Kielimafia teki hyväksymiäni muutoksia viimeksi 1.9.
*
'Uskontoseksuaalinen' fantasia, joka pilkkaa kaupalliseksi muuttunutta luostarikulttuuria ja ihmisten tavarafetisististä taikauskoa.
I
Kuulin aamupäivällä kännykkäteitse, että markkinatalousperiaatteella toimivassa ortodoksisessa lähiöluostarissa myydään tänään hilloa (ks. PS.)
Ortodoksien omaa, itse tekemää hilloa. Pyhää Hilloa. Mitä nyt luonto on vähän jeesannut, jotta ihminen saisi säilöttyä tätä ihmemöhnää pikku pikku purnukoihinsa. Mutta luonto onkin ortopoxeille Pyhä elementti, joka antaa heille voimaa ja energiaa eli Henkeä - myös hillon muodossa.
Eila-täti kertoi, että hänen taitelijaystävänsä Alma aikoo ostaa tuota kyseistä hilloa luostarin agora-torilta. Eila nimittäin menee tänään Alman kanssa ties kuinka monennetta kertaa etsimään 'orto-factorysta' ihmettä - josko Jumala ilmestyisi heille viimeinkin. Ja antaisi heille pysyvän rauhan ja tyydytyksen. Ettei aina kutiaisi. Heitä molempia näetsen vaivaa kiusallinen allergia siinä paikassa (liha, kreik. sarx).
Sanoin kerran Eilalle - ortodoksi ja alaa oppinut eli Jumalan läheinen kaveri kun miehenä olen, että Jumala voi kyllä antaa ihmiselle ja varsinkin naiselle kaiken muun mutta ei pysyvää tyydytystä. Pitää vain jatkuvasti kilvoitella kohti täydellistymistä, kohti suurinta kuviteltavissa olevaa onnea, joka on - katolisten Akvinolaista siteeraten - Jumalan ikuista ja autuasta näkemistä (visio beata - ks. PPS.).
Tuohon vanhakirkolliseen traditoon ja oppiin vedoten olen yrittänyt omalta osaltani ratkaista Jumalan näkemisen mysteerin hieman sovinistisella vaikkakin ortoteologisesti oikeaoppisella tavalla ja kysynyt Eilalta, josko hänelle riittäisi, että minä ilmestyn, koska olen mielestäni mieheksi aika hyvä Jumalan sijainen.
Kumma kyllä kysymyksen kuultuaan Eila katsoi minuun epäortodoksisen sarkastisella tavalla säälivästi ja nauroi - hahhah - vähän niinkuin Frasier - muka huvittuneesti. Melkein loukkaannuin, ellen diggaisi psykiatri Cranea. Sitäpaitsi minä itsehän olen psykiatri Rane - hahhahhaa...
(No - lienee syytä palata asiaan, johon ei naisten kanssa keskustellessa kuitenkaan pääse kuin vasta sängyssä - jos sielläkään).
On pakko tunnustaa julkisesti, että pidän hillosta. Etenkin Pyhästä Hillosta. Suorastaan himoitsen syödä sitä. Saan sen nauttimisesta pseudoepileptisiä kicksejä, jotka muistuttavat orgastista kokemusta, jonka deprivaatiosta niin kovasti kärsin.
Niinpä kerroin Eilalle toiveestani, että hän pyytäisi Alma-tätiä ostamaan hillopurnukan ihan vain minua varten. Ja että voisihan hän itsekin lähestyä minua ihka omalla, vain minulle omistetulla, pikku pikku purnukallaan. Joka sisältää Taivaallista Hilloa.
En ole fetisisti. En. Mutta silti koen saavani syvimmän yhteyden Pyhään juuri Hillon kautta. Kun saan nauttia sen viipyilevästä ja hedelmäisestä mausta ja lutkuttaa sitä suussani vähän ennenkuin nielaisen tämän makeaksi möhnäksi muuttuneen Pyhä Ehtoollisen - täydellisen luonnontuotteen - suihini, tuntien, miten voimani ja uskoni elämään palaavat, kun pystyn taas kokemaan Jumalan pyhyyden sisäisen läsnäolon vaikutuksen Hillon pilkkoutuessa pyhiksi sokerimolekyyleiksi ja siten Pyhäksi Energiaksi ruuansulatuksessani.
Tunnen silloin suunnatonta kiitollisuutta Pyhää Purnukkaa ja sen sisältöä kohtaan. Olen päässyt lähemmäksi mystistä pelastusta ja Iki-kohtua kuin milloinkaan aiemmin elämässäni - minä: sikiöksi muuttunut satiirikko - ihme - - - ja kumma samassa persoonassa.
II
Ohjeistin Eilaa. Pyysin uudelleen, että hän ja Alma-täti - taidemuotoilijoita kun muun muassa ovat - suunnittelisivat minulle aivan omat, nietzscheläis-heideggerilaiset hillopurnukat ja kirjoittaisivat niihin otsakkeen: Raunon oma Hillo. Tämän otsakkeen alle on sitten lisätty toiseen lasipurkkiin isoilla kirjaimilla Eila ja toiseen Alma. Ihanaa saada maistaa molempia laatuja.
