

Eläinkin kyllä näkee mitä, mutta se ei kysy sitä. Sillä ei nimittäin olisi mitään vastausta - tai sanokaamme paremminkin: se ei tarvitse vastausta. Se toimii vaistojensa varassa.

No - ehkä zen-buddhistinen ajattelu kykenee vastaamaan kysymykseen 'mitä' ilman miksi-kysymystä.

Mutta se vastaus - kuten tiedämme - on 'tyhjä'. Se kuuluisa yhden käden taputus.
Ja mikäs siinä.

Tiesitkö kuka eurooppalainen filosofi on ollut kaikkein suosituin Japanissa? Itse asiassa erittäin suosittu.

Vastaus: Heidegger.
*
Loppuun kommenttisi loppukysymystä komppaava esimerkki siitä, että eurooppalainenkin filosofia osaa kysyä 'tyhjän' perään.

Heideggerin mielisiteerauksiin kuului Leibnizin kysymys: 'Miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään' (ks. PS.).

Siinä purtavaa 'teille' japanilaisillekin.

PS.
Itse asiassa Zizek kysyy juuri tämän saman kysymyksen hiukan eri sanoin hegeliläisen tulkintansa kautta.

PPS.
Sen verran lisään vielä, että 'ilmeneminen' on semantiikaltaan varsin vaikeasti ymmärrettävä käsite. Puhutaan ilmiöistä, joka ilmenevät. Sillä tarkoitetaan monia asioita - ontologisesta näkemyksestä riippuen.

Ylipäätään - saksalaisessa idealismissa (Kant perusesimerkkinä jälleen) 'pelkän' ilmiön ja ilmenemisen olemassaolo vailla ilmiön 'takana' olevaa perustaa - tosiolevaa (vrt. olio sinänsä) - on ajateltu olevan jotain näennäistä (apparent), ikäänkuin ohikiitävää harhaa, tietoisuuden illuusiota.

Mutta yhtä kaikki kysymys on tietoisuuden suhteesta maailmaan, joka ilmenee tietoisuudelle - ei tosiasioina vaan olioina. Silti tuo ilmeneminen on jotain tietoisuudelle ominaista - tietoisen reflektion tila, joka ei siis kuitenkaan takaa mitään itse ilmiön olemuksesta.

Tämä ajattelutapa ajautuu helposti subjektiiviseen idealismiin - käytännössä nominalismiin, jossa sanat eivät ole todellisuuden kuvia vaan tietoisuuden kontingentteja ja sopimuksenvaraisia nimiä ilmiöille sekä niiden ilmenemisen säännöille.

Schopenhaueria voinee pitää tietoteoreettisena nominalistina, mutta ontologisesti hän oli eräänlainen mystis-egoistinen voluntaristi, joka ristiriitaisesti pyrki sammuttamaan tahdon tahtomalla sen sammumista. (Impossible enough!)

Saksalaisen idealismin perinne Kantin jälkeen ratkaisi ilmiöiden takana olevan maailman (joka siis takaa, että ilmiöt ovat sitä, mitä ne ovat) Hegelin objektiivisella idealismilla - maailmanhengen immanentin kehityksen ajatuksella.

Empiristinen ajattelutapa on yleensä - etenkin nykyään - ratkaissut ilmenemisen ongelman reduktionismilla, mikä tarkoittaa, että ilmenevä todellisuus on emergoitunut perustavammista materiaalisista lähtökohdista ja myös ongelmattomasti palautettavissa sinne - siis ilman, että emergoitunut (ilmenevä tietoisuuden taso) taso menettäisi mitään omasta erityisluonteestaan.

(Tätä käsitystä en voi henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Pidän sitä perimmältään 'uutena' metafysiikkana).

Metafysiikan perinteessä empiristinen reduktionismi muistuttaa Platonin ideaoppia ja anamnesis-käsitystä sekä kristinuskon oletusta Jumalasta kaiken alkuna ja olemuksena.

Slavoj Zizek jälleen ideologisia merkkejä, käytäntöjä, paradokseja sekä teeskentelyä purkamassa

Erinomainen näyttö siitä, miten Slavoj Zizekin filosofinen ajattelu, performaatio ja ylipäätään intellektuaalinen 'sit- down-talking' toimii.

Jos joku ei vielä ole Zizekin yleisöluennointia koskaan nähnyt ja kuunnellut, niin tämä lienee yksi parhaista mahdollisuuksista sen seuraamiseen ja hänen perustavan filosofisen eetoksensa ymmärtämiseen.

Zizek kierrättää aluksi - osittain jatkossakin - joitain vanhoja, vitsikkäitä kuvauksiaan siitä, miten ideologia toimii, ja miten sen kätkettyä mutta koko ajan näkyvillä olevaa olemusta voi kartoittaa mitä yllättävimpien ja silti arkisten - jonkun mielestä (myös hän itse pyytelee anteeksi näennäisen häpeissään) ehkä perverssienkien esimerkkien kautta.

Mutta ne esimerkit toimivat ja jysähtävät päähän kuin se kuuluisa metrinen halko naurattaessaan samalla kuulijaa melko vastustamattomasti varsinkin, kun Zizek itse elehtii puhuessaan kuin pakkoliikkeitä tekevä sätkynukke.

Tämä on tosi viihdyttävä performanssi mutta samalla kulttuurifilosofisesti huipputason esitys.

Lisään ko. linkin ikäänkuin jatkokommentiksi aiemman päreeni "Miksi en ole suvaitsevainen mono- enkä oikeastaan monikulturalistejakaan kohtaan - johdanto" tekstille.
*
http://www.youtube.com/watch?v=_x0eyNkNpL0
Authors@Google: Slajov Zizek (Zizek Googlen vieraana.)
The Authors @Google was pleased to welcome Slavoj Žižek to Google's New York office to discuss his latest book, "Violence".

From Wikipidea:

"Slavoj Žižek is a Post-Marxist sociologist, philosopher, and cultural critic. In 1989, with the publication of his first book written in English, The Sublime Object of Ideology, Žižek achieved international recognition as a major social theorist.

Since then, Žižek he has continued to develop his status as an intellectual outsider and confrontational maverick. Žižek is a senior researcher at the Institute of Sociology, University of Ljubljana, Slovenia and a professor at the European Graduate School.

