Kirjoitettu kommentiksi anonyymi 2:lle päreessäni Miksi en ole suvaitsevainen mono- enkä oikeastaan monikulturalistejakaan kohtaan - johdanto.
(Kielimafia kävi taas kieli keskellä suuta säätämässä artikulaatiotani argumentaatiotaidoistani. Ettei tulisi aina langettua hyperbolaan 28.12.)
*
anonyymi 2 kirjoitti:
'Sen sijaan on hieman älyllisesti epärehellistä kanssablogaajia psykoanalysoimalla antaa ymmärtää, että pelko on pään sisällä eikä perustu mihinkään todelliseen, ja samaan hengenvetoon uskoa islaminuskoisia tulee tänne miljoonia teimme me mitä tahansa.'
*
Olen toki tietoinen tästä selitysperiaatteitten niin sanotusta ristiriidasta, mutta mietis nyt vähän.
Onko ristiriitaista selittää puheena olevaa ilmiötä sekä psykologisilla että sosiologisilla tekijöillä yhtä aikaa?
Ei varmasti ole. Kyllä ne molemmat kuuluvat saman ilmiökentän eri muuttujiin.
Eri asia sitten on, jos/kun väität, että provosoidessani kahdella tasolla ja halutessani polemisoida nimenomaan käyttämällä äärimmäisesti näitä kahta ilmiömuuttujaa ilman mitään kytkentää toisiinsa, olisin älyllisesti epärehellinen.
Tämän syytöksen otan kyllä vastaan, mutta en kuitenkaan suostu pitämään itseäni älyllisesti epärehellisenä. Provokaattorina vain.
Mutta polemisoijia me olemme kaikki näissä asioissa. Emootiot jylläävät. Ja minä käytän emootioitani potenssiin n - tietoisesti, enkä edes yritä kaksinaismoralistisesti kätkeä tunteitani kaiken maailman fakta-argumenttien taakse.
Osaan kyllä argumentaatiotaidot. Ne sisäistyvät lopulta erottamattomaksi osaksi ajattelua. Onhan minulla helvetin hyvä peruskoulutus filosofiassa, mutta teen kuten Nietzsche: pyrin kirjoittamaan tietoisesti omalla kielelläni ja omilla tunteillani.
Mitä tulee kirjaimelliseen syytökseesi, niin retorinen asetelmahan tuo yhtäkkinen siirtyminen psykoanalysoinnista väestötieteellis/-poliittiseen väittämään tietenkin oli. Mutta ei ilman piilevää argumenttia.
Halusin 'vain' pelotella. Sillä pelko tässä puhuu enemmän kuin mikään muu tunne ja 'kieli'.
Jos ei psykoanalyyttinen argumentointi pure, niin vedetään kehiin niin rankka visio, että varmaan nähdään, mikä on se primitiivisin reaktio, joka alkaa ilmetä halla-aho-syndroomasta kärsivillä.
Itse asiassa haluaisin julistaa niin rankan argumenttisodan, että antagonistiset asetelmat saataisiin väkisin eksplikoitua eli kirjaimellisesti käärittyä auki.
Nyt ne piilotetaan sofistikoituneitten perustelujen tasolle. Suvaitaan ja keskustellaan älykkäästi mutta itse asiassa - todellisuudessa - vihataan niin perkeleesti!
Ihmiset ovat rehellisimmillään rakastaessaan ja vihatessaan. Näitä tunteita minä - hullu ja perverssi kulttuurianalyytikko kun olen - haluan provosoida esiin.
Niin kauan kuin tässä vain selitellään puolin ja toisin, asetelmat pelkästään lukkiutuvat.
Tarvittaisiin hyvin ujostelematonta kättä, joka saa kakistettua noista halla-ahoista(kin) ulos käheän huudon:
Minä pelkään niitä! Minä vihaan niitä! Minä haluan puolustaa omaisuuttani ja rakkaimpiani kaikelta pahalta!
