Ihmisluonteentutkijat ja käänteinen piilorasismi

Tämä teksti on huomautus Ironmistressin päreeseen ‘Totalitarismin viehätys osa II’.
.

Wilhem Reichin ‘Fasismin massapsykologiassa’ introdusoima orgoni-energia-teoria on new age-mystiikkaan rinnastettavaa hömppää [josta on vain askel positiivisen ajattelun narsistiseen eetokseen], vaikka siitäkin voi ja pitää löytää ‘rusinat pullasta’ eli ei Reich nyt sentään ihan omia ‘katri-helenojaan’ ole keksinyt. Ihmisten luonteen ominaisuudet toki vaihtelevat, mutta se, että niistä tehdään johonkin universaaliin normaaliuskriteeriin vertaamalla yhteiskunnallisesti vaikuttavia persoonallisuus-typologioita implikoi aina piilevän rasistisen asenteen [normaaliuden nimissä, tieteen auktoriteetilla], samaan tapaan kuin älykkyyseroja saatetaan käyttää ikään kuin ‘luonnolliseen eroon tai kykyyn’ perustuvana kriteerinä meritokraattisen yhteiskuntahierarkian legitimoimiseksi poliittisena ohjelmana. Mutta mikä on luonnollista ja mitä ylipäätään on olla luonteeltaan hyvä ihminen? Tämä ei ole asia, jota ainakaan luonnontiede voisi tutkia, koska tiede ei voi perustaa omaa eettistä perustaansa tieteellisesti – sen tekee aina jo tutkimuslähtökohtiin sisältyvä ihmiskäsitys, maailmankuva ja maailmankatsomus.   
.

Edellä esitetty kritiikki pätee pääosin myös Adornon johtamaan tutkimusprojektiin autoritaarisesta persoonallisuudesta [sillä erotuksella, että Reich on ‘psyko-bio-naturalistinen mystikko’ ja Adorno mannermaisen filosofian eli Kantin, Hegelin, Kierkegaardin, Marxin, Nietzschen ja Freudin perillinen], joka mitä ilmeisimmin voidaan tulkita sodan jälkeisen poliittisen tilanteen synnyttämäksi käänteisen ‘rasismin’ tieteellisesti auktoroiduksi versioksi: ‘liberalistisen freudilaisuuden’ ja kantilais-hegeliläis[-marxilaisen] ‘emansipatorisuuden’ hengessä masinoiduksi, tarkoitushakuiseksi pyrkimykseksi määritellä fasistis-[kommunistis]-autoritaarinen luonnetyyppi.
. 

Jälleen on syytä kerätä rusinat pullasta eikä ottaa aivan tosissaan kaikkia perusteluita,  johtopäätöksiä ja lopputulkintoja tästä Adornon  valistuskriittiseen projektiinsa [Adorno/Horkheimer: ‘Valistuksen dialektiikka’] nähden omituisesta ja jopa ristiriitaisesta ‘tutkimuksesta’. Miten ihmeessä valistukseen [tekniikkaan, (välineelliseen) järkeen, demokratiaan ja liberalismiin] sisältyvän totalitarismin kriitikosta tuosta vain kumpuaakin esiin eräänlainen ‘psykorasisti’, joka luokittelee ihmisiä terveisiin [‘parempiin’] ja sairaisiin [‘huonompiin’] kuin paraskin keskitysleiriupseeri. Esitän tämän kommentin kysymyksen ominaisuudessa mm. Ironmistressille ja Valkealle.
.

Adornon johtaman tutkimuksen metodiseen luotettavuuteen en voi puuttua, koska en sitä juurikaan tunne. Validiteetti kuitenkin mättää pahasti eli se, mitä tässä lopulta tutkitaan on jo alunperin ollut pikemminkin tarkoitushakuista kuin tieteellisen puolueettomuuden kriteerit täyttävää vertailua, vaikka tieteelliseen metodiin kuitenkin vedotaan. Itse asiassa nämä ‘psykososiaalitutkijat’ ovat löytäneet paitsi sen, minkä ovat halunneetkin löytää [tai ovat löytävinään sen, minkä ensin 'piilottivat hypoteesi-pensaaseen'] myös jotain täysin triviaalia: jotain, mikä on kaikille ihmisille jossain määrin ominaista.
. 

Minun mielestäni ‘Autoritaarinen persoonallisuus’ on lähinnä pseudotiedettä ja ilmeinen häpeätahra Adornon ajoittain nerokkaan oivaltavan ajattelun uralla. Itse tunnistan itsessäni kaikkia autoritaariseen luonnetyyppiin luokiteltuja piirteitä. Siis - - ?
.

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/totalitarismin-viehatys-osa-ii.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Autoritaarisuus

Slavoj Zizek: logically smart, psychologically insightful, philosophically illuminating and politically concerned [but funny] dialectical paradoxes without a coherent and integrative theory.

*

Modern radical thinker Slavoj Žižek spoke on the 1st July as part of the 'Great Minds' series, and affirmed his status as a great mind of modern philosophy and social, cultural and political theory. Starbucks, social solidarity and self-commodification were among the varied and enlightening topics touched upon by Žižek, all grounded by his interpretation of ideology and its continuing importance.

One of Europe's foremost Marxist theorists, Žižek criticised modern leftist groups who, he argued, didn't really know how to cope with the upheaval of the 'sublime' moment (revelation that an assumed state of total happiness is actually nonexistent). The question of 'what happens next' has been asked since the dwindling exhaustion of modernism into postmodernism. Žižek asks us to put ideological pressure on modern life, confirming the presence of ideological symbolism even in blatant popular culture (such as two Oscar-winning films, The King's Speech and Black Swan [2010]).

His manner was sometimes serious, sometimes comic and vaguely apocalyptic (he is a self confessed pessimist), which all together made for an engaging talk, dense in historical, anecdotal and political references. The combination of issues allowed the modern audience member to examine their own behaviour alongside Hegelian optimism, Freudian self-commodification and Marxist ideas of social roles, in a non 'academic' sense, referring to the purchasing of Starbucks coffee as a subconscious purchasing of social solidarity built into the price. An audience member asks 'isn't it the case that people know that what they're doing is buying a coffee that will then, in some sort of self-serving way, make them feel better about themselves?', thus showing that ideology is no longer a 'smokescreen' of sorts. Žižek answers by claiming that we follow things, knowing that they are ideologies, and this does not necessarily make them 'right' or true. This is where the notion of ideology seems to be headed; to a total self consciousness -- as with a Hegelian resolution of the 'Zeitgeist' (Žižek is actually close to the publishing of an 800 page book on Hegel).

In his relatively brief talk, Slavoj Žižek managed to expose our susceptibility to certain ideologies, thus proving their ever present role in modern society - not bad for a Friday night in West London, perhaps the capital of the British bourgeoisie.

*

http://www.youtube.com/watch?v=cW1zUh94uMY

http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek

http://fi.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek

Kaunaiset homot keksivät kristinuskon kosto mielessään?

Historiatieteessä nyt uusi löytö. 7-Päivää-lehden teettämä psykomikrohistoriallinen tutkimus on selvittänyt lopullisesti, miksi Augustinuksesta tuli kristitty. Lue, ylläty ja koe väristyksiä!

*

Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Kristinuskon seksuaalinen bias, jossa Sammalkieli kommentoi Finnsanityn kommenttia Mikko Ellilän blogiin.

*

Finnsanity kirjoitti:

Harva fundamentalisti, "Raamattukeskeinen uskovainen", tietää tai edes haluaa ajatella syitä ja asetelmia, miksi kirkon ja kaikkien fundamentalistien perusoppien rustaajat, "kirkkoisät" olivat niin seksuaalikielteisiä - ja ennen kaikkea heteroavioliittokielteisiä.
Syy on hyvin yksinkertainen.
He olivat homoseksuaaleja aikana, jolloin suku pakotti kaikki naimisiin. Jos et mennyt naimisiin, suku hylkäsi sinut ja varsinkin jätti perinnöttömäksi ja ilman virkanimikkeitä.
Naimisiin katkerasti pakotetut tai sukunsa hylkäämät homomiehet huomasivat uuden uskonnon nimeltä jeesus-lahko ja sen maailmanloppuodotukset.
Siitä he kyhäsivät itselleen sopivan ihmiskuvan, opin ja uuden yhteiskuntajärjestyksen kostona vallitsevalle heterohegemonialle: ihmisen täytyi Jeesuksen seuraajina odottaa vain maailmanloppua ja unohtaa, jopa halveksia koko seksuaalisuutta - ja sitä kautta ylistää vain niitä Jeesuksen "seuraajia", jotka kieltäisivät avioliiton ja seksuaalisuutensa.
Katkerat ja sukunsa painostuksesta itsensä kieltämiseen pakotetut homot siis kostivat heteroille seksuaalikielteisen maailmanloppujumalan käsitteen kautta ja vetivät tavallaan heterot aikansa homojen asemaan.
Seksuaalisuuden halveksunta asetettiin lahkoelämän keskipisteeseen "kilvoitteluna" ja se elämän vaikeuttaminen tehtiin Jeesuksen elämää helpottavien eettisten opetusten sijaan.

 *
[Kielimafian tarkennuksia - 4.7]

I

1

Jos Finnsanityn tulkinta otetaan täysin kirjaimellisesti tosissaan, se tietää kristinuskon uskottavuuden ja legitimaation totaalia romahdusta erään yleismaailmallisen moraalikoodiston superinstituutiona - - [ehdoton kirjaimellisuus on tietysti jo itsessään tieteenfilosofisesti absurdia, koska se hajottaa pirstaleiksi kaikki yleistystämisyritykset - myös mikrohistoriassa].

Kristinusko homojen kostona heteroyhteisölle? Tällainen tulkinta menee kuitenkin ja lujaa paitsi antiikin yksittäisen perhedraaman myös aatehistoriallisen scifin puolelle. Uskonnot ja vahvat ideologiat ovat kuitenkin suurempia asioita kuin yksilöt, jotka ovat olleet niitä synnyttämässä. 

Kristinusko ei ole pelkästään ne yksilöt, jotka sitä eniten teologisesti muokkasivat vaan se valtava massa, jonka fantasioihin kristinuskon sanoma syystä tai toisesta enemmän tai vähemmän sopi. Ja jos ei sopinut, 'ajan henki' pani sopimaan eli fantasioitiin lisää ja hiukan eri tavalla.

Homoteologien yhteisöihinsä, vanhempiinsa tai ylipäätään halveksijoihinsa kohdistamat yksityiset ressentimentti-fantasiat muuttuivat [erittäin innovatiivisissa] teologisissa kehittelyissä suureksi ajatushorisontiksi, joka alkoi vähitellen sulautua massojen fenomenologis-rakenneyhtäläisesti vastaaviin mielikuvatarpeisiin koskien elämää ja todellisuutta ylipäätään. Tällä tavoin homo-ressentimentti sai uusia merkityskokemuksellisia ulottuvuuksia sekä massan että yksilöitten mielissä.

Suuri uskonto alkaa lopulta elää omaa elämäänsä riippumatta sen alkuunpanijoitten henkilökohtaisista traumoista. Sitäpaitsi hylkäämisen, syrjäytymisen ja halveksunnan kokemukset ovat tietysti yhtä aikaa sekä yksilöllisiä että yleismaailmallisia. Niinpä se historiallinen tosiasia, että kirkkoisien ja teologien joukossa on oletettavasti ja tilastollisesti ehkä merkittävässäkin määrin ollut naimattomia homoja [naimisissa olevia en laske mukaan], ei sellaisenaan [kirjaimellisesti ja yksistään] ole kristinuskon synnyn psykologiaa ja itseymmärrystä [hermeneutiikkaa] aatehistoriallisesti riittävällä tavalla avaava evidenssi, mitä tulee kristinuskon seksuaalikielteisyyden vaikutteisiin ja lähteisiin.

On opittava sekä kuvittelemaan että ajattelemaan laajemmin ja syvemmin. Pelkkä psykoanalyyttis-psykohistoriallinen reduktio [piilevästi rasistisine teoria-tendensseineen] nimittäin ajautuu nopeasti banaliteetteihin ja triviaalisuuksiin, jotka muuttuvat lopulta siksi, mitä ne alunperinkin ovat olleet - juoruiksi ja anekdooteiksi. Ja mikäs siinä - ovathan juuri juorut ja anekdootit autenttisinta historiaa.