He has been a visiting professor at, among others, the University of Chicago, Columbia, London Consortium, Princeton, The New School, the University of Minnesota, the University of California, Irvine and the University of Michigan. He is currently the International Director of the Birkbeck Institute for the Humanities at Birkbeck College, University of London".

This event took place on September 12, 2008.

Miksi en ole suvaitsevainen mono- enkä oikeastaan monikulturalistejakaan kohtaan - johdanto

Kirjoitettu kommentiksi anonyymin kommenttiin päreessäni Filosofiaa.
*
anonymous kirjoitti:
'Niinpä odotan innolla, koska ryhdyt tosissasi analysoimaan aiempaa heittoasi, että Takkirauta on rasisti.'
*
Analysoimaan? Nyt ei ymmärrä taaskaan hän eli minä.

Ensinnäkin - olen analysoinut tätä asiaa niin paljon, että tajuttuani lopullisesti puhuvani koneelle, joka on ohjelmoitu vain sulattamaan metallia, toistamaan ulkoa oppimiaan ennakkoluuloisesti tulkittuja historiafaktoilla höystettyjä judaismeja eli anti-islamilaisuuksia, lopetin kontaktin takkirautaan tykkänään.

Sama toisin sanoen: miksi puhua muurille, joka ei koskaan vastaa vaan pelkästään toistaa ulkoa oppimansa faktat lisääämällä niihin omat traumansa?

Sitäpaitsi takkiraudan kyky filosofisen dialektiikan käyttöön ansaitsee arvosanan välttävä miinus.

Hänen käsityksensä uskonnosta on pragmaattis-utilitaristinen kuten toisaalta minullakin, mutta minä sentään luulen ymmärtäväni, miksi uskontoa tarvitaan - ei ainoastaan välinearvona vaan myös totuusarvona.

Mitä tämä merkitsee, vaatii kokonaan oman juttunsa, jota sitäkin olen sivunnut pari viikkoa sitten (ja paljon aiemmin huomattavasti enemmän) McGrath-Dawkins-debatin yhteydessä. En tosin läheskään tarpeeksi.

Takkirauta pelkää islaminuskoisia. Minä en pelkää. Mutta minua ei kuulemma olekaan vielä raiskattu heidän taholtaan...

Okei - ei olekaan. Myönnän auliisti tämän kokemuksellisen vajavaisuuteni että onnekkuuteni.

Minulta siis puuttuu henkilökohtaista evidenssiä eli kokemusta näistä asioista samaan tapaan kuin Nietzsche lohkaisi, että Jeesukselta puuttui kokemusta synnin suhteen.

En siten ole ilmeisesti oikeutettu puhumaan monikulturalismin puolesta yhtikäs mitään!
*
Mutta minä EN ole suvaitsevainen mies. Karkotan heti jokaisen rikollisen muslimin takaisin Arabian ja Saharan autiomaahan. Se on varmaa.

Kehittäisin myös sellaisen ulkomaalaispoliittisen sosialisaatiosysteemin, että mikäli joku Suomeen vastaanotettu muslimiluupää ei halua oppia suomenkieltä, hän lähtee välittömästi opettelemaan sitä takaisin Bagdadin yliopistoon.

Jne. Huomaatte siis, että minä en todellakaan ole itse mikään suvaitsevainen mies.

Mutta Halla-ahon piilorasismia en jaa niinkuin Takkirauta, IDA, Vasarahammer ja monet muut nationalistifoobikot, jotka mieluusti tomittaisin psykiatriseen terapiaan.

Hmm...Tai sitten lähetän heille ensi vuonna joululahjaksi konepistooleita ja syanidikapseleita pahimman varalle.

Takkiraudan mies on kuulemma reservin mikä-lie-eversti, joten heillä lienee kotona asearsenaali, jonka metallimäärälle ei vedä vertoja kuin takkiraudan oman metallisulattamon rautamasuunin tuottama tykkimateriaali.
*
Noh - en tiedä täyttikö edellinen asettamaasi 'tosissasi'-vaatimusta, mutta totta siinä oli joka sana!

Sen kyllä myönnän, että vielä en toki ehtinyt kunnolla edes aloittamaan analyysiani...

Mutta ainahan selventävä johdanto-osa on tarpeen, jotta lukija saisi hieman etukäteisnäkymää siihen, mistä on kysmys, ja mitä tuleman pitää.
*
http://vastaisku.blogspot.com/
Pakkasvirta Jussi, Saukkonen Pasi;;;Pakkasvirta Jussi, Saukkonen ...

Filosofiaa

Kirjoitettu kommentiksi anonyymille päreessäni Absurdin huoran moraalisuus.
*
(Kielimafia vaatii tarkempaa artikulointia, tarkempaa käsite-erittelyä ja tarkempaa argumentointia. Kiitos vain nipottajat sinänsä aiheellisesta huomautuksesta. PS. klo: 12.30)
*
anonyymi kirjoitti mm.:
'Jos rakastaa totuutta, niin antaako silloin retorisesti erinomaisen vai oman intuition mukaisen selityksen?'
*
(Kappaleet ovat ehkä hieman väärässä järjestyksessä, koska kirjoitin ne päällekkäin ja eriaikaisesti.)

Nyt en ymmärrä. Miten sinä erotat retoriikkaan perustuvan totuuden intuitiivisesta?

Puhut retorisista ja intuitiivisista selityksistä mutta minä pidän tuota jakoa totuuteen ja selityksiin hieman toissijaisena. Totuus - vaikka onkin analysoimaton käsite - ei käytännössä artikuloituna ole irrallaan selityksistä.

Silti Totuus on jotain, johon aina pyritään. Samalla tavoin esim. Kauneus, Vapaus ja Onni ovat käsitteinä analysoimattomia totuuksia, joihin pyritään, vaikka niitä ei olekaan olemassa ilman retoriikkaa ja intuitiota.

Jos taas totuutta pidetään määritelmäkysymyksenä - joko loogisena tai matemaattis-empiirisenä - ei minulla ole juurikaan tekemistä sellaisen totuus-käsityksen kanssa.