(Tässä asiassa takkirauta saa sympatiani, koska hän on ollut melko rehellinen tunnustuksissaan. Mutta jos hän tällaisen myönnön jälkeen väittää - kuten väittää - pystyvänsä edelleen argumentoimaan täysin ilman ad hominemia, en voi kuin pudistella vinosti hymyillen päätäni. Se siitä itseymmärryksestä, mitä pätevän päättelemisen oikeuttamiseen ja legitimoimiseen tulee.)
Kun tuo 'viha ulkoista, tuntematonta uhkaa vastaan ja rakkaus omia kohtaan'- tunnustus lausutaan julkisesti, rationaalisuutemme saa emotionaalista katetta eikä lillu jossain spekulatiivisessa kentässä kieltäen todelliset motiivinsa, jotka paljastavat aina ja lopulta ad hominem-lähtökohtamme.
*
- Jätän maineeni menettämisen uhallakin (no - se on jo mennyt aikoja sitten) tähän ensimmäisen version edellisestä.
Minä vitut välitän enää heidän sofistikoituneista ja muka faktapohjaisista argumenteistaan, koska 'haistan' taustalta aivan hillittömän pelon, joka dominoi heidän päättelyproseduurejaan.
Vedän ad hominemiksi niin että kolisee. Tarkoittaa hieman pirullisesti sanottuna, että ryhdyn itse outsiderina heidän vihollisekseen, johon he saavat sitten projisoida vihansa ja pelkonsa.
Teen siis tavallaan itsestäni 'somalin ja muslimin!' Case-studyn, jota he saavat vapaasti riepotella, mikäli kykenevät vaihtamaan tarkastelunäkökulmaansa edes hetken aikaa toiseksi.
Useimmiten he eivät siihen kykene vaan pudistelevat vain päitään, koska eivät provosoidu eivätkä siten voi myöskään koskaan oivaltaa, että heidän pitäisi panna nimenomaan omaa persoonallisuuttaan paljon enemmän likoon pelkkien muodollisten fakta-argumenttiensa sijaan.
Entä onko syytä pitää tällaista provokaatiota muka älyllisesti täysin epärehellisenä?
Minulle ei tällaisessa tilanteessa ole enää olemassa sellaista kysymystä, koska halla-ahojen puolikin on valinnut argumentaatioperustansa ennenkuin esitti ainuttakaan perustetta oman kantansa puolesta = ad hominem!
*
Muutama terveen järjen sana loppuun. Ikäänkuin 'rukoukseksi ja rauhoitukseksi' sielulle ja mielelle.
Kuten edellä totesin - kirjoitit oivallisen järkevää - touuden- ja kokemuksen mukaista tekstiä.
Tarvitaan nimenomaan kurinpalautus järjestyssääntöjen noudattamisen suhteen.
Mutta saammeko aikaan sellaisen tilan enää koskaan? Jospa mopo on jo karannut käsistä? Etenkin huumeitten ja päihteitten suhteen.
Eikö liberalistisen kapitalismimme henki ja eetos ole myös jo yksilötasolla anything goes-sallivuudessaan sellaisen laissez fairen vallassa, että kaipaamasi kurinpalautus onnistuu vain joko poliisivaltion ja/tai totalitarismin muodossa?
Kumpaakaan halla-ahot eivät halua, mutta pointti on se, että mikäli yhteiskunnallinen eetos ja henki ei yleisesti muutu täällä, niin he eivät tule saamaan muuta kuin poliisivaltion suojatakseen omaisuutensa ja yhteiskuntarauhan.
Siitä taas ei ole juurikaan matkaa fasismiin ja totalitarismiin.
PS.
Kävi hieman nyppimään, kun kirjoitat, etteivät pään sisäiset tapahtumat ole itsessään todellisia. Olet täysin väärässä ymmärryksessä emootioitten reaalisuuden suhteen. Me emme ole pelkkiä tyhjiä tauluja syntyessämme, joita yksinomaan geenit, ympäristö ja oppiminen muokkaa, ja joista nämä vaikutteet tekevät mitä kulloinkin sattuu, ja joista käsin asiaintiloja päättelemme.
