March 30, 2009

Miehemme Baden Badenissa

Kuvat: Baden Badenin puistoa, Dostojevskin? rulettipöytä, Viinitarhoja Baden Badenissa.













Kommentti Kemppiselle päreessään Salaiset kartat.
Kielimafia tarkensi eräitä kohtia 31.3.
Inhoat Dostojevskia. Ei se mitään. Iso D onkin inhottava, poukkoileva ja pateettinen 'maniak'. Juuri siksi minä rakastan häntä.

Esim. Riivaajat on ajoittain suorastaan kiihottavaa ja murhaavan koskettavaa dialogia kaiken maailman hullujen nihilistien, fasistien, nationalistien sekä 'pyhien pahojen' välillä. Potentiaaleja terroristeja koko vinksahtaneitten nuorten älykköjen jengi.

Muuten - keitä ovatkaan meidän Varvara Petrovnamme ja hänen pitkäaikaisen ystävänsä (vain ystävä?) Stephan Trofimovitsimme? Nuo Riivaajien kahden päähenkilön - Nikolai Stavroginin ja Pjotr Verhovenskin - vanhemmat? (Toki erittäin tärkeitä hahmoja löytyy monia muitakin - ennenkaikkea Kirillov ja Satov, mutta näiden kahden kautta kirjan perimmäinen juoni pitkälti kulkee tai rakentuu).

Varvara - tuo Dostojevskille tyypillinen vahva ja älykäs nainen sekä Stepan - tuo oppineisuuden karikatyyri - hiukan nössö mies, Varvaran tossun alla elävä, todellisuudesta osittain vieraantunut mutta kirjansa oivallisesti lukenut akateeminen haihattelija, joka puhuu mieluummin vain ranskaa? - Suuri lapsi - on joku sanonut.

Tsehovin suhteen kantani on muuttunut vuosien mittaan jatkuvasti arvostavammaksi - muun muassa sinun erään laajan Hesarin artikkelisi takia joskus 1980-luvun puolestavälistä (muistaakseni). Se lienee tallella jossain pahvilaatikossani muiden papareitten seassa.

Tsehov on täysin ohittamaton eksistentiaalisen ja yhteiskunnallisen vieraantumisen sekä haihattelevan turhautumisen ja unelmoinnin kuvaaja - silloin (1900-luvun alku) jo lähes menneen tai ainakin vaikutustaan radikaalisti menettäneen venäläisen sotilas-ja porvarillis-aatelisen maailman tulkki.

Hänen näytelmissään, joista neljä oikein lukemalla luin vähän aikaa sitten, on jotain unenomaista. Sama pätee novelleihin. - - Outoa miten vaikuttavia ne ovat, vaikkei niistä todellakaan välttämättä löydä muka mitään tolkkua tai sisäistä logiikkaa. - Modernin absurdin teatterin ja kirjallisuuden ensi askeleita...

Mutta ja sitäpaitsi.

Tsehovin Sahalin sen sijaan on ennenkaikkea humaanista yhteiskuntakritiikkiä at its best. Jos osaisivat Suomenkin 'tietolataamoissa' kirjoittaa tutkijat yhtä hienoa asiadokumenttiproosaa kuin Tsehov, niin mikä olisi opiskellessa.

Kaiken tyylillisen koherenssin ja naturalistisesti elävän eleganssin lisäksi Tsehov saa nautinnolliseen tyyliin nivoutuen jopa faktat pysymään kasassa - jäämään siis mieleen, kun taas joku Hobsbawm kirjoittaa etenkin Äärimmäisyyksien ajassa (ilmeisesti kyseessä on myös huono suomennos) sekavaa aatehistoriallista faktaromaania (tosin paljon huonompaa kuin Dostojevski, joka tosin kirjoittaakin 'vain?' fiktiota) - ei missään tapauksessa historian perusoppikirjaksi sopivaa tekelettä.
*
Samaa mieltä olen Hessestä.

Lasihelmipeli oli aikamoinen pettymys. Arosuden luin parikymppisenä nopeasti kolme kertaa peräkkäin mutta ihmettelen kyllä tänä päivänä miksi. Jopa toinen 'köyhän miehen Nietzsche' - Henry Miller - tuntuisi nykyään uskottavammalta kuin Herman Hesse.

Lasihelmipeli on täysin teennäinen tekele jos mikä. Joseph Knecht on pelkkä tyhjä roolihahmo, joka yrittää flirttailla itämaisen filosofian kanssa - epäuskottavan sofistikoituneella retoriikalla.
*
Pottereihin en kajoa vaikka maksettaisi ja Tolkieniin suhtaudun etäisen kunnioittavasti. Satuja aikuisille löytyy muualtakin. - - Toki Tolkien on arvostettava, mutta minulle riittää hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat - kerran nähtynä (hymiö).

Pikku prinssi on rakastettava. En vain minäkään tiedä miksi. Ja Babar on kuten sanottu ranskalaisten ikioma juttu.
*
Mutta alkuun vielä palatakseni - Riivaajat jos mikä on ajankohtainen romaani jälleen. Jo pelkästään terrorismin (myös esim. koulumurhien) motiivien pohdinnan takia - puhumattakaan siitä 'kuuluisasta' ihmisluonteen oletetusta pahuudesta, josta eräät tekopyhästi irtisanoutuvat. - - Ei kuitenkaan Camus Putoamisessaan - hänhän katuu kuten Raskolnikov ja yrittää nähdä muut ihmiset naivin-viiltävän totuudellisesti kuten Myshkin - ilman vihaa ja kaunaa (näin myös Nietzsche, joskin täysin eri temperamentilla ja eri positiosta).

Loppuun tuleekin pähkinää purtavaksi. Nietzscheä ei - kuten yleensä kai ajatellaan - Dostojevskin romaaneissa voi ymmärtää niinkään Raskolnikovin, Ivan Karamazovin tai Riivaajien hullujen nuorten nihilistien kautta. Idiootti on Dostojevskin avain Nietzscheen.

Myshkinin ja Rogozinin persoonallisuuksien ja kohtaloiden välillä vallitsee merkillinen yhteys, ja Nietzsche on näiden kahden tyypin 'vinksahtanut, nerollinen hybridi' (Nietzsche puhuukin joskus ensimmäisestä ja toisesta luonnostaan.)

Jos Torsti Lehtisen eräänä 'unelmana' oli Dostojevskin ja Kierkegaardin (periaatteessa mahdollinen juuri ennen K:n kuolemaa) tapaaminen Kööpenhaminassa 1850-luvun puolivälissä (Dostojevski kävi silloin kaupungissa), niin minun unelmani olisi Nietzschen ja Dostojevskin tapaaminen Firenzessä, Sveitsissä, Saksassa tai ylipäätään 'niillä kulmilla' 1870-luvulla, koska molemmat siellä siihen aikaan liikkuivat.

Näin kertoo mm. suomalainen wikipedia Baden Badenista:

Kuuluisia kylpylävieraita olivat esimerkiksi Englannin kuningatar Viktoria, Napoleon III, Venäjän keisari, Victor Hugo, Johannes Brahms, Dostojevski ja Friedrich Nietzsche.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Baden-Baden
http://www.tripadvisor.com/LocationPhotos-g187278-Baden_Baden_Black_Forest_Baden_Wurttemberg.html

Pelimannit

Olen edelleenkin - muutaman aiemman kuuntelukerran ja lähes vuoden tauon jälkeen - yllättynyt, miten hyvin tämä akustinen - ikäänkuin isän ja pojan - duo-esitys toimii. Keith Urban on sisäistänyt erinomaisesti Fogertyn fiilikset, mitä tulee kyseiseen Johnin lauluun 'raisusta pojasta'. - - - Joskus kantriakin jaksaa kuunnella pitempään (hymiö).


JOHN FOGERTY & KEITH URBAN - RAMBUNCTIOUS-BOY

oldielyrics.com/lyrics/john_fogerty/rambunctious_boy.html (sanat)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Fogerty
http://en.wikipedia.org/wiki/Keith_Urban

cmt.com/artists/news/1497268/20050218/fogerty_john.jhtml

http://fi.wikipedia.org/wiki/Blue_Moon_Swamp
http://www.amazon.com/Blue-Moon-Swamp-John-Fogerty/dp/B000002MN0

March 28, 2009

God is a pain in the fear of death (Kirilov)

- Evil men have no songs. How is it then,that the Russians have songs?
- Insanity is the exception in individuals. In groups, parties, people, and times, it is the rule.
*

Kirilov

Alexei Nilych Kirilov (or Kirillov) is one of the most astonishing characters in The Possessed. He is a "thoroughgoing madman", who has been driven to nihilistic ideas by Nikolai Stavrogin. On the one side, he is just an ordinary unsociable man, though particularly concerned with his health.

"Pyotr Stepanovitch went first to Kirillov's. He found him, as usual, alone, and at the moment practising gymnastics, that is, standing with his legs apart, brandishing his arms above his head in a peculiar way. On the floor lay a ball. The tea stood cold on the table, not cleared since breakfast."

But on the other side, this introverted engineer is also a theorist. We can trace both philosophy of religion and philosophy of freedom in his character. They are intertwined, and completelly influenced by atheism. Without any doubt, those theories had lead Kirilov to a suicide, who considered it as a highest act of free will. In the explanatory scheme of this idea, we will start with philosophy of religion and then proceed to philosophy of freedom.

Fear is a specific notion that has got a lot in common with "pain", which is the central theme in this discourse. Dostoevsky illustrates this notion with a following example - consider a big rock which would kill you if it fell onto you. Even though we are sure of it, we also know, that because of its enormous size and mass, it is sure that we wouldn't feel any pain.

In other words, we are not afraid of a rock, but of death. Since fear is a component of pain, in this case it follows that pain is in death. Now comes a crucial point: God is a pain in the fear of death'. For if there was no death or pain there would be no need for a God or Gods.

Now, we can continue with philosophy of freedom. Kirilov is obsessively attached to freedom, so that he doesn't agree, not in a single moment, that there is the slightest possibility that he is not a free agent. In a conversation to Pyotr Stepanovitch, he argues:

"It's not an agreement and not an obligation. I have not bound myself in any way." or "I didn't bind myself, I agreed, because it makes no difference to me."
And even if Kirilov doesn't bring into question the very existence of free will, he is convinced that there are several levels of it. A highest act of free will is a suicide.
"I want to put an end to my life, because that's my idea, because I don't want to be afraid of death."

Kirilov can now infer that if one commits suicide, he directly rejects God's existence, since he does not have any fear, and God is a fear. Hypothetically, one would kill oneself not in affection, but in calmness. Such an agent, who would prove that there is no God, would then declare himself as God. As one who can give and take life as one who can create or cause.

