Kuvassa Väiski-Vaari yrittää saada Aino-Mummon väkisin, mutta Mummopa valitsee mieluummin hukuttautumisen. Kyllä olit Vaari aika paska jätkä. Eihän Ainolle sun omaisuutesi, lahjasi ja shamaaniutesi kelvannut, koska hän EI RAKASTANUT sinua. Got it?(Päivän arvoitus: kumpi kuvassa oleva on Aino ja kumpi Väinö? - - - Kielimafia suosittelee minulle rauhoittavia, mutta kehuu samalla merkillistä kykyäni outojen satiiris-absurdis-realististen vastakohta-asettelujen luomiseen - Minä kiitän klo: 22.05)
I
Tämä päre olkoon traakillinen vastaus van Vaarin - siis Väinämöisen - vokotteluihin Aino-neidon eli Mummon lemmen suhteen. Eihän nyt ikivanhaa äijää voi nuori immyt rakastaa, niinkuin hän rakastaisi nuorta, rohkeaa ja vähän ehkä pöljää - urosta. (Tosin onhan Mummo jo kokenut nainen eikä mikään Impi Umpilampi.)
Mutta hieman pöljäksi meni siis Väiski-Vaarikin Aino-Mummosta, vaikka toki heidän välillään on aina ollut hetken aikaa eräänlaista ritari- tai hovirakkauden kaltaista vipinää. Sellainen koketeria ja erotiikka kuuluu kuitenkin komediaan. Oikea (mitä se on?) rakkaus sen sijaan kuuluu intohimoiseen tragediaan. Vai olenko minä- romantikko taas pahastikin pielessä tulkintoineni?
Anyway folks - tämä päre noin yleisesti on kommentti Mummon tämänpäiväiseen tekstiin - Helmiä, jossa puhutaan itkusta, sen merkityksestä, tuntemisesta, käytöstä ja kokemisesta yleensä.
Mutta hieman pöljäksi meni siis Väiski-Vaarikin Aino-Mummosta, vaikka toki heidän välillään on aina ollut hetken aikaa eräänlaista ritari- tai hovirakkauden kaltaista vipinää. Sellainen koketeria ja erotiikka kuuluu kuitenkin komediaan. Oikea (mitä se on?) rakkaus sen sijaan kuuluu intohimoiseen tragediaan. Vai olenko minä- romantikko taas pahastikin pielessä tulkintoineni?
Anyway folks - tämä päre noin yleisesti on kommentti Mummon tämänpäiväiseen tekstiin - Helmiä, jossa puhutaan itkusta, sen merkityksestä, tuntemisesta, käytöstä ja kokemisesta yleensä.
Tällaista surun ja itkun kuvausta kuin Kalevalassa en montaa ole lukenut. Yhä se kolahtaa täysillä. Mutta myös Mummon teksti koskettaa.
Muun muassa eläinten käyttö Kalevalan runokerronnan elävinä hahmoina tekee vaikutuksen. Ei ollut karhulla, sudella ja ketulla pokkaa mennä kertomaan Ainon kuolemasta tämän kotiin - mutta jänikselläpä oli.
II
Neljäs runo, jossa Aino ei suostu Väinämöiselle vaan hukuttautuu (kursivoidut osa minun).
Tuopa Aino, neito nuori, sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa lehosta, vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki verevälle veijollensa.
Jo astui kohin kotia, lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen; näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille
kanna rinnanristilöitä, päätä silkillä sitaise.
Huoli on haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni."
Riisti ristin rinnaltansa, sormukset on sormestansa,
helmet kaulasta karisti, punalangat päänsä päältä,
jätti maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi.
Meni itkien kotihin, kallotellen kartanolle.
Iso istui ikkunalla, kirvesvartta kirjoavi:
"Mitä itket, tyttö raukka, tyttö raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, taattoseni, sitä itken ja valitan:
kirpoi risti rinnaltani, kaune vyöstäni karisi,
rinnalta hopearisti, vaskilangat vyöni päästä."
Veljensä veräjän suulla vemmelpuuta veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani, helmet kaulasta katosi,
kullansormus sormestani, kaulasta hopeahelmet."
