July 31, 2012

A silly controversialist or an agitator for neo-Marxist totalitarianism or - - ?

Slavoj Žižek: 'Humanity is OK, but 99% of people are boring idiots'

A genius with the answers to the financial crisis? Or the Borat of philosophy? The cultural theorist talks about love, sex and why nothing is ever what it appears to be.
Slavoj Žižek at his home in Lubljana.
Slavoj Žižek at his home in Lubljana. Photograph: David Levene for the Guardian.
Slavoj Žižek doesn't know the door number of his own apartment in Ljubljana. "Doesn't matter," he tells the photographer, who wants to pop outside. "Come back in through the main door, and then just think in terms of politically radical right; you turn from left to right, then at the end, right again." But what's the number, in case he gets lost? "I think it's 20," Žižek suggests. "But who knows? Let's double check." So off he pads down the hallway, opens his door and has a look.

Waving the photographer off, he points in the distance across the Slovenian capital. "Over there, that's a kind of counter-culture establishment – they hate me, I hate them. This is the type of leftists that I hate. Radical leftists whose fathers are all very rich." Most of the other buildings, he adds, are government ministries. "I hate it." Now he's back in the living room, a clinically tidy little sliver of functional space lacking any discernible aesthetic, the only concessions being a poster for the video game Call Of Duty: Black Ops, and a print of Joseph Stalin. Žižek pours Coke Zero into plastic McDonald's cups decorated in Disney merchandising, but when he opens a kitchen cupboard I see that it's full of clothes.

"I live as a madman!" he exclaims, and leads me on a tour of the apartment to demonstrate why his kitchen cabinets contain only clothing. "You see, there's no room anywhere else!" And indeed, every other room is lined, floor to ceiling, with DVDs and books; volumes of his own 75 works, translated into innumerable languages, fill one room alone.

If you have read all of Žižek's work, you are doing better than me. Born in 1949, the Slovenian philosopher and cultural critic grew up under Tito in the former Yugoslavia, where suspicions of dissidence consigned him to academic backwaters. He came to western attention in 1989 with his first book written in English, The Sublime Object of Ideology, a re-reading of Žižek's great hero Hegel through the perspective of another hero, the psychoanalyst Jacques Lacan. Since then there have been titles such as Living in the End Times, along with films – The Pervert's Guide To Cinema – and more articles than I can count.

By the standards of cultural theory, Žižek sits at the more accessible end of the spectrum – but to give you an idea of where that still leaves him, here's a typical quote from a book called Žižek: A Guide for the Perplexed, intended to render him more comprehensible: "Žižek finds the place for Lacan in Hegel by seeing the Real as the correlate of the self-division and self-doubling within phenomena."

At the risk of upsetting Žižek's fanatical global following, I would say that a lot of his work is impenetrable. But he writes with exhilarating ambition and his central thesis offers a perspective even his critics would have to concede is thought-provoking. In essence, he argues that nothing is ever what it appears, and contradiction is encoded in almost everything. Most of what we think of as radical or subversive – or even simply ethical – doesn't actually change anything.

"Like when you buy an organic apple, you're doing it for ideological reasons, it makes you feel good: 'I'm doing something for Mother Earth,' and so on. But in what sense are we engaged? It's a false engagement. Paradoxically, we do these things to avoid really doing things. It makes you feel good. You recycle, you send £5 a month to some Somali orphan, and you did your duty." But really, we've been tricked into operating safety valves that allow the status quo to survive unchallenged? "Yes, exactly." The obsession of western liberals with identity politics only distracts from class struggle, and while Žižek doesn't defend any version of communism ever seen in practice, he remains what he calls a "complicated Marxist" with revolutionary ideals.

To his critics, as one memorably put it, he is the Borat of philosophy, churning out ever more outrageous statements for scandalous effect. "The problem with Hitler was that he was not violent enough," for example, or "I am not human. I am a monster." Some dismiss him as a silly controversialist; others fear him as an agitator for neo-Marxist totalitarianism. But since the financial crisis he has been elevated to the status of a global-recession celebrity, drawing crowds of adoring followers who revere him as an intellectual genius. His popularity is just the sort of paradox Žižek delights in because if it were down to him, he says, he would rather not talk to anyone.

You wouldn't guess so from the energetic flurry of good manners with which he welcomes us, but he's quick to clarify that his attentiveness is just camouflage for misanthropy. "For me, the idea of hell is the American type of parties. Or, when they ask me to give a talk, and they say something like, 'After the talk there will just be a small reception' – I know this is hell. This means all the frustrated idiots, who are not able to ask you a question at the end of the talk, come to you and, usually, they start: 'Professor Žižek, I know you must be tired, but …' Well, fuck you. If you know that I am tired, why are you asking me? I'm really more and more becoming Stalinist. Liberals always say about totalitarians that they like humanity, as such, but they have no empathy for concrete people, no? OK, that fits me perfectly. Humanity? Yes, it's OK – some great talks, some great arts. Concrete people? No, 99% are boring idiots."

Most of all, he can't stand students. "Absolutely. I was shocked, for example, once, a student approached me in the US, when I was still teaching a class – which I will never do again – and he told me: 'You know, professor, it interested me what you were saying yesterday, and I thought, I don't know what my paper should be about. Could you please give me some more thoughts and then maybe some idea will pop up.' Fuck him! Who I am to do that?"

Žižek has had to quit most of his teaching posts in Europe and America, to get away from these intolerable students. "I especially hate when they come to me with personal problems. My standard line is: 'Look at me, look at my tics, don't you see that I'm mad? How can you even think about asking a mad man like me to help you in personal problems, no?'" You can see what he means, for Žižek cuts a fairly startling physical figure – like a grizzly bear, pawing wildly at his face, sniffing and snuffling and gesticulating between every syllable. "But it doesn't work! They still trust me. And I hate this because – this is what I don't like about American society – I don't like this openness, like when you meet a guy for the first time, and he's starting to tell you about his sex life. I hate this, I hate this!"

I have to laugh at this, because Žižek brings up his sex life within moments of our first meeting. On the way up in the lift he volunteers that a former girlfriend used to ask him for what he called "consensual rape". I had imagined he would want to discuss his new book about Hegel, but what he really seems keen to talk about is sex.

"Yeah, because I'm extremely romantic here. You know what is my fear? This postmodern, permissive, pragmatic etiquette towards sex. It's horrible. They claim sex is healthy; it's good for the heart, for blood circulation, it relaxes you. They even go into how kissing is also good because it develops the muscles here – this is horrible, my God!" He's appalled by the promise of dating agencies to "outsource" the risk of romance. "It's no longer that absolute passion. I like this idea of sex as part of love, you know: 'I'm ready to sell my mother into slavery just to fuck you for ever.' There is something nice, transcendent, about it. I remain incurably romantic."

I keep thinking I should try to intervene with a question, but he's off again. "I have strange limits. I am very – OK, another detail, fuck it. I was never able to do – even if a woman wanted it – annal sex." Annal sex? "Ah, anal sex. You know why not? Because I couldn't convince myself that she really likes it. I always had this suspicion, what if she only pretends, to make herself more attractive to me? It's the same thing for fellatio; I was never able to finish into the woman's mouth, because again, my idea is, this is not exactly the most tasteful fluid. What if she's only pretending?"

He can count the number of women he has slept with on his hands, because he finds the whole business so nerve-racking. "I cannot have one-night stands. I envy people who can do it; it would be wonderful. I feel nice, let's go, bang-bang – yes! But for me, it's something so ridiculously intimate – like, my God, it's horrible to be naked in front of another person, you know? If the other one is evil with a remark – 'Ha ha, your stomach,' or whatever – everything can be ruined, you know?" Besides, he can't sleep with anyone unless he believes they might stay together for ever. "All my relationships – this is why they are very few – were damned from the perspective of eternity. What I mean with this clumsy term is, maybe they will last."

But Žižek has been divorced three times. How has he coped with that? "Ah, now I will tell you. You know the young Marx – I don't idealise Marx, he was a nasty guy, personally – but he has a wonderful logic. He says: 'You don't simply dissolve marriage; divorce means that you retroactively establish that the love was not the true love.' When love goes away, you retroactively establish that it wasn't even true love." Is that what he did? "Yes! I erase it totally. I don't only believe that I'm no longer in love. I believe I never was."

As if to illustrate this, he glances at his watch; his 12-year-old son, who lives nearby, will be arriving shortly. How is this going to work when he gets here? Don't worry, Žižek says, he's bound to be late – on account of the tardiness of his mother: "The bitch who claims to have been my wife." But weren't they married? "Unfortunately, yes."

