December 5, 2008

Illan mauttomin ja säälittävin tunnepläjäys

Olen tehnyt sinun kanssasi jo ehkä liikaakin, mutta ...

Tämä teksti vain yksinkertaisesti lipsahti päreeksi, mutta, mä selvennän sitä vielä - tarkoitan: vajoan yhä enemmän tunteitteni suohon.

Kyseessä lienee käsittämättömin ja pöhköin päre, jonka olen kirjoittanut aikoihin.

http://www.youtube.com/watch?v=UlT-WWtqZJE
Johanna Pakonen - Sielunpuolikas
*

30 comments:

poeliiza said...

juu, selväännäkijää

aaveille said...

Aika ja paikka

anonyymi said...

Luin hesarista auvisen jutut mesessa
aika vaikuttavia

Mummo said...

Minäkin luin Hesarista Auvisen jutut. Rauno ehkä kuitenkin osaa dekonstruoida rakkauden paremmin kuin nuori. Ei rakkaus ketään satuta. Vasta kun kuvittelee, että rakkaus olisi jotakin, joka voisi kohdistua vain yhteen ja josta pitäisi seurata jotakin, mennään pieleen. Höpsis, se on vain mielentila. Ja kyllä Rauno sen itsestään tietää.

Mirkka Rekola sanoo: "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille." Miettikää sitä. Jos luulee, että siinä A juoksee kertomassa jokaiselle rakastavansa B:tä, on väärässä. Kyllä se A menee pikemmin jokaisen luokse ja kertoo kullekin: "Minä rakastan sinua." Sitä on rakkaus.

Homo Garrulus said...

En ole samaa mieltä. Se, että on mielentila on totta. Mutta se, että joku ihminen aiheuttaa sen ylipäänsä ei ole mitä vaan ja ketä vaan. Se on Hän. Ja samalla voin sanoa, että olisi helpompaa jos ei olisi. On yhtä tyhjän kanssa ja vaikeudet vain lisääntyy - muuten täydelliseen elämään (täydellisyys tarkoittaa ulkopuolisin silmin).

ninni said...

Niin, tai sitten, mummo, ei rakasta ketaan

peeÄR - mies said...

Olen ollut liki pitkään sitä mieltä, että jonkun rakastaminen ei ole toisen rakastamisesta pois, kukaan ei menetä mitään. Ajatelkaa äitiä, joka rakastaa lapsiaan. Onko oletetun kolmen rakastaminen muilta lapsilta pois. Tästä etenisin aikuisten välisiin suhteisiin samalla analogismilla. Kunpa me ymmärtäisimme.

van Vaari said...

Helvetti! Tuo oli eräs viisaimmista lauseista, minkä olen vuosiin lukenut. Kuinka soveltaisit sitä rakkaudessamme Mummoon? Vähentyykö oma rakkauteni häntä kohtaan, jos myös RR on samalla asialla? Mielestäni ei. Teepä, PeeÄRmies tästä teoreema tai jotain sinne päin. Itseltäni on kauhea työni maailma pilaamisessa vienyt kyvyn assosioida rakkaudellisesti.

Homo Garrulus said...

Alat oppia van Vaari. Saat sitten vanfaarin kun olet läpäissyt näyttteet.

ollaankos nyt asialla said...

Mina olen kylla niin rajoittunut persoona etta yhden rakastaminen on toisesta poies ja lapset sen huomaa. hyva hyva
siina se juttu on

ninni said...

mutta jos lapsessa heratetaan henki ja sielu ei han tunne itseaan yksinaiseksi

Taidekasvatuksen yksi päämäärä on näin ollen johdattaa lapsi imaginatiivisen
tason henkiseen havainnointiin.

Rauno Rasanen said...

Viisaita puhutte jotakuinkin kaikki minun mielestäni.

Olen Vaarin kanssa aivan samaa mieltä sen suhteen, mitä peeÄR-mies kirjoitti.

Mutta.

Mummolle sanoisin, että kyllä rakkaus joskus satuttaa. Ja pahastikin.

Oma äitisuhteeni on ollut niin käsittämättömän symbioottinen ja sillä tavoin epäonnistunut, että haluan joko omistaa naisen tai jättää hänet - jompi kumpi - ja täysin kylmästi, noin vain sormia napsauttamalla.

