Wittgensteinin Tractatuksen viimeiset, itsensä kumoavat, propositiot

.....

6.522 There are, indeed, things that cannot be put into words. They make themselves manifest. They are what is mystical. 

.

6.53 The correct method in philosophy would really be the following: to say nothing except what can be said, i.e. propositions of natural science--i.e. something that has nothing to do with philosophy -- and then, whenever someone else wanted to say something metaphysical, to demonstrate to him that he had failed to give a meaning to certain signs in his propositions. Although it would not be satisfying to the other person--he would not have the feeling that we were teaching him philosophy--this method would be the only strictly correct one. 
.
6.54 My propositions are elucidatory in this way: he who understands me finally recognizes them as senseless, when he has climbed out through them, on them, over them. (He must so to speak throw away the ladder, after he has climbed up on it.) 
.
7 What we cannot speak about we must pass over in silence.
.
6.54. Lauseeni selventävät siten, että se, joka minut ymmärtää, huomaa lopulta lauseitteni olevan mielettömiä, noustuaan niitä pitkin – niiden päällä – niiden yläpuolelle. (Hänen on niin sanoakseni heitettävä pois tikkaat kiivettyään niillä ylös.)»
.....
Mikä on tuo ladder, tikkaat/tikapuut, joita pitkin kiipeämme, 'kohti tosiasiaa’? Se on kieli ja itse asiassa se on tietoisuus. 'Heittäkäämme' se pois, niin ymmärrämme Wittgensteinin propositiot oikein. Ne ovat ‘senseless’, vailla mieltä, siis itsestään selviä eli triviaa. Tällä varsin skeptisellä tai peräti nihilistisellä ‘kikalla’ Wittgenstein tavallaan kumoaa kaikki edelliset väittämänsä. Loogisesta totuudesta ‘tosiasialliseen havainnon ja kokemuksen totuuteen’ siirrytään kumoamalla logiikan tikapuut eli tosiasian ‘ei tosiasialliset’ edellytykset – siis perimmältään kielellisen representoinnin rekisteri ja sen myötä tietoisuus sellaisena kuin se kommunikoituu kielessä ja kielenä. Tämän proposition perimmäinen vaikute lienee tullut Wittgensteinille antiikin empiirikko-skeptikko Sekstus Empeirikosilta. 
.
Viimeinen 7. propositio 'Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava' koskee lopulta tiedostavaa subjektia itseään, sillä sen täytyy lopulta hylätä oletus semantiikan [lauseiden merkityksen/totuuden] ilmaistavuudesta myös luonnontieteellisessä verifioinnissa [kieli voi vain kuvailla maailmaa, mutta se ei voi kuvata sitä, miten se kuvaa maailmaa; tätä kutsutaan semantiikan lausumattomuudeksi]. Tosiasia itsessään ei ole kielellisesti kommunikoitavissa [edes fysiikassa, vaikka W. näin Tractatuksessa vielä ajattelikin] - se vain on. Tämä näkemys on tietenkin joko absurdi tai aivan liian kapea-alainen. Niinpä kielipelien pluralismista tuli antirealistinen vaihtoehto, jonka Wittgenstein myöhäisfilosofiassaan valitsi tai johon hän 'pragmaattisesti' päätyi. Pragmaattisella en tarkoita tässä niinkään jotain sovittuja käytäntöjä korostavaa filosofista asennetta kuin elämänmuotojen moninaisen luonteen tunnustamista totuuskielipelien lähtökohtana ja perustana.

.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tractatus_logico-philosophicus

http://www.voidspace.org.uk/psychology/wittgenstein/tractatus.shtml

http://www.gutenberg.org/files/5740/5740-pdf.pdf

http://people.umass.edu/phil335-klement-2/tlp/tlp-ebook.pdf

http://plato.stanford.edu/entries/wittgenstein/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sekstos_Empeirikos

http://en.wikipedia.org/wiki/Sextus_Empiricus

Hop hop hop

.

Tässä kaksi kuuluisaa mustalaislaulua [ks. youtube] elokuvamusikaalista ‘Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen’. Kylmät väreet menee selkäpiitä pitkin näitä kuunnellessa. Tällaiset melodiat ja laulu kumpuavat yhä vielä siitä ihmisyyden ‘eläimellisjumalallisesta selkäytimestä’, jonka suurin osa länsimaisesta iskelmäpopista on lähes kadottanut ja korvannut näennäis- tai ylitunteellisella kertakäyttötoistolla. Kulutusmusiikin esittäjät ovat ulkoistaneet tunteensa tekniikalle: heillä on informaatiokoneen tosi-tv-sielu, joka tyhjentyy bitteinä ja algoritmeina ylisensitiiviseen banaalisuuteen. Aivan toisin on mustalaislauluissa [vrt. flamenco, fado, blues, klezmer, jne.], joiden kiehtovuutta ja tenhoa ei voi vangita mihinkään tappamatta emootioita ja affekteja, joista ne syntyvät. Niinpä ne, kuten myös Maksim Gorkin traagiseen tarinaan perustuva elokuva kertoo, sisältävät olemassaolonsa epävarmuuden ja jopa tuhon mahdollisuuden kahlitsemattoman vapauden ja sitoutuneen rakkauden välisessä ristiriidassa [Oscar Wilden riimein:‘rakkaimpansa surmaa jokainen, pelkuri tekee sen sanoin kavalin, mies uljas miekallaan’ ja tulee myös tapetuksi]. - - Tämän[kin] hyvin ikävän ristiriidan länsimainen loogis-empiirinen järki pyrkii minimoimaan. Hinta on korvaamaton: ihmisen muuttuminen päämäärästä ja itseisarvosta teknisen tehokkuuden välineeksi: ihmisen kuolema. Toisin kuin mustalaislaulun ‘kiertelevä henki’, länsimainen sielu ei enää herää kuolleista ja synny jatkuvasti uudelleen vaan loppuu tekniikan täydelliseen hiljaisuuteen, ‘ei paukahtaen vaan kitisten’, kuten Eliot ‘Ontoissa miehissä’ ennustaa. - - Mustalaislaulu kumpuaa elämästä, jossa kuolema on aina läsnä, joskus hyvinkin traagisesti [ellei satu olemaan kyseisen elokuvan flunssainen, aivasteleva ja sangen epäonnekas teloittaja]. Länsimainen jumputus sen sijaan tekee kuolemasta ekstaattisen revyyn [esim. heavypellet] tai ylisensitiivistä ja kliseemäistä sosiaalipornoa [esim. tangokuninkaalliset], itse asiassa tunteen kuolemaa: elämän kuolemaa. - - Vanha sanonta pitää paikkansa: kaikki suuret ideat ja tunteet syntyvät idässä kuollakseen viimein moderneissa läntisissä sivilisaatioissa. - - Mustalaisia on helppo [joskin de jure oikeutettua] haukkua, koska he eivät integroidu minkäänlaiseen sivilisaatioon vaan elävät yhteisöjen kannalta epäsosiaalista elämää: kulkevat ja kiertävät loputtomasti – ‘maan äärin’. ‘Miksi?’, kysyy elokuvan femme fatalea turhaan tavoitteleva valkoinen herra. ’Jotta voisimme palata takaisin’, vastaa nainen. ‘Mitä te oikein etsitte?’ ‘Ei mitään, meille riittää tie’. Siinä viisautta, joka ei kuole, vaikka sitä yritettäisiin väen väkisin tappaa tieteellä, tekniikalla, järjellä ja rasismilla – kaikkein kavalimmin jopa demokratialla ja suvaitsevaisuudella.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mustalaisleiri_muuttaa_taivaaseen

*

http://areena.yle.fi/tv/2326006
*

https://www.youtube.com/watch?v=4a6EMh3P_bE

https://www.youtube.com/watch?v=TiqXTqpBToU

Tehokas tietoisku Wittgensteinista

Ludwig Josef Johann Wittgenstein (26 April 1889 – 29 April 1951) was an Austrian-British philosopher who worked primarily in logic, the philosophy of mathematics, the philosophy of mind, and the philosophy of language. From 1929–1947, Wittgenstein taught at the University of Cambridge. During his lifetime he published just one slim book, the 75-page Tractatus Logico-Philosophicus (1921), one article, one book review and a children's dictionary. His voluminous manuscripts were edited and published posthumously. Philosophical Investigations appeared as a book in 1953 and by the end of the century it was considered an important modern classic. Philosopher Bertrand Russell described Wittgenstein as "the most perfect example I have ever known of genius as traditionally conceived; passionate, profound, intense, and dominating". [wikipedia]
.

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2224219

Tommi Uschanov tietää ja ymmärtää Wittgensteininsa erinomaisesti.
*

http://plato.stanford.edu/entries/wittgenstein/

http://en.wikipedia.org/wiki/Ludwig_Wittgenstein

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ludwig_Wittgenstein

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tommi_Uschanov

http://www.reddit.com/r/sayingthings

Rakkaudesta ja mielenrauhasta

Kommentti edelliseen päreeseeni.

.

Rakkauden kohteessa yhdistyvät oma ja toisen halu niin erottamattomaksi ja voimakkaaksi elementiksi, että kohteen menettäminen tuottaa suurta tuskaa. Ja koska kaikkeen kiintymykseen itseensä sisältyy ero, rakkaus on väistämättä aina myös traagista eli aiheuttaa kärsimystä samalla, kun se antaa kaikkein suurimman nautinnon ja onnen tunteen. Tämä asiaintila pätee niin seksuaaliseen haluun kuin halun laukeamisen seurauksena syntyviin jälkeläisiin ja niiden hoivaamiseen [PS.].

. 

Jälkeläiset ovat seksuaalisen halun biologinen syy ja seuraus, mutta nautinto on monimutkaisempi psykosomaattinen voima, jonka voi tavallaan ‘irrottaa’ jälkeläisten saamisesta. Nautinnon halua tai pikemminkin nautinnon halun yhä uudestaan ja uudestaan kalvavaa tyydyttämisen pakkoa ei kuitenkaan voi hillitä ja hallita kovin helposti, koska se on niin kietoutunut ihmisen koko ‘olemukseen’ ja antaa hänen elämälleen usein kaikkein perustavimman merkityksen ja mielekkyyden tunteen.

.......

Jos elämästä puuttuvat kaikki sukupuolisen kiintymyksen mahdollistavat kohteet tai nuo kohteet osoittautuvat riittämättömiksi ihmisen tajutessa, että halu on loputon eikä johda oikeastaan mihinkään vaan pelkästään uusintaa ja toistaa itseään loputtomiin, hän alkaa kehittää fantasioita ‘kosmisesta’ tyydytyksestä ja koko elämän universaalista mielekkyydestä. Nietzschen Schopenhaueria soveltavin sanoin: ‘Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta’.

.

Mutta myös tällainen, ‘saavuttamattoman’ rakkauden kohteen etsiminen on kaikessa autuaaksitekevyydessään samalla sekä pakottavaa että kärsimystä aiheuttavaa, joskin hyvin eri tavalla kuin 'saavutettavaa' kohdetta etsivällä ja löytävällä eroksella. Silti uskovankin ihmisen kaipaus on universaalisti seksuaalista. Se etsii kuitenkin jotain lopullista ja perimmäistä yhteyttä, jossa koko haluava tietoisuus viimein tyydyttyy ja raukeaa ja jossa ihminen olettaa saavuttavansa lopullisen mielenrauhan. 

.