Žižek has two sons – the other is in his 30s – but never wanted to be a parent. "I will tell you the formula why I love my two sons. This is my liberal, compassionate side. I cannot resist it, when I see someone hurt, vulnerable and so on. So precisely when the son was not fully wanted, this made me want to love him even more."

By now I can see we're not going to get anywhere near Žižek's new book about Hegel, Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism. Instead, he tells me about the holidays he takes with his young son. The last one was to the Burj Al Arab hotel, a grotesque temple to tacky ostentation in Dubai. "Why not? Why not? I like to do crazy things. But I did my Marxist duty. I got friendly with the Pakistani taxi driver who showed to me and my son reality. The whole structure of how the workers there live was explained, how it was controlled. My son was horrified." This summer they are off to Singapore, to an artificial island with swimming pools built on top of 50-storey skyscrapers. "So we can swim there and look down on the city: 'Ha ha, fuck you.' That's what I like to do – totally crazy things." It wasn't so much fun when his son was younger. "But now, we have a certain rhythm established. We sleep 'til one, then we go to breakfast, then we go to the city – no culture, just consumerism or some stupid things like this – then we go back for dinner, then we go to a movie theatre, then we play games 'til three in the morning."

I wonder what all Žižek's earnest young followers will make of this, and worry they will be cross with me for not getting anything more serious out of him. But to Žižek, Dubai tells us just as much about the world as a debate about the deficit, say, ever can. When his sweet-looking, polite young son arrives, I try to steer Žižek on to the financial crisis, and to the role his admirers hope he will play in formulating a radical response.

"I always emphasise: don't expect this from me. I don't think that the task of a guy like me is to propose complete solutions. When people ask me what to do with the economy, what the hell do I know? I think the task of people like me is not to provide answers but to ask the right questions." He's not against democracy, per se, he just thinks our democratic institutions are no longer capable of controlling global capitalism. "Nice consensual incremental reforms may work, possibly, at a local level." But localism belongs in the same category as organic apples, and recycling. "It's done to make you feel good. But the big question today is how to organise to act globally, at an immense international level, without regressing to some authoritarian rule."

How will that happen? "I'm a pessimist in the sense that we are approaching dangerous times. But I'm an optimist for exactly the same reason. Pessimism means things are getting messy. Optimism means these are precisely the times when change is possible." And what are the chances that things won't change? "Ah, if this happens then we are slowly approaching a new apartheid authoritarian society. It will not be – I must underline this – the old stupid authoritarianism. This will be a new form, still consumerist." The whole world will look like Dubai? "Yes, and in Dubai, you know, the other side are literally slaves."

There is something inexplicably touching about all Žižek's mischievous bombast. I hadn't expected him to be so likable, but he really is hilariously good company. I had hoped to find out if he was a genius or a lunatic – but I fear I leave none the wiser. I ask him how seriously he would recommend we take him, and he says he would rather be feared than taken for a clown. "Most people think I'm making jokes, exaggerating – but no, I'm not. It's not that. First I tell jokes, then I'm serious. No, the art is to bring the serious message into the forum of jokes."

Two years ago his front teeth came out. "My son knows I have a good friend; none of us is gay, just good friends. So when he saw me without teeth, he said: 'I know why.' My son! He was 10! You know what he told me? Think, associate, in the dirtiest way." I think I can guess. "Yes! Sucking! He said my friend complained that my teeth were in the way." Žižek roars with laughter, great gales of paternal pride.

"And you know what was tragicomic? After he told me this, he said: 'Father, did I tell this joke well?'"

July 30, 2012


Kirjoitettu Ironmistressin kommentteihin päreessäni Kasvot larppaajan peilissä.
Ironmistress kirjoitti: [..] Olet todella naiivi, jos kuvittelet erilaisia kulttuureita ja keskenään vastakkaisia arvomaailmoita edustavien ihmisten kykenevän tulemaan keskenään toimeen tuosta vain. Samoin ole todella naiivi, jos kuvittelet kaikkien ihmisryhmien, varsinkin meille vieraista kulttuureista tulevien, tottelevan sellaista poliisia ja noudattavan sellaista lakia, jonka he kokevat itselleen uskontonsa ja kulttuurinsa sekä arvomaailmansa vastaiseksi ja jonka he haluavat korvata uskonnollisella poliisilla ja uskonnollisella lailla. - Kemppisen ongelma on se täsmälleen sama naiivius, joka vaivaa norsunluutorneissa eläviä ihmisiä [..].
En minä mitään kuvittele tässä asiassa. Sinulla sen sijaan uhkakuvat elävät kuin ennustajaeukon mielikuvitus. Minä vain en pidä Suomen oloissa realistisena enkä siis hyväksy samanlaista ‘liikekannallepanoa’ islamin suhteen kuin sinä. En myöskään ymmärrä, millä valtuuksilla sinä tulet poleemisesti [olkoonkin epäsuorasti] vaatimaan minua, Kemppistä tai ketä tahansa demokraattisesta humanismista viimeiseen asti kiinni pitävää ja/eli kaikenlaisen barbarian [niin ääri-islamilaisen kuin fasistisenkin] vastustajaa liittymään Muhammedin vastaisiin nationalisti-militaristeihin.
Pidän sellaista vaatimusta paitsi poliittisena virheenä [joka vahvistaa vihamielisiä asenteita entisestään] myös mauttomana ja poleemisimmillaan jopa hävyttömänä kuten pidän Halla-ahonkin ‘älykästä sarkastisuuttakin’, josta valitettavasti puuttuu niin huumori kuin syvä poliittinen äly. Siitä jää jäljelle pelkkä rasistinen ressentimenttisyys, joka vertautuu psykologisesti paranoidisuuteen, kateuteen, mustasukkaisuuteen, itsetunnon heikkouteen, halveksuntaan ja lopulta silkkaan pahantahtoisuuteen.
Luultavasti olen itse suorasanaisuudessani ja provosoivuudessani aika vittumainen mies, mutta näköjään en osaa ökykapitalisteja lukuunottamatta vihata ja halveksia edes muslimeja ainakaan niin syvän vakaumuksen vallassa kuin uuskonservatiivit. Niinpä olenkin heidän mielestään naivi.
En kuitenkaan voi kuin kiittää luojaa tästä naiviudesta, koska se osaltaan on antanut minulle järkeä pysyä fanaattisimpien poliittisten ja uskonnollisten liikkeiden ulkopuolella ja tehnyt [ironisen hämmästyksen vallassa] mahdolliseksi seurata, miten esim. höyrypäisimmät kommunistit käänsivät verenpunaisen takkinsa nurin ja alkoivat näyttää sinivalkoisilta jupeilta.
Mitä tarkoitat norsunluutornilla? Kuka tai ketkä sellaisessa elävät? Eikö norsunluutorni ole yksityinen tai ainakin vain puoli-julkinen intellektuaalinen alue, josta ihminen tarkastelee ja pohtii maailmaa, ihmisiä ja omaa suhdettaan niihin? Mitä pahaa, huonoa tai naivia sellaisessa voisi olla – myöskään tässä käsiteltyjen asioiden kannalta?
Korostan, että kriittisen demokraattisen humanistin ‘norsunluutorni’ ei ole mikään lintukoto, kuten on uuskonservatiivisten umpi-nationalistinen utopia-maa vaan eräänlainen Panoptikon, josta nähdään kaikki muu ympärillä oleva paremmin kuin mistään muualta. Sen sijaan sillä, joka asuu paikallisessa lintukodossa, ei ole kuin yksi perspektiivi maailmaan. Eikö siis juuri uuskonservatiivi elä kirjaimellisesti sellaisessa norsunluutornissa, johon viittaat? Oman paranoidisen fantasia-napansa ympärillä.
Annan asioitten tapahtua niin kuin ne tapahtuvat. En alistuen vaan kuin viidennen näytöksen Hamlet, joka lähes fanaattisen hysteerisessä mutta moraalisesti perin epävarmassa ja häilyvässä kostonhimossaan oli siihen mennessä saanut aikaan vain  viattomia ruumiita [myös Ofelian itsemurhan]. Mutta Hamlet muuttuu sisäisesti neljännen ja viidennen näytöksen välillä. Emme ole enää tuntea häntä samaksi mieheksi kuin ennen. Ehkä hänestä tulee jonkinlainen fatalisti, joka ei enää taistele tutkainta vastaan, mutta joka ei myöskään kieltäydy kohtalostaan [petollinen miekkailuottelu], vaikka paras ystävä Horatius niin pyytää ja neuvoo. 