En kestä eroa, en myökään läheisyyttä.

Mutta ehkä minä sittenkin osaan myös olla rakastumatta - ja säilyttää 'viileän etäisyyden' partneriin..

Olenhan mielisairaanhoitajana tehnyt työtä yhteisöissä, jossa miesten ja naisten välinen kommunikointi ja yhteistyö on parhaimmillaan ollut jopa erinomaista - toimivampaa ja vähemmän riitaista kuin pelkästään naisvaltaisilla aloilla.

Lisää 'omituisia ja lapsellisia' höpistäkseni sanon:

Ihannenaiseni taitaa olla Dostojevskin toinen, nuori vaimo, joka itse asiassa miltei pelasti tämän pelihimokierteeltä - no - addiktio mikä addiktio.

Miksei myös Beckettin tai Joycen vaimo käy esimerkistä.

Tällaisia, uhrautuvia mutta samalla itsenäisiä ja lahjakkaita naisia ei taida kuitenkaan olla enää kuin yksi miljoonasta.

(Entä voiko addiktia ylipäätään pelastaa kukaan?)

T.S ELiotin vaimo sen sijaan oli psyykkisesti sairas, mutta Eliot ei jättänyt häntä (sitä olen monesti pohtinut).

Schopenhauer, Nietzsche, Proust - sellainen kai on minun elämänkohtaloni ihmissuhteissa, vaikka olen elänytkin vakituisessa heterosuhteessa kymmenisen vuotta saman naisen (S.)kanssa.

Mutta jopa S. taitaa pitää minua tällä hetkellä 'toivottomana', vaikka olen melko varma hänen rakkaudestaan yhä vielä - kuten minä omastani häntä kohtaan.

*
Joku on sanonut, että 'täytyy todella rakastaa jotakuta, jotta voisi antaa hänen olla rauhassa' (eräs psykoanalysoitava Paul Verhaegelle analyysin loppuvaiheessa).

'Rakkaus on sen antamista, mitä meillä ei ole (Jaques Lacan)'

Edellä mainitut ovat hienoja sekä syvällisiä kommentteja - mutta niin kovin vaikeita elää ja toteuttaa.

*
Äh! - nyt lopetan nämä krapulaiset jutut. Teen itseni vain naurettavaksi ja säälittäväksi lukijan silmissä.

Pakko? minun on silti elää itsekkäästi ja yksinäisenä houkkana, vaikka sisimmästäni rakastankin mukavia ja älykkätä naisia, pieniä lapsia, kirjoja, kirjoittamista, aamu- ja ilta-auringon hämyä.

Siis - kanonerna opp!

Joka päivä on armo uus - joka päivä opettelen taisteleman uudelleen apatiaa vastaan.

PS.
Toki voin ninnin tavoin vielä toistaen todeta sekä vakavasti että pilke silmäkulmassa, että Mummo ei rakasta lopulta ketään - paitsi lapsiaan - ja O:ta aina 'silloin tällöin' (haha!).

Mutta siitä joskus toiste. Pitää nimittäin pohtia voiko rakkaus muka kohdistua kaikkiin ihmisiin ilman, että siitä tulisi pelkkä tyhjä sana - kohteliaisuus, jolla ei ole enää mitään sisältöä.

Se oli Diogeneen ja Jeesuksen ongelma...

van Vaari said...

RR: Tämä pani miettimään: "Joku on sanonut, että 'täytyy todella rakastaa jotakuta, jotta voisi antaa hänen olla rauhassa' (eräs psykoanalysoitava Paul Verhaegelle analyysin loppuvaiheessa)."

Jos tähän kätkeytyy joku tunne-elämän laki, olen sitten helkkarin hyvä rakastamaan, sillä annan rakastamani henkilön olla rauhassa - kun hän niin haluaa ja tahdon - varsin usein - olla aivan omassa rauhassani. Mielestäni oman rauhan antaminen toiselle on paljon suurempi rakkauden teko, kuin jatkuva kyhnyttäminen kyljessä ja se iänikuinen "mää raxtan sua, raxtaxsä varmasti mua"-höpötys.