Although this is an idea of Stavrogin, Kirilov is proud of it, and lives in its accordance. At few occasions, he gets very unpleasant, when this theory is set on scene.
"No, it's not excellent, for you are being tedious. I am not obliged to give you any account of myself and you can't understand my ideas."

Pyotr Stepanovitch however, to whom these words were directed, didn't care much even if he didn't understand Kirilov ideas. Pyotr Stepanovitch only cared for the plan he was set on executing. Here Kirilov plays a central role in the plot of the novel. Pyotr Stepanovitch's plan involves an agreement between Kirilov and Pyotr Stepanovitch. That Kirilov would take guilt onto himself for a murder that Pyotr Stepanovitch's conspiracy group intends to commit.
*
Ivan Shatov is a son of former serf, as well as a former university student and another intellectual who has turned his back on his leftist ideas. This change of heart is what attracts Pyotr Stepanovich Verkhovensky to plot Shatov's murder. Shatov is based on I. I. Ivanov, a student who was murdered by Sergey Nechayev for speaking out against Nechayev's radical propaganda, an actual event which served as the initial impetus for Dostoyevsky's novel.

He was tutored by Stephan and from his childhood was greatly indebted to Varvara. A one time radical socialist, Shatov converts to a Russian idealist. He is married, but separated to the governess of his former merchant. Shatov is a member of the group, who tries to breakout, but fails.

Shatov wants to believe in God, but feels he has no faith. He values the idea of God and feels that religion is essential to the Russian identity. Shatov believes that his lifestyle and principles are in conflict with allowing him to have faith. He admits to the existence of God, but that alone can not give him complete faith. Dostoevsky places Shatov in a tragedian role.

As soon as he begins to understand himself and develops a religious conviction, he is murdered. Throughout the novel he seeks faith and once he has a chance to grasp it Dostoevsky has him killed. Both Kirillov and Shatov have firm convictions, the former has faith but does not believe in God, and the latter believes in God but has no faith. Therefore, Shatov is the type of character who is placed in difficult circumstances, because he tryes to have faith in God, but when he's on the good road, he is murdered, and it's taking place a tragedy.
*
*

Fin

*

March 25, 2009

Aapiskukko tuli

Nyt. Nyt. Nyt. Nyt.....Nyt se tulee! - - - AA-AAA-AA! - pis--pis- pis -pis-kuk-kuk(si)-kuk-kuk-ko-kukko! A-a-p-i-s-ku-ku-ku-kuk-kuk-k-kuuu-kuk-kuk-kuk--kook-ko-koo-kooo-ko-ko-ko-kohhhhhh! - - - Huh - hhuuhhh....Hoh-hoho-hoi-jaaa--aa-aahh...
.....

Lapset.

March 24, 2009

Missä huopikkaani lie?

Onpa äet hyvi piilottanna miu huopaset.
*
http://www.youtube.com/watch?v=LBLknF-l9Yk
Taljanka - Huopikkaat
*
Ystäväin mua odottaa
Joka ilta portilla.
Mutt' niin paukkuu pakkaset,
Ettei riitä sukkaset.
Kohta kullan luo käy tie,
Missä huopikkaani lie?
Täytyy löytää huopikkaat.

kertosäe:
Huopikkaat, huopikkaat,
Äiti koettaa piilottaa.
Sama se, löydän ne.
Terve vaan, mua ootetaan.
(2x)

Talvella kun rakastaa,
Vanhukset näin varoittaa:
"Jäätyy sulta sydämes,
Lämmitä ei rakkautes!
"Tuostapa mä huoli en,
Huopikkaani vuorailen.
Täytyy löytää huopikkaat.

kertosäe (2x)

Vanhemmat kun varoittaa,
Hyväähän ne tarkoittaa.
Mutt' ei ohjeet nuorille
Ole niin kuin muorille.
Antaa vaan pakastaa,
Sydämeni rakastaa.
Joo, ja huopikkaat hällekin voin lahjoittaa.

kertosäe (2x)
*
http://www.saunalahti.fi/taljanka/etusivu.html
http://www.manari.fi/ohjelmat/taljanka.htm
http://www.saunalahti.fi/taljanka/historiikki.html
http://www.digiarkisto.fi/kuva.php?i=133

March 23, 2009

Tonaalisuuden ja tahtilajien tuolla puolen

Kielimafia lisäilee, tarkistelee ja korjaa - viimeksi klo: 20.55.

Näin Roscoe Mitchellin muutama vuosi sitten H:n ansiosta Kerava Jazz festivaaleilla, ja vaikutus oli melkoinen. Meikäläinen - 'patakonservatiivi' rock ja blues-mies sai silloin tuta avant-garde-jazzin syvyysulottuvuudet erään free-jazzin kaikkein suurimman fonistin ja säveltäjän esiintyessä.




Edelleenkään en harrasta jazzia millään tavoin aktiivisesti, mutta (etenkin) tämän jazz-muusikon - kuten eräitten muidenkin - 'häikäilemättömästi' kaikkea uutta kokeilevien muusikoiden live-keikat (lukumäärillä en tosin voi kehuskella) ovat jääneet pysyvästi kokemukselliseen muistiini - ikäänkuin matkana maahan, jota ei ole, ja joka yhä silti on koko ajan, myös tätä kyseistä konserttia muistellessani tai näitä You Tube-näytteitä kuunnellessani, kumpuamassa tajuntaani kuin olisin heräämässä ihmeellisestä unesta - kuin 'Liisa ihmemaassa-äänimaisemasta' - mutta joka tuntuu samalla kuitenkin niin paljon todellisemmalta kuin valveilla koettu, ymmärretty ja selitetty. - - - Ääni on mysteeri, musiikki on mysteeri; - ei kuitenkaan teollinen iskelmä-pop-musiikki, jota nimitän sika-nauta-tuotannoksi. Sitä vaivaa 'synnynnäinen', kapitalistis-kulutuksellinen 'salmonella', joka lienee parantumaton tautisaaste. - - Avant-Garde free-jazz sen sijaan on täysin immuuni moisille bakteereille, jotka ovat suoraa seurausta yksipuolisista kaupallisuuden ja myyntipakon vaatimuksista.
*
http://www.youtube.com/watch?v=Cd8XH47HhUU
Roscoe Mitchell, Thomas Buckner, Harrison Bankhead, Jerome Cooper - Improvisation No. 1073: Excerpt5 No. 2 [Vision Festival 2003]
Roscoe Mitchell : soprano saxophone, Harrison Bankhead : bass, Jerome Cooper : multidimensional drums, Thomas Buckner : vocals
Recorded live at the Vision Festival 2003
*
http://www.youtube.com/watch?v=CklXeXG93QA
ROSCOE MITCHELL 1, Paris 2001

http://www.youtube.com/watch?v=RTSQMIOjaNg
ROSCOE MITCHELL 2, Paris, 2001

http://www.youtube.com/watch?v=JgGGA5SX94U
ROSCOE MITCHELL 3, Paris 2001
*
Satunnainen kommentaattori kirjoittaa:
Roscoe Mitchell will always be one of the best Avant-Garde masters on this earth. He inspired me the play the soprano sax by his amazing tone. I sure wish I could circular breath like him.
*
http://www.kerava.fi/tapahtumat_keravajazz.asp

March 20, 2009

Slavoj Zizek 60 v. - 21.3. 2009

Kuva: Slavoj Zizek ideologian ydinkysymysten äärellä.
*
Kielimafia teki lisäyksen/tarkennuksen klo: 20.05.
*
Videon otsikko viittaa vitsiin miehestä, joka luuli olevansa maissinjyvä (ks. PS.), ja jota Zizek on käyttänyt jo Ideologian ylevästä objektista (The Sublime Object of Ideology) lähtien eräänä monista anekdooteistaan ideologian fantasianomaisesta mutta samalla kirjaimellisesta ja konkreettisesta todellisuudesta jokapäiväisen elämämme uskomuksellisten käytäntöjen analysoimiseksi ja ilmaisemiseksi.

Tässäkin luennossa on minulle tuttuja esimerkkejä, joiden toistoa Zizek jälleen pyytelee anteeksi, mutta korostaa heti perään, että hän käyttää niitä antaakseen vitseilleen aina hieman erilaisen lukutavan aiheesta riippuen.

Kyseessä lienee toistaiseksi paras luento, jonka itse olen Zizekiltä kuullut. Vakuuttavaa ja mukaansa tempaavaa argumentointia ideologian kaikkialle ulottuvasta semiotiikasta, energeettisyydestä ja toiminnallisesta 'ikiliikkuvuudesta' - eksplisiittisen ja implisiittisen ideologisen viestin toisiinsa kietoutumisesta ja toisistaan erottamisesta.
*
http://video.google.com/videoplay?docid=-2530392910118230001
Slavoj Žižek - Maybe We Just Need a Different Chicken...(jos video ei lähde heti etenemään, tökätkää sitä n. '½ mm.' eteenpäin).
*
Sociologist and philosopher, Slavoj Žižek, discusses politeness and civility in the function of contemporary ideology. Dr. Žižek spoke at Powell's City of Books in Portland, Oregon, as part of the speaker tour for his latest book, VIOLENCE.
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h0&oq=slavo&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
*
http://www.lacan.com/bibliographyzi.htm
(Melkoisen perusteellinen luettelo kaikesta, mitä Zizek on tähän mennessä julkaissut 20 vuoden aikana - hämmästyttävää tuotteliaisuutta!)
*
PS.
Kana-anekdootti löytyy päreeni Sitaatteja Zizekiltä 4 lopusta:
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/04/sitaatteja-zizekilt-4.html

"Jos emme ota huomioon tätä uskomuksen objektiivista asemaa, meille voi käydä kuin tunnetun vitsin hullulle, joka luuli olevansa maissinjyvä. Vietettyään jonkin aikaa mielisairaalassa hän parantui lopulta. Nyt hän tiesi olevansa mies eikä jyvä, joten hänet päästettiin ulos.
Heti kohta hän kuitenkin tuli juosten takaisin sanoen: 'Tapasin kanan ja pelkäsin, että se söisi minut'. Tohtorit yrittivät rauhoittaa häntä ja sanoivat: 'Mutta mitä sinä oikein pelkäät? Sinähän tiedät nyt, että olet mies etkä jyvä' Hullu vastasi: 'Niin, minä tietenkin tiedän sen, mutta tietääkö kana, etten enää ole jyvä?'"
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2008_04_01_archive.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/05/sitaatteja-zizekilt-11-suurin-salaisuus.html
*

http://megafoni.kulma.net/index.php?art=489&artp=1
http://www.lacan.com/zizekchro1.htm
http://slog.thestranger.com/2008/07/a_philosophy_of_obama

Taivas, helvetti, vankila vai liikeyritys - ?