Toistan kuitenkin - jos haluamme ymmärtää historiaa laajemmin ja syvemmin - tässä tapauksessa kristinuskoon sisältyvän seksuaalikielteisen juonteen syitä, ymmärrystämme tuskin merkittävällä tavalla lisää mahdollinen uusi ja häkellyttävä ['7-päivää'-] tieto siitä, että Augustinus olikin insesti-tapaus [onko latinalaisen kristinuskon perustaja siis täti/äiti Monika?!] tai että Tertullianus epäonnekseen kärsi paitsi hillittömän voimakkaasta seksuaalisesta halusta myös liian tiukasta esinahasta, mikä 'oireyhtymä' sai tämän kiistellyn mutta nerokkaan kirkkoisän lopulta pelkäämään vaimonsa vaginaa ja pakenemaan askeettisten montanolaisten luo 'turvaan' [imaginaariseen askeesi-kohtuun; - stop].

2

En ole kovin usein pitänyt Finnsanityn vulgaari-psykoanalyyttisistä tulkinnoista - enkä välttämättä pidä tässäkään luultavasti psykohistorian alaan kuuluvassa tapauksessa, vaikka siitä kyllä löytyykin ilmiselviä totuuden aineksia. - - Lyhyesti ja karkeasti sanottuna vastenmielisyyteni johtuu siitä, että mielestäni Arhi Kuittisen kirjoitusten kaunainen [sic]  tendenssimäisyys on invalidisoinut hänen arvostelukykynsä tai ainakin kapeuttanut sitä huolestuttavassa määrin. Sama pätee mutatis mutandis myös Ironmistressiin. Finnsanity onkin eräänlainen vasemmisto-anarkistien Takkirauta. Pitäkää hyvänänne.

II

1

Tietääksemme Augustinus muttei myöskään Tertullianus [joka oli tulisieluinen retorikko-lakimies ja erittäin teräväpäinen teologi] ei ollut homo, joskin nainen oli hänelle kyllä muussa mielessä melkoinen ongelma. Tertullianus jopa kirjoitti vaimolleen [ja naisille ylipäätään] ohjekirjan avioliitossa ja seurakunnassa elämistä silmälläpitäen - - [haha - Nietzschen kanssa nauramme ääneen Tertullianukselle, joka antaa vaimolleen käyttäytymisohjeita eli mitä säädyllisen kristityn vaimon tulee tietää avioliitosta, elämästä ja seurakunnasta - - ;\].

Mutta Tertullianus oli tosissaan. Hänen mukaansa naimattomuus oli korkein tila ja selibaatti avioliitossa korkein hyve. Naisten piti luopua kultakoruistaan ja kalliista kivistään ja heidän piti myös olla tiukasti hunnutettuja [!?]  Seurakunnassa heidän piti olla aina hiljaa. Miehet hoitivat palvelut. Jne.  Jopa homoteologit taisivat olla vapaamielisempiä kuin tämä nerokas hetero?-tiukkapipo, joka elämänsä loppupuolella erosi [!] kirkosta ja liittyi jo vähitellen hiipumassa olevaan montanolaiseen gnostilais-liikkeeseen.

2

Paavalista emme todellakaan tiedä. Voisi kuitenkin ajatella, että hän oli homo ja tulkita, että se 'piikki', jonka Paavali pari kolme kertaa oli turhaan pyytänyt Jumalaa poistamaan itsestään, oli juuri taipumus homoseksuaalisuuteen. Mutta tämä on vain arvaus, koska Paavali tai tekstin asiayhteys ei paljasta 'piikistä' mitään. 

Paavalin 'nainen vaietkoon seurakunnassa' on kuitenkin irrotettu vääristellysti asiayhteydestään semminkin, kun Paavalin asenne naisiin muualla hänen kirjeissään on aikaansa nähden yllättävän liberaali.

Paavali ei muotoile tässä 'vaikenemiskäskyssä' jotain yleistä kirkko-opillista käyttäytymisohjetta vaan puuttuu erään seurakunnan puhejärjestys- ja ylipäätään kokoontumisongelmiin. Kun joku esim. puhuu kielillä uskonnollisista kokemuksistaan [mikä ei tuohon aikaan ollut harvinaista], niin muut ovat silloin hiljaa eli kuuntelevat ja tällöin Paavali tarkoittaa nimenomaan naisia, jotka ovat olleet häiritsevästi äänessä - [tuttua - - ;\?].

3

Homoja tietty varmasti löytyy alku- eli vanhan kirkon teologiporukasta tilastollisesti merkittävässä määrin [kuten heitä löytyy nykyäänkin esim. ortodoksisen kirkon ja etenkin luostarien piiristä], mutta kristinuskon ambivalenttia juonnetta seksuaalikielteisyyteen ei voi johtaa suoraan tästä tosiseikasta, joka yleistettynä [muutenhan sillä ei olisi todistusvoimaa] tekisi paitsi kaikista kirkkoisistä homoja myös kaikista vanhan kirkon homoista seksuaalikielteisiä eskatologeja [siis elämän vihaajia]. Absurdia.

Kristinuskon antropologiaan ja itseymmärrykseen vaikutti kaksi erilaista kulttuuria: etnis-feminiinen juutalaisuus ja universaali-androgyyninen kreikkalaisuus. Kristinusko on siis aivan liian iso asia ollakseen pelkästään joidenkin yksittäisten 'kostajahomojen' uskonto, vaikka heitäkin sen piiristä kyllä löytyy.

Näin ollen Finnsanityn kommentissaan esittämät psykoanalyyttis-sosiologiset yleistykset ovat mielestäni ressentimenttisen ja yhteiskunnallisilta näkemyksiltään epärealistisen anarkistin demagogiaa, joka viestii enemmän anarkistin omista henkilökohtaisista traumoista kuin kirkkoisien psykopatologiasta.

Mitä viiteryhmää Finnsanity edustaa? Kenen etuja hän on ajamassa? Näihin kysymyksiin haluaisin selventävän vastauksen. Tähän mennessä hänen mentaliteettinsa, perustelunsa ja tulkintansa ovat vaikuttaneet lähinnä vulgaarisia psykoanalyysitulkintoja aseenaan käyttävän fanaatikon itkupotkuraivareilta.

Finnsanity onkin malliesimerkki siitä, mitä psykoanalyysista tulee pakkoneuroottisesta auktoriteetti-kompleksista kärsivän ja syvästi katkeroituneen ihmisen käsittelyssä - käänteistä psykologista rasismia - ei enempää eikä vähempää. Mutta katkeruuden levittäminen ei suinkaan lievennä vaan päinvastoin lisää kostonhimoa ja kaunaa.

*

Valihuomautus

Kemppisen ärsyttävyyteen asti periaatteellista kantaa ottamaton kirjoittelu on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten katkeruus [ja vahvat affektit] hallitaan tarkastelemalla itselle epämiellyttäviä asioita jopa hilpeän asiallisesti, mahdollisimman uskollisena yksittäisille tosiasioille ja 'tosiasioille' [tuo Proustin ihana Madeleine-leivos] joskin ehkä turhan penseästi, itsetietoisesti ja elitistisen etäisesti - [joskus Kemppisen yksittäiset mikro-analyysit esim. musiikista ovat sinänsä miellyttävässä luettavuudessaan kuitenkin tahattoman teennäisiä, miten innokkaasti niissä sitten autenttisen tunteen paloon pyritäänkin].

Oma kirjoitteluni ainakin yrittää pyrkiä tunnistamaan ja myöntämään katkeruutensa ja tällä tavoin ylittämään sen vetämällä katkeruuden joskus täysin överiksi, jolloin kirjoittamiselle energiaansa luovuttanut 'aktiivinen viha-passio' muuttuu parhaimmillaan satiiriksi - - [ja satiirihan on totuuden tavoittelemista totuutta epäilemällä ja pilkkaamalla, mikäli ette tienneet].

4

Mitä Finnsanityn todistelu-logiikkaan muuten tulee, niin paradoksaalista kyllä juuri gnostilaisuuteen päin kallellaan oleva 'androgyyninen' kristillisyys ja ylipäätään hörhö-gnostilaisuus eli Finnsanityn 'oma jengi' oli sitä seksuaalikielteistä porukkaa, jonka vaikutus kristinuskon yksittäisiin seksuaali-moraalikäsityksiin oli [ja on ollut] etenkin kirkkoinstituution alkuaikoina todella kielteinen.

Kirkon pyrkimys rajoittaa seksuaalisuuden yksityiskohtaisimpia ja intiimimpejäkin ilmaisutapoja sai joskus [ainakin näin anakronistisesti tarkasteltuna] yhtä aikaa sekä naurettavia että ärsyttäviä ellei törkeitäkin piirteitä.

Katolinen kirkko esim. kielsi 300-luvulla myös hetero-anaaliyhdynnän paitsi luonnonvastaisena perversiona [seksuaalisena nautintona, joka ei tähtää lisääntymiseen] myös siksi, että sitä olisi väistämättä käytetty ehkäisytarkoituksessa, mikä tietysti sekin oli luonnonvastaista. - - Gnostilaiset homoteologitko tällaisia kieltoja värkkäsivät? Jos värkkäsivät, niin olivatpa jopa homoiksi todella patologisia nipottajia [LOL].

Gnostikkojen materia- ja maailmakielteisyys oli kuitenkin pahimmillaan aidosti perverssiä [ks. kuitenkin II]. Äärimmillään tuo askeettinen tämänpuoleisuuden halveksunta sai [mielestäni väistämättä] gnostikko-ryhmien salaisissimmissa kokoontumisissa orgiastis-ekstaattisia purkautumismuotoja. 

No - ei siinä mitään - purkautua pitää [olen ehdottomasti tätä mieltä], mutta Finnsanity on väärinkäsittäen tulkinnut kristinuskon ja gnostilaisuuden suhteen lähes naurettavuuteen asti yksipuolisesti. Katkerat homot eivät tehneet kristinuskosta seksuaalikielteistä vaan lähinnä platonismi eri suuntauksineen - etenkin uusplatonismi.

Pitää vielä muistuttaa ja korostaa, että askeettisen asenteen juuret löytyvät polyteistisesta, androgyynisestä ja/eli a-subjektiivisesta Aasiasta eikä suinkaan monoteistisesta, tietoisemmin sukupuolittuneesta sekä tahdon ja käskyn sisäistämän ihmisen mentaliteetista, joka ilmaantui  Kaldean kulmilta Välimeren pohjukkaan n. vuonna 1500 e.a.a.

.....

Tämä on kieltämättä mielenkiintoinen aihe, mutta vaatisi analysoiduksi tullakseen huomattavasti enemmän oppineisuutta kuin, mihin minulla on edellytyksiä. Varmaankin joku psykohistorioitsija on sen käsittelyyn jo uskaltautunut.

II

1

Perversiossa seksuaalisen halun varsinainen kohde [mies, nainen] ja tuon kohteen aikaansaama kiihottavuus korvautuu ja siirtyy fantasianomaisesti esim. johonkin alkuperäisen halun kohdetta representoivaan objektiin - vaikkapa kenkään [useimmiten kuvaan]. Kyetäkseen seksuaaliseen laukeamiseen pervertikko tarvitsee 'kengän' ja partnerin tai vain pelkän kengän, mutta pelkkä partneri ei orgasmin saavuttamiseen tarvittavan kiihotuksen aikaansaamiseen hänelle vielä riitä.

Perversio on tämän määritelmän mukaan yksinomaan halun kohteistamisen dynamiikassa tapahtuva libidinaalinen muutos eikä edes mikään neuroosi tai vastaava puhumattakaan sitten paheksuttavasta moraalisesta taipumuksesta - -  ellei siihen sitten varta vasten liitetä moraalisesti paheksuttavaa sanktiota, kuten vielä Freud muistaakseni jossain määrin teki [miten juutalaista].

En kuitenkaan kiellä, etteikö myös freudilais-psykodynaamisen perversio-määritelmän perusoletuksena olisi genitaalinen nautinto heteroseksuaalisen yhdynnän muodossa, jolloin kaikki tästä käytännöstä poikkeava voidaan luokitella automaattisesti myös patologiseksi poikkeamaksi ja siten ei-toivottavaksi, mikä merkitsee, että lisääntymis-biologisesta ideaalista [aikuisten ja ei-lähisukulaisten välisestä heteroyhdynnästä] ja vain siitä saadusta nautinnosta tehdään jopa moraalinen velvollisuus. Siten muut nautinnon muodot muuttuvat kyseisen ideaalin kannalta enemmän tai vähemmän epäonnistuneiksi ja sitä kautta moraalisesti 'arveluttaviksi'.

