Tapahtumapaikkana on erään nimeltä mainitsemattoman helsinkiläisen kirjastotalon/kulttuurikeskuksen kahvio.*
(Kielimafia tarkistelee sanajärjestyksiä ja viilaa englanninkielisiä repliikkejä. 2.12: Kts. päreen taustoja oleellisesti selventävä linkki - PPS. Teimme myös pienen lisäyksen Mummon laukun sisältöanalyysiksi. - 3.12: Mummon viimeistä repliikkiä on täydennetty kappaleen sisäisen logiikan tarkentamiseksi).
*
Se oli mummo. Ihan varmasti oli.
Tunnistin hänet heti. Pieni natiainen seinän viereisen pöydän takapenkillä. Huivi kaulassa. Silmälasit pöydällä. Ilme vähän kuin Emma Bovarylla, jonka olin pokannut edellisellä viikolla Kalliosta. Haaveileva mutta lievästi irstaan oloinen nainen. Jes - ajattelin. Kelpaa mulle - paremman puutteessa.
Mummo ei ollut vielä huomannut minua, joten ehdin ottaa et...ilmeen, joka oli varattu kauniille naisille, joita yrittäisin vokotella tyydyttämään itseäni. Samalla huomasin mummon kääntävän katsettaan minuun päin, joten suoristin ryhtiäni, vedin vatsaa sisään, karautin kurkkuani ja huusin niin kovalla äänellä, että kahvion myyjätär tiputti posliinikupin kädestään lattialle:
No hei Mumppeli! Sinäkös se olet? Hani! Yritin tehdä vaikutuksen - sikäli kuin tällä habituksella voidaan enää muuta kuin pelästyttää naisia (mikä onkin hyvä ja tehokas tapa aloittaa suhde).
Sirpaleet tietävät onnea, kuiskasin samalla nopeasti myyjätyttärelle lempeän ironisella äänelläni, joka olisi saanut Tarmo Manninkin kalpenemaan kateudesta. Tytär vaikutti olevan hieman eri mieltä nyrpistäen nenäänsä ja vilkaisten mummoon.
Mummon ilme muuttui säikähdyksestä hämmästykseksi ja sen jälkeen uteliaan viekkaaksi hymyksi, josta saattoi aistia parfyymin, hien, öljyn ja eritteiden - siis koko elämän kaikessa ihanassa sekamelskassaan.
Hän kiljaisi: Raaauno! Julmettu - sähän olet kuin lato (oletin että tuo oli kohteliaisuus).
Eka erä himassa, funtsasin. Mutta niin ajatteli luultavasti mummokin.
Oletsä tullu millon? Mähän olen 10 minuuttia etuajassa, kysyin.
Mä tulin ihan äsken. Sopivasti ilmestyit paikalle partoinesi. Korsto.
Etsin hänen - lempeän pirulliseksi muuttuneesta mutta yhä vain viehättävästä - katseestaan vinkkiä ja mietin kuumeisesti, mitä tämä lady joisi. Keskiolutta vahvempaa ei arvon kulttuuripaikasta saanut, joten pitäisi varmaan myöhemmin käydä Alkosta hakemassa Rhum Pequilia (Alkon vahvin juoma: mun favorite) ja jotain naisten karkkijuomaa (vaikka sitä Ankka-likööriä).
Suunnittelin jo katsokaas hieman etuajassa, mitä tulee tapahtuman, kunhan pääsemme aikanaan Henry Miller-Anais Nin-praktikumissamme käytännön harjoitusjakson aika-ajoihin.
Päätin ottaa streitin linjan. Sullahan on huomenna ja ylihuomenna vapaata - muistanko oikein?
Mummo nyökkäsi otsa miltei rypyssä ja huulet mutrussa. Viittasin myyjättärelle: Okei tyttö - kaksi kolmos-gepardia kehiin. Tai mulle voit tuoda tuplat samantien. Meillä alkaa nyt tämän neid...eee rouv...eee oppilaani kanssa ranskalais-amerikkalaisen kirjallisuuden kenttätutkimusosion live-sessio.