Kyseessä on silloin ei-fenomenologinen, ei-intuitiivinen ja ei-retorinen todistus eli rationaalinen itsestäänselvyys (aksiooma) tai kokeellinen laskelmointi, joka tuottaa informaatiota - ei tietoa ja siten totuutta.

Totuus on aina intuitiivinen käsite, ja se pyritään selittämään retorisesti.

Jopa Kant tekee niin, vaikka perustaakin ajattelunsa siihen, että kaikki tieto saadaan havainnosta.

Kuten Nietzsche kirjoittaa: jokaisella filosofilla on oma kielellisyytensä ja vokabulaarinsa, eikä Kant ole mikään poikkeus - päinvastoin.

Tämä tarkoittaa, että Kant käyttää tietoteoreettistyyppistä kielipeliä, joka yhtä kaikki on retorista suostuttelua.
*
Ylipäätään siis jakosi intuitiivisiin ja retorisiin selityksiin mielestäni ontuu. Yhdistän ne.

Mihin intuitiivis-retoriset selitykset sitten perustuvat? Johonkin määrättyyn ja määriteltyyn totuuteen vai ovatko ne pelkkää suostuttelevaa manipulaatiota - siis valtaintressejä? Voiko tällaista jakoa tehdä noin vain kuten buddhalaisuus- ja parallax-esimerkkisi osittain implikoivat?
Entä mikä on intuitiivinen totuus? Miten se eroaa ei-intuitiivisesta totuudesta?

Rationaalinen totuus ei ole intuitiivis-retorista laatua, jos se on aina tosi (esim. Pythagoraan lause), sillä se on muodollisesti täysin varmaa - ihmisestä riippumatta. Ja totuus, joka on ihmisestä riippumatta, ei ole minulle Totuus.

Kantin rationaalisuus - vaikka pyrkiikin universaalisuuteen - ei kuitenkaan ole aksiomaattisen varmaa vaan pikemminkin intuitiivista.

Matemaattis-havainnollis-kokeellinen totuus pyrkii olemaan ei-intuitiivista. Se on kuitenkin informaatiota - ei tietoa, ja informaatio on lopulta väistämättä induktiivisen päättelyn tulos, joten se on suorastaan pakko todistaa totuudeksi tietynasteen tieteellisellä retoriikalla.

Mutta totuus, josta minä puhun on aina yhtaikaa saavuttamaton (tietyssä mielessä ikuinen) että ihmisestä riippuvaista eli intuitiivista.

Siten se on myös pakko 'todistaa' retorisesti, mutta toisin kuin induktiivisen totuuden kohdalla, tuo retoriikka ei pyri olemaan tieteellisesti eksaktia vaan intuitiivisesti heuristista ja emotionaalis-ekspressiivisesti vakuuttavaa.

Kyseessä on siis tavallaan esteettinen totuus. Kauneus.

Mutta.

Ylittämättömäksi ongelmaksi minulle tässä kohtaa on muodostunut pohdinta etiikasta.

Bernard Williamsin yleisen jaon mukaan etiikka jakautuu sekä moraaliin (mikä on oikein ja mikä väärin? - siis juutalaiskristillisyys ja Kantin deontologia) ja estetiikka (mikä on hyvää ja mikä huonoa? - Nietzsche, kreikkalaiset ja etenkin Aristoteleen teleologinen hyvekäsitys).

Kummassakin tapauksessa 'totuus' on intuitiivinen, mutta noitten totuuksien retoriikka perustuu hyvin erilaisiin lähtökohtiin ja päämääriin.

Olen siten jälleen ikäänkuin parallaksisessa tilanteessa - en niinkään Totuuden - koska Totuus on aina Sama ja Ikuinen - kuin sen intuitiivis-retorisen selityksen kanssa, jolla sitä yritän itselleni selventää.

PS.
Tiivistelmä B. Williamsin kritiikistä (mm.) Kantia kohtaan kannattaa mainita:

Williams argued against the categorical imperative in his paper "Persons, character and morality." Morality should not require us to act selflessly, as though we are not who we are, in the circumstances in which we presently find ourselves.
We should not have to take an impartial view, or a Christian view, of the world, he argued. Our values, commitments, and desires do make a difference to how we see the world and how we act; and so they should, he said, otherwise we lose our individuality, and thereby our humanity.[11]

*

http://www.amazon.com/Ethics-Limits-Philosophy-Bernard-Williams/dp/product-description/067426858X

Miten Esko Salminen pudotetaan roolistaan

Kuvassa Seitsemän veljestä Turussa joskus 1970-luvulla. Etualalla Juhani eli Esko Salminen.
(Kielimafia kävi aamuhommissa teetä hörppiessään. Heilläkin oli hauskaa - klo: 08.10)
*
S. kertoi minulle tämän pikku tositapauksen Valamossa keväällä 1994 tai -95.

Se sattui muistaakseni ensimmäisen eroamisemme jälkeen, kun olin S:n tyrmistykseksi häipynyt yllättäen päivälukiosta sekä kotoani mielisairaalaan keväällä1972 (lähinnä äitiäni pakoon).

S. oli 1973 lähtenyt X:n kaupungin teatteriryhmän kanssa Turkuun katsomaan Kalle Holmbergin ohjaamaa Seitsemää veljestä, joka oli saanut loistavat arvostelut. Juhanin roolissa näytteli silloin Esko Salminen.

Jossain vaiheessa esitystä Juhani oli jälleen tölväyttänyt jonkun puolipöhköistä kommenteistaan, ja Esko Salminen jos kuka tietysti osasi vetää Juhanin repliikit täysin suvereenilla ja yleisöön menevällä tavalla.

Jopa niin vaikuttavasti, että S., joka istui muistaakseni toisessa tai kolmannessa penkkirivissä lavan edessä oli purskahtanut yhtäkkiä hersyvään ja kovaääniseen nauruun, joka ylitti koko muun yleisön äänen ja kuului Esko Salmisenkin korviin niin lujaa, että tämä yllättyi täysin.

Kun S. ei saanut nauruaan ihan heti loppumaan, oli Salminen kääntänyt katseensa häneen, katkaissut replikointinsa, mykistynyt muutamaksi sekunniksi ja purskahtanut itse nauramaan.