Kielimafia nyrpistelee kummallisille? ja häilyville käsityksilleni rakkaudesta ja yhdessäelämisestä. Lisäyksiä klo: 11.35.
*
Parisuhteen roolikartta (suurempi kuva löytyy linkistä).
http://www.sosiaaliportti.fi/File/2c323d86-c4e3-4d08-9897-156a7de68cb2/Parisuhteen%20roolikartta.pdf
*

Tiede on aina oikeassa. Vai mitä? Luulenpa tosin, että eräät - ainakin kyynisimmät pragmatistit - saattavat olla täysin eri mieltä tämän tutkimustuloksen suhteen. Itse en ota mitään kantaa asiaan, koska parisuhde on mielestäni yhtäaikaa sekä taivas, helvetti että liikeyritys, joka pyrkii - ei niinkään voitontavoitteluun kuin välttämään konkurssin.
Ellei kyseessä sitten lopultakin ole vankila, jossa ihminen kokee olevansa ajoittain turvassa, ajoittain kahleissa? Eräänlainen Kantin 'Häkki' siis - eli muka vapaasti valittu orjuus ja/tai 'soft-sadomasokistinen' ihmissuhde-pelikenttä.
*
Romanttinen rakkaus on parasta myös pitkissä parisuhteissa

Parisuhteiden toivotaan ihanteellisessa tapauksessa kehittyvän romanttisesta rakkaudesta tasavertaiseen kumppanuuteen, mutta tämä ei välttämättä ole paras mahdollinen tie. Tuoreen tutkimuksen mukaan romanttinen rakkaus voi kestää myös pitkissä parisuhteissa, ja näissä liitoissa elävät ihmiset ovat onnellisempia kuin kumppanuussuhteissa elävät.

Stony Brook -yliopiston tutkimuksessa tehtiin yhteenveto 25 tutkimuksesta, joissa oli mukana yli kuusituhatta ihmistä. Tutkimukset jaettiin romanttiseen rakkauteen, intohimoiseen rakkauteen ja kumppanuusrakkauteen. Intohimoinen rakkaus määriteltiin romanttiseksi rakkaudeksi, jossa on mukana pakkomielteisyyttä.

Tulokset osoittivat, että mitä paremmat pisteet pariskunnat saivat romanttisessa rakkaudessa, sitä tyytyväisempiä he olivat elämäänsä. Pitkissä kumppanuussuhteissa elävät olivat selvästi tyytymättömämpiä elämäänsä kuin pitkissä romanttisissa liitoissa elävät. Intohimoista rakkautta kumppaniinsa tuntevat olivat tyytyväisiä elämäänsä lyhyissä, mutta kaikista onnettomimpia pitkissä parisuhteissa.

Tutkimusta johtaneen Bianca P. Acevedon mukaan romanttisen rakkauden malli näyttää johtavan parhaaseen tulokseen myös pitkissä parisuhteissa, ja kumppanuusmalli voi olla vain tarpeeton kompromissi.

Tutkimuksen julkaisi Review of General Psychology
*
www.healingeagle.net/Fin/Burney/Healthy_Relationships6.html

March 17, 2009

Oli se Aika Mummo

Kuvassa Aika lähestyy loppuaan.
*
Julkistan tässä Tapsa P:n Mummon syntymäpäivillä lausuman runon.
*
Aika

Aika on aluton ja loputon.

Se yhdistää kaksi ajattomuutta.
Se on portti kahden pimeyden välillä.
Se on päätön rihma,
jota tuntematon käsi kerii
olemattomasta olleeseen
maailmain vavistessa.

– Kenen on se käsi, joka kerii?
Miksi se kerii?
Mistä, mistä lähtee valo,
joka lankeaa ajan rihmalle?
Ja miksi se sitä valaisee?

Tätä kaikkea on kysytty.

Tätä kaikkea kysytään.
Mutta hapuileva ajatus
tapaa vain tyhjyyden,
jonka edessä kaikki sydämet värisevät.

– Eikö kukaan
missään, milloinkaan;
ratkaise ongelmaa,
jonka jokin tuntematon oikku
asetti ihmisen arvattavaksi
piloillaan ehkä –?


PS.
Mummo - kaikki me (ne) pöhköt skribentit rakastamme sinua! Onnex olkoon. Mutta vasta ensi vuonna olet ikivanha - et ihan vielä!
*

Onnea Mummo 17.3 johdosta toivoo Rauno

Ensin Mummo vetää röökin, sitten hän syö kakkua ja bailaa parit lambadat. Vaari lausuu syntymäpäiväsankarittarelle Ison Haikun, Tapsa Uuno Kailaan pohdiskelevan runon Aika. Rauno esittää Eino Leinon Hymni tulelle - Ella Erosen äänellä. Lopuksi lauletaan moniäänisesti Iltatuulen viesti, minkä jälkeen mennään yhdessä nukkumaan, sillä juhliminen alkaa aina jossain vaiheessa väsyttää. - - Ovathan sitäpaitsi kaikki edellä mainitut juhlijat nyt jo yli satavuotiaita.
***
http://www.youtube.com/watch?v=mY2AooySImg&feature=related
Mummo on hankkimassa uutta tietokonetta, koska hän kirjoitti entisen koneensa 'puhki' bloggaus-riippuvuutensa riivaamana. Ja kauppa käy, kun sen osaa.
*
www.emmitsburg.net/humor/daily_additions/2008/jan/23.htm

March 15, 2009

Dostojevski ja minä

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle ja van Vaarille päreessäni Märästä lumesta.
*
Vaari, Tapsa

Olematta alunperin tietoinen kummankaan kommenteista, heitin hieman lisää löylyä kiukaalle tekemällä lisäyksiä tekstiin.

Mitä Vaarin kommenttiin tulee, olen totta kai samaa mieltä Dostojevskin elämään liittyvistä faktoista, mutta täysin eri mieltä siitä, mitä tulee hänen filosofis-kirjalliseen merkitykseensä - mikäli siis otat jotenkin vähättelevän asenteen tuon käyttämäsi senttarinimityksen puitteissa.

Senttariuskin oli tietysti eräässä mielessä totta. D. ajautui omaa syytään helvetinmoisiin velkoihin ja joutui kirjoittamaan dead linea pakoon juosten kuin rääkätty hevonen - yötä päivää - silloin, kun ei uhkapelannut.
*
Itse en kuitenkaan voi enkä halua voida mitään sille henkilökohtaiselle tuntemukselle ja vakaumukselle, että pakottomasti ja välittömästi löytyy aina - on löytynyt jo 35:n vuoden ajan - kolme kirjailijaa sekä ajattelijaa, joiden ylistämisestä en luovu ikinä - en kuolemanikaan jälkeen: Dostojevski, Nietzsche ja Camus.

Tsehovin taidan lisätä vielä tähän porukkaan, mutta Tolstoita en mainitse piruuttanikaan, vaikka pidän Anna Kareninaa Madame Bovaryn ohella yhtenä maailman kaikkein parhaimmista romaaneista, jossa päähenkilönä on nainen.

Ihan sama, mitä mieltä muut ovat. Ei hetkauta minun venettäni suuntaan eikä toiseen. Olen löytänyt oman suuntani ja se on - 'sisäänpäin!

Sinä voit Vaari ihan rauhassa matkata vaikka ulospäin - - jos haluat. Tai eteenpäin. Jopa sivulle.
*
Tapsalle sen verran, että Kellarimies on epäilemättä hieman hullu tai ainakin armottomassa henkisessä kriisissä. - - Mutta väittääkö hän jossain mitään muuta olevansakaan!?

Näin alkaa Dostojevskin Notes from Underground:

'I AM A SICK MAN... I am a spiteful man. I am an unattractive man. I believe my liver is diseased. However I know nothing at all about my disease and do not know for certain what ails me. I don't consult a doctor for it, and never have, though I have respect for medicine and doctors. Besides, I am very superstitious, sufficiently to respect medicine, anyway (I am well educated enough not to be superstitious, but I am superstitious). No, I refuse to consult a doctor for spite. That you propably not understand. Well, I understand, though. Of course, I can't explain who it is that I precisely is mortifying in this case by my spite: I am perfectly aware that I cannot 'pay out' the doctors by not consulting them; I know better than anyone that by all this I am only injuring myself and no one else. But still, if I don't consult a doctor it is from spite. My liver is bad, well - let it get worse!'

('The author of the diary and the diary itself are, of course, imaginary. Nevertheless it is clear that such persons as the writer of these notes not only may, but positively exists in this society, when we consider the circumstances in the midst of which our society is formed. - - etc....'- - - Authors Note - excerpt).
*
Minun on helppo tunnistaa itseni tästä alkukappaleesta vielä 37 vuotta ensilukemisen jälkeenkin. Joten ei voi mitään Vaari ja Tapsa. Dostojevski ja Nietzsche ovat minulle enemmän kohtalo kuin pelkkää kirjallisuutta.
*
On esteettisesti ja 'rakenneteknisesti' parempia kirjailijoita kuin Dostojevski, mutta hitot minä siitä! Kyse on persoonallisuudesta ja siitä, mitä se mies sanojensa takaa viestii ja puhuu. Mitä se haluaa kysyä meiltä. Mitä se haluaa meidän kysyvän itseltämme!

Siinä Vaari - siinä on kaiken kirjoittamisen non plus ultra. - - Ethän sinä pelkistä sanoista mitään löydä. - - Sinun pitäisi samastua Dostojevskiin ymmärtääksesi häntä, mutta sitä sinä ilmeisesti et voi tehdä vaan samastut johonkin muuhuun. Ja mikäs siinä. Sopii mulle.

Tarkoitan - selvennyksen vuoksi - emme puhu enää samoista asioista. Sinä puhut kaunokirjallisuudesta (mitä Dostojevski ei kirjoita!) - minä puhun elämästä ja ihmisestä, verestä ja spermasta, vihasta ja himosta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, toivosta ja epätoivosta, säälistä, nöyryydestä ja ylpeydestä - ylipäätään ihmisen koko psyyken mielettömästä ja toivottoman ristiriitaisesta kirjosta.

Eivätkä sanat enää siinä vaiheessa ole kuin toissijaisia välineitä. Vaikka olisit miten loistava kielellinen sanataituri, mutta sinulla ei olisi mitään omakohtaista, omalla verellä kirjoitettua sanomista eikä mitään - ikäänkuin sisuskaluistasi pursuavaa näkemystä, niin it's all the same - yhdentekevää, vaikka kirjoittaisit koko maailman kronikan siististi ja virheettömästi yhteen menoon.