Voi miten onnellinen minusta vielä tuleekaan jahkas tädit palaavat pyhien orto-brändi-tuotteitten markkinoilta. Jo pelkästään tämän vuoksi kannatti elää 55 vuotta. Kun viimeinkin voi päästä käsiksi Pyhään Purnukkaan ja sen ihanaan, ihmeitä tekevään Sisältöön.
***
PS.
Lännessä luostarijärjestelmä oli pitkään riippuvainen Rooman valtakunnan itäosista tulleista vaikutteista; Basileios Suuren luostarisääntö oli tunnettu ja arvostettu. Siitä oman versionsa kehitti mm. Augustinus, kun taas erityisesti Johannes Cassianus levitti luostarijärjestelmää egyptiläisten esikuvien mukaisena nykyisen Etelä-Ranskan alueelle.
Samaan perustaan nojaa Lännessä sittemmin suurimman vaikutusvallan saanut Benedictus Nursialaisen (480 – 543) luostarisääntö. Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”Rukoile ja tee työtä” – "Ora et labora" ). Luostarien tehtäviksi tulivatkin laupeudentyö ja sivistys.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luostari
PPS.
Toisen osan teemana on ihmisen pyrkimys korkeinta päämäärää kohti. Tämä on visio beata -tilan autuaallisuus.
.....
Tuomaan eskatologia oli peräisin enimmäkseen hänen Sentenssien kommentaariostaan. Hänen mukaansa ikuinen autuus koostuu Jumalan näkemisestä. Tämä näkeminen ei ole pelkästään abstraktio tai mielessä oleva yliluonnollisesti tuotettu kuva, vaan se koostuu jumalallisen substanssin itsensä näkemisestä, vieläpä niin että Jumala itse on näkemisen muoto — sekä näkemisen objekti että aiheuttaja.
Autuaittein täydellisyys vaatii myös, että ruumis palautetaan sielulle, jotta se olisi täydellinen. Koska autuus on operatio, se tulee täydellisemmäksi, kun sielulla on operatio ruumiissa, vaikkakaan autuudelle ominainen teko, Jumalan näkeminen, ei liity mitenkään ruumiiseen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Summa_Theologiae
PPPS.
Jos joku feministitutkija on halukas siteeraamaan jotain tekstiäni tutkimuksensa viiteaineistona niin mikäs siinä, mutta se maksaa - ja paljon. Minä en ole mikään ilmainen mies. Vien mielenrauhan - pysyvästi. Varsinkin jos tekstejäni käytetään terveyssiteiden korvikkeena kuten tässä tapauksessa aavistelen käyvän.
*
http://www.suol.fi/raamattunet/kkohjana.html
August 31, 2008
August 30, 2008
Tarantellan kosto
That man be delivered from revenge, that is for me the bridge to the highest hope, and a rainbow after long storms--Thus Spoke Zarathustra
*
The Tarantulas
Lo, this is the tarantula's den! Would'st thou see the tarantula itself? Here hangeth its web: touch this, so that it may tremble. There cometh the tarantula willingly: Welcome, tarantula! Black on thy back is thy triangle and symbol; and I know also what is in thy soul. Revenge is in thy soul: wherever thou bitest, there ariseth black scab; with revenge, thy poison maketh the soul giddy!
Thus do I speak unto you in parable, ye who make the soul giddy, ye preachers of EQUALITY!
Tarantulas are ye unto me, and secretly revengeful ones! But I will soon bring your hiding-places to the light: therefore do I laugh in your face my laughter of the height. Therefore do I tear at your web, that your rage may lure you out of your den of lies, and that your revenge may leap forth from behind your word "justice."
Because, FOR MAN TO BE REDEEMED FROM REVENGE--that is for me the bridge to the highest hope, and a rainbow after long storms. Otherwise, however, would the tarantulas have it.
"Let it be very justice for the world to become full of the storms of our vengeance"--thus do they talk to one another. "Vengeance will we use, and insult, against all who are not like us"--thus do the tarantula-hearts pledge themselves. "And 'Will to Equality'--that itself shall henceforth be the name of virtue; and against all that hath power will we raise an outcry!"
Ye preachers of equality, the tyrant-frenzy of impotence crieth thus in you for "equality": your most secret tyrant-longings disguise themselves thus in virtue-words! Fretted conceit and suppressed envy--perhaps your fathers' conceit and envy: in you break they forth as flame and frenzy of vengeance.
What the father hath hid cometh out in the son; and oft have I found in the son the father's revealed secret. Inspired ones they resemble: but it is not the heart that inspireth them-- but vengeance.
And when they become subtle and cold, it is not spirit, but envy, that maketh them so. Their jealousy leadeth them also into thinkers' paths; and this is the sign of their jealousy--they always go too far: so that their fatigue hath at last to go to sleep on the snow. In all their lamentations soundeth vengeance, in all their eulogies is maleficence; and being judge seemeth to them bliss.
But thus do I counsel you, my friends: distrust all in whom the impulse to punish is powerful! They are people of bad race and lineage; out of their countenances peer the hangman and the sleuth-hound.
Distrust all those who talk much of their justice! Verily, in their souls not only honey is lacking. And when they call themselves "the good and just," forget not, that for them to be Pharisees, nothing is lacking but--power!