Pysyvä mielenrauha voidaan siis varsin perustellusti kokea alkuperäisen biologisen ja psykologisen halun [elämän] täyttymykseksi ja kumoutumiseksi tuonpuoleisessa onnessa. Mutta kuinka ollakaan, tällä tavoin rakkaus mielihyvää tavoittelevana haluavana eroksena muuttuukin perimmäisen mielenrauhan vastakohdaksi, ellei peräti sen viholliseksi. Siitä huolimatta ja sen vuoksi johdonmukaisella tavalla askeettinen elämäntapa ei ole mikään psyykkinen sairaus tai jopa 'virhe' evoluutiossa [ikäänkuin päämäärättömässä evoluutiossa voisi olla virheitä] vaan pikemminkin tarkoin pohdittua ymmärrystä haluavan eroksen umpikujasta.

. 

PS. Tarkoitan rakkaudella tässä pääosin erosta, en niinkään 1] agapeta eli mahdollisimman pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta tai 2] jotain rakkauden kaltaista ‘kosmista’ tunnetta: ylevää ihastusta, jota ihminen saattaa kokea suhteessa luontoon tai koko maailmaan ja olemassaoloon. Tällaiset ‘rakkauden’ ilmentymät ovat joko a] uskonnollisia vakaumuksia/hyveitä [buddhalaisuus (tietyin varauksin, koska buddhalaisuus on synergististä), kristinusko (monergistinen pelastusoppi)], b] rationaalisia velvoitteita [stoalaisuus, Kant]  tai c] estetiikan alueeseen kuuluvia merkityselämyksiä - eivät pelkästään sukupuolisuudesta kumpuavia kiintymyksen lähteitä, joskin myös niiden viimekätinen perusta on ihmisen haluamisessa, joka palautuu ytimeltään seksuaaliseen nautintoon, joka on orgaanista elämää ylläpitävä energeettinen elementti.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/09/voiko-ketaan-rakastaa-saamatta-haavaa.html

Mitä ajatuksia rap saattaa herättää?

Kommentti Kullervon kommenttiin edellisessä päreessäni.

.

Rap on rakenteellisesti vähintäänkin yhtä rajattua musiikkia kuin perinteinen rock&roll, joskin sanoitusten rytminen riimitysrakenne rajoittaa sitä vielä enemmän kuin trad.-rockia. Mutta ilman muuta myös rap voi olla ‘aitoa’ ja esimerkkisi esitykset ovat luultavasti sieltä parhaimmasta päästä. En osaa asiaa kovin hyvin arvioida, koska rap-tuntemukseni on niin perin vähäistä. Palefacea arvostan etenkin sanoitusten takia paljon, mutta noin ylipäätään rap on jäänyt ja tulee jäämään minulle vieraaksi, ja hyvä niin. En kaipaa rap-tyyppistä hytkymistä ja toistoa, etsin ‘suuria melankolisia tunteita’ a la ‘En antaa muuta voi’ tai raakaa suoraviivaista energiaa, jota löytyy mm. Dr. Feelgood’ista. Myös hyvät lauluntekijät saavat pisteitä minun raadissani, esim. Lennon ja McCartney tai John Fogerty. Tätä hyvien lauluntekijöiden listaa voisi jatkaa usealla nimellä, mutta epäilen, ettei sinne montaa rapparia pääse, vaikka sitä musiikki-genreä paremmin tuntisinkin.

*

Jokaisella sukupolvella on tietysti omat suosikkinsa, joista on lähes mahdoton luopua myöhemmin. Asia on hiukan sama kuin ensirakkaudessa, joka ei kuole koskaan. Itse olen kuitenkin varsin tyytyväinen, että varhaisempi nuoruuteni sattui juuri 60-70-lukujen vaihteeseen. Silloin rockin luovuus saavutti eräänlaisen lakipisteensä monessa mielessä. Loppu on ollut hajoamista genre-strategioiden kaupalliseen markkinahumuun. Lajityyppien pirstoutuminen lienee kuitenkin väistämätöntä ‘evoluutiota’, mutta niiden kaupallistuminen kertakulutustuotteiksi kapitalismin myllyssä on sen sijaan yhtä lailla poliittinen valinta kuin ‘luonnollista’ kehitystä, johon markkinatalouden kustannustehokkuutta ensisijaisena arvonaan korostavat aina vetoavat pääomien kasaantumista oikeuttaessaan.

* 

Pessimistinä pysähdyn aina tähän, jään miettimään ja joudun myöntämään, että ehkä sittenkin on niin, huolimatta poliittisesta tahdosta arvokysymyksissä, ettemme voi tälle kehitykselle yhtään mitään, sillä jatkuvasti uudistuva teknologia, joka toimiamme lopulta deterministisesti ohjaa, näyttäisi olevan kaiken kapitalismin ‘luonnollisin’ liittolainen. Sekä erikoistuminen että hajoaminen ovat yhtäaikaisesti kaiken evoluution perimmäinen ei päämäärä vaan prosessi, liike ja kulkusuunta. Päämäärää evoluutiolla ei ole.

* 

Musiikkilajien pirstoutumisen lopputulema saavutettiin kuitenkin jo 1960 alkuun tultaessa freejazz-kokeilujen alkaessa. Freejazzin ‘ulkopuolelle’ on enää mahdoton päästä musiikkityylejä vertailemalla ja erottelemalla. Eikä tuo erottaminen onnistu enää freejazzissakaan, sillä freejazz-improvisaatiossa ‘menetämme’ kyvyn määritellä/erotella satunnainen ääni tai melu niin sanotusta musiikista [tai pikemminkin tahdomme jotain, joka on ‘ei mitään’ tietoisuuden tasolla, mutta silti intuitiivisesti ‘jotain’ itsessään ‘vapaasti leijuvien’ äänten ketjuna]. Jäljelle jää pelkkä tunne, mitä se sitten ikinä onkaan ja merkitseekään. Ja tunteethan ovat tunnetusti yhtä häilyviä kuin varmoja, mikä merkitsee, että ne ovat rationaalisesti [symbolisesti, käsitteellisesti] äärimmäisen epäselviä ja epäluotettavia. Mielestäni tunteista onkin turha jankata subjektiivisella tasolla, koska sellainen keskustelu johtaa joko kaaokseen tai ‘vahvimman’ tunteen yksinvaltaan. Jokainen joskus rakastunut ‘tietää’, mistä puhun. Kärjistetysti sanottuna tällainen tilanne merkitsee rationaalisen kommunikaation loppua: yhtä aikaa sekä tyhjää hiljaisuutta että ‘pakotettua’ yksimielisyyttä. Mitään ‘luonnollista’ ja sillä tavoin[?] selkeää tunnetta ei ole olemassakaan. Tunteet ovat säälimättömiä ‘diktaattoreita’, ellei niitä valjasteta järjellisen ymmärryksen käyttöön, joka/mikä tietysti itsessään on myös ‘diktatuuria’, nyt vain symbolisella ja siten tunteisiin verrattuna vähintäänkin johdonmukaisemmalla tasolla.

*

Mitä tulee tieteelliseen tunteiden tutkimukseen, siinä ollaan aina jo peruuttamattomasti kietouduttu rationaaliseen [symboliseen] viitekehykseen, jotta systemaattinen tutkiminen ylipäätään olisi mahdollista ja tuloksellista. Näin ollen herää kysymys, mitä ne tunnetutkijat sitten lopulta oikein tutkivat? Vastaan: omia rationalisaatioitaan tunteista ja affekteista, toisin sanoen kiertävät kehää käsitteen ja tunteen välillä. Tämä prosessi on aina dialektinen, ei induktiivisesti yleistäen suora ja välitön, vaikka se kokemuksellisesti siltä saattaisi tuntua. Ongelman ymmärtää loogisesti, jos pyydämme ihmisiä kertomaan, mitä he oikein kokevat orgasmissa, joka on ihmisen äärimmäisin kokemus [oletan, että syntymä ja kuolema eivät ole kommunikoitavissa]. Onko sellaiselle kokemukselle olemassa ‘luonnollisia’ sanoja? Ei varmasti ole. Vai väittääkö joku ihan vakavissaan, että jokin symboli voisi kuvata objektiivisesti, siis kokemuksen välittömyyden tasolla, orgasmia? ‘Olkoon niin, että x on orgasmi ja p on tunne’. Hehheh. Tämän lähemmäs tunteiden välittömyyttä me emme symbolisella tasolla pääse. Ellemme sitten ryhdy runoilijoiksi.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/08/etko-pida-rapista-pidatko-siis.html

Mahdoton

Minua eivät kiinnosta mitkä tahansa kysymykset. Minua kiinnostavat vain mahdottomat kysymykset.

Teismi, nihilismi, kuilu, itsemurha – ja pelastus

1

Jos hylkään hylomorfismin erilaiset versiot metafyysisinä ennakkoluuloina ja ristiriitaan päätyvinä virhepäätelminä ja naturalistisen holismin tietynlaisena magiana [yleisesti ottaen ajatus energiasta ‘henkisenä’ aineena: holistinen energeettisyys], minulle jää kaksi vaihtoehtoa: teoreettinen fysiikka/matematiikka ja nihilismi/teismi.

.

Teoreettinen fysiikka ja matematiikka eivät ole varsinaisesti metafysiikkaa vaan eksaktein ihmisen luoma sääntö- ja merkkijärjestelmä, ei enempää muttei vähempääkään. Nihilismi ja teismi sen sijaan ovat kannanottoja myös teoreettisen fysiikan ja matematiikan mahdollisuuteen selittää todellisuuden merkitys ihmiselle.

.

Nihilismille todellisuus on kielen täyttämää triviaa eli konstruoitua semantiikkaa, joka romahtaa tyhjyyteen ilman symboleita ja loogisia [perimmältään dialektisia, kaksiarvologiikan sitomia] sääntöjä. Matematiikka ja teoreettinen fysiikka yrittävät nekin tavallaan pelastaa ihmisen tuolta romahdukselta, mutta voivat ilmaista todellisuutta eksakteimmillaan vain kuolleiden muotojen avulla, jotka kyllä ‘toimivat’, mutta joissa ei ole muuta sisältöä kuin eksakti mitattavuus. Teismille todellisuus on sen sijaan pyhää jumalallista täyteyttä, jota myös matematiikka ilmentää.

.

Mutta mitä eroa lopultakaan on nihilismillä ja teismillä? Itse ajattelen, ettei niiden välillä ole perimmältään mitään eroa, koska tyhjyyttä ja täyteyttä on mahdoton ymmärtää edes itsessään saati sitten eron kautta. Tiedoksi kutsuttu ‘ennakkoluulo’ on aina ja väistämättä symbolista. Kuvittelu [imaginaarisuus] sen sijaan ei ole tietoa vaan kuvittelua, kuin valveilla nähtyä unta. Ja jos kaikki on pyhää, silloin myös tyhjyys on pyhää, ikään kuin näin sanomisella olisi mitään merkitystä tai edes mieltä. Nihilismi ja Jumala, molemmat, ovat semanttisia mielettömyyksiä, jotka äärimmäisinä ratkaisuina yhä vielä antavat trivialle mieltä.

.

Toisin sanoen koska trivia itsestään selvyytenä on aidosti vailla mieltä, nihilismi ja teismi ovat kuitenkin yhä vielä mielettöminä mielettömyyksinä [ja vain tämän vuoksi] tosia käytetyn symbolijärjestelmän sisällä, toisin kuin hylomorfismin keinotekoiset maailmat, joilla on pelkästään soveltava ja käytännöllinen funktio ja jotka näin ollen aina ja loputtomasti väistävät viimeisen kysymyksen todellisuudesta paetessaan materialle annettuihin tai materiasta hahmotettuihin metafyysisiin ja ylipäätään rationaalisesti konstruoituihin informaatio-muotoihin, joihin kuuluvat myös mallinnuksen ja virtuaalisuuden maailmat. Tämä hylomorfistinen prosessi on jäänyt evoluution vangiksi, vaikka luulee pystyvänsä hallitsemaan sitä.

.