"Mutta siitä joskus toiste. Pitää nimittäin pohtia voiko rakkaus muka kohdistua kaikkiin ihmisiin ilman, että siitä tulisi pelkkä tyhjä sana - kohteliaisuus, jolla ei ole enää mitään sisältöä."

Tuohon en usko pätkääkään. Vetelihän Jeesuskin naruvyöllä rahanvaihtajia pitkin selkää ajaessaan heitä tempelistä. Oikea oman aikansa kettutyttö se mies oli, eikä universaali rakastaja. Minä ainakin myönnän huokeasti: maailmassa on hiton paljon ihmisiä, joita en rakasta. Joitakin tekisi mieli potkaista m..., no olkoon.

Mummo said:"Ei rakkaus ketään satuta. Vasta kun kuvittelee, että rakkaus olisi jotakin, joka voisi kohdistua vain yhteen ja josta pitäisi seurata jotakin, mennään pieleen."

Juuri niin.Vaikka maailma olisi pullollaan rakkautta (jota se ei ole) ei se ketään satuttaisi. Yhtä naurettavaa olisi väittää, että pumpulipallon heittäminen jonkun naamaan muka sattuisi.

Mutta se, kun kuvitellaan, että rakastetaan, ja sitten se toinen ei rakastakaan, vaan menee jonkun toisen kaa - silloin sattuu ja vähän perkeleesti. Ja tämän asian takia joka vuosi kymmenet nuoret miehet jättäytyvät junan alle, ajavat autoilla päin rekkaa tai ampuvat itseään suuhun.

Minusta kouluopetukseen pitäisi kuulua kunnon kurssi siitä, että se ensimmäinen suuri rakkaus ei ole rakkautta toiseen ihmiseen, vaan rakkautta rakastamiseen. Ja että on aivan typerää vetää ranteitaan auki vain sen takia, että joku kikattava pikkunisäkäs ottaa ja jättää ja löytää uuden. Niitähän tulee kulman takaa uusia koko ajan kuin raitiovaunuja.

Ninni epäili, ettei mummo rakasta ketään. Olisiko tuokaan niin suuri synti? On ollut aikoja, etten minäkään rakastanut ketään - siis ihmistä - ja silti tulin hyvin juttuun itseni ja maailman kanssa. Kunhan edes sietää muitten ihmisten naamoja niin siinä on jo ihmettä kerrakseen. Juuri nyt rakastan samaa kuin Saarikoskikin:
"Yksinäistä iltaa, joka tuoksuu kirjoille."
Vaikka tuoksuu täällä hyvä konjakkikin.

Homo Garrulus said...
This comment has been removed by the author.
van Vaari said...

Piti jo lopetella, mutta sitten kävin vilkaisemassa Ikkuna-Iineksen laatublogia ja silmiin sattui heti tällainen, koulumurhaaja Auvisesta kertova kappale:

"Artikkelista ilmenee, että Auvinen oli internetissä syvästi rakastunut, sai vastarakkautta, eli elämänsä unelmaa, kunnes rakas löysi yhtäkkiä toisen, alkoi kirjoitella rakkausviestejä avoimella foorumilla kaikkien edessä toisen kanssa. Auvisen vastaviesteissä puhuu sydänjuuria myöten satutettu mies, poika, ensirakkautensa raunioilla. Tapahtumat tiivistyvät nyt pikavauhtia kohden traagista pistettä, jonka kaikki tiedämme."

Siinä nyt on loistoesimerkki niistä rakkauden vaaroista, joistä tuossa äsken kirjoitin, ja joihin Mummokin viittasi. Säästyisikö enemmän nuoria ihymishenkiä, jos aseiden sijasta kiellettäisiin ensirakkaudet?

Nuoret naiset ovat usein rakkausleikeissään samanlaisia kuin pyydystämäänsä hiirtä kiusaavat kissat. On kiva osoittaa toiselle oma voimansa, nokkeluutensa, seksuaalinen etevämmyytensä. Tunnen kaksi naista, joiden ensirakkaudet tekivät itsemurhan jouduttuaan jätetyiksi. Kummatkin naiset kommentoivat samalla tavalla: Mä tiesin, et se oli luuseri.