Täydellinen roolista tippuminen siis. Mutta voin S:n ja hänen naurunsa tuntien kyllä uskoa, että kertomus piti paikkansa.

Kyseiset tilanteet ovat näyttelijöille hieman hankalia, ja näin totaali roolista putoaminen varsinkin huippunäyttelijä-Salmiselle oli varmaan aika harvinainen kokemus.

Tällaista tietysti tapahtuu teattereissa jatkuvasti, eikä yleisö niitä välttämättä aina edes huomaa, mutta toistettakoon vielä, että S. taisi itse mennä tilanteessa hieman suunniltaan, kuten naisilla on joskus tapana.

Siinä ei sitten auta kuin odottaa ja antaa tilanteen rauhoittua. Jos se ylipäätään 'koskaan' rauhoittuu. Kunhan vain muuttuu ja saa emotionaalisesti uudentyyppisiä variaatioita.

Mutta jääköön lievää sarkastisempi asenteeni tällä(kin?) kertaa positiivisen sympatian asteelle.

Sillä mikä muu luonnonilmiö voisikaan olla ihastuttavampi kuin naisen heleä nauru. - - - - - Kunhan se ei vain muutu ivallisen halveksivaksi, jolloin se varsinkin mieheen kohdistuessaan tekee tästä pelkkää irvokasta ihmisjätettä, joka nyt on jostain syystä onnettomuudekseen sattunut joutumaan ressentimenttisen feminismin vihan kohteeksi vajotakseen itsetunnoltaan pakkasen puolelle, mikäli joutuu oleilemaan tällaisen naishirmun läheisyydessä viittä minuuttia kauempaa.

Mutta tässä tarinassani naurajan motiivi toki sentään oli täysin vilpitön ja aito (joskin siis ehkä hieman ylimitoitettu - jopa hysteerinen), - koomisen performaation aiheuttama odottavan jännityksen laukeaminen - ikäänkuin paradoksaalisen vitsin tultua yhtäkkiä oivalletuksi.
*
http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/?ts=1,3:1005:0:0,4:5:0:1:2005-09-02,104:5:324154,1:0:0:0:0:0:

Absurdin huoran moraalisuus

Kirjoitettu jatkokommentiksi päreessäni Kylmää tarjousmummoa lisäaineilla kirjoittamaani kommenttiin.
(Kielimafialaiset esittivät minulle osuvia lauseopillisia ja sisällöllis-loogisia korjausvaihtoehtoja erääseen tekstin loppupuolen kappaleesen ja aivan viimeiseen - absurdiin? väitteeseeni - klo: 21.25).
*
Jospa nyt hieman tarkentaisin tuota 'artouadilaista' teatterikäsitystäni ja esittäisin ensin 'konservatiivisen' kritiikkini sitä kohtaan. Lopussa sitten jo myönnyn sen eräisiin, osittain itsemuotoilemiini sovellutuksiin joskus jopa aplodien kera.
*
Vaikka arvostankin Jouko Turkkaa tosi paljon, en läheskään aina saa hänestä mitään tolkkua. Tuskin moni muukaan.

Itseilmaisussa pitää olla mukana looginen rakenne - ei kuitenkaan välttämättä artikulaation tasolla mutta jollain tasolla kuitenkin.

Turkan puhe 'vajoaa' kuitenkin monesti niin omituisiin sfääreihin, ettei siitä jää jäljelle edes impressiota - vaikutelmaa - vaan 'pelkkä' ekspressiivis-elämyksellinen sanasoppa, josta kukin kuulija sitten löytää - jos on löytääkseen - oman semantiikkansa.

Ehkä olen liikaa filosofi, mutta perinteisen puheteatterin vahvuus on aina ollut sen kyky ilmaista ihmisten emotionaalisia ja moraalisia ristiriitoja selkeästi.

Pelkkä ähkyminen ja 'eleily' tietysti kommunikoi sekin, mutta jos siinä ei päästä minkäänlaisen performatiivisen ilmaisun tasolle kielellisesti, kyseessä on pantomiimi, tanssi tai baletti - ei teatteri.

Sanon näin väheksymättä millään tavoin tanssia, pantomiimia tai balettia - päinvastoin.
*
Mitä tulee tuohon käsitykseen perinteisestä teatterista ja näyttelijästä eräänlaisena prostituoituna, niin nimenomaan sitä tulkintaa ei Artaud liene painottanut, vaikka se kuuluukin erottamattomasti ja osittain perustellusti juuri turkkalaiseen teatteriprovokaatioon.

Kyse on laajemmasta ja syvemmästä väitteestä.

Artaudin mielestä länsimainen teatteri on prostituoinut kielen eli ottanut sen hallintaansa ja pannut sen avulla emootiot, impressiot ja ekspressiot loogis-verbaaliseen pakkopaitaan.

Teatterin ilmaisu on siten kuin huora, joka myy itseään totuutena, vaikka sellaista totuutta ei ole eikä voi olla vain kielen tasolla ja kielen kautta ilmaistuna.

Tällainen kritiikki on todella syvä ja perusteltu. Se kohdistuu itse asiassa koko Platonista alkanutta metafyysistä ja/tai kielioppiin sitoutunutta filosofointiperinnettä vastaan.

Ja kuten hyvin tiedetään, ranskalainen postmodernismi on seurannut tässä Artaudia ja hänen sukulaissieluaan Bataillea melko uskollisesti.

Eikö esimerkiksi Derridan logosentrismin vastaisuutta (dekonstruktiota) voisi aivan hyvin kutsua artaudilaisen teatterikäsityksen poststrukturalistiseksi muunnelmaksi siinä mielessä, että vaikka se sitoutuukin nimenomaan kieleen, se ei sitoudu enää ihmiseen = logokseen = kielioppiin?

Prostituutiolla Artaud tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan sitä, että länsimainen teatteri on sidoksissa ja sitoutunut ihmiseen, kun sen perusajatuksena pitäisi olla maailmankaikkeus.

Ihmis- eli/ja sanakeskeisyys on siis prostituoinut teatterin, joka myy helppoa nautintoa totuutena. Teatterista on tullut porttola ja näyttelijöistä sillä tavoin sen huoria.

