Rakkaudesta ja uhrautumisesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreeseensä Kun puhumme rakkaudesta.
I
Teillä naisilla on aina ikäänkuin 'etulyöntiasema' näissä rakastamis- ja 'liittoasioissa' jo pelkästään fysiologianne takia.

Ei sille mitään mahda. Se on totuus jos mikä näistä asioista.

Miehet ovat pelkkiä pellejä, joille on annettu vain tämä roolitus: machoilet sopivasti, siität, huolehdit, olet kunnolla ja yrität pitää naisesi ja lapsesi hyvällä tuulella lauluin, leikein ja vitsein (hymiö), ettei varsinkaan vaimo rupea kyllästymään miehisiin = putkiaivoisiin rutiineihisi kuten jääkiekon seuraamiseen, dokaamiseen ja itsekehuusi.

II
Kerron juttuusi liittyen karmean tositarinan.

Kotkassa - joskus 10-11 vuotta sitten tähän aikaan talvesta, jolloin oli juuri pakastanut, ja meren rannan jää alkoi jo hieman kestää - eräs isä oli lähtenyt iltalenkille rasavillin 5 vuotiaan poikansa kanssa, joka oli niin sanottu iltatähti, eli häntä oli 'tehty' ja odotettu vuosia kuin ihmettä syntyväksi ja viimein onnistuttu.

Poika ei kai totellut isänsä kieltoja - kukaan ei nähnyt tapahtunutta - vaan oli juossut jäälle. Isä juoksi perään.

Poika eteni kuitenkin niin pitkälle kielloista huolimatta, että jää petti, ja hän vajosi hyiseen veteen.

Isä yritti viimeiseen asti pelastaa poikaa, mutta ei onnistunut. Molemmat hukkuivat.

Oli jo hyvin myöhäinen ilta - melkein puoliyö. Satu oli mennyt yläkertaan nukkumaan. Itse luin vielä alakerrassa jotain tenttikirjaa ja kuulin, kuinka helikopteri pyöri läheisen rannan tuntumassa puolisen tuntia.

Ihmettelin kovin, mistä oli kysymys.

Aamukahvilla mainitsin S:lle asiasta. Kun hän tuli iltapäivällä koulusta, kauhea asia oli jo paljastunut, ja helikopterin kiertelyn, jota S. ei sikeästi nukkuessaan ollut kuullut kuin aivan hetkellisesti muttei ollut kuitenkaan herännyt siihen, tarkoitus oli samalla selvinnyt.

Kumpaakaan - poikaa eikä isää ei löydetty kuin muistaakseni joskus kesällä. Kahdet jäljet - pienemmät ja isommat - kohti sulaa Kymijoen suistoa kyllä havaittiin, ja se riitti todisteeksi.

Vaimo oli tietysti hädissään soittanut hätäkeskukseen, kun näitä kahta ei kuulunut kotiin, mutta pahin oli tapahtunut liian nopeasti.

Lellitty iltatähti (näin kertoi S:lle koulun puskaradio) oli ilmeisesti tottelemattomuuksissaan juossut kuolemaan ja vienyt uhrautuneen isänsä mukanaan.

Kyseessä oli kaiken lisäksi virtapaikka, joten se, joka tippuu jäiseen, virtaavaan veteen, ei sieltä ylös enää pääse vaan hukkuu varmasti.

Kauhea muisto, jota en unohda koskaan. Kuulen vieläkin sen kiertelevän helikopterin etäisen hurinan korvissani.
*
Ajatelkaamme nyt, että isä ei olisi ottanut riskiä yrittää pelastaa poikaa ja näin ollen itse asiassa antanut tämän kuolla. En voi kuvitella sellaista vaihtoehtoa todeksi. Isä ei olisi ikinä toipunut niistä syyllisyydentunteista, joita sellainen omissio (tekemättä jättäminen) olisi hänessä aiheuttanut.

Tällaista on rakkaus ja uhrautuminen. Ne kuuluvat yhteen - vai uhrasiko isä itsensä turhaan? Onko tällaiseen kysymykseen olemassa mitään järkevää vastausta? Minun mielestäni ei ole. Koko kysymystä ei pidä edes esittää, vaan se on jätettävä ikäänkuin mysteeriksi.

Meillä ihmisillä ei ole siihen pätevää vastausta. Jumalalla luultavasti on, mutta hänen aivoituksiaan ei kukaan tunne.