En syytä tyttöjä enkä naisia, eiväthän he itselleen mitään voi, yhtä vähän kuin kissakaan luonnolleen. Mutta juuri siksi olisikin nuorille miehille jossain vaiheessa opetettava, että vaikka jättäminen tekee kipeää, se ei ole koko maailma. Uusi trial-pyörä on sentään paljon kovempi juttu kuin joku nipottava nöpöliini, vaikka se somalta näyttäisikin.

Naimisiin? Mikäpä ettei, kunhan on ensin joutunut kymmenisen kertaa jätetyksi ja petetyksi. Silloin tuntee jo elämää sen verran, ettei ihan vähistä hätkähdä. Liitollakin on mahdollisuudet kestää, joka on lasten kannalta hyvä asia.

Nykyisin nuoret (ja vanhemmatkin) seurustelevat, rakastuvat ja pettyvät netissä, se on tätä päivää. Moni ottaa nettipakit vakavasti, varsinkin jos toinen vielä ilkkuu ja lähettelee entisen nähden lemmenviestejä toisille. En nyt mainitse nimiä, mutta tässä aivan lähiblogistaniassakin sellaista on tapahtunut. Olisiko tässä Naisasialiitto Unionille kasvatustyön paikka?

Homo Garrulus said...

Sinä muutat tyyliä koko ajan van vaari. Oletko kissa vai hiiri? Mitä haluat? Pelotteletko mm minua sanomalla, että vaara vaanii? Mitä haluat?

Minä en kestä tätä lässytystä, minä haluan aikuisten ihmisten lailla ymmärtää asiat ja sitten haluan ,että aikuiset ottavat vastuunsa eivätkä kehitä lasten lailla stooreja, draamaa ja kaikenlaisia tarinoita miten asiat saatetaan näyttämään. Sekin on jo poliisin tiedossa; tietävät miten asiat ovat sellaisia, että niistä halutaan ikäänkuin näyttää ulkomaailmalle jotain josta muut sitten uskovat sitä ja tätä.

Alkaa vaan olla niin, että yhä useampi tajuaa epäillä myös tätä maailmaa. Kehittelette niin paljon paskaa ettei siinä pian kukaan tajua mistään sitä eikä tätä: mutta siinä leikissä menee kyllä söheltäjä sitten samaan loukkuun. Tulee kolmas osapuoli jota ei olla osattu miettiä: tulevat vain.

Älä siis leiki hyvä van Vaari eikä kannata mitään auvisstooreja kehittää koska on tiedossa, että kaikki ei ollut kuten haluttiin mukamas osoittaa.

En usko enkä välitä tästä auvis-tarinasta: ja jos haluat tietää jotain niin minä en ole rakastunut.

Onko yllätys?

Olen satsannut hevosiin.

Homo Garrulus said...

Mutta minä en ole löytänyt omaa hevosta vielä. Kuka on se johon idiootin pitää sitoutua? Missä se mies, jolle rakkauden antaminen on ollut oikea asia? Onkohan häntä?

Rauno Rasanen said...

Vaari

Sinua epäromanttisempaa henkilöä saa etsiä. Narsisti, kyynikko, maailmanmies, fablulisti-tarinankeroja.

Silti hauska ja fiksu. Mutta en kerta kaikkiaan voi kunnolla ymmärtää tunne-elämäsi 'rakennetta'.

Jos minä tässä yritän joskus hieman kornisti näytellä Tarmo Mannia, niin sinä taidat OLLA Tarmo Manni.

Itse en ole ottanut riskejä rakastumisen suhteen kovin usein. Ihastuminen sitäpaitsi ei ole rakkautta vaan pelkkää seksuaalista halua.

Vasta pitempiaikainen kiintymys ja läheisyys voi synnyttää rakkautta - ellei se sitten päinvastoin jopa käänny tylsyydeksi ja jäädytä tunteita.

Niinkin voi käydä, mutta ihastuminen on aina pelkkä nautittavava päiväperho - ei sen enempää. Kestää hetken ja katoaa. Harvoin se muuttuu kiintymykseksi noin vain.

Liekö tuo 'vaivan' arvoista. Nautintoahan löytää tästä maailmasta muualtakin kuin naisista tai ylipäätään seksistä.

