October 31, 2006

Andrei Tarkovskin elokuvia

Tämä postaus/päre on viime vuoden (2005) syyskuun lopulta kyseenalaisesta - jo telakalle siirretystä rinakkaisblogistani RAUNO RÄSÄNEN: Second Coming, jossa satsasin suurimmaksi osaksi kuviin - useimmiten pilailumielessä, mutta nyt ei ollut/ole kyse pilailusta vaan elokuvataiteesta parhaimmillaan.

Kuvapäre sisältää paljon informatiivisia linkkejä mm. Tarkovskista ja hänen elokuvistaan. Myös ikonimaalari Andrei Rublevin töistä löytyy kooste selityksineen.

Olen liittänyt mukaan mm. Ingmar Bergmanin ylistävän arvion ja luonnehdinnan Tarkovskin tavasta tehdä elokuvaa, sillä Bergman on varmaankin kaikkein merkittävin ja ehkä jopa asiantuntevin Tarkovski-fani koko elokuvamaailmassa.

ANDREI TARKOVSKI

(Tarkistin, että kaikki linkit toimivat. Niistä löytyy yllättävääkin kuvamateriaalia.)

October 30, 2006

Andrei Rublev ja Lentäjän poika

Kommentti Telemakhoksen kommenttiin päreessäni One of the most saddest songs in rock.
(Viimeisimmät tarkennukset ja lisäys klo:15.30)

*
Telemakhos said...

Valitsemallani nimimerkillä ei ehkä kannattaisi osallistua keskusteluun isien merkityksestä, mutta esitänpä silti yhden pointin. Nuo kaksi tyyppiä: murhaaja ja palvelija voivat kai liittyä myös miehen elämän erilaisiin elämänvaiheisiin.
Joidenkin täytyy katkaista välit pystyäkseen myöhemmin rakentamaan uuden ja erilaisen isäsuhteen. Toiset jäävät paikoilleen, jotkut lapset joutuvat aikuisen rooliin isän ollessa se suhteen lapsi

RR

Tämä olisi mielenkiintoinen keskustelunaihe. Ei aina sitä samaa, ikuista mies-nainen vastakohta-asettelua ja sukupuolten välistä taistelua.

Olen profiilitiedoissa nimennyt suosikkielokuvakseni Andrei Tarkovskin myöhäiskeskiajan venäläisestä ikonimaalarista kertovan elokuvan Andrei Rublev.
Yksi syy tähän on elokuvan lopputeemana kuvattu ja kirkonkellon valamisen kautta kerrottu isä-poika-teema/problematiikka.

Keskustelimme sattumoisin ko. elokuvasta ja juuri tästä aiheesta kirjallisuuskriitikko/runoilija Matti Paavilaisen kanssa Kriittisen korkeakoulun aikoinani niin sanotulla tekstien vastaanotolla (luovan kirjoittamisen kirjoitusnäytteiden arviointia).

1300-luvun lopulla erään venäläisen paikkakunnan suureen uuteen kirkkoon tarvitaan vielä kello. Elokuvan poika väittää ihmisille, että hänellä on muistissaan isänsä hänelle kertoma kaava tai "resepti" siitä, miten isoja kirkonkelloja tehdään, niin etteivät ne halkea valettaessa. Kukaan muu ei sitä nimittäin tiennyt kuin pojan isä.

Totuus kuitenkin oli, ettei isä koskaan kertonut pojalleen valutekniikan lopullista salaisuutta. Tämä asia selviää katsojalle dramaattisesti vasta elokuvan viime vaiheissa.

Poika on oppinut valamisen isänsä apulaisena, muttei suinkaan ole täysin varma siitä, miten homma käytännössä todella tapahtuu, vaikka hän muille niin uskotteleekin.
Niinpä hän haluaa myös ottaa aika valtavan riskin ja koettaa mielessään päätellä tekotavan oikein.

Loppu on kuitenkin onnellinen. Poika onnistuu. Kello ei ole haljennut.

Tämän "initaation" suoritettuaan poika on astunut isänsä saappaisiin, ja siten hänestä on samalla tullut mies, jonka arvo mestarina tunnustetaan.

Muistelimme Matti Paavilaisen kanssa, miten vaikuttava oli kohtaus, jossa kello riisutaan valumuotistaan ja havaitaan ehjäksi, hienoksi työksi.
Poika juoksee sivummalle ja kaatuu itkemään huutaen etäisyyteen jotenkin näin: Sinä et koskaan kertonut minulle salaisuuttasi! Silti minä osasin tehdä tämän kellon!

Tärkeää tässä kohtauksessa on kuolleen isän toimiminen esimerkkinä suuresta taidosta mutta samalla myös siitä, miten isä voi olla saavuttamaton, pysytellä etäisenä ja autoritaarisena tavalla, joka sattuu.
Väitän kuitenkin, että etäisyys ei satu ainoastaan poikaan vaan myös isään, joka ehkä itse siirtää lapsiinsa omalta isältään opittua ja perittyä kommunikaatiokyvyttömyyttä.

Olennaisinta elokuvan tarinassa lienee kuitenkin se, että pojasta ei tule omassa mielessään isänsä "veroista" miestä, ennenkuin hän on osoittanut pystyvänsä tavallaan samaan kuin tämäkin - ehkä jopa olemaan joskus isäänsä "parempi" - muistakaamme esim. Edu Kettusen "Lentäjän poika" tai Eero Raittisen laulaman "Holvikirkko"-biisin sanat.

Kuvatun kaltaista sisäistä taistelua oman maskuliinisen itseymmärryksensä ja miehisen omanarvon tunteensa kanssa jokainen poika joutuu läpikäymään - ehkä koko ikänsä - oli hänellä sitten isää tai ei.

Mies voi valloittaa mielin määrin naisia ja saada tällä tavoin heidän hyväksyntänsä ja myöntymyksensä, mutta silti naisten jahtaaminen on miehille lopultakin "vain" seksuaalista kukkoilua.
Pysyvämmän itsearvostuksen mies kokee saavansa vasta sitten, kun isän kaltaiset auktoriteetit ja/tai hänen kunnioittamansa toiset miehet hyväksyvät hänet hänen omien persoonallisten kykyjensä ja ansioittensa vuoksi.
Tässä asiassa yliseksuaalisella mieskuntoisuudella on aika vähän tekemistä; - "osaavathan" kaikki eläimetkin paritella.

(Lisäys)
Tiivistän edellisen kappaleen väittämän sanontaan, jonka mukaan äidin rakkaus saadaan pyytämättäkin, mutta isän rakkaus pitää ansaita.
Aika kovaa tekstiä, muttei aivan tuulesta temmattua...

Sanottakoon vielä lopuksi, jottei syntyisi minkäänlaisia väärinkäsityksiä päreeni sanomasta: nainen ei pysty isää pojalle korvaamaan; vain yliholhoava äiti tai henkisesti kieroutunut, kaunaa (ressentimenttiä) "pihisevä" feministi voi väittää niin.

*
Andrei Rublev (ikonimaalari)

October 27, 2006

One of the most saddest songs in rock

(Viimeisin lisäys klo: 22.20)

Isän merkityksestä on hedelmöityshoitokeskustelun yhteydessä täällä Blogistaniassakin esitetty mielestäni hieman omituisia - etten sanoisi vainoharhaisia mielipiteitä.
Hedelmöityshoitolakia puolustavat naiset ovat pitäneet miehiä yleensä väkivaltaisina, juoppoina, uskottomina - ylipäätään tarpeettomina - jopa vaarallisina naisten ja lasten kannalta.

Haluan tuoda tähän keskusteluun näytteen John Fogertyn tuntemuksista ja kokemuksista omasta isästään ja omasta isyydestään vielä silloin kun hän oli niin sanotun trio-CCR:n jäsen eli 26-27-vuotias.

Tästä laulusta on sanottu, että se on "saddest song in rock". Isä kuvataan siinä tekopyhäksi selittelijäksi, joka hylkää lapsensa ja perheensä. Todella traagiseksi laulun kuitenkin tekee se, että John Fogerty havaitsi 1971-72 olevansa itse samassa tilanteessa perheensä suhteen kuin oma isänsä aikoinaan.

Maineeseen nousseen rock-bändin johtaminen oli ajanut Johnin erilleen perheestään, jonka hän tämän laulun tekovaiheessa oli jo jättänyt (palatakseen kuitenkin takaisin 1973).

En sen kummemmin ota kantaa jyrkimpien feministien kommentteihin, joissa miehet ja isät tuomitaan - ikäänkuin tuomitseminen hyödyttäisi lopulta ketään!

Haluan tämän Fogertyn laulun myötä kuitenkin painottaa, että ainakin jotkut miehet - vaikka he saavat isäsuhteestaan pahoja traumoja ja toistavat samoja virheitä kuin isänsä, voivat lopulta myös oppia niistä - olkoonkin, että sieluun kasvanut hämmennys ja tuskainen tietämättömyys ei koskaan täysin häviäisikään.

John lauloi Some day never comes silloin, kun oli jättänyt perheensä 1972 soimaten siitä itseään joka päivä, mutta olen täysin varma, että tänä päivänä - toisen ja ehkä hieman onnellisemman avioliittonsa kestettyä jo saman verran kuin ensimmäisenkin (lähes 20 vuotta), hän ei enää tekisi tuota laulua. Eikä hän sitä koskaan keikoillaan esitäkään, vaikka se on suuremmoinen biisi.

Miksi? Olkoonkin retoriikkaa, mutta minusta tuntuu vahvasti siltä, että viimeisten 20 vuoden aikana Johnille Someday has come...viimeinkin.

*
On sanottu miehiä olevan kahta tyyppiä: niitä, jotka haluavat syöstä vanhan kuninkaan (isän) vallasta, ja niitä, jotka etsivät kuningasta (isää), jota voisivat palvella.
(Kuulin tämän "määritelmän" Torsti Lehtiseltä eräässä Valamon luostarissa1996 järjestetyssä seminaarissa.)

(Lisäys)
John Fogerty edustanee ensimmäistä tyyppiä, varsinkin kun ajattelemme hänen "toista" isäsuhdettaan - oman isänsä ikäiseen, aiempaan hyvään ystäväänsä ja tulevaan Fantasy-Recordsin (CCR:n levy-yhtiö) pomoon - Saul Zaentziin, joka sittemmin huijasi Johnilta kunnon levytyssopimuksen ja oli jopa huijata "suhdetoiminnallaan" hänen (ja koko CCR:n) säästönsä - yhteensä 8,3 mijoonaa dollaria.
Johnin mukaan rahoista on vuosien mittaan saatu takaisin 80-90%.
Sittemmin Zaentz haastoi Johnin kaksi kertaa oikeuteen - plagioinnista ja herjauksesta ym. ym.

Jaa-a. Oma isä jätti, "toinen" isä huijasi ja kiristi. Kieltämättä aika paskamaisia isiä. Ei ihme, että John sai vatsahaavan 1979 ja häneltä oli mennä hermot 1986.
Onneksi syksyllä 1986 tapahtui "ihme". John tutustui kiertueeellaan Julie Krameriin, joka sitten "lepytti" loukatun ja ärisevän perfektionistin...

*
Someday Never Comes
04:01
J.C. FOGERTY/CCR,-72, LP:ltä Mardi Gras - CCR:n viimeinen albumi, jonka ainoat kunnon biisit (4kpl) ovat Johnin tekemiä tai tulkitsemia.
(Video ei suoranaisesti liity musiikkiin. Kyse ei ole levy-yhtiön produktiosta.)

*
First thing I remember was asking papa, why,
For there were many things I didn't know.
And daddy always smiled and took me by the hand,
Saying, someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.

Well, time and tears went by and I collected dust.
For there were many things I didn't know.
When daddy went away, he said, try to be a man,
And someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.

And then one day in April, I wasn't even there,
For there were many things I didn't know.
A son was born to me. Mama held his hand,
Sayin' someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.

Think it was September, the year I went away,
For there were many things I didn't know.
And still I see him standing tryin' to be a man,
I said, someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now,
each and every mother's son,
That you better learn it fast,
you better learn it young,
'Cause someday never comes.

*
Jos joku haluaa henkilökohtaisemman kuvauksen laulun taustoista lukekoon tämän sitaatin Hank Bordowitzin CCR-historiikista (p. 136).

*
"...; the other (song) was "Some Day Never Comes". Sung in his most harrowing tenor, John pulled the song from his guts as a writer and a performer.

"My parents divorced when I was young" John said. "My wife and I separated around that time. We got back together for a long time and eventually did divorce, which is a very sad thing. The song was basically me talking about how it happened to me when I was young, and here I go, doing the same damn thing."