Kysymykseen todellisuudesta ei voi vastata positiivisesti, antamalla sille argumentoitu ratkaisu, pakenematta sitä samalla representaation perspektiiviseen ansaan. Rehellisempää on siis nostaa kädet ylös ja tunnustaa tietämättömyytensä ja voimattomuutensa eli äärettömyys, jonka edessä inhimillinen ajattelu kohtaa rajansa eli rajattomuuden. Rehellisempää on romahtaa kuiluun kuin luulla pystyvänsä ylittämään kuilu eli kävelemään tyhjän päälle rakennettujen siltojen varassa kuilun reunalta toiselle. Näin ollen matematiikkakin on pelkkä hauras riippusilta, joka viime kädessä kuvitellaan todeksi. Kuilu on loputon niin pituus- kuin syvyyssuunnassa.

.

2

Tieto siis muuttuu ja päätyy aina ja väistämättä lopulta takaisin kuvitteluksi [imaginaariseksi kuvaksi], joka sen on synnyttänytkin. Tästä loppupäätelmästä, tiedon romahtamisesta takaisin kuvitteluun, ikään kuin uneen, on vain askel henkilökohtaiseen askeesiin: maailmasta vetäytymiseen ja vaikenemiseen. Tämä askel ei seuraa johtopäätöksestä eli tiedon arvon romahtamisesta tietenkään välttämättä vaan on ihmisen oma valinta ja sellaiseksi minä sen myös jätän [moni pakeneekin kuilun partaalta takaisin elämän valheeseen], toisin kuin pakkomielteisesti ihmisten persoonallisuuksia penkovat piilorasistiset pseudotieteilijät, jotka on legitimoitu käyttämään leimakirvestä tieteen nimissä [etenkin psykologit, sosiaalipsykologit ja antropologit] ja jotka luulevat olevansa tieteen auktoriteetin legitimoimia oraakkeleita.

.

Vain se, joka lakkauttaa itsessään representoituvan ja representoivan evoluution täysin, vapautuu. On kuitenkin aivan sama, jos ihminen syntyy jossain muodossa ikään kuin uudestaan jossain evoluutioon vaiheessa, koska hän ei silloin ole enää sama olento tai ja persoona kuin aiemmin eikä voi elää kuin vain ja ainoastaan sen hetkisen elämänsä. Kaikki muu höpinä  esim. jälleensyntymisestä on pelkkää inhimillisen ajattelun luomaa harhaista kuvitelmaa ja yritystä hallita evoluution tyhjyyttä, indifferenssiä ja triviaalisuutta, joka ei piittaa ihmisestä vähääkään vaan tapahtuu pelkästään oman itsensä takia [ikään kuin tämäkään väite olisi mielekäs]. Näin ollen myös tulevaisuuden ‘ennustamiseen’ suuntautunut buddhalaisuus on jämähtänyt juuri siihen ansaan, jota ja josta se kaikkein voimallisimmin yrittää paeta: inhimilliseen ajatteluun/tietoisuuteen.

.

Tietoisuuden voi lakkauttaa lopullisesti vain tekemällä itsemurha. Mutta kuka pystyy siihen? Harkitusti ja loppuun asti tyynenä. Jos ja kun psykologit, psykiatrit ja muut piilorasistiset hömppätieteilijät pitävät kaikkia itsemurhia mielenhäiriöinä, heidän täytyy silloin pitää myös antiikin ajan merkittävintä ajattelun ja elämänfilosofian suuntaa eli stoalaisuutta mielenhäiriönä. Mutta jos itsemurhan hyväksyvä stoalaisuus todella on mielenhäiriö, niin mitä sitten on elämän jatkaminen helvetillisessä tilanteessa? Kidutuskammio? Sadomasokismia? Kyllä, juuri sitä. Itse valitsen, jos minulta vain löytyy siihen tarpeeksi tahtoa, mieluummin mielenhäiriön kuin kidutuskammion. Tämä valinta merkitsee kuitenkin samalla perustavaa protestia kristillistä arvomaailmaa ja sen uskoa kohtaan. Elämä on kammottava erehdys, ei Jumalan armolahja.

.

3 

Nietzsche yritti romanttisen vitalismin ja Schopenhauerin taidekäsityksen hengessä estetisoida elämäntunteen ja ulottaa sen kolossaalisesti koskemaan koko maailmankaikkeutta. Hän puhuu oseaanisesta tunteesta, jonka ihminen voi tavoittaa maailmakokemuksessaan. Mutta Nietzschen ääni ei rivien välistä luettuna ja kaikessa liioittelussaan kuulosta kovin vakuuttavalta ainakaan tässä asiassa. Siinä on jotain jos ei teeskenneltyä niin pakotettua ja väkinäistä. Nietzschen Dionysos ei ole onnellinen vaan kuilun partaalla kävelevä desperado, joka stoalaisen itsekurin läpi yrittää rakastaa elämää. Mikä sovittamaton sisäinen ristiriita!

.

David Bentley Hart yrittää yhdistää Nietzschen kolossaalisen vitalismin lähes panteistiseen kristillisyyteen, jossa ‘autuus’, joka Jumalan luomistyön näkemisestä luonnossa seuraa, on uskon kokemuksellinen perusta. Mutta eikö tuon evolutiivisen luomistyön voi yhtä lailla nähdä kammottavana toistona, jossa syntyminen, lisääntyminen ja kuolema seuraavat toistaan vailla mitään muuta mieltä kuin tuo lisääntyminen [eli/tai informaation siirto] itsessään ilmentää? Eikö sen sokea ja päämäärätön syklisyys ole pikemminkin vankila, johon ihminen on tahtomattaan suljettu koko elämänsä ajaksi ja josta hän ei pääse pois kuin vasta kuolemassa? Eikö se ole pikemminkin helvetti, joka johtaa pelastukseen vasta loputtuaan – mutta vain kuoleman itsensä takia, ei sen jälkeen luvatun taivasosuuden vuoksi?

.

4

Mutta kas, luettuani pseudotieteilijää, minä toki alan ymmärtää ajatteluni ankeuden syytä. Minä olen parantumaton pessimisti ja tunne-elämältäni jotenkin häiriintynyt. Minun pitää oppia optimismin jalo taito. Minun pitää oppia ajattelemaan positiivisesti. Ehkä on niin, että joskus tulevaisuudessa on mahdollista vaihtaa pessimistille optimistin geenit ja saada hänet tällä tavoin ajattelemaan toisin. Koittakoon siis kaikille tuleville pessimisteille se päivä, jolloin he voivat käydä vaihdattamassa itselleen oikeat geenit, jotta heidän elämänsä ja ennen kaikkea heidän pessimismistään kärsivien optimististen lajitoverien elämä helpottuisi. Sellaista, tieteellisen geeni- ja emootiotutkimuksen ohjaamaa yhteiskuntaa odotellessa, täytyy pessimistin vain kärvistellä oman mielensä synkissä syövereissä. Tuota synkkyyttä kuitenkin valaisee kuilun toisessa päässä, tosin himmeästi mutta valaisee kuitenkin, optimismin ihanan helpottava valo. Kiitos tieteen ja tiedeyhteisön, joka on uuden uljaan elämänuskomme taivaisiin asti ulottuva kirkko.

Tietoisuus, totuus, vaikeneminen

Anonyymi kommentoi edellisessä päreessäni mm.:‘Mainittakoon, että tällä tietoisuustutkijalla olivat parhaat ajatukset.’

. 

Kyllä. Revonsuolla oli sentään esittää pari kolme erilaista näkemystä aiheen metafyysisestä ongelmallisuudesta, vaikkeivät biologi ja tähtitieteilijäkään turhan yksipuolisiin oletuksiin langenneet. Sen verran myönnettäköön [mutta samalla myös kritisoitakoon], että Valtaoja on useimmiten jopa yksipuolisuuteen asti täysin terveen järjen ihminen, mitä nyt ajoittain tuppaa ajautumaan sarjakuvamaiseen fantasia-metafysiikkaan [mikä on luonnontiedeihmisille varsin luonteenomaista], jonka ylivoimaisin edustaja lienee tällä hetkellä ‘tieteellisen’ paranoian kruunaamaton kuningatar Ironmistress.

. 

Eliminativismi itsessään on ihan koherentti teoria, mutta jos sitä halutaan käyttää naturalismin teoreettisena tukena tai ylipäätään kytkeä se naturalistiseen metafysiikkaan, ollaan vaikeuksissa. Eihän eliminitavismi voi sanoa edes sitä, että todellisuus ylipäätään on materialistinen. Eliminativismista nimittäin äärimmillään seuraa, ettemme voi puhua mitään edes yleiskäsitteellisistä entiteeteistä [niitä ei ole olemassa fysikaalisessa todellisuudessa], kun taas naturalismi tekee aina tämän eliminativististen lähtökohtiensa suhteen loogisesti ristiriitaisen hypoteesin - jos siis oletetaan, että eliminativismi on naturalismin perustava filosofinen lähtökohta. Jos taas naturalismi etsii tietoisuuden tutkimisessa teoreettista perustaa esim. emergentistä materialismista [joka on eräs hylomorfismin muunnelma ja siten oxymoron], se joutuu hylkäämään pelkästään fysikaalisten syy-yhteyksien kautta johdetun selityksen tietoisuudesta.

. 

Tähän dilemmaan ei ole empiirisesti mahdollista eikä loogisesti pätevää ratkaisua. Päädymme aina kehäpäättelyyn ja paradoksiin. Savoj Zizek tietysti selittäisi asian dialektisesti, mutta onko kaksiarvo-logiikkaan sitoutunut käsitteellinen dialektiikka lopulta muuta kuin käsitteisiin implikoidun semantiikan venytystä absurdeihin mittoihin eli lopultakin pelkkää sanoilla leikkimistä: eräänlaista teesi-antiteesi-peliä ad inf. Mitä nyt synteesiä yritetään joskus hahmottaa, mutta eihän dialektiikalle mitään loppua voi olla, ei ainakaan, jos oletetaan hengen kehityksen olevan analoginen biologisen evoluution kanssa[1]. Muussa tapauksessa dialektiikka pysähtyy hyvin nopeasti omien argumentatiivisten mahdollisuusehtojensa rajoihin. Jos se ne ylittää, liikutaan jossain naturalistisen holismin, panpsykismin tai platonistis-kristillisen mystiikan alueella.

. 

Poliittisesti ja metafyysisestikin hyvin erilaisia lähtökohtia edustavat Zizek ja Pauli Pylkkö väittäisivät yllättäen molemmat vastaan heittämällä Schellingin kehiin, mutta siinä vaiheessa minä nostan kädet ylös ja sanon: kiitti vaan, mutta nyt minä en enää ymmärrä. Kieltäydyn jatkamasta tätä verbaalisirkukseksi muuttunutta käsiteilotulitusta ja ‘valitsen’ mieluummin vaikka zeniläisyyden ja sen koanit, sillä siihen myös Schellingin täytyy lopulta semanttisesti päätyä: joko tautologiseen nonsenseen tai vaikenemiseen. Esikäsitteellinen dialektiikka on minulle tie tyhjyyteen. Ja jos tyhjyys on ‘totuus’ niin siinähän on, aina vain parempi, koska kysyminen loppuu ja alkaa lopullinen mielenrauha.

. 

Jälleen kerran Wittgensteinin askeettista mystiikkaa henkivä: siitä, mistä ei voi puhua [eli semantiikka ylipäätään] on vaiettava, pätee. Se, joka vaikenee lopullisesti, on saavuttanut ‘totuuden’ [joko palannut tai edennyt totuuteen, miten vain], ei ainoastaan luonnosta vaan myös ja etenkin tietoisuudesta. Ja, kuten sanottu, hän on saavuttanut silloin myös mielenrauhan. Tämän verran annan suosiolla periksi idän suurille ajatteluperinteille, buddhalaisuus mukaan lukien.