Mummo ei ehtinyt A:ta sanoa, kun homma alkoi hoitua ja gepardit lyötiin pöytään. Hieman tuikealla ilmeellä hän kuitenkin tuijotti minua ja sanoi tiukasti - osittain huuliensa, osittain hampaittensa välistä - puolihalveksivalla aksentilla: I have not been coming here for that.
You are here for nothing or for everything, minä vastasin tuijottaen silmiinsä kuin kobra ja hymyillen kuin pirullinen parittaja.
Nyt sä kyllä erehdyit pelle, kuiskasi mummo ivallisesti ottaen syliin laukkunsa, josta nosti nipun papereita. Siinä oli tuo tapaamisemme varsinainen syy: luvattu jo vuosien takainen teksti, jonka hän viimein oli löytänyt.
Ojensin käteni ja katsoin häntä silmiin: Ahaa - tämäkö se on? Nuoruuden salaisuus?
Ensimmäiselle sivulle oli nakutettu isoilla kirjaimilla MUMMON KANSSA SUUNNILTAAN. Alaotsikkona luki: Elämäni miehet ja lapset.
Tyylilajiksi tunnistin tutun proosaotteen, jossa hieman surrealistinen, kausaliteetin lakeja uhmaava kertojaminä ikäänkuin kiitää leijuen sinänsä realistisessa maailmassa eri paikoista, ihmisistä ja tapahtumista toiseen, yhtaikaisten sattumusten virtaan, joissa hän ei kuitenkaan hajoa kappaleiksi psyykeltään, vaikka itse todellisuus ympärillä vaikuttaisi revenneen lopullisesti palautumattomiin osasiin.
Milloin sä tämän kirjoitkaan? 24-vuotiaana. Mitä! - 24-vuotiaana. Käänsin sivulle 168, jossa oli menossa viimeinen eli 279:s mies. Lapsia oli siunaantunut vain 2.
Missä hemmetin välissä Emma sä ne lapset ehdit tekemään ja hoitamaan, minä ähkäisin.
Päätään kääntämättä, hitaasti, vain silmiään liikuttaen tämä kirjallinen vamppi tokaisee minulle kuin katutyttö ikään: Siis pappa hei - mä en ole Emma Bovary vaan Lolita.
En voi kuin naurahtaa. Jahas. Missäs nyt mennään - ajattelen. Taitaa Mummo palata 15 vuoden päähän takaisin niihin aikoihin, kun tuo kaikki on kirjoitettu - käsittämättömässä kiireessä, opiskelun, tapaamisten, sisään-ulos-kiitävien miesten ja ajoittaisten kirjastoapulaisen hommien välissä.
Naurahtaessani huomaan kuitenkin samalla, että jotain perin outoa on tapahtumassa. Muutamassa hetkessä viittä vaille nelikymppinen, asiallisen hauska lady hermostuu - ilmeisesti myös siksi, että tuijotan häntä suoraan silmiin kuin näkisin hänen päänsä läpi - ajatukset ja kaikki.
Sitten nainen pudottaa käsiensä asentoa muuttaessaan joko vahingossa - tai mitä luultavimmin harkitusti - mentholsavukeaskin laukustaan lattialle. Alas tippuu muutakin: iso läjä kortsuja, siteitä, pari dildoa, teleskooppipamppu, miniruoska ja purkki Viagraa. Laukun sisältä pilkottaa pikku pullo kallista likööriä, ulkolaista parfyymia, porno-cd, puhelinmuistio täynnä numeroita ja kommunikaattori-tietokonekännykkä - viimeistä huutoa - sekä ties mitä. Aikamoinen kenttäpakkaus.
Oletsä varautunut johonkin show:n, mä kysyn. Noilla varustuksillahan saa kokonaisen komppanian säilyttämään asennon ainakin pari vuorokautta.