Mieti sellaista asiaa kuin rakkaus. Jos ymmärtäisit sen pelkästään himona - siis orgastisen purkautumisen tarpeen determinoimana 'pakkoliikkeenä', et sanoisi siitä vielä yhtään mitään sellaista, jonka kautta se tulee viettipohjalta metaforis-rationaalisesti ja metaforis-energeettisesti ymmärrettäväksi eri variaatioissaan.
Älä hyvä ihminen lankea tuollaiseen trivialismiin. Sellaista kantaa edustavia voi täydellä syyllä pitää joko höynähtäneinä metafyysikkoina - olivatpa he sitten luonnontieteellisiä reduktionisteja, platonikkoja tai Jumalaan uskovia.
Ja mikäli he eivät edusta ainuttakaan mainituista näkemyksistä, he ovat - tämä on täysin looginen johtopäätös: eläimiä.
Showing posts with label yhteiskunnallinen konflikti ja sen välttäminen. Show all posts
Showing posts with label yhteiskunnallinen konflikti ja sen välttäminen. Show all posts
December 27, 2008
March 12, 2007
1) Distinktio, 2) distanssin paatos - 3) juridinen ja 4) "energeettinen" valta
Yritän suomentaa otsikon seuraavasti:
1) Erottautuminen muista, 2) yksilöllistymisen luoma ja tarvitsema etäisyys - 3) valta, joka omistetaan, 4) valta, joka "omistaa" (vallan subjektin)
Kirjoitettu kommentiksi hanhensulan päreeseen "Englantilaisten keskenjääneistä kirjoista".
***
Suoraan sanottuna en aluksi kovinkaan hyvin ymmärtänyt tätä villitystä luetuista, kesken tai lukematta jääneistä kirjoista.
Pidin sitä lähinnä leikkinä, pelinä ja/tai meeminä, jota termiä pyritään näköjään epätoivoisen snobistisesti ja pseudotieteelliseen motiiviin vedoten käyttämään ties mistä vähänkin uudenlaisista ketjuhaasteista.
Joku sanoi, että meemit ovat Blogistanin syöpä tai virus osuen kyynisyydessään nappiin, vaikka toki tämä luettelointivimma on nimenomaan myös ja etenkin leikkiä.
Mutta minulle tuo leikki-selitys ei sittenkään mennyt kritiikittä läpi.
Kaipasin ilmiöön selitystä, joka ottaisi huomioon myös monet muut vastaavanlaiset leikit/pelit ja kilpailut, jotka tosin erosivat tietyistä syistä ratkaisevalla tavalla näistä kirjallisten piirien "ihka omista jutuista".
Niinpä väittäisin, että esim. tämä kesken jääneitten klassikoitten luetteloiminen vaikuttaa aika lailla itseään kirjallisesti sivistyneinä pitävien kehumiskerholta tai tietokilpailulta - siis lopulta hyvin samantyyppiseltä peliltä kuin surkeimmat ja mauttomimmat tietokilpailut siitä, kuka tietää ja muistaa eniten täysin turhia triviaseikkoja maailmasta.
Mutta kun ollaan "bättre folkia" (vaikkei oltaisikaan ruåtsalaisia), niin kisataan mieluummin kirjoista - ei pelkästään sattumanvaraisesta ja siten kontekstittomasta ja tavallaan hyödyttömästä informaatiosta.
Katsotaanhan kaunokirjallisuuden lukemisen kasvattavan lukevan ihmisen älykkyyttä, syventävän hänen viisauttaan ja integroivan hänen kulttuurista identiteettiään.
Bourdieu osoittaisi helposti, että nämä bibliofiilien keskinäiset vertailut ja luettujen tai kesken jääneitten kirjojen esittelyt ovat tietyn - ainakin sivistyksellisesti hieman yläluokkaisen habituksen omaksuneitten (ja siten fiksumpina itseään pitävien) ihmisten pyrkimystä luoda ja ylläpitää eroa kirjallisesti vähemmän sivistyneisiin kansalaisiin; - selvästi bourdieuläistä distinktion (erottautumisen) politiikkaa siis.
Minun mielestäni tuo Bourdieun idea ei kaiken lisäksi ole kovinkaan kaukana nietzscheläisestä distanssin paaatoksesta (etäisyyden eli oman yksilöllisyyden korostamisesta toisiin nähden).