*

[1] Myös meemit on mahdollista tulkita käsitteellisiksi analogioiksi, jotka eivät siis ole todellisia samassa mielessä kuin geenit. Mikäli tällainen samaistus kuitenkin tehdään [esim. Ironmistress], on ajauduttu hylomorfistiseen metafysiikkaan niin että paukahti. Meemiä, toisin kuin geeniä, ei voi havaita. Meemi on pelkästään kätevä fiktio ja siten käsitteellinen väline jossain diskurssissa [kielipelissä].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/oikeudenmukaisuus-ansiona-aristoteles.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Wilhelm_Joseph_Schelling

http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_von_Schelling

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eliminativismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Panpsykismi

Oikeudenmukaisuus ansiona: Aristoteles ja 'luonnollinen rasismi’

Jos Platonia voi pitää sekä proto-natsina että proto-kommunistina, ei Aristoteles ollut kuin enintään rasisti. Parlamentaarisen demokratian [erotuksena antiikin Kreikan suoraan demokratiaan, jossa suurin osa ihmisistä jätettiin kaiken poliittisen vaikuttamisen ulkopuolelle] perimmäinen lähtökohta sen sijaan juontuu stoalaisuudesta ja Paavalin stoalaisvaikutteisesta kristinuskosta, joka teki Jumalasta universaalin ja siten myös jokaisesta ihmisestä perimmältään tasavertaisen Jumalan edessä. Toki tämä periaate löytyy [joskin hieman ehdollisena johtuen Jumalan tekemästä liitosta nimenomaan Israelin kansa kanssa] myös Raamatun deuteronomisista teksteistä.

*

Demokratian ikuinen ongelma on siinä, miten oikeudenmukaisuus [mikä on oikein, mikä väärin] ja ansio [meriittinä ja aatteellisena arvona] voidaan sovittaa yhteen. Aristoteles ratkaisee tämän ongelman ehkä kaikkein käytännöllisimmin, mutta hänelle kyseessä on aina tietyn poliksen eli yhteisön sisäisistä, siis paikallissidonnaisista, ratkaisuista, joita ei voi soveltaa universaalisti.

*

Platonin ongelmana oli se, miten oikeudenmukaisuus voidaan määritellä ja oikeuttaa argumentatiivisesti pätevällä tavalla [varmana tietona], ja siten universaalisti. Kysymys on siitä, palautuuko oikeudenmukaisuus aina tehokkuuteen [hyöty, intressi, voima] vai voidaanko sille osoittaa jokin perustavaa laatua oleva Hyvän idea, jota tietyt perusarvot edustavat ja joita oikeudenmukaisuus yhteiskunnallisena organisaationa ilmentää.

*

Platon ei anna tähän kysymykseen lopullista ratkaisua, vaikka kehitteleekin Valtio-dialogissaan yhteiskunnan, jossa oikeudenmukaisuus muka toteutuu universaalisti ansioiden, kykyjen ja tasa-arvon periaatteen ‘sopusointuna’. Mutta Platonin valtiomalli muistuttaa pikemminkin jonkinlaista kastijärjestelmää [‘natsitettua’ kommunismia] kuin yhteisöorganismia, joka pystyy säätelemään itseään joustavasti. Tässä yhteiskuntamallissa ihmisten ansiot [siten myös oikeudet ja tarpeet] on arvioitu lopullisesti määriteltyjen kykyjen mukaan ammattien ja meriittien perusteella [vrt. systemaattinen älykkyysosamäärä-eugeniikka, johon eräät piilorasistit ovat hurahtaneet].

*

Aristoteleen vaihtoehto on yhteisöllisesti joustavampi ja siten käytännöllisempi, mutta voidaanko oikeudenmukaiseksi kutsua mitä tahansa yhteisöä, joka organisoituu paikallisesti tulkitun ansioperiaatteen ja arvoperustan mukaan? Aristoteleen malli on jos ei sentään yhtä idealistinen kuin Platonin, niin ainakin siinä vähät välitetään ihmisten välille syntyvän eriarvoisuuden oikeudenmukaisuusperustasta, mikäli se täyttää ne paikallisesti hyväksytyt hyvekriteerit, joilla ko. yhteisön ansioperiaate legitimoituu. Aristoteleelle mikä tahansa yhteisö, jossa toteutuu hyveellisen käytännön mukainen ansioperiaate, on myös oikeudenmukainen yhteisö, eikä hän problematisoi erikseen itse legitimaatio- ja päätösprosessia, jossa tietyt arvot ja ansiot arvioidaan jonkin erillisen oikeudenmukaisuusperiaatteen tai normatiivisen hyötykriteerin mukaan [vrt. Habermasin ‘tarkennettu’ desisionismi, jossa päätöksenteon ideaalinormisto takaa oikeudenmukaisuuden toteutumisen tai Rawlsin reflektiivisen tasapainon periaate].

*

Mitähän empiristi mutta ‘umpirationalistinen’ hyveteoreetikko Aristoteles sanoisi meidän arvoliberaalista demokratiastamme? Entä islamilaisten valtioiden  teokraattistyyppisestä järjestelmästä? Luultavasti pitäisi niiden käsitystä hyveellisistä käytännöistä enemmän tai vähemmän väärinä. Demokratiaa hän kritisoisi, koska siinä arvot ja siten myös päämäärät on korvattu keinoilla [menetelmäoikeus ~ proseduuri, enemmistöpäätös], jolloin demokratia on kykenemätön ansioihin perustuvan hyveen oikeaan soveltamiseen politiikassa. Islamia hän luultavasti pitäisi demokratiaa parempana vaihtoehtona, mutta kritisoisi sen liian dogmaattista arvoperustaa, joka estää ansioitten joustavan poliittisen arvioinnin kulloisestakin tilanteesta käsin sovellettuna käytäntönä. Aristoteles ei ollut fundamentalisti jos kohta ei myöskään demokraatti, pikemminkin jonkinlainen valistunutta itsevaltiutta kannattava konservatiivi.

*

Oletan, että Aristoteles olisi suhtautunut melko myötämielisesti älykkyysosamäärä-eugeenikkojen endogamia-projektiin eikä olisi pitänyt sitä ainakaan ‘väärällä tavalla’ rasistisena: perustaahan se lähtökohtansa määriteltävissä ja jopa laskettavissa[?] oleviin kykyihin, taipumuksiin ja tietynlaisiin tunteisiin, jotka tulkitaan hyveiksi ja joiden edistäminen tuottaa ansioita. Näin ajatellen Aristoteles hyväksyisi sellaisen politiikan, jota nykyään pidetään ainakin liberaalissa ja demokraattisessa järjestelmässä rasistisena.

*

Platonin hahmottelema universaalisti oikeudenmukainen ideaaliyhteiskunta ei siis ole Aristoteleelle toteutettavissa oleva malli, koska politiikka tapahtuu aina kaupunkivaltion [poliksen] sisäisinä käytäntöinä, ei alunperin utooppisessa teoreettisessa kuvitelmassa, joka väen väkisin yritetään saada toimimaan kaikkialla riippumatta siitä, miten se lopulta soveltuu erityyppisten ihmisryhmien käytännöksi. Yhteisöjä on monenlaisia ja Aristoteles pitää niitä suhteellisen itsenäisinä ja siten toisistaan poliittisesti riippumattomina yksikköinä. Aristoteleen yhteiskunnallinen perusyksikkö ei ole yksilö, kansa tai peräti utopia vaan kotitalous ja polis.

*

Demokratiassa taitava retorikko voi Aristoteleen [myös Platonin] mukaan manipuloida äänestäjänsä katteettomilla lupauksilla jopa siinä määrin ja sillä seurauksella, että poliittinen valta saattaa keskittyä harvojen käsiin tai nostaa valtaan tyrannin [vrt. pankkien valta liberaalissa demokratiassa, jota Alain Badiou kutsuu pääomaparlamentarismiksi].

***

Mutta miten ansio ja oikeudenmukaisuus lopultakin kytkeytyvät periaatteellisesti toisiinsa? Sitä minä en vieläkään ymmärrä. Aristoteles nimittäin esittää pelkästään hyper-rationaalisen mallin, jonka mukaan poliittisten käytäntöjen tulee kussakin yhteisössä rakentua, käytäntöjen sisällöistä riippumatta. Minun mielestäni myös tällainen etiikka ja politiikka, olipa se sitten miten joustavaa tahansa, mitä se ei loputtomiin tietenkään voi olla, koska ratkaisut eivät synny itsestään eli suoraan hyveellisistä käytännöistä [*], on lopulta vain pelkkä malli ja proseduuri myös sen vuoksi, että se jättää arvo- ja normikysymykset kunkin yhteisön erikseen ratkaistavaksi. Ikään kuin juuri ne eivät aiheuttaisi suurimpia kiistoja ihmisten välillä.

.

Itse olen sitä mieltä, että jos aristoteelinen malli toimii, se ei johdu itse mallista vaan jostain muusta, mutta siihen muuhun ei  Aristoteles juurikaan ota kantaa, vaikka tiedämme, että hän oli jonkinlaisen valistuneen itsevaltiuden kannalla, joskin perimmältään kai jonkinlainen eklektikko, mitä poliittiseen järjestelmään tulee.

* 

[* ] Aristoteles-spesialisti Alasdair MacIntyre kuitenkin olettaa, että juuri tämä on yksi Aristoteleen käytännöllisen järjen peruslähtökohtia. Tiedollisesti pätevä praktinen syllogismi, joka Aristoteleella väistämättä implikoi perustakseen ja päämääräkseen hyveellisen käytännön, ei toteutuakseen tarvitse erillistä päätösaktia [ja siten erillistä legitimaatiota] vaan toteuttaa itse itsensä. Tiedollinen, hyveellinen ja käytännöllinen ovat Aristoteleella yksi ja sama asia [vrt. muodon, aineen ja liikkeen ykseys Aristoteleen biologis-metafyysisessä teleologiassa]. Legitimaatio sisältyy jo tähän prosessiin itsessään.

*

Eräät modernin poliittisen teorian suuntaukset [arvoliberalismi, sosialismi] eivät kuitenkaan ole tästä asiasta Aristoteleen kanssa samaa mieltä vaan pitävät sitä kehäisenä ja metafyysisenä verbaliikkana, joka ei pysty tekemään ja jossa ei kai edes haluta tehdä eroa esim. rasististen ja ei-rasististen käytäntöjen välillä, mikä tietenkin vaatisi rasismin kieltäviä lakeja. Aristoteleen oma, positiivinen, näkemys sellaisesta eriarvoisuudesta, jota me kutsumme rasismiksi, mutta jota ei hänen aikanaan pidetty lainkaan samassa mielessä tuomittavana kuin nykyään, ei Aristoteleen teorian kannalta ole kuitenkaan olennaista, koska sen lähtökohta ei ole yksittäisissä arvoissa tai oikeuksissa vaan kunkin yhteisön hyveellisissä käytännöissä, jotka vaihtelevat.

