Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Työmiesaski ja kaljapullo.
*
En oikein kehtaisi taas kehua tekstiäsi, koska minulle saatetaan hymyillä ja pitää Iineksen lakeijana, mutta olkoon.
Näytän kieltä sinne kateellisille ja mustasukkaisille päin - olivatpa nämä sitten naisia tai miehiä (Vaari! - I'm back again!)
*
No - se oli huumoria.
Luulenpa kuitenkin , että aika monet naiset jakavat nämä kirjoittamasi tuntemukset isästä kanssasi. Kiva ja turvallinen mutta samalla jossain määrin arvaamaton ja uhkaava.
Olen usein miettinyt, mitä isä todella merkitsee naisille.
Minulla ei ole omia lapsia eikä siis tyttäriä, joten en osaa reflektoida tilannetta ikäänkuin osallistuvasti, joskin oletan vahvasti - osallistuvan kenttätutkimuksen kritiikkiin liittyen, että yritys analysoida omakohtaisesti mutta silti objektiivisesti sitä kontekstia, missä itse elää, on tuomittu vinoutumaan, eli tulos ei tieteen kriteerien kannalta voi olla pätevä.
Mutta intuitiivisesti se saattaa olla todempi kuin yksikään kontrolloitu havainto tai laboratoriossa testattu kokemus.
Kaikki kunnia silti ja siis Freudin sitkeälle pyrkimykselle rehellisyyteen itsensä kanssa.
Freud nimittäin analysoi psykoanalyysin teoriaa jatkuvasti uudistaessaan paitsi potilaitaan myös itseään sekä vaimoaan ja tyttäriään enemmän kuin olisi ehkä tieteellisesti ollut 'luvallista'.
*
Mitä nainen isältä haluaa?
Opin tuntemaan S:n kautta hänen tuttavaperheensä (insinööri ja opettaja - stereotyyppinen pari ;]!) , joka oli saanut ns. iltatähden: tytön.
Kaksi edellistä lasta olivat noin kymmenen vuotta vanhempia poikia.
Minkälainen oli isän ja tyttären suhde tässä tilanteessa? Jaa-a. Näin jälkeenpäin sanoisin, että he olivat melkein naimisissa keskenään. Tyttö oli aina isänsä mukana ja isä huolehti tästä enemmän kuin mistään elämässään.
(Ymmärsin kyllä S:n lievää, positiivista hämmennystä, sillä hänen, hieman ambivalentissa isäsuhteessaan oli ollut jotain samankaltaista. Voisin mainita muitakin samaa syndroomaa 'potevia' naisia mutta en tee sitä - nyt).
En tiedä, miten mainittu tyttö on elämässään edennyt, ja mikä hänen suhteensa isään tänään on, mutta jos jotain pohdin, niin sitä, miksi miehen ja naisen suhde on niin vääjäämättömän kohtalokkaalla tavalla aina kahden roolin suhde: äiti/tytär -isä/poika.
Me olemme heterosuhteissamme - ja varmasti osaltaan myös bi-suhteissa - toisillemme aina sekä lapsia että vanhempia. Nämä roolit vain on niin pirun vaikea erottaa toisistaan, koska ne limittäytyvät ja menevät koko ajan päällekkäin ja ristiin.
Kun sanon: minä rakastan sinua, niin kenelle minä sen sanon: äidille vai tyttärelle, isälle vai pojalle - vai molemmille sekoittaen ymmärrykseni?
*
Nyt - narri ja hullu kun olen - varoitan sinua Iines. Aion nimittäin tänään 'matkia' isääsi, joten deletoi minut heti kun näet sen tarpeelliseksi.
*
ec.europa.eu/agriculture/organic/toolbox/phot....
*
En oikein kehtaisi taas kehua tekstiäsi, koska minulle saatetaan hymyillä ja pitää Iineksen lakeijana, mutta olkoon.
Näytän kieltä sinne kateellisille ja mustasukkaisille päin - olivatpa nämä sitten naisia tai miehiä (Vaari! - I'm back again!)
*
No - se oli huumoria.
Luulenpa kuitenkin , että aika monet naiset jakavat nämä kirjoittamasi tuntemukset isästä kanssasi. Kiva ja turvallinen mutta samalla jossain määrin arvaamaton ja uhkaava.
Olen usein miettinyt, mitä isä todella merkitsee naisille.
Minulla ei ole omia lapsia eikä siis tyttäriä, joten en osaa reflektoida tilannetta ikäänkuin osallistuvasti, joskin oletan vahvasti - osallistuvan kenttätutkimuksen kritiikkiin liittyen, että yritys analysoida omakohtaisesti mutta silti objektiivisesti sitä kontekstia, missä itse elää, on tuomittu vinoutumaan, eli tulos ei tieteen kriteerien kannalta voi olla pätevä.
Mutta intuitiivisesti se saattaa olla todempi kuin yksikään kontrolloitu havainto tai laboratoriossa testattu kokemus.
Kaikki kunnia silti ja siis Freudin sitkeälle pyrkimykselle rehellisyyteen itsensä kanssa.
Freud nimittäin analysoi psykoanalyysin teoriaa jatkuvasti uudistaessaan paitsi potilaitaan myös itseään sekä vaimoaan ja tyttäriään enemmän kuin olisi ehkä tieteellisesti ollut 'luvallista'.
*
Mitä nainen isältä haluaa?
Opin tuntemaan S:n kautta hänen tuttavaperheensä (insinööri ja opettaja - stereotyyppinen pari ;]!) , joka oli saanut ns. iltatähden: tytön.
Kaksi edellistä lasta olivat noin kymmenen vuotta vanhempia poikia.