SAATANAN VITTU PERKELE! Mummon ääni ja ilme on muuttunut täysin. Hän kiroaa niin rasvaisesti kaatunutta laukkuaan, että myyjätärparka pudottaa jo toisen kerran kahvikupin käsistään. Tällä kertaa pöydälle, ja kuppi säilyy ehjänä.
Rennosta, keski-ikäisestä, kirjallisesta opettajarouvasta on yhtäkkiä tullut 24-vuotias, katu-uskottava opiskelijahuora, joka jo varsin varsin suvereenisti tietää ja taitaa lähes kaikki temput, joilla miehiä vokotellaan, kusetetaan - ja rakastetaan.
Osaan jo miltei aavistaa, että suhteessamme on tapahtumassa selvä käänne. Mutta mihin suuntaan?
Kerättyämme päät miltei yhteen kolisten lattialle tippuneen erotiikkakirjallisuuden cumun vaatimuksiin kuuluvan kenttätutkimusrekvisiitan vai pitäisikö sanoa 'catch but don't release-atrapit', mummeli antaa palaa ja lataa tulemaan lievää stadin slangia vääntäen:
Katsos pappa - sä halusit tätä. Ja nyt sä sitä saat. Mä osaan tän homman paremmin kuin sä. Missä sä budjaat? Jossain Mosan liepeillä vai? Vedetään noi gepardit huiviin ja lähdetään kiitään. Käytsä handelissa? Mä tiedän, että sulla on jo tiedossa, mitä sä haluut ostaa. Mutta mä en sitten sitä Ankka-likööriä juo. Sä ostat mulle kalleinta ranskalaista konjakkia näin kirjallisuus-praktikumin kunniaksi. Eiks me oltu täällä opiskelemassa - vai mitä - ukko-hani?
Tällaiseen repliikkiin ei 55-vuotiaalla, puolirammalla äijällä ole paljon lisäämistä. Vain myöntämistä:
Okei naku-hani. Tää menee mun piikkiin. Mitäs me täällä sitten enää haistaan? Lähdetään mun luokse. Mä haen ekaks vähän bensaa handelista ja sultahan näköjään löytyy Viagraa. Taidan päästä tänään taivaaseen saman tien. Pumppu prakaa - Zsiisus venaa. Käydäänks ostamassa mulle risti himaan ennenku lähdetään pano..eee...murhapaikalle?
Ja hän vastaa - ah niin hellästi nasaali naukuen: Okei pappa-hani, viedään sulle oma risti himaan. Mä haluun valita sulle sielt arkku-siwast sillai hevi-kauniin Uudenvuoden kynttilän kans. Mut mä sytytän sen vasta sitte, kun sä oot saanut olla Mummon kanssa vähän aikaa suunniltaan.
Okei, mä vastaan, sä oot mun hani. Sun syliin on ältsin kiva kuolla.
PS.
Kahvion myyjätärtyttö pudotti kolmannen kahvikuppinsa nähdessään ja kuullessaan meidän lähtevän. Omituinen - lievästi sanoen levoton - pari hänelle, jos vähän kenelle tahansa. Iso partakorsto ja minimummo klenkuttamassa toriaukean yli. Muuttivat persoonallisuuttaan alle tunnissa. - - - Se kuppi meni rikki.
PPS.
http://mummomo.blogspot.com/2008/11/ruokia-ja-miehi.html
7 comments:
Pari kertaa nauroin ääneenkin. Erityisesti Mummon tekstin alaotsikko ilahdutti minua.
Tuosta "olla jonkun kanssa suunniltaan" -kuvasta teit kauniimman kuin pintarasvaan pysähtyvä huomaa.
Minä tosiaan rypistän otsaani usein. Kuulemma. Ja laukkuni on sellainen, että siellä voisi hyvinkin olla kätkössä kaikki nuo luetellut enkä huomaisi mitään.