Sanat on unohdettava! Vain emootioilla ja emootioiden aiheuttamilla ristiriidoilla on todellista merkitystä. Tämän tajuamisen jälkeen voi ehkä kirjoittaakin jotain...ja Dostojevski teki juuri näin.
*
Kemppinen oli muuten aivan oikeassa: Dostojevski kirjoittaa oopperaa, ja (muotoillakseni asian omin sanoin) juuri tämän oopperamaisen asenteen vuoksi tietty juonellinen 'yksinkertaisuus', emotionaalinen vyörytys ja tapahtumien osittainen toistuvuus hänen romaaneissaan tulee ymmärrettäväksi - jopa väistämättömäksi.

Mitä juoniin, teemoihin ja aiheisiin ylipäätään tulee Vaari, niin ei niiden totisesti tarvitse olla esimerkiksi Agatha Christien psykologisesti tylsien salapoliisiromaanien kaltaisia shakkipähkinöitä. Sitäpaitsi ihmisten maailmassa ei ole edes olemassa paljon todella hyviä juonia ja teemoja. Tekonäppärä dekkaristi tai modernisti niitä tietysti saattaa keksiä kuin tyhjiä palindromeja.

Kuten edellä kirjoitin - Dostojevskin työssä on kyse aivan jostain muusta kuin esteettisesti sofistikoituneesta 'kauno-'kirjallisuudesta!

Kokonaan eri asia ovat tietysti tanka- ja haikurunot, joiden esteettinen arvo on niin korkea, että se - kuin itsestään ja itseään suojellen - pakenee minunkaltaiseni - robustin ja vulgaarin elämöitsijän ymmärrystä. Ja parempi niin - sekä sen että minun kannalta (ks. PS.).
*
Enempää en ryhdy itseäni tässä enää toistamaan. Jos jotain jäi epäselväksi, syyttäkää omaa tyhmyyttänne.

PS.
Tänään minulle muuten selvitettiin (neljä tuntia sitten), mitä merkitsee karma ja karman laki. Tulette vielä kuulemaan siitä asiasta.
*

Lounaalla Slavoj Zizekin kanssa Ljubljanassa

Lunch with the FT: Slavoj Žižek

By John Thornhill

Published: March 6, 2009

On my way to Ljubljana to meet Slavoj Žižek, I read two differing interpretations of the man and his work. One describes this cult Slovenian Marxist philosopher (I appreciate the unlikelihood of that description as I write it) as a thrillingly bold intellectual who revolutionises the way we understand the world. The other suggests he is a deadly jester whose sly humour and “disorienting dazzle” conceal his intent to excuse totalitarianism and to rehabilitate many of the most evil ideas of the 20th century.

Whichever way you view him, Žižek certainly has a talent for stirring intellectual controversy. The author of a string of provocative books on politics, psychoanalysis, ideology and cinema, he delivers startling lectures around the world juxtaposing Marxist theory, Freudian psychoanalysis and pop culture. The hero of one film, Žižek!, recording some of his zanier lectures, he is the narrator of another, The Pervert’s Guide to the Cinema, a helter-skelter critical interpretation of 43 popular films.

Now installed as the international director of the Birkbeck Institute for the Humanities at London University, Žižek was voted one of the world’s top 25 intellectuals by the readers of Foreign Policy magazine’s website last year. He is also celebrated in the International Journal of Žižek Studies, an online magazine launched in 2007 by a group of admirers to debate his ideas and seek respite from “the cultural tinnitus of pervasive soundbites”.

Žižek is a bundle of rumpled charm as he arrives at the Pri Vitezu restaurant in the heart of Slovenia’s picturesque capital, where he was born. Dressed in jeans and a blue, checked shirt, with unkempt hair and a straggly beard, the 59-year-old philosopher is a perpetual thought machine in manic motion. With his Slavic accent, profane language and occasionally tortured syntax, words pour out of him in a torrent of stream-of-consciousness commentary. Even before we pick up the menu, he has discussed his incipient diabetes and heart palpitations, the demands of raising his nine-year-old son, the unacceptable lack of “good bourgeois fun”, edible food or attractive toys at Disneyland in Paris, his student days in Paris, and his favourite haunts in Berlin. “My life is totally confusing,” he says.

We try to simplify our lives by ordering some food. But Žižek is puzzled by the mix of standard international cuisine and local Slovenian specialities on the menu at this one-time meeting point for Yugoslavia’s communist intellectuals now transformed into a bourgeois wine bar with vaulted brick ceilings and antique portraits of be-medalled army officers. “To put it in my Stalinist terms, it does not have a clear ideological profile, this restaurant,” he jokes. He recommends the soup made from tasty local mushrooms and picks the medallions of veal. I pass on the horse and opt for lamb with thyme instead. We stick to sparkling water.

I ask him about the financial crisis, hoping for some political pyrotechnics about the death throes of capitalism. Does the crisis herald revolution? “No, no, no. I am an extremely modest Marxist,” he replies, rather disappointingly. “I am not a catastrophic person. I am not saying that revolution is round the corner. I am fully aware that any old-style communist solution is out.”

However, he insists, the financial crisis has killed off the liberal utopianism that flourished after the collapse of the Soviet Union in 1991 and all the grand talk about the “end of history”. The terrorist attacks of September 2001 and the financial meltdown have exploded the myth that the market economy and liberal democracy have all the answers to all the questions. In the short term, at least, governments will introduce more state regulation and global co-ordination strengthening the capitalist system. In this sense, he suggests that the liberal Barack Obama may one day be counted as among the best conservative presidents in US history.

But even if capitalism is temporarily repaired, Žižek says, this will do nothing to resolve its inherent contradictions. The alarming breakdown of society will lead to new forms of apartheid and emergency states. He highlights the growing militarisation of Italy, where the government has sent the army into Naples to deal with the mafia. He claims that São Paulo in Brazil is mutating into a real-life version of the film Blade Runner (1982). The city now has 70 heliports with the rich travelling on another level to the poor.

Capitalism is, he believes, incapable of resolving the biggest challenges of the day: environmental catastrophe and the abuse of information technology, intellectual property rights and biogenetics. Societies must invent new forms of property ownership and common goods or perish. “My main criticism of liberal capitalism is not that it is bad but that it cannot last indefinitely. Communism has to be reinvented,” he says.

As we munch on our copious green salads and tuck into our delicious meat courses, Žižek says that what particularly fascinates him is the ideological battle over how to interpret the financial crisis. The ruling ideology is trying to shift the blame from the global capitalist system as such on to its accidental deviations – such as overly lax regulation or the corruption of big financial institutions. In some respects this has allowed capitalists to assert their values even more aggressively: while bailing out Wall Street they are shredding collective bargaining agreements at General Motors and relegating the problems of global warming, Aids and hunger.

“The problem is today that when you have chaos and disorder people lose their cognitive mapping. So it is an open struggle as to whose interpretation will win,” he says. “Never forget that this is how Hitler won.”

According to Žižek, the reason Hitler came to power in the 1930s was because he offered the most attractive interpretation of disastrous events. He simply flattered the Germans by claiming that their army had been betrayed in the first world war and by laying all the blame at the feet of the Jews.

We order fruit salad.

Žižek is obsessed with the way that societies interpret events and the belief systems that underpin politics. One of the most powerful ideological “factories”, he argues, is Hollywood, which is influential in forging our understanding of the world. Žižek admits he enjoys many Hollywood films and says that the best, such as Robert Altman’s Short Cuts (1993), deserve to be called art and are superior to many “fake” European films. But, he suggests, Hollywood also serves an ideological purpose, shaping the way we lead our lives. “I don’t mean big ideological schemes. All that’s dead, I know. What interests me is ideology as part of everyday life,” he says. “My interest is: what’s the message? I like to find a different texture which gives another story.”

Take Titanic (1997). Most viewers see it as a straightforward love story. Not Žižek. Many critics noted the anti-establishment tone of the film: how the rich passengers are cruel while those on the lower decks are far more sympathetic. But, according to Žižek, the film reinforces the social order rather than subverts it. The true narrative concerns a spoiled, rich girl who has lost her identity. She takes a lower-class lover to restore her vitality, to put her ego image together, he says. The lover literally draws her picture. “And then, after his job is done, he can f*** off and disappear. He is – what I would call in theory – a pure vanishing mediator. It is not a love story. It is vampiric, egotistic exploitation.”

After discussing the ideological “messages” of Batman (1989), Kung Fu Panda (2008) and The Lives of Others (2006), which all – in their very different ways – explore how we can happily live with deceit, we arrive at the similarities between the Hollywood disaster movie Armageddon (1998) and The Fall of Berlin, the great Stalinist movie of 1949. This sets Žižek off about the mutual fascination of Hollywood and high Stalinism: how the producers of King Kong (1933) stole the idea of a giant gorilla on top of a skyscraper from the futurist architects who wanted to place a giant statue of Lenin on top of the Palace of Soviets; how Stalin’s favourite film stars were Ginger Rogers and Fred Astaire.

What particularly intrigues Žižek is how films that seemingly resist the prevailing ideology, such as Titanic, often serve to strengthen it. It was a similar story, he suggests, in communist times when people who told seemingly subversive jokes only succeeded in spreading cynicism and indifference, which was exactly what the party nomenklatura needed to sustain their rule. A member of the ruling Communist party in the dying days of Yugoslavia, Žižek well remembers how the country’s leaders sustained the regime by exploiting the population’s passivity.

“If you asked me at gunpoint what I really like, I would say to read German idealism, Hegel. What I like most, what I love the best, is this objectivity of belief,” he says. Although people may claim not to believe in the political system, their inert cynicism only validates that system. This is all explained, according to Žižek, by Marx’s theory of “commodity fetishism”, the idea that the way we behave in society is determined by objective market forces rather than subjective beliefs. “The importance is in what you do, not in what you think. I love this dialectical reversal.”

Žižek then segues into a riff about obscene military marching songs, which he came to relish during his time in the Yugoslavian army. He sings one from the film Full Metal Jacket (1987), temporarily silencing all other conversation in the restaurant. “I don’t know but I’ve been told/ Eskimo pussy is mighty cold.” He continues regardless: “What I learned from my own military service was that all these obscene jokes, these apparent forms of rebellion, are exactly what the power needs to reproduce itself. There is nothing subversive about it.”

But what of Žižek’s own use of humour? In a damning article last year in The New Republic, Adam Kirsch, one of its senior editors, accused Žižek of moral corruption, asking whether his audience was too busy laughing at his jokes to hear what he really had to say. Under the cover of comedy, Kirsch argued, Žižek was trying to “undo the achievement of all the postwar thinkers who taught us to regard totalitarianism, revolutionary terror, utopian violence and anti-Semitism as inadmissible in serious political discourse”. What, after all, are we to make of Žižek’s apparently absurd argument in his recent book In Defence of Lost Causes (Verso Books) that Stalin, author of some of the most monstrous crimes of the 20th century, “saved the humanity of man”?