If your mind dislike any thing, obey it. I will forestall their
repair hither, and say you are not fit. 

Not a whit, we defy augury. There is special providence in
the fall of a sparrow. If it be now, 'tis not to come; if it be not to
come, it will be now; if it be not now, yet it will come—the
readiness is all. Since no man, of aught he leaves, knows what is't
to leave betimes, let be. 

Hamlet Act 5, scene 2, 217–224

July 29, 2012

Kooma, kiima tai molemmat

Useimmiten käy, että mies ja nainen ovat ottaneet kantaakseen velvollisuuden elää yhdessä koko ikänsä ja vihaavat toisiaan jo kuukauden kuluttua, haluavat erota, mutta eivät eroa, ja silloin syntyy se kammottava helvetti, jonka takia ihmiset sortuvat viinaan, ampuvat, puukottavat tai myrkyttävät toisensa.

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

Seksuaalisuus on pidäkkeetöntä himoa ja itsekkyyttä, joka tuhoaa kaikki jatkuvuuden, luottamuksen ja velvollisuuden varaan rakentuvat parisuhteet – myös ja etenkin avioliiton. Näin ajatteli Kreutzer-sonaatin vähän yli 60:n Tolstoi – seksuaalista askeesia avioliitossa saarnannut instituutioiden vastainen anarkisti, jonka vaimo kuitenkin synnytti ‘seksuaali-askeettiselle’ kirjailijallemme 13 lasta [!]'
Jo pelkästään mainittu kyseinen tosiasia kaikessa naivissa yksinkertaisuudessaan mielestäni todistaa, että vaikka Tolstoi varmasti oli jossain määrin oikeassa seksuaalisuuden ‘turmiollisuuden’ suhteen, niin askeettisen anarkisminsa toteuttamisen mahdollisuuksia hän kyllä liioitteli niinkuin vain [vanhemmiten] myrskyisässä avioliitossaan elävä moralistinen jäärä vain voi liioitella.
Tolstoi on esimerkki siitä, miten instituutioita vastustavat anarkistit [askeetit ja mutatis mutandis myös libertiinit] ovat repressiivisen systeemin moraalista korruptoivuutta ihmisen vapauden toteutumisen kannalta syyttäessään ajautuneet argumentatiiviseen kehään. He väittävät esim. mustasukkaisuutensa johtuvan siitä, että [avioliitto-instituutio ja instituutiot yleensä] tukahduttavat ja vääristävät seksuaalisuuden harjoittamista ja sen autenttista ilmentämistä, mistä seuraa pahoja psyykkisiä oireita.
Erotuksena libertiineihin pitää kuitenkin muistaa, että Kreutzer-sonaatin kertojan patologinen mustasukkaisuus johtuu vähintään yhtä paljon seksuaalisesta halusta itsestään [haluta jotakin halunsa välineelliseksi kohteeksi] kuin siitä, että mies ja nainen joutuvat sitoutumaan avioliitto-instituutioon, joka viimeistään muuttaa sukupuolisen halun pikemminkin nautinnollisen vallankäytön muodoksi kuin Jumalan lahjaksi ihmiselle. 
Mutta pidättäytymisellä ei tässä pyritä ratkaisemaan niinkään seksuaalisuuden kuin sukupuolisen sitoutuneisuuden eli parisuhteen tukahduttavaksi instituutioksi muodostumisen ongelma. Huomautettakoon, että niin sanottu ’finnsanityläinen bonoboteoria’ pyrkii ratkaisemaan saman ongelman täysin vastakkaisella tavalla eli libertiinisyydellä [seksuaalinen promiskuiteetti ja polyamoria]. Toisin sanoen siinä missä Tolstoi pyrkii tekemään parisuhteista ikäänkuin luostareita, joissa seksiä harjoitetaan [jos on aivan pakko] enintään naisen raskaaksi saattamistarkoituksessa, siinä libertiinit naivat kaikkea elävää, mikä himon hetkellä eteen sattuu.
Tolstoin parisuhde on askeettista sadomasokismia, kun taas libertiinit palaavat mielestään eläimelliseen ideaali-luonnontilaan, jossa ei ole vapautta rajoittavia instituutioita [kuten avioliittoa ja monogamiaa] eikä velvollisuusetiikkaa, sillä anarko-bonobolandiassahan kenenkään ei tarvitse luvata mitään, koska kukaan ei ole sitoutunut mihinkään tai kehenkään eikä kukaan omista toista muttei myöskään itseään, mikä merkitsee, että julkisuuden ja yksityisyyden raja on hämärtynyt [käytännössä tuon rajan kuitenkin vetävät bonobolassakin ne, joilla on eniten poliittista valtaa – eivät tavalliset yksityiset ihmiset].

Tolstoin instituutioiden vastainen anarkismi ja seksuaalinen ‘puhtaus’ perustuu Jeesuksen elämän [hieman gnostilaisesti tulkittuun] esimerkkiin. Tolstoi on saanut vaikutteita myös Schopenhauerin tahto-filosofiasta ja siihen sisältyvästä wanna-bee-buddhalaisuudesta.
Anarko-libertiinien ymmärrys yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta ja yksilöllisestä vapaudesta sen sijaan palautuu olennaisilta osiltaan jo tässä maailmassa toteutuvaan gnostilais-tyyppiseen pelastuskäsitykseen eli ihmisen täydelliseen vapautumiseen kaikista itsensä toteuttamista estävistä repressioista – lopulta jopa omasta minuudesta [ek – stasis].
Konventionaalisemman aatehistorian kannalta yhteiskuntapoliittinen anarkismi ja sen libertiinisyys eli minun sanastossani maallinen gnostilaisuus on epikurolaisuuden ja antiikin demokratian äpärälapsi, joka kulki tietään kristillisten ääriliikkeiden kautta maallisempaan ritariromantiikkaan palaten viimein imaginaarisena utopiana tämänpuoleiseen maailmaan Rousseaun ‘luonnossa’, josta ei enää ollutkaan pitkä matka vallankumous- ja muuhun romantiikkaan, joka alkoi palvoa yhtä aikaa sekä yksilön, massojen että kansojen vapautumista.

Anarkismia on siis kahta tyyppiä: askeettis-sadomasokistista ja libertiinis-promiskuiteettista. Pidättyvä, rauhanomainen ja luonnonläheinen tolstoilaisuus on ollut yksi viher-humanistisen pasifismin suuria lähtökohtia, kun taas radikaalimmat libertiini-marxilaiset tunnetaan pomminheittäjinä, terroristeina ja ylipäätään vallankumouksellisina utopisteina, jotka eivät usko poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ihmisen vapauttamisessa sekä kapitalistisista sortajistaan että sisäisistä estoistaan, jotka institutionaalinen repressio [etenkin kapitalismi] on luonut ja joita se ylläpitää. 
Valitettavasti radikaalit anarkistit eivät tunne myöskään sellaista asiaa kuin kuri ja kurinalaisuus. Luis Bunuelin mielestä vasemmisto-anarkisteista ei Espanjan sisällissodassa ollut itse asiassa muuta kuin haittaa tasavaltalaisten pyrkimyksille pitää saavutettu poliittinen valta itsellään.