My friends, I will not be mixed up and confounded with others. There are those who preach my doctrine of life, and are at the same time preachers of equality, and tarantulas. That they speak in favour of life, though they sit in their den, these poison-spiders, and withdrawn from life--is because they would thereby do injury.
To those would they thereby do injury who have power at present: for with those the preaching of death is still most at home. Were it otherwise, then would the tarantulas teach otherwise: and they themselves were formerly the best world-maligners and heretic-burners.
With these preachers of equality will I not be mixed up and confounded. For thus speaketh justice UNTO ME: "Men are not equal." And neither shall they become so! What would be my love to the Superman, if I spake otherwise?
On a thousand bridges and piers shall they throng to the future, and always shall there be more war and inequality among them: thus doth my great love make me speak! Inventors of figures and phantoms shall they be in their hostilities; and with those figures and phantoms shall they yet fight with each other the supreme fight!
Good and evil, and rich and poor, and high and low, and all names of values: weapons shall they be, and sounding signs, that life must again and again surpass itself! Aloft will it build itself with columns and stairs--life itself: into remote distances would it gaze, and out towards blissful beauties-- THEREFORE doth it require elevation!
And because it requireth elevation, therefore doth it require steps, and variance of steps and climbers! To rise striveth life, and in rising to surpass itself. And just behold, my friends! Here where the tarantula's den is, riseth aloft an ancient temple's ruins--just behold it with enlightened eyes!
Verily, he who here towered aloft his thoughts in stone, knew as well as the wisest ones about the secret of life! That there is struggle and inequality even in beauty, and war for power and supremacy: that doth he here teach us in the plainest parable.
How divinely do vault and arch here contrast in the struggle: how with light and shade they strive against each other, the divinely striving ones.--
Thus, steadfast and beautiful, let us also be enemies, my friends! Divinely will we strive AGAINST one another!-- Alas! There hath the tarantula bit me myself, mine old enemy!
Divinely steadfast and beautiful, it hath bit me on the finger! "Punishment must there be, and justice"--so thinketh it: "not gratuitously shall he here sing songs in honour of enmity!"
Yea, it hath revenged itself! And alas! now will it make my soul also dizzy with revenge! That I may NOT turn dizzy, however, bind me fast, my friends, to this pillar! Rather will I be a pillar-saint than a whirl of vengeance!
Verily, no cyclone or whirlwind is Zarathustra: and if he be a dancer, he is not at all a tarantula-dancer!--
*
Thus spake Zarathustra. [ More ]
http://www.thefourprecepts.com/waynesworld/revenge.htm
*
The Tarantulas
Lo, this is the tarantula's den! Would'st thou see the tarantula itself? Here hangeth its web: touch this, so that it may tremble. There cometh the tarantula willingly: Welcome, tarantula! Black on thy back is thy triangle and symbol; and I know also what is in thy soul. Revenge is in thy soul: wherever thou bitest, there ariseth black scab; with revenge, thy poison maketh the soul giddy!
Thus do I speak unto you in parable, ye who make the soul giddy, ye preachers of EQUALITY!
Tarantulas are ye unto me, and secretly revengeful ones! But I will soon bring your hiding-places to the light: therefore do I laugh in your face my laughter of the height. Therefore do I tear at your web, that your rage may lure you out of your den of lies, and that your revenge may leap forth from behind your word "justice."
Because, FOR MAN TO BE REDEEMED FROM REVENGE--that is for me the bridge to the highest hope, and a rainbow after long storms. Otherwise, however, would the tarantulas have it.
"Let it be very justice for the world to become full of the storms of our vengeance"--thus do they talk to one another. "Vengeance will we use, and insult, against all who are not like us"--thus do the tarantula-hearts pledge themselves. "And 'Will to Equality'--that itself shall henceforth be the name of virtue; and against all that hath power will we raise an outcry!"
Ye preachers of equality, the tyrant-frenzy of impotence crieth thus in you for "equality": your most secret tyrant-longings disguise themselves thus in virtue-words! Fretted conceit and suppressed envy--perhaps your fathers' conceit and envy: in you break they forth as flame and frenzy of vengeance.
What the father hath hid cometh out in the son; and oft have I found in the son the father's revealed secret. Inspired ones they resemble: but it is not the heart that inspireth them-- but vengeance.
And when they become subtle and cold, it is not spirit, but envy, that maketh them so. Their jealousy leadeth them also into thinkers' paths; and this is the sign of their jealousy--they always go too far: so that their fatigue hath at last to go to sleep on the snow. In all their lamentations soundeth vengeance, in all their eulogies is maleficence; and being judge seemeth to them bliss.
But thus do I counsel you, my friends: distrust all in whom the impulse to punish is powerful! They are people of bad race and lineage; out of their countenances peer the hangman and the sleuth-hound.
Distrust all those who talk much of their justice! Verily, in their souls not only honey is lacking. And when they call themselves "the good and just," forget not, that for them to be Pharisees, nothing is lacking but--power!
My friends, I will not be mixed up and confounded with others. There are those who preach my doctrine of life, and are at the same time preachers of equality, and tarantulas. That they speak in favour of life, though they sit in their den, these poison-spiders, and withdrawn from life--is because they would thereby do injury.
To those would they thereby do injury who have power at present: for with those the preaching of death is still most at home. Were it otherwise, then would the tarantulas teach otherwise: and they themselves were formerly the best world-maligners and heretic-burners.