"That song was for Josh (Johnin pieni poika) "Rohrer (ystävä) explains. "John and Martha were estranged and living apart when John and Lucy (Kööpenhaminalainen dick-jockey, johon John ihastui CCR:n ensimmäisellä Euroopan kiertueella 1970) were happening. John was struggling.

"John had left home", Doug (CCR:n rumpali) expanded. "He left his family and his little boy. His father left him when he was a child and had a divorce. John felt very guilty about it, and very bad. It was a deep, deep, deep song. It was the most personal song John ever did. I think it`s a beautiful song. It`s a song that really didn`t get it`s just reward, since the album was so strange."

"I`ve always felt 'Someday Never Comes' was John`s finest song" Stu (CCR:n basisti) says. "It brought tears to my eyes, as well."

Hälytys: narsisteja wikipediassa!

Tämä kannanotto löytyy Juha K. Korennon blogista, päreestä Fuck you äijät! T: Riikinkukko (26.10).

*
Koska kommentoin Prosperoa kyseistä aihetta käsittelevässä päreessään , niin tulkoon nyt tässä selvyyden vuoksi sanottua, että ei minua henkilökohtaisesti närkästytä - toisin kuin näköjään Prosperoa - wikipediaan itsestään kirjoittavat.

Jos joku närkästyy, hän saattaa (huom! saattaa - en väitä mitään varmaa) olla jopa tiedostamattaan kateellinen muiden "narsismista" - mikäli tämä "oma-wikipediointi" nyt ylipäätään narsismiksi pitää luokitella.

Olen ihan 'vakavasti' puhuen itsekin ajatellut kirjoittaa sinne itsestäni - tosin sillä ehdolla, ettei minun tarvitse kirjaimellisesti pysyä totuudessa. Voisin vaikka antaa itsestäni puolueellisesti myönteisen kuvan ja siinä sivussa ovelan epäsuorasti mollata muita.

Olisi hauska seurata, kuka "uskaltaa" muuttaa niitä tietoja, joita olen itse (vaikkakin harhauttamismielessä) antanut itsestäni (ja ehkä myös muista).

Silti noita antamiani "faktoja" pitäisi muuttaa, koska eihän wikipediassa saa levittää epätotuuksia!

(Kommenttini clue: missä menee tässä tapauksessa narsismin ja "muunnellun" totuuden välinen raja?)

*
Mutta paneeko se, joka kirjoittaa itsestään wikipediaan, itsensä alttiiksi, vai pyrkiikö hän pelkästään luomaan itselleen fasadin - julkisen panssarin, jonka läpi hänen persoonallisuutensa ja haavoittuvuutensa ei näy?

Problematisoidakseni vastausta siteeraan itseäni alunperin Korennolle kirjoittamassani aforismissa.

"Jos et ole haavoittuva, sinusta ei näy muuta kuin panssari - ja se on kaikilla samanlainen. Haavoittuvuus sen sijaan on aina yksilöllistä."

Miten Humen guiljotiinia käytetään?

Kirjoitettu alunperin kommentiksi ikkunaiineksen päreessä "Hedelmöityshoidot miehen näkökulmasta" olleeseen kommenttiin.
(Viimeisimmät lisäykset klo: 17.15)

*
molly said...

"Voi olla vaikea muotoilla vastaus, jossa ei jollain lailla todeta, että (naispuoliset/RR)huoltajat eivät halunneet lapselle normaalia elämää.

Pelkästään heteroperheille hedelmöityshoidon sallivat ihmisetkö ovat tosissaan sitä mieltä että normaali on aina sama kuin hyvä?
Että koostumukseltaan normaalissa mutta väkivaltaisessa isän, äidin ja lapsen muodostamassa perheessä kasvaa normaalimpia(=onnellisempia?) ihmisiä kuin kahden naisen ja lapsen muodostamassa epätyypillisessä mutta väkivallattomassa perheessä?
Siinäpä vasta pätevää argumentointia Humen giljotiinin hengessä."

RR

Et taida Molly ymmärtää Humen giljotiinista mitään.

Tässä keskustelussa hedelmöityshoitolaista on sitäpaitsi mennyt jo alusta lähtien puurot ja vellit sekaisin.

Loppujen lopuksi kukaan ei tarkkaan ottaen tiedä, mitä vastustaa tai kannattaa kyseisen lain nimissä.

Pitäisikö vedota luonnonoikeudelliseen perusteeseen vai tasa-arvoon? Ensimmäisen mukaan lapsia syntyy luonnollisesti vain tietyllä tavalla, heteropohjalta, joten hedelmöityshoitolakia ei tulisi hyväksyä.

Tasa-arvon nimissä laki on hyväksyttävä vasta sillä edellytyksellä, että myös miespareille annetaan oikeus lapsen saantiin - joko adoption kautta tai vuokrattua kohtua käyttämällä.

Luonnonoikeudellinen kanta sotii Humen guiljotiinia vastaan, mutta tasa-arvovaatimuksilla sen sijaan ei ole juridisesti mitään tekemistä sen kanssa (katso kuitenkin PS.).

Juridisen tasa-arvon nimissä myös miesparin on saatava oikeus lapsen hankkimiseen tavalla tai toisella. Tasa-arvo liittyy universalisoitavuuteen. Muodollisesti samassa asemassa olevien on saatava yhtäläiset oikeudet.

Jos naiset vastustavat kohdunvuokrausta homopareille, koska on "luonnotonta" hyväksyä se, he lankeavat paitsi naturalistiseen virhepäätelmään (Humen guiljotiinin/lain johdannainen), ovat ristiriidassa myös muodollisten tasa-arvoperustelujen kanssa.

Naturalistinen virhepäätelmä pitää päättelyä: se, mikä on luonnollista, on myös hyvää ja siten hyväksyttävää, virheellisenä.
Luonnollisesta ominaisuudesta ei voi johtaa ei-luonnollista hyvää.
Siten ei heterosuhteestakaan voi päätellä, että se olisi moraalisesti hyvää.

Ja kun muitakin tapoja lisääntymiseen löytyy, niin tuo moraalinen hyvyys kyseenalaistuu entisestään, vaikkei näillä uusilla tavoilla olekaan suoraa yhteyttä itse naturalistiseen virhepäätelmään.

Mutta yhtä lailla siitä, että miehillä ei ole kohtua, ei voida päätellä, ettei miesparille voisi myöntää keinohedelmöityslain suomaa oikeutta kohdunvuokrauksen avulla - tai sitten adotio-oikeutta.
Mikään tunteilu naisen "9 kuukauden urakasta" ei kumoa Humen lakia eikä myöskään tasa-arvovaatimusta, koska miehen siemenneste ei hedelmöittymisen suhteen ole oikeudellisesti jotenkin vähemmän tasa-arvoinen kuin naisen munasolu.

*
Näin tämä Humen guiljotiiniin/lakiin (johon Mooren naturalistinen virhepäätelmä siis perustuu) pohjaava argumentointi menee sovellettuna hedelmöityshoitolain puolustajien ja sen homopareilta kieltävien argumentointiin.

Älkää hyvät naiset (tai miehet) aina vedotko yksittäisiin empiiriisiin heittoihin - väkivaltainen heteroperhe jne. - ajatelkaa piru vieköön kerrankin loogisesti!

Vaikkei se välttämättä asiaan ratkaisua toisikaan, niin ainakin se tekee selväksi, missä kohtaa rikomme argumentaation sääntöjä vetoamalla omiin subjektiivisiin tuntemuksiimme ja epämääräisiin empiirisiin tilastoihin, mikä merkitsee laajasti tulkittuna samaa kuin naturalistinen virhepäätelmä, eli siinä rikotaan Humen lakia.

Laajasti ottaen päättelymme kulkee naturalistisessa virhepäätelmässäkin kehämäisesti eli se, mikä piti todistaa, todistetaan sillä itsellään. Toisin sanoen - vastauksemme kysymykseen oli valmiina jo ennen perusteluja. Todistimme oikeaksi pelkästään oman uskomme, eli perustelut olivat sekä muodollisesti että sisällöllisesti yhtä tyhjän kanssa.

(Lisäys)
Yksityiskohtaisemmin eriteltynä ad hoc- ja ad hominem argumentit, joita keinohedelmöityskeskustelussa tiuhaan käytettiin, ovat paitsi kehäpäättelyjä myös naturalistisen virhepäätelmän muunnelmia.

*
Entä miten joku enemmistöpäätös muka osoittaisi myös enemmistön argumentit päteviksi? Ei mitenkään!

Joku tietysti kysyy nyt, miksi ylipäätään vaadin selkeyttä argumentaatiossa, jos päätökset tämänkaltaisissa arvokysymyksissä tehdään lopulta musta tuntuu- pohjalta ja epämääräisillä enemmistöpäätöksillä?

Vastaan - sen vuoksi, että itse kunkin on hyvä tiedostaa, että hän ei edusta ainoaa oikeaa totuutta asiassa, vaan on ihan samalla tavalla ennakkoluuloinen ja johdateltavissa kuin kaikki muutkin.

*
PS. "Luonnonoikeudellinen kanta sotii Humen guiljotiinia vastaan, mutta tasa-arvovaatimuksilla sen sijaan ei ole juridisesti mitään tekemistä sen kanssa."

Noo - kyllä minä tiedän, että tasa-arvon perusteluissa joudutaan usein vetoamaan niin sanottuihin luonnollisiin oikeuksiin, jotka johdetaan ("luonnollisista") samankaltaisuuksista/erilaisuuksista tai asiaintilojen yleisistä ("luonnollisista") käytännöistä.

Yhä varmemmaksi siis käy, ettemme koskaan pysty välttämään loogisia virhepäätelmiä täydellisesti.

Kirjoitti pyrrholainen skeptikko.

*
Naturalistinen virhepäätelmä

Pyrrho

October 26, 2006

Kissat ovat ihania?

Anita Konkka on hankkinut itselleen uuden kissan, jota kutsutaan nimellä Kannibal.
Kirjailijatar kertoo, että " näin alkuvaiheessa Kannibalilla on ollut hieman sopeutumisvaikeuksia, mutta purilaista kun sille tarjoaa tarpeeksi kauan, niin jo se viimein irrottaa hampaansa mun kyynärpäästäni."

Alla olevasta linkistä saamme videokuvaa Anitan uudesta kisusta. Söpö - vai mitä?

http://www.youtube.com/watch?v=VRsw72FJ7Kk&mode=related&search=

Rauhattoman rukous

Minä tääll' olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta,

min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?

Mikä laps se on matkalle lähtenyt,

joka joutunut tääll' ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi,
syntyös sydämihin,
oi, syntyös syömehen jokaiseen,
joka tutkivi: mistä? mihin?
Oi, syntyös rauha mun rintaani
kuin syntyi seimehen lapsi,
sinä rauhani nuori ja naurusuu,
sinä kukkani kultahapsi.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan
sua turhan tietoni aatteet,
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet.
Mun henkeni tietäjät harmaapäät
erämaita ne etsien käypi,
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

Eino Leino: Hiihtäjän virsiä (1900)

PS. 20-21 vuotiaan nuoren miehen kirjoittamaksi tämä on paitsi nerokasta myös jopa järkyttävää tekstiä.
Painukoon Matti Klinge palvomaan chauvinisti-Runebergiaan! Minä valitsen Eino Leinon.

Tuijotin tulehen kauan

Tuijotin tulehen kauvan,
liikuttelin lieden puita,
ajattelin armastani,
muistin mustakulmaistani.

Hiilet hehkui, kuvat kulki,
ajat armahat samosi,
liiteli suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät,
- poski hehkui, suu hymysi,
silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
salossa savu sininen,
savun alla armas mökki,
mökissä ihana impi,
kultakangasta kutovi,
helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Hiiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauvan
liikutella lieden puita,
vesi silmihin tulevi,
pää käsihin tuiskahtavi,
kurkussa korina käypi,
sylkytys sydänalassa.

Eino Leino: Hiihtäjän virsiä (1900)

July Morning - Uriah Heep

(Viimeisin lisäys ja tarkennus 26.10 klo: 14.05.
Huom! Tarkkailkaa päreen - Creedence Clearwater Revival - videorariteetteja! - päivityksiä.)

Tähän kappaleeseen liittyy syviä muistoja. Oli alkusyksy 1971 ja teinit kokoontuivat pänttäämään päänsä kipeiksi lukiossa. Tai kuka pänttäsi ja kuka ei.

Minulle kuitenkin tapahtui sen syksyn aikana jotain hyvin radikaalia ja ennenkuulumatonta. Rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni ihan oikeasti ja tosissani.

Se rakastuminen oli niin mind-blasting eli tajuntaa räjäyttävä kokemus, että siitä on riittänyt "virtaa" meikäläiselle koko elämän ajaksi, olkoonkin, että suhde kariutui, koska Räsänen kokemansa "välttämättömyyden pakosta" sekä oman ristiriitaisen luonteensa takia "vaihtoi maisemaa".