Kaikesta eksentrisyydestään ja huvittavuudestaankin huolimatta Tolstoi edustaa tässä ihan järjellistä ajattelutapaa, mikäli ajattelemme, että tolstoilaisen ihmisen tulisi käyttäytyä väkivallattomasti, säädyllisesti, olla kiltti kaikille ihmisille, tuntea sääliksi nimitettyä myötätuntoa varsinkin vähäosaisempia kohtaan, tehdä hyväntekeväisyyttä jne. 
Mutta voimmeko pitää totuudenmukaisena Tolstoin väitettä siitä, että etenkin aviollinen seksi seksuaalisuuden eri ‘järjestelymuodoista’ kaikkein vulgaareimmin ilmentää parisuhteen sisäistä vallankäyttöä puolisojen [tai ylipäätään ihmisten] välillä?
En menisi suoralta kädeltä sanomaan ei, vaikka avioerojen määrän kasvusta ja perhesurmista saattaisi äkkiseltään päätellä, että avioliitto, avoliitto ja jopa totutuilla rutiineilla toimiva parisuhde näyttäisi nopeastikin kasvattavan vihaa kumppanien välillä. Poikkeuksia eli pitkään yhdessä eläneitä, onnellisia? pareja löytyy aina, mutta ne eivät kiinnosta tällä kertaa. Kiinnostavaa on se, miten avio- ja avopuolisot käyttävät seksiä omien intressiensä ja ylipäätään valtapyrkimystensä saavuttamiseksi. 
Varmaa on, että avioliitoissa näin tapahtuu [antamalla ja saamalla seksiä ‘sopimusta vastaan’], mutta onko silloin kyseessä äärimmäinen vai tavanomainen konsti kääntää puolison mielipide suuntaan, jota itse edustaa? Tällaista peliä voi hyvällä syyllä kutsua kaupankäynniksi, joka näiden asioiden kyseessä ollen alkaa tietenkin helposti muistuttaa pikemminkin prostituutiota kuin spontaanin rakkauden synnyttämää intohimoa.
Tolstoin Kreutzer-sonaatin kertojan saatana on kuitenkin mustasukkainen seksuaalinen halu '[halu-mieli'], joka aiheuttaa lopulta sen, että aviomies ajautuu mustasukkaisuus-kuvitelmissaan puukottamaan vaimonsa kuoliaaksi ilman, että hänellä olisi [tai tulisi edes olemaan] varmoja todisteita uskottomuudesta. 
Seksuaalisuus rakkaussuhteena [erotuksena prostituutiosta], mustasukkaisuus, omistamisenhalu. Kas siinä ketju, joka perustelee ja oikeuttaa kapitalistisen omistusoikeuden - [?] Mutta jos näin on, niin miten ihmeessä voimme muuttaa epäoikeudenmukaisena pitämäämme yhteiskunnallista systeemiä, koska se perustuu ja rakentuu rakkauden varaan? Hmm.
Ehkäpä anarko-bonobolandian tiedemiehet vielä keksivät katumuspilleriäkin paremman omantunnon-putsauslääkkeen. Se poistaa myös yksilökohtaisen rakkaudentunteen, joka on mahdollisesti päässyt syntymään parittelupartneria kohtaan. Tuosta kun otat kaksi tablettia Love-Antabusta kolmena päivänä peräkkäin, et enää koe rakkautta ihanaa panomiestäsi tai pehmeää pimppalooraasi kohtaan. 
Enää et myöskään koe lainkaan niin voimakasta tarvetta omistaa ylipäätään mitään, kuten halusit rakastuneena ollessasi. Olet palannut aitoon paratiisimaiseen luonnontilaan, jossa kaikki ovat veljiä ja siskoja keskenään, jossa lähimmäisenrakkaus on sosiaalista oikeudenmukaisuutta, jossa kukaan ei taistele naisista, miehistä, vallasta, omaisuudesta tai yhtään mistään, jossa vallitsee  - - niin mikä? 
Vastaus: a] joko syvä tiedottomuuden tila, kooma tai b] syvä orgiastinen tila, kiima. Tai molemmat.

The Kreutzer Sonata, Leo Tolstoy
The following entry presents criticism of Tolstoy's novella Kreitserova sonata (1890; The Kreutzer Sonata). See also Leo Tolstoy Literary Criticism, Khozyain I rabotnik Criticism, and Smert Ivana Ilyicha Criticism.



The Kreutzer Sonata, a novella written during the closing years of the 1880s, issues from the later period of Tolstoy's literary career, which followed his moral and spiritual crisis of the late 1870s and culminated in works of fiction largely defined by his moral preoccupations. The Kreutzer Sonata emphasizes Tolstoy's controversial view on sexuality, which asserts that physical desire is an obstacle to relations between men and women and may result in tragedy. Although the moral stance on sexual relations presented in The Kreutzer Sonata has been criticized as simplistic or severe, the novella also has been recognized as among the best examples of Tolstoy's art of storytelling. Russian dramatist and contemporary Anton Chekhov wrote: "You will hardly find anything as powerful in seriousness of conception and beauty of execution."


Plot and Major Characters

The Kreutzer Sonata opens as a third-person narrative by an anonymous gentleman making his way across Russia by train. When the conversation among the passengers turns to the subjects of sex, love, and marriage, a lawyer claims that many couples live long, content married lives. But Pozdnyshev, another passenger, violently contradicts his statement and announces that he has murdered his wife in a jealous rage, a crime of which a jury has acquitted him. Citing that the deterioration of their marriage began on their honeymoon when they first began a sexual relationship, Pozdnyshev reveals himself as a man with an insane sexual obsession—he links sex with guilt, regards it as a 'fall' from an ideal purity, and describes sexual intercourse as a perverted thing. He tries to persuade his captive audience that all marriages are obscene shams, and that most cases of adultery are occasioned by music, the infamous aphrodisiac. This latter idea explains the title of the story, which is also a musical composition by Ludwig von Beethoven. Pozdnyshev explains the circumstances that led to his tragedy: after marrying a pretty woman who bore him children, he came to hate but lust for his wife. One day a musician named Trukachevsky, accepting Pozdnyzhev's invitation to visit their house, accompanied Pozdnyshev's wife on the violin while she played the piano. Convinced that the pair were having an affair, Pozdnyshev went into the country to attend the meeting of the local council, often recalling the look on their faces as they played the "Kreutzer Sonata." He returned home early, thinking that he would find the lovers in bed and consequently kill them; instead he found them sitting in the drawing room after they had played some music. Enraged nevertheless, Pozdnyshev killed his wife after Trukachevsky had escaped.


Major Themes

Critics observe that The Kreutzer Sonata presents Tolstoy's moral ideals through the medium of an artistic narrative, and that its principal theme is the corrupting power of sex and attendant jealousy. The novella summarizes Tolstoy's disgusted attitude toward sex, which he completely denounces, and reflects his new faith in celibacy and chastity after his conversion to a radical Christianity. The narrative is also said to manifest Tolstoy's belief that since Christ was not and could not be married, total chastity is the ideal state. The Kreutzer Sonata rests on the premise that carnal love is selfish and that unselfish love needs no physical consummation. For Pozdnyshev and Tolstoy alike sex is repulsive and destructive, even in marriage. Pozdnyshev's story highlights this premise by suggesting that sexual love degrades a human being and results in hostility to others and to one's self.
Pozdnyshev also dismisses love, or what the world calls love as distinct from sensuality, as non-existent between the sexes. To him traditional marriage has lost meaning and represents a cover for vice, fostering misunderstanding, jealousy, lies, and criminal passions. Finally, the title suggests that music provokes lechery, especially in the context of Beethoven's sonatas, which are often characterized by their intensity of feeling and violent contrasts of mood and emotion. Overall, commentators find that The Kreutzer Sonata represents Tolstoy's iconoclastic renunciation of social institutions, accepted conventions, and the lifestyle of the cultured class.


Critical Reception

The initial reception of The Kreutzer Sonata generated a great deal of controversy, especially since some readers perceived Pozdnyshev's story as advocating free love. Censored by government and church officials, Tolstoy's novella circulated widely in manuscript, both in Russia and abroad, before it was published. Since then The Kreutzer Sonata has become one of Tolstoy's most read works, sometimes referred to as his "crowning achievement." However, many commentators have criticized the novella for its unrealistic plot, inconsistent method, and the unsound principles espoused by Pozdnyshev ("How would the human race survive?" they have asked), and others have criticized its aesthetic imperfections, noting Tolstoy's failure to connect diverse points and direct contradictions in Pozdnyshev's arguments. Attempts by such critics as Dorothy Green and Bettina L. Knapp to relate the structure of the story to the structure of Beethoven's sonata have been successful, and such critics as Ruth Crego Benson and John M. Kopper have approached the various aspects of sexuality in the novella, including the relations between men and women and the position of women in modern society. Above all, The Kreutzer Sonata is often discussed in terms of the author's personal life. R. F. Christian has described the appeal of Tolstoy's novella: "Few other novelists could have made compelling reading out of sentiments and arguments which are irritating and manifestly unjust. Few other novelists could have given pathos and poignancy to the ending of a story whose limits appear to be laid down by the advice proffered in its opening chapters: 'Do not trust your horse in the field, or your wife in the house'."

July 28, 2012

Kaksi Tapiolaa, yksi Meri

Jean Sibelius: Tapiola, sinfoninen runo [1926]. Kapellimestarit: Paavo Berglund [RSO, 1992] ja John Storgårds, [HKO, 2011, Musiikkitalo, esityksen alku puuttuu].

Claude Debussy: La mer, kolme sinfonista hahmotelmaa orkesterille [1903-1905].
De l'aube à midi Sur la mer 1:18
Jeux de vagues 9:56
Dialogue du vent et de la mer 16:44
Claudio Abbado - Conductor
Lucerne Festival Orches

Melko usein on todettu Sibeliuksen Tapiolan olevan metsälle samaa, kuin mitä Debussyn La mer on merelle.