With these preachers of equality will I not be mixed up and confounded. For thus speaketh justice UNTO ME: "Men are not equal." And neither shall they become so! What would be my love to the Superman, if I spake otherwise?
On a thousand bridges and piers shall they throng to the future, and always shall there be more war and inequality among them: thus doth my great love make me speak! Inventors of figures and phantoms shall they be in their hostilities; and with those figures and phantoms shall they yet fight with each other the supreme fight!
Good and evil, and rich and poor, and high and low, and all names of values: weapons shall they be, and sounding signs, that life must again and again surpass itself! Aloft will it build itself with columns and stairs--life itself: into remote distances would it gaze, and out towards blissful beauties-- THEREFORE doth it require elevation!
And because it requireth elevation, therefore doth it require steps, and variance of steps and climbers! To rise striveth life, and in rising to surpass itself. And just behold, my friends! Here where the tarantula's den is, riseth aloft an ancient temple's ruins--just behold it with enlightened eyes!
Verily, he who here towered aloft his thoughts in stone, knew as well as the wisest ones about the secret of life! That there is struggle and inequality even in beauty, and war for power and supremacy: that doth he here teach us in the plainest parable.
How divinely do vault and arch here contrast in the struggle: how with light and shade they strive against each other, the divinely striving ones.--
Thus, steadfast and beautiful, let us also be enemies, my friends! Divinely will we strive AGAINST one another!-- Alas! There hath the tarantula bit me myself, mine old enemy!
Divinely steadfast and beautiful, it hath bit me on the finger! "Punishment must there be, and justice"--so thinketh it: "not gratuitously shall he here sing songs in honour of enmity!"
Yea, it hath revenged itself! And alas! now will it make my soul also dizzy with revenge! That I may NOT turn dizzy, however, bind me fast, my friends, to this pillar! Rather will I be a pillar-saint than a whirl of vengeance!
Verily, no cyclone or whirlwind is Zarathustra: and if he be a dancer, he is not at all a tarantula-dancer!--
*
Thus spake Zarathustra. [ More ]
http://www.thefourprecepts.com/waynesworld/revenge.htm
Kommentti
Kirjoitettu ripsalle päreessään Psykoterapia ei auta.
*
ripsa kirjoitti
Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.'
*
Paljastit tässä päänsärkysi perimmäisen syyn.
Huomautan kuitenkin yhä vielä, että on eri asia kannattaa metafyysista, ontologista dualismia sen platonisessa muodossa (universalia sunt realia) kuin tunnustaa ontologisen eron väistämättömyys tietoisen havainnon edellytyksenä (cogiton ja fysikaalisen dialektiikka).
Sitäpaitsi kyse ei ole edes kannattamisesta, koska ontologinen ero on kohtalomme, josta yritämme jatkuvasti rimpuilla pois - minäkin.
*
Mitä depressioon, maniaan, luovuuteen ja psykoanalyysiin tulee, niin olen aina ollut kiinnostunut psykoanalyysin teoriasta mutta suhtautunut sen kliinisiin mahdollisuuksiin - kuten kaikkeen kliiniseen psykoterapiaan - erittäin epäilevästi.
Kirjailijan ainoa keino 'parantua' maanis-depressiivisyydestään on vain kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa...
Toisin sanoen - hulluutensa kanssa on vain opittava elämään, ja jos sen pystyy kanavoimaan jonkinlaiseen luovaan toimintaan, niin miksi mennä jauhamaan paskaa jonkun terapeutiksi legitimoidun piilorasistin (onnellisuusmanipulaattorin) kanssa?
Ei ihminen etsi onnellisuutta - vain englantilainen (utilitaristi-empiristi) tekee niin (Nietzsche).
*
ripsa kirjoitti
Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.'
*
Paljastit tässä päänsärkysi perimmäisen syyn.
Huomautan kuitenkin yhä vielä, että on eri asia kannattaa metafyysista, ontologista dualismia sen platonisessa muodossa (universalia sunt realia) kuin tunnustaa ontologisen eron väistämättömyys tietoisen havainnon edellytyksenä (cogiton ja fysikaalisen dialektiikka).
Sitäpaitsi kyse ei ole edes kannattamisesta, koska ontologinen ero on kohtalomme, josta yritämme jatkuvasti rimpuilla pois - minäkin.
*
Mitä depressioon, maniaan, luovuuteen ja psykoanalyysiin tulee, niin olen aina ollut kiinnostunut psykoanalyysin teoriasta mutta suhtautunut sen kliinisiin mahdollisuuksiin - kuten kaikkeen kliiniseen psykoterapiaan - erittäin epäilevästi.
Kirjailijan ainoa keino 'parantua' maanis-depressiivisyydestään on vain kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa...
Toisin sanoen - hulluutensa kanssa on vain opittava elämään, ja jos sen pystyy kanavoimaan jonkinlaiseen luovaan toimintaan, niin miksi mennä jauhamaan paskaa jonkun terapeutiksi legitimoidun piilorasistin (onnellisuusmanipulaattorin) kanssa?
Ei ihminen etsi onnellisuutta - vain englantilainen (utilitaristi-empiristi) tekee niin (Nietzsche).
Credo quia hömppä est
Kirjoitettu kommentiksi Hotasen blogiin päreessä kirjallista kitkutusta.