*

Mutta onko rasismi lopulta vain määritelmäkysymys eikä kuvaa todellisia ihmisten välisiä suhteita ja hierarkioita, mikä merkitsee, että ainakin liberaalidemokraattiset lait ovat tässäkin asiassa enemmän tai vähemmän ‘luonnottomia’? Ehkä meidän pitäisi tosiaan unohtaa koko rasismin ajatus, kuten nimimerkki Valkea [Hiljaista pohdintaa] toteaa, ja ryhtyä kaikin voimin toteuttamaan yhteiskuntaa, jossa eriarvoisuus toteutuu luonnonmukaisesti ja toimivasti, siten myös hyveellisesti, kuten hyveellinen hylomorfisti Aristoteles asian ymmärsi. Vai mitä? Eikö tämä ole vakavan pohtimisen arvoinen asia? Hm. Joku pyörittelee päätään...ei, se ei ole vain minun peilikuvani vaan myös joku muu. Itse asiassa moni muu.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre#Whose_Justice.3F_Which_Rationality.3F_.281988.29

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4yt%C3%A4nn%C3%B6llinen_syllogismi

Kysymys, arvoitus, mysteeri

1

Arvoituksen voi ratkaista. Arvoitukselle löytyy aina jonkinlainen järjellisen päättelyn tukema luonnollinen syy. Mysteeri sen sijaan on ratkeamaton dilemma. Mutta miten arvoitus ja mysteeri voidaan erottaa toisistaan. Miten voimme sanoa, että jokin on ratkeamaton arvoitus eli mysteeri? Milloin voimme luopua kysymisestä ja sanoa: se on mysteeri. Eikö meidän tunnustaaksemme, että emme pysty ratkaisemaan jotain arvoitusta, pitäisi tietää, ettei se ole ratkaistavissa? Mutta jos tiedämme, ettei jokin ongelma ole ratkaistavissa, meidän täytyy tietää silloin edes jotain [mutta jotain varsin olennaista] itse mysteeristä. Emmehän voi luopua kysymisestä, vaikka arvoituksen mahdottomuus olisi todistettu tiedollisesti ja/tai kokeellisesti. Voimmeko? Vai paremminkin: pitäisikö meidän luopua silloin?

.

2

Kysymys on ensisijaisesti siitä, miksi kysymme ja toissijaisesti siitä, miten kysymme. Jos evoluutio on ‘luonut’ meidät uteliaina ja ajattelevina olentoina kysymään ja myös mahdollisimman taitavasti ratkaisemaan kysymyksemme, voiko eteemme koskaan tulla mitään sellaista, mitä ei voisi pätevästi ratkaista? Evoluution ‘ihmiseen sisällyttämän paineen ja voiman’ eteenpäin sysäämänä toimiva ihmisluonne kuitenkin pakottaa meitä etsimään parempia ratkaisuja jo pelkästään hengissä selviämisemme ja paremman hyvinvointimme vuoksi. Jos päädymme silti olettamaan, ettei jokin kysymys ja ongelma ole mitenkään ratkaistavissa, meidän olisi luovuttaaksemme opittava tyytymään johonkin jo saavutettuun ratkaisuun, lopetettava sen kysyminen yhtään perustavammin ja itse asiassa unohdettava koko ongelma, koska se on nyt saanut tiedonhankintamahdollisuuksiemme rajoissa ratkaisun, jota emme voi muuksi muuttaa.

.

3

On loogisesti itsensä kumoavia väittämiä, jotka eivät ole arvoituksia vaan paradokseja. Kun sanon: nyt minä valehtelen, niin valehtelenko silloin vai en? Jos väitteeni on totta, en valehtele, jos se taas on valhetta, se on totta. Tällainen itsensä kumoavuus ilmentää kaikkein yksinkertaisimmillaan mahdottomuutta todistaa kielessä yhtään mitään ajautumatta kehäpäättelyyn ja/eli paradokseihin. Kieli on itseensä viittaavaa ja siksi valehtelijan paradoksi toistuu ja ikään kuin uusintaa itseään loputtomiin kaikissa loogisissa todistuksissamme koskien ei ainoastaan dialektista argumentaatiota vaan myös hypoteeseista kokeellisen tieteen havaintojen perusteella tehtyjä induktiivisia yleistyksiä, jotka on teoriatasolla todistettava deduktiivisesti. Ainoa ‘tosi’, tieto, mitä meillä kielellisinä olentoina voi olla, on jotain, mitä ei voi eikä tarvitse todistaa. Se on yhtä aikaa sekä itsestään selvyyttä, uskoa että tervettä järkeä, joka koskee vain tuttuja asioita ja ilmiöitä.

.

4

Silti kysymme. Alusta lähtien ja loppuun asti. Miksi? Uteliaisuutemme ei lopu, vaikka keinomme näyttäisivät loppuvan. Ja kun uteliaisuutta ei voi tyydyttää enää tarkoitusperiimme nähden pätevimmiksi testatuilla keinoilla ja kokeilla, se muuttuu ihmettelyksi, joka on kaiken filosofisen kysymisen alku – ja loppu. Ihmettely sinänsä on jos ei välttämättä mysteeri niin ainakin se ilmaisee uteliaisuuden viimeisen pisteen, jossa ratkaisukeinot loppuvat, mutta uteliaisuus ei. Uteliaisuudella on tässä kaksi vaihtoehtoa: joko siirtää kiinnostuksensa kohde muualle tai muuttua ihmettelyksi. Ihmettely on kaiken uskonnon ja kaiken rationaalisen filosofian lähtökohta. Se on myös mysteerin lähtökohta.

.

5

Pelkästään utelias sen sijaan ei koe olemassaolossa mitään mysteeriä. Kohdatessaan mielestään ratkaisemattoman ongelman utelias empiristi yleensä jossain vaiheessa siirtää kiinnostuksensa muualle, muihin kohteisiin. Koska hänen intellektinsä ‘tyydyttyy’ vain aistien kautta saavutetuista kohteista, se ei voi edes ajatella ei-aistillista [ikään kuin jopa inhimillinen ajattelukin olisi vain ‘aistimista’ = empiristin kategorinen virhe].

.

6

Uskonnollinen ihminen ja filosofi sen sijaan jatkavat kysymistä. Uskonnollinen ihminen ratkaisee kysymisensä loputtomuuden päätymällä Jumalaan ja ryhtymällä palvomaan ‘häntä’. Filosofi sen sijaan ihmettelee loputtomiin. Filosofi voi toki uskoa tai olla uskomatta Jumalaan, mutta siitä huolimatta ja lopultakin juuri sen takia, koska hän ei lopeta ihmettelyään, mysteeri on myös hänelle koko ajan läsnä. Utelias empiristi sen sijaan jatkaa havainnointiaan ja jatkuvaa tiedonkeruutaan eikä ala ihmetellä jotain/mitään loputtomiin vaan etsii uuden vielä ratkaisemattoman kohteen, jolle yrittää löytää tiedonhankintamahdollisuuksiensa rajoissa jos ei varmaa niin ainakin tyydyttävän selityksen.

.

7

Kuitenkin myös havainnoista ‘totuuden’ todisteita etsivä empiirikko voi uskoa klassisen teismin ‘ei-havaittavaan’ Jumalaan, jota/mitä ei voi olettaa ja ymmärtää projektiivisesti eli ihmisenkaltaiseksi ‘suureksi toiseksi’, joka ‘sijaitsee’ kuin mikä tahansa materiaalinen kohde jossain ‘paikallistetussa ajassa’ vaan inhimillisen ajattelun mahdollistavaksi tietoisuuden ja olemassaolon Ykseydeksi. Näin ajatellen Jumala [em. ‘Ykseytenä’] on empiirikolle itsestään selvyys, jota ei tarvitse problematisoida ja joka oletetaan annettuna - uskoipa hän ‘siihen’ Jumalana tai pitipä sitä a-teistisesti ‘luonnollisena asiana’[?]

.

8

Rationaaliselle metafysiikalle Jumala on inhimillisen ajattelun perustana perimmäinen paradoksi, jota ei voi ‘ratkaista’, ja jonka voi määritellä vain tautologiana tai performatiiveilla [rukoukset], metaforilla ja narratiiveilla [*]. Niinpä evankeliumien Jeesuksen Jumala on tosi narratiivisena kuvauksena, ei loogisesti eikä empiirisesti.

.

9

Se, joka uskoo Jeesuksen Jumala/an, uskoo tietyn kertomuksen Jumala/an. Sitä, onko tämä usko ristiriidassa sen Jumalan kanssa, jota Tuomas Akvinolainen pitää olemisen analogiana, pidän kuitenkin outona väitteenä [jonka esim. Luther ja Heidegger esittävät (tosin hyvin erilaista lähtökohdista)]. Jumala ei ole persoona eikä mikään tunteva ‘olio’ siinä mielessä kuin ihminen. Pyhän Kolminaisuuden persoonat ovat pelkästään teologis-metafyysisiä metaforia, jotka hahmottavat evankeliumin jumalakäsitystä teologis-filosofisessa kontekstissa. Joka muuta väittää, on joko ymmärtänyt Jumalan kategorisesti väärin ja ajautuu väistämättä jonkinlaiseen polyteismiin ja antropomorfismiin/antroposentrismiin [kreationismi] tai samaistaa J/jumalan  ei-subjektiiviseen eksistenssiin [Heidegger].

.

10

Jumala-selitykset ja -kuvaukset tyypittyvät hyvinkin erilaisilla tavoilla kohti ‘ratkaisua’, joka ei ole enää puhtaasti empiirinen eikä pelkästään rationaalinen: 1] Jumalan/jumalien ‘lepyttäminen ja lahjominen’: luonnonuskonnot ja polyteismi yleensä, 2] J/jumalaa kohti pyrkiminen [a) Platon: anamnesis: rationalistinen ‘paluu’ alkuperäisiin [‘jumalallisiin’] Ideoihin, b) Aristoteles: teleologia: kehitys kohti täydellistymistä eli täydellistä Hyvää, c) Plotinos: (i) kääntymys kohti kaiken alkua eli Yhtä; (ii) Augustinus, Pseudo-Dionysios: mystinen tie: purgatio, illuminaatio, unio)] tai 3] Jumalan ihmiselle antaman ‘ehdollisen’ lupauksen täyttyminen [kirjan uskonnot: lähtökohtana juutalainen monoteismi: uskonnollinen kultti ja uskonnollinen laki Jumalan lupauksen ‘ehtoina’]. Vaihtoehdot 1 ja 3 ovat lähellä toisiaan, koska juutalainen monoteismi oli ainakin varhaisimmassa vaiheessa monolatriaa [Jahve oli/on yhden kansan oma Jumala, vaikka hänen lakinsa päti kaikkiin ihmisiin] eikä universaali monoteistinen transsendenssi, kuten klassinen teismi asian määrittelee [esim. David Bentley Hart: The Experience of God].

.

11

Sekä tiukan rationaalinen filosofi että empiirisen evidenssin etsijä voi päätyä uskomaan johonkin näistä jumala-käsitysten tyypeistä, jotka eroavat toisistaan merkittävästi, mutta ainakaan rationalisti ei lopeta ihmettelyään, koska hänelle empiirinen evidenssi ei milloinkaan voi tavoittaa Jumalaa eikä mystinen kokemus taas ole ymmärrettävissä järjellisesti. Jumala ei siis ole rationalistille arvoitus, joka joskus jollain tavalla ratkeaa havainnon tai jopa kokemuksen kautta, ymmärrettiinpä tuo ratkaisu sitten mysteeriksi tai ‘tiedoksi’. Ihmettely on filosofille loputon ‘tehtävä’ ja rationaalinen metafyysinen ihmettely on ihmettelyn äärimmäisin ja syvällisin muoto - myös hylomorfisti Aristoteleelle, jonka teleologis-metafyysinen empirismi ja biologismi perustui kuitenkin johdonmukaisella tavalla käytännölliseen järkeen [jonka, kuten järjen yleensä] ensimmäiset peruskategoriat pitää olettaa kategoris-rationaalisesti [joskin pragmaattisesti] tosiksi; niitä ei voi löytää suoraan yksilöolioista vaan ne ovat metafyysisiä postulaatteja, tosin ‘käytännöllisiä’ sellaisia.

.

[*] Performatiivi on sanallinen ‘teko’, esimerkiksi: 'kastan sinut Liisaksi', 'julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi’, mutta myös: 'ajattelen siis olen'.
*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Monolatria

Minkälaisia ajatuksia puuttuvat pilkut saattavat herättää?