July 26, 2012

Kasvot larppaajan peilissä

Demoni Lilith ja Black Sabbath: Evil Woman
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Uusi vitsaus hautausmailla.
Minun mielestäni live-rooli-pelaajat eli larppaajat ajautuvat ennemmin tai myöhemmin palvomaan Saatanaa, koska he aina taistelevat peleissään jotain Pahaa vastaan absoluuttisesta joko-tai-asetelmasta käsin. Heidän elämänsä on pelkkää metsästystä ja vihollisen uhkaan valmistautumista. Itse asiassa heistä itsestään tulee tällä tavoin  uuden uljaan Saatanan edustajia.
Larppaus on manikealainen visio eli ikuinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Myös larppaajien isähahmon J. R. R. Tolkienin maailmassa vallitsee sama hyvisten ja pahisten perusantagonismi. Mutta onko Saatana joku ihminen tai ihmisen kaltainen olio, joka tahtoo pahaa vai onko se meissä tahtova ‘tahto’ itsessään?
Tolstoille [joka oli schopenhauerinsa lukenut] seksuaalisuus oli [uskonnottoman rationalismin ohella] suurin Saatana. Dostojevskillakin rakastuminen ja seksuaalisuus sekoittavat miehen pään täysin [esim. Dmitri Karamazov, joka tosin muutenkin on affektiensa vietävissä], mutta itse Saatanan apokalypsi koetaan Dostojevskin mukaan ennen kaikkea eurooppalaisen [universaalin] liberalistis-ateistisen valistuksen arvonihilisminä eli positivistisen rationalismin moraalia ja kansallista identiteettiä rapauttavina vaikutuksina.
Monista vastakohta-asetteluistaan [esim. herra- ja orjamoraali] huolimatta Nietzschen todellisuus ei kuitenkaan ollut dualistinen vaan täynnä suurempia ja pienempiä paholaisia. Tosin sekaan mahtuu myös merkillisiä pyhimyksiä. Entä kuka sitten on ‘aito’ paholainen ja kuka ‘puhdas’ enkeli-pyhimys, siitä on nietzscheläisittäin ajatellen vaikea saada selvää. Emmehän voi tietää sitäkään, rakastammeko jotain ihmistä ikuisesti vai tuleeko hänestä jossain vaiheessa elämämme suurin pettymys, uhka ja jopa vihollinen. 
En väitä, etteikö todellista pahuutta olisi olemassa pahoina tekoina [murha, kidutus, petos], mutta väitän, että meidän on ajoittain lähes mahdoton erottaa omaa perspektiivistä ja dispositionaalista asennettamme pahuuteen siitä, mitä me pahoina tekoina erityisesti ja pahuutena yleensä pidämme – toisten tekeminä. Näin siis pahuus on aina jo valmiina meissä itsessämme ikään kuin odottamassa, että me sen tuomitsemme – jossain toisessa ihmisessä tai aatteessa. 
Mutta mitä kärkkäämmin ja systemaattisemmin me pahat ihmiset ja pahuuden tuomitsemme, sitä pahempia, itsekkäämpiä ja välinpitämättömämpiä meistä omassa oikeamielisyydessämme tulee. Tällainen noidankehä on yhtä kuin moraalin romahdus farisealaiseksi tekopyhyydeksi ja juuri tämän Jeesus [ja Buddha] niin syvästi tajusi. Tämän vuoksi myös Camus’n Putoamisen entinen tuomari Jean-Babtiste Clamence päätyi piinakoppiinsa tekemään katumusrippiä tuntemattomille Amsterdamin kulkijoille. Kun tuomitsemme muita, tuomitsemme väistämättä myös itsemme.
Päättelyni ajautuu jälleen paradoksiin, joskin paradoksit sisältävät yhtä aikaa sekä umpikujan että ulospääsyn. Tällä kertaa kyseessä lienee lähes mahdoton kehä, jota ei voi purkaa. Slavoj Zizekiltä saamme kuitenkin esimerkin, josta päättelemme, että ratkaisuja voisi olla jopa kaksi tai ainakin '1½'. Vastustaessaan liberaalia moraalia Zizek mielestäni kiteyttää em. paradoksin anekdoottiin, jonka mukaan voisimme [ellemme ole arvokonservatiiveja] tietyllä hyvin luterilaistyyppisellä tai pikemminkin kalvinistisella ehdolla tehdä mitä tahansa' hyvällä omallatunnolla'. Se onnistuu, jos pystymme tuntemaan syyllisyyttä aivan kaikesta, mitä teemme.
Palatakseni siihen mistä aloitin, sanottakoon vielä, että toisin kuin väität, Ironmistress. sinä et ole mikään buddhalainen säälimoralisti [elleivät sitten sääli ja ressentimentti ole saman asian eri puolia] vaan kaunainen [juutalainen] perheenäiti, joka ei ainoastaan henkeen ja vereen halua naarastiikerin tavoin puolustaa omaa perhettään, klaaniaan ja elinreviiriään vaan myös kostaa sekä niille, jotka ovat rikkoneet sinua ja sinun fantasioitasi vastaan että niille, jotka mahdollisesti tulevat sinua ja sinun fantasioitasi vastaan rikkomaan. Katso peiliin. Etkö näe, miten itse naisdemoineista suurin, Lilith, siellä hymyilee ja nyökkäilee sinulle hyväksyvästi.

July 25, 2012

Muistoja repusta ja vähän repun jälkeenkin

'Jotkut sikiöt eivät pelkästään aisti äitinsä tunteita vaan pystyvät jopa muistamaan jotain repussa viettämästään ajasta' [Mosabackan yliopiston Sikiöhistorian laitos].
Tarkoitukseni oli kirjoittaa lyhyt satiirinen parodia Ripsan kommentista Kemppisen päreessä Krossottelemassa, mutta en jostain syystä pysynyt alkuperäisessä moodissa ja teksti meni ikäänkuin epävireeseen. Yritin ajaa päreen hallitusti metsään siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.
Ripsa kirjoitti: 'En minä muuta muista, mutta hirmuisen suuren punaisen kuun paistamassa silmiin. En ole voinut olla enempää kuin noin vuoden ikäinen, ja tiedän että kehityspsykologit väittävät etten voi muistaa. Juttu on vain niin, että opin puhumaan 8-kuukautisena, joten symbolifunktio ja muisti alkoivat toimia täydellä teholla aika aikaisin.'
Kehityspsykologit eivät tietenkään tiedä kaikkea tästä asiasta. Minä esimerkiksi muistan jopa sikiöaikaisia juttuja Kotkan Kymistä, kun äiti vielä poltti Menthol Meil-tupakkaa. Ai että se röökinsavu kävi minun silmiini. Helteiseen heinäaikaan Päijänteen mummolassa eli kotonaan käydessä äitikin hörppäsi pellonlaidassa janoonsa mukillisen tanakkaa sahtia ja hepskukkuu – kännissä oltiin kuin Ellun kanat. Savusaunassa illalla sitten hikoiltiin niin että litinä vain kuului, mutta järvivesi vilvoitti mukavasti pehvaa. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kuin minua hiukan nuorempi ikätoveri, nykyinen vara-einstein, Kari Enqvist oli vielä hetken aikaa pelkkä mahdollisuus vailla todennäköisyyttä. Mutta pian myös hän alkoi kasvaa äitinsä repussa kohti tilastollista olemassaoloa ~ /#/ ~ Sekin aika, kuten kaikki ajat, loppui aikanaan - yhtäkkiä ja yllättäen ~ /#/ ~ Ja kuin ilman varoitusta - yhtäkkiä ja yllättäen - eräänä syksynä piti lähteä kansakouluun, vaikka vielä äsken olin  ollut turvassa maailman pahuudelta - tosin jo repusta pudonneena - hieman äksyn kanaemon hameen helmoissa.

July 24, 2012

Mä sulle uuden luonteen rakennan – vaikka väkisin [?]

Narsisti ja hänen uhrinsa.