Sisko sillan korvasella vyötä kullaista kutovi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkijällä, vaivoja vetistäjällä!
Sitä itken, sisko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi kullan kulmiltani, hopeat hivuksiltani,
sinisilkit silmiltäni, punanauhat pääni päältä."
Emo aitan portahalla kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket, tytti raukka, tyttö raukka, neito nuori?"
"Oi on maammo, kantajani, oi emo, imettäjäni!
Onp' on syitä synke'itä, apeita ani pahoja!
Sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan:
läksin luutoa lehosta, vastanpäitä varvikosta.
Taitoin vastan taatolleni, toisen taitoin maammolleni,
kokoelin kolmannenki verevälle veijolleni.
Aloin astua kotihin; astuinpa läpi ahosta:
Osmoinen orosta virkkoi, Kalevainen kaskesmaalta:
'Eläpä muille, neiti rukka, kuin minulle, neiti rukka,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!'
"Riistin ristin rinnaltani, helmet kaulasta karistin,
sinilangat silmiltäni, punalangat pääni päältä,
heitin maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi.
Itse tuon sanoiksi virkin: 'En sinulle enkä muille
kanna rinnanristiäni, päätä silkillä sitaise.
Huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni.'"
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa:
"Elä itke, tyttäreni, nuorna saamani, nureksi!
Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi.
Astu aittahan mäelle aukaise parahin aitta!
Siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa.
Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta:
siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista.
Ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät.
"Ennen neinnä ollessani, impenä eläessäni
läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan.
Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären kehreävän
sinisen salon sivulla, lehon lemmen liepehellä.
"Minä luoksi luontelime, likelle lähentelime.
Aloinpa anella noita, itse virkin ja sanelin:
'Anna, Kuutar, kultiasi, Päivätär, hope'itasi
tälle tyhjälle tytölle, lapsellen anelijalle!'
"Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hope'itansa.
Minä kullat kulmilleni, päälleni hyvät hopeat!
Tulin kukkana kotihin, ilona ison pihoille.
"Kannoin päivän, kannoin toisen. Jo päivänä kolmantena
riisuin kullat kulmiltani, päältäni hyvät hopeat,
vein ne aittahan mäelle, panin arkun kannen alle:
siit' on asti siellä ollut ajan kaiken katsomatta.
"Sio nyt silkit silmillesi, kullat kulmille kohota,
kaulahan heleät helmet, kullanristit rinnoillesi!
Pane paita palttinainen, liitä liinan-aivinainen,
Hame verkainen vetäise, senp' on päälle silkkivyöhyt,
sukat sulkkuiset koreat, kautokengät kaunokaiset!
Pääsi kääri palmikolle, silkkinauhoilla sitaise,
sormet kullansormuksihin, käet kullankäärylöihin!
"Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi:
kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat,
ehompana entistäsi, parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki, senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota, ei kuullut emon sanoja;
meni itkien pihalle, kaihoellen kartanolle.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus,
kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa.
Mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli, niinpä allien ajatus,
kuin on hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä.
"Usein nyt minun utuisen, use'in, utuisen lapsen,
mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi,
nurmessa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi;
mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.
"Parempi minun olisi, parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta
näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille.
Oisin kuollut kuusiöisnä, kaonnut kaheksanöisnä,
oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen,
ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä."
Itki päivän, itki toisen. Sai emo kyselemähän:
"Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat?"
"Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.
Oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille!
Parempi meressä olla, alla aaltojen asua
sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla,
kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla,
sukkahansa suistujalla, karahkahan kaatujalla."
Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle.
Aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti:
löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta;
ne on päällensä pukevi, varrellensa valmistavi.
Pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa,
sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle.
Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin;
vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä, virkkoi vieriellessänsä:
"Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi.
Eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä,
jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki,
katala, näiltä suurilta suruilta, ape'ilta miel'aloilta.
"Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan:
ei minua isoni itke, ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen
alle aaltojen syvien, päälle mustien murien."
Astui päivän, astui toisen. Päivänäpä kolmantena
ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa:
tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä.
Aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän:
kolme oli neittä niemen päässä ... ne on merta
kylpemässä!
Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi!
Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.
Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen:
kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.
Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle:
kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.
Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka.
Sanoi kerran kuollessansa, virkki vielä vierressänsä:
"Menin merta kylpemähän, sainp' on uimahan selälle;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä
vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä juottako
sotaoritta rannalta merelliseltä!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä
peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta!
Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä;
mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja;
mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita;
mikä rannan heinäsiä, se hivusta hierottua."
Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen...
Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Karhu sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei karhu sanoa saata: lehmikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Susi sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei susi sanoa saata: lammaskarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Repo sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei repo sanoa saata: hanhikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Jänis varman vastaeli: "Sana ei miehe'en katoa!"
Läksi jänis juoksemahan, pitkäkorva piippomahan,
vääräsääri vääntämähän, ristisuu ripottamahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon.
Juoksi saunan kynnykselle; kyykistäikse kynnykselle:
sauna täynnä neitosia, vasta käessä vastoavat:
"Saitko, kiero, keittimiksi, paltsasilmä, paistimiksi,
isännällen iltaseksi, emännällen eineheksi,
tyttären välipaloiksi, pojan puolipäiväseksi?"
Jänis saattavi sanoa, kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä kattiloihin kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan:
jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna,
sortununna hopeasolki, vyö vaski valahtanunna:
mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille."
Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän.
Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan:
"Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko
vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie,
emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!"
Emo itki, kyynel vieri: vieri vetrehet vetensä
sinisistä silmistänsä poloisille poskillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
poloisilta poskipäiltä ripe'ille rinnoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
ripe'iltä rinnoiltansa hienoisille helmoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
hienoisilta helmoiltansa punasuille sukkasille.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
punasuilta sukkasilta kultakengän kautosille.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
kultakengän kautosilta maahan alle jalkojensa;
vieri maahan maan hyväksi, vetehen ve'en hyväksi.
Ve'et maahan tultuansa alkoivat jokena juosta:
kasvoipa jokea kolme itkemistänsä vesistä,
läpi päänsä lähtemistä, alta kulman kulkemista.
Kasvoipa joka jokehen kolme koskea tulista,
joka kosken kuohumalle kolme luotoa kohosi,
joka luo'on partahalle kunnas kultainen yleni;
kunki kunnahan kukulle kasvoi kolme koivahaista,
kunki koivun latvasehen kolme kullaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: "lemmen,
lemmen!"
Toinen kukkui: "sulhon, ulhon!" Kolmas kukkui: "auvon,
auvon!"
Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!" sep' on kukkui kuuta
kolme
lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle.
Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!" sep' on kukkui kuusi
kuuta
sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: "auvon, auvon!" se kukkui ikänsä kaiken
auvottomalle emolle, iän päivät itkevälle.
Niin emo sanoiksi virkki kuunnellessansa käkeä:
"Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi,
hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä:
kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen."
*
http://www.sacred-texts.com/neu/kvfin/04.htm
Neljäs runo, jossa Aino ei suostu Väinämöiselle vaan hukuttautuu (kursivoidut osa minun).
Tuopa Aino, neito nuori, sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa lehosta, vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki verevälle veijollensa.
Jo astui kohin kotia, lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen; näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille
kanna rinnanristilöitä, päätä silkillä sitaise.
Huoli on haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni."
Riisti ristin rinnaltansa, sormukset on sormestansa,
helmet kaulasta karisti, punalangat päänsä päältä,
jätti maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi.
Meni itkien kotihin, kallotellen kartanolle.
Iso istui ikkunalla, kirvesvartta kirjoavi:
"Mitä itket, tyttö raukka, tyttö raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, taattoseni, sitä itken ja valitan:
kirpoi risti rinnaltani, kaune vyöstäni karisi,
rinnalta hopearisti, vaskilangat vyöni päästä."
Veljensä veräjän suulla vemmelpuuta veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani, helmet kaulasta katosi,
kullansormus sormestani, kaulasta hopeahelmet."
Sisko sillan korvasella vyötä kullaista kutovi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkijällä, vaivoja vetistäjällä!
Sitä itken, sisko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi kullan kulmiltani, hopeat hivuksiltani,
sinisilkit silmiltäni, punanauhat pääni päältä."