Iines kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: 'Minua taas häiritsevät anonyymin puuttuvat pilkut, jotka tekevät lauseesta lukukelvottoman.', johon RR: ‘Puuttuvat pilkut? No jos muuta ei puutu, niin soon ISMO’.

.

Rehellinen ollakseni, pilkut ovat tärkeitä, koska ne rytmittävät luetussa ilmenevän ajatuksen kulkua ja tekevät siitä samalla ymmärrettävämpää. Englanninkielisen tekstin lukeminen on tässä mielessä hieman ongelmallisempaa. Kun on tottunut 'suomenkieliseen' pilkutukseen, se saattaa hankaloittaa erittäin pitkien virkerakenteiden ilmaisemien ajatusten avautumista. Mutta tällaiset ongelmat tietysti minimoituvat, jos lukee jatkuvasti eri tyyppistä englanninkielistä tekstiä ja etenkin jos joutuu keskustelemaan englanniksi päivittäin. Tätä jälkimmäistä ‘vaaraa’ ei minulla taida olla, enää.

.

Lukemisen suhteen olen vuosi vuodelta päätynyt yhä valikoidumpaan ja rajatumpaan makuun, eikä tämä blogikaan tunnu enää pyörivän kuin tietoisuuden ongelman ympärillä, ikään kuin kissa kuumaa puuroa kiertäen. ‘Pelkän’ historian, jos sellaista nyt on olemassakaan [tarkoitan historiaa historian itsensä takia: en voi ymmärtää sellaista tutkimusmotivaatiota, jossa ollaan kiinnostuneita ‘vain’ tosiasioista (mitä ne ovat)?] osuus on vähentynyt jatkuvasti 15-20 vuotta sitten suorittamani kolmen historian perusopintoarvosanan jälkeen [kulttuuri-, yhteiskunta-, sekä Suomen ja maailmanhistorian perusopinnot]. 
.
Mutta tietenkin historia on koko ajan läsnä, niin filosofiassa kuin tieteessä. Joka muuta väittää, ymmärtää rationaliteetin [ja järjenkäytön ylipäätään] jos ei valheellisesti ja väärin niin ainakin toivottoman yksipuolisesti ja siten fundamentalistisesti. Silti koen 'pelkän' historian nykyään peräti tylsäksi projektiksi tai pidän sitä jonkinlaisena anekdoottikokoelmana, joka voi viihdyttää, mutta joka ei esimerkeistä huolimatta anna valmiita [jos minkäälaisia] ratkaisuja mihinkään ongelmaan. Viimeinen päätös jää aina oman henkilökohtaisen vakuuttuneisuuden varaan; sitä ei voi johtaa menneisyydestä [ks. MacIntyre , joka ei ole näin pessimistinen historian suhteen].

.

Myöskään 'kauno'kirjallisuutta en enää nykyään kovin paljon lue. Olen kai laiskistunut lopullisesti sairauden myötä. Sitä paitsi kirjallisuudesta on tullut nykyään siistiä genre- ja bulkkityyppistä tavaraa [esim. dekkarit], jos kohta kirjallisuus on jo 1800-luvulta lähtien ollut lisääntyvässä määrin myös massojen kertakäyttökamaa. Jopa ja nimenomaan dada on ‘myynyt itsensä’ kulutushömpälle. Mutta dadahan elää ei ainoastaan tässä hetkessä vaan myös tulevaisuudessa, ehkä jopa ikuisuudessa. Onko dada siis perimmältään romanttinen projekti?

*

Jos joku haluaa tietää, mitä kirjoja arvostan eniten juuri nyt [ja ehkä aina], suosittelen Alasdair MacIntyren 1980-luvun aikana julkaistuja teoksia: 'After Virtue, Whose Justice? Which Rationality? ja Three rival versions of moral enquiry'.

.

Mutta olenko minä kuten skotti MacIntyre, roomalaiskatolisuuteen kääntynyt, skotlantilaista skeptisismin ja utilitarismin perinnettä kritisoiva entinen marxilainen? No en todellakaan ole, joskin mieluusti haluaisin olla. MacIntyren hyve-etiikan kehitykseen painottuvat tutkimukset edustavat minulle laaja-alaisimmin ja koherenteimmin perusteltua näkemystä siitä, mitä järjenkäyttö [‘optimaalinen’ rationaliteetti] parhaimmillaan voi olla, koska hän pystyy uskottavasti ellei peräti vakuuttavasti yhdistämään analyyttisen filosofoinnin, poliittisen filosofian ja uskonnollisen tradition vertailemalla intellektuaalisen historian eri kehityslinjojen yrityksiä ratkaista aiemman päälinjan perusratkaisujen ongelmat, joita tuo aiempi linja ei omista rationaalisista lähtökohdistaan käsin pysty välttämättä edes näkemään. Intellektuaalisella kehityksellä on MacIntyren mukaan paitsi historialliset alkuehtonsa myös jonkinlainen päätepiste, joka MacIntyrelle itselleen on Tuomas Akvinolaisen Summa Theologicassa tekemä synteesi Aristoteleen empiristisestä [joskin äärimmäisen rationaalisesta] teleologiasta ja Augustinuksen [uus-]platonilaisesta teologiasta.

.

MacIntyrea voi pitää kommunitaristina [mikä ei tarkoita lainkaan samaa kuin kommunismi]. Minä itse taas olen hyveeseen pyrkivä nihilisti, jonkinlainen Nietzschen ‘vammauttama’ uskonnollis-filosofinen desperado. Mutta MacIntyre siis edustaa minulle tällä hetkellä filosofisen ajattelun perinteen [laajasti käsitettynä] ehkä kaikkein merkittävintä eettis-poliittista vaihtoehtoa, olkoonkin, että käytännössä hän tulee pysymään enintään eräänlaisena oman ajatteluni ‘filosofisena ideaalina’, ei de facto sellaisen filosofisen vaihtoehdon edustajana, johon itse avoimesti sitoutuisin ja jonkalaista filosofiaa itse kirjoittaisin, jos ylipäätään sellaista kirjoitan. Mutta pitäähän ihanteita olla, vai mitä?

*

Niin, olenhan minä nyt jonkun nykyromaaninkin lukenut. Esimerkkinä Joel Haahtelan ‘Tähtikirkas, lumivalkea’. Ei Kemppinen sitä turhaan ole kehunut. Se on kiehtovaa ja sielun syvyyksiin luotaavaa tekstiä: päiväkirjamerkintöihin perustuva tarina ihmisestä, jonka elämän ja ajattelun vaellus päätyy liian pitkälle mielen syvyyksiin ja joka lopulta tuhoutuu tai itse asiassa tuhotaan systemaattisen endogaamis-eugeenisen yhteiskunnan ihmisjalostuskoneistossa: natsien eutanasiaprojektissa, Bernburgin psykiatrisessa sairaalassa. Kirjoittajan tietty impressionismi tuo ajoittain mieleen minäkertojaksi ryhtyneen Tsehovin, joka samaistuu päähenkilöönsä tällä kertaa psykiatriaan erikoistuneen lääkärin näkökulmasta.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Communitarianism

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunitarismi

http://www.iep.utm.edu/p-macint/

http://en.wikipedia.org/wiki/Summa_Theologica

http://en.wikipedia.org/wiki/Rationality

http://en.wikipedia.org/wiki/Bernburg_Euthanasia_Centre

Tietoisuus on valhe, joka kertoo totuuden [= tarinan totuudesta]

Anonyymi kommentoi päreessäni ‘Evoluutiota vai sykliä?: Viittasin noissa kommenteissani siis Ken Wilberin teorioihin, joihin voi tutustua lisää hänen kirjoistaan. Esim. tästä: http://en.wikipedia.org/wiki/Sex,_Ecology,_Spirituality

. 

Hyvä, että linkkasit tuon sivun, en ollut sitä laiskuuksissani lukenut. Paljon kiinnostavaa Wilderin yrityksessä saavuttaa ‘kokonaisnäkemys’ toki löytyy, mutta en minä nyt ihan noin maailmoja ‘syleilevä’ holisti ole, jos kohta holisti lainkaan. Painotan sillä tavoin ‘dualistista’ näkemystä, ettei meillä ole mitään pääsyä ulos tietoisuuskuplasta [vrt. Kant ja kyvyttömyytemme saada ‘suoraa’ tietoa empiirisestä maailmasta kokonaisuutena: ‘oliosta sinänsä’]. Emme voi tietää edes sitä, onko sen ulkopuolella mitään ja jos on, niin emme me siitä pysty mitään kertomaan tietoisuuden ‘sisällä’ – paitsi metaforisesti ja/tai täysin subjektiivisen kokemuksen tasolla, joka on yleensä enemmän tai vähemmän käsittämätöntä ‘privaattikieltä’ [jos sellaista nyt voi olla olemassakaan, koska kieli/kielenkäyttö perustuu aina paitsi symboleihin myös kieliopilliseen rakenteeseen, joka mahdollistaa ymmärrettävän kommunikoinnin]. Metaforinen puhe on aina ‘as if’ eli ‘ikään kuin’-kuvausta: ‘ilmenemisen’ kuvausta ‘toisin sanoin’. Tavallaan jo ‘toisin sanoin’ on liiallinen oletus, koska silloin oletetaan, että ilmenemiselle on olemassa ‘oikea ilmaisu’, jonka vielä joskus löydämme. Mitään sellaista ei voi olla, koska tietoisuus on syntynyt singulaarin järjen tekemistä yleistyksistä. Näitä metaforisia yleistyksiä voi käyttää kätevästi yksilöolioiden luokittelevaan ilmaisuun, mutta samalla ne myös vieraannuttavat meidät ilmenemisen ikuisesta indifferenssistä, jossa asiat ovat niin kuin ovat: tosiasioiden, ei olioiden, kokonaisuus [ks. Wittgensteinin Tractatuksen alkulause]. Ja siihen loppuu meidän ’suora’ tietomme tosiasioista, jos kohta sekään ei tietysti voi olla muuta kuin metaforista symboliikkaa tai merkkijärjestelmää: siis epäsuoraa yleistystä singulaarista perspektiivistä. Lopullinen representatiivisen tietoisuutemme ontologinen paradoksi tai katkos syntyy, kun tajuamme, ettei kaikkein eksakteimmallakaan tiedolla [ja varsinkaan sillä], siis tosiasioilla an sich [itsessään], ole mitään semanttista arvoa. Ne vain ovat: itsessään täydellisiä ja ‘välinpitämättömiä’. Ne eivät ‘avaudu’ meille, ellemme sulje niitä merkkijärjestelmiimme ja tee niistä tällä tavoin ontologisesti jotain muuta kuin, mitä ne tosiasioina itsessään ovat. Me emme toki symboleillamme [merkkijärjestelmillämme] tietoisesti väärennä tosiasioiden ilmenemisen kausaalisia ketjuja, koska merkkijärjestelmiin perustuvat mittaustapamme [*] kehittyvät, mutta me väistämättä irrotamme tosiasiat olemassaolon ‘puhtaasta aktuaalisuudesta’ oman ‘representatiivisen aktuaalisuutemme’ osiksi, jotta voisimme ikään kuin omistaa ne ja hallita niitä [vrt. magia]. Mikään perinteisen logiikan [kaksiarvologiikka, jossa eksistenssi-kvanttoreiden arvo on selvästi määritelty] puitteissa operoiva holismi ei voi ratkaista tätä paradoksia ajautumatta kehäpäättelyyn, joka osoittaa logiikan joko täydelliseksi [suljettuna systeeminä, joka täyttää vain omien ehtojensa ‘totuusvaatimuksen’] tai epätäydelliseksi [ristiriitaiseksi suhteessa totuusehtoihinsa]. Matematiikka sen sijaan, mitä lähemmäs tosiasioita se ‘päätyy’, sitä triviaalimmaksi se muuttuu. Matematiikassa kehämäisyys on hyväksyttyä ad hoc, sillä jos matematiikka ilmentää tosiasioita niin kuin ne tapahtuvat, kehät ovat itsestään selvä [triviaali] osa ilmenemistä. Kehät kuitenkin tekevät representaation eli symbolis-dialektisen argumentaation jos ei loogisena projektina mahdottomaksi niin ainakin ‘kyvyttömäksi’, sillä tosiasioiden ilmeneminen, vaikka se mitä ilmeisimmin näyttää toteuttavan usein tiettyjä säännönmukaisuuksia, ei sisällä symbolisia sääntöjä, jotka ovat transsendentaalisia suhteessa ilmenemiseen. Transsendentaalisuus on tässä tietoisuuden ‘ominaisuus’ [ymmärryksen muoto], joka ikään kuin ylittää ilmenemisen ‘puhtaan aktuaalisuuden/tapahtumisen’ konstituoimalla havainnoidut tosiasiat enemmän tai vähemmän käsitteellis-intuitiiviseen skeemaan. Käsitteelliset skeemat eivät ole ‘luonnollisen’ ilmenemisen ominaisuuksia [hylomorfisti tekee siis täysin metafyysisen alkuoletuksen ‘sekoittamalla’ keskenään kaksi eri tason ontologista/kategorista modusta]. Olen tässä asiassa enemmän Platonin rationaalisen ideaopin [yleisesti ottaen ‘matemaattisen’ lähestymistavan] kuin Aristoteleen empiristisen [‘käytännöllisen’ joskin samalla ‘umpimetafyysisen’] hylomorfismin kannalla. Sillä erotuksella, että en usko Platonin luolan ulkopuolisen maailman [Totuuden] olevan ihmisjärjen tavoitettavissa, ei ainakaan ‘järjellisenä’ kokemuksena. Kun puhutaan platonilaisittain alkuperäisten ideoiden muistamisesta [‘anamnesis’] ja ‘katselemisesta eli ‘theoriasta’, ollaan siirrytty vähintäänkin estetiikan ellei sitten jo [luku]mystiikan alueelle. Jokainen voi toki kokea, mitä kokee, mutta on täysin eri asia käyttää mitä tahansa merkkijärjestelmää [laajasti ymmärrettynä kieltä] tuon kokemuksen kuvaamiseen kuin ‘kokea’ se tässä ja nyt, suoraan ja ilman reflektiota [vrt. meditaatio]. Näin ollen me kaikki symbolis-representatiivisella tietoisuudella ‘varustetut’ olennot esitämme eräänlaista näytelmää [narratiivia], joka kuvaa todellisuutta, mutta joka ei ole todellisuutta vaan pelkästään ‘kertoo’ siitä jotain. Tietoisuus on kuin taide eli valhe, joka kertoo totuuden. Myös logiikka ja jopa matematiikka.