Clearly bruised by Kirsch’s assault, Žižek denounces his US critic as “stupid”. He then sets about trying to clarify his apparently ambiguous attitude towards Stalinism. First, he readily acknowledges all the human suffering that occurred in Stalin’s time and trots out a series of “nice, horrible” stories illustrating the exceptional cruelty of the times. But, he insists, we should make more efforts to understand Stalinism. “One can argue that there was more violence than under Hitler,” he says. “But Hitler was a bad guy who announced he would do bad things and did them. The true tragedy of Stalinism is that it started as a popular explosion of emancipatory equality. We don’t have a good theory as to why this turned into an even worse nightmare.”

What we often fail to understand, he argues, is how Stalinism was a counter-revolution, reacting against the extreme “post-human” utopian ambitions that were championed by Bolshevik leaders in the 1920s. Communist extremists predicted the day when workers would live in a perfect society with no need for emotions, or even names, and all sexuality and family life would be suppressed. But Stalin was far more conservative, reacting against experimental art and insisting on the sanctity of family life. “Stalinism reacted against these negative dystopias that were even more terrifying. Stalinism was, in that sense, a return to normal life. People forget that.”

But should the likes of Žižek be spending so much time trying to understand the world, when the point is – as Marx insisted – to change it? Žižek the modest Marxist says our times are so extraordinary that we need to understand fully what is happening before we can sensibly act. “We need to withdraw and reflect and think,” he says.

The role of philosophers, as he sees it, is to help clarify the questions that societies should ask and force us to think, rather than conjuring up ready-made solutions to all our problems. “I feel like a magician who is only producing hats and never rabbits,” he says.

John Thornhill is the FT’s news editor
.................................
Pri Vitezu
Breg 18-20, Ljubljana

Mushroom soup x 2 €12
Medallions of veal €18
Lamb with thyme €18
Green salad x 2 €8
Fruit salad x 2 €14
Sparkling water €2.80
Total (including service) €72.80
*
THE NEW RED
Communism: an alternative to capitalism once again?

As markets stagger, as the susurration of socialists’ “I told you so’s” grows louder, the demand for an alternative – a real alternative, not milquetoast regulation or temporary nationalisation of a few banks – makes itself felt, writes John Lloyd. Next weekend, a conference “On the Idea of Communism” will be held at London University’s Birkbeck College: it had been budgeted for a modest 180 participants but now a bigger hall will accommodate 800, and bookings are closed. Arise, ye starvelings, from your slumbers!

Fitting that this takes place in London – where Marx, a century and a half ago, prepared to write Capital; where Lenin, some 100 years ago, engineered a split in his political party from which the Bolsheviki – meaning “the majority” – were born. London has been for two centuries the home of finance and until 50 years ago, of imperialism. Yet its working class, to Marx’s despair, preferred Methodism to him. Can it be roused from its slumbers this time?

Those addressing the Birkbeck conference are academics with many books (and years) to their names. Alain Badiou, 72, had the chair of philosophy at the Ecole Normale Supérieure in Paris and has, with Slavoj Žižek (also taking part), spent much of his life opposing postmodernism. Bruno Bosteels, at Cornell, is the editor of the journal Diacritics. Peter Hallward, of Middlesex University, is the editor of Radical Philosophy. The activist among them is Toni Negri, 75, a philosophy professor from Padua who was sentenced to a long prison term for “insurrection against the state”: he escaped to France but returned to Italy in 1997 to serve the end of his sentence.

As someone who reported on communism for the FT, it is hard not to conclude that its resurgence is just an academic illusion. Communism came to Russia and China at different times in the 20th century because a savage order with peace seemed better than a savage disorder with war: in most other former communist countries, it was imposed. Now the market has been experienced as a liberator, both of material expectations and of free thought and speech.

No conceivable version of communism can escape the fact that it puts all power – political, economic, cultural – at the service of an enlightened elite. Of course, it is meant as a transition phase to a self-governing society, once the reactionaries have gone. But history teaches that transition lasts until, through the collapse of a utopia-become-nightmare, capitalism returns. It is likely to take more than the Birkbeck symposium before communism again seems a better, bitter bet.
*
http://www.ft.com/cms/s/2/06b42e32-09dd-11de-add8-0000779fd2ac.html
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h0&oq=slavoj&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek

March 14, 2009

Märästä lumesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Venäläiset.
*
Tekstiin on tehty huomattavia lisäyksiä ja tarkennuksia 15.3 - klo 13.15.
*

Mainio teksti, Mummo. Tykkäsin kovasti.

Kirjoittelen sulle tähän juttua Dostojevskin 'Märästä lumesta', koska tuota lumi-teemaa venäläisessä kirjallisuudessa niin ihastuttavasti koskettelet.

Kyseessä on Kirjoituksia kellarista-klassikon jälkimmäinen ja pitempi luku.

Kirjan ensimmäinen luku - Kellariloukko - räjäytti tajuntani joskus 1970-luvun alussa täysin.
Tämä kellariloukon mies (ja itse kirja) on ehkä ensimmäinen moderni eksistentialistinen hahmo kirjallisuudessa - väitetään.

Esimerkiksi Baudelaire oli urbanismistaan huolimatta (tai osittain sen takia) vielä 'toisella silmällään' kiinni romantiikassa ja flaneerasi pienessä kännissä silmät harittaen Pariisin katuja naisten perseisiin seoten (no - kukapa intohimoinen äijänketale ei sekoaisi).

Kellariloukon miehestä ei kuitenkaan löydy romantiikkaa - ei edes kauhu-sellaista. D. haukkuu tuon yksilön luovaa vapautta puolustavan, 'humanistisen nihilistin', suulla mekanistis-deterministis-utilitaristiseen maailmankuvaan sisältyvän robottimaisuuden lyttyyn: 'Ennemmin teen tietoisesti väärin kuin olen pelkkä pianonkosketin!'

Mutta tästä periaatteesta ja päätelmästä seuraa, että vapaa ja luova ihminen on aina myös rikollinen. Hän on ikäänkuin syntiinlangennut, sillä hän, kaikessa, oletetussa vapaudessaan pystyy myös valehtelemaan - siis pettämään lupauksensa, koska oikean ja väärän ero jää aina vain hänen omaan valtaansa.

'Märästä lumesta'-osassa Dostojevski puolestaan käy verta hyytävän rehellisen ja samalla hätkähdyttävällä tavalla empaattisen keskustelun hylkiönä pidetyn prostituoitunaisensa kanssa. Elämisen ja ihmisenä olemisen eksistentiaalinen kärsimys purskahtaa tässä luvussa miltei konkreettisesti silmille kellarimiehen analysoidessa ja murentaessa huora-ystävättärensä sosiaalisen, persoonallisen ja lopulta koko hänen inhimillisen olemassaolonsa perustan palasiksi.

Mutta samalla - ja tämä kai on Dostojevskin nerouden ydinaluetta - kellarimies kohtaa tuon naisen jollain täysin uudella ja arvokkaammalla tasolla kuin kukaan muu hänen asiakkaansa milloinkaan.

Kärsimyksen, syyllisyyden, armon ja rakkauden toisiinsa kytkeytyvät teemat nousevat nyt ensimmäisen kerran D:n psykologisen kerronnan varsinaiseksi primus motoriksi tavalla, joka ei ole enää vain 'pelkkää kirjallisuutta' vaan tekstiksi muuttunutta 'verta'.

Jonkun John Stuart Millin utilitaristis-emansipatoriset perustelut naisten vapautusliikkeen puolesta jäävät Dostojevskin psykologisen katseen rinnalla pelkäksi filosofi-juristin muodollisuuksiin ja proseduuriin jämähtäneiksi tautologioiksi, joissa nähdään vain käyttäytymisen pinta - ei emotionaalista syvyyttä ja eksistentiaalista dilemmaa.

Kellariloukko on tavallaan suora johdanto Dostojevskin myöhempiin, suuriin romaaneihin, sillä puheena olevan, psykologis-aatteellis-eksistentiaalisesti 'pomminkaltaisen' romaanin(1864) jälkeen D. muutti kirjoittamisensa filosofis-esteettis-kokemuksellista motivaatio- ja näkemysperustaa aloittaen 'mammuttiensa' kirjoittamisen. Niistä ensimmäinen oli - miten johdonmukaista, jos tunnemme Kellariloukon! - Rikos ja rangaistus.

Muistakaa (ja vertailkaa 'Märän lumen' asetelmaan) tässä yhteydessä esimerkiksi Raskolnikovin ystävättären, Sonjan, edustama kärsimyksen ja uhrin filosofia.

Entä ruhtinas Myshkinin naivin 'idioottimainen' totuudellisuus ja vilpittömyys, josta eräs hänen naisystävänsä sanoi jotenkin näin: 'Te olette aina niin täysin vilpitön ja totuudellinen: se on julmaa!'

Entä Riivaajien nihilistit, nuo henkiseen ja fyysiseen tuhoon itsensä jo alunperinkin tuominneet antimoralistit (Valitettavasti Nietzsche ei ehtinyt lukea tätä; - hän olisi taatusti hyppinyt sekä ihastuksesta että kauhusta pianonsa ympäri!)?

Entä Ivan Karamazov, jonka puolittain juoppohullu, partaveitsenterävä huippuäly tekee moraalista lopullista silppua - tosin älykkäämmin kuin Riivaajien henkilöt.

Entä intohimoinen Dmitri, jossa on piirteitä sekä juoposta vanhemmasta veljestään että nuoremmasta, munkki Aljoshasta?

Entä itse Aljosha? Tuo ruhtinas Myshkinin 'uusi tuleminen, ikäänkuin parannettu painos'?

Tässä piilee eräs D:n kirjallisia - jos ei tragedioita tai epäonnistumisia niin ainakin lähes mahdottoman tai toivottoman epätodellisen hahmon kuvauksen edessä luopumista! - - Siis täysin hyvän ihmisen tyypin olemassaolon löytämisen mahdottomuus ja tuon mahdottomuuden tunnustamisen sisäinen vaikeus kirjailijana ja filosofina!

Toisin sanoen - - Dostojevski ei sittenkään onnistunut elämänsä suurimmassa tavoitteessa: luoda fiktiivisesti hyvää, hengellisesti ja henkisesti tasapainoista ja samalla todella uskottavaa tyyppiä. Vain ohjaajavanhus Isä Zosima pääsee lähimmäs - ajoittain todella karismaattisen lähelle - kyseistä ideaalia.

Kaikki D:n suurimmat päähahmot ovat joko hirvittävien moraalisten ristiriitojen repimiä tai sitten he tuhoutuvat vilpittömän naiviin totuudellisuuteensa (Idiootti), elleivät sitten muuten jää Aljoshan tavoin toissijaiseen rooliin esimerkiksi Ivanin massiivisen intellektuaalisen destruktion edessä.

