December 29, 2008

Katastrofi joka pitää ottaa vastaan hyvin, hyvin rauhallisesti

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Haastattelu, osa 2: Lasi vettä.
(Kielimafia tarkisteli ohimennen lauseopillisten ratkaisujeni pätevyyttä, mitä Luomiseen eli Big Bangiin tulee - klo:17.55)
*
Mummo kirjoitti:
'Kuin vettä, kaltaista, rakkaus', sanoo Mirkka Rekola.
...
Lasin saa rikki, vettä ei (jollei nyt mennä kemian laboratorioon, mutta silloin ollaan jo aika ikäviä). Siksi rakkaus voi olla vettä mutta ei lasia.
*
Kyllä 'ne' menee sinne kemian laboratorioon ja osaavat olla aika 'ikäviä'.

Ne selittävät sinulle rakkauden, ne selittävät sinulle koko tämän maailman jakamalla sen osiin - niin pieniin osiin, että jäljelle ei jää enää mitään jaettavaa.

Ja silti jotain jää.

Mutta siitä me emme voi enää mitään tietää, koska tietoisuutemme rakenteet ovat sillä tavoin kehittyneet vastaanottamaan havainto-objekteja, etteivät ne voi tavoittaa äärimmäisiä ja liian monia ulottuvuuksia, tavanomaisen kausaliteettikäsityksemme rikkovia prosesseja tai ikuisia kosmisia prosesseja.

Voimme vain arvailla ja kumota, kuten omalla tavallaan oikeassa ollut tieteenfilosofi Popper kirjoitti - ajaen kuitenkin jo tällä otsikolla itsensä paradoksiin, oman dogmaattis-autonomisen - todellisuutta varmimmalla (mitä hän tarkoittaa varmuudella kvaliteettina? - kysyn vain) tavalla kuvaamaan kykenevän - tiedenäkemyksensä kanssa.

Totean kuitenkin Camus'n sanoin - jälleen kerran:

Pyysin teitä (tiemiehet) kertomaan minulle, mitä/mikä maailma on, mutta te selitittekin minulle kaiken lopulta kuvan avulla (kyseessä on siten lopulta esteettinen ja metafyysinen ratkaisu). En siis tule koskaan tietämään.
*
Mutta jos todellisuutta sen pienimmissä ja suurimmissa osissaan ja ulottuvuuksissaan ei voi kuvata kuin metaforisesti, niin miksei rakkaus näin ollen voisi olla vettä yhtä lailla kuin vesi (tässä todellisuuden metaforana) voisi olla rakkautta - eräänlaista jatkuvaa luomis- ja muuttumisprosessia.

Slavoj Zizekin kanssa me tosin kauhistelemme aina välillä, että miksi ihmeessä kaunis ja tasapainoinen kosminen järjestys piti mennä rikkomaan ja saattamaan epätasapainoon luomisen = Jumalan rakkaudenteon - toimesta. Luominen = Rakkaus aiheuttaa epäjärjestystä.

Seurauksena oli kosminen katastrofi, ja sitähän rakkaus kaikessa intohimoisuudessaan ja ihanuudessaan ihmisen kokemanakin samalla myös on - katastrofi, joka muuttaa ihmistä täysin.

Hän menee tolaltaan maailman ja todellisuuden kanssa, jossa elää, sillä myös se on mennyt sijoiltaan - ei vain Hamletille vaan meille kaikille.

Rakkaus on katastrofi ja siksi sitä pitäisi opetella elämään ihan vain pikku hiljaa, tipoittain tai teelusikoilla mitaten, pienistä, hassuista mutta tärkeistä asioista nauttien ja niitä vaalien sekä hoitaen.

Rakkaus on niin valtava katastrofi, ettei siitä pitäisi tehdä kovin suurta numeroa vaan ottaa se vastaan hyvin, hyvin maltillisesti ja rauhallisesti.

Ollaan vain hiljaa, sytytetään kynttilä ja vietetään hämärähyssyä kuten minä (5v.) mummoni (äidinäitini) kanssa maalla yläkerran ullakkohuoneessa - kauan sitten.