Minkälainen oli isän ja tyttären suhde tässä tilanteessa? Jaa-a. Näin jälkeenpäin sanoisin, että he olivat melkein naimisissa keskenään. Tyttö oli aina isänsä mukana ja isä huolehti tästä enemmän kuin mistään elämässään.
(Ymmärsin kyllä S:n lievää, positiivista hämmennystä, sillä hänen, hieman ambivalentissa isäsuhteessaan oli ollut jotain samankaltaista. Voisin mainita muitakin samaa syndroomaa 'potevia' naisia mutta en tee sitä - nyt).
En tiedä, miten mainittu tyttö on elämässään edennyt, ja mikä hänen suhteensa isään tänään on, mutta jos jotain pohdin, niin sitä, miksi miehen ja naisen suhde on niin vääjäämättömän kohtalokkaalla tavalla aina kahden roolin suhde: äiti/tytär -isä/poika.
Me olemme heterosuhteissamme - ja varmasti osaltaan myös bi-suhteissa - toisillemme aina sekä lapsia että vanhempia. Nämä roolit vain on niin pirun vaikea erottaa toisistaan, koska ne limittäytyvät ja menevät koko ajan päällekkäin ja ristiin.
Kun sanon: minä rakastan sinua, niin kenelle minä sen sanon: äidille vai tyttärelle, isälle vai pojalle - vai molemmille sekoittaen ymmärrykseni?
*
Nyt - narri ja hullu kun olen - varoitan sinua Iines. Aion nimittäin tänään 'matkia' isääsi, joten deletoi minut heti kun näet sen tarpeelliseksi.
*
ec.europa.eu/agriculture/organic/toolbox/phot....
10 comments:
Kiitän ja kummarran kehuista, mutta en siksi tätä kommentoi, vaan siksi että esitit kysymyksen, jonka edessä huomaan olevani sanaton. Minulla ei ole siihen vastausta, sillä en todellakaan tiedä.
Mitä isä merkitsee tyttärelle?
Jos tämä suhde olisi lapsuudessani ollut kunnossa, luulen että olisin nytkin jonkun miehen - tai ei jonkun, vaan minun mieheni, omani, kainalossa. Nyt en oikein uskalla mennä kainaloon, vaikka sinne kaipaankin, toki, niin kuin useimmat naiset kautta vuosituhansien ovat kaivanneet.
Sain toki rakkautta isältäni, mutta en turvaa. Tuo rakkaus kantaa minua edelleen, ja olen paljolti sen aniosta se mikä olen. Kohtuullisen valoisa ja kuitenkin, kaiesta huolimatta tasapainoinen ihminen.
Toivon hartaasti, että joku muu osaa vastata tuohon kysymykseen.
Minulla oli tyttö, vastasyntynyt, ja opetin hänelle asioita - mitä nyt osasin. Enemmän hän tietysti opetti minua.
Kiva ihminen hänestä on tullut, täytyy myöntää, kivempi kuin isästä.
Se siitä.
Kun hän oli n. 11-vanha (josta on aikaa) näin TV-ohjelman Mark Twainista. Hänen tyttärensä kuoli hevosvankkureiden alle 11-vanhana. Twainille se oli niin suuri järkytys ettei hän pystynyt menemään tyttärensä hautajaisiin. Päiväkirjaansa hän kirjoitti (ei tietenkään suuomeksi) että
"...??.12 Tänään sinut haudataan. Näen ikkunastani kuinka hautajaissaattue kääntyy kulmassa. Sataa lunta. Marie-L, kun menetin sinut, menetin kaiken, elämäni on käynyt merkityksettömäksi. Kunnia, raha, maineeni, kaikki mitä elämässäni olen saavuttanut, on yhdentekevää. Kun menetin sinut, menetin kaiken."
Ja sitten tämä, maailmanhistorian ehkä tunnetuin ateisti, kirjoittaa
päiväkirjaansa, että
"JOS USKOISIN JUMALAAN, RUKOILISIN HÄNELTÄ VOIMAA OLLA PYYTÄMÄTTÄ SINUA TAKAISIN..."
Tämä notkautti mun polveni.
Elämässä vaikeinta on voittaa Kuolema, sitä hän kai tarkoitti. Sen hänen tyttönsä oli tehnyt. Ja totta on, että isä Twain ei tämän jälkeen kirjoittanut enää riviäkään.
(Ainakin jos muistan oikein. HG ja Matruuna voivat tietysti etsiä Wikiwediasta täsmällisempiä tietoja.)
Jaahas, entä mitä sitten? Mitä haluat?
Pitäisikö tähän vasta että "nussia sua"?
Se tosin ei tule ensimmäiseksi mieleen, eikä toiseksi.
Hej, pannaan jonotuslistalle. Nro: 97.
mikis
Voi hyvä jumala! Saat minut suunniltani.Palaan asiaan. Olet kirjoittanut klassisen tekstin. Rakastan sitä.
kiitos
Sofi Oksanen vie minun stoorin. Tai siis ammensi stoorin minun vihasta. Minä kirjoitan kirjan missä apua pyytävän ihmisen ainoa keino on myydä vihansa Hollywoodiin sillä se on ainoa tapa joka ns. lasketaan. Hätä ei lasketa, onnea ei lasketa - vain huomio.
Ja nyt olen takaisin muistia rikkovassa destruktiivisessa kommunikaatiossa vankilassa - missä kukaan ei vahvista, ei kysy, ei huomauta, ei voimaannuta eikä varsinaisesti toivo mitään. On.
Frans Eemil Sillanpää kirjoitti mun kirjani. Ja vei nobelin mun nenäni edestä. Tosin en ollut vielä silloin syntynyt. Se osoittaa miten häikäilemätön hän oli!
Post a Comment