Richard Dawkinsin moraalinen itseymmärrys (poleeminen diagnoosi)

Kirjoitettu anonyymin kommentiin edellisessä päreessäni Akateeminen kaksintaistelu - varmistin päällä (kohteliaisuuden vuoksi).
I
anonyymi kirjoitti
Eikö ole todennäköisempää, että Dawkinsin maailmankuva nimenomaan pohjaa Dawkinsin omaan olemisen kokemukseen? Eikö Dawkins ole ihminen? Eikö oikeampi muoto olisi sanoa, ettei Dawkinsilla ole ymmärrystä Rauno Räsäsen olemisen kokemuksesta?
*
Esitin väitteen, jossa oletan ikäänkuin tietäväni jotain sellaista - objektiivista ja universaalia, mitä Dawkins ei oman kokemuksensa puitteissa voi tietää, ja minkä tosiasian eli sekä Dawkinsin tietämättömyyden että sen, mitä hän ei tiedä - minä voin perustella vetoamalla nimenomaan omaan ymmärrykseeni.

Väitän tietäväni, koska minulla on muka enemmän ja oikeampaa tietoa, jota en kuitenkaan voi lopulta perustella kuin vetoamalla omaan ymmärrykseeni/vakaumukseeni - en niinkään ei-subjektiivisiin faktoihin.

Tällainen ei tietenkään ole muodollisesti pätevää argumentointia. Mutta - sitä käytetään implisiittisesti jollain tasolla jatkuvasti kaikessa keskustelussa.

Joten haha! - mitäpä minä siis välittäisin, jos joku puuttuu väitteeni muodollisen rakenteen heikkouteen, kun kerran kukaan ei 100%:sti pysty välttymään kehäpäätelmiltä ja tautologioilta perusteluissaan.

Ja jos hän sitä yrittää, tuloksena on parhaimmillaan Wittgensteinin Tractatus, joka sekin lopulta kumosi omat loppupäätelmänsä mielettöminä potkaisemalla päätelmiin pääsemiseksi käytetyt tikapuut (metodiset hypoteesit) altaan, koska niitä ei voinut loogisesti oikeuttaa; - tikapuut kun olivat kehäpäättelyä ylläpitävä linkki, joka säilytti 'napanuoran' loppupäätelmän ja sen välillä, mikä piti todistaa.

Toisin sanoen - et voi verifioida väitteitäsi koskaan 100%:sti ajautumatta kehään ja/tai tautologiaan. On käytettävä tikapuita - mutta juuri se merkitsee, että joudut lopulta aina todistamaan todistettavan sillä, mikä piti todistaa. Perusteluiden ja johtopäätöksen välillä vallitsee joko katkos tai kehä.

II
Ensinnäkin on niin, että tämän asian pohdintaan tarvitaan käsitystä moraaliteorioista, ja siitä miten ne perustellaan, ja tässä suhteessa sekä Dawkins että McGrath tukeutuvat perusteluihin, jotka eivät ole todistettavissa tai pätevästi johdettavissa heidän ontologisis-empiristisistä lähtökohdistaan.

Minun ongelmani McGrathin suhteen on ehkä hieman yllättävästi? samaa tyyppiä kuin Dawkinsin suhteen: McGrathkaan ei noteeraa schleiermacherilais-eksistentialistista (mm. Kierkgaardin fideismi) linjaa, jota minä puolestani edustan ihmisen uskonnollisuutta analysoidessani - skeptikko kun olen.

Tosin väitin jopa enemmän: Dawkins palauttaa kaiken uskon fideismiin: on vain sokeaa (auktoriteetti-) uskoa, mutta hän pitää sitä mielettömyytenä - minä sen sijaan mutatis mutandis rationaalisesti perusteltuna valintana.

Yhtä vakaumusta oletan McGrathin kuitenkin edustavan, ja se on moraalirealismi. Sillä ihminen, joka uskoo Jumalaan, voi perustellusti väittää olevansa moraalirealisti eli, että maailmassa on universaaleja moraalisia käskyjä, jotka vanhatestamentillisen liiton hengessä ovat Jumalan ihmiselle antamia.

Ja tähän kun sitten lisätään Jeesuksen pelastushistoriallinen merkitys eli jokaista ihmistä koskevan armon ja anteeksiantamuksen täydentävä vastapaino noille käskyille, on luotu pohja sille moraalirealismille, joka muodostaa kristillisen uskon käytännöllisen etiikan kivijalan.
Mutta - tietenkään McGrath ei pysty moraalirealisminsa perustaa - Jumalaa - todistamaan millään empiirisesti pätevällä tavalla.

