Rakkaudesta ja uhrautumisesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreeseensä Kun puhumme rakkaudesta.
I
Teillä naisilla on aina ikäänkuin 'etulyöntiasema' näissä rakastamis- ja 'liittoasioissa' jo pelkästään fysiologianne takia.

Ei sille mitään mahda. Se on totuus jos mikä näistä asioista.

Miehet ovat pelkkiä pellejä, joille on annettu vain tämä roolitus: machoilet sopivasti, siität, huolehdit, olet kunnolla ja yrität pitää naisesi ja lapsesi hyvällä tuulella lauluin, leikein ja vitsein (hymiö), ettei varsinkaan vaimo rupea kyllästymään miehisiin = putkiaivoisiin rutiineihisi kuten jääkiekon seuraamiseen, dokaamiseen ja itsekehuusi.

II
Kerron juttuusi liittyen karmean tositarinan.

Kotkassa - joskus 10-11 vuotta sitten tähän aikaan talvesta, jolloin oli juuri pakastanut, ja meren rannan jää alkoi jo hieman kestää - eräs isä oli lähtenyt iltalenkille rasavillin 5 vuotiaan poikansa kanssa, joka oli niin sanottu iltatähti, eli häntä oli 'tehty' ja odotettu vuosia kuin ihmettä syntyväksi ja viimein onnistuttu.

Poika ei kai totellut isänsä kieltoja - kukaan ei nähnyt tapahtunutta - vaan oli juossut jäälle. Isä juoksi perään.

Poika eteni kuitenkin niin pitkälle kielloista huolimatta, että jää petti, ja hän vajosi hyiseen veteen.

Isä yritti viimeiseen asti pelastaa poikaa, mutta ei onnistunut. Molemmat hukkuivat.

Oli jo hyvin myöhäinen ilta - melkein puoliyö. Satu oli mennyt yläkertaan nukkumaan. Itse luin vielä alakerrassa jotain tenttikirjaa ja kuulin, kuinka helikopteri pyöri läheisen rannan tuntumassa puolisen tuntia.

Ihmettelin kovin, mistä oli kysymys.

Aamukahvilla mainitsin S:lle asiasta. Kun hän tuli iltapäivällä koulusta, kauhea asia oli jo paljastunut, ja helikopterin kiertelyn, jota S. ei sikeästi nukkuessaan ollut kuullut kuin aivan hetkellisesti muttei ollut kuitenkaan herännyt siihen, tarkoitus oli samalla selvinnyt.

Kumpaakaan - poikaa eikä isää ei löydetty kuin muistaakseni joskus kesällä. Kahdet jäljet - pienemmät ja isommat - kohti sulaa Kymijoen suistoa kyllä havaittiin, ja se riitti todisteeksi.

Vaimo oli tietysti hädissään soittanut hätäkeskukseen, kun näitä kahta ei kuulunut kotiin, mutta pahin oli tapahtunut liian nopeasti.

Lellitty iltatähti (näin kertoi S:lle koulun puskaradio) oli ilmeisesti tottelemattomuuksissaan juossut kuolemaan ja vienyt uhrautuneen isänsä mukanaan.

Kyseessä oli kaiken lisäksi virtapaikka, joten se, joka tippuu jäiseen, virtaavaan veteen, ei sieltä ylös enää pääse vaan hukkuu varmasti.

Kauhea muisto, jota en unohda koskaan. Kuulen vieläkin sen kiertelevän helikopterin etäisen hurinan korvissani.
*
Ajatelkaamme nyt, että isä ei olisi ottanut riskiä yrittää pelastaa poikaa ja näin ollen itse asiassa antanut tämän kuolla. En voi kuvitella sellaista vaihtoehtoa todeksi. Isä ei olisi ikinä toipunut niistä syyllisyydentunteista, joita sellainen omissio (tekemättä jättäminen) olisi hänessä aiheuttanut.