Mutta kyllä riitti virtaa sillä toisellakin, sillä noin 20:n vuoden kuluttua tuo rakkaus leimahti uudestaan (tosin täysin erilaisissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa, eri elämänkokemusten kolhimina) Räsäsen tehtyä klassisen ja sitkeän "uudelleenvalloitusoperaation".

Tätä - parhaimmillaan jopa onnellista vaihetta kesti kymmenisen vuotta, ja se päättyi miltei samaan kuin ensimmäiselläkin kerralla - Räsänen vaihtoi - ei ihmistä vaan maisemaa.

Vieläköhän leimahtaa kolmannen kerran ennen kuolemaa? Noo - ei kerrota kaikkea, niin säilyy lukijallakin jännitys.

Joka tapauksessa tämä Uriah Heepin biisi juuri ilmestyneeltä albumilta Look at Yourself tuo mieleen 1971 syksyn tapahtumat - jopa tietyn välitunnilla kävellyn tien viereisten puiden värit hehkuvimmassa ruskassaan.

Suokaa anteeksi, jos kuulostan romanttiselta ja nostalgiselta, mutta minulla ei taida tällä hetkellä olla muuta uskontoa kuin nämä kaksi emotionaalista ulottuvuutta, joista voisi käyttää yhteistä nimeä - kaipaus.

Ja mitä pahaa sitäpaitsi on rehellisessä naiviudessa, joka tunnustaa itselleen kaipauksen? Vai eivätkö tämän ajan teinit enää koe suuria ja syviä emootioita rakastuessaan? Ovatko kaikki ihmissuhteet muuttuneet heille pornon jatkeeksi, jolloin kaikki turha tunteilu koetaan välittömän nautinnon saavuttamisen esteeksi?

Tällainen asiaintila (jos se on totta) jotenkin säälittää minua, sillä rakastuminen on valtava voimavara. Vaikka se vaatiikin aivan mielettömästi psyykkistä energiaa, se myös saa ihmisen toimimaan. Rakastuminen on psykosomaattisesti ikäänkuin elimistön omaa, luonnollista ecstasya.

Endorfiiniksi sitä tietenkin voisi kutsua, jos ollaan "tieteellisiä", mitä en rakkaudesta puhuessani suin surminkaan halua olla, koska tiede tappaa rakkauden, kuten kaikki muutkin tunteet, ja alkaa puhua sen sijaan kemiallisista reaktioista, hormoneista ja geeneistä. Hyi helvetti!

Rakkaus on eräänlaista positiivista "skitsofreniaa" ja siksi se on niin rankkaa. Aleksis Kivi on Nummisuutarin Eskon suulla kiteyttänyt oivallisesti rakastumisen rakastavassa aiheuttaman psyykkisen "sekavuustilan".
Esko hihkaisee suhteestaan morsiameensa oudon maanisen tilan vallassa jotenkin seuraavasti: "Esko-Kreeta tai Kreeta-Esko - ihan sama kummin päin tahansa! (ei sanatarkka lainaus).
Hänen identiteettinsä on joutunut ennenkokemattoman myllerryksen tilaan.

*
Kun nyt kuuntelen tätä live-videota, muistan itseni kävelemässä koulun välitunnilla pientä lenkkiä, jonka ehtii mukavasti kiertää tuon 15 minuutin aikana - poissa koulupihan hälisevästä laumasta - sen ihmisen kanssa, joka tuntui sillä hetkellä olevan minulle yhtä kuin koko maailma - ehkä jopa enemmän!

Voi sieluparkaa...

*
Selvyyden vuoksi täytyy huomauttaa, että tämän videon live-esitys on huomattavasti hevimpi kuin alkuperäisen albumin studioversio, johon edellä viittaan. Se oli sekä soundillisesti että soitannoltaan hillitympi ja yksinkertaisempi - siten myös tunteikkaampi, mutta live-esityksissä pyritään tietysti aina massiiviseen vaikutukseen - ainakin kun on hevibändi kyseessä.

(Lisäys)
Kuten loadaaja arvelee, tämä versio on ilmeisesti jostain -80-luvulta, jolloin alkuperäisen bändin laulaja David Byron ja yhtyeen perustaja keyboardisti Ken Hensley olivat jo eronneet.
Mutta ennenkaikkea kitaristi Mick Box pitää yhtyettä kasassa yhä edelleen. Uusi levykin näyttää wikipedian mukaan olevan luvassa ensi vuonna.

Laulumelodia on kaunis ja sanoitus (pinnallisesti?) herkkää. Box kurittaa ansiokkaasti Gibson Les Pauliaan, ja kuunnelkaapa itse herkkua: Boxin ja keybordistin (alunperin siis Hensleyn) liki unisonossa soittamaa insrumentaaliteemaa. Se on suorastaan ylväs ja jylhä.
Kuullessani biisin ensimmäisiä kertoja, kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin aina, kun tuo teema lähti liikkeelle.

Tämän kappaleen ohella Uriah Heepin kuuluisimpia biisejä ovat Gypsy, Come away Melinda, Lady in Black, Look at Yourself, The Wizard, Easy Living, Sweet Lorraine ja Stealin.

*
Uriah Heep July Morning
10:15
Uriah Heep playing July Morning in the 1980s ? Dunno the year, sorry. Image quality is a bit squareish/pixelly , blame the mpeg-encoder.

*
http://www.allposters.com/-sp/Autumn-Road-Posters_i1334653_.htm.

October 25, 2006

Maailman paras Proud Mary - Tina Turner

(Viimeisin muutos ja lisäys klo: 23.30)

Heti siitä lähtien, kun Ike ja Tina Turnerin versio CCR:n/John Fogertyn Proud Mary:stä julkaistiin 1971, ovat eräät kuulijat luulleet, että kyseessä on Ike Turnerin sävellys, ja että CCR:n versio on cover.
Mutta asiahan on tasan päinvastoin.
Siitä voidaan sitten toki väitellä, pidetäänkö Iken ja Tinan tulkintaa parempana kuin Fogertyn.

Minulle Fogertyn originaalissa toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla se svengi, jota John itse alunperin haki, ja jonka hän myös hienosti onnistui välittämään, mutta jos etsitään tämän laulun personifioitumaa, niin ilman muuta sellaisena voi pitää Tina Turneria.

Proud Mary on koottu sillä tavoin jännittävistä aineksista, että se on melko vaivatonta sovittaa "souliksi", kuten Turnerit sitten tekivätkin.
Biisin kitarariffi sekä melodia-/rytmirakenne ovat pikemminkin soulia kuin countrya, ja tätä tosiasiaa Ike Turner hyödyntää loistavasti.

Soul oli lähellä Fogertya, sillä CCR:n ensimmäiseltä albumilta löytyy jopa Wilson Pickettin soul-klassikko Ninety-nine and a half, jonka John laulaa kuin "soul-ukko" konsanaan.
Johnin on täytynyt aktiivisesti kuunnella myös Pickettin Mustang Sallya, jonka riffistä löytyy - samoin kuin eräistä Otis Reddingin Englannin kiertueen live-biiseistä vuodelta 1967 - paljon aineksia Proud Maryn riffikuvioon.

Alkuperäisen Proud Maryn kitarasoolosta löytyy myös selviä vaikutteita CCR:n kaverien suuresti arvostaman ja sen lämmittelybändinä 1970 toimineen Booker T. & the M.G.'s - yhtyeen kitaristin Steve Cropperin kitaralickeistä.
Cropper sävelsi Pickettille ja Reddingille, jotka kuuluivat soul-levy-yhtiö Stax Recordsin artisteihin. Booker T. & MGs puolestaan oli Staxin virallinen studio- eli housebändi.

*
Proud Mary siis sisältää countrahtavan "ulkokuoren" alla syvän soul-ulottuvuuden, ja tämä on varmasti yksi syy siihen, että Ike Turner, joka oli tosi lahjakas ja idearikas muusikko ja sovittaja, onnistui kehittämään biisistä sellaisen sovituksen, joka vetää jalat alta jokaiselta, joka sen ensimmäistä kertaa kuulee ja varsinkin näkee - ehkä vielä vähän myöhemminkin.

Mutta ilman Tinan häikäisevää eläytymistä, tanssia ja laulua tuo sovitus olisi jäänyt tavallaan puolitiehen. Tinan vuoksi tämä versio hätkädyttää yhtä vahvasti kuin 35 vuotta sitten.

Proud Mary on toiminut sekä Ike ja Tina Turnerin että sittemmin Tinan soolokeikkojen lopetuskappaleena. John Fogerty itse on käynyt - muistaakseni vuonna 2000 - laulamassa sitä Tinan kanssa tämän jäähyväiskiertueella.

Linkin alta löytyy Johnin omaa kuvausta Proud Maryn syntyvaiheista.

*
PS. Lisäsin päreeseen linkin The Ike and Tina Turner Showsta - 70-luvun alusta. Kuten lataajan esittelytekstissäkin todetaan, Proud Mary oli silloin duon superhitti.
Samaten lisäsin linkin Proud Mary on soultrain (1972), joten live-esitysten välillä voi tehdä vertailuja, jos haluaa.

*
Ike and Tina Turner ~ Proud Mary (1971)
05:28
Proud Mary on soultrain (Ike and Tina Turner 1972)
06:15

The phrase "Proud Mary" reminded John Fogerty of a domestic washerwoman, which is what he started writing the song about.
When he wrote the music, the first few chords reminded him of a paddle-wheel going around, and he thought of the Mississippi River. Instead of "Proud Mary" being a clean-up lady, "she" became a boat. (Thanks to Ron Foster. More from Ron at www.oldiesradioonline.com.)

Fogerty wrote the lyrics based on 3 song title ideas- "Proud Mary," "Riverboat," and "Rolling On A River."This was a hit for Ike And Tina Turner in 1971. It was a highlight of their live shows.
This was the first of 5 singles by Creedence that went to #2 on the US chart. They had the most #2 songs without ever having a #1.
Despite popular belief, John Fogerty was not writing from experience when he wrote this. Thanks to his military commitment, he hadn't ventured further east than Montana. (thanks, Brad Wind - Miami, FL)"Proud Mary" attracted 35 covers in the year 1969 alone. Over 100 have been made so far.

Fogerty carried around a notebook with titles that he thought would make good songs. "Proud Mary" was at the top of the list.The line, "Pumped a lot of pain down in New Orleans" is actually "Pumped a lot of 'Pane," as in propane. He was pumping gas.
Leonard Nimoy, who played "Mr. Spock" on Star Trek, recorded an infamous cover of this song. Near the end, he sings the chorus Elmer Fudd style - "Big wheel keep on toynin', Pwoud Mawy keep on boinin'..." It is included on a CD called Golden Throats.

John Fogerty: (about how the guitar riff came about) "I don't know where the germ started. I can kind of remember writing the chords at the beginning of the song. Believe it or not, I was playing around with the famous riff from Beethoven's Fifth Symphony. I used to tell people that the song sounds like what it's about. I thought, by the way, that the opening riff sounded just like the wheel at the back of a boat. 'Proud Mary' is not a side-wheeler, it's a stern-wheeler." (thanks, Brett - Edmonton, Canada, for above 2)

Even though Creedence Clearwater Revival was from El Cerrito (San Franciscon taajama, Berkeleyn vieressä/RR), California, many people thoght they were from New Orleans because of their sound. They helped feed the rumor by naming their second album Bayou Country.

*
The Ike and Tina Turner Show
21:18

Full Concert from the early 70's when Ike and Tina were BURNING off the single "Proud Mary". Shot during the Turner's Vegas show. A 31 year old Tina Turner is in full form as she blasts through "sweet soul music" "a love like yours", "proud Full Concert from the early 70's when Ike and Tina were BURNING off the single "Proud Mary". Shot during the Turner's Vegas show.
A 31 year old Tina Turner is in full form as she blasts through "sweet soul music" "a love like yours", "proud mary", and many more21 mins... and includes the interview that was shown in the Tina movie "What's love got to do with it".

October 23, 2006

Creedence Clearwater Revival - videorariteetteja!

27.10. Päivitys. Etsikää isoilla kirjaimilla merkattu CREDENCE CLEARWATER REVIVAL - LIVE I. Siitä löytyy Born on the bayou ja Green river.

26.10 Päivitys. Löysin "I heard it through the Grapevinesta" uuden ja melko laadukkaan videopätkän. Tsekatkaa siis alimpana oleva linkki, niin kauan kuin se toimii.