Emo aitan portahalla kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket, tytti raukka, tyttö raukka, neito nuori?"
"Oi on maammo, kantajani, oi emo, imettäjäni!
Onp' on syitä synke'itä, apeita ani pahoja!
Sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan:
läksin luutoa lehosta, vastanpäitä varvikosta.
Taitoin vastan taatolleni, toisen taitoin maammolleni,
kokoelin kolmannenki verevälle veijolleni.
Aloin astua kotihin; astuinpa läpi ahosta:
Osmoinen orosta virkkoi, Kalevainen kaskesmaalta:
'Eläpä muille, neiti rukka, kuin minulle, neiti rukka,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!'
"Riistin ristin rinnaltani, helmet kaulasta karistin,
sinilangat silmiltäni, punalangat pääni päältä,
heitin maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi.
Itse tuon sanoiksi virkin: 'En sinulle enkä muille
kanna rinnanristiäni, päätä silkillä sitaise.
Huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni.'"
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa:
"Elä itke, tyttäreni, nuorna saamani, nureksi!
Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi.
Astu aittahan mäelle aukaise parahin aitta!
Siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa.
Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta:
siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista.
Ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät.
"Ennen neinnä ollessani, impenä eläessäni
läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan.
Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären kehreävän
sinisen salon sivulla, lehon lemmen liepehellä.
"Minä luoksi luontelime, likelle lähentelime.
Aloinpa anella noita, itse virkin ja sanelin:
'Anna, Kuutar, kultiasi, Päivätär, hope'itasi
tälle tyhjälle tytölle, lapsellen anelijalle!'
"Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hope'itansa.
Minä kullat kulmilleni, päälleni hyvät hopeat!
Tulin kukkana kotihin, ilona ison pihoille.
"Kannoin päivän, kannoin toisen. Jo päivänä kolmantena
riisuin kullat kulmiltani, päältäni hyvät hopeat,
vein ne aittahan mäelle, panin arkun kannen alle:
siit' on asti siellä ollut ajan kaiken katsomatta.
"Sio nyt silkit silmillesi, kullat kulmille kohota,
kaulahan heleät helmet, kullanristit rinnoillesi!
Pane paita palttinainen, liitä liinan-aivinainen,
Hame verkainen vetäise, senp' on päälle silkkivyöhyt,
sukat sulkkuiset koreat, kautokengät kaunokaiset!
Pääsi kääri palmikolle, silkkinauhoilla sitaise,
sormet kullansormuksihin, käet kullankäärylöihin!
"Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi:
kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat,
ehompana entistäsi, parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki, senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota, ei kuullut emon sanoja;
meni itkien pihalle, kaihoellen kartanolle.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus,
kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa.
Mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli, niinpä allien ajatus,
kuin on hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä.
"Usein nyt minun utuisen, use'in, utuisen lapsen,
mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi,
nurmessa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi;
mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.
"Parempi minun olisi, parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta
näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille.
Oisin kuollut kuusiöisnä, kaonnut kaheksanöisnä,
oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen,
ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä."
Itki päivän, itki toisen. Sai emo kyselemähän:
"Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat?"
"Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.
Oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille!
Parempi meressä olla, alla aaltojen asua
sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla,
kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla,
sukkahansa suistujalla, karahkahan kaatujalla."
Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle.
Aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti:
löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta;
ne on päällensä pukevi, varrellensa valmistavi.
Pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa,
sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle.
Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin;
vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä, virkkoi vieriellessänsä:
"Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi.
Eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä,
jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki,
katala, näiltä suurilta suruilta, ape'ilta miel'aloilta.
"Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan:
ei minua isoni itke, ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen
alle aaltojen syvien, päälle mustien murien."
Astui päivän, astui toisen. Päivänäpä kolmantena
ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa:
tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä.
Aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän:
kolme oli neittä niemen päässä ... ne on merta
kylpemässä!
Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi!
Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.
Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen:
kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.
Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle:
kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.
Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka.
Sanoi kerran kuollessansa, virkki vielä vierressänsä:
"Menin merta kylpemähän, sainp' on uimahan selälle;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä
vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä juottako
sotaoritta rannalta merelliseltä!