Tällaista on rakkaus ja uhrautuminen. Ne kuuluvat yhteen - vai uhrasiko isä itsensä turhaan? Onko tällaiseen kysymykseen olemassa mitään järkevää vastausta? Minun mielestäni ei ole. Koko kysymystä ei pidä edes esittää, vaan se on jätettävä ikäänkuin mysteeriksi.

Meillä ihmisillä ei ole siihen pätevää vastausta. Jumalalla luultavasti on, mutta hänen aivoituksiaan ei kukaan tunne.

Itsensä uhraamisesta

Kirjoitettu kommenttiin päreessäni "Laki jälkeheni syntynyt myös perässäni pysyy".
*
Anonymous said...
Pätevää tekstiä. Itse en tosin aivan kyennyt seuraamaan ajatuskulkua, joka johtaa siihen, että itsensä uhraamisessa ilmenee myös kaikkein egoistisin moraali.

RR

Huomaa, että uhrautuminen on aina vapaaehtoista - eihän se muuten uhrautumista olisikaan vaan pikemnminkin onnettomuus.
Mutta juuri tämä vapaaehtoisuus on samalla myös itsekäs valinta, joskin hyvin erikoisella tavalla.

En sano, että kyseessä olisi itsekkyys samassa mielessä kuin, jos joku yrittää esimerkiksi etuilla jonossa, mutta eipä hän myöskään liioin uhraudu, mikäli vain odottaa kiltisti omaa vuoroaan kuten pitääkin.

Itsensä uhraaminen on teko, jota kukaan ei voi toiselta vaatia, ei mihinkään lakiin vedoten - eikä edes oman itsensä takia.

Laissa säädetyt kaikkia koskevat auttamisvelvollisuussäännöt ovat asia erikseen. Lakimääreisen velvollisuutensa tekevä ei uhraudu vaan yksinomaan noudattaa lain käskyä.
Tietysti tulee aina olemaan tapauksia, joissa on vaikea arvioida, milloin riski toisen ihmisen auttamisen suhteen jossain onnettomuustilanteessa on liian vaarallista itselle ja milloin taas auttamisen vältteleminen on perusteltua luokitella jopa rangaistavaksi välinpitämättömyydeksi ja laiminlyönniksi.

Tällöin tekemättä jättämisen (omissio) on täytynyt aiheuttaa vakavia seuraamuksia sille, jota lain mukaan olisi pitänyt auttaa, koska mahdollinen auttaja olisi omaa henkeään vaarantamatta voinut häntä auttaa.
*
Itsensä uhraamisessa on siten kyseessä lain ylittävä - joskus jopa lakia rikkova ja sillä tavoin (siis lain kannalta) egoistinen teko, joka kuitenkin sisältää jonkun moraalisesti arvostettavan intention ja sisällön.

Hyvä esimerkki on Antigone, joka Sofokleen tragediassa kieltäytyy tottelemasta kuninkaan käskyä olla hautaamatta (muka) kansanpetturiveljeään ja valitsee siten tietoisesti kuolemanrangaistuksen.
Oleellista on, että Antigone uhrautuu, koska hän tajuaa, että veljen säädyllinen hautaaminen on moraalisesti oikein: se on kirjoittamaton velvollisuus, vaikka itse hautaamista tässä tapauksessa pidetäänkin rikoksena Lakia vastaan.

Antigone on kuitenkin moraaliselta integriteetiltään syvällisempi kuin Kuningas Kreon, ja sen takia hänen uhrauksensa opettaa myös tragedian katselijoille tai lukijoille jotain hyvin syvällistä siitä, mitä moraalinen integriteetti merkitsee.

Kyseessä kun ei ole mikään itsestään selvä asia. Moraalisen integriteetin voisi sanoa olevan siinä mielessä sukua rakkaudelle, että se ylittää aina lain ja tapojen kirjaimelliset vaatimukset ja kriteerit.