Tällä tavoin psyko-biologinen ideaali ['normaali terveys'] ja moraalinen ideaali ['normaali käytöstapa'] nivoutuvat kuin huomaamatta toisiinsa.

Väitän, että juuri kuvatunkaltainen biologisen ja moraalisen tason/position huomaamaton ja siten salakava yhdistäminen toimii myös yhtenä kaikkien rasististen perustelujen legitimoijana. Alempirotuisten ja -alempisäätyisten psykobiologiassa ei siis toteudu psykobiologinen ideaali eli normaali terveys, mistä selvänä merkkinä on heidän outo ulkomuotonsa ja oudot käytöstapansa. He ovat väistämättä paitsi biologisesti alempiarvoisia myös moraalisesti perverssejä.

.......

Mutta. Ollaksemme tiukan johdonmukaisia myös pelkät seksuaalifantasiat ilman korvaavaa objektia ['kenkää'] pitäisi tämän logiikan mukaan tulkita perversioiksi. Ja koska kaikilla ihmisillä on ainakin joskus elämänsä aikana ollut seksuaalisia fantasioita [joillakin on niitä päivittäin tai jopa tunneittain], voidaan vaikkapa Augustinuksen fantasia-kritiikkiä esimerkkinä käyttäen luokitella koko ihmislaji perversiiviseksi [ja sitä mieltähän Aku perisynti-opissaan olikin].

2

Fantasiat [ja imaginarisuus ylipäätään] eivät kuitenkaan vielä sellaisenaan merkitse elämän- ja maailmankielteisyyttä, joskin juuri ne ovat ihmisen ihmiseksi tulemisen eli hänen dialektisen tietoisuutensa alkulähtökohta, joka johtaa ihmisen erottautumiseen luonnosta eli vaistojen korvautumiseen vieteillä ja oppimisella. Lopulta vahvimmat ja pysyvimmät imaginaatiot muuttuvat viestinnän ja kertomusten kautta kielellisiksi symboleiksi. Uskonto, filosofia ja tiede syntyvät.

Tietenkin voidaan perustellusti [mutta ei Finnsanityn logiikalla] ajatella, että fantasioista saa alkunsa myös homokirkkoisien lähes hekumallisuuteen asti kohoava maailma-, materia-, ja lihakielteisyyden kristillis-gnostilais-sadomasokistinen versio, jossa korkein nautinto saavutetaan äärimmäisellä askeesilla - toisin sanoen itsekidutuksella.

Totaali seksuaalinen pidättäytyminen ei aluksi estä orgastista laukeamista vaan päinvastoin merkittävästi stimuloi halua ja lisää yhä vain jännitteisemmän halun laukeamisen aiheuttamaa nautintoa, kunnes itsensä kiduttaja viimein saavuttaa aikanaan [?] 'seestyneisyyden' tilan, joka uskonnollisesti herkistyneitten turistien mielestä näkyy jopa suoraan luostari-askeetikon silmistä.

Vilhelm Reich ja muut mentaalis-ideologisesti vinksahtaneet orgoni-teoreetikot ja seksuaali-anarkistit sen sijaan väittävät, että noista pidättättäytyjä-sadomasokistien silmistä näkyy vain hirvittävä viha, autoritaarisuus ja ennakkoluuloisuus, joiden fysiologinen vastine on seksuaalikielteisyyden aikaansaama kehollinen lihaspanssari - kurinpidollisten asenteiden ja fysiologisen jännittyneisyyden välinen vastaavuus. - - Kummallista, että eri ihmiset voivat nähdä saman kohteen niin täysin eri tavalla.

Kummallista on myös, että Finnsanity tulkitsee etenkin gnostilaisuuden niin täysin eri tavalla kuin minä [ja aatehistorioitsijoiden suuri enemmistö], joskin mitäpä tuosta, koska tiedän varmasti olevani oikeassa tässä asiassa, mitä tulee sen suhteuttamiseen ideahistorialliseen mittakaavaan ja teologis-filosofiseen merkityskokonaisuuteen. Se riittää.

*

http://sammalkieli.blogspot.fi/2012/07/kristinuskon-seksuaalieettinen-bias.html

http://finnsanity.blogspot.fi/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gnostilaisuus

http://en.wikipedia.org/wiki/Augustine_of_Hippo

http://en.wikipedia.org/wiki/Tertullian

http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tertullianus

http://www.stmonicasodality.org/month_of_april_2009.htm

Kommentti 2

1] Onko evoluutiolla muuta 'päämäärää' kuin hallitsematon amok informaation deterministisen kopioitumisen prosessina? - - 1 a] Onko ihmisen evolutiivinen kohtalo analogisessa mielessä samankaltainen kuin kuningas Oidipuksen?
*
Kielimafia tarkistelee ja lisäilee [7 ja 11] - klo: 23.00.
*
Harhaileva kommenttipäreeni on kirjoitettu alunperin tajunnanvirralla vailla mitään etukäteisideaa tai -suunnitelmaa. Se alkaa huomautuksella Ironmistressille, sivuaa ehkä liiankin läheltä omaa psykohistoriaani ottaakseen ihmistä koskevalla evoluutiopohdinnalla epäsuorasti kantaa myös M.T.:n syytöksiin nihilistisestä pessimismistäni.

1
Lievennän yleistyksiäni, mitä tulee Lloyd deMauseen, mutta sille en voi mitään, että psykohistoria ei ole kolahtanut minuun kovinkaan hyvin, vaikka olen suuresti vaikuttuneena lukenut aikoinaan esim. Alice Millerin 'Lahjakkaan lapsen tragedian'.

Olen myös yrittänyt sisäistää Juha Siltalan kautta psykohistorian metodia, mutta kun ei niin ei. En pysty ottamaan ajatusjärjestelmälliseksi lähtökohdakseni psykoanalyysin terapeuttis-tulkinnallisia periaatteita, vaikka ne minua merkittävästi kiinnostavat ja inspiroivatkin.

Mutta ehkä minä epäilevä Tuomas juuri epäilyni vuoksi olen psykoanalyysin ['freudilais-gnostilaisen vapautusriitin'] tarpeessa? Näin kai sanoisivat psykoanalyytikot heti valmiina luonnetyypitykseen. Valitettavasti nuo kallonkutistaja-poppamiehet ovat myös minun suhteeni auttamattomasti myöhässä.

2
Jos minulla kuitenkin olisi ollut valta ja mahdollisuus, niin tuskin olisin valinnut äidikseni sitä ajoittain luonnehäiriöistä ihmistä, joka minut synnytti. Kiitos vaan kaikesta Saini. Et ollut välttämättä huono äiti etkä ihan tyhmäkään, mutta olit psyykkisesti liian vaikea ihminen.

Äitiä kohtaan tuntemani ajoittain lähes jatkuva ahdistus ja jopa pelko ovat jossain määrin muovanneet minuuttani, eivätkä tuon lapsuudessa, nuoruudessa ja osin aikuisuudessakin kestäneen piinan aiheuttamat haavat arpeudu koskaan täydellisesti, sillä anteeksianto ei ikävä kyllä pysty ulottumaan kaikkein syvimpiin emotionaalisiin haavoihin asti puhumattakaan siitä, että se voisi jopa vapauttaa minut ahdistavasta kokemushistoriastani.

3
On kuitenkin olemassa sanonta, jonka mukaan anteeksianto vihaamilleen ihmisille on mahdollista, jos pystyy ensin antamaan anteeksi itselleen.

Tässä lienee vinha perä, sillä kokemamme vihaksi muuttunut ahdistus kalvaa nimenomaan meitä itseämme. Vihasta on tullut osa omaa luontoamme, jota vastaan emme yleensä edes osaa taistella - pikemminkin päinvastoin: osaamme vain ruokkia vihaa kuin käenpoikaa, joka syö sielustamme rauhan sitä ahneemmin mitä enemmän sitä ruokimme.

4
Viha vaatii meiltä asioita ja tekoja, joita emme tee täysin omasta halustamme vaan osoittaaksemme pakkomielteisesti muille ja etenkin itsellemme, että kelpaamme tähän maailmaaan ja etenkin niille ihmisille, jotka meitä vaativilla katseillaan ympäröivät.

Tällaisesta piinapenkistä, joka ei ole sama joskin etäistä sukua Camus'n piinakopille, voi kyllä päästä pois elämänsä aikana, mutta se vaatii tiettyjä uhrauksia oman statuksen tavoittelun ja näyttämisen pakon suhteen. Sanalla sanoen se vaatii askelta ulos jatkuvan kasvun oravanpyörästä ja tarpeettomista ihmïssuhteista - kohti eräänlaista askeesia.

5
Askeesi ei ole köyhää elämää. Eikä pessimististä. Päinvastoin. Tätä on kuitenkin erittäin vaikea oivaltaa nuorempana, jolloin psyykkisesti kokemattomina ja malttamattomina mutta fyysisesti huippuvireessä elämme kerskuen ja korskuen siinä luulossa ja odotuksessa, että elämä voi, kun vain tarpeeksi yrittää ja tavoittelee, antaa jotain todellista ja kestävää.

Mutta eiväthän edes omat lapset ole mitään kestävää vaan pelkkiä biokuplia, jotka vuorollaan puhkeavat jättääksen jälkeensä omat kuplapuhkunsa ad inf.

Pitää siis kyetä siunaamaan singulaari katoavuus kosmis-universaalissa ikuisuudessa - niin oma kuin muiden, sillä ikuisuus, jonne me katoamme ei itse katoa.

'Sillä minä rakastan sinua, oi Iäisyys', huudahti Nietzsche Zarathustran suulla - [ehkä hieman kyseenalaisessa mielentilassa, jota kutsutaan joko esteettiseksi tai megalomaaniseksi riippuen siitä, onko arvion tekevä ihminen taiteilija vai psykologi-tiedemies].

6
Tällainen performaatio tuntuu monesta varmaankin säälittävän irvokkaalta teennäisyydeltä, mutta pikemminkin se on absurdin ylevää parodiaa eli 'ikuisuuden dramaturgiaa' elämän tarkoituksen löytämiseksi ja ylläpitämiseksi.

Näytelkäämme siis mieluummin universaalissa teatterissa sen sijaan, että antautuisimme orjamaisesti arkisen turruttavaan [ja stressaavaan = vakavan todelliseen] kulutusnautintoon eli kapitalistisen raha- ja tavaratuotannon lupaaman onnen tavoitteluun jossain loputtomasti uusiutuvien muotien eli identiteetti-tekniikoiden futuuri-harhassa.

7
Pyhä huolettomuus [vrt. Fransiscus Assisilainen] on kosmis-optimistisen nihlistin syvällisin ideologia. Kyse ei ole kyynisyydestä vaan kapitalistisen yhteiskunnan sisäisen anomian, sokean kilpailun, vastuuttomuuden ja välinpitämättömän ylenkatseen voittamisesta, koska juuri nämä lähtökohdat antavat kaikkein härskeimmälle kyynikolle hänen 'oikeutuksensa'.

Pyhä huolettomuus sen sijaan ohittaa kyynikot kuin he olisivat pelkkää ilmaa. Pyhä huolettomuus ei piittaa vakavissaan mistään maallisesta. Se on suorassa suhteessa ja kosketuksessa ei-mihinkään, joka on kaiken alku ja loppu. Siinä välissä tapahtuu jotain epäolennaista. Something but nothing. Forget it and disappear. For good.

8
M.T. [ehkä myös Sammalkieli] tosin saattaisi kutsua tällaista olotilaa [narsistis-pikkuporvarillisen] pessimismin ohella jopa dementiaksi, mutta jos ymmärrämme dementian metaforis-idiomaattisesti irtiotoksi ja irtipääsyksi idioottimaisen pörssimaailman biologisista, psyykkisistä, sosiaalisista ja älyllisistä kahleista, niin olkoon sitten dementiaa.

Tulkoon dementia! Olen valmis astumaan ulos tästä paholaisen bonus-oravanpyörästä - lopullisesti.

[Hitto - edellinenhän kuulosti miltei buddhalaiselta - - ?! ].
 
9
Mitä olemassaolon taisteluun ja darwinistiseen kulttuurievoluutioon tulee, niin minulla on sille vain yksi viesti: 'Tuhoudu omaan ahneuteesi!' Ja sen se vielä kerran tekeekin, kuten biologinen evoluutio niin monesti aiemmin monien muiden populaatioden kohdalla on tehnyt.
 