Tälle käsitykselle samansuuntainen tulkinta on - Artaudista riippumatta - itse asiassa kristillistä perua; - kiitos Augustinuksen ja muiden kirkkoisien sinänsä opettavaisille seksuaalineurooseille!

Kreikkalainen tragedia vielä yhdisti ihmisen todellisuuden ja hänen universaalisen kohtalonsa maailmankaikkeudessa, mutta juutalaiskristillisyys 'kaappasi' tragedian itselleen ja kanonisoi sen uskonnolliseksi liturgiaksi, jonka ulkopuolella ei ollut soveliasta 'leikitellä' näillä asioilla.
*
Mutta mitä Artaud lopulta oikein tarkoittaa? Pystyykö hän viestimään katsojalle artikuloidusti ja kielellis-performatiivisesti yhtään mitään puhe- ja sanakeskeisyyden saatua täysin toissijaisen roolin teatterin ilmaisuskaalassa?

Olin alussa - Jouko Turkkaa kohteenani käyttäen - kovin kriittinen tätä käsitystä kohtaan, mutta lupasin antaa lopussa hieman periksi - jopa aplodien kera.

Muistettakoon ensin, että Artaud vaikutti henkilökohtaisesti hyvin lähellä surrealistista liikettä, ja surrealismista ei eksistentialismiin yhdistettynä ole kuin askel absurdiin teatteriin.

Olen itse absurdin teatterin ystävä kafka-sovituksista alkaen ja tietysti Beckettiä ja Ionescoa suuresti arvostaen. Mutta ei sen puoleen - kyllä minua imponoi lähes kaikki teatteri - laidasta laitaan.

Joka tapauksessa absurdin teatterin näytelmät, dramaturgiat ja design jatkavat Artaudin perinnettä omalla tavallaan, ja niiden kautta ymmärrän myös tuon turkkalaisen itsensä häpäisemisen merkityksen - tosin ilmeisesti hieman eri tavoin kuin Turkka.

Teatteri sinänsä on aina jossain muodossa absurdia, koska onhan totisesti mieletöntä jo se, että jotkut ryhtyvät matkimaan toisia ihmisiä, yhteiskuntaa ja maailmaa yrittäen saada mimiikallaan aikaan illuusion siitä, että tämä kaikki on 'suora käännös' tai refleksinomainen - siis 'aito' simulaatio ja stimulaatio todellisuudesta.

Silti teatteri on kaikkea muuta kuin todellisuutta. Se on valhetta, joka kertoo totuuden, mutta ei koskaan ole itse todellisuus.

Tämä siis on minun mielestäni itsessään absurdia, joskin Artaud haluaisi - kuten edellä on esitetty - paljon pitemmälle ja tehdä teatterista (ilmaisen itseni nyt hieman ilkeästi) ikäänkuin spastisessa orgasmissa nykivää ähkymistä, joka taatusti lähenee 'oikeaa' todellisuutta.

Minulle tässä asiassa riittää kuitenkin absurdin teatterin paradoksi- ja outousefektit, jotka hyperbolaan ja paralogioihin sekä likipitäen mielettömiin juonenkäänteisiin ja kohtauksiin yhdistettynä vievät katsojan taatusti 'jonnekin päivästä pois'.

Tämä ei ole brechtiläistä, kriittistä teatteria, jossa pyritään tendenssinomaisesti parantamaan maailmaa.

Absurdilla näyttämöllä toteutetaan toki sielläkin joskus 'kriittisempää projektia' (Ionescon Sarvikuonot), mutta ensisijaisesti kyse on ikäänkuin perustaltaan murtuneesta - hamletilaisittain 'sijoiltaan menneestä', eksistentiaalisesta kokemuksesta suhteessa maailmaan, todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen.

Absurdin teatterin näyttelijä on tavallaan jo ylittänyt itsensä häpäisemisen provokatiivisen tilan ja tehnyt siitä 'normaalin', koska maailma on mieletön. Silloin myös itsensä häpäiseminen on tavallaan menettänyt 'rakastettavuutensa', naurettavuutensa tai moraalisen 'opettavaisuutensa'.
Absurdi itsensä häpäisijä on huora, joka on tunnustanut itselleen huoran luontonsa ja hyväksynyt sen, koska maailma on sitä, mitä se on - tekopyhyyden, kaksinaismoraalin, huijaamisen ja henkisen että fyysisen väkivallan maailma.

Mutta tuon hyväksymisen ja myönnön kautta näyttelijä-itsensä häpäisijä-huorasta onkin vääjäämättä tullut eräänlainen houkan ja pyhimyksen hybridi tai välimuoto. Hän on sitä, mitä maailma on - heittäen häpeilemättä katsojan kasvoille koko sen mielettömyyden, jossa ihmiset lopulta eksistentiaalisesti elävät sekä myös kaiken sen hulluuden, jossa ihmiset keskinäisissä suhteissaan juonittelevat, mutta minkä asiaintilan he yleensä kaksinaismoralistisesti kieltävät.

Absurdin teatterin huora on lähempänä rehellistä ihmistä kuin kukaan muu. Näin ollen hän ei oikeastaan häpäise lainkaan enää itseään vaan katsojan. Ja kun olen päässyt tähän lopputulemaan, seuraa siitä korollaari, jonka mukaan juuri katsoja löytää itsensä huoran roolista.

Tällä tavoin absurdi teatteri säilyttää ehkä syvimmän efektin, joka teatteriin on sen ulkoisesta viihdyttävyysluonteesta huolimatta tai juuri sen vuoksi aina sisältynyt - velvoitteen ja suoranaisen vaatimuksen moraalisten ikuisuuskysymysten sekä optimismin ja pessimismin pohtimiseen.

Kuka on se, jota Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee odotetaan? Jumala, pelastus? Mitä/ketä ovat ne Sarvikuonot, joita Ionescon porvarillisen idylliseen kaupunkiin alkaa ilmestyä äkkiarvaamatta - joka puolelta? Natseja? Moraalisen rappion symboleita?

Näihin kysymyksiin mainitut näytelmät eivät anna vastausta, mutta silti meidän on katsojina ja lukijoina suorastaan pakko yrittää vastata niihin jollain tavoin, koska kieltäytyminen edes ajattelemasta niitä muuten kuin pelkkinä elämyksinä (mikä mielestäni on mahdotonta ihmiselle - contra Artaud!), jättää meidät ikäänkuin eläinten tasolle, mitä tulee itsereflektiiviseen tiedostamiseen - kykyyn, joka lopulta tekee meidät ihmisiksi.