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä
peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta!
Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä;
mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja;
mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita;
mikä rannan heinäsiä, se hivusta hierottua."
Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen...
Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Karhu sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei karhu sanoa saata: lehmikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Susi sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei susi sanoa saata: lammaskarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Repo sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei repo sanoa saata: hanhikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Jänis varman vastaeli: "Sana ei miehe'en katoa!"
Läksi jänis juoksemahan, pitkäkorva piippomahan,
vääräsääri vääntämähän, ristisuu ripottamahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon.
Juoksi saunan kynnykselle; kyykistäikse kynnykselle:
sauna täynnä neitosia, vasta käessä vastoavat:
"Saitko, kiero, keittimiksi, paltsasilmä, paistimiksi,
isännällen iltaseksi, emännällen eineheksi,
tyttären välipaloiksi, pojan puolipäiväseksi?"
Jänis saattavi sanoa, kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä kattiloihin kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan:
jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna,
sortununna hopeasolki, vyö vaski valahtanunna:
mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille."
Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän.
Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan:
"Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko
vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie,
emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!"
Emo itki, kyynel vieri: vieri vetrehet vetensä
sinisistä silmistänsä poloisille poskillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
poloisilta poskipäiltä ripe'ille rinnoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
ripe'iltä rinnoiltansa hienoisille helmoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
hienoisilta helmoiltansa punasuille sukkasille.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
punasuilta sukkasilta kultakengän kautosille.
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
kultakengän kautosilta maahan alle jalkojensa;
vieri maahan maan hyväksi, vetehen ve'en hyväksi.
Ve'et maahan tultuansa alkoivat jokena juosta:
kasvoipa jokea kolme itkemistänsä vesistä,
läpi päänsä lähtemistä, alta kulman kulkemista.
Kasvoipa joka jokehen kolme koskea tulista,
joka kosken kuohumalle kolme luotoa kohosi,
joka luo'on partahalle kunnas kultainen yleni;
kunki kunnahan kukulle kasvoi kolme koivahaista,
kunki koivun latvasehen kolme kullaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: "lemmen,
lemmen!"
Toinen kukkui: "sulhon, ulhon!" Kolmas kukkui: "auvon,
auvon!"
Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!" sep' on kukkui kuuta
kolme
lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle.
Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!" sep' on kukkui kuusi
kuuta
sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: "auvon, auvon!" se kukkui ikänsä kaiken
auvottomalle emolle, iän päivät itkevälle.
Niin emo sanoiksi virkki kuunnellessansa käkeä:
"Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi,
hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä:
kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen."
*
http://www.sacred-texts.com/neu/kvfin/04.htm
8 comments:
No kas: Riva-venehän siinä. Jospa tuo Aino ei hukuttaudukaan vaan pyrkii ohi ajavaa laivaa kohti?
Olet sinä aika veikeä mies, Rauno. Ja minä olen aina pitänyt Ainon tarinasta. Järkyttävin siinä on se kohta, kun Joukahainen lupaa sisarensa V:lle vaimoksi päästäkseen itse suohon hukkumasta.
Mitä psykoanalyyttisiin hassutuksiin tai muihin syvyyksiin tulee, minähän kerran rakastin itseäni vanhempaa miestä. Minusta tosin tuntuu, että hän oli kuvan Aino.
Seisoin tänään Lidlin kassajonossa. Jono oli pitkä, ihmiset huokailivat. Sitten joku jumitti jonon kokonaan. En nähnyt kohtausta alusta, mutta kassalla seisoi mies, vähän nuhjuinen ja kenties lievästi humaltunut. Hän kaiveli kolikoita taskuistaan. Taskuja oli paljon, kolikoita ei. Hän olisi halunnut ostaa kinkun. Myyjä piti toista kättään kinkun päällä ja näytti kyllästyneeltä. En ollut ihan vieressä, mutta kysyin sieltä jonosta, paljonko rahaa puuttui. Kinkku maksoi 16 euroa. Miehellä oli ehkä vitonen. Jos olisin käynyt pankkiautomaatin kautta, minulla olisi ollut antaa puuttuvat rahat, mutta en ollut käynyt: minulla oli vain kymppi.