Bourdieu tosin "oikean" tiedemiehen tavoin pyrkii empiiriseen/deskriptiiviseen havainnointiin ja tulkintaan eli osoittamaan, miten asiat yhteiskunnallisen vuorovaikutuskentän verkostoissa todella ovat ja tapahtuvat, kun taas Nietzschen distanssin paatos on häpeilemättömästi normatiivista toimintaa (eli ihmisten välisten psykologisten ja intellektuaalisten eroavuuksien pitääkin muotoutua tällä tavoin!) ja sitä kautta vähintäinkin elitistinen (joku väittäisi - en minä - jopa rasistinen) käytäntö.
On ilman muuta selvää, ettei myöskään meikaläinen ole poikkeus distinktiivisestä prosessoinnista oman "henkisen habitukseni" eli sivistyksellisen identiteettini korostamisesta.
Siitä voidaan sitten kiistellä, haluanko nietzscheläisittäin, että tällaista erottautumista pitäisi jopa pyrkiä tietoisesti edistämään ja lisäämään...
***
En tunne tarkasti Bourdieun kantaa, mutta oletan hänen pitävän habituksen ylläpitämistä distinktion avulla pikemminkin yhteisöä integroivana kuin yhteisön jännitteitä liiallisesti lisäävänä psykososiaalisena "sääntönä" tai peräti lainalaisuutena.
Päteehän tämä "erottautumisvietti" kaikkiin yhteiskunta-/sosiaaliryhmiin poliittisen toiminnan kentällä, jolloin se antaa kaikille kulttuurikerroksille mahdollisuuden juuri omanlaisensa erottautumistavan kehittämiseen - tavan, jonka käytännöt se kokee leimallisesti omikseen ja itse muokkaamikseen, vaikkei suinkaan pyri rajaamaan ketään niiden ulkopuolelle, koska mitkään syntyperään, säätyyn, ammattiin tai asuinpaikkaan perustuvat privilegiot (etuoikeudet) eivät enää voi legitimoida distinktioiden ilmenemismuotoja (habitusta).
Tässä mielessä demokratia ja maltillinen liberalismi ovat todella edistyksellisiä aatteita.
Nietzsche on kuitenkin jälleen ongelmallisempi, koska hänen mielestään eri habitusten (mikäli on relevanttia käyttää tätä termiä hänen kontekstissaan) eroavuudet ovat useimmiten väistämättömiä ja joskus jopa pysyviä.
On kuitenkin muistettava, että Nietzschen distinktiot syntyvät ennenkaikkea esteettisesti motivoituneen "paatoksen" lähtökohdista - eivät poliittis-taloudellis-yhteiskunnallisten eroavuuksien realiteeteista ja niiden ylläpitämisestä.
***
Nietzsche ei ollut sosialisti - muttei myöskään kapitalisti. Tätä lähtökohtaa ei pidä koskaan unohtaa pohdittaessa hänen monesti niin kovin elitistiseltä kalskahtavaa vallantahdon elementtiään.
Ja kun käytän vallantahdosta määrettä elementti - dynaaminen elementti -, tahdon painottaa, että Nietzschelle tässä on kyseessä enemmän 1) yhteiskuntastruktuurin sisäinen - siihen itseensä kuuluva ja sitä katalysoiva "energia" kuin minkään 2) erillisen subjektin omistama tai millekään erilliselle luokalle tai ryhmälle kuuluva, juridisesti legitimoitu hallintaoikeus.
Ensinmainittu oli myös Michel Foucault`n kanta, ja se eroaa Hobbesin mallista, jota jälkimmäinen eli juridisesti legitimoitu - joko sopimuksen kautta saatu/luovutettu tai väkivalloin hankittu - hallintavallan "omistaminen" ilmentää.