Dmitri siis on jo itsessään täysin intohimojensa vietävissä, mutta huom! - ehkä juuri siksi hän saattaakin olla Dostojevskin kaikkein todellisin ja uskottavin hahmo/tyyppi!
*
No - anyway - Kirjoituksia kellarista oli se suuri murros, josta D:n suurimpien teosten ideat saivat käyttövoimansa, ja joita hän varioi niissä eri tavoin.

PS.
Huipputeoksista on mainittava myös edellä mainittuun aikajaksoon kuuluva, Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen - lähinnä pelivelkojen aiheuttamassa rahapulassa - kirjoitettu ohuempi mutta psykologisesti erinomaisen terävä - ilmeinen omakuva: Pelurit.
*
http://maisako.helmiblogit.mtv3.fi/tag/koti/
http://en.wikipedia.org/wiki/Notes_from_Underground

Pari sanaa Mummolle

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin edellisessä päreessäni kemp - - pistelyä. (Tätä tekstiä - kuten monia muitakaan kommenttitekstejäni - ei ole yritetty kovin vakavasti muokata päreeksi.)
*
Ihmisluonnon inhorealismia

Mummo kirjoitti:
'Vitut se mikään ensimmäinen kerta on. Eikä viimeinenkään.'

So so. Tässä blogissa ei saa kiroilla.

Mutta vakavasti puhuen: En jatka tästä raivo-aiheesta sinun enkä kenenkään muun kanssa (itseäni lukuunottamatta). Mitä se kenellekään kuuluu, jos minua vituttaa?! Varsinkaan psykologeille tai sellaisia leikkiville. Inhoan psykologeja, psykiatreja sekä kaiken maailman terapeuttista höpinää.

Olen nähnyt sekä aiemmassa ammatissani että kokenut henkilökohtaisella tasolla aivan liian vakuuttavasti, miten tyhjää touhua psykologia on. Ne 'ammattilaiset' (haha) eivät ymmärrä toisen ihmisen kärsimyksestä käytännössä mitään sen kummempaa kuin tavallinen maallikkokaan.

Itse asiassa ne vain pakenevat omaa ahdistustaan teoreettisen viitekehyksensä taakse (defenssi!) ja suoltavat sieltä diagnoosejaan paperille kuin byrokraatit nostaen hyvät palkkiot. Tämän osaa tehdä kuka tahansa, joka tuntee toisen vähänkään paremmin.

Ihmisen kärsimyksellä rahaa tekevät ovat muutenkin kyseenalaista porukkaa. Ja heitähän/meitähän on tietysti maailma täynnään.

Jokainen meistä on sisimmässään (ei tosin aina käytännössä) yhtä aikaa huora ja hänen asiakkaansa. Hyväksikäyttäjä ja hyväksikäytetty. Hallitsija ja hallittu. Riistäjä ja riistetty. jne.

Näistä ihmisluonteessa piilevistä perimmäisistä 'dikotomioista' ei pääse irti ehkä koskaan, mutta ne voi yrittää tiedostaa ja sanoa julki - - tai ainakin tunnustaa itselleen. Mikä ei ole helppoa sekään, koska on aika ikävää tajuta esimerkiksi, että se hyväntekijä, joka minussa eilen antoi almun tietyn maan köyhälle ja sairaalle lapselle, elää samanaikaisesti sellaista elämää, joka nimenomaan on ollut aiheuttamassa ainakin osaltaan tuon lapsen kurjuuden.

Tähän ehkä sopii lopetukseksi yksi maailman typerimmistä klisheistä: Sellaista se elämä on.

Pathoksen kehä

En kerta kaikkiaan voi ymmärtää Jeesusta. Hullu se mies oli. Itsekkäin kaikista ihmisistä. Maailman suurin haihattelija sekä unelmoija.

Dostojevskin Suurinkvisiittori sanoo totuuden ihmisestä, suudelkoon Jeesus häntä poskelle sitten vaikka sata kertaa!

'Ei ihminen sinun vapauttasi kaipaa tai edes kestä - päinvastoin! Ihminen tarvitsee vain ihmeen, auktoriteetin ja leivän.'

Mutta juuri tähän kohtaan pysähdyn aina. Olen pysähtynyt jo yli 35 vuotta - - - .

Armo ei ole kaupan. Sitä ei voi ostaa, myydä tai ansaita. Se, joka kärsii, tarvitsee armoa. Ei lopultakaan mitään muuta.

Tämä on Pathoksen ongelman - hänen hullun intohimonsa ja/eli kärsimyksensä ydin ja umpikuja.

Pathos tarvitsee armoa, sillä hän on koko ajan tappamassa itseään ja muita (itse-) syytöksillään.

Mutta ihminen ei voi armahtaa itse itseään. Ei sitä voi tehdä myöskään kukaan toinen - psykologi diagnooseineen tai edes virkapappi liturgisine mantroineen.

Pathos tarvitsee armoa ja rakkautta. Mutta miten ja mistä? Jumalaan hän ei usko. Eikä itseensä. Ihmisiä hän vihaa. Siten myös itseään. - - - Pathoksen pitäisi rakastaa ja armahtaa muita saadakseen itse armon - - - mutta - - -

- - -Minä olen ymmälläni. Tieto ei tässä auta. Tarvitaan jotain aivan muuta. Ei noita tietäviä fariseuksia tai reaalipoliittisia saddukeuksia - - -

Jeesus? Taas kerran ja aina yhä uudestaan Jeesus - - -

Minä kierrän tätä samaa kehää kuin mielipuoli. Olen kiertänyt kuten sanottu jo lähes 40 vuotta.

Jos vain pystyisin rakastamaan, mutta koska jo pelkkä kysymys rakkaudesta estää rakastamisen (pidän tietoa ja tunnetta toistensa 'vihollisina' - toistensa kumoajina), olen loputtomassa kehässä.

Tietävät eivät voi auttaa, eivät liioin ne uskovat, joille usko merkitsee ideologiaa/viiteryhmää - siis 99% uskovista.

Raskolnikovin pelasti? huora - Sonja. Ainoa ihminen, joka vakuutti Raskolnikovin siitä, ettei kärsimystä voi paeta millään tekosyyllä tuhoamatta omaa sisintään - tai pikemminkin kivettämättä sitä. Kärsimys on kohdattava. Maksoi mitä maksoi. Syyllisyyttään ei voi paeta, ja vain kärsimys voi lunastaa syyllisyyden - - armoa, kärsimystä ja syyllisyyttä on täysin mahdoton erottaa toisistaan eksistentiaalisesti.

Psykologeille ja etenkin juristeille tuollainen erottelu on toki helppoa. Sehän kuuluu heidän 'ammatillisuuteensa'! - - Mutta minulla ei ole heidän kanssaan juuri mitään tekemistä näistä asioista puhuttaessa.

Teologeja kavahdan tässä sen vuoksi, että suurin osa heistä tekee vain taikatemppuja eikä kohtaa toista ihmistä silmästä silmään, omana itsenään, siinä viimeisessä tienristeyksessä, jossa odottaa myös kuolema.

Paholainen meillä toki on matkassamme aina - syntymästä lähtien. Kukaan ei ole viaton - milloinkaan. Jopa lapsi on syyllinen vanhempiensa kautta.

Tämä on Pathoksen ongelma. Kärsimys. Hän tietää (ei tietämällä vaan tuntemalla, tunnustamalla ja tajuamalla), mitä kärsimys on, mutta hän ei osaa eikä halua elää sen kanssa vaan pyrkii pääsemään siitä eroon - järkeilemällä.

Järkeilyn tie on kuitenkin tähän tultaessa kuljettu lopullisesti loppuun. Fiksut (muka-tietävät fariseukset) eivät todellakaan ole syvällisiä näissä asioissa! Toivottovasti nyt, Mummo, oivallat edes vähän siitä, miksi herjaan noita kaiken maailman lukeneita ja oppineita, jotka ovat täysin jämähtäneet oppimaansa eivätkä kykene ikäänkuin heittämään pois teorioitaan ne kerran omaksuttuaan.

Soittamaankin on opittava tavallaan kaksi kertaa: a) ensin on opeteltava tekemään niinkuin teoria ja tekniikka määräävät b) sitten on opittava unohtamaan tuo ensin opittu (välivaihe), josta tulee pahimmillaan pelkkää robottimaista imitaatiota, eli se alkaakin toimia persoonallisen (''oikean ja välittömän') soittamisen esteenä, mikäli siihen jää kiinni.

En ole saanut 'tietäviltä' mitään, mikä voisi lohduttaa, armahtaisi ja rakastaisi. He vain esittelevät lukemaansa ja selittelevät - loputtomiin. Minulle he ovat kuin samaa mantraa toistelevia papukaijoja - kuin niitä Paavalin heliseviä vaskia, joilta puuttuu se yksi. Ja kun se puuttuu, rakkaus, kärsimys, (metaforisesti) sielu, henki, puuttuu kaikki.

He, nämä tietävät, eivät ymmärrä, mitä kärsimys on. Miten he siis voisivatkaan ymmärtää, mitä armo ja rakkaus on. He kyllä tietävät, mutta pintaa se vain on, pelkkää teoreettista pintaa...

Tämä on Pathoksen ongelma.

Mieluummin hän suutelisi vaikka tulta kuin referoisi tuhansia lukemiaan kirjoja, mikäli tuo tuli helpottaisi hänen sielunsa jäätävää itsekkyyttä - - sulattaisi sen kylmyyttä, joka saattaa tappaa hänet henkisesti.

Sillä vaikka Pathos tempoilee, oikuttelee, uhkailee ja miltei tappaa, hän tekee sen vain siksi, ettei kykene jakamaan itsestään mitään kenenkään toisen kanssa. Hän haluaa hallita, tietää ja olla paras. Mutta hän ei osaa eikä halua jakaa mitään - kenenkään kanssa.

Traagisinta kuitenkin lienee, että hän tietää myös kauheimman - sen, että eräänlaisen Sisyfoksen lailla hänen itsekkyytensä ei tuota milloinkaan lopullista tulosta vaan kaikki toistuu - loputtomiin. Kaikki nuo hänen itsekkäät halunsa tappavat hänen sieluaan jatkuvasti pala palalta, kutistavat hänen sydämensä - tunteensa - vähitellen olemattomiin.

Jäljelle jää pelkkä zombie. Elävä kuollut, joka elää koko ajan psyykkisen romahduksen partaalla.
........
Edellinen vaikuttaa jälleen pateettisen Räsäsen pateettiselta uholta, ja sitä se tietysti osaltaan onkin. Mutta kyllä siitä - ehkä jostain rivien välistä - löytyy - jos ei tietoa niin ainakin häivähdys sellaista rehellisyyttä, joka on sukua totuudelle - - -

Ikävä lopetus

Kirjoitan loputonta monologia, Mummo. Anna minun tehdä se ihan rauhassa. Ilman että minun tarvitsee vastata jonkun psykologian tasolla ainoaankaan 'raivo-kysymykseen'.