*
Hömppä on fantasian alkeellisin ja toisaalta ehkä terapeuttisin muoto. Jopa Slavoj Zizek hekumoi romanttisella hömpällä, vaikka kokeekin itsensä jälkeenpäin hieman vaivautuneeksi katseltuaan esim. The Sound of Musicin ties kuinka monennetta kertaa.
Tosin kyseisestä elokuvasta toki löytää varsin mielenkiintoisia ja paljastavia seikkoja, mitä esimerkiksi rasismiin ja natsismiin tulee - kuten myös Zizek itse on osoittanut.
Omissa kirjoituksissani viljelen hömppää usein sen äärimmäisessä muodossa: absurdismissa.
Paradoksaalista on tietysti se, että absurdismi, vajotessaan naiviin ja banaaliin niin 'ehdottomalla' tavalla, tulee samalla dekonstruoineeksi hömpän fantasmaattiset ja stereotyyppiset merkitysrakenteet jättäen jäljelle inhorealistinen naturalismin happaman jälkimaun.
Tämä efekti tulee joskus yllätyksenä itsellenikin, vaikka on selvää, että huumori toimii aina yhtäaikaa sekä naamiona että paljastajana.
Mutta komiikkahan on pohjimmiltaan inhorealistista. Se panee romantiikan pois päiviltä yhdellä sormen napsautuksella - palatakseen kuitenkin aina uudestaan kuin janoinen koira romantiikan äärelle - etsimään 'sisältöä' elämäänsä.
Eikä tämä ole pelkästään metaforista ilmaisua, koska koomikko, satiirikko ja komedian kirjoittaja - myös sokraattinen ironikko - ovat ikäänkuin pettyneitä rakastajia, jotka kykenemättöminä katkaisemaan suhdettaan heidät lupauksillaan pettäneeseen romanttiseen paatokseen, yrittävät hieman perverssisti ylläpitää ja tekohengittää tuota suhdetta rakastamalla sitä ilveilijän tavoin - pilkkaamalla sitä ja analysoimalla sen viipaleiksi kuten Kierkegaardin intohimoinen uskon viettelijä Hegelin.
Lopputuloksena saattaa olla jotain täysin uutta ja yllättävää, mikä koomisena negaationa ylittää kritiikkinsä kohteen annetut teesit muttei kuitenkaan tuhoa niitä vaan hegeliläisessä Aufhebungissa - säilyttävässä kumoamisessa - saavuttaa aivan uudenlaisen synteesin tason.
Vakavan romanttisen/metafyysisen hömpän sekä koomisen absurdismin/ironismin välillä vallitsee siis dialektinen suhde. Siten hömppää ei oikeastaan missään muodossaan tule täysin aliarvioida vaan itse asiassa naivisti rakastaa - joskin kriittisen itseironisesti (elleivät naivi ja ironinen sitten sulje pois toisiaan), koska eihän nyt maailmassa kerta kaikkiaan voi olla toista niin säälittävän typerää olentoa kuin omiin romanttisiin fantasioihinsa rakastunut hömppäfani.
Tiedän täydellä varmuudella (empiirisesti - sic) asian olevan edellä kuvatulla tavalla, koska satuin kerran vahingossa katsomaan peiliin tietyn, hyvin sietämättömän mutta ihanan fantasmaattisen olotilan vallattua mieleni perusteellisesti. Luoja varjelkoon minua enää sellaiselta hömpältä - mutta ei se varjele - onneksi. Pitäähän - kuten sanottu - filosofinkin edes joskus saada jotain 'aitoa' sisältöä elämäänsä.
*
Hömppä on minulle analogista naivin uskon ja pöhkön rakastumisen kanssa. Siksi myös hömppää pitäisi ainakin hetkellisesti oppia uskomaan ja rakastamaan kuin salaa ihailemani kirkkoisä Tertullianus Jumalaa - hänen laillaan todeten: Credo quia absurdum.
*
Hömppä on fantasian alkeellisin ja toisaalta ehkä terapeuttisin muoto. Jopa Slavoj Zizek hekumoi romanttisella hömpällä, vaikka kokeekin itsensä jälkeenpäin hieman vaivautuneeksi katseltuaan esim. The Sound of Musicin ties kuinka monennetta kertaa.
Tosin kyseisestä elokuvasta toki löytää varsin mielenkiintoisia ja paljastavia seikkoja, mitä esimerkiksi rasismiin ja natsismiin tulee - kuten myös Zizek itse on osoittanut.
Omissa kirjoituksissani viljelen hömppää usein sen äärimmäisessä muodossa: absurdismissa.
Paradoksaalista on tietysti se, että absurdismi, vajotessaan naiviin ja banaaliin niin 'ehdottomalla' tavalla, tulee samalla dekonstruoineeksi hömpän fantasmaattiset ja stereotyyppiset merkitysrakenteet jättäen jäljelle inhorealistinen naturalismin happaman jälkimaun.
Tämä efekti tulee joskus yllätyksenä itsellenikin, vaikka on selvää, että huumori toimii aina yhtäaikaa sekä naamiona että paljastajana.