Niin musertavan tehokas, kaikkialle tunkeutuva ja monipuolinen kuin evoluutio onkin, siltä näyttää jääneen keksimättä yksi ratkaisevan tärkeä ominaisuus: jarru. - - Mutta ehkä juuri makro-kehitys-jarrun puuttuminen on aivan välttämätöntä itse evoluution etenemisen kannalta? Näin väittää etenkin laissez faire-kapitalisti. Vai onko 'tarkoitus', että ihminen sellaisen jarrun vielä keksii ottaakseen samalla kaoottisen ja suuntaa vailla olevan evoluution hallintaansa?
 
Ensin mainittu jarruton vaihtoehto johtaa ihmislajin tuhoutumiseen tai ainakin romahdukseen väestöräjähdyksestä ja tehoteknologiasta aiheutuvan biosfääri-muutoksen seurauksena. Tämän uhkan voimme kaikkien todennäköisyyksien mukaan päätellä muiden lajipopulaatioiden evoluutio-historiaa tutkimalla.
 
Toinen vaihtoehto ei ole yhtään sen tuskattomampi siinä mielessä, että ihminen joutuisi tällöin tekemään nautintonsa ja niin sanotun onnensa kannalta ehkä ylivoimaisia uhrauksia, joista kaikkein merkittävin on väestönkasvun pakollinen rajoittaminen [vrt. Kiina]. Tällöin myös abortti tulisi täysin vapaaksi; samoin aktiivinen eutanasia.
 
Kumpi vaihtoehto tuntuu miellyttävämmältä? Totaali täystuho vai hyvin organisoitu, tehokas mutta monien mielestä julma lajinsäilytys-projekti?
 
10
Kun nyt varsinkin ekologit ja sosialistit pohtivat heille läheisempää jarruvaihtoehtoa, niin ovatko he valmiita hyväksymään sen pitäessään kirkkaasti ja selkeästi mielessään ne mahdolliset/todennäköiset seuraukset, joita tällaisilla toimenpiteillä on a] ihmisten onnen tavoitteluun b] heidän moraalitajuunsa ja siten c] heidän käsitykseensä yhteiskunnasta ja ihmisten keskinäisistä suhteista?
 
Ylipäätään tässä tilanteessa pitää kysyä, valitsevatko ihmiset evoluutiopaineen [selkokielellä: lisääntymisnautinnon] takia mieluummin välitöntä nautintoa ja onnea tavoittelevan mutta todennäköiseen täystuhoon johtavan elämäntavan vai nautintoa rajoittavan mutta globaalia elämää säilyttävän vaihtoehdon? 
 
Hyvin ongelmallista lienee se, ettei kumpikaan vaihtoehto sulje pois eugeniikkaa - siis ihmisen rodunjalostusta eli rasistiselle yhteiskunnalle ominaisia teknologisia projekteja, bioeettisiä käytäntöjä ja hallinta-organisaatioita.
 
11
Tähän kohtaan sopinee lopetukseksi Sofokleen tragediasta tietäjä Teiresiaksen kuningas Oidipukselle lausuma arvoituksellinen kommentti.

'En aio valaista sitä pimeyttä, joka sinua suojelee.'

Kuulostaa siltä kuin jokin tuntematon ja hieman sadistinen jumala tai  itse evoluutio tietäisi ennalta, mikä on Oidipuksen kohtalo, jolle tämä ei voi mitään ja jonka hän tulee toteuttaneeksi yrittäessään nimenomaan välttää jo aiemmin kuulemansa ennustuksen toteen käymisen.

Teiresias haluaa suojella Oidipusta totuudelta, koska se on hänen mielestään liian julma, mutta lopulta Oidipus saa  tietäjän kertomaan sen, mitä on ennustettu uhkaamalla tämän henkeä. Teiresiaan paljastuksen jälkeen Oidipus yrittää epätoivoisesti etsiä isänsä murhaajaa, kunnes tajuaa, että juuri hän itse on syyllinen, ja että hän yhtä lailla tietämättään on nainut äitinsä, jota ei tunnistanut ja joka ei myöskään voinut tunnistaa jo vastasyntyneenä hylättyä poikaansa.

Teoistaan tietoiseksi tullut ja äärimmäisen kauhistunut Oidipus sokaisee itsensä tuntemansa [kollektiivisen] häpeän vuoksi. Tällä tavoin Oidipus pakenee alkuperäisen, 'suojelevan' tietämättömyytensä pimeyden valaistumista itse aiheutetun sokeutensa pimeyteen, johon liian raskas tieto totuudesta hänet vääjäämättä johti.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Tiresias
http://en.wikipedia.org/wiki/Oedipus_the_King
http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_an_oidipus.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Running_amok
http://fi.wikipedia.org/wiki/Amok
http://chelseavose.wordpress.com/2012/01/26/is-evolution-real/
http://zaozzie.blogspot.com/2012/02/evolution-of-modern-man.html

A boy named Sue ja poika nimeltä Päivi - [Media ja identiteetti 2]

Kumman oven sinä valitset? Ja miksi?

I
1
Tämä lainaus on eräs alaluku Paul Verhaeghen edellisessä päreessäni siteeraamasta seminaariesitelmästä. Kyseessä oli varsin abstrakti ja teoreettinen yhteenveto/lopetuskappale kuten esitelmän teoreettisen näkymän selventävä 1. lukukin. Luvuissa 2 ja 3 Verhaeghe kirjoittaa konkreettisemmin ja ajankohtaisemmin. On kyse hämmennyksestä sukupuoli-identiteetin suhteen aikana, jolloin selkeät symboliset viestit ja mallit maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä ovat jatkuvasti yhtä aikaa sekä kärjistymässä että hämärtymässä ja jopa hajoamassa, mikä tilanne aiheuttaa pikemminkin suurta epävarmuutta ja ahdistusta kuin vapautumisen elämyksiä. Alkuperäisen tai ylipäätään herrasignifioijana toimivan Toisen useimmiten korvannut perverssi Toinen eli bisnes-julkisuutta lobbaava media on yksi tämän identiteetti-diffuusion merkittävimpiä aiheuttajia sekä ylläpitäjiä.

2
2. Ongelma Toisen kanssa

[....]
Reaalisen epävarmuus

Tässä toisessa vastauksessa eksistentiaaliseen kriisiin identiteetti typistyy seksuaaliseen identiteettiin. Kulttuuriin perustuvan, vakauttavan sukupuolenmuodostuksen katoaminen tarkoittaa siirtymistä biologiseen määrittelyyn. Yksinkertaisesti ilmaisten tämä merkitsee taantumista kaikkiin niihin piirteisiin, jotka ovat tekemisissä lisääntymisen kanssa.

Kaiken on oltava selvästi esillä: nuoruuden ja voiman yhdistettyä ruumin oikeisiin mittasuhteisiin ja puhtaaseen hipiään: 'Minä Tarzan, sinä Jane'. Tässä näyttäisi olevan uusi rakkauden kaava. Valitettavasti se ei riitä vakaalta tuntuvaan identiteettiin juuri siksi, että symbolinen määritys ei tue sitä.

Tunne siitä, ettei ole riittävän maskuliininen tai feminiininen, on saavuttanut dramaattiset mittasuhteet. Tämä on kivuliaalla tavalla vastakkaista sen illuusion kanssa, että varmuus näissä asioissa löytyisi itse alastomasta todellisuudesta. Joku - niin - joku ruumis [some body] on biologisesti mies tai nainen, tästä on harvoin epäilystäkään Mutta olenko tarpeeksi miehekäs tai naisellinen?

Löytääksemme varmuuden meidän on oltava tekemisissä Toisen kanssa, siis maskuliinisen ja feminiinisyyden kulttuurisen määrityksen kanssa. Kun Toinen on menettänyt auktoriteettinsa, vallitsee epävarmuus, ja nykyään vastaukset antaa media, erityisesti nykyiset trendilehdet, joiden etusivujen retorisia kysymyksiä ['Mikä on ihannepainosi?, Minkä kokoiset rintojeni pitäisi olla?] kuvitetaan yleensä tavalla, joka ei jätä epäilyä oikeasta vastauksesta.

Tällä välin niin kutsuttu sukupuoli-dysforia on noussut entistä enemmän esiin. Sukupuolen symbolisen määrityksen epävarmuuden lisääntyminen on jättänyt kasvavan joukon nuoria biseksuaalisuuden ei-kenenkään-maalle, koska heidän on mahdotonta valita.

Äskettäin julkaistussa artikkelissaan Patricia Gherovici osoittaa osuvasti, että tämä on nykyaikainen muoto sukupuolta koskevasta hysteerisestä kysymyksestä: 'Olenko bi-seksuaali vai en?' Omassa luennassani tämä on jälleen yksi osoitus herrasignifioijan ja sen il y a de l´un- vaikutuksen [on olemassa yksi-vaikutuksen] katoamisesta.

Jos mieheksi ja naiseksi tuleminen hämärtyy, vaihtoehtojen välillä viipyilystä ja päättämättömyydestä tulee väistämätöntä. Lacanin metafora kahdesta junan vessan ohittavasta lapsesta, jotka pohtivat, saapuivatko he 'Miehiin' vai 'Naisiin', ei selvästikään päde enää, ja sitä täydennetään kolmannella vaihtoehdolla. Tai tarkemmin vaihtoehdon poissaololla.

Tämä on itse asiassa jo todellisuutta. Kun annoin tämän esimerkin sukupuolentutkimuksen kurssillani, sain seuraavana päivänä useilta opiskelijoilta sähköposteja, joissa oli kuvia niin sanotuista 'sukupuolineutraaleista' vessoista amerikkalaisissa yliopistoissa.

Biseksuaalisuuden lisääntyminen sukupuolen biologiseen määritykseen palaamisen takia on vähintäinkin todella paradoksaalista. Asia on sitäkin oudompi sen takia, että olemme ensimmäinen sukupolvi, jolla on käytössään tehokas ehkäisy; nykyään seksuaalisuus ja lisääntyminen voidaan erottaa toisistaan. Tämän teknisen erottamisen tärkein seuraus on se, että olemme ihmishistorian ensimmäinen sukupolvi, jolle seksi tarkoittaa vain mielihyvää ilman jatkuvaa pelkoa raskaaksi tulemisesta.

Tässä kohtaa herää valitettavasti atavistinen ahdistus. Viimeisessä teoriassa oidipuskompleksista [Seminaarissa XVII] Lacan huomauttaa, että jouissance on uhkaavaa ja että klassinen oidipaalinen ratkaisu on vain defensiivinen kolmijako, jossa äiti saa mahdottoman jouissancen ja isä suuren kieltäjän osan.

Tänään tämä tyypillisen neuroottinen ratkaisu korvataan yhä useammin perversseillä vaihtoehdoilla median esittäessä viestintuojaa. Tätä käsittelee artikkelini kolmas ja viimeinen osa.

Paul Verhaeghe - sitaatti esitelmästä Identiteetti etsimässä peiliä - [kappalejaot rr]

II
1
http://www.youtube.com/watch?v=-1BJfDvSITY
Johnny Cash - A boy named Sue

2
http://www.youtube.com/watch?v=nR5SIgtcXY4&playnext=1&list=PL78180A1B953F8DA5
Leevi and The Leavings - Poika nimeltä Päivi
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/07/identiteetti-etsimassa-peilia.html
http://www.filosofia.fi/node/5492
http://filosofia.fi/node/4885
http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Atavismi
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525538230&lang=fi
http://courses.nus.edu.sg/course/elljwp/lacan.htm

Identiteetti etsimässä peiliä - [Media ja identiteetti 1]

Hymyilevä silmälasipäinen mies on Jacques Lacan. Keskellä median [perverssi Toinen] edustaja. Alakuvassa peilikuvansa [ei siis itsensä eikä edes identiteettinsä] löytänyt primaari-narsisti.
*
[....]
Yhteenvetona todettakoon, että me elämme aikakautta, jonka kuluessa on tapahtunut rakenteellinen muutos sekä identiteetin kehittymisessä että vietinsäätelyssä. Yhdistävän herrasignifioijan [identiteetin kehityksen perustava narratiivinen arvo/normi/rr] menettäminen johtaa erittäin epävakaisiin identiteetteihin.