Epäilemättä Nietzsche (kuten myös Foucault) ajatteli vallan "performoituvan" maailmassa molemmilla tavoilla, mutta joista tavoista jälkimmäinen, jossa vallan voi ikäänkuin saada, anastaa tai luovuttaa, menettää eli omistaa tai olla omistamatta, on vain vallan ambivalentin olemuksen jäävuoren huippu, koska perimmältään "valta tulee kaikkialta" (Foucault) ja toimii kaiken toiminnan primus motorina ja katalysaattorina ilman, että sitä itseään - sellaisena kuin se (ainakin inhimillisen) todellisuuden perimmäisenä, energeettisenä ominaisuutena vaikuttaa - voisi milloinkaan sulkea kassakaappiin kuin sopimuspaperia (kuin "pullon henkeä"), josta tuon kassakaapin perimmäinen haltija (mikä tahansa "suvereeni" - demokraattisesti tai oligarkisesti valittu) voisi aina tarpeen tullen tarkistaa ja julkisesti muistuttaa, kenelle tuo pullon henki=valta sillä hetkellä kuuluu.
Näin hän tietysti voi vihjata, että vallan perimmäisenä haltijana hänellä on (enemmän tai vähemmän) legitimoitu oikeus myös käyttää sitä parhaaksi katsomiensa tarkoitusten toteuttamiseksi.
Mutta vielä kerran - nietzscheläis-foucaultlaisen näkemyksen mukaan tällainen henkilö tai instanssi on lopultakin pelkkä narri, joka ei ymmärrä itse olevansa omistamansa vallan omistama eli "alamainen" - eikä suinkaan päinvastoin.
Tällaista käsitystä vallasta on pidetty varsinkin sopimusteoriaa ja/tai luonnollisia oikeuksia kannattavien - etenkin liberaalien (lähinnä Lockesta alkanut perinne, sillä Locke korosti yksilöitten oikeuksia enemmän kuin ("hypoteettisen") sopimusteorian genealogian isä Thomas Hobbes, joka esitti sopimuksen synnyn yhtä fiktiivisesti kuin Freud isänmurhan ja syyllisyyden välisen yhteyden) joukossa lähes mystifioivana ja siten hämäränä sekä vääristelevänä.
On kuitenkin ilmeinen ja kohtalokas virhe jättää huomioimatta hegeliläis-marxilainen perinne, joka varsin paradoksaalisella tavalla yhdistyneenä Schopenhauerin, Nietzschen ja Freudin (sic) käsityksiin vallan eräänlaisesta viettiluonteesta, sen "energeettisyydestä", onnistuu paljastamaan vallasta, tahdosta ja vallantahdosta jotain paljon syvempää kuin yksikään edellä mainittuihin abstraktiin yhteiskuntasopimukseen ja luonnollisiin oikeuksiin vetoavat lainoppineet milloinkaan kykenevät tai ovat kyenneet...
1) Erottautuminen muista, 2) yksilöllistymisen luoma ja tarvitsema etäisyys - 3) valta, joka omistetaan, 4) valta, joka "omistaa" (vallan subjektin)
Kirjoitettu kommentiksi hanhensulan päreeseen "Englantilaisten keskenjääneistä kirjoista".
***
Suoraan sanottuna en aluksi kovinkaan hyvin ymmärtänyt tätä villitystä luetuista, kesken tai lukematta jääneistä kirjoista.
Pidin sitä lähinnä leikkinä, pelinä ja/tai meeminä, jota termiä pyritään näköjään epätoivoisen snobistisesti ja pseudotieteelliseen motiiviin vedoten käyttämään ties mistä vähänkin uudenlaisista ketjuhaasteista.
Joku sanoi, että meemit ovat Blogistanin syöpä tai virus osuen kyynisyydessään nappiin, vaikka toki tämä luettelointivimma on nimenomaan myös ja etenkin leikkiä.
Mutta minulle tuo leikki-selitys ei sittenkään mennyt kritiikittä läpi.
Kaipasin ilmiöön selitystä, joka ottaisi huomioon myös monet muut vastaavanlaiset leikit/pelit ja kilpailut, jotka tosin erosivat tietyistä syistä ratkaisevalla tavalla näistä kirjallisten piirien "ihka omista jutuista".