Pointtina minulla tässä kuitenkin on se, että jos uskottavaa moraalia ylipäätään on olemassa, sen täytyy jollain tavalla ilmentää moraalirealismia, minkä takuuna puolestaan toimii usko Jumalaan ja hänen hyviin tarkoituperiinsä.
*
No - Dawkins ei Jumalaan usko, ja siksi hän nihilismin - ainakin kiertoteitse välttääkseen ja ollakseen moraalinen - ajautuu väistämättä edustamaan jonkintyyppistä moraalikonstruktivismia, mikä merkitsee, että moraali on pelkkä joskin välttämätön, sopimuksenvarainen tila, jota voidaan poliittisin päätöksin - osittain kyllä tieteeseenkin vedoten sorvailla pragmaattis-utilitaristisesti suuntaan, joka sattuu tyydyttämään vallitsevaa poliittista ja tieteellistä yhteisöä.

Mutta. Miten voisi Dawkins perustaa kokemuksensa edes moraalikonstruktivismiin, koska hänen luonnontieteelliseen ajattelutapaansa - geeneihin ja DNA:han ei ole koodattu mitään moraalikoodia - ainakaan sellaista, jonka voisi kokeellisesti todistaa. Spekulaatiot ovat asia erikseen.

Ongelma on siis samaa tyyppiä kuin MacGrathilla. Kumpikaan ei voi todistaa moraalista maailmankatsomustaan - McGrath moraalirealismiaan ja Dawkins moraalikonstruktivismiaan niistä tiedoista ja uskomuksista käsin, joihin he perustavassa maailmakuvassaan ja tieteellisessä ideologiassaan tukeutuvat.

III
Sen oletuksen moraalirealismin ja -konstruktivismin välisestä erosta kuitenkin teen, että vain moraalirealistisen kannan omaavalla ihmisellä voi olla juuri se tietty ymmärrys [tä] siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta (sitaatti anonyymin kommentista).

Ajattelen näin, vaikka McGrath ei siis olekaan eksistentiaalisen uskonkäsityksen edustaja kuten esim. Bultmann, Buri, Gogarten, Bonhoeffer tai Tillich olivat.

Väitän myös kylmästi, että Dawkinsin edustama ateistinen biologismi on semanttisesti ja henkisesti tyhjä, sisimmältään epätoivoinen - käytännössä eugeniikkaan = natsismiin ja rasismiin ajautuva maailmakatsomus.

Väitän näin, vaikka Dawkins hengenheimolaisineen voi toki konstruoida pragmatistisia moraalikonventioita - tilanteen ja tarpeen mukaan. Universaaleja sopimuksiahan ne eivät tietenkään voi olla, koska geenit eivät sisällä moraalikoodeja - ellei nyt sitten sitä itsekästä soliaalidarwinistista motiivia eli psykologista egoismia, jota voi pitää moraalisen ajattelun nihilistisimpänä tilana - itse asiassa ei moraalina lainkaan - pelkkänä saalistajan strategiana vain.

Miten siis tällaisessa, luonnontieteen moraalisesti mykässä, sattumanvaraisessa ja laissez-faire-maailmassa elävä ihminen voisi ymmärtää McGrathia tai ainakaan sitä uskon merkitystä ihmisen eksistentiaalisen kokemushistorian kannalta, mhin minä sitaatissasi viittaan?

Jotenkin paradoksaalisilta ja Dawkinsiin itseensä takaisin kimmahtavilta vaikuttavat ne väitteet, että pyhyyteen uskovat ihmiset ovat vaarallisimpia ihmisiä, kun taas tieteellisellä dialogilla päästäisiin sopimuksiin, jotka takaisivat tilanteen, jossa kenenkään ei tarvitsisi kuolla turhaan.

Ikäänkuin - kuten McGrath aivan oikein vihjaa - ateistinen maailmankatsomus, josta puuttuu moraalin perustan takaava tekijä - Jumala - ei muka olisi saanut tässä maailmassa aikaan vähintäin yhtä paljon ellei enemmänkin (mikäli millään kvantitatiivisella vertailulla on tässä mitään mieltä) tuhoa ja kauhua - ja nimenomaan viimeksi kuluneitten 100 vuoden aikana.

Nietzsche ennusti oikein: nihilismin (sekä ateismin osana sen ilmentymää) ja tieteellisen rationalismin seuraukset osoittautuivat katastrofaalisemmiksi kuin mikään muu aatteellinen mullistus aiemmin eurooppalaisen sivistyksen historiassa. Pahemmiksi kuin ristiretket, uusien kansojen pakkokäännytykset eurooppalaisen sivistyksen levitessä uudelle mantereelle tai Napoleonin sodat.