Toisin kuin saattaisi olettaa, tämä ei ole seurausta ison Toisen [herrasignifioijan imaginaarínen tai symbolinen hahmo/rr] katoamisesta, sillä tämä Toinen ei ollut alunperinkään läsnä. Se liittyy siirtymään perinteisestä herran diskurssista kapitalistiseen diskurssiin.

Tämä diskurssi kieltää symbolisen kastraation [puutteen Toisessa (Toinen ei siis koskaan ole täydellinen), joka takaa subjektille mm. luovuuden ja identiteetin/rr] ja käskee subjektia pyrkimään suoraan jouissanceen [narsistinen primaari nautinto/rr] objektien moninaisuuden avulla. Tästä seuraa, että tämä diskurssi ei luo sosiaalista sidettä, ja se tuhoaa perinteiset sosiaaliset suhteet.

Sen pääasialliset välineet ovat media ja erityisesti julkisuusbisnes, jotka esiintyvät jouissancemme hoivaajina. Tämä on perverssi Toinen [media kapitalismin lobbarina/rr], joka takaa, ettei ole minkäänlaista puutetta, kunhan olemme tarpeeksi maksukykyisiä.

Lacanin oli helppo ennakoida tämän vaikutus rakkauselämäämme: 'Jokainen järjestys, jokainen diskurssi, joka liittyy kapitalismiin, sivuuttaa sen, mitä kutsumme rakkauden asioiksi, hyvät ystäväni. Kuten näette, se on ei-mitään'.
*
Lainaus on kirjasta Media ja identiteetti - Paul Verhaeghen seminaaripuheen Identiteetti etsimässä peiliä lopetus - Helsinki 2/2010 - [sulkulisäykset ja kappalejaon muotoilut rr].
*
http://www.filosofia.fi/node/5492
http://filosofia.fi/node/4885
http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm
http://deannatheory.blogspot.com/2011/04/presentation.html
http://www.dvdplaza.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=2500&Itemid=41
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525538230&lang=fi

Hiljaisuuden ääni [objekti a] subjektin tietoisuutena itsestään

Näkyvä hiljaisuus, jonka voi kuulla

[Kielimafian lisäys - klo: 18.15]

Asia, ääni ja aika on vuonna 1998 Suomessa vierailleen ranskalaisen filosofin pieni suuri kirja toisen tunnistamisesta ja todellisuuden konstituutiosta.

'Kaikki on siis jo alkanut Toisesta. Niin äänikin, tuo puhdas ääni jota ei voi sanoa, mutta jota ilman ei voisi sanoa mitään. Sillä kaikki sanominen, kaikki puhe on ajallistumista, joka taas on mahdollista ainoastaan äänen inkorporaation kautta. Aika ei ole mitään muuta kuin tuo puhdas ääni, ääni objekti a:na. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme tuolle äänettömälle äänelle joka antaa meille käskyn puhua. Vaikkemme tiedä siitä mitään, vastaamme sille joka kerta kun avaamme suumme puhuaksemme. Niinpä äänemme, merkitsevä, ilmiötason äänemme suojelee meitä katoamasta äänen puhtaaseen kajeeseen ja ajan kammottavaan hiljaisuuteen.'
*
Päreen osa II sisältää sitaatteja filosofin ja lacanilaisen psykoanalyytikon Bernard Baasin pitämästä pikku kirjaseksi nidotusta puheesta Asia, ääni ja aika hänen käydessään Suomessa 10.10 1998 Helsingin Lacan-piirin 10-vuotisjuhlaseminaarissa.

I
1
Tämä teksti/puhe selvensi minulle toistaiseksi parhaiten, mitä Lacan tarkoittaa tärkeimmäksi nimeämällään käsitteellisellä innovaatiollaan eli objekti a:lla. Valitettavasti valikoimani kohdat eivät voi edustaa tekstin yksityiskohtaista kokonaisuutta katkaisematta Baasin tiivistä analyysia ja ajatuksenjuoksua. Mutta jonkinlaisen yleiskäsityksen niistä voinee saada. - Hannu Siveniuksen Baasin esittely: 'Johdannoksi' on myös aihetta selkiyttävää luettavaa.

Jos joku nyt kysyy, mitä tämä teksti oikein on, mitä se tarkoittaa ja mistä se puhuu, niin annan vastaukseksi yksinkertaisen: tässä puhutaan siitä, miten subjekti syntyy tyhjyyden ympärille - tapahtuma, joka ei ole kerrottavissa tai rekonstruoiotavissa uudestaan empiiristen havaintojen, kokemusten tai kokeitten avulla tai redusoitavissa niihin - ikäänkuin olisi olemassa jokin empiirinen tai fenomenologinen fakta nimeltään Subjekti.

On olemassa subjekti objekti a:na [itsereflektio heijasteena tyhjyydestä] ja vuorovaikutuksellinen subjekti [kommunikatiivinen vuorovaikutus kielenä/ssä], mutta ei mitään subjektia alkuperänä tai alkuperää subjektina.

Toki subjekti yksilönä on olemassa, mutta se[kin] syntyy inkorporaation kautta [pienen lapsen sisäistäessä toisen äänen ja katseen]. Inkorporaatiossa ei kuitenkaan ole kyse suorasta kokemuksellisesta introjektiosta eli identifikaatiosta johonkin reaalis-empiiriseen hahmoon vaan fantasiasta, jolla subjekti-yksilöksi kehittyvä vauva omaksuu itsensä toisessa ja toisen kautta eräänlaisena itsen [ideaali-]peilikuvana, jona toimivat aluksi pääosin äiti ja isä [tai isäksi mielletty mikä lie äidin kaveri näin sateenkaari-aikana]. - Myöhemmin tämä samastuminen on myös sosiaalistumisen psyykkinen malli.

Me emme siis voi löytää mitään havaittavaa, kokemuksellista ja tilastollisesti laskettavaa subjektia tai edes psyykkisen rakenteen subjektiivista kykyä etsiessämme minuuden perimmäistä alkua. Subjektin lähtökohtana on se sama halun perimmäinen puute eli tyhjyys, jolla äiti vastaa pienen vauvan refleksinomaiseen huutoon, jolla ei ole mitään valmista kohdetta ja joka ei ilmennä mitään muuta merkitystä ja tarkoitusta kuin biologisen ihmiselämän alkuhetkien puhtaan ja paljaan puutteenalaisuuden [halun} kauhua ja hätää, joka uhkaa jatkuvasti vajota takaisin siihen puutteen tyhjyyteen, josta on alunperin ilmestynytkin [kunnes kuolemassa sinne lopullisesti vajoaakin].

Äiti antaa kyllä varauksettoman huolenpitonsa mutta ei ikäänkuin geneettistä vastetta ja vastausta vauvan itseyden perimmäiseen tyhjyyteen, koska hänen oma subjektiutensakin on puutteen/tyhjyyden ympärille konstituoitunut 'saviruukku'.

Pystymme hahmottamaan subjektin kehitystä vain strukturaalisesti, mikä teorisointi ei kuitenkaan [fiktiona] sorru Lacanin kritisoimaan myyttiin ja etenkin kleinilaiseen myyttiin subjektin kokemuksellis-apriorisesta alkuperästä.

Koska subjekti on alkuperäisen puutteen ympärille konstituoitunut fantasia-rakennelma, sitä ei voida myöskään rekonstruoida uudestaan jonain ajallisena kokemuksena - olkoonkin, että subjekti myös Lacanin mukaaan 'kehkeytyy' ajassa.
Oleellista on, ettei tuo kehkeytyminen ilmennä mitään absoluuttisen, empiiris-geneettisen ytimen teleologisesti määrättyä evoluutiota [Aristoteleen potentiaalista muotoa] vaan on hahmotettavissa vain käsitteellisesti kielessä strukturoituvana imaginaarisena prossessina, jonka redusointi alkuperäänsä on illusorista fiktiota, jolloin heidän reduktionsa jää väistämättä kesken ilmentäen huonosti peiteltyä ja etenkin huonosti tajuttua idealismia.. Tähän illuusioon monet empiirikot kuitenkin retkahtavat.
*
[Edelliseen liittyen: evolutionistit olettavat mm. tilastomatematiikkaan vedoten, että toiston pakon (sukupuolivietti, lisääntyminen) ja funktion (adaptaatio, sopetuminen olosuhteisiin) välillä vallitsee positiivinen korrelaatio (hyvin sopeutuvat lisääntyvät eniten), mutta loogisesti toiston ja funktion välillä on täydellinen katkos, sillä toisto on adaptaation kannalta pelkkä automaatti, kun taas adaptaatio/mukautuminen 'valikoi' ne yksilöt, joiden geenit jatkavat olemassaoloa. Informaation siirtyminen eteenpäin (toisto) on itsessään 'tyhjä prosessi', jolle adaptaatio antaa 'merkityksen']. 
*
Koska on loogisesti mahdotonta ilman kategorista virhettä ja väärinkäsitystä löytää ja osoittaa tietoisuus kokeellisessa havainnossa, pidän [ainakin satiirisessa mielessä] älyllisesti rehellisempää jopa kytkeä subjekti [olemassaolo tietoisuutena] heti suoraan 'jumalalliseen' alkuperään.

Olemassaolo [tietoisuus] ei voi loogisesti, ilman katkosta syy-seuraus-ketjun ennalta määräytyneisyydessä, seurata evoluutiosta vaan on itsessään jotain, joka toimii edellytyksenä kaiken materiaalisen tajuamiselle.

Ja vaikka vedottaisiin biologiseen mutaatioon [joka sekin on laskettavissa oleva tilastollis-kausaalinen poikkeama], ei päästä mihinkään siitä käsitteellisestä dilemmasta, että olemassaolo ei ole materiaalisen olion ominaisuus vaan jotain, jonka on jäätävä ikäänkuin 'yli' [objekti a, tietoisuus] materiasta, jotta mitään voitaisiin ajatella olemassaolevana.

2
Objekti a on Lacanilla alkuperäisen tyhjyyden eli reaaliseen 'sisältyvän' Asian [halu puutteena; ei-representoitavissa oleva vietti] läsnäoloa puhtaana Äänenä [analogisesti myös katseena joskin ajallisesti myöhemmin], joka kutsuu subjektin olemassaoloon triviaalista itseydestään ainutlaatuisena minuutena.

[Alkuperäinen tyhjyys [ei-mikään] on tietysti aina jo lopullinen tyhjyys, sillä tuskin voidaan mielekkäästi ajatella tyhjyydellä olevan evoluutiota. Tai ehkä sittenkin - ehkä Kari Enqvist pystyy sellaiseen temppuun laskemalla tyhjyydelle ensin koordinaatiston mukaisen massakeskipisteen ja tämän jälkeen muiden tuohon tyhjyyteen suhteessa olevien ja suhteeseen tulevien massakeskipisteitten vaikutuksen siihen ;/]

Objekti a on subjektiksi tulemisen struktuurin välttämätön ei-empiirinen nimitys. Se ei kuitenkaan ole identtinen [vaikkakin analoginen] Kantin transsendentaalinen apriorin kanssa vaan subjektiivisuuden ja tietoisuuden mahdollisuuden aktualisoiva 'ei-koettu ylimäärä', joka ylittää empiirisen kausaalisuuden toimien sen ehtona: vrt. Jumala, olemassaolo, tietoisuus, Kantin apriorit, Derridan jälki ja differance.

Sama uudelleen hieman toisin sanoen: subjektiksi tuleminen ja subjektina oleminen on kuvattavissa mielekkäästi vain kokemus-tietoisuuden rakenteen ontologisesta halkeamasta [yhdistävä katkos olion olemassaolon ja sen ominaisuuksien välillä] kumpuavana ylimääränä, jota objekti a on. - Objekti a ei siis ole representaatio [jostain perustavammasta, joka voidaan osoittaa] vaan pikemminkin derridalainen jälki/differance, joka kuitenkin differanceen verrattuna sisältää energeettisen latauksen [ollen sillä tavoin ajallinen 'jokin' suhteessa tilaan, mikä merkitsee tangeerausta fenomenlogiaan].

3
RR:n obligatorinen jeremiadi eli lähes jokaiseen päreeseeni kuuluva pakollinen valitus

Tahdon ja valinnan irrationaali vapaus ja halu irrottautua kaikista mahdollisista [niin uskonnollis-metafyysisistä kuin rationaalis-normatiivisista] rajoituksista on pahin katastrofi, mihin ihminen voi riippumattomuutta tavoitellessaan päätyä. Se on paluu eläimelliseen olotilaan - nyt vain ilman vaistoja, jotka ohjaavat eläimen käytöstä.