Satiirisesti vakavaa kommentointia Sammalkielen päreeseen Kommentti Valkealle.
Sammalkieli kirjoitti:‘Porvarillinen yhteiskunta on narsistisen kilpailun yhteiskunta. Narsismista on mahdollisimman laajassa mitassa pyrittävä eroon, joten tätäkin vasten sosialismi näyttäytyy ainoana järjellisenä vaihtoehtona ja kehityssuuntana.’
Narsismista on siis oikein pyrittävä eroon ja vielä mahdollisimman laajassa mitassa? Höhöpö. Pidän tuollaisia sammakoita perimmältään rasistisina.
Millä sinä Sammalkieli muutat ihmisen kulttuuri-biologisen luonteenrakenteen? Pakottamalla ihmiset elämään tietyllä tavalla ‘uudenlaisessa’ yhteiskunnassa, joka muistuttaa mentaalis-sosiaaliselta rakenteeltaan [metsästäjä-keräilijä-] ‘yhteisöjä’ ennen omistuskäsitteen synnyttänyttä maanviljelyskulttuuria, joka institutionalisoi seksuaalisuuden monogamiaksi – [haha - eikös me juuri moniarvoisina uusliberalisti-kapitalisteina taas uudestaan olla eräänlaisia metsästäjä-keräilijöitä?]. 
Toisin sanoen pakottamalla [sic] ihmiset haluamaan jotain sellaista, mitä he itse asiassa eivät enää edes voi haluta kyetäkseen elämään nykyisenkaltaisissa moderneissa yhteiskunnissa – ei ainakaan ilman yhteiskuntien totaalia perversoitumista kommuuneiksi eli julkisiksi prostituutio-korporaatioiksi, mikä tietenkin esim. perinteisesti ultraliberaalin Hollannin esimerkkiä seuraten saattaisi hyvinkin onnistua. Mutta poistaisiko se kapitalismin – narsismista nyt puhumattakaan ?
Ei hyvältä näytä. Pahasti epäilen, SK, että olet yrityksessäsi muuttaa ihmisen yhteiskunnallis-biologista luonteenrakennetta vaarassa sortua peräti finnsanitylaiseen bonoboismiin, jossa haikaillaan panseksuaalisesta matriarkaatista [voihan Herbert Marcuse ja Wilhelm Reich yhteensä!].
No – täytyy tunnustaa: kyllä minäkin sellaisesta ‘Pan-Vitusta’ haikailen. Toisin sanoen palaisin mielelläni takaisin sinne, mistä tulinkin, mutta kun se nyt ei kerta kaikkiaan ole enää mahdollista, kuten ei ole mahdollista palata 10000 vuotta sosiobiologisessa ajassa taaksepäinkään, ellemme sitten anarkisti-kommunistien tavoin tee niin sanottua anakronistista virhepäätelmää, joka mahdollistaa ‘ideologisen’ siirtymisen aikakaudesta toiseen ja etenkin tuon toisen aikakauden ‘ideologisen’ siirtymisen meidän aikaamme. Ei pysty Cernin putki siihen. Tarvitaan Kuittisen putki.
Bonobo-aiheeseen palaan kuitenkin takuuvarmasti toisessa päreessä. Nyt voin vain todeta, että Orhi ‘Sinnsanity’ Kuittinen mitä ilmeisimmin näkee jatkuvasti villejä pan-unia jopa valveilla ollessaan. 
Sitä ennen nopea silmäys alkuperäiseen aiheeseen eli narsismin ja narsistisen markkinatalouden luonteeseen [bonobot melkein varastivat tämän päre-shown].
On syytä muistuttaa, että esim. lahjakkuus on aina vahvasti narsistinen projekti, mikä asiaintila valitettavasti tekee ainakin joistain lahjakkaista ihmisistä pitemmän päälle myös erittäin ikäviä tyyppejä.
Tämä ei päde kääntäen. Kaikki narsistit eivät tietenkään ole lahjakkaita ja jos ovat niin hyvin kapea-alaisessa mielessä eli he osaavat ja itsetarkoituksellisesti haluavat vain käyttää muita ihmisiä hyväkseen.
Mutta jos nyt välttämättä haluat karsia, poistaa, eliminoida [miten vain haluat] narsismin kokonaan ihmisestä, olet suuressa vaarassa tehdä hänestä ‘virallisesti’ myös tasapäisen lauma- ja massaihmisen, jota poliittisen ‘keskusvallan’ eliitti [eli sinun kaltaisesi narsistit ; \] hallitsee, ja joka kiltisti kuluttaa vain keskusvallan kauppaamia ja kontrolloimia ‘tuotteita’. 
Tällä logiikalla näkisinkin sinut jopa milttonilaisen narsismin kääntöpuolena. 

On Milttonilta psykologista mystifikaatiota ja manipulaatiota väittää [vaikka taloustieteellinen argumentaatio ehkä päällepäin näyttäisi muodollisesti pätevän (vrt. Wahlroos); – PS.], että uusliberalistinen laissez faire on oikeutettua jo pelkästään sen vuoksi, että aina on kysyntää kaikelle ja koska ihmiset ostavat pääsääntöisesti halvinta. Turha siis rajoittaa kaupankäyntiä, koska ‘oikeat’ arvot [jopa moraaliset] löytyvät juuri kysynnän ja tarjonnan vapaassa pelissä. 
Mutta tarkkaan ottaen kyseessä ei ole peli lainkaan vaan eräänlainen sissisota, koska markkina-casinoa ei pelata säännöillä vaan perimmäisten sääntöjen puuttumisella. No – voimmehan tietysti kutsua tätä roolipeliä vaikkapa Harhauttajat-nimiseksi larppaukseksi, sillä harhauttamisesta siinä nimenomaan on kyse. 
Casino-laissez faire on laillista pokeria miljardiluotoilla, ja pokeri on laillistettua harhauttamista – siis kusetusta. Mutta onko pokeri enää peli vai onko kyseessä pelkkä kiristyksen peliksi ‘jalostettu’ muoto? Sitä sopii pohtia joskus vähän pitempäänkin.
Tulkoon taas selväksi, että uusliberalismi on [de jure] oikeutettua vain silloin, jos/kun annetaan narsististen kusettajien käyttää muita hyväkseen sallimalla heidän mielin määrin keinotella ihmisten tarpeilla, heikkouksilla, turhamaisuudella, kärsimyksillä ja jopa suoranaisella hädällä. 
Entä vaatiiko tuon sallimisen ‘järkevä ja oikeudenmukainen’ rajoittaminen itse kapitalistisen talousjärjestelmän totaalia muuttamista ja ennen kaikkea muuttuuko järjestelmän mukana myös siinä elävän ihmisen luonteenrakennne [joka aiemmin oli jumiutunut kapitalistiseen omistamisen, rakastamisen ja yksityisyyden kulttuuriin] - ja nimenomaan 'vapautuneeseen sekä riippumattomaan' suuntaan, mikä merkitsee käytännössä sitä, ettei kenenkään tarvitse luvata mitään, koska kukaan rakasta ketään eikä omista mitään - ei edes omaa yksityisyyttään. 
Tätä sopii pohtia loputtomiin. Ja tuomita se jyrkin sanoin.
Logiikan ja argumentaation sokea piste on siinä, että ne tekevät empiriasta liian yksipuolisia yleistyksiä [nyt osui myös minuun, mutten uponnut ; \]

Sinun jälkeesi en voi enää elää

Vicky Leandros [1972? - 23 v. ja 1992 - 43 v.] - - Après toi [1992] - In 1972 she represented Luxembourg at the Eurovision Song Contest with this song and won.

July 22, 2012

Kieli on kone. Ihminen kuollut.

Finnegans Wake
Päreeksi venähtänyt kommentti Markun kommenttiin Ironmistressin päreessä Kirje kotiin.
Kirjoitin kommentissani: Kirjallisuudessa melkein kaikki genret ja tyylikonstit oli keksitty jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tai sen aikana, ja jos joku aikoi keksiä tietoisesti lisää kuten James Joyce, se siirtyi kaikessa nerokkuudessaankin helposti skitsofrenian ja solipsismin eli umpikujan suuntaan [poikkeuksena selkein varauksin absurdi teatteri].

Samassa mielessä modernista fysiikasta on newtonilaiseen verrattuna tullut matemaatikkojen mielikuvapeli, joka on käsittämätöntä 99%:le muuta ihmiskuntaa, eli se ei avaudu viime kädessä kuin asiaan sataprosenttisesti vihkiytyvälle aksiomaattis-lukumystisessä imaginaatiossa.

Sama ‘lukumystisyys’ [tosin eri kontekstissa] pätee Ulysseksen ja etenkin Finnegans Waken lukemisesta saatuun ‘ymmärrykseen’ - [korostan ‘ymmärrystä’ sillä pelkkää ‘puhdasta’ mielihyväähän voi saada mistä tahansa ja etenkin siitä, mitä ei ymmärrä ;\].