Sanon tämän ikäänkuin kieli poskessa ja sormet selän takana ristissä, mutta miksi lähteä tieten tahtoen leikkimään tunne-elämällään, jos etukäteisasenne jo valmiiksi on välittömään joskin emotionaalisesti välinpitämättömään nautintoon pyrkivää.

No - me ihmiset olemme tässä asiassa erilaisia. Se lienee pakko vain hyväksyä. Mutta silti seuraukset saattavat olla karmeita, jos kaksi rakkauden kovin eri tavoin käsittävää kohtaa, ihastuu toisiinsa, ja toinen sitten havaitseekin vastakkaisen osapuolen hakevan suhteesta pelkkää ihastusta ja nautintoa, kun taas toiselle kiintymys, yhdessäolo ja läheisyys merkitsevät suhteen kannalta tärkeintä tekijää.

En suinkaan halua erotella tässä seksiä ja kiintymystä toisistaan vaan puhun tietyistä sukupuolisuhteen psyykkisistä asennearvoista, jotka saattavat olla hyvin erilaisia ihastuneilla.

Homo Garrulus said...

Elämä on joskus hyvin raskasta ja sen valossa on kaikki muu pelkkää suloutta. Minä en käytä aikaani leikisti näin paljon mitä olen käyttänyt: olen tässä suhteessa auvinen mutta en ole labiili. Olen stabiili ja hyvin määrätietoinen nainen. Määrätietoinen ei tässä tarkoita huvien takia (sitä jo on) eikä seksin (sitäkin on vaikka ei niin railakasta ikävä kyllä) vaan elämän itsessään: mihin uskoo ja miten ajattelee. Nähdä yhdessä on asia, josta on vain uneksinut. Olla yhdessä on toinen asia ja se on kunnossa. Olen mutta en voi ajatella mitään. Vain olla ja palvella ja sitä teen. Olen ja palvelen; mutta ennenkuin kuolen olisin halunnut myös rakastaa eli yhdessä nähdä. Nähdä samoja asioita ja samoja unia (Juice). Niitä voi vain uneksia: tässä on minun iltani mauttomin ja säälittävin tunnepläjäys.

Muuten on valtakunnassani kaikki hyvin. Näkemiiin.

van Vaari said...

Rane: Tarkkasilmäinen perkele olet sinäkin! "Sinua epäromanttisempaa henkilöä saa etsiä. Narsisti, kyynikko, maailmanmies, fablulisti-tarinankeroja."
Tuo oli kuin ote tulevasta nekrologistani, jonka aion itse kirjoittaa. Allekirjoitan kaiken, paitsi epäromanttisuuden. Olen ajoittain jopa hiukan tunteellinen. Eilenkin, eräissä akateemisissä bileissä itkin hiukan kesken puheeni, koska mielestäni sanoin niin kauniisti.

Ei kai kukaan pysty tuntemaan toisen tunne-elämän rakennetta, kun omassakin on setvimistä. Vai onko sinulla ammattimiehenä konstit olemassa?

Mainitsit Tarmo Mannin ja epäilet, että olisin hänen klooninsa tai jotain. En tunne häntä kuin pintapuolisesti. Kerropa sinä, minkälainen mies oli Tarmo Manni? Olisin iloinen, jos meissä olisi jotain samaa.

Tunteista, rakkaudesta ja sen sellaisesta ei koskaan pidä puhua vakavasti naisten kanssa. Vain mies voi ymmärtää toista miestä näissä asioissa. Olenkin iloinen, että olemme päässeet jutun alkuun. Tänään en kuitenkaan jaksa enempää ja konjakkikin alkaa loppua. Tyttäreni lähetti sähköpostina Uudesta Seelannista pikku tarinan, jonka toivon ilahduttavan iltaasi. Olen itse suuri Irlannin ystävä ja ainakin minuun juttu klahti kuin metrin halko. Siis näin:


IRISH JOKE OF THE YEAR.

An Irishman walks into a bar in Dublin, orders three pints of Guinness and sits in the back of the room, drinking a sip out of each one in turn.

When he finished all three, he comes back to the bar and orders three more.
The bartender says to him, 'You know, a pint goes flat after I draw it; It would taste better if you bought one at a time.'