Ja sitäpaitsi - mitä se kenellekään kuuluu, jos minä teen itsemurhan? Hitto. Sehän on täysin minun omassa vallassani. Ei tarvitse olla huolissaan maailman kaikkein luonnollisimmasta asiasta eli toisen ihmisen itse valitsemasta kuolemasta (? - lisään sentään kysymysmerkin tähän loppuun).

Sellaista sattuu joka päivä - joka hetki, ja jos joku haluaa saada kuoleman loppumaan, lopettakoon ensin jollain tavalla ihmisten syntymisen tänne turhuuden käärmeenpesään, joka ei suo muuta 'iloa kuin surua'!

Joten terapoi sinä, Mummo, kaikessa rauhassa vain muiden kanssa. Minä puolestani lupaan itse olla enää puuttumatta sinun 'stresseihisi'.

Se siitä. Ja vitut. Joka sopii näköjään joka paikkaan.

March 13, 2009

kemp - - pistelyä

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Mielipiteitäni.
*
(Kielimafia vähän muutteli toiseksi viimeisen kappaleen 'lakitekstiä byrokraattisesti' kankeamp - ee - sujuvampaan kieliasuun ja siivosi hiukan muualtakin tätä törkypesää - viimeksi klo: 21.22.)
*
hissi kysyi Mummolta:
'Sitten haluaisin kuulla miksi sinusta on vaikeata keksiä mitään sanomista Kemppiselle? Olet kerran itse näin todennut.'
*
Vastaan sinulle hissi omavaltaisesti, lupaa kysymättä, omalta osaltani tuohon Mummolle esittämääsi kemppis-kysymykseen.

Olin itse vielä noin vuosi sitten ajoittain melko innokaskin kemppis-kommentaattori, mutta en tosin siihenkään asti niin sanottu 'fani' tai Kemppisen pöydän ympäriltä muruja keräilevä opetettu pikku-besserwisser.

Vähitellen alkoi sitten vituttaa sen kaverin 'yleiskonemaisuus'.

Mies, joka tietää kaikesta kaiken, ei tiedä mistään mitään. Hänestä puuttuu sellaisia heikkouksia, jotka tekevät ihmisestä persoonallisuuden.

Ja vain persoonalliset ihmiset 'tietävät' jotain 'oikeaa ja todellista' tässä maailmassa (kyllä - tämä on nietzscheläis-heideggerilaisen 'fenomenologi-hermeneutin' puhetta).

Robotit ja koneet hallitsevat toki kaiken informaation, mutta heistä/niistä puuttuu se, mikä tarvitaan tietoon: sellainen rikkinäisyys ja vajavuus, jonka korjaamisen kautta syntyy niin sanottua autenttista tietoa.

Tämänkin vuoksi koneet - etenkin hypoteettisen täydelliset koneet - eivät tiedä mitään!

Ja se siitä. Väsyin siihen Kemppisen (ihan aidosti) ylivoimaiseen nokkeluuteen, jonka ytimestä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän kuin nyrpeän yksinäinen, omahyväinen, penseä ja vittumainen vanha äijä, jonka ainut nautinto on pakkoneuroottinen halu näyttää muille, miten helvetin lukenut ja fiksu hän oikein on.

Mutta mikäs siinä. Onhan JK ilman muuta Blogistanin kingi. Tämän olen sanonut pari kertaa aiemminkin, mutta jotain perin luotaantyöntävää on siinä, että siltä mieheltä puuttuu kokonaan oma tyyli, 'oma syvyys' - ehkä jopa juuri ja nimenomaan: oma persoona.

Älkää te kuitenkaan uskoko minua. Tämähän on pelkkää provokaatiota? Eikö olekin?

Toistan kuitenkin vielä kerran tässäkin yhteydessä: minä en tarvitse Kemppistä eikä Kemppinen tarvitse minua, joten sujut ollaan.

Olen kirjoittanut Kemppiselle monia sellaisia kommentteja, joille kaikille olen antanut 'delete-armahduksen', ennen kuin niitä on ehditty lähettää.

Ja kun lopulta huomasin, että parhaimmat kommenttini hänelle eivät sisälläkään enää muuta kuin piilovittuilua, päätin lopettaa kommentoinnin kokonaan. Pelkkä itsetarkoituksellinen jäynääminen ja herjaaminen ei ymmärtääkseni kuulu sivistykseen.

Totesin kerran M.:lle aiheesta puhuessamme, että yksi viimekesäinen (eräs viimeisimpiä) pitkä kemppis-kommenttini, josta tein oman päreen oli todellakin perimmältään tarkoitettu pelkäksi vittuiluksi.

En nimittäin voi likikään aina sietää Kemppisen tapaa käyttää muka-hauskoja alatyylin termejä tai sutkauksia (vaikka itse syyllistynkin kirosanojen ryöstöviljelyyn - mutta tyylikkäästi?), sillä häneltä mielestäni yksinkertaisesti puuttuu todella briljantti huumorintaju.

Toki Kemppiseltä huumorintajua löytyy siinä missä informatiivis-tyyppistä tietoakin, mutta jotenkin tuo huumori kuulostaa monesti kuin puberteettisen teinipojan aikaan ja paikkaan sopimattomalta, tyylittömältä räkäisyltä: 'Tiedätteks et vitus on reikä!? tai että 'Se on vitun vale et kullis on luita' sekä jotain muuta yhtä typerän mautonta naisen gynekologian muka-salaisuuksien banalisoimista tai mystifioimista.

Viittaan tässä erääseen Kemppisen päreen lopetukseen, jossa hän käytti sanontaa: 'Näyttää jollekin, mistä kana kusee' (ei tosin aivan tässä kieliopillisessa ja asiayhteydellisessä muodossa) ilmaistakseen tyylikkään? metaforisesti, että kyseessä on varsin vaikea tehtävä, koska kana kusee käytännöllisesti katsoen sieltä, mistä se ulostaakin and vice versa. Eksaktimmin ilmaistuna: kanan kusi ja paska ovat sekoittuneet toisiinsa.

Koska ilkeän mieleni mukaan kyseessä oli silti tyylillinen rimanalitus - olkoonkin, että itse asian problematikka tuli siinä kyllä ilmaistua retevän roisisti ja naurettavasti? eli ihan aidon maskulinisella alatyylillä, en malttanut olla kirjoittamatta kommenttia, jossa kerroin lapsuus- ja varhaisnuoruusaikanani itse harrastaneeni useina kesinä maalla, mummolassa, kyseisen käytännön ongelman 'bongaamista' - jopa öiseen aikaan.

Kuvitelkaa nyt herrajumala! - lähdin yöllä ullakkohuone(i)sta - mummolta ja enolta salaa - kyttäämään kanojen peräaukkoja - mutta huom! - puhtaasti empiiris-tieteellisen intressin innoittamana. - - Uskokoon ken haluaa. (I don't care...)

Ratkaisua en kuitenkaan löytänyt eli päässyt selvyyteen, mistä kana kusee todella - ihan oikeasti ja 'varmasti' - empiirisellä varmuudella (mikä tietenkin on 'parasta varmuutta'; - viis matematiikasta ja filosofisista aporioista).

Kemppinen kommentoi takaisin lyhyesti ja lakonisesti - siten minut samalla tiukasti kumoamattomien faktojen 'ruotuun asettaen': 'Kana ei kuse. Eritteet tulevat yhtenä lähetyksenä.'

Hän ehkä (hyvyyttään ja/tai pahuuttaan - motivaatiosta riippuen) ajatteli, että tulisin tämän tiedon myötä valaistuneemmaksi juttuunsa sisältyvästä pointista tai cluesta ja ilmeisesti ylipäätään jopa kielen metaforisen käytön ja todellisuuden välisestä suhteesta.

No enpä tullut vaan heitin lisää vettä kiukaalle. Koko kanankusemis-esimerkki oli mielestäni edelleen jotakuinkin vulgaari eli osoitus tyylitajun puutteesta ja mauttomuudesta. Toisin sanoen - lopetus olisi pitänyt tehdä saman asiatyylin ja kontekstin puitteissa kuin muukin teksti tai sitten kirjoittajan olisi pitänyt osata käyttää huumoria, joka naurattaa eikä pikemminkin säälitä lukijaa (tekijän kielellisen tökeryyden vuoksi).

Kritiikille ehkä hieman arka (joskin erittäin oppinut ja luova) sekä joskus jopa foobinen M. kysyi, että eikö minua yhtään pelota kirjoittaa tuollaisella asenteella ja intentiolla Kemppiselle.

Vastasin (silloinkin), että minä en pelkää mitään - - eihän minulla ole mitään menetettävää - ei kunniaa, mainetta tai rahaa, vaikka saisin kunnianloukkaussyytteen. Sakot menevät joka tapauksessa ulosottoon.

Mutta koska asiat ja kommentit kohdallani olivat Kemppisen suhteen urautuneet tällä tavoin, jäljellä oli vain yksi vaihtoehto: seurata hänen fiksuja höpinöitään enemmän tai vähemmän säännöllisesti sivusta - kommentoimatta lainkaan.

Toki on lopuksi myönnettävä - ilman katumuksen häivääkään - tarkoitan rehellisesti (haha!), että JK on parhaimmillaan aivan fantastinen veikko sekä tiedollisesti, tyylillisesti että provosoijana.

Kyllä Kemppinen Blogistanin Kingin kruunun ansaitsee - - ja minä haluan ehdottomasti olla eräänä ensimmäisistä sen hänen päähänsä asettamassa. Ellei hän sitten - näin on aihetta epäillä - ole Napoleonin tapaan ehtinyt jo kruunata itse itseään, kuten vahvasti päättelen sekä hänen lukija- että kommentoijatilastoistaan, jotka tosin eivät ole määrällisesti kuin ehkä keskitasoa. Tämä koskee myös kommentoijien henkilöjakaumaa. Kokonaislukijamäärät nousevatkin jo sitten huomattavan korkealle.

Kuitenkin yhdellä ehdolla suostun Kemppis-hovin 'epävirallis-virattomaksi' jäseneksi:

Vaadin päästä Kemppisen hovin riippumattomaksi (en riippumatoksi) narriksi, jolla on jotakuinkin täydellinen vapaus arvostella (W. K. Chesterton ja Oscar Wilde esikuvinani) häntä ja osoittaa säännöttömin väliajoin etenkin ne - Kemppisen tekemän riskialttiin valinnan epäsuorat seuraukset, joilla hän, kateellisten mukaan lähes umpikujaisesti, eräiden 'ikävien' kolleegoiden kykenemättä samanaikaisesti vaivoin peittelemään sarkastista hymyään, on halunnut persoonallisen kunnianhimonsa motivoimana legitimoida käyttöönsä Blogistanin Kingin asemasta seuraavia arvovalta-privilegioita niiden suomine nautintaoikeuksineen Suomen johtavan Besserwisserin ominaisuudessa (Besserwisser § 3).

