December 29, 2013

Kärsimyksestä ja tuskasta

The greatest evil is physical pain [Saint Augustine]
 
Illness is the doctor whom we pay most heed; to kindness, to knowledge we make promise only; pain we obey [Marcel Proust]
 
After great pain, a formal feeling comes. The Nerves sit ceremonious, like tombs [Emily Dickinson]
 
The person who grieves suffers his passion to grow upon him; he indulges it, he loves it; but this never happens in the case of actual pain, which no man ever willingly endured for any considerable time [Edmund Burke]
 
If pain could have cured us we should long ago have been saved [George Santayana]
 
When there is pain, there are no words. All pain is the same [Toni Morrison]
*

December 27, 2013

CCR live at the Royal Albert Hall 1970 – vielä, ehkä viimeisen, kerran.

 *
CCR live at the Royal Albert Hall 1970 [tässä updatessa on toistaiseksi paras äänen ja ehkä kuvankin laatu CCR:n 4/1970 toisesta Lontoon keikasta].
*

December 24, 2013

Ajateltu melankolia

Kemppinen kirjoitti päreessään Ruma pappi: ‘Melankolia eli raskasmielisyys on näet synti ja se on myös ajattelematonta. Siinä on kovin usein takana asioita, joita ei jaksa kohdata, siis syyllisyyttä.’
.
Melankolia on syvällisin totuus koko ihmisen elämästä. Se on kaipuuta, joka ei milloinkaan saavuta täyttymystä eikä siis voi olla pelkkää iloa kuin ehkä sekopäisimmässä vitalismissa [Nietzschen hourupäisimmät eli epäuskottavimmat ‘dionysismit’] tai naiiveimmassa empirismissä [esim. kaukaisia kiviä palvovat ihmiset: mm. Esko Valtaoja]. Kristillinen synti melankolia minun puolestani saakin olla, koska kristinusko on useimmiten tuonpuoleisuuteen kohdistuvaa hyödyn tavoittelua, enkä arvosta sellaista kristillisyyttä. Ajattelemattomuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Tuo syyllisyyslogiikka taas on tässä yhteydessä filosofisesti pelkkää freudilaista kyökkipsykologisointia, psykologisella ennakkoluulolla leimaamista, jota pahimmillaan voi pitää tieteen [psykologiako luotettava tiede - haha] legitimoimana ‘rasismina’. Totuushan on juuri päinvastainen: melankolikko filosofina [en siis puhu patologisesti depressiivisestä ihmisestä] nimenomaan näkee maailman läpi – eikä näe mitään muuta kuin ikuisen syklin: ilmaantumisen ja katoamisen, syntymisen ja kuoleman – siitä melankolia, sillä melankolinen näkijä ei ole fantasioihin lankeava mystikko-esteetikko edes luonnon suhteen vaan lähinnä stoalaisuuteen päin kallistuva ‘myrkyllinen’ ironikko-humanisti, jolle elämä on pikemminkin kammottava erehdys kuin utopistinen tai edes epikurolainen lupaus onnesta.
.
Mutta höpötä sinä mitä höpötät. Ihminen, joka liian harvoin osaa olla hiljaa, saatikka sitten keskittää ajatuksiaan systemaattisesti johonkin omakohtaisesti ‘perustavaksi’ koettuun, ei kuitenkaan edes ehdi ymmärtää [ehkä hän ei haluakaan ymmärtää], mitä puhuu, sillä puhuminen ja ajatteleminen ‘kilpailevat’ toistensa kanssa mielen ‘hegemoniasta’. Puhuminen on narsistista performaatiota, ajatteleminen spekuloivaa kontemplaatiota. Kirjoittaminen on sinulle puhumista, ei ajattelua: toisin sanoen ajattelemattomuutta. Carpe diem: ole siis hetki hiljaa ja mieti. Vedä pitkä ajatusviiva.Vai onko sellainen kokemus liian ahdistava? Hm. Kukahan tässä ei jaksa kohdata asioita...?
.
Triviarikasta joulua
.
RR
*

December 23, 2013

Melankolia ja luopumisen dialektiikka

Ote vastauksesta blogikommentaattorille hänen sähköpostiviestiinsä.
.
[....]
Kaikki on siis mahdollista – myös ja etenkin pahin, enkä näin ollen pysty asettamaan itselleni mitään positiivisia ‘optioita’ tulevaisuuden suhteen.
.
Olen saamassa kohta loppuun Juhani Sarsilan esseekirjan ‘Melancholica, poleemisia esseitä’ ja teen siitä, mikäli jaksan, lyhyen esittelypäreen. Jos joku haluaa tietää, minkälainen on maailman- ja  elämänkatsomukseni, niin kannattaa lukea juuri tuo kirja. Myös Pauli Pylkön ‘Luopumisen dialektiikka’ on tietyin varauksin läheinen. - - Kutsun itseäni nykyään ‘myrkylliseksi humanistiksi’. Tätä nimitystä kumpikaan edellä mainituista ei tosin käytä.
.
.
Rauno Räsänen