Lopulta mies lähti. Kinkku jäi kassalle.
Etsin miestä vähän aikaa Lidlin ympäristöstä, mutten löytänyt. Minusta oli kauheaa, surulista ja liki itkettävää, ettei hän saanut sitä perkeleen kinkkua. Olin jo miettinyt, että olisin pyytänyt häntä odottamaan ja juossut pankkiautomaatille.
Vieläkään en kestä ajatusta, että hän ei saanut sitä kinkkua. Lapset yrittivät lohduttaa, että kyllä se varmaan jonain toisena päivänä saa.
"Tämä päre olkoon traakillinen vastaus van Vaarin - siis Väinämöisen - vokotteluihin Aino-neidon eli Mummon lemmen suhteen. Eihän nyt ikivanhaa äijää voi nuori immyt rakastaa, niinkuin hän rakastaisi nuorta, rohkeaa ja vähän ehkä pöljää - urosta. (Tosin onhan Mummo jo kokenut nainen eikä mikään Impi Umpilampi.)
Mutta hieman pöljäksi meni siis Väiski-Vaarikin Aino-Mummosta, vaikka toki heidän välillään on aina ollut hetken aikaa eräänlaista ritari- tai hovirakkauden kaltaista vipinää. Sellainen kuuluu kuitenkin komediaan. Rakkaus sen sijaan kuuluu intohimoiseen tragediaan. Vai olenko minä- romantikko taas pahastikin pielessä tulkintoineni?"
Voi Rauno, Rauno, miten sinua rakastankaan! Olet niin toivton romantikko, ja romantiikassasi niin sokea, että tekisi mieleni tulla ja kaataa hiukan omenaviinaa harventuvaan tukkaasi.
Olet niin väärässä kuin ihminen olla voi. Veikkaan, että synkkänä pilvenä vaeltava mustasukkaisuutesi on ajanut sinut tähän epätoivoiseen tekoon. Kuva minusta Riva-veneessäni ja Mummosta ihanana näkynä veden kalvossa on hyvin lähellä totuutta, mutta eihän sillä ole mitään tekemistä rakkauden, saati tragedian kanssa!
Löydätkö teksteistäni yhtään sanaa, joka kertoisi minun tavoittelevan Mummon rakkautta? Ei, et sinä löydä, jos pysyttelet rauhallisena ja luet tekstini puoli tuntia iltalääkkeen ottamisen jälkeen. Enhän minä - herra nähköön - edes usko rakkauteen! Kerran olen sen tunteen kokenut, enkä kaikkien jumalien nimessä halua kokea sitä enää uudelleen. Eihän ole maailmassa sen tyhmempää olentoa kuin rakastunut mies, eikä yhtä rasittavaa olentoa, kuin rakastunut nainen. Jos haluat, kerron joskus sinulle ensirakkauteni tarinan. Luulen, että löydät siitä paljon myös itseäsi.
En siis halua, enkä voi rakastaa Mummoa ja jos näen merkinkin siitä, että hän yrittää herättää minussa rakkautta itseään kohtaan, lopetan käynnit hänen kammarissaan välittömästi. Lukaisepa Dostojevskin kirjanen "Vanhan ruhtinaan rakkaus" niin pääset kanssani samalle aaltopituudelle.
Kuinka on muuten mahdollista, että sinä, monipuolisesti sivistynyt ja lahjakas mies, uskot Kalevalan sadun Väinämöisestä ja hänen vokottelustaan? Satutko muistamaan,kuinka hän teki veneensä? Kuinka hän voitti nuoren vastustajansa? Vastaus: laulamalla. Jos hän nyt olisi tosiaan halunnut bylsiä Ainoa, hän olisi vetäissyt pari säettä "Korholan komiassa talossa"-laulusta ja asia olisi ollut sillä selvä. Tyttö venheeseen seljälleen karhuntaljalle ja sitä rataa. Ei siinä olisi tarvinnut kenenkään hukkua. Taitomiehenä Väiski olisi sitten laulanut Ainon immenkalvon umpeen ja kas: taas olisi tyttö mennyt täydestä arvosta avioliittomarkkinoilla. Äiti olisi vielä jälkeenpäin kiitellyt, että likka sai vastaisen varalle hiukan opetusta.