Kiitos tästä, Rauno.
Mummo
Tää ei ollut ihan helppo nakki mulle, vaikka melko nopeasti sitten kehkeytyikin.
Oikeastaan kyseessä on aika haikea teksti (ikääntyvän äijän narsistisen kouhotuksen naurettavuus ja melankolia), joka on yliampuvasti peitetty ronskin ja pikkuhärskin parodioinnin kielikuviin.
Olennaista on jälleen, että tästä saisi työstämällä ainakin kuunnelmapätkän tai sketsin. Pitemmällä virityksellä dialogia voisi laajentaa vaikka miten paljon.
Aiemmat kokeilut osoittavat, että tässä on mun lajityyppini: absurdin hullu realismi tai miten se nyt sitten halutaankaan virallisesti lokeroida.
Gogol kohtaa Kafkan Camus'n nauraessa taustalla itseironista ja stoalaisen vakavaa nauruaan.
Tekisi mieli heittää vielä joskus soppaan sekaan Ionescoa oikein kunnolla ja päästää sarvikuonot irti.
*
No - tämä oli kirjoitettu sulle - tällä kertaa. Var så gud.
Halusin tehdä sinusta mahdottoman syöjättären (ja ilmentää jälleen paranoiaani naisten suhteen), joka muuttuu uhkaksi, minkä toinen osapuoli - siis minä - kuolemaa kohti kurottaen ja hypäten yksinkertaisesti vain hyväksyn.
Palaan sinne, mistä tulin tähän maailmaan. Kaunis kuolema - tavallaan - kaikessa irvokkaassa rekvisiitan hankkimisuunnittelussaankin.
Tässä oli ongelmallinen heitto suuntaasi siinä mielessä, miten paljon todella olet ollut sitä, mitä kuvaan.
Tietenkin kyseessä on fiktio, johon sain aiheen blogiteksteistäsi, mutta - vielä kerran - minähän hitto soikoon olen tekemässä sinusta oman 'armomurhaajani'! Eikö vain?
Syvyyttä siis riittää, jos/kun ryhdytään analysoimaan tekstin eri kerroksia.
Kilpailevan firman raportti
Totta kai ymmärsin vihjeen Mummon viime päreessä - yhtä varmasti kuin Ranekin. Minua hiukan nauratti yritys varmistaa, että me molemmat olisimme siellä samaan aikaan. Naiset on sellaisia. En minä heitä siitä syytä, kaikkea muuta. Jokainen, joka on nähnyt teeret soitimella ymmärtää, etteivät he itse sille mitään voi.
Minä ajattelin näin: Kamelinkarvatakki, lierihattu naulakkoon niin, että silkkinen sisäpuoli, jossa teksti ”Raydon&Son selvästi näkyy vaakunoineen. Siisti iltapäiväpuku, Woolson-paita, ei solmiota, mutta silkkiliina kyllä. ”Le Soir” huolettomasti kainalossa.
Näin silmäkulmastani, tullessani sisään, kuinka Mummo skannasi minut ja varusteeni. Hän vilkaisi ikkunasta ulos nähdäkseen vm. -59 Morganini, mutta jouduin jättämään sen kulman taakse. Taitellessani lehteä auki näin hänen muuttavan asentoaan. Rinnat, niinpä niin.
Kahvia, sekaan Hermesetasta, en halua enää uudelleen lihoa. Ei kahvileipää, kiitos. Perehdyin lehteen ja kahviin. Välillä nostin kultakellon liivin taskusta ja painoin repeteerinastaa. Se löi kevyesti helähtäen tunnit. Pari opiskelijaneitosta katsoi minua uteliaasti, eivät varmaan olleet nähneet sellaista ennen.