Kuuluisin ja klassisin esimerkki itsensä uhraamisesta moraalisen integriteetin (jota siis ei voi kirjoittaa lakiin!) ylläpitämisen ja velvoittavuuden takia lienee Sokrates, joskin Antigoneen tapaus on selkeämpi ja ehkä siksi sopivampi esimerkki - joka tapauksessa vähintäin yhtä vaikuttava.

Sokrateellakin olisi ollut mahdollisuus välttää kuolemanrangaistus, mutta tuo valinta olisi välittömästi murtanut hänen itselleen (ja myös muille) asettamansa eettiset periaatteet ja horjuttanut hänen moraalisen eheytensä uskottavuutta.

Sokrates ajattelee, että jos ihminen tietää toimivansa/-neensa oikeamielisesti ja oikeudenmukaisesti, kuolema ei voi satuttaa ketään muuta kuin hänen tuomitsijoitaan.
Kääntäen: jos Sokrates nyt pakenee (mitä hänen tuomitsijansakin odottavat) hän tavallaan osoittaa syyllistyneensä juuri siihen, mistä häntä syytetään - epämoraalisiin ja halventaviin puheisiin sekä tekoihin.
*
Uhrautuneet ihmiset (olivatpa he tekonsa jälkeen elossa tai ei) palkitaan usein jollain kunnianosoituksella ja heidän käytöstään pidetään sankarillisena - ehkä jopa esimerkillisenä, vaikkei sitä voidakaan suositella noudatettavaksi, koska se on yleensä tapahtunut poikkeuksellisessa ja yllättävässä tilanteessa.

Sitäpaitsi jos ihminen tietoisesti ryhtyisi etsimään tilaisuutta uhrautua, hänestä tulisi lähinnä koominen ja ehkä mieletön hahmo.

Sankaruutta on tietenkin monelaista. Edellä tarkoitin sankaruudella nimenomaan sellaisia henkilöitä, jotka asettavat peliin oman henkensä pelastaakseen jonkun tai joidenkuin muiden hengen. Mutta on olemassa urheilusankareita, iskelmäsankareita, julkkiksia ja ties mitä lähes sankaripalvontaa osakseen saavia ihmisiä.

Nämä ihmiset eivät uhraudu kenekään puolesta, vaikka he saattavat satsata paljonkin energiaansa ja lahjakkuuttaan esim. oman maansa puolesta kilpaillessaan.
Siten he myös ovat lähempänä sitä egoismia, josta ei ole hyötyä kenellekään muille kuin heille itselleen, kun taas Antigonen, Sokrateen ja miksei myös toisen ihmisen oman henkensä uhalla hukkumasta pelastaneen itsekkyydestä on hyötyä yhdelle tai useammille ihmisille.

Antigoneen ja Sokrateen esimerkkien voidaan jopa yleistää 'hyödyttävän' koko ihmiskunnan moraalitajua.

Silti en nimittäisi Sokratesta ja Antigonea altruisteiksi kuten moraalitunteitten teoriaa kannattavat psykologit ja biologit ehkä tekisivät. Eiväthän he oikeastaan pelastaneet kenekään henkeä uhraamalla itsensä. Pikemminkin päinvastoin - saattoivatpa toimia jopa esikuvina esimerkiksi monille varhaiskristityille, jotka pitivät marttyyrikuolemaa suorana pääsynä paratiisiin/taivaaseen...
*
Tästä voisi jatkaa eteenpäin ja pohtia jälleen kunnian kulttuurin sekä pelkkään eloonjäämiseen ja onnellisuuteen pyrkivän sivilisaation välisiä eroavuuksia ihmisen itseymmärryksen tasolla. Tällöin täytyisi keskittyä etenkin filosofisen antropologian, uskontojen, ideologioiden ja ylipäätään henkisen ja hengellisen eetoksen kovin eri tyyppisesti korostuneeseen problematiikkaan näissä yhteiskunnissa.