Roolipelit paljastavat kapitalistisen etiikan irvokkuuden

Kuvassa hieman jo rupsahtanut mutta edelleenkin oikukas rouva Fortuna - tuo roolipelaajien epäjumala - Dürerin näkemänä.

[Kielimafia teki PS.-lisäyksen klo: 20.30]

Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Päivän mietelmä.
*
Jos elämä olisi roolipeli, niin minä haluaisin olla Jumala [pelinjohtaja, joka hallitsee myös sattumaa] ja lopettaisin sen pelin siihen paikkaan vihonviimeisenä typeryytenä eli täysin pinnallisen ja itsekkään psykologian ilmentymänä.

Siihen loppuisi myös Nopan eli Sattuman idolisointi - jolla [mikäli vain mahdollista] taikauskoisen tekopyhästi oikeutetaan omat itsekkäät valinnat - ja alkaisi järkevä sydämen etiikan aika - niin sanottu 'suunnitelmallinen hyvään elämään pyrkivä hyveellisyys'.

Ihmisen elämän tulee eettisimmillään olla nimenomaan kaikkien roolien dekonstruointia valheellisina ja teennäisinä ['ei tässä ole miestä eikä naista, ei juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata', kuten Saulus Tarsolainen sanoi].

Mitä enemmän on roolipelejä ['jumalia'], sitä enemmän on moraalittomuutta, koska moraali ei ole minkään roolin ominaisuus kuten ei pahuuskaan [esim.natsismi metaroolina].

Moraalinen ihminen [yhtä lailla kuin natsit] on tosissaan. Tämä on samalla todellisen moraalin kantilainen paradoksi: todellinen hyvyys ja radikaali pahuus kumpuavat samasta juuresta, mutta eivät tietenkään ole sama asia [kuten eivät ole armahtaminen ja teloittaminenkaan].

Meidän tuleekin elämämme aikana yrittää intensiivisesti ymmärtää, valitsemmeko hyvyyden vai pahuuden silloin, kun omaksumme jonkun ihmis- ja todellisuuskäsityksen, jonka perustalle hyveellinen etiikka voi rakentua.

Esimerkiksi evoluutiopsykologinen sosiaalidarwinismi ei ole sellainen ihmiskäsitys, koska siellä hyveet on korvattu nihilistisellä valinnan vapaudella ja tahdolla: kyse ei tällöin ole moraalista vaan egoistisen manipulaation ja siten väkivallan erilaisista muodoista, jotka mahdollinen onnekas sattuma varmentaa ja muka oikeuttaa.

Sokean itsekkyyden legitimoimana epäonnekas sattuma puolestaan sekin oikeuttaa entistä suurempaan strategisen voiman käyttöön. Mitään sattumaa ei siis tavallaan ole olemassakaan. On vain tapahtumia, joita on osattava hyödyntää sumeilematta omaksi edukseen - olivatpa ne sitten mitä tahansa [siten machiavellistit ovat kerrassaan esimerkillisiä roolipelaajia].

Roolipelit sopivatkin sosiaalidarwinistin 'sosiaalistamis-kalustooon' erinomaisesti, koska roolipelaajan ei tarvitse koskaan sitoutua rooliinsa koko elämällään.

Tässä mielessä rooli ei ole edes leikkiä [joka on lapselle maailman vakavin asia] vaan pelkkää peliä, jossa voidaan voittaa tai hävitä - jossa voidaan menestyä enemmän tai vähemmän vakuuttavasti.

Roolipelaajat ovatkin kuin kuluttaja-kapitalisteja, jotka voivat ostaa, vaihtaa ja myydä minkä moraalin tahansa. Roolipelaaja on utilitaristisen moraalifilosofian kannattaja, joka antaa itselleen luvan huijata, kunhan vain tekee sen tarpeeksi vakuuttavasti ja muodollisesti sovitun lain puitteissa.

Luottamuksesta [siten totuudellisuudesta ja uskottavuudesta] puhuminen tällaisessa seurassa on tietenkin irvokkuuksista suurin - varsinkin, koska juuri luottamukselle nämä tyhjyyttään kumisevat itsekkäät pellet sanovat roolien [laajemmin: kielipelien, diskurssien] välisen yhteistyön rakentavansa.

Roolipelaajien 'etiikkaa' [lue: pelleilyn kaapuun naamioitunutta itsekkyyttä] tulee vastustaa ennen muuta kantilaisen eli rationaalisen autonomian [= moraalisen integriteetin] ja kristillisen metanoian [= katumuksen ja mielenmuutoksen moraalin] nimissä. Aina.