Täysin vapaan ihmisen vapaus on paradoksaalisesti mielihalujen ja oikkujen orjuutta - eräänlaista itse aiheutettua riippuvuutta impulsseista ja affekteista, joita kapitalismi [pääoma] systeeminä hyödyntää - ruokkien ja kasvattaen 'vapaasta' massakuluttajasta nautinto-fantasioilla stimuloiden optimaalisen talous-subjektin ikäänkuin kyseessä olisi geneettisesti juuri tietynlaiseksi hybridiksi jalostettava teuraseläin [niinkuin itse asiassa onkin].

4
18.1.2011 - Edelliseen [alunperin hyvin strukturalistis-pitoiseen vuodatukseen] olen reilut puoli vuotta sen kirjoittamisen jälkeen tehnyt huomattavia tarkennuksia ja lisäyksiä, jotka ovat nyt enemmän fenomenologiaan päin kallellaan [esim. empiirisen tutkimuksen lähökohdaksi (ei välttämättä täysin parodisesti) suosittamani oletus tietoisuuden 'jumalallisesta' alkuperästä].

Joten - huolimatta siitä, että joudumme puhumaan subjektista aina käsitteellisen konstituution puitteissa, minuus on silti jotain, joka ilmenee itsereflektiivisesti vain yhdelle subjektille eli minulle [muut minuudet ovat havainto-päättelyä - eivät kokemusta] eikä mikään struktuuri voi ilmentää tätä kokemusta kuin abstraktiona, jolla on vain häviävä [joskin välttämättömän] välineellinen arvo silloin, kun sanomme: minä olen.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että fenomenologinen hermeneutiikka ei ole strukturalismin aivot, mutta sydän se aivan varmasti on [revi siitä Michel F.].

II
[...] Objekti a on erikoislaatuinen objekti, jossa on kyse vietistä sellaisena kuin se solmuttuu puhuvalle subjektille ominaisessa symbolifunktiossa. Se ei ole mikään empiirinen halun objekti, vaan ikäänkuin objektivoimaton objekti, jonka ansiosta subjektille muodostuu fantasma, jossa sen halu jäsentyy.

Juuri objekti a - kaavani hieman uskalias, mutta pyrkimykseni on sanoa asia mahdollisimman selvästi - juuri objekti a on se, mikä ruumiista ei ole symbolisoitavissa. Toisin sanoen - ja nyt otan vielä suuremman riskin! - objekti a on se, mikä ruumiista ei ole symbolifunktion sulattamaa, eikä voikaan olla.

Subjekti ei siis ylläpidä objektisuhdetta objekti a:n avulla, vaikka kyseinen objekti ensi näkemältä näyttääkin kuuluvan kokemuksen piiriin, kokemuksiin, joita tarjoavat rinta, ulosteet, katse ja ääni.

Kokemus ei tarjoa meille objekti a:ta, vaan sitä on haettava ja jäljitettävä kaikkien kokemusten takaa ja tuolta puolen; se nimittäin on se, joka jatkuvasti kummittelee niissä tiedostetuissa ja tiedostamattomissa mielteissä ja mielikuvissa, joiden ansiosta subjekteilla on maailma.

Lacanin edeltäjät, ennen muuta Melanie Klein, mutta jo Freudkin, tunsivat toki viettiobjektin tehtävän psykoanalyysissa. He rajoittuivat kuitenkin kahteen ensisijaiseen objektiin: rintaan ja ulosteisiin, mikä johtui siitä, että että he ajattelivat objektin tehtävää subjektin synnyssä, ja se puolestaan johti heidät puhumaan oraalisesta ja anaalisesta vaiheesta.

Lacan taas halusi irrottautua geneettisestä orientaatiosta ja tarkastella sen sijaan strukturaalisesti viettiobjektin suhdetta symbolifunktioon, joka on ominainen ihmiselle puhuvana olentona. Näin tehdessään hän päätyi erottamaan vielä kaksi muuta viettiobjektia: äänen ja katseen. [...]; s. 18-20

[Baasin analyysin yksityiskohtaisempi siteeraaminen vie tässä yhteydessä liikaa tilaa ja on hankalasti ositettavissa, joten ylitän tässä 20:n sivun verran tekstiä, mikä jättää tietysti asioita auki ja epäselviksi/rr]
*
Palaan nyt inkorporaation käsitteeseen ja kertaan vielä Lacanin siitä esittämät kaksi muotoilua: '...meidän on inkorporoitava ääni sen toiseutena, joka sanotaan'; ja 'Ääni ei assimiloidu, vaan inkorporoituu, ja juuri siksi se voikin muokata tyhjyyttämme.'

Inkorporaation käsitettä on tarkasteltava Karl Abrahamin ja Melanie Kleinin pohdintojen avaamasta näkökulmasta. Abraham ja Klein tutkivat introjektiota ruumiillisena modaliteettina ja siis identifikaatio-prosessin prototyyppinä tai alkuperänä.

Sellaiset tavallisesti havaitut piirteet kuin mielihyvän saaminen, objektin tuhoutuminen ja objektin osien sulauttaminen itseen eivät kuitenkaan ole inkorporaatio-prosessissa itsestään selviä, sillä inkorporoitu objekti, josta mainitut Freudin seuraajat puhuvat, ajatellaan halun emiiriseksi objektiksi [joskin inkorporaation identifikaatio-puoli jo viittaa siihen, että kyseessä on jotakin enemmän kuin pelkkä halun tarkoitusperä].

Sitävastoin ääni, josta Lacan sanoo, että se inkorporoituu, ei millään muotoa ole kokemuksessa objektivoitunut ääni vaan objektaalinen ääni, eli ääni objektivoitumattomana objektina, objekti a:na. On siis pyrittävä rekonstruoimaan se, mitä tuo objektin alkuperäinen inkorporaatio on voinut olla lapsen kannalta.

On kuitenkin syytä pitää mielessään, että Lacan pysytteli tiukasti erossa kaikista yrityksistä kehitellä subjektin ja halun syntyä lähtien ajatuksesta, että on olemassa jokin pikkulapsen (rintalapsen tai jopa sikiön) oletetusti saama alkuperäinen tyydytyskokemus, jonka lapsi sitten pyrkii löytämään uudelleen sen kerran menetettyään. Kaikki tämäntapainen kehittely on nimittäin välttämättä teoreettista fiktiota, sillä se, mitä nimitetään alkuperäiseksi ei ole muuta kuin seurausta struktuurista, josta käsin se on alkuperäksi rakennettu.

On tärkeää ymmärtää fiktio siksi, mitä se on, eikä luulla, että se on täsmällistä tietoa jostakin, mikä muka on ollut alkuperäistä todellisuutta. Muussa tapauksessa voi langeta siihen, mitä lacan kutsuu myytiksi [ja nimenomaan kleinilaiseksi myytiksi] ja jonka hän määrittelee 'pyrkimykseksi antaa eeppinen muoto sille, mikä toimii strukturaalisesti'.

Näin itseämme varoitettuamme voimmekin nyt ryhtyä rakentamaan fiktiota. [...]; s. 41-43
*
Meidän kokemuksessamme subjektin ääni on tietysti ilmiötason ääni, koska sillä on oma erityinen sävynsä, sointunsa, korkeutensa ja sävellajinsa. Kuitenkin tuo aistein havaittava kuuluva aines, jonka havaitsemínen voi jopa tuottaa nautintoa, on vain siinä äänettömästi ja salaa soivan puhtaan äänen peite. Juuri tämän vuoksi ääni voi kuuluvan aineksensa ansiosta 'muokata tyhjyyttämme'.

Lacanin sana muokata, modeler, on tässä ymmärrettävä 'muovaamiseksi' ja muodon antamiseksi [niin kuin ruukuntekijä muovaa savea kietoakseen sen sisään tyhjyyden, joka on ruukun olennainen sisältö].

Tyhjyyden muovaamista Lacan kuvaa usein sen ääriviivojen piirtämiseksi, sen ympäröimiseksi ja piirittämiseksi. Äänen ilmiötason resonanssi muodostaa siis Asian [reaalinen: vietti/halu puutteena; tätä on mahdotonta artikuloida subjekti-objekti-asetelmassa/rr] ääriviivat, puhtaan puutteen piirin, ja kuitenkaan ääni ei soi sen tyhjyyden sisällä,, jota se näin ympäröi.

Tuossa tyhjyydessä ei soi mikään aistein kuultava ominaissävel, siinä ei soi mikään kuin tuon tyhjyyden puhdas kaje. Toisin sanoen aistein kuultavan äänen ilmiötason resonanssi muovaa tyhjyyttä, jossa puhtaan kajeen asiaääni resonoi, ja tuo puhdas kaje on totuus äänestä ymmärrettynä objekti a:ksi.

Tyhjyys ei silti ole negatiivista ideaalisuutta. Päinvastoin, se on välttämätön puute, jota koko merkitsijöiden järjestelmä kiertää - ja tuo puute syntyy vasta, kun subjektikin syntyy merkitsevän vieraantumisen kautta ja sen sisällä. [...]; s. 45-47
*
[...] Lacan ei myöskään vastustanut ajatusta, että subjekti, kuten Husserl on osoittanut kehkeytyy itsekin ajassa. Lacan täsmensi, ettei subjekti ole koskaan ajassa kiinni itselleen läsnäolevana substanssina, mutta tämäkin varaus vastaa loppujen lopuksi Husserlin teesiä, jonka mukaan subjektia, vaikka se kehkeytyykin omien havaintojensa ja representaatioidensa virrassa, ei voida koskaan vangita jonkin nykyhetken hetkellisyyteen.

Francoise Dastur kiteyttää kirjoituksessaan Husserlin teoksesta 'Luentoja sisäisen aikatajunnan fenomenologiasta' seuraavasti: 'subjekti tulee jollakin tapaa aina esittää myöhässä, sitä edeltää aina jo ajan virta itse. Lacanilla ei ollut mitään tätä vastaan. Hän vain täsmensi, että subjektia edeltää aino jo ääni.

Lacanin fenomenologiasta saamalla innoituksella on kuitenkin rajansa. Ja tuo raja on nimenomaan objekti a:n käsite. Subjektin strukturoiminen objektivoitumattoman ja siis itse asiassa poissaolevan objektin ympärille ei johdu mistään tietoisuuden tai psyyken sisäisestä rakenteellisesta kyvystä. Se johtuu siitä, että subjekti itse on merkitsijän seuraus.

Subjekti on subjekti nimenomaan puhuvana, ja sellaisena se ei voi tukeutua mihinkään muuhun eikä 'saada ravintoaan' mistään muusta kuin piiloon jäävästä objektista, jota symbolinen järjestys strukturaalisista syistä edellyttää.

Tämä pätee objekti a:han yleensä ja erityisesti se pätee ääniobjektiin, joka kutsuu subjektia ainoastaan puhuvana subjektina. Tämän takia Lacan ei ole fenomenologi, vakka koko hänen ajattelunsa onkin ikäänkuin jatkuvaa kissanhännän vetoa fenomenologian kanssa. s. 55-57
*
Kaikki on siis jo alkanut Toisesta. Myös ääni, tuo puhdas ääni, jota ei voi sanoa, mutta jota ilman ei voisi sanoa, että mitään on alkanut Toisesta. Kaikki sanominen, kaikki puhe on ajallistumista, joka taas on mahdollista ainoastaan äänen inkorporaation kautta.

Aika ei ole muuta kuin puhdas ääni, ääni objekti a:na. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme äänettömälle äänelle, joka antaa meille käskyn puhua. Vaikkemme tiedä siitä mitään, vastaamme sille joka kerta kun avaamme suumme puhuaksemme. Äänemme, merkitsevä, ilmiötason äänemme suojelee meitä katoamasta äänen puhtaaseen kajeeseen ja ajan kammottavaan hiljaisuuteen.

Kerron tähän loppuun esimerkin. Se on Georg Bühnerin tunnetusta novellista, joka kertoo Lenzistä ja hänen käynnistään Elsassissa. Koko tarinan yllä leijuu alusta loppuun pelottava hiljaisuus, joka vetää runoilijaa vastustamattomasti puoleensa [eikä ole sattuma, että kyseessä on runoilija, sillä juuri runon puhe luultavasti aina liikkuu kaikkein tarkimmin sillä rajalla, joka erottaa toisistaan puheen ja ajan äänettömän äänen].