Sellainen rakkaus on viehättävää, kohtuullista muttei kuitenkaan tylsää - päinvastoin jännää.

Ennenkaikkea sillä on fenomenologista merkitystä - se on emotionaalisesti totta eikä pelkkä tyhjäksi selittetty vesi eli H2O, josta ainoat kicksit saavat vain ne, joille todellisuus on pelkkä kaavaksi typistetty energia.
*
Tiedän, että olin epäoikeudenmukainen viimeisessä repliikissäni, koska niin moni tiedemies/-nainen miltei rakastaa kaavojaan ja kokeitaan. Kyse on lopulta esteettisestä tunteesta, joka valtaa mielen, kun huomaa todellisuudessa vallitsevien säännönmukaisuuksien matemaattisen järjestyksen ja koherenssin.

Myös epäjärjestyksen synty eli Luominen' (Big Bang) voi kiihottaa tiedemiehen mieltä esteettisesti. Hän ottaa sen tutkimuksellisena haasteena ja saattaa jopa Esko Valtaojan tavoin vajota miltei transsiin kosmisen kaikkeuden edessä.

Myönnän, että sellainen tunne on ainakin sukua rakkaudelle. Onneksi. Vaikka toteankin samaan hengenvetoon, että koskaan - koskaan en ole löytänyt takkiraudasta edes tällaista intohimoa tieteelliseen totuuteen - pelkkää monotonista ja robottimaista posotusta vain.

Intohimottomat ihmiset herättävät minussa outoa vieraudentuntua, jopa lievää halveksuntaa. Ikäänkuin olisin tekemisissä kivien kanssa. Tosin runoilija väittää, että kivetkin osaavat joskus puhua. Miten hartaasti toivoisinkaan sen olevan totta!

11 comments:

Homo Garrulus said...

Pusutusta sitten, entä sellainen posottaminen?

Rauno Rasanen said...

HG

Joo. Mieluummin pusutusta.

Homo Garrulus said...

Ostin kummallista Hämäränhyssynmyssyn teetä myöskin. Jospa se auttaa?

Mummo said...

Sympaattinen tuo hämärähyssy. Huomaan, että minusta olisi mukavaa kuulla enemmän pikku Raunosta. Esimerkiksi viisivuotiaasta.

Jos tätä nyt toivekonserttina saa pitää.

ääni said...

Toivekorsetissa te selitittekin minulle kaiken kuvan avulla, saanko minäki nähdä sellaisen ? olen syyttänyt suurempia voimia ihmisen luomisesta ny ainaki
kuumiesten rakkautta
se katastrofi sitte
jos siihen sekoittais vähän alkuperaista ihmista ja..filosofia tutkii epäjärjestystä?

kivessö on jokusalaisuus

Anonymous said...

Miten minà voisin antaa itselleni arvoa?

dudivie said...

jos ollaan loogisesti moraalisia niin mikään arvo ei saisi olla itseisarvo?

Tapsa P said...

Rauno: "Tosin runoilija väittää, että kivetkin osaavat joskus puhua."

"Kuva en ole kuollut:
uumenissani sykkää
sydän liekehtiväinen –
mutta sen tuska on mykkää."

"Olen äänetön – mutta
kauttani Kohtalo puhuu."

dudivie said...

hiljaakhohtalo!

Rauno Rasanen said...

Mummo

Viisi (5) vuotiaana olin kaikkein onnellisin. Kaikki - varsinkin kaikki molempien sukujen naiset - rakastivat minua.

Mutta hei - ihan oikeesti mä olin silloin onnellinen. Ja hauska. Niinkuin joskus nytkin. Sellainen minä sisimmältäni olen. Äidin kiltti poika.

Mummo 2., isin tyttä said...

mullekin viisvuotiskausi on jäänyt mieleen loputtomina kävelylenkkeinä isin kaa. iltakävelyä iltakäv
näyteikkuna