*
[*]  Vain mittaustavat kehittyvät, sillä itse ‘ilmeneminen’ ei ‘ontologisesti’ kehity, vaikka onkin muutoksen tilassa. Tietystä perspektiivistä nähty [ja muuta lähtöpistettä kuin singulaari perspektiivi meillä ei havainnointiin ole: kaavat ovat merkkijärjestelmiä, eivät havaintoja] kehittymisen/evoluution ajatus sisältää kuitenkin väistämättä funktioihin ‘piilotetun’ teleologian: perspektiivinen havainnointi ei yksinkertaisesti voi välttää tätä oletusta.
*

http://www.handprint.com/SC/NIE/GotDamer.html#sect4

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/evoluutiota-vai-syklia.html

Tietoisuus on pullon henki

Anonyymi kysyi edellisen päreeni kommentissaan: ‘Oletko lukenut Ken Wilberiä?’

.

No en todellakaan. Nimi on tullut jossain vastaan, mutta mikäli ensivaikutelmiini ja wikipedian tietoihin on luottaminen, en tule koskaan lukemaankaan. Lähestymistapani on täysin käsitteellinen eikä pyri sekoittamaan päättelyyn mitään empiristis-kognitiivisia [huuhaa-]oletuksia minän mystisestä evoluutiosta. Tietenkin myös minän evoluutiota on tapahtunut, mutta Wilberin lähestymistapa tähän asiaan on minulle jos ei nyt vastenmielinen niin ainakin vieras ja outo. Korostan vielä, että ‘pelaan’ tässä filosofista käsitepeliä, enkä pyri todistamaan yhtään mitään, en ainakaan käsitteiden ‘ulkopuoliseen’ todellisuuteen vetoamalla.

.

En pyri tietoisesti ‘nondualismiin’, vaikka kieltämättä tästä tekstistä sellainen vaikutelma saattaa jäädä, eikä se toki ole ihan väärin päätelty. Monismin ja dualismin ongelma on perustava myös tietoisuutta käsittelevässä ajattelussa. Mutta kuten olen viime aikoina enemmän kuin useasti pyrkinyt korostamaan [myös ja etenkin hylomorfismi-kritiikissäni], tietoisuus on peruuttamattomasti vieraantunut fysikaalisesta. Emme pääse ‘takaisin’ fysikaaliseen elävinä, tietoisina olioina, vaikka miten nerokkaasti havainnoisimme maailmaa. Tässä mielessä ontologinen dualismi on ihmisen kohtalo. Kaikki puhe kuolemattomasta sielusta, sielunvaelluksesta tai jälleensyntymästä ja mystisistä kokemuksista ovat minulle huuhaata. Kokemuksia ja tunteita toki on kaikensorttisia, mutta jopa tunneäly on minun mielestäni pikemminkin kategorinen väärinkäsitys kuin todella olemassa olevaa ei-käsitteellistä todellisuutta. Itse asiassa mitään ei-käsitteellistä todellisuutta ei ihmiselle ole olemassakaan, ei ainakaan niin kauan kuin hän on tietoinen olio.

.

Ihminen on maksanut tietoisuudestaan todella kovan hinnan. Evoluution ‘jumala karkotti’ hänet lopullisesti vaistojen ‘paratiisista’ tottelemattomuuden eli hyvän ja pahan omavaltaisen ‘haltuun ottamisen’ jälkeen käsitteellisen tiedon helvettiin. Oliko tottelemattomuudessa kyseessä ihmisen prometheusmaisesta hybriksestä vai oidipusmaisesta hamartiasta, jääköön tällä erää pohtimatta. Ulospääsy tietoisuuskuplasta on kuitenkin mahdotonta. Olemme kuin kärpäsiä tietoisuus-pullossamme. Luulemme pääsevämme sieltä joskus pois järkemme säilyttäen ja jopa älyllisesti parempina kuin ennen. Ei onnistu, ellei sitten pysty ‘valehtelemaan’ itselleen [ja muille] todella taitavasti.

.

Sorry Platon [sinä, joka olet edelleen yksi kaikkein suurimmista], minä en usko siihen luolan [pullon] ulkopuoliseen, häikäisevään totuuden valoon, en vaikka olettaisimme, että pullo [luola] on läpinäkyvä. Itse asiassa juuri pullon läpinäkyvyys osoittaa lopullisesti yrityksemme mahdottomuuden. Me kyllä näemme ja koemme todellisuuden sellaisenaan, tosin yhä suuremmassa määrin vain mittalaitteiden kautta. Tajuamme samalla myös erillisyytemme ja irrallisuutemme todellisuudesta, joka ei koskaan avaudu meille singulaareina olioina universaalisti vaan pala palalta, perspektiivi perspektiiviltä, mutta ei koskaan kokonaisuutena – paitsi teorioissa, mutta teoriat ovat pelkkiä symboleita, eivät todellisuutta. Todellisuudessa ei ole symboleita. Siellä on vain ‘puhdasta’ olemista, joka ei eroa olemattomuudesta. Meidän pitäisikin lähes ‘itsestään selvästi’ ymmärtää, että tämä ‘irrallisuus’ myös ja nimenomaan johtuu tietoisuudesta eli se, mikä mahdollistaa todellisuuden yhä tarkemman havainnoinnin [tietoisuus], erottaa meidät siitä.

.

Yritys päästä ‘ulos’ tietoisuuden vankilasta sekoittamalla päätään esim. meditaatiolla tai muulla huumeella ei auta, koska minkään päihteen vaikutus ei kestä loputtomiin. Nirvana tässä elämässä on harhaa. ‘Jossain muussa’ elämässä sitä ei tarvitse edes miettiä, mutta siitä elämästä emme voi tietää muuta kuin sen, minkä mielikuvituksemme taikoo esiin. Eikä se tietenkään välttämättä ole vähän. Nähtävästi myös Ken Wilber kuuluu näihin fantasia-jengiläisiin. Suhtaudun heihin kuin filosofinen mutta kolonialistinen antropologi täysin vieraaseen kulttuuriin [kaikki antropologit ovat väistämättä jonkinlaisia kolonialisteja]. En kuitenkaan edes teeskentele suvaitsevaisuutta vaan yritän pelkästään sietää ja joskus jopa ymmärtää.

.

Kärjistäen ja metaforisesti sanottuna Jumala on minulle se pullo, jonka läpi kärpänen katselee. Pullo ‘aiheuttaa’ tietoisuuden syntymisen. Kärpänen eli tietoisuus on tuon pullon vangittu henki [tämän enempää en anna periksi gnostilaisuudelle]. Pullon ulkopuolella on jotain, mistä emme [huolimatta nerokkaista ajattelujärjestelmistämme ja mittauslaitteistamme sekä juuri niiden takia] voi lopulta tietää mitään muuta kuin, että se on kaikki eikä mitään eikä senkään vuoksi voi ‘sijaita’ meidän representatiivisten ajattelujärjestelmiemme ulottuvuudessa.

.

Mikään ei ole niin mieletöntä kuin sanoa, että tieto ja tiede lähestyy totuutta. Metaforisesti, narratiivin puitteissa ilmaistuna vain kokemus voi päästä totuuden ‘läheisyyteen’, mutta edes kokemus ei voi sitä saavuttaa – tuhoutumatta: ‘Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.’ [2. Moos. 33:17-23].

*

http://www.evl.fi/arkkipiispa/jp17-1-99.htm

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/mahdollista-ja-mahdotonta-puhetta.html

Mahdollista ja mahdotonta puhetta Jumalasta

Kaikki subjekti-predikaattirakenteeseen perustuva kielenkäyttö, jolla puhutaan Jumalasta, on väärinkäsitys ja mahdottomuus. Siksi jokainen, joka puhuu Jumalasta, puhuu aina jostain muusta kuin Jumalasta. Jumalasta ei voi puhua kuin havaittavasta olennosta. Yhtä vähän kuin voin havaita itseni tietoisena ajattelevana subjektina, yhtä vähän voin havaita Jumalan. Yhtä vähän kuin voimme pelkästään aistiemme kautta nähdä itsemme itsereflektiivisinä persoonina, ikään kuin voisimme osoittaa itsessämme kohdan, joka on ‘minä itse’, yhtä vähän voimme osoittaa, että tuossa on Jumala. Silti koemme vahvasti [eikä tuo kokemus ole pelkkää havaintoa vaan jotain perustavampaa, jotain, mikä on mahdollistaa inhimillisen ajattelun ja ymmärryksen syntymisen materiassa], että olemme olemassa juuri tiettynä olentona, jolle on annettu kasteessa tietty nimi. Jumala on olemassa juuri tuollaisen kokemuksen ytimessä, eikä ‘häntä’ tarvitse erikseen todistaa olemassa olevaksi tai ei-olemassa olevaksi. Mutta siinä mielessä kuin Jumala on vain meidän tietoisuutemme kautta, on häntä myös mahdoton kieltää ilman, että kieltäisimme samalla oman itsetajuisuutemme. Itse asiassa Jumalan kieltäminen onkin väärinkäsityksistä naurettavin. Lähes yhtä naurettava on tietysti mikä tahansa argumentatiivinen todistus Jumalan olemassaolon puolesta. Ikään kuin minun pitäisi erikseen todistaa olemassaoloni subjektiivisena olentona.