Niinpä väittäisin, että esim. tämä kesken jääneitten klassikoitten luetteloiminen vaikuttaa aika lailla itseään kirjallisesti sivistyneinä pitävien kehumiskerholta tai tietokilpailulta - siis lopulta hyvin samantyyppiseltä peliltä kuin surkeimmat ja mauttomimmat tietokilpailut siitä, kuka tietää ja muistaa eniten täysin turhia triviaseikkoja maailmasta.
Mutta kun ollaan "bättre folkia" (vaikkei oltaisikaan ruåtsalaisia), niin kisataan mieluummin kirjoista - ei pelkästään sattumanvaraisesta ja siten kontekstittomasta ja tavallaan hyödyttömästä informaatiosta.
Katsotaanhan kaunokirjallisuuden lukemisen kasvattavan lukevan ihmisen älykkyyttä, syventävän hänen viisauttaan ja integroivan hänen kulttuurista identiteettiään.
Bourdieu osoittaisi helposti, että nämä bibliofiilien keskinäiset vertailut ja luettujen tai kesken jääneitten kirjojen esittelyt ovat tietyn - ainakin sivistyksellisesti hieman yläluokkaisen habituksen omaksuneitten (ja siten fiksumpina itseään pitävien) ihmisten pyrkimystä luoda ja ylläpitää eroa kirjallisesti vähemmän sivistyneisiin kansalaisiin; - selvästi bourdieuläistä distinktion (erottautumisen) politiikkaa siis.
Minun mielestäni tuo Bourdieun idea ei kaiken lisäksi ole kovinkaan kaukana nietzscheläisestä distanssin paaatoksesta (etäisyyden eli oman yksilöllisyyden korostamisesta toisiin nähden).
Bourdieu tosin "oikean" tiedemiehen tavoin pyrkii empiiriseen/deskriptiiviseen havainnointiin ja tulkintaan eli osoittamaan, miten asiat yhteiskunnallisen vuorovaikutuskentän verkostoissa todella ovat ja tapahtuvat, kun taas Nietzschen distanssin paatos on häpeilemättömästi normatiivista toimintaa (eli ihmisten välisten psykologisten ja intellektuaalisten eroavuuksien pitääkin muotoutua tällä tavoin!) ja sitä kautta vähintäinkin elitistinen (joku väittäisi - en minä - jopa rasistinen) käytäntö.
On ilman muuta selvää, ettei myöskään meikaläinen ole poikkeus distinktiivisestä prosessoinnista oman "henkisen habitukseni" eli sivistyksellisen identiteettini korostamisesta.
Siitä voidaan sitten kiistellä, haluanko nietzscheläisittäin, että tällaista erottautumista pitäisi jopa pyrkiä tietoisesti edistämään ja lisäämään...
***
En tunne tarkasti Bourdieun kantaa, mutta oletan hänen pitävän habituksen ylläpitämistä distinktion avulla pikemminkin yhteisöä integroivana kuin yhteisön jännitteitä liiallisesti lisäävänä psykososiaalisena "sääntönä" tai peräti lainalaisuutena.
Päteehän tämä "erottautumisvietti" kaikkiin yhteiskunta-/sosiaaliryhmiin poliittisen toiminnan kentällä, jolloin se antaa kaikille kulttuurikerroksille mahdollisuuden juuri omanlaisensa erottautumistavan kehittämiseen - tavan, jonka käytännöt se kokee leimallisesti omikseen ja itse muokkaamikseen, vaikkei suinkaan pyri rajaamaan ketään niiden ulkopuolelle, koska mitkään syntyperään, säätyyn, ammattiin tai asuinpaikkaan perustuvat privilegiot (etuoikeudet) eivät enää voi legitimoida distinktioiden ilmenemismuotoja (habitusta).
Tässä mielessä demokratia ja maltillinen liberalismi ovat todella edistyksellisiä aatteita.
Nietzsche on kuitenkin jälleen ongelmallisempi, koska hänen mielestään eri habitusten (mikäli on relevanttia käyttää tätä termiä hänen kontekstissaan) eroavuudet ovat useimmiten väistämättömiä ja joskus jopa pysyviä.