24.10 - Toivottavasti nämä linkit nyt toimisivat, koska juuri hakuvaivan olen halunnut lukijalta poistaa.
Vaikuttaa siltä, että osa toimii, osa ei. Myös Fantasy Records näyttää pitävän kiinni oikeuksistaan viimeiseen saakka ja kieltää niitten videoitten näytön, joihin sillä on copyright.
Aika nopeaa toimintaa. Vielä eilen illalla yhdenkään CCR-videon kohdalla ei ollut estettä.

On tässä näköjään yksi takaportti, mutta se edellyttää, että Tubeen on siirretty useampia kappaleita samaa videota, jolloin "sensuroidun" kopion voi vaihtaa toimivaan ;).
Kaikille kopioille kun ei ainakaan samanaikaisesti kyetä asettamaan estoa.
Tilanne muuttuu ajan myötä, eli olen vaihtanut jo muutaman "sammutetun" videon uuteen.


*
Non niin teinit ja ikiteinit. Setä jaksaa heilua ja on etsinyt teille Creedence-videoharvinaisuuksia. (Saattaa olla, että tulen päivittämään tätä listaa, jos löydän lisää ylläreitä.)

Kesän ja syksyn aikana You Tubeen on ilmestynyt valtavasti uusia videoita CCR:nkin nimikkeellä.
Olen aivan mykistynyt esimerkiksi Woodstock-pätkästä, josta löytyy kolme biisiä.
Oletin, etten koskaan tule näkemään vilaustakaan CCR:n Woodstock-keikasta, koska John Fogerty ei suostunut julkaisemaan siitä mitään - ei levylle eikä elokuvaan.

Johnillahan ei juurikaan ollut oikeuksia omiin biiseihinsä, mutta tässä asiassa oli. Kieltäytymisen syyt lienevät sekä henkilökohtaisia (keikka ei ollut tekniikan osalta paras mahdollinen CCR:lekään) että kaupallisia, koska Fantasy Records (Saul Zaentz) olisi joka tapauksessa netonnut näistäkin tuloista suurimman osan.

Tsekatkaapa Bootleg, niin saatte hieman ajankuvaa siitä, miten 1969 bailattiin CCR:n tyyliin siipirataslaivalla! Tätäkään en ole koskaan nähnyt.

The Night time is the right time on myös ennennäkemätöntä herkkua. John Cameron Fogertyn ääni on siinä parhaimmillaan. Ohjaaja vain tekee käsittämättömän mokan ja siirtää kameran rytmiryhmään kitarasoolon ajaksi.
(Lisää pöpinää alempana muutaman linkin yhteydessä.)

Nämä videot eivät ole oikeastaan missään järjestyksessä. Ajallisesti ne sijoittuvat melkein kaikki vuosiin 1969-70, joten kronologisuuskaan ei sen kummemmin selkiytä niiden suhdetta toisiinsa.

*
Itseironiseksi lopuksi muistutan ihan ilkeyttäni itseäni - olenhan aivan umpitollo Fogerty-friikki - ja myös muita siitä, että tsekatkaapa näistä videoista (esim Looking out my backdoor) nuoren John Fogertyn etuhampaitten välissä oleva rako (ei näy enää, on käyty hammaslääkärissä). Söpö, vai mitä? ;)...???!!!

*
Creedence Clearwater Revival - Night Time Is The Right Time (1969)
03:10

Fortunate Son (1969)
02:04

bad moon rising creedence clearwater revival (Ylläri!)
02:16

Born on the Bayou / Bad Moon Rising / I Put a Spell on You
11:27 (linkki ei toimi enää)

Creedence Clearwater Revival-Born in the bayou
04:53
Creedence Clearwater Revival-Born in the bayou
Woodstock 1969.

(Woodstockin äänentoisto on tässä vaiheessa sunnuntaiaamuyötä (kello on noin 03:00) aika lailla perseestä. Vain laulu ja kitara kuuluvat kunnolla - ajoittain eivät nekään. Aikataulusta ollaan tuntikaupalla jäljessä. Fogerty laulaa I put spell on you:n kuin täynnä vihaa, minkä vallassa hän kyllä saattoikin olla. Siitä huolimatta tai juuri sen takia tästä taisi tulla yksi parhaimpia kyseisen biisin live-versioista :).

Creedence Clearwater Revival - Bad Moon Rising/Proud Mary (1969)
05:33

Creedence Clearwater Revival - Down On The Corner (1969 - ylläri)

02:34
Creedence Clearwater Revival
Down on the corner-Ed Sullivan Show 1969
02:54

Creedence C. R.-Have you ever seen the rain?
02:36
(Alkuperäinen studioversio)

Creedence Clearwater Revival - Proud Mary (1970)
02:59

CCR Travellin' Band (1970)
02:07
(Tosi tiukka vääntö! Ja katsokaapa teinit, miten ennenvanhaan bailattiin rock-konsertissa.)

Creedence Clearwater Revival - Looking Out My Backdoor (1970)
02:22
(Huomatkaa, miten iloisilta ja hyväntuulisilta nämä veikot näyttävät - myös Tom Fogerty (se vaaleatukkainen rytmikitaristi) - vielä 1970 kesällä. Syksyllä veljesten välit kiristyivät katkeamispisteeseen. Vanhempi veli Tom ei enää suostunut nuoremman eli Johnin pompotettavaksi vaan jätti yhtyeen 1971 alussa.)

C.C.R-Commotion (1969) (Iljettävän liipattu juontaja "syö" playbackina soitetun biisin alun ja lopun.)
02:48

C.C.R-Green River (1969)
3.38
Creedence Clearwater Revival on Stage, Written by John Cameron Fogerty, From their third album "Green River" on 20/09/1969.
(Mikähän kavereita naurattaa? Rumpali Doug Cliffordin pokka ei meinaa pitää millään. Tom Fogerty kai tekee kiusaa ilmeillään ja tuijotuksellaan?
Lopuksi saavat kultalevyn Green River albumista. Kuunnekaa myös, mitä juontaja kysyy Johnilta annettuaan hänelle kultalevyn. "Kohtalokas" kysymys. Bändihän "haaksirikkoutui" 1971 alussa ja "upposi" 1972. Ei tainnut John syksyllä 1969 edes pahimmissa unissaan aavistella tällaista tapahtuvaksi).

C.C.R-Bootleg (1969)
03:02
a great song performed by Creedence Clearwater Revival, written by John Cameron Fogerty, from their second album "Bayou Country" on 1969
(Bailausta siipirataslaivalla. Kyseessä ei tällä kertaa ole Riverboat Queen Proud Mary vaan Princess.)

Creedence Clearwater Revival- Midnight Special (1970)
03:29

CREDENCE CLEARWATER REVIVAL -LIVE- (I) (1970)
07:51
(Sisältää 29 minuutin konserttivideosta aloitusbiisit Born on the Bayou ja Green River. Tämä on aidointa ja alkuperäisintä CCR:ää ihan oikeasti livenä - ei siis playbackinä.)

C.C.R-I Put a Spell on You (1968) (Alkuperäinen studioversio)
04:26

Someday Never Comes (1972)
04:01
(John Fogertyn eräs omakohtaisimmista ja sydäntäraastavimmista lauluista. Trio CCR:n (Mardi Gras) ylivoimaisesti paras kappale Sweet Hitchikerin ohella, vaikkei John tätä koskaan keikoillaan esitäkään. Video sisältää yllärin.)

Creedence - I Heard It Through The Grapevine (1970)
02:31
( Harvinainen pätkä 11:sta minuuttisesta kappaleesta, joka saattaa olla CCR:n paras levytys ever. Silkkaa mannaa! Miten hyvin kundeilla svengaakaan yhteissoitto. Tässä on iloa.
Koettakaa olla välittämättä nauhakohinasta.
Tää taitaa olla playback, vaikka jätkät kyllä soittaakin ihan oikeasti.)

Deep Purple - Child in Time, live at BBC 1970

Tässä eräs Deep Purple-yhtyeen suurimmista suosikeistani, joita on toki monia, mutta lienemmekö jo kyllästymiseen asti kuulleet Smoke on the Wateria, joten nyt on syytä esittää jotain muuta.

Child in Time edustaa (ainakin 50%:sti) Purplen tuotannon hitaampaa ja herkempää materiaalia - ei kuitenkaan vähemmän dramaattista - päinvastoin!
Biisin keskivaiheilla bändi improvisoi yhtäkkisesti erittäin nopeatempoisen rock-osion, ja lopetus on sitten eräänlainen soittimien ja Ian Gillanin kerrassaan loistavien ylä-äänien kaaokseen päättyvä amok.

Kyseessä on Purplen monista kokoonpanoista se kaikkein tunnetuin, jonka ensimmäinen periodi sijoittuu vuosiin 1969-1973. Tällöin tehtiin myös bändin kaikkein tunnetuimmat hitit.

Linkin biisi löytyy 1970 ilmestyneeltä albumilta In Rock. Muistettakoon, että bandin kosketinsoittaja Jon Lord oli 1969 säveltänyt teoksen Concerto for Group and Orchestra, joka myös levytettiin ja filmattiin. Eli kyseessä ei ole ihan tavanomainen "vanhan liiton" hevibändi.

Paljon muutakin juttua tästä 1968 perustetusta vanhan hevin dinosauruksesta löytyy, mutta lukekaa itse suomen- ja englanninkielisistä wikipedioista.

Deep Purple - Child In Time

Deep Purple

October 22, 2006

John Fogerty live at You Tube

(Täydennystä klo: 11.30)

Kuten perinteiseen "kaavaan" kuuluu, Nietzschen jälkeen esitellään Fogertya. YouTube:sta löytyy nykyään aivan uskomaton määrä musavideoita - sekä huonolaatuisia että hyviä, kuten - hyvistä puheenollen - nämä valitut Fogertyn neljä biisiä.

Aion esitellä jatkossa muitakin kuin Fogertya, jottei musiikkimakuani pidettäisi aivan yksipuolisena. Sitä se ei mielestäni ole.

Kiinnittäkää huomiota seuraavissa videoissa kahteen asiaan. Ensinnäkin - Fogertyn ääneen, joka vielä 60:nä on uskomattoman hieno (Have you ever seen the rain?).
Toinen asia on Fogertyn kitaransoitto, joka tulee esiin 1997 live-esityksissä.

Kuka rockin kitaristeista osaa käyttää niin tyylikkäästi Rickenbacker-feedbackia kuin J.C biisissä I put Spell on you? Kysyn vaan. Kyseessä ei nimittäin ole helppo kikka.
(I put Spell on you oli/on Creedence Clearwater Revival- yhtyeen ensimmäisen LP:n ensimmäinen kappale.)

*
Mutta mikä tärkeintä: John Fogerty svengaa aivan hillittömästi (Blueboy, The Midnight Special).

The Midnight Special on myös yhteiskunnallinen kannanotto, joka viittaa Johnin arvostukseen blues-kulttuuria kohtaan.
Johnin alkoholisti-isä jätti perheensä (viisi poikaa!), kun tämä (3/5:stä) oli kahdeksan-vuotias.
Ei ihme, että kyseinen Willy and the Poor Boys- albumille päätynyt (Midnight Special) biisi heijastelee tuntoja, joita San Franciscolainen (Berkeley), tavallaan isättömäksi jäänyt, poika fantasioi omalle kohdalleen musiikillisesti niin suuresti arvostamassaan Louisianassa ja New Orleansissa.

*
John Fogerty - I put A Spell On You
05:02
Album : premonition (4/22) Filmed in front of a live audience at Warner Bros. Studios, Stage 15, December 12th & 13th, 1997

John Fogerty - Blueboy
04:12
Album : premonition (17/22) Filmed in front of a live audience at Warner Bros. Studios, Stage 15, December 12th & 13th, 1997

The Midnight Special - John Fogerty
04:19
John Fogerty performing Leadbelly's Midnight Special at Radio City Music Hall from the film Lightning In A Bottle (2004)

John Fogerty "Have You Ever Seen The Rain?" Live
02:36
John Fogerty "Have You Ever Seen The Rain?" Live at the Wiltern Theatre in Los Angeles in September, 2005. From "The Long Road Home - In Concert" DVD released in June, 2006

*
www.nrk.no/musikk/4568184.html.

October 20, 2006

Kuka saa "pelata" ilman sääntöjä?

Kirjoitettu alunperin kommentiksi tähän: Rakel Liekki: Seksiä vai syntiä.

*
Kirjoitan pitkästi, koska sanottavaani ei voi ilmaista tarpeeksi selventävästi vain muutaman lauseen yleisluontoisilla tiivistyksillä, eikä nyt ole "musta tuntuu" sloganien paikka. Seksi on vakava asia ;).
Huomasin saatuani tämän tekstin valmiiksi, että Pirkko Brusilaa oli näillä palstoilla haastateltu sitoutumiskammosta. Kirjoitan lähes samasta asiasta, mutta kuitenkin niin kovin eri näkökulmasta.