Ei pidä uskoa sattumaan vaan [jos pystyy] Jumalaan ja itseensä Jumalan/Hyveen vartiomiehenä.

PS.
Moraalisesta onnesta voidaan kyllä perustellusti spekuloida, mutta näiden pohdintojen ongelmaksi jää aina se, voidaanko ihmistä pitää vastuullisena valinnoistaan, joihin hän ei itse ole voinut vaikuttaa, mikä tietysti tarkoittaa, etteivät ne itse asiassa olleet valintoja lainkaan vaan pelkästään huonoa tai hyvää onnea.

On varmasti totta, että ihmisten elämä olisi ollut toisenlaista, mikäli he olisivat syntyneet toisenlaiseen ympäristöön ja/tai päätyneetkin siihen toiseen kahdesta hyvin erityyppisestä vaihtoehdosta, jonka oli mahdollisuus toteutua. Tässä vain ei oteta huomioon sitä, että jouduttiinpa mihin tahansa tilanteeseen, ihminen ei menetä autonomiaansa koskaan totaalisti. Hän ei ole pelkkä robotti tai marionetti, mikäli pidämme häntä vähänkään moraalisesti vastuullisena.

Mikäli tuo autonomisuus ikäänkuin mitätöityisi moraalisen onnen [tai onnettomuuden seurauksena], menettäisi jopa oikeudenkäyttö legitimaationsa ja kaiken - niin pahan kuin hyvän - tulisi antaa tapahtua yhtä sattumanvaraisesti kuin se reaalimaailmassa näyttäisi tapahtuvan. - Näin absurdi ratkaisu johtaa kuitenkin anarkiaan ja kaaokseen, joten moraalisen onnen hyväksyminen eettisenä ohjelmana vaikuttaisi loppuun asti vietynä lähinnä mielipuoliselta projektilta.
*
http://takkirauta.blogspot.com/2010/12/paivan-mietelma_27.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fortuna
http://en.wikipedia.org/wiki/Fortuna
http://fi.wikipedia.org/wiki/Moraalinen_onni

Erään kuvitellun tapaamisen alkurepliikit

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Kuusi tankaa tästä illasta.
*
Tulet tapaamaan vakavan Räsäsen.

Olen jo suunnitellut ensimmäiset repliikkimme, jotka poikkeavat aika lailla Mummon kanssa suunniltaan päreestä.

Ennen mitään käsipäiväätä tai muuta tuijotan sinua kiusallisen pitkästi silmiin (ns. hullun katse), jonka jälkeen sinä toteat levottoman kysyvästi:

'Rauno?'

Minä vastaan kysymällä hitaasti ja painokkaasti:

'Kuka - sinä - olet?'

Sinä vastaat:

'Minä olen Mummo Muu.'

Vinosti hymyillen heitän takaisin:

'No jos sinä olet Mummo Muu, niin minä olen vaikka Muumi-Pappa.'

Vastaat:

'Rauno, muista, että juuri nyt me eletään todellisuudessa eikä virtuaalimaailmassa.'

Vastaan:

'Missä sinä sen todellisuuden olet nähnyt? Kerro minullekin. Oletko sinä totta? Vai minun kuvitelmani.'

(to be continued)

*
Mummo kirjoitti vastauskommentin tähän synopsikseen.

Entä jos minä alankin kirkua? Huudan vain niin korkealti kuin kurkusta lähtee, vedän sitten henkeä ja käännyn lähi-ihmisten puoleen:

- Auttakaa minua! Tuo mies, itse Perkele, aikoo raiskata minut. Älkää päästäkö häntä lähelleni, olkaa niin kilttejä.

Minkä jälkeen istahdan pöytääsi, ojennan Dekalogin, hymyilen hurmaavasti ja kävelen pois.
*
http://www.accidentalscientist.com/labels/art.html

Peli on vihelletty poikki - Catulux - anna lisäaikaa!

Kirjoitettu kommentiksi kafkaesquen kommenttiin päreessäni "Nainen ja koti".
(Lisäyksiä klo: 08:05)
*
kafkaesque sanoi...

nyt täytyy pastorinmakuisella äänellä viheltää peli poikki.

*
Roolileikeistä ei ole pitkää matkaa todellisuuteen. Toki 'tarpeeksi' paljon, mutta tässähän me nyt voimme ikäänkuin 'harjoitella' fiktiivisen ilmaisun (eräänlaisen illuusion) ja todellisuuden (omien emootioittemme) suhdetta toisiinsa.