Kertomuksen alussa ilmiötason äänet ja merkitsevät äänet ovat edelleen sen verran kiehtovia, että Lenz pääsee ahdistuksestaan ja pystyy jatkamaan puhujien yhteisössä. Loppupuolella kaikki on kuitenkin toisin. Aika seisahtuu, kun kuulemme vaikuttavan loppurepliikin: 'Katsokaahan kirkkoherra, jos vain pääsisin kuulemasta sitä, olisin pelastettu'. Niin mitä, ystäväni' 'Ettekö kuule sitä? Ettekö kuule hirveää ääntä, joka huutaa pitkin taivaanrantaa ja jota tavallisesti kutsutaan hiljaisuudeksi?...'; s. 62-64
*
http://www.lokikirjat.fi/baasasia.html
http://www.suomalainen.com/sk/servlets/ProductServlet?action=getAuthorProducts&authorid=402486
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://filosofia.fi/node/2427
http://en.wikipedia.org/wiki/Structuralism
http://en.wikipedia.org/wiki/Phenomenology
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://www.ppcolorado.com/printawards/2009.html
http://natalieshell.com/2008/01/24/the-sounds-of-silence/

Kun kritiikin kohde muuttuu 'tyydyttäväksi partneriksi' eli kriitikossa katektoituneen libi(di)naalisen aggression objekti-syyksi

Folie à Deux
*
Kommentit Finnsanityn päreisiin Apea tarina seurakuntavaaleista ja Arkkipiispan ylimielinen kirkolliskokouspuhe [täydennetty versio - etenkin luvut 3, 4, 5].
*
Finnsanity kirjoitti 14.11 päreessään: Apea tarina seurakuntavaaleista. - Menin tänään kaverini seuraksi äänestyspaikalle. Kahviossa joku köyhä ja nälkäinen näkee keittössä porisevan ison soppakattilan. "Ei, sitä et voi saada, se on vain työntekijöille". Kaverini seuraa tapausta sivulta ja päättää erota kirkosta.

1
Halpaa populismia. 7-päivää on näköjään tullut luettua. Samaten vanhat Hymy-lehdet. Olen itse poleemikko, mutta noin halpaan en sentäään lankeaisi.

Yhdessä mielessä päreesi on kuitenkin paljastava: se osoittaa, miten syvällistä eli pinnallista kirkkovihasi teoreettisesti lopulta on.

Se toki on syvää - mutta ei sen vuoksi, että olisit miettinyt asiat juuriin asti ja todella pätevästi vaan kyse on traumaattisesta syvällisyydestä.

Kirkko ja varsinkin sen johtavat auktoriteetit edustavat sinulle pahuutta, josta lienet kärsinyt joskus ja jolle nyt haluat kostaa.

Silkka projektio siis jälleen. Sellainen ilmentää me hyvät/alistetut ja nuo pahat/alistavat-asennetta sinun kaltaiseltasi [ei uskoisi] liberaalilta pakana-wiccalta.

Mitähän psykoanalyysi on sinulle oikein opettanut? Ressentimenttiä ilmeisesti - sillä onhan perinteinen psykoanalyysi jos mikä myös juutalaisen kaunaisuuden kabbalaa {hetero-sovinismia jos mikä - etkö muka ole huomannut?].

Lacanin psykoanalyysi on kokonaan toista maata.

Joten kerropa välillä, mitä sinulla on tarjota kirkko-instituution tilalle - jotain konkreettista siis. Pelkkä feministinen ja uhoileva emansipaatio-hypetys ei nyt riitä.

Sitäpaitsi utopioita tässä maailmassa kyllä riittää - jopa minulla, joskin itse toivon, että ne eivät koskaan toteutuisi, koska tulisin varmasti pettymään.

Silti en kiellä utopiaa.

2
Lankeat siis itse pahan projisoimiseen [kuten tietysti minäkin kapitalismin suhteen]. Etkö lainkaan huomaa sitä mielipiteissäsi?

Sinussa ei liene oivallusta syyllisyydentunteesta, jonka haluat itsessäsi reaktion muodostuksen kautta kieltää ja projisoida aggressiona kirkon johtohierarkiaan - sen autoritaariseen totuuspuheeseen.

Minä sen sijaan yritän kritisoida kapitalismia yksilöimättä sitä liian fundamentalistisesti vaikka [satiirisesti puhuen] esim. Chigacon taloustieteilijät saisi minun puolestani ampua kuuhun [samoin esim. Björn Wahlroos].

Silti en halua konkreettisesti yksilöidä joitain nimenomaisia ihmisiä tai jotain nimenomaista instituutiota kapitalismin lähteeksi, koska kapitalismin ytimessä vaikuttaa fantasian, rahan ja ahneuden kolminaisuus, joka ulottaa lonkeronsa kaikkialle - toki aivan varmasti myös kirkkoon, joka silti kaksinaismoralistisesti saarnaa [valikoitua] lähimmäisenrakkautta [olen homoparien siunaamisen kannalla].

Tuota kolminaisuutta vastaan voi ja pitää asettua, mutta yksilöimällä se tietyiksi ihmisiksi ja instituutioiksi, kriitikko tulee jäämään kritiikkinsä kohteitten vangiksi.

Ja sellainen jos mikä on jotakuinkin perverssi [joskin melko yleinen] kietoutuma kriitikon ja kritisoitavan välillä, koska tällöin nuo kritiikin kohteet ikäänkuin katektoituvat eli niistä tulee aggressiivista libidoani ylläpitäviä 'tarpeita ja haluja'.

Tällaiselta kieroutumalta esim. stalinistit eivät välttyneet -70-luvulla. Ja niinpä heidän kritiikkinsä lopahti kuin lehmän häntä, kun kohde ei enää toiminutkaan aggressiota tyydyttävänä partnerina.

Miltäs kuulostaa?

3
Tulkitsen libidinaalisen kateksin vapaasti kaikkia affekteja [ei pekästään anatomiaa] koskevaksi, mutta luullakseni ymmärrettävästi. Korostan vielä, että sinun tapauksessasi nimenomaan kokemasi aggressio on katektoitunut. Saat tytydytystä vihatessasi kirkkoa ja sen auktoriteetteja.

Ketähän sinä sitten vihaat, kun toivomasi kirkko on täysin liberalisoitunut? Sillä kun aggressio kerran katektoituu, se etsii jatkuvasti kohdetta seksuaalisen vietin tapaan, koska aggression todellinen kohde on meidän omissa traumoissamme, joita pyrimme järjenvastaisesti jatkuvasti aktivoimaan.

Lacanin ja Zizekin ajatus siitä, että oireeseen pitää pyrkiä samaistumaan niin, että siitä tulee hallittu osa persoonallisuutta, osuu nappiin. Emme voi koskaan parantua - voimme vain yrittää tehdä 'rauhan' traumojemme kanssa.

Utopia on myös katektoituvan psyykkisen energian ilmentymä. Mutta - kuten edellä kärjistetysti ja paradoksaalisesti sanoin - vaikka en siis itsekään hylkää utopiaa [esim. emansipaatiota], en silti halua sen toteutuvan.

Toisin sanoen en halua takertua vapautumisen yksilöllisiin ja institutionaalisiin esteisiin, koska pelkään tulevani niistä riippuvaiseksi tavalla, jota en enää hallitse - vaan joka päinvastoin hallitsee minua [silti utopia on ja pysyy].

Kutsuisin tämäntyyppistä riippuvaiseksi tulemisen tilaa 'mahdottomasta' avioliitosta käytetyllä nimityksellä - folie a deux [hulluutta kahden kesken; nykyään suurelle yleisölle tutumpi lienee termi läheisriippuvuus].

4
Minun ja äitini välit muistuttivat ainakin jossain määrin folie deux-suhdetta, vaikka yritin rimpuilla hänestä hyvin kokreettisesti irti koko hänen elämänsä ajan. Mutta ei rimpuilu auta, jos/kun lapsuudessa toisiinsa sekoittuneet rakkauden ja vihan tunteet ovat lopullisesti ja palautumattomasti katektoituneet kokemuksiin/affekteihin/muistoihin äitisuhteesta.

Vain onnistunut ja tasapainoinen rakastuminen toiseen naiseen [tai ehkä myös mieheen] saattaa auttaa tuon patologisen kateksin murtamisessa. Siis saattaa auttaa. Mitään takeita siitä ei kuitenkaan ole.

5
Ajoittain raivoisaakin kritiikkiä Takkirautaa kohtaan esittäessäni aloin kysyä itseltäni: miksi? - miksi tämä yletön viha? - olkoonkin, että en missään nimessä - perustelluista intellektuaalisista syistä johtuen voi sietää Takkiraudan maailmankuvaa, maailmankatsomusta ja yleistä asennetta ihmisiin kuin eräiltä tässä mainitsemattomilta osin.

Selitystä voi etsiä edellä esitetystä psykoanalyyttis-tyyppisestä tulkinnasta. Vihaan voi jäädä koukkuun ja sellaista riippuvuutta/addiktiota minä yritän välttää, koska haluaisin pitää ajatteluni selkeänä ja viime kädessä järkeviin perusteluihin kykenevänä.
*
http://finnsanity.blogspot.com/2010/11/seurakuntavaali-kirkko-ruokajonot.html
http://finnsanity.blogspot.com/2010/11/kirkolliskokous-turussa-turku-kirkko.html
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm
http://keskustelu.suomi24.fi/node/4891871#comment-25982638
http://en.wikipedia.org/wiki/Folie_%C3%A0_deux
http://www.polyvore.com/oh_hate_how_love_you/thing?id=15452496

Pyhä Henki antaa meille ideologian, psykoanalyysi transferenssin, mutta yhä silti me pysymme salaisuuksina itsellemme ja toisillemme: minuutemme transparenssi/läpinäkyvyys on yhtä aikaa sekä mysteeri että trivialiteetti (transparenssin antinomia on analoginen olemisen/ajattelemisen ajattelemisen eli kielen itsensä tapahtumisen kanssa)

Ideologia syntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta ja tässä ovat sen tehtävät
*
Finnsanity kirjoitti edellisen päreeni kommentissa:
'Ideologia on patologia.... Mutta pakollinen patologia...'
*
Siinäpä se. Mikään aito, lopullinen transparenssi ei voi olla mahdollinen, koska ideologinen matriisi (jota myös patologia edustaa) sekoittuu kaikkeen tulkintaan. Siten myöskään väärää tietoisuutta ei ole. - Zizek on todennut, että identiteetti ei voi olla transparentti juuri niistä onto-psykologisista syistä, jotka päreessäni mainitsin. Me emme pysty näkemään itsemme 'läpi'.
Mutta - saatamme toki päästä juuri psykoanalyysin avulla lähemmäs tilannetta, jossa 'ME' on ideologisesti vähemmän (tai tietoisemmin) välittynyt eli vähemmän itsestään selvänä totuutena pitämämme fantasian kätkemä kuin esim. avoimesti fantasioissaan elävien populistien tai muka objektiivisen fakta-rautarouva-Takkiraudan 'hallusinaatiot' psykososiaalisesta todellisuudesta. Tämän verran voin uskoa psykoanalyysiin - en enempää.

Korostan kuitenkin vielä, että en siis usko psykoanalyysiin kuin johonkin maagiseen puhekuuriin ja etenkin sen tärkeimpään 'operaattoriin' eli transferenssiin kuin sakramentin toimittamiseen tai loitsuun, jonka seurauksena on vapautuminen totuuteen (Jumalaan).

Kaikki tällainen usko psykoanalyysin kaikkivoipaisuuteen on suurta mystifikaatiota ja tekee siitä pikemminkin vain yhden symbolis-imaginaarisen tuotteen vastustamassaan kaupallisessa psykokulttuurissa kuin järkevää ideologiakritiikkiä.

Ylipäätään olen paljon skeptisempi psykoanalyysin kliinisen toimivuuden kuin sen metapsykologisen selityskyvyn suhteen, mutta totta kai lisään heti perään, että psykoanalyysi lienee ainoa terpiamuoto, joka ei edes yritä parantaa ihmistä ikäänkuin vaihtamalla hänelle jonkin toimivamman osan psyykeä - ellei peräti kokonaisen uuden egon - muistakaamme Lacanin osuva irvailu egopsykologiasta = ego-ortopedia.