Mutta komiikkahan on pohjimmiltaan inhorealistista. Se panee romantiikan pois päiviltä yhdellä sormen napsautuksella - palatakseen kuitenkin aina uudestaan kuin janoinen koira romantiikan äärelle - etsimään 'sisältöä' elämäänsä.
Eikä tämä ole pelkästään metaforista ilmaisua, koska koomikko, satiirikko ja komedian kirjoittaja - myös sokraattinen ironikko - ovat ikäänkuin pettyneitä rakastajia, jotka kykenemättöminä katkaisemaan suhdettaan heidät lupauksillaan pettäneeseen romanttiseen paatokseen, yrittävät hieman perverssisti ylläpitää ja tekohengittää tuota suhdetta rakastamalla sitä ilveilijän tavoin - pilkkaamalla sitä ja analysoimalla sen viipaleiksi kuten Kierkegaardin intohimoinen uskon viettelijä Hegelin.
Lopputuloksena saattaa olla jotain täysin uutta ja yllättävää, mikä koomisena negaationa ylittää kritiikkinsä kohteen annetut teesit muttei kuitenkaan tuhoa niitä vaan hegeliläisessä Aufhebungissa - säilyttävässä kumoamisessa - saavuttaa aivan uudenlaisen synteesin tason.
Vakavan romanttisen/metafyysisen hömpän sekä koomisen absurdismin/ironismin välillä vallitsee siis dialektinen suhde. Siten hömppää ei oikeastaan missään muodossaan tule täysin aliarvioida vaan itse asiassa naivisti rakastaa - joskin kriittisen itseironisesti (elleivät naivi ja ironinen sitten sulje pois toisiaan), koska eihän nyt maailmassa kerta kaikkiaan voi olla toista niin säälittävän typerää olentoa kuin omiin romanttisiin fantasioihinsa rakastunut hömppäfani.
Tiedän täydellä varmuudella (empiirisesti - sic) asian olevan edellä kuvatulla tavalla, koska satuin kerran vahingossa katsomaan peiliin tietyn, hyvin sietämättömän mutta ihanan fantasmaattisen olotilan vallattua mieleni perusteellisesti. Luoja varjelkoon minua enää sellaiselta hömpältä - mutta ei se varjele - onneksi. Pitäähän - kuten sanottu - filosofinkin edes joskus saada jotain 'aitoa' sisältöä elämäänsä.
*
Hömppä on minulle analogista naivin uskon ja pöhkön rakastumisen kanssa. Siksi myös hömppää pitäisi ainakin hetkellisesti oppia uskomaan ja rakastamaan kuin salaa ihailemani kirkkoisä Tertullianus Jumalaa - hänen laillaan todeten: Credo quia absurdum.
August 29, 2008
Rakkaus oli ihanaa
Tässä hieman 'tasoitusta' edellisen päreeni synkkyydelle ja pessimismille. Uskottavaa?
*
http://www.youtube.com/watch?v=m7TTkmC7HX8
Love Letters In The Sand - Pat Boone
*
On a day like today
We passed the time away
Writing love letters in the sand
How you laughed when I cried
Each time I saw the tide
Take our love letters from the sand
CHORUS
You made a vow that you would ever be true
But somehow that vow meant nothing to you
Now my broken heart aches
With every wave that breaks
Over love letters in the sand
*
http://www.youtube.com/watch?v=m7TTkmC7HX8
Love Letters In The Sand - Pat Boone
*
On a day like today
We passed the time away
Writing love letters in the sand
How you laughed when I cried
Each time I saw the tide
Take our love letters from the sand
CHORUS
You made a vow that you would ever be true
But somehow that vow meant nothing to you
Now my broken heart aches
With every wave that breaks
Over love letters in the sand
Tyhjä monologi sisällyksettömälle rakkaudelle
Vihaan sinua vain yhden syyn takia. Siksi, että et antanut minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Kysyt, miten se voi olla mahdollista, koska rakastat minua aivan ainutlaatuisella tavalla - toisin kuin ketään muuta.
Ei se ole rakkautta kultaseni, se on palvontaa. Valitettavasti vain minä menetän ihmisyyteni sinun palvovan rakkautesi kirkkaudessa, joka tekee minusta epäjumalan. Niin sielua raastavaa kuin se onkin sanoa: sinä et kykene rakastamaan kuin epäjumalia tai hyvin kaukaisia olentoja. Mutta miestä sinä et minussa rakasta vaan miehen kuvaa.
Tällaisen, palvovan ja siten myös tarkkailevan, etäisyyden vuoksi sinä voit tietenkin rakastaa melkein kaikkia ihmisiä - vailla mustasukkaisuuden häivää. Ja kuitenkaan se ei ole rakkautta vaan jotain hyvin omalaatuista, ehkä jopa rakkaudeksi naamioitunutta pelkoa, nurkkaan ajetun, ahdistetun eläimen vikinää, josta kuulee, miten se pyytää armoa, pelastusta ja rakastetuksi tulemista.
Mutta aina kun minä lähestyn sinua rakastavana, tulen piinaavalla tavalla tietoiseksi siitä, miten vähän rakkauteni voi antaa sinulle sisäistä helpotusta ja vapautusta, tai miten vähän sillä sittenkään, kaikista superlatiiveista huolimatta, on sinulle ainutlaatuista merkitystä - miten olet jakanut itsesi rakastavana niin monelle ja miten olet kuitenkin pettynyt niin moneen.