*
"Voisiko kuitenkin olla niin, että seksi on vain seksiä eikä syntiä?" ja "Kun kaikki seksiin osallistuvat nauttivat, ei pelisääntöjä ole."

Pitää paikkansa, mutta vain sellaisten ihmisten kesken, joilla on tietty, yhteinen käsitys seksistä ja seksuaalisuudesta.

Synti on aika käyttökelvoton termi seksin suhteen, vaikka ymmärrän kyllä siihen liittyviä emotionaalisia latauksia.
Niistä en kuitenkaan tässä yhteydessä jaarittele, koska sinun asenteesi seksuaalisuuteen on periaatteessa "viaton" (sinulla ei siis ole kokemusta synnistä ;), eli et ole maailmakatsomuksellisten ennakkoluulojen uhri tai edes uhmaaja näissä asioissa ? Viattomat kun eivät edes uhmaa - he vain ovat, mitä ovat.

Tuo tietty yhteinen käsitys, johon viittaan, sisältää ajatuksen ja ikäänkuin sopimuksen siitä, että seksi on nimenomaan nautinnon hakemista jopa siinä määrin, että sitä voi pelkistetysti pitää itsetyydytyksenä, jossa toista ihmistä käytetään masturboinnin välineenä.

Tällainen käsitys irrottaa ihmissuhteet ja seksin totaalisti toisistaan.
Erottelusta pitäisi seurata, että seksi ei herätä mitään syviä kiintymyksen tai mustasukkaisuuden tunteita vaan on pelkkää vaistomaista kiimaa, jota eläimet tuntevat parittelun yhteydessä.

En kuitenkaan kiellä, etteikö seksiä biologisen vietin purkamisena voisi pitää myös ihmisen kohdalla lähes ei-tahdonvaraisena eli pakonomaisena pyrkimyksenä laukeamiseen. Alkoi "panettaa/naitattaa" kuvaa seksuaalisen paineen persoonatonta ja eläimellistä voimaa varsin hyvin.

Nuori Saarikoski muistaakseni kirjoitti haluavansa elää maailmassa, joka on "yhtä eläintä". Onko sinunkin maailmasi Rakel juuri sellainen - "yhtä eläintä"?

Hieman tosin hymyillyttää, kun sultakin saattaa "lipsahtaa" hellyttäviä termejä ihmissuhteisiin liittyen. Eiväthän ne kuulu sellaiseen seksuaaliseen vapautuneisuuteen, jota sinä edustat - vai?

Olen omassa blogissani kertonut eräästä minua hieman vanhemmasta Lyyli Leväperästä, johon hullussa nuoruudessani törmäsin. Nainen oli paitsi seksuaaliterapeutti ja psykologi myös nymfomaani, jolla ei totisesti ollut mitään pelisääntöjä seksin suhteen. Hän kun tosiaan ajatteli, että "kaikki nauttivat", ja että hän itse voi aivan vapaasti naida kenen kanssa huvittaa ilman, että partnerit siitä mitenkään loukkaantuvat - ja jos loukkaantuvat, he ovat jotenkin seksuaalisesti estyneitä..?!

Minäkin nautin hänen peräti runsaasta ja avomielisestä seksualisuudestaan, mutten hänen pelisäännöttömyydestään. Kun tajusin, että kyseessä ei ole ihmissuhde vaan pelkkä seksisuhde, häivyin kuvioista hyvin nopeasti.

Ja niin luultavasti tekivät monet muutkin hänen kanssaan muhinoineet miehet - myös aviomies.
Huomautan, että kyseessä ei ollut huora tai prostituoitu, vaan ihan vain seksinhimoinen naaras, jolle näissä asioissa ei ollut mitään estoja.

Minun "virheeni ja heikkouteni" oli se, että ihastuin häneen (rakastua en "ehtinyt"), minkä jälkeen aloin kokea mustasukkaisuutta ja ihmettelin, mikä ihme voi olla minun roolini hänen elämässään. Asuimme sentään yhdessä muutaman kuukauden.

Tällä esimerkillä tahdon problematisoida tuon väitteesi: jos kaikki nauttivat, mitään pelisääntöjä ei ole. Kyllä se analyyttisesti pätee edelleenkin, ja käytännössä esim. sovittuihin parinvaihtoihin ja ryhmäseksiin, mutta vain niihin.
Ongelmalliseksi se muuttuu heti, kun ihmiset alkavat kiintyä toisiinsa ja tuon kiintymyksen myötä kokea myös mustasukkaisuutta eli vaatia toiselta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Mutta yhtä lailla Saarikosken kuin esimerkkini Lyyli Leväperän, jotka nuorempana elivät ikäänkuin maailma todella olisi yhtä eläintä (Saarikoski petti kolmea ensimmäistä vaimoaan, minkä ehti), oli lopulta mahdoton toimia täysin pelisäännöttömästi, koska kaikki partnerit eivät sellaista anarkiaa voineet hyväksyä.

Edelleen väitän, että vaikka ei ole mahdotonta elää koko elämäänsä etsien partnereita, jotka haluavat vain nauttia mutteivät sitotua, mikä kuitenkin on tällaisen elämäntavan ehdoton edellytys, niin varmasti se on lopulta aika yksinäistä elämää.

En sano tätä siksi, että yksinäisyys olisi pelkästään paha asia. Sitä vain on niin monenlaista, ja siihen päätyy sekä tahtoen että tahtomattaan. Yksinäisyydestä voi nauttia - tiedän sen, mutta tiedän myös kokemuksesta, että se voi kalvaa sielua kuin kadotuksen tyhjyys.

Kyse ei ole siitä, että pitäisi saada seksipartneri ja äkkiä - ne asiat kyllä hoituvat ilmankin, vaan siitä, että sisimmässään ihminen kaipaa jotain, jota rakastaa - ehkä jotain jota on jo rakastanut paljon, mutta josta on ajautunut erilleen.

Kysymys on toki erotiikasta, mutta ennemminkin yhteenkuuluvuuden kuin yksinomaan seksuaalisen purkautumisen tarpeesta.

Avoimeksi kun taas olen heittäytynyt, on otettava huomioon, että tätä kirjoittaa yli 50:nen äijä, jolla ei enää ole 25 vuotiaan innostusta eikä myöskään tämän naiviutta seksuaalisen nautinnon autuaaksitekevyyden suhteen. Seksi lupaa onnea, mutta on virhe luulla nautintoa onneksi.

Tavallaan seksi valehtelee ihmiselle päin naamaa, koska sen pakottavuutta on niin kovin vaikea vastustaa - lankeamme ansaan, jos luulemme rakastavamme, kun nautimme seksuaalisesti toisesta. Ei, ei se niin ole. Rakkaus tulee, jos on tullakseen, eikä seksillä ole silloin kuin eräs - toki tärkeä - rooli siinä prosessissa.

Saatamme saada elämässämme lukemattomia orgasmeja, saatamme ihastua kymmeniä, ehkä satoja kertoja, mutta voi olla, että rakastumme vain yhden ainoan kerran.

*
Loppuun provosoinniksi tarkoitettu epätieteellinen ja kärjistetty yhteenveto. Ihminen, joka elää etsien kaltaisiaan - "pelisäännöttömiä", joiden kanssa "nauttia", on tunneköyhä, itseensä käpertynyt narsisti, joka ei kykene solmimaan seksisuhdetta kiinteämpää kontaktia toiseen ihmiseen.

Sen vuoksi kuulostaa vähintäinkin paradoksaaliselta ja ironiselta, että hän julistaa seksuaalisen vapauden olevan tyydyttävintä elämää. Hänhän on pelisäännöttömyydessään astunut ulos niistä ihmissuhteisiin liittyvistä sopimuksista, joiden perustalle keskinäinen kiintymys voi rakentua.

Nietzsche oppineisuudesta ja teoreettisesta ihmisestä 1872

(Lisäys klo: 10.20)

Tragedian synty on paitsi esikoisteos tavallaan myös (näin jälkikäteen arvioituna) johdanto Nietzschen ajattelun perusteemoihin, vaikka se sivuaakin tematiikaltaan hänen filologisia opintojaan.
Schopenhauerin vaikutus on selvä. Myös silloisen ystävän, Richard Wagnerin, ajatukset ja tämän kanssa käydyt keskustelut sekä Schopenhauerista, kreikkalaisista että musiikista ovat vaikuttaneet ideaan taiteesta ikäänkuin lunastavana voimana.

(Lisäys)
Nietzsche jopa ilmoitti kirjan loppupuolella pitävänsä Wagnerin oopperoita antiikin tragdianäytelmän moderneina versioina.
Wagnerin idea etenkin oopperasta yhtenäistaideteoksena merkitsi antiikin tragedian uutta tulemista - väite, jonka Nietzsche aika karvaasti joutui myöhemmin elämässään kieltämään paitsi sisällöllisesti absurdina myös siksi, että antisemiitti nationalisti, joka teki kompromisseja business-maailman kanssa kaupallisten etujensa turvaamiseksi (Wagner oli patologinen tuhlari), ei kelvannut esikuvaksi.

Nietzschen häikäisevä yliopistoura sai joka tapauksessa melkoisen kolauksen teoksen vuoksi. Siitä odotettiin hänen väitöskirjaansa, mutta tuomittiin filologien piireissä epäakateemiseksi lähdeviitteiden puutteen, rakenteensa, tyylinsä ja ideoittensa ei-tieteellisyyden vuoksi.
Nietzschen tutor ja tukija, Professori Ritschl, joka oli vielä käsikirjoitusluonnoksen luettuaan suostunut sen julkaisemiseen, piti kirjaa "henkevänä lurjusteluna".

Nietzsche itse kirjoitti Tragedian synnyn toisen painoksen (1886) esipuheeseessa, että vaikka tämä "nuoruuden hairahdus" vaikuttikin hänestä nyt anteeksiantamattoman kömpelöltä ja sekavalta, niin se paatos ja henki, jonka vallassa hän käsikirjoitusta aikoinaan teki, oli niin vahva, että ylöskirjoitetut ajatukset "olisi pitänyt pikemminkin laulaa kuin puhua".

Alla oleva sitaatti kertoo aika lailla Nietzschen ajatuksellisista lähtökohdista. Siitä ei kuitenkaan suoraan käy ilmi, että Nietzsche ei halua olla teoreetikko vaan esteetikko - itse asiassa taiteilija, ja sellaisena tietysti muusikko, mitä uraa Nietzsche jopa teini-iässä vielä vakavasti harkitsi - lahjakas pianolla improvioisoija kun oli.

Nietzschellä oli alusta lähtien hyvin ambivalentti - eräänlainen viha-rakkaus-suhde Sokrateehen, minkä jo tämä sitaatti paljastaa ja perustelee.
Nietzsche sekä kritisoi Sokratesta että ihailee tätä. 1876 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: Sokrates on äärimmäisen tärkeä. Taistelen hänen kanssaan joka päivä.

Näinä postmodernin aatemaailman kuolinpäivinä olettaisin Nietzschen kuitenkin katselevan kauhistuneena ympärilleen.
Hänen hurjimmat visionsa massayhteiskunnasta ovat toteutuneet enemmän kuin täydellisesti, sillä mitä ovat 1876 Bayreuthin avajaiset, jossa kaupallinen julkisuus ja klassinen kulttuuri ehkä ensimmäistä kertaa tekivät yhteistyösopimuksen suuremmassa mittakaavassa, verrattuna nykyajan menoon?
Pikku puuhastelua, sillä meidän aikanamme kulttuurin ja viihteen rajat ovat hämärtyneet täysin. Vain jotkut snobit kuten Jukka Kemppinen jaksavat ylläpitää "vakavaa" suhdetta korkeakulttuuriin.
(Mutta Kemppinen on poikkeusyksilö jo senkin takia, että hän lukee myös sarjakuvia...)

Taiteesta on tullut pornon ja väkivallan jatke - kuvastaahan taide aina omaa aikaansa, tai sitten se on silkkaa absurdismia, jota tietysti voi pitää "taide taiteen itsensä vuoksi"-periaatteen johdonmukaisena päätepisteenä.

En kuitenkaan usko, että Nietzsche nykyisenkään "mediaintellektualismin" aikana viihtyisi akateemisen maailman piiri pieni pyörii-piireissä, koska sieltä harvoin löytää radikaalisti luovaa ajattelua.
Ehkäpä hän olisi - mikäli asuisi Suomessa - linnoittautunut erakoksi Rantasalmen talviasuttavalle kesämökilleen ja tehnyt kesäisin pyhiinvaellusmatkoja Kolille - Suomen Sils Mariaan.
Sanokaa minun sanoneen...