The Irishman replies, 'Well, you see, I have two brothers. One is in America, the other in Australia, and I'm here in Dublin. When we all left home, we promised that we'd drink this way to remember the days we all drank together.'

The bartender admits that this is a nice custom, and leaves it there.

The Irishman becomes a regular in the bar and always drinks the same
way: he orders three pints and drinks the three pints by taking drinks from each of them in turn.

One day, he comes in and orders two pints. All the other regulars' in the bar notice and fall silent.

When he comes back to the bar for the second round, the bartender says, 'I don't want to intrude on your grief, but I wanted to offer my condolences on your great loss.'

The Irishman looks confused for a moment, then the light dawns in his
eye and he laughs.

'Oh, no,' he says, 'Everyone is fine. It's me......I've quit drinking

Rauno Rasanen said...

Kiitos Vaari. Se oli hyvä joke. Sainpa todella mukavaa lisälohtua tosin jo aika lailla lieventyneseen krapulaani.

Palaan aiempaan asiaasi.

Vai sinäkö romanttinen - hähhää - älä nyt ihan täyttä pajunköyttä mulle syötä. Minähän se romanttinen täällä olen.

Itken joskus kuin puro, kun kuuntelen (joskus myös soitan) noita bluesejani tai kun esimerkiksi luin Mikiksen kommenttijutun Mark Twainin 11-vuotiaan tyttären kuolemasta:

Siteeraan kommentista vain osan. Käykää lukemassa, jos ette vielä ole (linkki löytyy alhaalta).

"..??.12 Tänään sinut haudataan. Näen ikkunastani kuinka hautajaissaattue kääntyy kulmassa. Sataa lunta. Marie-L, kun menetin sinut, menetin kaiken, elämäni on käynyt merkityksettömäksi. Kunnia, raha, maineeni, kaikki mitä elämässäni olen saavuttanut, on yhdentekevää. Kun menetin sinut, menetin kaiken."

Ja sitten tämä, maailmanhistorian ehkä tunnetuin ateisti, kirjoittaa
päiväkirjaansa, että

"JOS USKOISIN JUMALAAN, RUKOILISIN HÄNELTÄ VOIMAA OLLA PYYTÄMÄTTÄ SINUA TAKAISIN..."

Tämä notkautti mun polveni."

http://actuspurunen.blogspot.com/2008/12/kommentti-iinekselle-isst.html#comments

*
Tällainen teksti tekee ihmisen nöyräksi! Ja jos se ei jotakuta saa itkemään, pidän häntä hirviönä!

Mutta on totta, että minäkin harrastan puhumista - nimittäin yksinpuhelua. Puhun jopa niin karismaattisesti, että asuntoni pölyhiukkaset tulevat märiksi. Mitäs siihen sanot.

*
Itse asiassa en tunne Tarmo Mannia kai yhtään sen paremmin kuin sinä, mutta hänen hulluutensa on tarttunut minuun...

Rauno Rasanen said...

Tarkennuksen vuoksi sanottakoon, etten tunne Tarmo Mannia kunnolla edes hänen kuolemansa jälkeen...

Homo Garrulus said...

Tarmo Manni oli hourulassa omimmillaan. Muistan kun asuimme Mechelininkadulla niin hänen dingbat kaverinsa kävivät soittamassa ovikelloamme koska uskoivat, että Manni asui siellä. Mutta saivat vain minun hauskan pääni ovesta vastaan: Ei oo eikä tuu. Go home.

Sen jälkeen minäkin usein mietin missä on hourula ja missä on ei-hourula ihan samalla lailla kuin se, että onko äidin helpompi olla leikkikehässä esim. ompelemassa ja lapsi sen ulkopuolella. Pääsisi hetkeksi tekemään töitä.

Sama asetelma: in and out.

Uusi viikko taas. Kestäiskö, miksi ei voida laittaa miehet noin ryhmänä leikkikehään?

ylipäätään seksi said...