Syy pettymykseesi ei kuitenkaan ole muissa vaan siinä, että sinä et itse kykene rakastamaan ketään - vain yksinomaan palvomaan ja ihailemaan. Rakkautesi on funktionaalista - välineellisen toimivaa kuten estetiikkasi. Siitä puuttuu syvin sisältö, sen olemus on pelkästään sen funktioissa.
Mutta minä en halua olla sinun esteettinen funktiosi, välineesi ja käyttöesineesi. Minä olen minä ja minä rakastan sinua sinuna - en minään ideaalina tai käyttöesineenä. Silti juuri tämä asiaintila estää meitä rakastamasta toisiamme loppuun saakka. Funktio on aina sidottu johonkin tehtävään, sillä ei voi olla itseisarvoa.
Kuitenkin - minun vokabulaarissani ja ymmärryksessäni - todellista rakkautta on vain toisen rakastaminen niin paljon, että pelkää oman sielunsa särkyvän, koska on sen rakkaudessaan ikäänkuin luovuttanut kokonaan toiselle.
Tällaisessa rakkaudessa ei kysytä syytä, hintaa tai käyttötarkoitusta. Se on äärettömän riskin ottoa ja ääretöntä itsensä uhraamista - äärettömän intohimon täyttämää ääretöntä hulluutta kierkegaardilaisittain ilmaistuna. Mielettömyyden non plus ultra kuten usko Jumalaan.
Juuri tämän rakkauden sinä olet minulta evännyt ja kieltänyt. Pääsen kyllä lähellesi, mutta kun lopulta saavutan sinut, olet kadonnut. Jäljellä on olento, joka on jo kerran - ja ties kuinka monta kertää - uhrattu. Kohtaan hymyilevän ja nauravan muurin, jonka taakse en näe enkä pääse, mutta jonka silmistä heijastuu, ettei sen takana ole kuin tuskaa, tuhkaa ja hävitystä - sykkivä rauniokasa, jonka ainoa elonmerkki on sen kytevä hiillos.
Sen verran rakkaudestasi on jäljellä - kipinä, joka ei enää koskaan sytytä liekkiä, koska ei ole mitään, mitä tuo liekki voisi valaista tai pitää elossa.
Ja juuri siksi pystyt rakastamaan niin monia, niin paljon ja näennäisen avoimesti. Et koskaan anna toiselle omaa syvintä olemustasi, koska olet tyhjä, poltettu ja jäätynyt - häpäisty.
Vaikka rakastaisin sinua miten paljon - ja miten paljon minä rakastankaan, vaikken aina tiedä, onko se tuskaista sääliä vai avointa ja antautuvaa hellyyttä - niin en tunne saavani sinulta kuin palvontaa - nurkkaan ajetun eläimen surusilmäistä ja kärsivää armonanelua: 'rakasta minua edes vähän, vaikka minä en voikaan antaa sinulle muuta kuin tämän rajattoman ihailuni ja alistuvan nöyryyteni'.
Juuri siksi minä en pysty rakastamaan sinua, koska sinä et anna minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Juuri siksi minä vihaan sinua, koska se käsittämättömän suuri rakkaus, jota sinua kohtaan koen aina, kun katson sinun surullisiin, lempeisiin ja kärsiviin silmiisi, ei milloinkaan saavuta sinua vaan jää aina puolitiehen - lupaukseksi jostain, mitä ei ole olemassa, koska sinä olet kylmä - loputtoman kylmä ja tyhjä kuin Danten helvetin seitsemäs piiri, joka pysyy jäätyneenä keskellä tulenlieskoja.
Voin olla ystäväsi, mutta en voi koskaan rakastaa sinua. Tämän tunnustaminen sinulle mutta ennenkaikkea itselleni raastaa minut rikki. Miksi sen määrän rakkautta, joka minulla on sinua varten ja sinua kohtaan, täytyy jäädä vaille täyttymystä juuri sinun kanssasi - sinun, jota eniten tässä maailmassa rakastan?
Mutta sinä et anna minun rakastaa - - - - - - - - vai onko se sittenkin jokin minussa itsessäni, joka lukkiuttaa kaiken? Enkö pääse lähellesi, koska en itse pysty rakastamaan ketään? Koska olen itse kylmä kuin jää? Kivettynyt ja tyhjä kuin kuun pinta. Mykkä huuto, joka ei saavuta ketään.
En voi rakastaa sinua, koska en luota sinuun. Ja vaikka en ehkä pystyisi koskaan luottamaan kehenkään, en voi rakastaa ihmistä, jonka tiedän kuuluvan yhtä lailla muille kuin minulle. Toki tiedän selvästi ja kirkkaasti, että olen itsekäs näin sanoessani, mutta yhtä suurella varmuudella tiedän, sinä olet itsekäs, ja että palvova rakkautesi minuun on pelkkä naamio, joka peittää kykenemättömyytesi rakastaa - ja joka siis tällä tavoin kieltää minun rakkauteni, koska en pääse tuon kykenemättömyyden läpi sinun sisimpään itseesi, jota ei ole - ainakaan minulle.