Myös Horkheimerin ja Adornon Valistuksen dialektiikka antaa melko karsean ja lohduttoman vision tästä kehitystrendistä ihmiskunnan historiassa.

Minä ihmettelen, mistä hatusta Dawkins oikein taikoo sen yhteisymmärryksen ja rauhanomaisen dialogin maailman, jossa kenekään ei siis tarvitse kuolla turhaan, mikäli koko hänen tieteellinen maailmankatsomuksensa on kuin moraalisesti tyhjä kirjain perustuen pelkkään evoluution sokeaan ja vääjäämättömään etenemiseen, jossa ihmisyksilöllä ei ole mitään - ei kerrassaan mitään itseisarvoa!

Mikäli en olisi skeptikko ja erään lajin nihilisti itse, valitsisin mieluummin Jumalan kuin dawkinsilaisen tyhjyyden olemassaolon, jossa ihmisen osa on olla pelkkä geenien marionetti, jonka elämää ajaa eteenpäin vain lisääntymisen tarve, himo, kateus eli tuo jo aiemmin mainittu psykologinen egoismi, jota myös sosiaalidarwinismiksi kutsutaan.

Aina säännöllisin väliajoin laissez-faire-kapitalismimme ajautuu syvään lamaan, eikä kukaan tunnu haluavan enää nykyään ymmärtää (ainakaan ääneen), että 'Dawkinsin' moraaliton ja itsekäs geenihän se jälleen huijasi meitä huijaamaan itseämme ja toisiamme!)

Mutta koska en omaksi onnettomuudekseni usko Jumalaan, vaikka ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuulunkin (enkä aio erota, ellei eroteta), voin vain kirota kohtaloni.

Kaverini valitsen kuitenkin jostain aivan muualta kuin Dawkinsin leiristä, jossa ei ymmäretä paitsi uskontojen olemusta, ihmisen eksistentiaalista tilaa, ei myöskään sitä, että moraali ei voi olla vain pelkkä kuukausittain vaihtuva muoti (moraalikonstruktivismi) ollakseen ylipäätään moraalia.

Jos halutaan, että yleismaailmallinen dialogi toteutuisi, se vaatii aina myös aatteellisen sitoutumisen taustakseen. Muussa tapauksessa - dawkinslaisittain - voimme jättää koko dialogin lakimiehillemme - jälleen kerran. Ja sen seuraukset kyllä tiedetään. Oikeudenkäynneille ei tule loppua näkymään. Ne tyypit osaavat rahastaa ihmiset rutiköyhiksi.

Mutta jos silti yrittäisimme keskustella - mitä aatetta ja/tai uskontoa sitten edustammekin?

En missään tapauksessa mene takuuseen, että se onnistuisi, mutta ainakin me olisimme silloin moraaliin vakavasti sitoutuneina keskustelijoina avoimesti jotain mieltä eettisesti, uskonnollisesti ja poliittisesti.

Dawkins ja hänen moraalikonstruktivistinsa sen sijaan eivät ole perimmältään sitoutuneesti mitään mieltä mistään vaan toimivat yhtä häikäilemättömästi kuin macchiavellistiset reaalipoliitikot: juuri siten kuin heidän itsekkäitten etujensa kannalta parasta on. Ihailtavaa rauhaan ja yhteistyöhön tähtäävää dialogia - eikö vain?

Miksi ihmeessä minun pitäisi näin ollen ajatella, että tuollainen moraalisesti tyhjä ja kaksinaismoralistinen opportunismi olisi muuta kuin pelkkä naamioitu versio päästä vastapuolen niskan päälle - rauhanomaisen retoriikan nimissä?

Miksi ihmeessä minun pitäisi ajatella, että terroristit olisivat silloin pahempia kuin nuo 'rauhallista dialogia' käyvät tieteelliset geenibiologit, jotka - monesti edes tajuamatta, miten ovelia huijareita ovat - osaavat kätkeä valtapoliittiset tarkoitusperänsä ehkä ovelammin kuin muut keskustelijat niin perin asialliseen, perusteelliseen ja tieteellisen kaapuun paremmin kuin maailmankatsomuksellisesti jyrkemmät ihmiset?

Miksi tieteellinen asenne muka oikeuttaisi ja legitimoisi jotenkin itsestään selvemmin eräitten ihmisten ja ryhmien valtapyrkimykset verrattuna vaikka uskonnollisesti sitoutuneitten ryhmien näkemyksiin?

Kerro se minulle Richard Dawkins.