Näin olenkin tuonut itse Immanuel Kantin sekä Artaudin että myös filosofiaa ylipäätään vieroksuvan lukijan kiusaksi.

Tämä oli tarkoitukseni jo alunperinkin - tehdä vapaaehtoisesta ja juuri vapaaehtoisuudessaan absurdista huorasta maailman moraalisin olento. - - - Uskokaa tai älkää.

Joulutervehdys

Markojuhani Rautavaara

Myöhästyneet kiitokset Tallinnan kortistasi ja Lämpimät Joulun Toivotukset Sinulle ja perheellesi täältä aika ajoin kirotusta mutta silti rakastamastani yksinäisyydestä.
***
Reilu kuukausi sitten tapahtuneen tietokoneeni jumiutumisen (virus iski - ensimmäisen kerran viiteen vuoteen) ja siitä seuranneiden ohjelma-asetusten alasajon sekä uudelleen asennusten takia kadotin puolivahingossa sinun ja kaikkien muittenkin tuttujen sähköposti- sekä postiosoitteet ja osan puhelinnumeroista.

Lähinnä siitä johtui vastaamattomuuteni ja hiljaisuuteni. Ota yhteyksiä tänne päin, jos luet tämän. E-mailini on sama kuin ennen.

Rauno
*
http://www.pilfink.fi/fi/artistit/markojuhani+rautavaara/
http://www.rautavaara.org/index.html

Kylmää tarjousmummoa lisäaineilla

Kuvassa esiintyvä tuntematon mies on ostanut samantyyppisen tarjousmummon kuin minä viime torstaina Malmin Novan City-Marketista. Hän(kin) vaikuttaa tyytyväiseltä - toistaiseksi. Mutta yllätys odottaa kotona.
*

Tämä päre on kommentti Vaarin kommenttiin päreessäni Mut onni konsanaan ei kestä kauan.

(Kielimafialaisten yöpartio varoittaa minua hyvän maun rajojen ylittämisestä. Väittävät minun vielä tätä menoa joutuvan raastupaan nimittelystä. Lisäyksiä ja korjauksia 24.12)
*
Vaari kirjoitti:
'Enhän minä Mummoa tavoittele. Siis silleen. Suhteemme on täysin platoninen. Enkä yritä tunkeutua treffeillenne.'
*
Minä kerron sinulle Vaari nyt luottamuksellisesti - kavereita kun olemme - totuuden minun ja Mummon välisestä suhteesta (tätä ei sitten pidä levitellä ympäri Blogistania).

Me olemme jo tavanneet Mummon kanssa ja retkahdimmekin toisiimme aika pahasti. Mutta sitten petyimme katkerasti, koska luonteemme eivät pitemmän päälle sopineet yhteen (tai ainakin minä petyin).

Kaikki on siis jo tapahtunut yhden kerran. En tiedä tuleeko toista. Elän kyllä toivossa, mutta se edellyttää, että etenkin minä muuttuisin - ja näin tuskin tulee käymään...

Anteeksi vain Mummo, koska minä olen niin kovin itsekäs ja joskus myös hieman ilkeä ihminen.

Mutta olithan toki myös sinä - helkkarin himphamppu - yks varsinainen lihatiskin erikoistarjous - 2,99/kg/potkalla (ostin sinua yli 7 kilon pötikän - halvalla kun sain...)

Olit kuitenkin aluksi niin kylmä, että sinua piti ensin lämmittää päiväkausia, jotta olisit edes hiukan pehmentynyt.

Sitten sinulle piti panna mittari kainaloon ja kypsentää tuntikaupalla sopivassa hehkussa - etkä tämänkään jälkeen maistunut aidolta ilman tulista sinappia ja hyvää mielikuvitusta.
*
Että näin siinä kävi Vaari. Kun itsekäs, paha ja helvetin nälkäinen mies ryhtyy syömään tarjouskinkkua, se hermostuu, jos siinä kinkussa maistuvat pikemminkin vieraat lisäaineet kuin aito liha.

Mutta koska minulla on hyvä mielikuvitus, söin Tarjousmummon kokonaan ja mietin jopa, josko hankkisin Uudeksi Vuodeksi samanlaisen. Veikkaan, että saan sellaisen Joulun jälkeen vielä halvemmalla kuin viime torstaina.

Ja luuthan voi aina heittää naapurin koiralle.

(to be interpreted some day by Sigmund Freud)
*
mtv3.fi/uutiset/arkisto.shtml/arkistot/kotimaa/1999/12/8020

Äijähuumoria jouluvankilassa

Joulun viihteelliskaupallisen ja loppuun asti kulutettujen perinteisten laulelmien vastapainoksi valitsin jotain aivan muuta. Todellisuutta - en emotionaalis-romanttis-haaveellista hymistelyä, mihin luonteeni on niin monesti yhdistetty. Erehdyitte minun suhteeni - taas kerran.- - - Vai erehdyittekö sittenkään..?
*
http://www.youtube.com/watch?v=h863mUUZs6k
Tuomari Nurmio- Rannanjärvi elää
*
Kommentaattori arvioi osuvasti: Tuomarin musiikki kiehtoo hieman samalla tavalla kuin Tom Waitsin. Loistavia artisteja molemmat.
*
RANNANJÄRVI ELÄÄ (sanat: Hannu Nurmio)

Mä istun vielä monta vuotta Sörkan komerossa
ne kaksi muuta makaa turpeen alla laatikossa
Toista iskin takaraivoon kirveen hamaralla
ja toisen tapoin ohimennen hirvitorrakalla

Sielussani tumma laulu helää:
Perkele! Rannanjärvi elää!