. 

Yhtä lailla kuin minun ei tarvitse ollakseni olemassa todistaa olemassaoloani, yhtä vähän minun tarvitsee todistaa Jumalan olemassaolo, sillä Jumala ei voi olla ilman minun tietoisuuttani. Jumalan ei kuitenkaan ollakseen tarvitse olla olemassa tietoisuutena. Minun tarvitsee. Miten sitten voin erottaa itseni Jumalasta? Empiirisesti en mitenkään, sillä ero on ontologinen. Ero minun ja Jumalan välillä on olemisen tavassa, ei fysikaalisessa luonnossa. Minä olen singulaari, joka kykenee päättelemään käsitteellisesti olemassaoloon, universaaliin, Jumalaan, mutta ei havaitsemaan sitä/häntä. Jumala taas on universaali, joka voi olla olemassa vain minun, singulaarin, kautta. Mutta tietenkin Jumala on, vaikkei sattuisikaan olemaan olemassa minun kauttani, sillä, yhtä vähän kuin minä olen itse ‘keksinyt’ itseni, yhtä vähän olen itse keksinyt Jumalan [PS.].

.

Jos empiirikko nyt [kuten yleensä] sanoo, ettei mitään ontologista eroa ole olemassa kuin metafysiikkana ja että metafysiikka on pelkkää käsitteillä pelailua, hänen täytyy kyetä selittämään tietoisuus, olemassaolo, aika ynnä muita perinteisesti metafysiikkaan luettuja asioita naturalistisesti, havaittujen materiaalisten syy-yhteyksien loogisesti välttämättöminä seurauksina. Ja sitä hän ei kykene tekemään ajautumatta ristiriitaan omien metodisten periaatteidensa kanssa. Tietoisuutta ja olemassaoloa ei voi havaita, koska ne aina jo toimivat kaiken havainnon perustana. Havainto ei luo tietoisuutta ja olemassaoloa. Pikemminkin on päinvastoin: vasta tietoisuus ja olemassaolo antavat havainnoille mielen ja merkityksen.

*

PS. Huomautettakoon, että sekä deismi että fideismi ovat perimmältään ateismia. Kreationismi deismin antropomorfistisena ja fundamentalistisena muunnelmana on näin ollen myös perimmältään jos ei ateismia niin ainakin projektiivista epäjumalanpalvontaa. Fideisti taas voi uskoa mihin tahansa miten tahansa mistään perusteluista mitään piittaamatta. Näin ollen fideisti on relativistinen voluntaristi, joka de facto palvoo itseään jumalana.

 

Panteismista puuttuu uskova subjekti. Ateismi on modaalilooginen väärinkäsitys.

Jokainen tie päättyy

Voi olla, että joku pitää päättelyjäni absurdeina ja sitä ne toki saattavat lopulta myös olla, mutta tarkoitukseni on viedä käsitteellisen järjen ja sen puitteissa konstituoituvan ymmärryksen korostus niin äärimmäiseen lopputulokseen kuin sen vain itse pystyn vielä hyväksymään. Jos lopputulos alkaa vaikuttaa mielettömältä tai että siitä ei jää käteen enää mitään käyttökelpoista, olkoon niin. Se tie on sitten katsottu loppuun ja jos mitään muuta tietä ei näy avautuvan tämän aporisen lopputuleman tai absurdin umpikujan päässä, olkoon sekin sitten niin. Se oli minun tieni. Luonnettaan, kohtaloaan ja ylipäänsä elämää ei voi valita. Tie ei välttämättä päädy mihinkään, mutta aivan varmasti se päättyy aina jonnekin. Turha kuitenkaan tuskitella mokomaa, sillä eihän tässä elämässä ole uutta kuolla, eikä elää, sen uudempaa, kirjoitti Sergei Jesenin. Ja niin se on eikä muuksi muutu, vaikka ihminen miten yrittäisi. 

.

Paljain jaloin

. 

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist'
on verta hiven.

— Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
— Näin on hyvin.

— Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun.
.

Uuno Kailas

.

http://www.teosofia.net/muut/kailas.htm

Luonnosta ja ymmärryksestä

Voin kuulla ja nähdä vain sen, minkä ymmärrän. Aistihavainto ja kokemus sellaisenaan, ilman järkeä, on joko vaistonvarainen reaktio, tottumuksen ja tavan ehdollistama ärsyke tai tunteen ja halun suuntaamaa ‘orjuutta’. Ymmärrykseen aistihavainnosta on matkaa vähintään [vain] yhden ‘luonnollisen’ symbolin verran, mutta kukaan ei tiedä [eikä voi tietää], mitä luonnollinen todella merkitsee ja tarkoittaa. Niinpä ymmärrys on ikään kuin eri suuntiin vetävien intressien [halut, tunteet, taipumukset] välinen sopimus, jonka nuo intressit pyrkivät koko ajan rikkomaan. Jos luonnollisille eli fysiologiastamme kumpuaville tunteille annetaan nimi, ne muutetaan nimeämisen ja määrittelyn prosessissa ymmärrykseksi symbolisilla käsitteillä, joilla on jokin enemmän tai vähemmän epämääräinen funktio, jota yritetään tarkentaa antamalla sille erilaisia arvoja. Ei siis ole mitään tunneälyä vaan älyllistettyjä tunteita eli käsitteellistä ymmärrystä. Juuri ymmärrys tekee ihmisestä ihmisen eli ‘ei-luonnollisen’, rationaalisen eläimen, sillä luonnossa ei ole itsereflektiivistä ymmärrystä vaan pelkkää muutosta ja lisääntymistä. Ihminen tietenkin pystyy havainnoimaan luonnosta syiden ja seurausten ketjuja, mutta myös kausaalisuus kuuluu vain hänen ajattelujärjestelmäänsä, ei itse luontoon. Luonto on triviaali: itsestään selvä ja itsessään täydellinen; järki on ei-triviaalia: havainnon ja kokemuksen symbolis-käsitteellistä rajaamista ja tarkentamista eli dialektista representaatiota - siten myös väistämätöntä vieraantumista luonnosta.

Terveisiä Sokrateelta

Nimimerkki Juoni kirjoitti päreeni ‘Aave kummittelee tieteessä’ kommentissaan: ‘Tuo väite pohjaa mielivaltaiseen käsitteen 'luonto' määrittelyyn.’

. 

Mielivaltaiseen määrittelyyn? Satutko olemaan tietoinen siitä, kuinka monella tavalla ‘luonto’ ymmärretään? Voin kertoa lakonisesti että monilla. Ei ole olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa määritellä tai ymmärtää luonto. Riippuu pitkälti kontekstista/viitekehyksestä, johon määrittelijä ymmärryksensä perustaa ja näitä konteksteja riittää.

. 

Eivätkö sitä paitsi kaikki määrittelyt, käsitykset tai ymmärrystavat ole väistämättä [jos niistä aletaan keskustella rationaalisemmin] suhteessa johonkin toisiin tai toiseen käsitykseen, johon ne tekevät tietoista tai tiedostamatonta vai pitäisikö sanoa intuitiivista [vaikkei se olekaan mikään tiedostamattoman suora synonyymi] eroa. Voi toki olla mielivaltaisiakin määrittelyjä luonnosta, mutta mistä täysin mielivaltaisen määrittelyn lopulta tunnistaa? Sehän pitäisi tunnistaa, jotta voisi edes sanoa, että se on nimenomaan mielivaltainen. Mutta eikö jo tämä vaatimus itsessään merkitse, että ei se nyt niin mielivaltainen lopulta ollutkaan.

. 

No, täysin mielivaltainen määritys on ainakin sellainen, joka muuttuu koko ajan, jotain josta ei saa lainkaan älyllistä otetta. Vähän niin kuin ihmisen tunne-elämä [*]. Mielivaltainen on oikeastaan myös sellainen käsitys, jota sen esittäjä ei osaa selittää muuten kuin vetoamalla refleksinomaisesti johonkin suureen auktoriteettiin, esim. Einsteiniin. Mutta – ja tämä on oleellista - Einstein ei kuitenkaan väittänyt tietävänsä ‘luonnosta’ eli aineen ja energian olemuksesta muuta kuin sen, mitä hän oli matemaattisesti laskenut. Mitä hänen laskelmansa sitten koskivat? Luontoako? Siis mitä? Voisitko kertoa minulle. Mutta Einstein ei siis väittänyt tietävänsä, mitä luonto on.

. 

Käsityksiä koskien luontoa on kirjallisesti tunnetun historian kuluessa ilmennyt tosiaan jos ei nyt lukemattomia niin silti edes yhden käden sormet eivät riitä niiden laskemiseen, mikä sekin on eräänlainen skandaali inhimillisen ajattelun pätevyyden kannalta. Jo tämä asiaintila merkitsee de facto sitä, ettei kukaan tietämällä tiedä, mitä luonto todella on. Sitä voidaan kyllä mitata ja laskea, mutta mittaammeko me silloin nimenomaan luontoa vai pelaammeko ‘vain’ erästä todistekielipeliä nimeltään matematiikka?

. 

Turha väittää, että tämä on pelkkää saivartelua. Voisin yhtä hyvin sanoa, että sinä jos kuka saivartelet, koska et problematisoi luonto-käsitteestä tehtyjä määrittelyehdotuksia vaan käytät pelkästään ‘omaasi’, vaikket ymmärrä, mitä sillä tarkoitat edes suhteessa minun mahdolliseen luontokäsitykseeni. Sinähän ilmeisesti tiedät, mikä minun luontokäsitykseni on, koska väität sitä mielivaltaiseksi? Kerropa siis minullekin, mikä se on. Puhumattakaan nyt sitten siitä, että ymmärtäisit, ettet voi tietämällä tietää, mitä luonto ontologisesti [olemisen tavaltaan] todella on. Mutta eihän sinulla ilmeisesti ole kanttia tunnustaa, että sinun on väittäessäsi minua mielivaltaiseksi pakko uskomalla uskoa omaan ‘totuuteesi’ [käsitykseesi luonnosta] vähintään yhtä paljon kuin voit siitä jotain tietämällä tietää. Tai ollakseni tylympi -  että ylipäätään voisit väittää tietäväsi. Kuka tässä siis lopulta on mielivaltainen?

.

[*] Jonathan Haidt on jotenkin ‘kumma’ heppu älyllisesti. Hän väittää, ettei  meidän tule uskoa mielipiteidemme perusteluissa järkeen vaan tunteisiin – ja että me itse asiassa teemmekin juuri niin järkeä käyttäessämme. Tekeekö myös hän juuri näin? Tunteetko kertovat hänelle ‘totuuden’ tai millaiseksi hän nyt tutkimustensa tuloksia kutsuukin? Tuskin ainakaan valheeksi. Ja mikähän erottaa totuuden valheesta? Tunne? – Eh. Tuota. Nyt minä putosi kärryiltä -  ja ihan vapaaehtoisesti. En ole ainakaan itse kokenut vielä yhtään ainoaa totuudellista tai valheellista tunnetta. Olenko terapian tarpeessa? Ja minkälaisen terapian?

. 

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/06/aave-kummittelee-tieteessa-memetiikan.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Haidt

http://maxkern.com/tag/sokrates/

http://www.etymonline.com/index.php?term=nature

http://dictionary.reference.com/browse/nature

http://www.etymonline.com/index.php?term=natural