Mummo ei enää skannannut. Hän tutki minua häpeämättömästi silmillään. Käänsin sivua ja silloin Räsänen kävi päälle. Kauhea ääni, kuin olisi rompoolia heitetty kaivoksen murskaimeen. No, naiset pitävät sitä, moni hankkii tuon äänen aivan tarkoituksella tupakalla ja viinalla plus kulkemalla talvella ulkona takki auki. Oma ääneni on matala ja hienostunut. Sen ei tarvitse herättää huomiota, koska tiput tekevät säännöllisesti aloitteen.
No hei Mumppeli! Sinäkös se olet? Hani! En kääntänyt edes päätäni äänen suuntaan, mutta sivusilmäni skannasi mummon ovelan ilmeen. Hymy ei ollut viekas, kuten Rane selitti. Ymmärrän tuon pikku erehdyksen, sillä miesparka ei ollut aivan oma itsensä. Luokittelin sen kevyeksi maanisuudeksi.
Olin nähnyt Ranen jo aiemmin kirjamessuilla. Ontuva Rabelais, huojuva lato, niinpä niin. Ei ihme, että blogistanin naiset kuolaavat hänen peräänsä. Hän, filosofian Kymijoki, bluesin syvimmän salaisuuden haltija, Malmin karnevaalikerhon klubimestari, Lontoon asemapäällikkö jne jne. Moni muu olisi kateellinen, mutta minä en.
Muutamat englanninkieliset lauseet hymyilyttivät minua, mutta en antanut heidän huomata sitä. Rauno sai paperit käsiinsä ja kahmi ne syliinsä kuin paremmankin aarteen. Mummolle jäi sadasosasekunti katsoa minuun päin. Nyökkäsin, ja tapaamisemme aika ja paikka oli sillä sovittu.
Lainaan nyt Raunon tekstiä: ”Naurahtaessani huomaan kuitenkin samalla, että jotain perin outoa on tapahtumassa. Muutamassa hetkessä viittä vaille nelikymppinen, asiallisen hauska lady hermostuu - ilmeisesti myös siksi, että tuijotan häntä suoraan silmiin kuin näkisin hänen päänsä läpi - ajatukset ja kaikki.”
Suuret on miehellä luulot, naurahdin ajatuksissani. Se outo, jota Mummossa tapahtui, ei todellakaan johtunut Raunosta.
Noteerasin vielä tavallaan hauskan, viisikymmenluvulta peräisin olevan nuorison suosiman lauseen: Sun syliin on ältsin kiva kuolla.
Ältsin kiva… niinpä niin. Raunosta ei ikä näy, mutta kuinka tuohon ruhoon ryppyjä tulisikaan.
Kun kävelin kadulle katulamppu vilkutti minulle silmää. Vilkutin takaisin. Kaikkihan on tästä lähtien aivan selvää.
suck, så vackert - huokaus
Oi, tämähän on hauska idea! Kaikki me tulemme sinne ja näemme toisemme toisin. Neljä novellia. HG:n saattaisi olla surullisin.
Vaari,
mikä siinä on, kun esineet aina ilmehtivät sinulle? Leikkuupuimuri hymyili, ja nyt katulamppu vilkuttaa silmää.
Mummeli,
se, että huomaat tuollaisia asioita kuin ilmehtivät esineet kertoo sen, että luet tekstejäni ja että niistä jää jotain mieleen. Olen siitä hyvin iloinen.
Joku laulaja valitti kerran radiossa, että kaikki muistavat hänestä vain sen, että "hän rikkoi pölynimurin ja luuli, että suuttuisin".
Itse olisin pirun ylpeä. Laulajia on sentään tuhansia ja he ovat tehneet miljoonia biisejä. Ja joku viitsii valittaa moisesta.
Joku runoilija, olisiko olut Reijo Rasa taas valittaa, että hänestä muistetaan vain tiskaava mato. Hänenkin sietäisi olla mellevää poikaa.
Jos siis muistat minusta hymyilevän leikkuupuimurin, olen saavuttanut tavoitteeni. En kirjoittanut sitä tahallani, olen vain tällainen luonnonlapsi.
zito
Post a Comment