Kahleitaan voi rakastaa tyhmä ihmisparka
ja pitää niitä aarteinaan ja omaisuutenaan
Vaik ne hetkeks hellittäis, ei ne kauas karkaa,
ilman niitä lentäisi kai taivaan tuuliin kokonaan

Sielussani tumma laulu helää:
Perkele! Rannanjärvi elää

Vaikkei mulla olis enää mitään syytä elää,
ei ole mitään kummempaa syytä kuollakaan
Taivasosaa mä en saa kun mä kerran kuolen,
enkä uutta tilaisuutta Pitkänsillan tuolla puolen

Sielussani tumma laulu helää:
Perkele! Rannanjärvi elää
Perkele! Rannanjärvi elää
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Tuomari_Nurmio

Aforismi

Tämän aforismin löysin erään päivä-/muistikirjani sivulta. Se on kirjoitettu 23.11.1997.
*
Epätoivoinen haluaa pitää kiinni epätoivostaan niinkuin yksinäinen hiljaisuudesta. Epätoivo on kuin viimeinen toivo, ja yksinäisyys kuin eläisi kaiken keskipisteenä - 'Jumalan silmässä'.

Mut onni konsanaan ei kestä kauan

Kuvassa kohtalokas Vantaankoski

Kirjoitettu kommentiksi Vaarin kommenttiin päreessäni Itsekehua potenssiin n.
*
Vaari kirjoitti:
'Uskon sanojasi, kun näen Mummon kirjoituksen, jossa hän uhkaa heittäytyä Vantaankoskeen, ellei saa sinua, Ranea omakseen'.
*
Kyllä Mummo vielä uhkaa tehdä sen, mutta vasta kesällä, sillä juuri nyt - viittaan teidän - herrojen Tapsa P ja sinä Vaari - aiempaan sanoitusmuisteloon:

Tällai Mummo vielä haikailee mun perään (tämä luonnostelma menee nyt kai hiukan enemmän Tapsa P:n version mukaan):

Yöt, päivät mielessäni ompi Rauno,
viel' muistathan tuon kielineromiehen?
Sä kullannuppu, mun oma ronski macho,
sä miksi särjit Mummon sydämen?

Malminkaaren tiellä alkoi lemmen valta,
kun sun kanssas Malmitaloon päin
kävellä sain ja lippahattus alta
sun partakarvas ja silmäs tuiman katseen näin.

"Nyt on", mä lausuin, "kaunis ilma, Hani."
"Kyllä", vastas Rauno, "onhan se."
"Seutu kaunis, vedet niin kuin peili,
mut kaikkein komein ootte Rauno Te."

Mut Rauno vastas: "Tuo on taasen tuota,
pois imarrus nyt neiti Mumppeli"
Niin minä lausuin: "Se on aivan totta,
en imartele minä kellenkään."

Perillä sitten tiedustelin hältä,
ett saisko hälle hiukan tarjota.
"Kyllä kiitos", ja viime pennilöillä
mä ostin kaksi pizzaa juustolla.

Ne leivotut sydämen ol muotoon
ja kiinni oli toinen toisissaan.
Rauno ymmärs minun ajatuksein
ja rinnastaan pääs huokaus.

Illan suussa Raunoa mä huhuilin
palatessani Vantaanjoelle,
kun kaukaa hätähuudon kuulin!
Ah, Rauno veessä paatin vieressä.

Kuin ilves syöksyin minä miehen niskaan,
ylös vedin, henkiin pumppasin.
Ja vaikken urotöilläin kersku koskaan,
tää teko vei mun melkein kihloihin.

Mut onni konsanaan ei kestä kauan,
vaan toiveet pettää, Rauno petti mun.
Hän tarttui toisen rakastajattarensa paulaan
ja sai myös tältä pizzaa täyteen suun.

Kuin mieletön mä syöksyin Vantaankoskeen:
nyt kuolo yksin unhoituksen tois!
Mä riisuin kengät, käärin hameenhelmat,
mut ves' ol kylmää, huh mä käännyin pois.
*

PS.

Tämän päreen johdannossa viitataan Mummon postauksen http://mummomo.blogspot.com/2008/11/suomuja-iholla.html kommentteihin Vaarin ja Tapsa P:n pohtiessa parodioimani sanoituksen eli Nikkarin Kertun alkuperäistä kieliasua.

*

http://perhorasia.fi/Place/Place.thtml?placeID=984

Rakkaudesta ja uhrautumisesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreeseensä Kun puhumme rakkaudesta.
I
Teillä naisilla on aina ikäänkuin 'etulyöntiasema' näissä rakastamis- ja 'liittoasioissa' jo pelkästään fysiologianne takia.

Ei sille mitään mahda. Se on totuus jos mikä näistä asioista.

Miehet ovat pelkkiä pellejä, joille on annettu vain tämä roolitus: machoilet sopivasti, siität, huolehdit, olet kunnolla ja yrität pitää naisesi ja lapsesi hyvällä tuulella lauluin, leikein ja vitsein (hymiö), ettei varsinkaan vaimo rupea kyllästymään miehisiin = putkiaivoisiin rutiineihisi kuten jääkiekon seuraamiseen, dokaamiseen ja itsekehuusi.

II
Kerron juttuusi liittyen karmean tositarinan.

Kotkassa - joskus 10-11 vuotta sitten tähän aikaan talvesta, jolloin oli juuri pakastanut, ja meren rannan jää alkoi jo hieman kestää - eräs isä oli lähtenyt iltalenkille rasavillin 5 vuotiaan poikansa kanssa, joka oli niin sanottu iltatähti, eli häntä oli 'tehty' ja odotettu vuosia kuin ihmettä syntyväksi ja viimein onnistuttu.

Poika ei kai totellut isänsä kieltoja - kukaan ei nähnyt tapahtunutta - vaan oli juossut jäälle. Isä juoksi perään.

Poika eteni kuitenkin niin pitkälle kielloista huolimatta, että jää petti, ja hän vajosi hyiseen veteen.

Isä yritti viimeiseen asti pelastaa poikaa, mutta ei onnistunut. Molemmat hukkuivat.

Oli jo hyvin myöhäinen ilta - melkein puoliyö. Satu oli mennyt yläkertaan nukkumaan. Itse luin vielä alakerrassa jotain tenttikirjaa ja kuulin, kuinka helikopteri pyöri läheisen rannan tuntumassa puolisen tuntia.

Ihmettelin kovin, mistä oli kysymys.