Psykoanalyysissa on opittava samaistumaan oireeseensa: ottamaan oire omaan hallintaansa analyytikolta, joka tietoisesti, analyysin metodiin kuuluvana, analyyttisen 'draaman' oleellisena osana, pidättää analysoitavan kehittämän ja analyytikkoon siirtämän transferenssin (joka on trauman/oireen aiheuttaman ihmisen: esim. isän tai äidin fantasianomainen inkarnaatio analyytikon hahmossa) itsellään/itselleen, ja lopulta tajuttava, että analyytikko ei itse asiassa tiedä mitään - hän ei ole 'SE' - että minä itse olen tehnyt hänestä suuren toisen (Big Other), joka panttaa sitä tietoa ja vapautta, joka kuuluu nimenomaan minulle eikä hänelle.

Juuri tämänkaltaisen irtautumisprosessin, joka ei ole vihaa vaan itsenäistymistä ja vastuunottoa omasta itsestä, voi katsoa olevan merkki siitä, että analyysi on saavuttanut tarkoituksensa ja siten päätepisteensä. - Voiko tätä kutsua 'parantumiseksi' jostain psyykkisestä epävakaudesta vai ei, siihen en ota kantaa. Toivottavaa tietenkin on, että ihminen sen jälkeen pystyisi kohtaamaan sisäiset ristiriitansa avoimemmin, käsittelemään niitä joustavammin ja kanavoimaan niitä luovemmin.

2
Minun katsannossani Zizekin oma ideologinen sitoutuminen marxismiin vaikuttaa ajoittain hysteeriseltä ja pakkomielteiseltä (Zizek varsin hyvin tiedostaa affektiivisuutensa kuten myös dokumenttielokuvassa 'Zizek!' nähtiin) joskin rationaalisesti erittäin hallitulta ja 'hyödynnetyltä' neuroosilta.

Minulle Zizekin politiikasta tulee ajoittain mieleen kirkon sittemmin heresiaksi tuomitsema montanolainen hurmosliike, johon sekä kolminaisuusopin että kristologisen kaksiluonto-opin teologisesti ehkä innovatiivisin luonnostelija läntisessä (latinalaisessa) kirkossa (yli 100 vuotta ennen Nikean ja yli 200 vuotta ennen Khalkedonin kirkolliskokousta!) kirkkoisä Tertullianus vanhoilla päivillään (liikkeen jo hiipuessa) kirkosta erottuaan(!) liittyi.

Samalla Tertullianus hylkäsi kolminaisuuskäsityksensä ja kääntyi absoluuttiseen monoteismiin, minkä vuoksi hänet leimattiin skismaatikoksi. - Tertullianuksen ekklesiologiset perustelut olivat ja ovat silti edelleenkin voimassa: kristillisestä kirkosta oli jo silloin (ainakin Tertullianuksen mielestä) tullut pelkkä korruption, konformismin ja maallisuuden lässähtänyt pesäpaikka eikä mikään pyhyyden tyyssija.

Tuota samaa 'ideologista pyhyyttähän' myös Zizek mutatis mutandis itse asiassa saarnaa: oikeudenmukaisuutta marxilaisen ja psykoanalyyttisen tulkinnan hengessä. Mutta täyttä Pyhän Hengen (ainoa, mikä Zizekillä jää hegeliläisittäin tulkitusta inkarnaatiosta jäljelle) eli poliittisen puolueen ja/tai psykoanalyyttisen yhdistyksen sekä rationaalisesti että inspiroidusti ilmentämää ja legitimoimaa tranparenssia se ei ole vaan yksinomaan vahvasti perusteltu ideologinen valinta, joka näkee muiden ideologioiden läpi - paremmin kuin ne itse. - Mutta tämäkin on siis lopulta ideologian eli uskon - ja ennenkaikkea elävän uskon - asia.
*
http://finnsanity.blogspot.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Montanolaisuus
http://en.wikipedia.org/wiki/Montanism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transferenssi
http://en.wikipedia.org/wiki/Transference
http://www02.oph.fi/etalukio/uskonto/kurssi3/sivu_3_1_5.html

Psykoanalyytikkoja, wiccoja, natseja, mummoja

Reichilais-freudilaisen KKPP:n osanottajia kirmaamassa wicca-piirin pyöriessä kohti ekstaasia.

(Mummo-kannanoton sanamuotoja viilailtu hiukan tarkemmaksi - klo: 13.15)
*
Kommentti etenkin Finnsanityn kommenttiin Sediksen päreessä Saksalaisten kärsimyshistoria sekä suomalaisen politiikan (tai sen puutteen) todellisen luonteen paljastavaan 'Mummojen karkoitus'-operaatioon.

1
Psykoanalyysiko pelastaa meidät pahasta? Haha. - Sorry Finnsanity, mutta minä olen toista mieltä. - Pidän sinua tätä nykyä johonkin mystiseen emansipaatio-fiksaatioon hurahtaneena fanaatikkona (lähes reichilaisena wicca-anarkistina), jonka rinnalla jopa minun met/g/afyysinen super-individualismini vaikuttaa 'vain normaalilta natsimeiningiltä'.

Uskotko ihan oikeasti ihmis-psyyken transparenssiin/läpinäkyvyyteen psykoanalyyttisen prosessin kautta? - Minä en (eikä myöskään Zizek). Ihminen on ontologisesti jo alunperinkin rikki, eikä mikään menetelmä voi paljastaa tai ikäänkuin läpivalaista minä-identiteettiä, jonka kehitys on lähtenyt liikkeelle ja siten myös perustuu itsensä väärintunnistamiseen (Lacanin peilivaihe).
*
Olen hevosmiesten tietotoimistolta saanut ilmoituksen, että reichilais-freudilaisen orto-ressentimenttis-psykoanalyyttisen koulukunnan edustajat (esim. Nicolaus Sombart-vainaa) eli Kaunaisen Kuukautisveren Pyhät Pneumaatikot (KKPP) kokoontuivat äskettäin yhteisellä leirillä newageläisten wicca-obskurantistien kanssa Lesbos-saarella (ks. kuva). Mukaan oli kutsuttu myös Wilhelm Reichin haamu eli hänen orgoni-energeettinen ektoplasmansa (ei näy kuvassa).

Minä puolestani taidan lähteä Carl Schmittin haudalle Plettenbergiin mutta pyyhin sitä ennen ahterini Nicolaus Sombartin 'maan, veren ja ruumiin' mytologiaa vulgaari-freudilaisesti (vaihtoehto Blut und Boden'ille) tulkitsevalla Schmitt-motiivi-analyysilla (Juha Siltalan Sombart-referaatti: Carl Schmittin teoriat wilhelmiinisen miehisyyden ilmentäjinä - ks. linkki).

 (Pyydän syvästi anteeksi piileviä joskin tahallisia homoseksuaalisuuteen vihjaavia pylly-analogioitani ja muita harhautuneen seksielämäni tekstin muodossa ilmeneviä karkeuksia, jotka jokainen orto-psykoanalyytikko toki heti sellaisiksi tunnistaa.)

2
Mitä natsi-Saksaan tulee, niin turha urputtaa enää. Tehty mikä tehty. Maailmanhistorian ehkä karmein virhe. Mutta se 'kokeilu' on nyt ohi ja opittu (?), eikä asiaa ole järkevää vatvoa loputtomiin. Unohdus on lopulta ainoa autuas olotila, koska loputon syyllisyydessä rypeminen lamauttaa elämänhalun ja tekee ihmisestä kaunaisen hylkiön, joka ryhtyy lopulta vihaamaan itseään muissa eli toistaa uudessa muodossa sen, mihin syyllistyi aiemmassa rasismissaan/natsismissaan, josta yrittää katumalla parantua (tätä psyykkistä 'luuppia' ei Habermas ihanteellista puhe-aktia konstruoidessaan ottanut huomioon/ymmärtänyt).

Sitäpaitsi parempia ja todellisempia vihollisia löytyy (kuten Carl Schmitt'ille) edelleenkin Wall Street'iltä.

Miten olisi pikakurssi poliittista platonistia, Leo Straussia? Hänessä kohtaamme aidon juutalaisen konservatiivi-elitistin, jota on syytetty jopa fasismista. Strauss oli G. W. Bushin ajan poliittisen johdon suuri idoli. On liioiteltua muttei sentään aivan väärin sanoa, että Leo Strauss oli Amerikan Carl Schmitt.

Schmitt ei kuitenkaan minun ymmärtääkseni ollut moraali-nihilisti kuten Strauss, ja hänen käsityksensä demokratiasta perustui suvereenin (Johtajan) ja kansan aitoon representatiiviseen ykseyteen (niin metafyysiselta kuin tämä kuulostaakin), kun taas Strauss piti Platonin tavoin johtavaa luokkaa (jolta Platon vaati erittäin korkeaa moraalia vallan houkutusten vastustamiseksi: johtajat esim. eivät saaneet omistaa mitään) eräänlaisena kulissin ja kabinetin ykseytenä, joka tekee/päättää kabinetissaan (yksityisesti) lopulta niin kuin eettisesti/poliittisesti parhaaksi näkee (vaikkei Straussin mukaan mitään moraalia ole sille oikeasti olemassakaan), mutta kertoo (valehtelee) ja perustelee kansalle kulisseissa (julkisesti) hieman toisenlaisen tarinan yksityisistä kabinettipäätöksistään ja niitä seuraavista toimista.

Kuulostaako tutulta? Vai löytyikö Irakista sittenkin kemiallisia ja biologisia aseita..? - No - olisi toki voinut löytyä. Siis - -

3
By the way - tapaus 'Mummojen karkoitus' on erinomainen käytännön esimerkki siitä, mitä Carl Schmitt tarkoittaa liberaalisen parlamentarismin kyvyttömyydellä päättää asioista poliittisesti. Päättäjistä löytyy vain kyynisiä ja munattomia, loputtomasti jaarittelevia, varovaisia ja laskelmoivia populisteja, joilla ei ole mitään omaa tahtoa tai kykyä tehdä oman linjan (koska sitä ei ole) mukaisia päätöksiä johtuen (konformistisesta ja korruptoivasta) pelosta, että joutuvat yleisen mielipiteen/kansan epäsuosioon.

Mutta laki ja oikeudenmukaisuus eivät ole aina sama asia, ja se, mikä ratkaisu tapaus mummoissa tehdään, täytyy tulla poliittisten päättäjien, ei anonyymien virkamiesten  eli päätöksen (tässä tapauksessa siis epäoikeudenmukaisen lain) toiimeenpanijoitten, taholta. Kyse on viime kädessä, kuten akatemia- ja HY:n kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi terävästi sanoo, siitä, kuka tätä maata lopulta todella johtaa (poliitikot vai virkamiehet, populistit, media jne.)

Saman kysymyksen poliittisesta esitti omassa ajassaan, maassaan ja megakontekstissaan Carl Schmitt. - Vaikka Schmitt olikin vihainen natsien saatua vaalivoiton maaliskussaa 1933, niin kuitenkin hän samalla tunsi helpottuneisuutta, koska päätös/ratkaisu Weimarin tasavallan kaaokseen oli viimein tehty - olkoonkin että, Schmittin mukaan, sinä päivänä, kun Hitler valittiin, 'Hegel kuoli'.

4
Mitä sitten tutkija Sediksen ammattitaidolla rakennettuun kirja-esittelyyn tulee, niin tiukka, tiivis ja kuiva pakettihan se on, kuten historioitsijalta odottaa sopiikin. Mutta mikä olikaan referoidun kirjan varsinainen pointti? Taisin lukea jutun huonosti, koska en löytänyt pointtia, mutta ehkä määrittelin sen jo itse tämän päreeni toisen luvun ensimmäisessä kappaleessa. - - Vai odotetaanko lähteistä vielä lisää evidenssiä asiaan, kuten empiirisessä tutkimuksessa säntillisenä tapana on? - - (hohhoijaa - haukotuttaa).
*
http://www.helsinki.fi/hum/hist/yhd/julk/mask01/jsiltala.pdf
http://sedis.blogspot.com/2010/05/saksalaisten-karsimyshistoria.html
http://finnsanity.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Mirror_stage
http://en.wikipedia.org/wiki/Ressentiment
http://en.wikipedia.org/wiki/Blood_and_soil
http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolaus_Sombart
http://en.wikipedia.org/wiki/Wilhelm_Reich
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ektoplasma_(parapsykologia)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Strauss
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Koskenniemi
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Koskenniemi+syytti+taas+poliitikkoja+mummo-ongelman+v%C3%A4lttelyst%C3%A4/1135257152062
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pneuma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wicca
http://writing-the-wrongs.blogspot.com/2009_12_01_archive.html