Tiedän kyllä, että tällainen 'peli' saattaa olla jopa vaarallista psyyken kannalta, mutta niin kauan kun 'vain' näyttelemme - tai oikeastaan vain 'kirjoitamme' näyttelevämme jotain roolia, mitään ongelmaa ei välttämättä ilmaannu.

Mutta heti kun ryhdymme 'soveltamaan' roolia käytäntöön - kun eläydymme siihen mahdollisimman voimakkaasti, se alkaa todella muuttaa meidän realiteettitajuamme.
Psyykkisen situaatiomme muuttuessa roolin vaatimusten mukaisesti leikki alkaa muuttua todeksi.

Monet näyttelijät ovat eläytyneet ja 'jämähtäneet' johonkin vahvaan rooliinsa niin pahasti, että 'kuljettavat' sitä osana persoonaansa kauan ensi illan jälkeenkin.

Minulle ja Kafkaesquelle tällaista ei luultavasti pääse tapahtumaan, koska osaamme ja voimme 'viheltää pelin poikki' (tai ainakin Kafkaesque osaa..;), mutta jos niin täytyy tehdä (niinkuin epäilemättä täytyy, koska minä vien tunneprovokaation tahallani äärimmäisyyksiin!), saatamme aavistaa, miten rankka juttu eläytyminen johonkin rooliin voi olla - sekä näyttelijän että kirjailijan ominaisuudessa.

*
Tietysti roolileikit ovat yleensä pelkkää hauskanpitoa - ehkä myös jopa tiedollisesti kehittäviä, jos kyse on esim. tietyn historiallisen tilanteen ja siinä eläneitten ihmisten maailmaan samaistumisesta (larppaamiseksiko sitä kutsutaan?).

Vakavasti otettavana terapiamuotona en menisi kuitenkaan suosittelemaan niitä kenellekään.

Esimerkkinä roolipeli-psykoterapiasta käyköön mm. alkeellista kommunikaatioteoriaa ja etenkin psykoanalyysia yhdistänyt transaktioanalyysi (Kts. PS).

1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla muodikkaana pidetty Eric Bernen kehittämä transaktioanalyysiksi nimitetty psykoterapian muoto oli nimittäin kyseenalaista paitsi terapeuttisten keinojensa ja tulostensa suhteen myös (ainakin amatöörimäisimmillään) ihan oikeasti edesvastuutonta roolien ja tunteitten sekoittelua.

Ryhmän vetäjä oli eräänlaisen 'shamaanin' roolissa. Hänen tuli kyetä 'palauttamaan' regressioon mennyt ryhmän jäsen takaisin 'omaan itseensä' - omaan psyykkiseen situaatioonsa.

Transaktioanalyysissä kyse ei ole minkäänasteisesta hypnoosista vaan transferenssin kaltaisesta tilasta, jonka annetaan syntyä ryhmässä osittain spontaanisti, osittain roolien kautta.

Vetäjä pyrkii sitten analysoimaan ryhmän jäsenten suhteita tiettyjen - etenkin perheessä vallitsevien perusroolien puitteissa (vanhempi, aikuinen lapsi - vrt. Freudin Superego, Ego, Id; rooleja on muitakin; ), jotka sitten tulkitaan negatiivinen - positiivinen asteikolla.

Aikuinen tosin on periaatteessa aina positiivinen.

Transaktioanalyysi perustuu Bernen olettamiin ja tutkimiin, kaikissa ihmissuhteissa aktivoituviin, emotionaalisiin, kokemuksellis-elämyksellisiin 'muistijälkiin' (vrt. Freudin alitajunta), jotka ovat syntyneet lapsuuden perusihmissuhteissa.

Tarkoituksena on avata ja selvittää ryhmän jäsenten välisten - usein torjuttujen ja tiedostamattomienkin - tunnesuhteitten verkosto.

Idea kuulostaa hyvältä, toteutus on pahimmillaan pelkkää rahastusta ja viihdettä, joka ei kuitenkaan ole vailla riskejä.

Intensiivisessä, viikonlopun kestävässä ja periaatteessa ympärivuorokautisessa terapiaryhmässä osallistuja voi todellakin mennä jonkinasteiseen regressioon, mitä tavallaan jopa vaaditaan ryhmän jäsenten välille syntyvien piilevien emootioiden ja emotionaalisten ristiriitojen purkamiseksi tai positiivisten tunteiden tunnistamiseksi ja niiden osoittamisen helpottamiseksi kommunikaatiossa.