*
Nykyinen maailma on joutunut aleksandriinisen kulttuurin verkkoon ja tuntee ihanteekseen korkeimmilla tiedon kyvyillä varustetun ja tieteen palveluksessa työskentelevän teoreettisen ihmisen, jonka esikuva ja kantaisä on Sokrates.
Koko kasvatuksemme tähtää tähän: muiden ihanteiden on työläs nousta sen rinnalle; niitä tosin suvaitaan, mutta niihin ei pyritä.
Kauhistuttavan kauan on oppinut yksin ollut sivistynyt; jopa runouden on täytynyt kehittyä oppineiden suorittamista jäljittelyistä; loppusoinnun huomattava teho selittää, kuinka runomuotomme ovat syntyneet: keinotekoisesti kokeillen vieraalla, opitulla kielellä.
Kuinka vaikeaa olisi aidon kreikkalaisen ymmärtää nykyaikaista kulttuuri-ihmistä, Faustia, jonka intohimo tietoon ajoi tiedekunnasta toiseen ja sai antautumaan noituudelle ja pirulle. Mutta kun vertaamme Faustia Sokrateehen, ymmärrämme, että nykyajan ihminen alkaa aavistaa tiedon rajat ja kaipaa autiolta tiedon mereltä rannikolle... ei-teoreettinen ihminen on nykyaikaisesta ihmisestä jotain uskomatonta ja hämmästyttävää; niin oudon olennon tajuamiseksi ja suvaitsemiseksi tarvittiin erään Goethen viisaus...

Tragedian synty (1872)

Friedrich Nietzsche

Friedrich Nietzsche – Wikipedia
The Birth of Tragedy

Nietzschen kommentti taiteesta vuonna 1888

Taide on huumausaineitten korviketta - ihan niinkuin uskontokin? Ovatkohan dadaistit nauttineet kohtalokkaan yliaannoksen tätä huumetta - ja jääneet "matkalle"?

*
Jotta olisi taidetta, jotta ylipäänsä kykenisimme esteettiseen luomiseen ja tarkasteluun, on välttämättä oltava eräs fysiologinen edellytys: huumaus.
Huumauksen on kohotettava koko koneiston herkkyyttä, muutoin ei synny taidetta. Huumauksen eri lajit ovat tässä mielessä samanvoimaisia: ennen kaikkea sukupuolikiihko, huumauksen vanhin ja alkuperäisin ilmenemä.
Mutta niin myös suurten intohimojen, vahvojen affektien, juhlan, kilpailun, bravuurinumeron, voiton, kaiken äärimmäisen sielunliikkeen huumaus; huumaus hävitystyössä, tiettyjen ilmastollisten olosuhteiden - niinkuin kevään - aikana tai narkoottinen huumaus; vihdoin tahdon, latautuneen ja paisuneen tahdon huumaus.

Epäjumalten hämärä (1888)

Friedrich Nietzsche

October 19, 2006

Nietzsche ja sosialismi vuonna 1878

Aika tarkkanäköinen arvio noin 40 vuotta ennenkuin Neuvostoliitto syntyi.

Toki ymmärrämme, että se sosialismi, josta Nietzsche puhuu, ilmaantui sittemmin kommunismina, mutta alla olevan sitaatin kirjoittamisen aikaan sosialismi olikin vielä varsin utooppinen hanke, ja sen nimikkeen alle mahtui ties mitä anarkismista Nietzschen despotismiin.

Sosiaalidemokratian tie eteni joka tapauksessa etenkin Karl Kautskyn ja Eduard Bernsteinin periaatteilla varsin toisenlaiseen suuntaan kuin, miten Nietzsche sosialismin kuvaa.

*
Sosialismin suhde menetelmiinsä

Sosialismi on despotismin haaveellinen, nuorempi veli ja se tahtoo periä veljensä; sosialismin pyrkimykset ovat siis pohjimmiltaan taantumukselliset.
Se vaatii despotismin tavoin valtion vallan täydellisyyttä, ylittääkin sen pyrkimällä yksilöllisyyden tuhoamiseen: sosialismin mielestä yksilöllisyys on turhaa luonnon ylellisyyttä, yksilö on muutettava paremmin yhteiskunnan tarkoituksiin sopivaksi.
Sukulaisuuden vuoksi sosialismi viihtyy lähellä rajuja vallanpurkauksia, kuten vanha sosialisti Platon sisilialaisen tyrannin hovissa. Sosialismi toivoo vuosisadallemme tyypillistä väkivaltavaltiota ja pyrkii sen perijäksi.
Mutta perintö ei riitä, kansalaiset tahdotaan alistaa ennen näkemättömän täydellisesti.
Sosialismi yrittää lopettaa vanhan uskonnollisen kunnioituksen valtiota kohtaan - koska nykyiset valtiot on tuhottava -, mutta juuri siksi se voi saada vallan korkeintaan lyhyiksi ajoiksi äärimmäisen terrorin avulla.
Se valmistautuu kaikessa hiljaisuudessa hirmuhallintoon ja lyö puolisivistyneisiin massoihin sanaa oikeudenmukaisuus kuin naulaa päähän riistääkseen kokonaan heidän ymmärryksensä (puolisivistys vei siitä osan) ja hankkiakseen heille hyvän omantunnon siinä näytelmässä, jota heidän on esitettävä.

Sosialismi opettaa sangen kovakouraisesti ja tehokkaasti, kuinka vaarallista on valtiollisen vallan kasaantuminen. Se valaa kansalaisten mieliin epäluuloa valtiota kohtaan.
Siksi sen karmea sotahuuto: "Valtiolle mahdollisimman paljon!" kuuluu entistä ilkeämmältä. Mutta pian kajahtaa voimakkaampi vastahuuto: "Valtiolle mahdollisimman vähän!"

Inhimillistä, liian inhimillistä (1878)

Friedrich Nietzsche

www.reed.edu/~fisheri/stash.htm.
academic.brooklyn.cuny.edu/.../0255/img0018.htm.

Jumala ja totuudentahto

Kommentti catuluxelle Kemppisen päreessä "Lapeenranta ja muuta".

*
Kiitos vain catulux. Osuvia sitaatteja.

Itse yritin tehdä eroa propagandan (taistolaisen esimieheni totuus) ja tieteellisesti tutkitun totuuden välillä. Onko se koskaan täysin mahdollista historiaa koskevissa asioissa?

Sinä kuten eräät muutkin tuovat peliin mukaan omantunnon, joka vaatii meitä olemaan rehellisiä itsellemme ja toisille.

Siksi kaikki pahat teot on selvitettävä, koska muutoin niistä tulee taakka omalletunnollemme. Siksi karvaskin totuus on helpottavampi kuin salatun rikoksen taakka.

Raskolnikov lienee kuuluisin fiktiivinen esimerkki siitä, miten totuuden kertominen vapauttaa omantunnon soimauksilta (vai vapauttiko?).

Omantunnon "ilmaantuminen" on lähinnä kristinuskon perua, mutta eiköhän Sokrateen daimon, joka kehotti häntä olemaan tekemättä tiettyjä asioita, ollut "sisäisenä äänenä" myös eräänlainen, "varhainen" omatunto - toki sokraattisella ironialla sävytettynä - ellei Sokrates sitten kuullut harhoja, kuten on väitetty...

Nietzsche on kirjoittanut "Moraalin alkuperästä" pamfletissaan ja etenkin sen III:ssa esseessä "Askeettisista ihanteista" tästä aiheesta aivan pistämättömästi.

Kristinuskossa lähdetään siitä, että Jumala näkee kaiken, eikä hänelle siis voi valehdella. Jos valehtelemme, omatunto alkaa soimata, koska olemme silloin rikkoneet ei ainoastaan lähimmäisiämme vastaan vaan myös itse Jumalaa vastaan.
(Vain paatuneimmat syntiset ovat vapaita omantunnon soimauksesta, mutta he joutuvatkin ikuiseen kadotukseen!)

Tällainen asetelma on tehokkaampi kuin yksikään laki tai rangaistuksen uhka, koska se vaikuttaa sisäistetysti - yötä päivää, eikä sitä voi koskaan paeta.

Kantin kategorinen imperatiivi pyrkii samaan "tehoon", mutta ilman Jumalaa. Benthamin panoptikon-vankila, jota Foucault käytti sisäistetyn kontrollin metaforana, kuvaa samaa asiaa.

Vangit (ihmiset) on saatava tuntemaan olevansa jatkuvan tarkkailun alaisina, jolloin kontrolli sisäistyy itsekontrolliksi, eikä julmia rangaistuksia tai edes niiden uhkaa enää tarvita.
(Tässä asiassa Islamilla olisi paljon opittavaa.)

Omatunto pitää saada koetukselle, jotta olisimme uskollisia totuudelle, ja mikä sen tehokkaampaa tässä kuin julistaa hallitsijan ja esivallan olevan Jumalan valitsemia. Rikkomalla hallitsijaa ja esivaltaa vastaan, rikomme kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan.

Itse asiassa rikomme silloin jopa itseämme vastaan, koska olemme Jumalan omaisuutta, eikä sitä saa tärvätä! (Hmm...aikamoista sadomasokismia tämä kristinusko...)

*
Tieteellisen totuuden vaatimus on monimutkaisempi asia, mutta Nietzschen mukaan tiedemiestäkin motivoi yhä vielä Platonin rakkaus pysyvään ja harmoniseen totuuteen - näkemys, jota juutalaiskristillinen usko sitten täydensi tuomalla mukaan vapaan tahdon, syyllisyyden ja omantunnon käsitteet tekemällä siten totuudentahdosta syvästi henkilökohtaisen asian.

Niinpä jos nyt löydämme Lappeenrannasta joukkohaudan, jota ei pitänyt olla olemassa, mikä merkitsee, että järkyttävistä ja arkaluonteisista tosiasioista on korkeimmalla taholla vaiettu ja siten valehdeltu, koemme henkilökohtaista närkästystä (jumalallisesti velvoittavan) "Totuuden" (selkokielellä: itsemme) puolesta.

Myötätunto, häpeä ja muut tämänkaltaiset tunteet saamme "kylkiäisinä". Olennaista on julkinen valehtelu, jonka siis koemme jopa henkilökohtaisena loukkauksena - ei ainoastaan oikeuksiamme vaan (jumalaa tottelevaa=totuutta tavoittelevaa) persoonaamme kohtaan.

*
PS. Nietzschen mukaan kristinuskon vaatimus omantunnon rehellisyydestä kääntyi lopulta sitä itseään vastaan. Tällä hän viitannee aikansa teologian tieteellistymiseen ja filosofisoitumiseen (mm. David Strauss).

Kristinusko tulee lopulta kumonneeksi itsensä, koska se havaitsee oman perustansa (Jumalan) illuusioksi.
Entä mitä sitten jää jäljelle, kun Jumala Totuutta motivoivana ja velvoittavana "tahtona" on kumoutunut?

Ei mitään, mutta Nietzschen (ja Schopenhauerin) mukaan ihminen tahtoo mieluummin ei mitään kuin on tahtomatta.

Näin pitkällehän me emme kuitenkaan vielä ole ajautuneet länsimaisen totuuden- ja tiedontahdon pirstotumisen tiellä - vai?

October 18, 2006

Johdantoa pohdintoihin psykoosista, antipsykiatriasta ja laitoshoidosta

Kommentti a-k.h:n ja kafkaesquen kommentteihin päreessäni "Tositarina mielisairaala-ajoiltani osa 1".
(Lisäys 19.10)

*
ROVIO
Jos kokoat yhteen
pahat tekosi ja
erheesi
ja sytytät ne rovioksi
ei se rovio
ehkä sinua lämmitä
mutta se voi ehkä
valaista
tietäsi
eteenpäin.

(kirj. Neiti Sofia)

Kiitos a-k.h. Runo on kerrassaan mainio.

Mitä tulee psykoottisuuteen, Ronald Laingiin ja hänen edustamaansa antipsykiatriaan, niin minulla on aiheesta jotain tietoa, kokemusta ja myös mielipiteitä.

Laingin kirja "Kokemisen politiikka ja paratiisin lintu" on eräs vaikuttavimpia, mitä koskaan olen lukenut.

Mutta tämän aiheen problematiikkaan voi päästä kunnolla käsiksi vasta, kun pystyy vastaamaan esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin.

*
Onko psykoosi ikäänkuin matka pois tästä väkivallalla kyllästetystä ja kaksinaismoralistisesta maailmasta, vai onko se todellakin epänormaali ja "sairas" reaktio? Onko olemassa "hyvänlaatuisia" ja "pahanlaatuisia" psykooseja?