Aamukahvilla mainitsin S:lle asiasta. Kun hän tuli iltapäivällä koulusta, kauhea asia oli jo paljastunut, ja helikopterin kiertelyn, jota S. ei sikeästi nukkuessaan ollut kuullut kuin aivan hetkellisesti muttei ollut kuitenkaan herännyt siihen, tarkoitus oli samalla selvinnyt.

Kumpaakaan - poikaa eikä isää ei löydetty kuin muistaakseni joskus kesällä. Kahdet jäljet - pienemmät ja isommat - kohti sulaa Kymijoen suistoa kyllä havaittiin, ja se riitti todisteeksi.

Vaimo oli tietysti hädissään soittanut hätäkeskukseen, kun näitä kahta ei kuulunut kotiin, mutta pahin oli tapahtunut liian nopeasti.

Lellitty iltatähti (näin kertoi S:lle koulun puskaradio) oli ilmeisesti tottelemattomuuksissaan juossut kuolemaan ja vienyt uhrautuneen isänsä mukanaan.

Kyseessä oli kaiken lisäksi virtapaikka, joten se, joka tippuu jäiseen, virtaavaan veteen, ei sieltä ylös enää pääse vaan hukkuu varmasti.

Kauhea muisto, jota en unohda koskaan. Kuulen vieläkin sen kiertelevän helikopterin etäisen hurinan korvissani.
*
Ajatelkaamme nyt, että isä ei olisi ottanut riskiä yrittää pelastaa poikaa ja näin ollen itse asiassa antanut tämän kuolla. En voi kuvitella sellaista vaihtoehtoa todeksi. Isä ei olisi ikinä toipunut niistä syyllisyydentunteista, joita sellainen omissio (tekemättä jättäminen) olisi hänessä aiheuttanut.

Tällaista on rakkaus ja uhrautuminen. Ne kuuluvat yhteen - vai uhrasiko isä itsensä turhaan? Onko tällaiseen kysymykseen olemassa mitään järkevää vastausta? Minun mielestäni ei ole. Koko kysymystä ei pidä edes esittää, vaan se on jätettävä ikäänkuin mysteeriksi.

Meillä ihmisillä ei ole siihen pätevää vastausta. Jumalalla luultavasti on, mutta hänen aivoituksiaan ei kukaan tunne.

Anneli ja minä

Tyly mutta opettavainen tarina Annelista, joka häipyi Ankaraan, jossa kuulemma palvotaan naisia. Minä nimittäin kävin liian usein herraseurassa dokaamassa, ja jätin hänet yksinään himaan halpahallin hameessaan.
*
http://www.youtube.com/watch?v=k6VYtX-uPDA&feature=related
Tuomari Nurmio ja Köyhien ystävät - Ankara - albumilta Kohdusta hautaan (1979).
*
http://www.saunalahti.fi/~leinoju/tuomarinurmio/kohdusta.shtml

Itsekehua potenssiin n

Karikatyyrissa Oscar Wilde.Teksti on hänen aforisminsa.

Kirjoitettu kommentiksi Vaarin kommenttiin päreessäni Krapulakommentointia.
(Kielimafia metsästi pois pari sanatoistoa 23.12)
*

Kuulehan Vaari.

Jotenkin minä olen kuulevinani, että pihlajanmarjat maistuvat sinulle taas happamilta, mutta perun sanani heti perään.

Pragmatisti ja realistihan sinä olet - ihan hyvässä mielessä ja tarkoituksessa jälleen.

Mutta suoraan sanottuna minulla on hieman erilaisia kokemuksia naisten - ja ihmisten yleensä - hurmaamisesta kuin noilla sinun 'hiljaisilla miehilläsi'.

Sitäpaitsi - huom! - minä osaan myös kuunnella, jos sikseen tulee. Sehän on kuulunut erottamattomana osana varsinaiseen, aiempaan ammattiini mielisairaanhoitajana.

Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta - on the contrary - jotkut naiset pitävät myös loistavasta verbaalikosta eli luovasta ja lukeneesta retorikosta.

Puolitahtomattani tulin todistaneeksi tuon asian viime kesänä. Mutta ei mitään nimiä tähän.

Yhden asian myönnän - olen niin hemmetin narsistinen, että taidan lopulta rakastaa vain itseäni - kunhan nyt annan puhenäytöksiä naisille ja/tai miehille aina silloin tällöin, mikäli sattuu tulemaan tilaisuus - ja menestys on ainakin viime aikoina ollut taattu.

Lisään vielä, että narsistina jahtaan mieluummin kunnon 'aplodeja' kuin huonoa panoa.

Olen viihdyttäjänä pikemminkin stand-up-koomikko kuin kuolaava, kiimainen koni. Sen sijaan minut pitää osata vietellä - ja se ei olekaan ihan helppoa (haha! nauraa Frasier).

Kun kerran naiset ovat nyt emansipoituneita, niin nähkööt hitto soikoon hieman vaivaa minun vuokseni.

Ennenhän tuon iskemisen vaivan näkivät miehet, mutta minä olen päättänyt vaihtaa tavanomaista iskuroolijakoa perusteellisesti ja tehdä itsestäni salaperäisen, saavuttamattoman, röyhkeän ja niskoja nakkelevan pihtarin.

En aio olla mikään helppo saalis - edes Anne Brunilalle, joka lienee nykyään vapaalla jalalla (olen täysin vakavissani Vaari - täysin!).
*
Seuraavassa sulle evidenssiä edellisiin 'kukkoiluihini'?

Jos 'pikkulintujen lauluun ja puskaradioon' on uskominen, niin ne mainitsemasi oppineet naiset ovat kuulemma olleet varsin otettuja minun skribenttihabituksestani ja siten persoonallisuudestani jo melko pitkään. Olen kuulemma eroottisesti todella kihisevän kiinnostava tyyppi.

Ja tämä tieto tulee varsin luotettavasta lähteestä - hyvin oppineelta ja lukeneelta naiselta, joka tuntee noita henkilöitä ja on saanut kuulla heidän spontaaneja mielipiteitään minusta.

Joten revipä siitä lisäpraktiikkaa aiheesta - vanha konkari.
*
http://www.getcaricatures.com/
http://www.allposters.com/-sp/Life-Oscar-Wilde-Posters_i929573_.htm
http://www.iltalehti.fi/suhteet/200806107771209_su.shtml