Transaktioanalyyttisten ryhmien suosio ilmensi minun mielestäni omalta osaltaan aikansa hippisukupolven pyrkimystä suuriin ja syviin elämyksiin - pyrkimystä päästä osalliseksi oseaanisista tunteista, joista myös Nietzsche kirjoitti.

Ryhmissä pyrittiin kokemaan jonkinlainen elämysmatka toisten ihmisten kautta. Kyseessä oli siis ikäänkuin huumetrippi (vrt. Eight Miles High (You Tube) - The Byrds-hitti vuodelta 1966/-67), mutta nyt vain ilman huumeita.

Monien ihmisten perusmotivaationa mennä näihin ryhmiin oli kuitenkin - ei suinkaan vakava psykoterapian tarve vaan yksinkertaisesti jännittävän seikkailun etsiminen - juuri ihmissuhteissa.
On varsin pirullisesti mutta myös osuvasti todettu, että nuo viikonloput olivat suurimmalle osalle ryhmän jäseniä lähinnä seksikumppanin etsintää ja terapian nimissä kokoontuminen pelkästään laillistettua 'paritusta' ja seksuaaliterapiaa.

Huonoa mainetta transaktioanalyyttiset ryhmät saivat siitä, että jossain ryhmässä akuuttiin psykoosiin mennyt oli toimitettava mielisairaalahoitoon (näitä tapauksia lienee ollut enemmän kuin yksi), tai että juuri ryhmän päättänyt henkilö oli ampunut itsensä.

Nämä tiedot perustuvat osaksi huhupuheisiin, osaksi totuuteen. Olen itse kuullut niistä kahdelta transaktioanalyyttisen ryhmän vetäjältä 1970-luvun lopulla.

Tulkoon tässä mainittua, etten itse ole osallistunut yhteenkään transaktioananalyyttiseen kokoontumiseen/ryhmään. En yksinkertaisesti halunnut.
Nuo mainitsemani kaksi vetäjää (psykologi ja mielisairaanhoitaja/ryhmätyökouluttaja) väittivät, etten uskaltanut osallistua sellaiseen ja mikäs siinä: varmasti se olikin yksi peruste.

Sitäpaitsi saatoin 30-35 vuotta sitten herättää muissa ryhmän jäsenissä voimakkaita aggressioita tai jopa pelkoa - jos kohta hyvin vahvoja attraktioitakin, koska nuorena tuo miehinen 'tyköveto' toimii, kun on vielä niin komia.
Mutta toimiihan jonkinlainen tyköveto tietysti hetken aikaa vielä vanhanakin - täällä blogissa nimittäin, joskin syyt siihen ovat toisenlaiset kuin nuorena (?)

Tämä ei ole vain omaa 'fabulointiani' (lukuunottamatta itsekehua) vaan jälleen noiden kahden elämääni aikoinaan vahvasti vaikuttaneen henkilön esittämiä arvioita.

Nykyään olemukseni herättää vain 'kauhua', sääliä tai huvittuneisuutta. Kirjoituksianikin voi sitäpaitsi kutsua vaikka propedeuttiseksi dementiaksi...

*
Mutta emmekö nimenomaan me bloggaajat pelaa jatkuvasti eräänlaista roolipeliä? En tarkoita nyt minun ja kafkaesquen välistä 'naimakauppaa', jossa ei tosin ehditty sanoa edes: tahdon, kuten 'pastori' catulux aivan oikein muisti.

Avioliitomme ei siis hitto soikoon ole virallinen - ja enää kafkis ei suostu mulle myöntymystään ilmaisemaan, koskapa 'vihelsi pelin poikki'.
(Catulux - anna lisäaikaa pelikatkon vuoksi!)

*
Ayway - väitän yhä, että bloggaaminen on roolipeliä - ja vasta sitten informaation jakoa. Vain tiedon ja tiedottamisen takia bloggaavat ovat selkeä vähemmistö.
(Kemppinen taas on luku sinänsä - Besserwisser ja 'Mutteripannun' shamaani samassa persoonassa.)

*
PS. Ratkaisukeskeisen lyhytterapian eli lähinnä paradoksi- ja strategisten terapioiden - etenkin perheterapioiden edustajat suhtautuvat erittäin nuivasti transaktioanalyysiin. Eräskin Suomessa käynyt alan amerikkalainen huippumies totesi kysyttäessä hänen mielipidettään aiheesta, ettei hän halua mainostaa transaktioanalyysia edes kritisoimalla sitä.

En tiedä Suomen lyhytterapiagurun Ben Furmanin kantaa, mutta oletettavasti se on hyvin samansuuntainen.

*
Eight Miles High - Wikipedia, the free encyclopedia