Ettäkö Vaka Vanha Viisas Väinö olisi halunnut jonkun 17-vuotiaan kikattajan vakituisekseen kartanoonsa? Höh! Kunhan tulet minun ikääni, huomaat pelkän ajatuksenkin puistattavan. Papparainen, joka tällaiseen ryhtyy, on kolmessa viikossa aisankannattaja ja sekös sitten hivelee miehen mieltä.
Miksi Lönnrot ei sitten kertonut tätä runoelmassaan? No ihan yksinkertaisesti siksi, että hän eli yhdessä naisen kanssa, joka kyllä luki tarkasti kaikki ukkelinsa käsikirjoitusliuskat. Jos Lönnrot olisi kertonut totuuden, olisi emäntä pannut luukut kiinni puoleksi vuodeksi ja siinä sitä sitten olisi mies kärvistellyt. Ei edes pornokauppaa kolmen tuhannen kilometrin säteellä! Kirjoittajahan asui Kajaanissa ja lähin puoti oli tuohon aikaan Roomassa.
Tuo Aino-satu on suoraan naisen kierosta mielikuvituksesta lähtöisin. Just joo - vanha mies tulee kikkeli ojossa pyytämään pikku päiväpanoa ja toinen sitten muka hukuttautuu sen takia! Ei mene jakeluun.
Jos Aino ei olisi kerta kaikkiaan halunnut, hän olisi vain osoittanut sormellaan Väiskin vehjettä ja nauranut: noin pikkuinen! Ei olisi takuulla ollut ukosta vaivaa moneen kuukauteen.
Jos hän taas olisi osoittanut tervettä järkeä, hän olisi pyytänyt Väiskin laulamaan ensin itselleen hirsihuvilan järven rannalle, Lamboghrinin talliin, pikkuisen koruja ja Pradan muotivaatteita sekä kohtalaisen kokoisen arkun täyteen kultarahaa. Kyllä sitä sitten olisi voinut vähän lojua karhuntaljalla. On sentään muistettava, että Väiski oli oman aikansa vaikutusvaltaisin ja taitavin mies. Mikään ei ollut hänelle mahdotonta.
Tämä siis taustaksi. Nyt palaamme Mummoon, joka jo lienee ihmetellyt, miksei hänestä puhuta mitään, vaikka juttuni ensimmäiset sanat vähän sen suuntaista lupailivatkin.
Mitä minä siis Mummosta haluan? No ihan sitä tavallista, toveruutta, leppoisaa mielipiteiden vaihtoa ja satunnaista seksiä, jos niikseen tulee. Viittaan aiemmin esittämääni "Vaarin doktriiniin numero 6": "Silloin on veisattava, kun virsikirjan kannet ovat levällään."
Jos joku rakastuu Mummoon ja Mummo häneen, olen ensimmäisenä lausumassa onnitteluni ja lupaan tulla kirkkoon best-manniksikin, jos pyydetään.
Palaan vielä Raunon - sinänsä ansiokkaaseen - päreeseen. Hänsanoi Kalevalan itkukohtauksen koskettaneen häntä, mutta niin oli tehnyt Mummon kuvauskin. Min tas nauran Kalevalan vollotuksille, mutta jos joku haluaa tietää, mitä ajattelin Mummon itkukertomuksesta, seuratkoon perässäni hänen blogiinsa.
Olen, Rauno, todella imarreltu siitä, kuinka paljon aikaa ja sentimentaalienergiaa uhraat minun ihanalle egolleni. Me tapaamme vielä IRL ja juttelemme.
Kun naputtelin omaani, oli Mummo ehtinyt tehdä jo kommenttinsa, josta kiitän lämpimästi.
