Charles Baudelairen poeettinen krapula

Tämä päre on kirjoitettu kommentiksi Mummolle hänen päreeseensä Suruhunnut. Päreversio eroaa muutaman sanan verran alkuperäisestä.
I
Kielimafia haluaisi hieman jarrutella mielikuvitukseni lentoa. Ettäkö Baudelaire muka olisi kankkusessa tai peräti viittä vaille deliriumissa matkalla kapakkaan, mikä selittäisi hänen ylikiihottuneen joskin estyneen reaktionsa näkemäänsä naiseen? Niinpä. Miksei - kysyin minä niiltä takaisin? Sitä nyt pähkäilevät teekupit kourassaan. Osa II lisätty 17.12.
*
Mummo kirjoitti:
'En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;ah, sinua olisin rakastanut, sinä tiesit sen!' Jokin tuossa runossa kuvottaa minua tänään. Juoksisi, saatana, surunaisensa kiinni."
*
Interpreting Baudelaire's Intention of the Poem

Ei. Ei se noin voi mennä. Tulkintasi kyseenalaistaa runoilijan intention, josta minulla on lievästi sanottuna 'selväjärkinen' käsitys. Koko fantastinen carpe diem nimittäin romahtaisi, jos B. nyt juoksisi naisen perään kuin kuolaava koni.

Hän ilmeisesti tajunnee - jossain hyvin syvällä - psykosomaattisesti sairaan sielunsa sopukoissa, että vain kaamea itsensä rääkkääminen halunsa ja surunsa sekopäisesti sekoittaen, kykenemättä tai antamatta itselleen lupaa (en tiedä kumpi 'tahtotila' tässä dominoi) muuhun kuin unelmointiin, suo sen illusorisen täyttymyksen, jonka B. tulee lopulta muistamaan elämänsä loppuun asti - ikuisesti!

Juuri tähän - ikäänkuin ajan pysäyttämiseen - pyrkii tuo sadomasokistinen mutta samalla niin syvällisen intuitiivinen ja poeettista muusaansa liki henkiseen orjuuteen asti totteleva narsisti.

Mummo - vaikka purenkin nyt huultani, etten nauraisi itselleni ääneen tätä kirjoittaessani, niin kyllähän asia on niin, että jos mies pystyy sekoittamaan päänsä riuduttamalla itseään kuin Baudelaire tässä, niin ei hänen todellakaan tarvitse juoda niitä kahta tai ehkä jopa kolmea viimeistä absinttipaukkuaan päästäkseen sellaiseen henkis-hekkumalliseen nirvanaan, ettei sille vedä vertoja edes yhteisesti jaettu hotellihuone tuon kyseisen, ihqun, naisen kanssa - tarkoituksena tietenkin antaa hänelle kriisiterapiaa surussaan.

Tähän yhteyteen sopii toistaa niin Baudelairen kuin lähes kaikkien pariisilaisten runoilijoiden joka aamu ristinmerkin kera mumisema, sielua puhdistavan mieltä ylentävä kristillis-eettinen maksiimi: 'Kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat!'

Mutta sitä me emme tietenkään voi tietää, kumpi tässä käsittelemässämme runossa lopulta kärsii enemmän: surupukuinen nainen vai päivän ensimmäistä absinttipaukkua krapulaansa janoava Baudelaire.

Joka tapauksessa tuo ensimmäinen tujaus tulee olemaan ylimaallisen helpottava, koska B. on valmistautunut sen nautintaan ylivertaisen poeettisen neroutensa koko voimalla:

'Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus, sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!'
*
OHI KULKENEELLE NAISELLE

Katu huumaten ympäröi minut melullaan,
kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen
ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,
hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -

notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.
Minä mielettömänä hänen silmistänsä join
lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,
rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.

Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,
sinun katseestasi uudelleen synnyin, joska
anen sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!
Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!
En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;
ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!"

(Pahan kukkia, Otava, 1962; suom. Yrjö Kaijärvi)
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Baudelaire
http://www.geocities.com/gregcannon1/

II
Mummo kirjoitti:
'Rauno, juuri tuosta syystä runo kuvotti minua eilen. Romanttiset, riutuvat runopojat, joille tuska on onnea ja onni tuskaa, kärsikööt ihan rauhassa. Maailmassa on todellisempaakin kuin heidän sielunsa tyhmät värähtelyt. Näin eilen.'
*
Kas juuri tämän tajusin ja osittain myös sen vuoksi tankkasin lisää sekopäisen romantiikan höyryä pönttöön omassa tulkinnassani. (Ks. tämän päivän päreestäni päivitetty selitys ko. runosta - vastaus kielimafialaisille).

Oma suhteeni romantiikkaan asenteena ja tyylilajina lienee samanlainen kuin varsinaisilla alan miehillä Saksassa 1700-luvun lopulla, jolloin - anekdootin mukaan - erään kirjallisen piirin kokouksessa Novalis nauroi Schillerin pateettiselle luennalle niin rankasti että putosi tuoliltaan.

Että sellaista romantiikkaa. Niin totta, ettei voi nauramatta olla.

Mutta todellisuudessa juuri romantiikka ja nihilismi muodostavat minun persoonallisuuteni kääntöpuolet. Ne eivät elä minussa ilman toisiaan.

Siinä sulle avain persoonani 'salaisuuteen' (haha! - mikä ihmeen salaisuus).

Realisti minä en kuitenkaan ole (paitsi mielisairaanhoitajan ammatissani). Valitan. Realismi on minun mielestäni filosofisesti silkkaa metafysiikkaa, arkisen puuduttavaa, pragmaattista tylsyyttä ja/tai moraalista kyynisyyttä.

Niin sanottua realismia minä tavallaan 'kavahdan' ja jopa halveksin (toki liioittelen taas), koska se on niin yksiulotteista, eikä ihminen sisimmältään koskaan ole yksiulotteinen ja/tai 'yksitasoinen'.

Tämä ei tarkoita, ettenkö rakastaisi Rouva Bovarya, Anna Kareninaa tai Rikosta ja rangaistusta, mutta ne ovatkin oikeastaan psykologista realismia - ei mitään historiallis-sosiologista, tendenssirealistista tarinointia, josta en ole kiinnostunut kuin huippujen osalta - pelkästään jo sen ylenmääräisen tarjonnan vuoksi viimeisten 100 vuoden aikana. Toki hyviä poikkeuksia siis löytyy - esim. Väinö Linna.

Me olemme aina ikäänkuin kaksi - joskus ueampiakin persoonia. Ainakin ne, jotka jotain tästä maailmasta ja ihmiselämästä todella ymmärtävät.

Voi olla, että tällaiset ihmiset eivät osaa elää tasapainoisesti täällä olemassaolon paskaluukussa herkkyytensä takia, mutta ainakin he tuntevat jotain ja syvästi - laidasta laitaan.

PS.
Mitä Baudelaireen vielä tulee, niin estetiikkaa/kirjallisuutta opiskelleena tiedät ilman muuta, että Baudelairea pidetään ensimmäisenä urbaanisen modernismin kirjallisena edustajana - ei niinkään romantikkona, vaikka tuo surupukunainen on kyllä yksi kaikkein rankimpia syöksyjä oman tunnekiihkon valtaan kuin olla saattaa.

Mutta siinäpä tuo - se on niin rankka, että ei paljoa puutu sen muuttumisesta koomiseksi, mauttomaksi - ehkä jopa jotenkin bizarriksi. Vain yksi askel lisää pateettisuuden suuntaan, niin se muuttuisi jo komiikaksi tai sairaskertomukseksi.

Minä väänsin siitä koomisesti bizarrin tulkinnan.