Onko koko hela psykiatrinen instituutio pelkkä psykiatrian nimikkeen taakse piiloutunut kurinpitojärjestelmä, kuten Foucault ajattelee, vai aidosti ihmisen psyykkistä pahoinvointia ja jopa sairautta hoitamaan pyrkivä valistuksen perinteestä kumpuava projekti?

Missä määrin antipsykiatrit kuten Franco Basaglia tekivät johtoasemassa ollessaan täydellisen virhearvioinnin romuttaessaan entisiä, lääketieteellisen psykiatrian verkostoja ja rakenteita, koskapa he eivät kuitenkaan kyenneet täyttämään lupaustaan siitä, että psykiatriset potilaat kyettäisiin lähes kaikki siirtämään omiin asuntoihinsa tai asuntoloihin, ja että heidän oireilunsa pystyttäisiin hallitsemaan myös "siviiliolosuhteissa"?

Seurauksena jo valmiiksi rakennetun ja toimivan psykiatrisen organisaation romuttamisesta oli nimittäin melkoinen kaaos, joka ei taatusti palvellut potilaiden asiaa.

*
Nämä laajat kysymykset ovat perustavia psykiatrian ja psykiatristen hoitojärjestelmien suhteen.

Itse olin pitkään antipsykiatrisen linjan kannattaja, mutta tulin lopulta "järkiini" ja päädyin Ilkka Taipaleen edustaman sosiaalipsykiatrian linjoille, jossa pyritään luopumaan laitoshoidosta niin pitkälle kuin mahdollista, mutta jossa säilytetään ainakin vaikeimpien hoidettavien suhteen perinteisen, lääketieteellisen psykiatrian "protokolla", mitä tulee diagnooseihin ja lääkitykseen.

Antipsykiatrinen hoito- tai huoltomallikin - miksi sitä nyt halutaan kutsua, saattaa kyllä toimia, mutta se vaatii aivan kertakaikkisen mullistuksen koko mielenterveysinstituutiossa.
Tarvitaan "fundamentaalinen" asennemuutos sekä ainakin alkuun julmetusti resursseja eli rahoitusta.

Suomessa antipsykiatrisen ja perinteisen lääketieteellisen mallin kompromisseja tai välimuotoja on ollut esim. Tampereen Sopimusvuori ry:n toiminta, joka luokitellaan juuri sosiaalipsykiatrian nimikkeen alle.

Sosiaalipsykiatrian organisaatiomalli työsalitoimintoineen, asuntoineen, asuntoloineen ja harrastusmahdollisuuksineen lähentyy antipsykiatriaa, mutta eroaa siitä kuten edellä jo todettiin melko jyrkästi siinä, että lääketieteellisen psykiatrian hoitomalllista ja ideologiasta ei ole luovuttu - toisin kuin antipsykiatrian kokeiluissa.

Kaikkia ei kuitenkaan voi koskaan hoitaa laitosten ulkopuolella. Akuutit psykoosit ovat monesti niin rajuja, että on anteeksiantamaton hoitovirhe antaa tällaisten ihmisten vahingoittaa itseään tai muita jättämällä heidän kontrolloimisensa, tukemisensa ja lääkitsemisensä esim. vain asuntolapalveluitten ja omaisten varaan.

Sama pätee siihen kaikkein onnettomimpaan "rupusakkiin" eli niihin potilaisiin, joita ei ole saatu sijoitettua avohoidon puolelle ehkä vuosikymmenien yrittämisestä huolimatta, koska he ovat aina päätyneet takaisin suljetulle osastolle vaikean käyttäytymisensä takia.

*
Antipsykiatria oli osa -60-luvun radikaalia vasemmistolaisuutta, hippiliikettä ja yleistä vapautumisaatetta - myös tieteenfilosofista kapinaa, jota Thomas Kuhnin ajatukset innoittivat. Sellaisenaan siis hyvin romanttinen ja ideologinen ilmiö.

Michel Foucault, jonka kirjoitukset voi laajasti ottaen lukea osaksi tätä liikettä totesi kerran - ehkä hieman provokatiivisesti, että "mitään psykologiaa ei ole olemassakaan."
Mutta tämä oli lähinnä filosofinen kannanotto, jolla ei pyritty itse käytäntöjen avoimeen romuttamiseen kuten antipsykiatriassa.

Toisenlaista - joskin antipsykiatrian tavoin lääketieteellistä psykiatriaa ja psykoanalyysia karsastavaa lähestymistapaa psykoterapeuttiseen työhön edustivat Gregory Batesonin, hänen työryhmänsä ja Milton H. Ericksonin toiminta, jossa metodit pohjautuvat lähinnä kommunikaation paradokseihin.
Mainittakoon tässä etenkin Batesonin työryhmän 1950-luvun puolivälissä kehittelemä huipputason kommunikaatioteoreettinen innovaatio, joka tunnetaan nimellä double-bind eli kaksoissidos.

Tämän suuntauksen metodinen ja "tekninen" kirjo on - päinvastoin kuin psykoanalyysissa ja siitä johdetussa lääketieteellisessä psykiatriassa - erittäin laaja. Niistä mainittakoon vain lyhytterapiat (hieman epäonnistunut termi), paradoksi- ja perheterapiat.

Suomessa tätä terapiamallia on ansiokkaasti edustanut etenkin Ben Fuhrman, jonka näkemyksiä ja toimintaa arvostan tosi paljon (olen lukenut monia hänen ja Tapani Aholan kirjoja), vaikken innostukaan Furmanin elämänhallintapopulismista.

Lisäys

Furman ei ole sitoutunut yhteen psykoterapeuttiseen menetelmään kuten psykoanalyysi vaan painottaa, että eri malleja voi käyttää tapauksesta riippuen ja jopa samankin casen kohdalla. Tämä on hyödyllinen ajatus, koska siten estetään terapian dogmatisoituminen ja jämähtäminen "riitiksi" kuten psykoanalyysin kohdalla on käynyt.

*
Toimikoon tämä teksti nyt eräänlaisena johdantona näihin ongelmanasetteluihin ja kysymyksiin. Olen pohtinut aihetta aiemminkin blogissani, mutta nyt lienee aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa.

Siitä myöhemmin, kyseisiä aiheita käsittelevässä päreessä. Aika laaja kattaus, mutta yritetään - jossain vaiheessa.

Totuus ja vain totuus!

Kirjoitettu alunperin kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Perimmäisten kysymysten äärellä".
(Lisäys klo: 11.20)

No jo on chattailua taas kerran! Mökellystä kuten a-k.h kirjoitti.

*
Mutta Anna Amnell ei mökellä. Hän kirjoittaa tieteellisen realismin puolesta sellaisella paatoksella, että epäilen hänen suorittaneen Ilkka Niiniluodolle useampiakin tenttejä tämän edustamasta truthlikeness-teoriasta.

Itse olen vastustanut truthlikeness-teoriaa henkeen vereen aivan viime vuosiin asti, kunnes teologi Alister McGrath sai minut "ovelasti" kallistumaan kriittisen realismin suuntaan.

Vuonna 2003 keväällä taisin jopa sanoa kahden kesken Timo Airaksiselle, joka taitaa itse olla filosofisesti jossain Berkeleyn ja Hobbesin välimaastossa eli nominalisti/empiristi (ei siis realisti!), että väite: "tieto, tiede lähestyy (ei kuitenkaan koskaan saavuta) totuutta", on silkka järjettömyys.

Airaksinen ehkä hämmentyi aluksi, mutta totesi jossain vaiheessa, että "no - Niini (I.N:n lempinimi) ei suosi tippaakaan metafysiikkaa".

Tämä on jotenkin ristiriitaista, koska mihin muuhun Niiniluodon väite perustuu kuin metafyysiseen oletukseen totuuden olemassaolosta.

Mistä hän tuon totuuden käsitteen ottaa? Entä mikä on totuuden vastakohta?

Jo nämä kysymykset paljastavat, miten syvällä metafysiikassa me ryvemme jopa tieteenfilosofisissa oletuksissamme.
Sillä jos emme osaa esittää vastakohtaa totuudelle kuin loogisena (ei sisällöllisenä) merkkinä, se täytyy ottaa annettuna, mikä merkitsee yhtä kuin uskoa - tässä tapauksessa siis ei Jumalaan vaan metafyysiseen entiteettiin. (Tämän Niiniluoto myöntääkin.)

Entä miten me voimme lähestyä sellaista, joka/mikä on pelkkä hypoteesi?

Vakavasti tuollaisen väitteen voi ottaa vasta sitten, kun sen esittäjä myöntää jo etukäteen tunnistavansa totuuden, jota lähestytään. Mutta eihän hänen silloin tarvitse sitä lähestyä - hän on jo saavuttanut sen!

Ja mitä tulee totuudenkaltaisuuteen, niin kysynpä ihan piruuttani, että missä vaiheessa totuudenkaltaisuus muuttuu totuudeksi?

Se on samaa muotoa kuin kysymys siitä, milloin kahden esineen välillä on niin paljon samankaltaisuutta, että voidaan sanoa niiden olevan identtisiä (ns. supervenienssin ongelma)?

(Wittgenstein totesi kerran Russellille, että "logiikka on helvettiä (siis helvetin vaikeaa) ja identiteetti itse piru!")

*
Postmoderni (de-) konstruktivismi iski tajuntaani yli 20 vuotta vuotta sitten, mutta koskaan en ole sitä täysin omaksunut. Konstruktivismi (ja sen kriittinen versio dekonstruktio) on lopulta aika hedelmätön ajattelun linja. Liikaa retoriikkaa.
Postmodernista löytyy paljon puhetta, mutta aika vähän siitä jää käteen.

Sitäpaitsi on aivan varmasti olemassa olioita, joita me emme itse ole keksineet, ja sen vuoksi ne ovat tosiasioita.

Postmodernismin edustama maailmankuva on ainakin minulle lopulta kaikkea muuta kuin luova ja iloinen. Kyseessä on ajattelun historian ehkä synkimmällä tavalla relativistinen ajatussuuntaus, ja relativismi - ainakin äärimmäinen relativismi - on itsensä kumoava kanta, sillä jos kaikki näkökulmat ovat tosia, mikään niistä ei ole totta.

Kriittinen realisti on siinä mielessä oikeassa, että totuudesta puhuminen tulee mielekkääksi vasta, kun oletetaan jonkinlainen totuuden eri ontologisten tasojen hierarkia tai pikemminkin kerrostuma (hierarkiassa kun olisi kyse tasojen arvosuhteista toisiinsa), eli tutkitaan todellisuutta näitten tasojen lähtökohdista ja niiden ehdoilla.

Fysikaalisia suureita tutkitaan eri metodeilla kuin lääketiede ihmisen sairastavuutta tai sosiologia yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Jo Aristoteleen esittämä toteamus, jonka mukaan metodit on valittava tutkimuskohteen mukaan, siis pätee.

Niiniluodon tieteellinen realismi on kuitenkin liian reduktionistinen ja postmoderni relativismi aivan liian konstruktivistinen/relativistinen malli kyetäkseen tarkastelemaan todellisuutta näin vaativasti ja laajalla skaalalla.

*
Kuten sanoin - Alister McGrath edustaa kriittistä realismia, ja olenkin yrittänyt irtautua vanhasta, usein liian kyynisestä skeptisismistäni, "flirttailemalla" viime aikoina tämän ajatussuuntauksen kanssa.

McGrathin kritiikki reduktionisti Richard Dawkinsia kohtaan sai minut innostumaan, mutta samalla tuo kritiikki osoittautui hiukan "hampaattomaksi" senkin vuoksi, että McGrath on kyennyt toistaiseksi esittämään pelkän johdannon suuren (1000 sivua, kolmiosainen teos!) systemaattisen teologian projektinsa puitteissa.

Jos hän haluaa, että pystyy kriittiseen realismiin tukeutuen yhdistämään perustellusti evoluutioteorian ja luomisuskon, eli tulee siten vakuuttaneeksi meidät Jumalaan uskomisen järkevyydestä, niin tämä perusteellinenkaan johdanto ei vielä riitä.

Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa...

Lisäys

Anna Amnell

Rauno, sanoit:"Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa..."

Niiniluoto onkin OK vain tähän tiettyyn rajaan asti.

*
RR

Ymmärrän kommenttisi, koska Niiniluotohan on ateisti, mutta puhuin kuitenkin McGrathista.

Hän näkee valtavasti vaivaa luodakseen kriittiseen realismiin perustuvan teologian systeemin, jonka puitteisiin on mahdollista sovittaa kristinuskon Jumala - kaiken alkuperäisen luojana ilman, että tämä oletus sotii etenkin evoluutioteoriaa vastaan.

Minun mielestäni McGrath onnistuu kyllä luomaan kokonaissysteemin, mutta biokemian tohtorina hän kirjoittaa tätä systeemiä nyt pikemminkin luonnontieteilijänä kuin teologian professorina.