Toisín sanoen - miten peräti omituiseen rooliin Kemppinen onkaan itsensä, siis oman napansa määräämän kunnianhimon vaatimuksesta ajautunutkaan ja saattanut, ryhtyessään kuin Paavi, kuin Napoleon - peräti Kaikkien Mahdollisten Asioitten ja ihmisten (huom. gemena) Ylimmäksi Tuomariksi.
*
Jäämme odottamaan 'tuomioita' jos kohta myös 'armahduksia'.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/06/mist-kana-kusee.html

March 12, 2009

Pathos nousee kuolleista

Kielimafia osoitti suvereenisti, miksi se ansaitsee kunnon aamukahvit tänään perjantaina 13:sta päivänä maaliskuuta 2009 - viimeksi klo: 23.50. Ks. mm. kursiivilla painetut kappaleet.
*
Pathos näki itsensä katsomassa unta, joka alkoi siitä, että hänen ruumiinsa oli hajonnut yli kahteen sataan kappaleeseen Malmin aseman neljännen raiteen ympärille - sen keskimmäisten istuinpenkkien läheisyyteen.

Verinen, penkille lennähtänyt jalka, josta törrötti rikkinäinen luu, lähes viidenkymmenen metrin päähän singahtanut pää, jonka toinen silmä tuijotti eteensä apposen auki ja toinen kiinni kuin olisi juuri ollut iskemässä silmää kuolemalle, silppuuntuneet sisälmykset, viiteen osaan repeytynyt oikea käsi, kyynärtaipeesta asti ehjä vasen käsi, joka roikkui raiteita erottavassa verkossa kuin verinen viisari sormet levällään, kiveksistä toinen singahtaneena laiturin roskikseen kuin punertava Kinder-muna, penis litistyneenä nahkasuikaleeksi ratakiskolla.

Pathos ei tiennyt oksentaako vai nauraa. Molempia oli vaikea tehdä yhtä aikaa.

'- Tällaista krapulaa minulla ei ole ollut sitten viime Pääsiäisen' hän ajatteli miltei nauruun purskahtaen.

Tämän jälkeen unessa alkoi tapahtua jotain kummallista. Kappale kappaleelta Pathoksen ruumiin veriset osat alkoivat liikkua kohti toisiaan, kohti laiturin keskipaikkeilla olevaa nelosraiteen kohtaa, ja lopulta hän näki itsensä makaamassa poikittain radalla - kaula toisen raiteen päällä, reidet toisen.

Seuraavassa animaation kaltaisessa kuvasarjassa hän näki itsensä nousemassa betonitasanteelle kuin zombie ja sitten istumassa asemalaiturin keskipenkillä synkkänä, verisiä käsiään peitellen. Käsistä oli tarttunut verta paksun päällystakin hihansuihin, minkä eräs ohikulkeva matkantekijä ohimennen mutta asiaan mitenkään reagoimatta pani merkille.

Unta itsestään näkevä Pathos huomasi jotain, mitä unen Pathos ei havainnut. Nelosraiteen valotaululle oli ilmestynyt tiedotus: 'Pendolino Oulusta Helsinkiin myöhästyy teknisen vian vuoksi noin kolme tuntia.'

Seuraava animaatio unessa siirtyi Malminkaaren suojatielle, Malmin Novan viereen. Kuvat etenivät oudosti - ikäänkuin niiden liike olisi tosiasiallisesti ollut kuin filminauhan osittain nopeutettua siirtymää taaksepäin.

Yhtäkkiä Pathos huomasi olevansa kävelemässä Omenapuunkujaa pitkin. Ei kulunut kauaa, kun hän näki edessään kauniisti veistetyn, koristellun, valkoisen portin, siinä postilaatikon, johon oli kirjoitettu luku 7.

- 'Doris!' hän hihkaisi unessa. 'Tämä on Doris Häkkisen postilaatikko, tässä on Doriksen piha, omenapuut ja - !'

Pathos katsoi pidemmälle - pihan perälle. 1950-luvulla rakennetun mutta aivan äskettäin tyylikkäästi remontoidun omakotitalon ikkunoista näkyi valoa.

'- Doris on kotona', sanoi Pathos hiljaa vilkaisten kännykästä kelloa. Se näytti lukemaa 23.57.

'- On puoliyö ja Doris valvoo yhä - miksiköhän?'

Pathos ihmetteli valoa ikkunoissa, vaikka tiesi kyllä, että Doris saattoi lukea tai kirjoittaa joskus arkisinkin vielä puolen yön jälkeen. Hän avasi portin ja lähti sen suljettuaan kävelemään hieman lumista ja jäistä, omenapuiden reunustamaa kujaa pitkin kohti ulko-ovea.

Punaisen tummat jäljet kujapolulla sekä rappusilla ja verannan tasanteella ihmetyttivät häntä, mutta käännyttyään ja katsottuaan kujaa tarkemmin taaksepäin, porttia kohden, hän ei enää nähnyt kuin juuri sataneeseen vitivalkoiseen lumeen jääneitä jälkiä, joista yhdet olivat hänen omansa.

Pathos tarkkasi jälkiä uudestaan, nosti sitten katseensa kääntyen ulko-oven suuntaan, näki jälleen kirkkaat valot keittiön ja olohuoneen ikkunoissa, astui vielä äsken verisen mutta nyt tahrattoman verannan maton päälle, ojensi kätensä pohtien samalla, keitä vieraita Doriksella näin myöhään illasta voisi olla käymässä.

Sitten Pathos painoi ovikelloa kolme kertaa pitäen jo ikäänkuin luonnollisena sitäkin havaintoa, että myös hänen aiemmin veriset kätensä näyttivät nyt pakkaskelin kohmettamina lähinnä vaaleanharmailta. Talvitakinkaan ruskeista hihansuista saattoi tarkalla silmällä erottaa enintään hikisiä ryppyjä.

Pathoksessa ei ollut enää jälkeäkään kuolemasta - ei omasta tai muiden. - - Hänessä oli tapahtunut jotain, mitä kielellinen ja looginen ymmärrys ei tavoita. Ja ehkä juuri tuon 'jonkin' vuoksi Pathos niin omituisen selittämättömällä tavalla koki olevansa samanaikaisesti sekä rakastamansa Doris Häkkisen oven että oman mielensä viimeisen rajan edessä.

Parikymmentä sekuntia odotettuaan Pathos kuuli, kuinka eteisen ja olohuoneen välinen ovi narahti hiljaa auki.

'- Nytkö havaintoni ovet viimein aukeavat lopullisesti', kysyi Pathos itseltään William Blakensa lukeneena. Mutta hänen nopeasti ohikiitävä kirjallinen muistumansa ei suinkaan ollut vain itseironista laatua. Pathos ei nimittäin osannut lainkaan arvioida - tietämisestä puhumattakaan, oliko hän palaamassa takaisin todellisuuteen vai vasta nyt löytämässä sen.

Pathos oli kadottanut intuitionsa ajan suhteen, eikä paikan tajukaan tuntunut toimivan täysin tahdonvaraisesti.

' - Mihin te olette piiloutuneet minulta tänään - Kant ja Newton? ehti Pathos vielä kysyä hymähtäen itsekin omalle ihmetykselleen, joka mitä ilmeisimmin osoitti, ettei hän sentään ihan vielä ollut menettänyt järkeään lopullisesti. Sitten sisältä kuului jotain ääntä.

Tulija, talon emäntä, ei avannut ulko-ovea heti vaan tirkisteli viime remontissa asennetusta ovisilmästään verannalla odottavaa henkilöä mahdollisimman tarkkaan. Malmin kujillahan saattoi näin myöhään illasta liikuskella ties minkälaisia murhamiehiä.

Yhtäkkiä nainen kääntyi - jotenkin pelokkaalta ja pelästyneeltä vaikuttaen. Hän oli tunnistanut ulkona odottavan öisen hahmon ja huusi olohuoneessa istuville vierailleen hämmentyneenä:

'- Ei voi olla totta! Arvatkaas pojat, kuka täällä on?'

'- Poliisi tai ambulanssilääkäri - ellei peräti molemmat. Tulevat kyselemään meiltä joitain mielenkiintoisia lisätietoja Pathoksesta', vastasi sarkastiseen tapaansa Typhus, kolmesta herravieraasta vanhin, ja nappasi jälleen kulauksen konjakkilasistaan.

Onneksi Typhuksella oli kaiken varalta myös nitropurkki huipputyylikkään pikkutakkinsa taskussa, sillä hän saattaisi tarvita sen apua nähtyään tulijan.

Mikäli Doris olisi ollut yksin kotona, hän ei - kaiken alkuillasta tapahtuneen jälkeen - olisi missään tapauksessa avannut ovea Pathokselle, mutta nyt hän uskalsi sen tehdä. Ja yhä silti - niin paradoksaaliselta ja ristiriitaiselta kuin tämä kuulostaakin - toinen syy oven aukaisemiseen oli juuri tuo sama, miksi Doris ei sitä yksin ollessaan olisi tehnyt: hän rakasti puolihullua Pathosta - epätoivoisesti tai pikemminkin toivottomasti - mutta rakasti kuitenkin.

Vierailtaan enää mitään muuta kyselemättä tai heille sen enempiä huutelematta Doris käänsi lukon pois päältä ja erotti oven auettua hämärässä valossa kookkaan, partaisen ja synkänoloisen miehen, jonka huulet, tämän nähtyä Doriksen, kääntyivät hitaasti hymyyn, joka suodaan vain kaikkein läheisimmälle ja kaikkein tärkeimmälle ihmiselle.

'- Minä tulin takaisin'.

Muuta Pathos ei sanonut, eikä hänen tarvinnut sanoa. Ehkei hän edes olisi voinut sanoa, sillä ainoa todellinen ja aito kommunikaatio Pathoksen ja Doriksen välillä tuona hetkenä oli mahdollista vain sanattomasti - se oli itkun ja naurun sekaisen syleilyn kieltä.
....
Saatamme jo hyvinkin arvata, että Typhus joutui järkytykseltään turvautumaan konjakin lisäksi myös nitropurkkiinsa sen jälkeen, kun suostui lopulta uskomaan, että tämä - jopa hiukan maagiselta vaikuttava kohtaus - oli täyttä totta.
*
Tämä teksti on jatkoa mm. seuraaville päreille:
http://actuspurunen.blogspot.com/2009/01/finaali-osa-1-eika-edes-kuolema-voinut.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2009/01/pathoksen-kuolema.html