Rohkenen ehdottaa, että siinä missä itsetarkoituksellista intertekstuaalisuutta pidetään Joycen antaman esimerkin/mallin mukaan itsenäisenä kirjallisuus-genrenä, siinä modernia matemaattista fysiikkaa voisi pitää ihan omana estetiikkanaan, joka elää ihan omaa elämäänsä matemaatikkojen matemaattisessa avaruudessa.
Markku kommentoi edellistä: ‘On siinä se ero, että ihan konkreettiset laitteet saadaan toimimaan modernin fysiikan teorioita hyväksikäyttäen.’
Antavatko koneet lisää mieltä ja mielekkyyttä elämäämme? Avaavatko etenkin uusimmat laitteet elämän ja olemisen ymmärryksen mieltä? Samassa mielessä kysyn, avaako myös James Joycen skitsofreeninen solipsismi olemisemme ja elämämme mielekkyyshorisonttia? Jos avaa, niin onko meillä uskontoa rationaalisempaa kriteeriä [transsendentaalista positiota] ilmaista millä tavoin ja miksi näin tapahtuu? 
Jos vastaus näihin kysymyksiin ei ole uskonnollinen tai uskonnollistyyppinen: a) eksistenssifilosofia [Heideggerin kulttuurisidonnainen Dasein] tai b) deontologia [Kantin universaali kategorinen imperatiivi], niin muut vaihtoehdot ovat väistämättä teknis-pragmaattis-relativistisia [= moniarvoinen kapitalistinen teknokratia]. 
Muistutan painokkaasti, ettei elämisen/olemisen mielekkyys kuitenkaan ole utilitaristinen tai edes pragmaattinen väline johonkin vielä ‘ylevämpään’ vaan itseisarvo kuten Onni, Velvollisuus ja/eli Jumala.
Mutta teknologia ei avaa maailman mieltä. Pikemminkin päinvastoin. Koneet sisältävät olemukseensa inhimillisen kommunikaation sulkeuman. Koneet eivät kommunikoi vaan ‘ääntelevät’ kuin soitin, jota soitetaan. Koneilta puuttuu väistämättä semanttisesti intentoiva tietoisuus, joka tajuaisi virheen itsessään [vrt. uusliberalistisen 'taloustiedekoneen’ virheettömät kvanttiohjelmoinnit/-mallinnukset ennen syyskuun 2008 romahdusta] tai erottaisi itsensä toisista koneista [identiteetin taju]. 
Samassa mielessä Joycen kirjallinen solipsismi merkitsee inhimillisen kommunikaation romahdusta verbaalis-tekniseen autismiin. Joycelaista solipsismia voi pitää 1900-luvun matemaattisen fysiikan ja teknologian paralleelina, joskin hyvin inhimillisessä eli fenomenologisessa mielessä, sillä Ulysseksen ja Finnegans Waken neologismit ovat käyttämässäni kontekstissa matemaattisesti koodatun [kieli]koneen inhimillinen ‘sielu’. 
Jos [multi]kausaallisen [kvantti]determinismin [ks. 2] periaatteella ohjelmoitu eli matemaattisesti predestinoitu kone pystyisi ajattelemaan ja tuntemaan, se puhuisi ‘joycea’. Mutta silloin se olisi myös jotenkin rikki tai ainakin epätäydellinen, mikä kuitenkin merkitsee, että se olisi yhä vielä ihminen. Näin ollen Joycen Ulysses-koneen ‘tuotekehittely’ on ainakin tekno-paavien näkökulmasta jäänyt tavallaan kesken.
Toistettakoon, että multi- tai kvantti-etuliitteet kausaliteetin ja determinismin edessä eivät tietysti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että matematiikka monimutkaisimmillaankin on laskennallisuuden aksiomaattisessa eli laskennallisen ajattelun ja järjestelmän ihanteessaan modaalisesti predestinoitua [muussa tapauksessa se hajoaisi kaaokseen].
On kuitenkin ontologisesti eri tason asia kysyä, onko maailma/todellisuus aktuaalisesti predestinoitu kuin yrittää loputtomalla matemaattisella pelillä osoittaa sen mahdollisesti olevan sitä. Voimme kysyä vielä enemmän: voiko matematiikalla todellisuuden representaationa edes päästä itse todellisuuden aktuaaliseen ytimeen? Ja vielä enemmän: onko itse representaatio lopulta suurin este tuon ytimen saavuttamiseen? 
Vastaan: kyllä on. Niinpä teoreettinen matematiikka palautuu lopulta aina siihen, mistä se Pythagoraalla alkoikin: lukumystiikkaan eli lukujen foundationalistisen merkityksen palvontaan. 
Jo irrationaaliluvut olivat Pythagoraalle [ja vielä Platonille] kauhistus [puhumattakaan ‘itämaiden’ nollasta eli ei-mistään=tyhjyydestä], joka tuhoaisi hänen harmonis-rationaalis-matemaattisen maailmansa, mutta niin vain kävi, koska maailmankaikkeus ei ole harmonia eikä ylipäätään aksiomaattisesti käsitettävä olio sinänsä - paitsi imaginaatiossa, jossa kaikki tietysti on mahdollista. Matemaattista päättelyähän [toisin kuin logiikkaa] ei nihiloi kehämäisyys [silloin kun se on aksiomaattisen säännön mukaan sallittua] eikä ‘epämääräinen’ empiria.
Aksiomaattisten ja laskuteknisten ‘myönnytysten’ [matemaattisten innovaatioiden] tekeminen on jatkunut matematiikassa aina tähän päivään saakka, sillä se elää ei-empiiristä elämää, jota empiria ‘uhkaa’ kaoottisuudellaan. Tämän vuoksi vain jokin hypoteettinen teoreettinen kalkyyli [lukumystiikka] voi pitää yllä uskoa johonkin kokonaisteoriaan, joka yhä suuremmalla nopeudella katoaa sekä teoreettisesta että varsinkin kokeellisesta näköpiiristämme, mitä tarkemmiksi laskelmamme ja mittauksemme tulevat - - kunnes fysikaaliset kokeet ovat ihmismittakaavassa lopullisesti mahdottomia, jolloin aineen rakennetta voi tutkia vain kvasi-tai ei-empiirisesti matemaattisen mallinnuksen ja simulaation keinoin.
Jos Higgsin hiukkanen olemassaolomme mielen ja mielekkyyden suhteen jotain mahdollistaa, niin entistä erikoistuneemman teknologisoitumisen, joka tulee kärjistämään biologis-kulttuurisen ihmisen ja matemaattisen digi-koneajattelun hypettämän tekno-cyborg-ihmiskäsityksen välillä vallitsevaa ristiriitaa äärimmilleen. James Joycen psykologisen merkityksen näen juuri tämän ristiriidan ensimmäisenä vakavasti otettavana ilmentymänä modernissa kirjallisuudessa.
Ulysses [ja sen ‘psykoottisempi’ versio Finnegans Wake] on nerokas teos, mutta se ei ole hyvää romaanitaidetta. Se on rikki menneen ihmisen puhetta. Sellaisen koneen puhetta, jota ei vielä ole tekno-fysikaalisesti kehitelty loppuun saakka, koskapa tuo ääni yhä vielä muistuttaa neologismeissaan ihmisen verbaalista ja jopa esiverbaalista kitinää eikä suinkaan matemaattisen informaation loputonta digitaalista ‘0, 1'-ketjua, josta toimivuuden parantamiseksi on poistettu kaikki psykologis-semanttiset konnotaatiot, nyanssit, viritykset, eleet ja häivähdykset. Cyborg, joka ei enää ‘tarpeettomasti’ kommunikoi [‘turhilla’ käsitteillä ja sanoilla] vaan pelkästään informoi eli siirtää tietoa kuin DNA-ketju, on luonnontieteen ja matematiikan ihmisihanne. James Joycen Ulysses ja etenkin Finnegans Wake käsittämättömässä verbaali-akrobatiassaan performoi samanaikaisesti sekä tuon informaatio-ohjelman ehdotonta konemaisuutta [‘digi-mekaanisuutta’] että sen viimeistä inhimillistä jäännettä: ihmisen tietoisesta eksistenssistään vieraantuvaa puhetta ja kirjoitusta, jonka koherenssi uhkaa jatkuvasti hävitä kokonaan ja muuttua konemaiseksi ääntelyksi – signaaleiksi vailla sydäntä ja sielua, affekteiksi vailla kokijaa, merkeiksi vailla merkitystä, olemiseksi vailla mieltä. 
Joyce persoonana on enää kuin trumpetti tai kitara [‘kieli-soitin’], josta hän yrittää kirjoittaen puhaltaa tai näppäillä ilmoille ääniä. Mutta kieli-väline [välineellinen kieli] syö lopulta isäntänsä eli Joycen mielen irrottaen sen kokevasta ja performatiivisesta subjektista. Näin kielestä psykologisena ilmaisuvälineenä tulee tarpeetonta, sillä se muuttuu matemaattiseksi ja digitaaliseksi. Kieli on nyt kone. Trumpetti soittaa simuloituja ääniä jonkin valmiiksi ohjelmoidun soittolistan mukaan. Koettu tosi maailma on muuttunut kuolleeksi matemaattiseksi muodoksi, jota ei voi enää ‘taikoa’ taiteen keinoin aktuaaliseksi fenomenologiseksi todellisuudeksi. Ihminen on kuollut.