Huomaatkos nyt, Rauno, että sinun yltiöromanttisuutesi on viemässä sinut kerta kaikkiaan turmioon? Mummokin arveli, ettei se Aino mihinkään hukkumaan lähtenyt, vaan paremminkinn nousi Rivan kannelle, kun elämää nähnyt, mutta ilmeisen viriili herrasmies häntä sinne pyysi. Ei sitä nyt joka päivä maailman vaikutusvaltaisin mies pyydä tyttöä pikku päiväpanolle. Jos asialla olis ollut naapuritalon kiimainen renki, olisi Aino uinut naureskellen kauemmaksi ja siinä olisi renki sitten saanut rauhassa vedellä käteen. Kyllä olisi rannalta tilannetta seurannutta talonväkeä naurattanut! Luultavasti renki olisi siitä paikasta muuttanut kuvernementin toiseen laitaan, taloon, jossa ei olisi koskaan Ainosta kuultukaan.
Eiköhän tämä viidestoista runo sovi paremmin tuohon kuvaan, jossa Ruoja-Rauno karkajaa Raunolan aholla mummolta muhevalta:
Sanoi Pohjolan emäntä: "Syötin miehen syöneheksi,
juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi;
istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan.
Enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka,
koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin."
Huomaatko, Rauno, ettei edes runollisen romanttinen Tapsa p usko siihen, että nainen hukuttautuisi vaaditun rakkauden takia. Tapsan löytämissä säkeissähän emäntä juottaa ensin miehen känniin, roikottaa veneeseen ja päästää tämän varsin vähän merikelpoisen yhdistelmän alas koskesta. Kyllä on illalla ravuilla ja nahkiaisilla hauskaa!
En kuolemaksenikaan muista, kuka tämä kuolemaan lähetetty kännikala oli ja miksi häneen noin suututtiin. Kerrotko, Tapsa, en vitsi kahlata nyt koko kirjaa läpi.
Huomauta vielä sinulle, Rane, ettei meistä kukaan arvostele sinua tai moiti mielipiteitäsi vääriksi. Luulen tulkitsevani kaikkien tunteet kun sanon, että liiasta sentimentaalisuudesta ei saa kuin rupia persiiseen. (Anteeksi tämä suoraviivainen pohjalainen sanonta, mutta sellaisissa on usein mukana paljon tervettä järkeä.)
Vaari
Kirjoitin Mummolla tätä asiaa kannaltani ehkä jossain määrin selventävää tekstiä, mutta otan tämän kommenttilootani käsittelyyn vielä jossain vaiheessa.
Te pirulaiset opetatte minua - ihan oikeasti - enkä minä suinkaan mielestäni ole vielä niin tolvana, ettenkö oppisi tässä iässä edes jotain näistä asioista.
*
Mutta jahkas nyt löydän lähtökohdan ja pointin: ehkä siirrän keskustelun kylmästi siihen, miksi avio- ja avoliitot eivät kestä vaan ainakin yli 50% niistä päätyy eroon?
Todellakin: se, mikä alkoi seksuaalisesta ihastuksesta ja hurmiosta, kuolee suurimmassa osassa liittoja ennenkuin on ehtinyt oikeastaan kunnolla edes alkaa.
Tämäkö on ideaalinnne? Vai pitäisikö sanoa: ideaaliMMe? Tai yksinkertaisesti vain polygaaminen totuutemme?
Entä mitä teille sanovat parisuhteessa sellaiset sanat kuin commitment, lojaalius ja kuuliaisuus? Eivät kai mitään?
*
Entä mitäs tuohon sanotte?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001391&posting=22000000039549392
*
Linkki Mummon k-lootaan.
https://www.blogger.com/comment.g?blogID=592914725839734337&postID=6795342437350569452
Lemminkäinen se oli, Vaari, joka katosi Tuonelan joelle. Ja äiti hänet sieltä pelasti, eli se siitä machojen miehuudesta.
Kun Rauno oli lisännyt tuonne "arvoituksen", että kumpi kuvassa on kumpi, niin väännän nyt rautalangasta sen, jonka olen jo kaksi kertaa sanonutkin:
Tuo kuva on Me Naisten palkittu mainoskuva, jossa verevä nainen veneessä jahtaa aaltoihin karkaavaa nuorta vaaleaa miestä.
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Tuo kuva on Me Naisten palkittu mainoskuva, jossa verevä nainen veneessä jahtaa aaltoihin karkaavaa nuorta vaaleaa miestä.'
*
Arvasin (siis melkein tiesin) prikulleen oikein, miten asia oli. Mainoskuva.
Post a Comment