On kuitenkin muistettava, että Nietzschen distinktiot syntyvät ennenkaikkea esteettisesti motivoituneen "paatoksen" lähtökohdista - eivät poliittis-taloudellis-yhteiskunnallisten eroavuuksien realiteeteista ja niiden ylläpitämisestä.
***
Nietzsche ei ollut sosialisti - muttei myöskään kapitalisti. Tätä lähtökohtaa ei pidä koskaan unohtaa pohdittaessa hänen monesti niin kovin elitistiseltä kalskahtavaa vallantahdon elementtiään.
Ja kun käytän vallantahdosta määrettä elementti - dynaaminen elementti -, tahdon painottaa, että Nietzschelle tässä on kyseessä enemmän 1) yhteiskuntastruktuurin sisäinen - siihen itseensä kuuluva ja sitä katalysoiva "energia" kuin minkään 2) erillisen subjektin omistama tai millekään erilliselle luokalle tai ryhmälle kuuluva, juridisesti legitimoitu hallintaoikeus.
Ensinmainittu oli myös Michel Foucault`n kanta, ja se eroaa Hobbesin mallista, jota jälkimmäinen eli juridisesti legitimoitu - joko sopimuksen kautta saatu/luovutettu tai väkivalloin hankittu - hallintavallan "omistaminen" ilmentää.
Epäilemättä Nietzsche (kuten myös Foucault) ajatteli vallan "performoituvan" maailmassa molemmilla tavoilla, mutta joista tavoista jälkimmäinen, jossa vallan voi ikäänkuin saada, anastaa tai luovuttaa, menettää eli omistaa tai olla omistamatta, on vain vallan ambivalentin olemuksen jäävuoren huippu, koska perimmältään "valta tulee kaikkialta" (Foucault) ja toimii kaiken toiminnan primus motorina ja katalysaattorina ilman, että sitä itseään - sellaisena kuin se (ainakin inhimillisen) todellisuuden perimmäisenä, energeettisenä ominaisuutena vaikuttaa - voisi milloinkaan sulkea kassakaappiin kuin sopimuspaperia (kuin "pullon henkeä"), josta tuon kassakaapin perimmäinen haltija (mikä tahansa "suvereeni" - demokraattisesti tai oligarkisesti valittu) voisi aina tarpeen tullen tarkistaa ja julkisesti muistuttaa, kenelle tuo pullon henki=valta sillä hetkellä kuuluu.
Näin hän tietysti voi vihjata, että vallan perimmäisenä haltijana hänellä on (enemmän tai vähemmän) legitimoitu oikeus myös käyttää sitä parhaaksi katsomiensa tarkoitusten toteuttamiseksi.
Mutta vielä kerran - nietzscheläis-foucaultlaisen näkemyksen mukaan tällainen henkilö tai instanssi on lopultakin pelkkä narri, joka ei ymmärrä itse olevansa omistamansa vallan omistama eli "alamainen" - eikä suinkaan päinvastoin.
Tällaista käsitystä vallasta on pidetty varsinkin sopimusteoriaa ja/tai luonnollisia oikeuksia kannattavien - etenkin liberaalien (lähinnä Lockesta alkanut perinne, sillä Locke korosti yksilöitten oikeuksia enemmän kuin ("hypoteettisen") sopimusteorian genealogian isä Thomas Hobbes, joka esitti sopimuksen synnyn yhtä fiktiivisesti kuin Freud isänmurhan ja syyllisyyden välisen yhteyden) joukossa lähes mystifioivana ja siten hämäränä sekä vääristelevänä.
On kuitenkin ilmeinen ja kohtalokas virhe jättää huomioimatta hegeliläis-marxilainen perinne, joka varsin paradoksaalisella tavalla yhdistyneenä Schopenhauerin, Nietzschen ja Freudin (sic) käsityksiin vallan eräänlaisesta viettiluonteesta, sen "energeettisyydestä", onnistuu paljastamaan vallasta, tahdosta ja vallantahdosta jotain paljon syvempää kuin yksikään edellä mainittuihin abstraktiin yhteiskuntasopimukseen ja luonnollisiin oikeuksiin vetoavat lainoppineet milloinkaan kykenevät tai ovat kyenneet...
Subscribe to:
Posts (Atom)