Minusta kouluopetukseen pitäisi kuulua kunnon kurssi siitä, että se ensimmäinen suuri rakkaus ei ole rakkautta toiseen ihmiseen, vaan rakkautta rakastamiseen
miksei
minakin mietin joskus miksei avioliittoon anneta mitään koulutusta
epäilen
josko vain Vain mies voi ymmärtää toista miestä näissä asioissa..
ei kukaan voi ymmartaa
mista jumala meitä pitäisi kinni ellei perseestä

Homo Garrulus said...

Pitääkö Jumala meitä kiinni perseestä?

No minusta hän saa kiinni ainakin.

kuinka ihmisia konrolloidaan said...

Etkö sitten tiennyt sitä

sesam said...

Mistas sina garru Tiedat, etta Jumala on Olemassa?

van Vaari said...

RR sanoi: "Tällainen teksti tekee ihmisen nöyräksi! Ja jos se ei jotakuta saa itkemään, pidän häntä hirviönä!"

Sinulla on aika reippaita väitteitä, RR ystäväni. Luin esittelemäsi tekstin, enkä itkenyt. En edes pahasti liikuttunut. Silti en tunne itseäni hirviöksi. Vai onko kyseessä vain subjektiivinen käsitys?

Homo Garrulus said...

Kun uskoo Jumalaan lopettaa itsekkyyden siinä mielessä, ettei enää itke sen takia, että joku kuolee (sillä maailmassa kuolevat joka hetki ja miksi minun nenäni eteen tulevat ihmiset olisivat itkua aiheuttavat jos kaikki muut eivät?).

Itse itken siitä, että kaipaan. Nytkin mummmo, joka hiljattain kuoli aiheuttaa minussa surun tunnetta; löydän itseni en itkemästä mutta säpsähtämästä siitä, etten muista, että hän on kuollut. Olen siis syvästi pahoillaan, etten saa enää tavata ja jutella. Silti minulle kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymäkin.

Kun ei ole enää itsekäs rupeaa tajuamaan elämän toisella tavalla ja se luo kirkkautta. Siinä on se paras puoli ja sen takia voi sanoa, että on Jumala. Toisaalta (kognitiivisesti) en minäkään usko mutta emotionaalisesti olen ollut pakotettu koska en olisi jaksanut elää tässä jatkuvassa nöyrytyksessä ja koirana olemisen roolissa.

Koska pahat ihmiset (uskovat etenkiin, ne jotka väittävät, että ovat uskovaisia ovat kaikkein kamalimmat ja silloin ns. uskovuus on kirkkoon liitetty eikä kuten minulla maailmankaikkeuteen) ovat jatkuvatsti lieventämässä omaa kuolemanpelkoaan minua hyödyntämällä (taitaa olla niin, että vapaa ihminen herättää pelkoa joka puolestaan tekee kiusaajaksi)
niin minun raskas taakka jatkuu.

Koska minun elämä tuntuu loppuvan siitä, että muut ovat uppiniskaisia ja rigidejä ja pahoja ja vittumaisiakin niin joudun turvaamaan uskoon eli kirkkauteen.
Se puolestaan aiheuttaa vihaa ja häpeää ja siksi rundi jatkuu.

Ovat kuitenkin minun silmissäni jo poltettu: nuo olevinaan olevat vanhurskaat rikolliset.

Mutta sen sanominen tekee siis vielä lisää pahaa minun kauttani nyt näille. Ollaan siis koko ajan kahdenlaisen elämän varassa: auringossa elävät ja pimeydessä elävät Jing ja Yan. Näitä ei voi eikä pidä yhtenäistää mikä on se mitä yrittävät vimmatusti: tässä suhteessa ihmiset tulevat aina satuttamaan toisiaan ja siksi nollatoleranssi on väärä ratkaisu.

Ja sitä eivät saa kalloonsa.

Ja jos saavat Nobelin palkinnon osalta haetaan taas joku sopiva uhri: ei minua. Ei ei, tämä minua kiusaava sakki saisi takkiinsa ja siksi he aina löytävät jonkun muun jolle voi saman sanoa. Näin tulee tässäkin käymään. Siinä mielessä olen Jesus vaikka tuntuu typerältä edes sanoa: en saa mitään.

Nada.

ninni said...

joo
minä itkin tänään
en siksi että elämässäni tapahtui jotain vaan tuntemattoman pojan kuolemasta