Jumala luuraa jossain marginaalissa.

*
www.uskonkirjat.net/products/kcutvs.html.

October 17, 2006

Tositarina mielisairaala-ajoiltani osa 1

Tämä tapaus sattui 1987 eräässä mielisairaalassa, jonka nimellä ei tässä yhteydessä ole mitään merkitystä.

*
Kello oli noin puoli yksi (12.30). Osasto kuulosti aina tähän aikaan päivästä melko hiljaiselta, koska päiväruokailu oli saatu päätökseen ja iltapäiväkahvin aika tulisi vasta klo: 14:sta paikkeilla.
Potilaat olivat joko huoneissaan tai ulkona vapaakävelyaikaansa kuluttamassa.

Istuin etukanslian oven vieressä ja luin jonkun uuden potilaan tietoja.

Miltei etukansliaa vastapäätä oli osaston lukittu ulko-ovi, joka johti portaikkoihin ja käytäviin sekä niiden kautta ulos pihalle. Ulko-oven ja kanslioitten välistä meni osaston pitkä sisäkäytävä, jonka toisessa päässä olivat ruokailu- ja oleskelutilat, toisessa päässä taas tupakkahuone ja toinen ulko-ovi, jota käytettiin yleensä silloin, kun lähdettiin lenkille niiden potilaitten kanssa, joilla ei ollut vapaakävelyoikeutta. Myös potilasruoka toimitettiin osastolle sitä kautta.
Potilashuoneet sijaitsivat käytävän molemmin puolin.

Vapaakävelyn saaminen riippui siitä, millainen oli potilaan kunto, ja millaiseksi se arvioitiin hoitoryhmässä. Päätös jäi aina viime kädessä lääkärin vastuulle. Pääsääntö oli, että sekavassa mielentilassa olevat eivät vapaakävelyä saaneet.

Tällä pitkäaikaspotilaiden osastolla noudatettiin hieman epäoikeudenmukaisesti "koirakouluksi" haukuttua Sariolan-Ojasen porrastettua vastuukynnysmallia, jossa potilaan psyykkinen kunto testautui tietyistä toiminnoista selviämisellä.
Toiminnallinen omaehtoisuus ja asiallisuus nosti potilaan ylemmälle vastuutasolle, mikä antoi myös samalla lisää vapauksia.

Käytännön behaviorismia psykiatrisen laitoshoidon kroonikoihin sovellettuna siis.

Mallia ei voi soveltaa vastaanotto- ja akuuttiosastoilla, ei välttämättä myöskään avo-osastoilla, mutta pitkäaikaispotilaitten kuntouttamiseen se antoi pohditun ja systemaattisen mallin, koska näiden ongelmat olivat monesti toiminnallisten taitojen puutteessa ja toiminnallisen aktiviteetin kapeutumisessa pitkän ja passivoivan potilasuran seurauksena.

Vapaakävelylupa oli aluksi puoli tai 1 tunti päivässä ja sitä pidennettiin aina, mitä korkeammalle vastuutasolle potilas pääsi.

Mutta tarkoitukseni ei ollut kuvailla tämän osaston kuntoutusmenetelmiä tai päiväohjelmaa - ei myöskään sen potilaitten mielenterveydellisiä ongelmia vaan kertoa eräs melko rankka tositapaus, jota itse olin - en ainoastaan todistamassa, vaan johon myös jouduin osalliseksi.

*
Istuin siis etukanslian oven viereisellä tuolilla lukien potilaspapereita. Vuorossa ollut naishoitaja (msh) sanoi, että hän lähtee nyt (potilas) Tarjan kanssa potilaskeittiöön valmistelemaan iltapäiväkahvia.

"Kello puoli yksi. Onpas sillä nyt hoppu", minä ajattelin.

Iltapäiväkahvin valmistelu tarkoitti sitä, että metalliseen, kaksitasoiseen kärryyn lastattiin kahvipannut, kahviastiat, sokerit, maidot ja leikattiin valmiiksi myös pullapalat.
Sen jälkeen kärry kuskattiin vähän ennen kello kahta lasteineen jaettavaksi pöytiin ruokailutilojen puolelle.
Huomataan, että potilaskeittiö, joka oli avoinna vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, ja silloinkin valvojan läsnäollessa, sijaitsi päiväkahvien kannalta hieman epäkäytännöllisesti toisessa päässä kuin ruokailutilat.

Naishoitaja ja potilas Tarja menivät keittiöön. Kului vain pari minuuttia, kun käytävän sieltä päästä alkoi kuulua ääntä - ilmeisesti huutoa.
En aluksi kuullut, mitä se huuto oli, mutta pian asia selkeni, kun äänet kuuluivat jo käytävältä.

"Tarja, pysähdy, tuo se veitsi takaisin!"

Katsoin kanslian tuoliltani ulos käytävälle. Ulko-oven, joka siis sijaitsi pari kolme metriä etukanslian ovesta keittiöön päin, vieressä kirjaimellisesti notkui ja tärisi nuorehko miespotilas kumarassa asennossa, selkä keittiöön päin.
En muista enkä osaa sanoa, kummasta hänen tärinänsä ja heilumisensa johtui enemmän - lääkkeiden sivuvaikutuksesta vai itse psyykkisestä oireilusta.

Naishoitaja huusi yhä uudestaan Tarjaa palauttamaan veitsen. Nousin äkkiä ylös tuolilta ja astuin käytävälle nähdäkseni paremmin, mitä tapahtui.
Näky oli aika hurja. Tarja, joka itse oli myös melko nuori tämän osaston potilaaksi, lähestyy miltei juoksuaskelin ulko-ovea ja häneen selin seisovaa nuorta miestä - kutsukaamme häntä tässä Ristoksi.

Naishoitaja juoksee Tarjan perässä, mutta on auttamattomasti jäljessä eikä saa tätä kiinni. Tarja on jo muutaman metrin päässä Ristosta ja juoksee pitäen ehkä 35 cm pituista leipäveistä oikeassa kädessään, joka on kohotettu lyöntiasentoon.

Pari sekuntia olin yllätyksestä jähmettynyt, minkä jälkeen otin ripeitä askelia Riston suuntaan ja huusin: "Tarja, pysähdy!"

Huudosta ei ollut apua. Pääsin Riston viereen juuri sinä hetkenä, kun Tarja ehti tämän taakse ja iski leipäveitsen Riston selkään. Jos olisin ehtinyt hänen eteensä olisin todennäköisesti saanut itse veitsen rintaani tai vatsaani.

Risto korahti ja horjahti muttei kaatunut. Naishoitaja tulee ja ottaa Tarjaa kiinni kädestä.

Hän lähtee paikalle kiiruhtaneen osastonhoitajan kanssa viemään Tarjaa niin sanottuun eristyshuoneeseen, jota voinee ilman sarvia ja hampaita kutsua osaston putkaksi, jonne väkivaltaisesti ja liian levottomasti käyttäytyvät potilaat pantiin "huilaamaan".
Jos potilas vaikutti erittäin vahingolliselta itselleen, hänet asetettiin huoneessa sijaitsevaan sänkyyn niin sanottuihin "lepositeisiin", jolloin sekä kädet, jalat että rintakehä sidottiin sänkyyn paksuilla remmeillä.

Leipäveitsi sojotti Riston selässä, jonne se oli uponnut ilmeisesti ainakin 2-3 sentin verran. Pidin häntä kiinni hartioista ja kainaloitten alta, jottei hän olisi lysähtänyt tai kaatunut lattialle.
Riston tutistessa kuin horkassa oli koko ajan vaarana, että leipäveitsen kahva osuu joko oveen tai seinään.
Pahimmassa tapauksessa - potilaan kaatuessa lattiaan - veitsi olisi voinut ruhjoa selkää ja keuhkoja pahastikin.

Osastonhoitaja ehti kanslian ovesta ulos lähes samaan aikaan, kun leipäveitsi iskeytyi selkään. Hän käski minua pitämään potilasta pystyasennossa ja palattuaan "eristämästä" Tarjaa meni soittamaan päivystävän lääkärin paikalle.

Riston tempoilu oli kuitenkin yhä voimakkaampaa ja siten vaarallisempaa, koska veitsi saattoi minuunkin osuessaan vääntyä selässä, enkä toisaalta kyennyt enää yksin pitämään häntä pystyssä.

Tein nopean, täysin refleksinomaisen päätöksen. Koska en ollut lainkaan varma, että olisin kyennyt asettamaan Riston turvallisesti lattialle kylkiasentoon ja pitämään myös siinä, otin häntä toisella kädellä kiinni kainaloitten alta, tartuin toisella kädellä leipäveitsen kahvaan - ja vetäisin veitsen irti selästä.
Se oli melko tiukassa, mutta minulta löytyi käsivoimia.

Tämän jälkeen laskin potilaan niin hitaasti kuin mahdollista lattialle ja pidin kylkiasennossa, vaikka tämä sätki edelleen kuin kala veneen pohjalla.

*
Leipäveitsen irtivetämisen jälkeisiä tapahtumia en muista enää kovin hyvin. Verta ei haavasta kuitenkaan tullut juuri lainkaan, ja ajattelin, että hyvä niin.
Olin mielestäni tehnyt potilaan motorisen tilan huomioiden oikean ratkaisun.

Päivystävä lääkäri tuli, tutki nopeasti potilaan ja pyysi soittamaan ambulanssin. Potilas piti käyttää sisätautipoliklinikan tarkistuksessa.

Päivystävä palasi ambulanssin lähdettyä takaisin osastolle, jossa kuunteli tietenkin myös minun versioni tapahtuneesta. Selitin asiat niinkuin ne olivat minun kokemanani tapahtuneet, ja painotin, etten uskaltanut jättää leipäveistä sojottamaan sätkivän potilaan selkään varsinkin, kun en yksin kyennyt pitämään tätä pystyasennossa.

Tämä kaikki oli lääkärin mielestä ihan järkevää toimintaa, mutta veitsen irtivetämisessä piili yksi ilmeinen vaara, joka ei kuitenkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, koska Riston hengitys toimi melko hyvin vielä hänen lähtiessään ambulanssilla.

Tuo vaara oli niin sanottu ilmarinta - (Rintakehän vammat :: Terveyskirjasto.)

Kun kuulin, minkälaisesta riskistä oli kysymys, pala nousi kurkkuuni ja ahdistuin aika tavalla. Lääkäri kuitenkin toisti, että vaikka riski yhä edelleen on olemassa, niin voi pitää hyvin epätodennäköisenä, että mitään hengenvaaraa enää ilmenee, sillä jos veitsi olisi läpäissyt keuhkon sen verran pahasti, että se olisi repeytynyt, niin ilman muuta potilaan hengitys olisi ajoittain miltei salpautunut.
Mitään näin vakavaa hän ei Riston tapauksessa havainnut.

Edelleen hän vielä lisäsi, että varmaankin tein aivan oikein olosuhteet huomioonottaen, vaikka tuuriakin tässä kyllä oli.
Päivystävä ihmetteli myös, miksei osastolla ollut muuta henkilökuntaa, johon osastonhoitaja totesi, että yksi hoitaja oli ruokailemassa, eivätkä iltavuorolaiset, jotka tulivat yleensä klo: 12.45 -13.00 olleet vielä paikalla, ja että tämä oli aivan tavanomainen tilanne klo:12:30 joka päivä.

*
Pari päivää sain jännittää tosissani, mihin suuntaan Riston tila kääntyy, mutta viimein pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Mitään - ainakaan vakavaa - ilmarintaa ei havaittu, ja Risto toipuisi vammastaan hyvin.

Naishoitaja oli pitkään kovin apea ja hiljainen, koska ei ollut tarpeeksi valppaasti seurannut Tarjan toimia keittiössä vaan päästänyt hänet kaappaamaan leipäveitsen. Sitäpaitsi Tarja oli vaikuttanut kovin levottomalta juuri sinä päivänä.

Voisi todeta, että ruokailemassa olleen hoitajan "ajoitus" ei ollut paras mahdollinen - ei myöskään naishoitajan päätös ottaa levoton potilas juuri siihen aikaan mukaansa keittiöön, jossa käytettiin leipäveistä pullan viipaloimiseen.

Ehkei myöskään hoitaja Räsäsen päätös tempaista leipäveitsi irti potilaan selästä ollut täysin harkittu, vaikka hän yhä tänäkin päivänä pitää ratkaisuaan ainoana mahdollisena verrattuna riskeihin, joita muuten olisi seurannut.

Mutta kuten jo on käynyt ilmi, tällä tarinalla on sittenkin onnellinen loppu, koska paljon pahemmin olisi voinut käydä. Kukaan ei sentään kuollut tai saanut elinikäistä vammaa.

Siitä olen ikuisesti kiitollinen.