July 20, 2012

CCR at Royal Albert Hall, April 1970

CCR at Royal Albert Hall, April 1970. Complete show!
 Creedence Clearwater Revival
Royal Albert Hall
London, England
April 14 1970

1 Born On The Bayou
2 Green River
3 Tombstone Shadow
4 Travelin' Band
5 Fortunate Son
6 Commotion
7 Midnight Special
8 Bad Moon Rising
9 Proud Mary
10 The Night Time is the Right Time
11 Good Golly Miss Molly
12 Keep On Chooglin'

John Fogerty: Guitar and Vocals
Tom Fogerty: Guitar
Stu Cook: Bass
Doug Clifford: Drums
Mietin muutaman hetken, minkä aiheen näistä kolmesta valitsisin päreeseeni: BDSM-seksin, Tolstoin vai CCR:n? Nämä kolme teemaa ovat pyörineet tänään[kin] päässäni kuluttaessani aikaa kohti kuolemaa ja tehdessäni fantasiasta elämäni sisältöä. Lopulta päädyin aloittamaan äskettäin tuubista löytämälläni CCR:n Royal Albert Hall-taltioinnilla, jossa nähdään toinen Lontoon 4/1970 keikoista alusta loppuun. Äänen laatu ei ole paras mahdollinen eikä kuvakaan ihan prima, mutta taltiointi on rock-musiikin historian kannalta merkittävä, sillä alkuperäisestä CCR:stä ei ole olemassa kuin enintään muutama pitkä livevideointi.
En voi jälleen kerran muuta kuin mieli hyristen ihailla, miten kerta kaikkiaan lahjakas, inspiroitunut ja taitava muusikko, laulaja sekä lauluntekijä John Fogerty oli jo tuolloin. CCR on amerikkalaisen rock-musiikin Beatles ja John Fogerty kuuluukin kirkkaasti samaan sarjaan kuin parivaljakko Paul McCartney ja John Lennon. Kaiken lisäksi hän yksin teki CCR:n hitit, tuotti, sovitti ja esitti ne. Beatlesit saivat sentään suurta tukea levy-yhtiöltään ja etenkin tuottaja George Martinilta sekä manageri Brian Epsteinilta, mutta John Fogerty alkoi itse jopa manageroida bändiään, koska Fantasy Records/Saul Zaentz ei ollut tarpeeksi kiinnostunut muusta kuin CCR:n/Johnin tuottamista levy- ja royalty-tuloista. Tätä karua realiteettia vasten John Fogertyn saavutukset menevät jopa yli Lennonin ja McCartneyn. Elviskään ei ollut muuta kuin loistava tulkitsija, mutta Johnilla sen sijaan oli kaikkea, mitä amerikkalaisen roots-rockin [tulevan megagenren] perustan luomiseen tarvittiin.
Ainoa asia, joka jää hieman kaivertamaan tämän keikan suhteen on encore-biisien puuttuminen. John oli nimittäin joskus 1969 syksyllä yllättäen päättänyt, ettei bändi enää soita ylimääräisiä kappaleita [ks. PS.]. Hänestä oli kai alkanut jo tuossa vaiheessa tulla enemmän tai vähemmän katkera mies seuraavien 25-vuoden ajaksi. Rock-yhtyeet saivat keikoista vielä tuolloin prosentuaalisesti paljon pienemmän osuuden kuin nykyään [taloustiedettä opiskellut Mick Jagger ja Rollarit pakotti ensimmäisenä keikkajärjestäjiä muuttamaan käytäntöjä 197o-luvun alussa perustamalla oman levy-yhtiön], vaikka yleisömäärien lisääntyessä rahaa keikkamaailmassa alkoi yhä nopeammin liikkua yhä enemmän. Niinpä John alkoi pitää tiukkaa linjaa kaiken sellaisen suhteen, mikä toisi hänelle ja bändille enemmän palkkioita vähemmällä vaivalla. John alkoi tavallaan harjoittaa samankaltaista busines-politiikkaa kuin Fantasyn Zaentz häntä itseään ja CCR:ää kohtaan. 
Aika outona selityksenä Johnilta voi pitää myös sitä, että bändin vakiolopetusbiisi, pitkä ja hillittömään purkautumiseen päätyvä juntta-boogie Keep on Chooglin’ muka pusertaisi kaikki irti bändistä ja yleisöstä, joten siihen oli hyvä lopettaa. Kaikki muut kyllä tajusivat ja kokivat, että asia oli tasan päinvastoin 45-50-minuutin konsertissa ja että John vain keksi tekosyitä pottumaisille fiiliksilleen. Bändin muut jäsenet eivät siis olleet samaa mieltä Johnin kanssa, mutta tämän sana painoi asiassa eniten, koska hän oli se, jonka varassa koko projekti pyöri.
Encoren puuttuminen jonkinlaisena protestina levy-yhtiön [Johnin kannalta surkean royalty-sopimuksen] ja keikkajärjestäjien suuntaan osui valitettavasti väärään maaliin, kuten rumpali Doug Clifford sanoi. Minuuttikaupalla taputtava yleisö, joka oli haltioissaan näkemästään ja kuulemastaan olisi ansainnut ainakin yhden encoren. Sympaattisesti tarinaa iskevällä John Fogertylla on kuitenkin oma pimeä puolensa ja kaiken lisäksi hän on [tai ainakin oli] myös pitkävihaista tyyppiä. Soolourallaan John on toki soittanut aina encoret parin tunnin keikan päälle [tosin omia CCR-biisejään (joihin hänellä ei ollut juurikaan oikeuksia) vuoden 1972 jälkeen vasta vuodesta 1997:stä eteenpäin], mutta eipä hän enää ole samassa mielessä katkerakaan kuin vielä reilut 20 vuotta sitten. 
Hieman kärjistäen voidaan silti sanoa, että CCR oli John Fogertylle Green Riveristä lähtien yhä suuremmassa määrin have you ever seen the rain comin’ down on a sunny day: – Pendulum-LP:n biisi, joka kertoo CCR:n hajoamisesta [Tom Fogerty oli ilmoittanut veljelleen eroavansa musiikillisten erimielisyyksien takia]. Bändin sisäisistä [alunperin melko luonnollisista] linjaselvittelyistä [joissa John sai tahtonsa läpi – onneksi] sekä Johnin ja levy-yhtiön välisistä [kymmenien miljoonien dollareitten] erimielisyyksistä huolimatta John loi CCR-tuotannon, jota voi täysin perustellusti pitää The Bandin ohella roots-rockin merkittävimpänä peruslähteenä. Sen todistaa osaltaan jo tämä erinomainen Albert Hallin keikka. 
Päättäväisyys [pahimmillaan silkka itsepäisyys], lahjakkuus [tunnistettava oma tyyli ja ääni] ja etenkin onnekas sattuma ihmissuhteessa vuosia myöhemmin [toinen vaimo Julie] estivät John Fogertya vajoamasta lopullisesti siihen katkeruuden suohon, josta Eye of the Zombie-LP:n [1986] eräät kappaleet ovat niin ilmeisiä todisteita.
Alkuaikoinaan CCR soitti aina encoreja - kerran [1968] kaikkien mahdollisten ylimääräisten lisäksi jopa koko setin uudestaan, minkä jälkeen sanfranciscolainen keikkajärjestäjä, joka varta vasten oli vaatinut aina vain pitempää settiä ja paljon encoreja, osti jokaiselle bändin jäsenelle kohtuullisen arvokkaan kellon ja varoitti enää soittamasta liian pitkään [haha]. Muistettakoon. että [toisin kuin nykyään] vielä 1960/1970-luvun vaihteessa 50-60 minuutin kiertuekeikat olivat vakiintunut käytäntö rockissa.