*
Minä tiedän ja tunnen, että olen joskus saanut rakastaa loppuun saakka, ja vaikka myös tiedän, tunnen ja muistan, että tuokin rakkaus muuttui lopulta jäiseksi helvetiksi, niin yhä silti - kaikesta huolimatta - se on minulle nyt kuten oli silloin todellista ja ainoaa oikeaa rakkautta - niin hirvittävältä kuin kuulostaakin sanoa helvetiksi ja jääksi rakkautta, jota eniten on rakastanut.
*
Miksi en siis vihaisi sinua, koska olet tuhonnut tämän tunteitteni sinuun kohdistuvan ylimäärän, jolla ei siis ole enää mitään merkitystä - ei mitään luovuttamatonta itseisarvoa? Mihin minä sen panen? Turhan tunteen. Voiko sen kätkeä jonnekin - piiloon - pois silmistä ja ajatuksista? Voiko sen tappaa lopullisesti muistuttamasta, miten hirveä pettymys on rakastaa, kun ei löydäkään toisesta sitä perimmäistä intohimoa, joka vastaisi tuohon rakkauteen juuri ja vain minulle - kun kohtaa vain esineellistävää palvontaa ja eläimellisesti nauttivaa, tahdotonta massaa. Mutta ei rakastettua - ihmistä, jossa kohtaisi itsensä lopullisesti - vielä viimeisen kerran elämässään.
*
Kuitenkin - yhä vielä kerran ja aina uudestaan minun on kysyttävä itseltäni: Oletko se yksin sinä itse, joka ei kykene rakastamaan?
Minulla ei ole tähän kuin yksi rehellisenä pitämäni vastaus: Ei - en se ole vain yksin minä. Meitä on nyt kaksi.
Ei se ole rakkautta kultaseni, se on palvontaa. Valitettavasti vain minä menetän ihmisyyteni sinun palvovan rakkautesi kirkkaudessa, joka tekee minusta epäjumalan. Niin sielua raastavaa kuin se onkin sanoa: sinä et kykene rakastamaan kuin epäjumalia tai hyvin kaukaisia olentoja. Mutta miestä sinä et minussa rakasta vaan miehen kuvaa.
Tällaisen, palvovan ja siten myös tarkkailevan, etäisyyden vuoksi sinä voit tietenkin rakastaa melkein kaikkia ihmisiä - vailla mustasukkaisuuden häivää. Ja kuitenkaan se ei ole rakkautta vaan jotain hyvin omalaatuista, ehkä jopa rakkaudeksi naamioitunutta pelkoa, nurkkaan ajetun, ahdistetun eläimen vikinää, josta kuulee, miten se pyytää armoa, pelastusta ja rakastetuksi tulemista.
Mutta aina kun minä lähestyn sinua rakastavana, tulen piinaavalla tavalla tietoiseksi siitä, miten vähän rakkauteni voi antaa sinulle sisäistä helpotusta ja vapautusta, tai miten vähän sillä sittenkään, kaikista superlatiiveista huolimatta, on sinulle ainutlaatuista merkitystä - miten olet jakanut itsesi rakastavana niin monelle ja miten olet kuitenkin pettynyt niin moneen.
Syy pettymykseesi ei kuitenkaan ole muissa vaan siinä, että sinä et itse kykene rakastamaan ketään - vain yksinomaan palvomaan ja ihailemaan. Rakkautesi on funktionaalista - välineellisen toimivaa kuten estetiikkasi. Siitä puuttuu syvin sisältö, sen olemus on pelkästään sen funktioissa.
Mutta minä en halua olla sinun esteettinen funktiosi, välineesi ja käyttöesineesi. Minä olen minä ja minä rakastan sinua sinuna - en minään ideaalina tai käyttöesineenä. Silti juuri tämä asiaintila estää meitä rakastamasta toisiamme loppuun saakka. Funktio on aina sidottu johonkin tehtävään, sillä ei voi olla itseisarvoa.
Kuitenkin - minun vokabulaarissani ja ymmärryksessäni - todellista rakkautta on vain toisen rakastaminen niin paljon, että pelkää oman sielunsa särkyvän, koska on sen rakkaudessaan ikäänkuin luovuttanut kokonaan toiselle.
Tällaisessa rakkaudessa ei kysytä syytä, hintaa tai käyttötarkoitusta. Se on äärettömän riskin ottoa ja ääretöntä itsensä uhraamista - äärettömän intohimon täyttämää ääretöntä hulluutta kierkegaardilaisittain ilmaistuna. Mielettömyyden non plus ultra kuten usko Jumalaan.
Juuri tämän rakkauden sinä olet minulta evännyt ja kieltänyt. Pääsen kyllä lähellesi, mutta kun lopulta saavutan sinut, olet kadonnut. Jäljellä on olento, joka on jo kerran - ja ties kuinka monta kertää - uhrattu. Kohtaan hymyilevän ja nauravan muurin, jonka taakse en näe enkä pääse, mutta jonka silmistä heijastuu, ettei sen takana ole kuin tuskaa, tuhkaa ja hävitystä - sykkivä rauniokasa, jonka ainoa elonmerkki on sen kytevä hiillos.
Sen verran rakkaudestasi on jäljellä - kipinä, joka ei enää koskaan sytytä liekkiä, koska ei ole mitään, mitä tuo liekki voisi valaista tai pitää elossa.
Ja juuri siksi pystyt rakastamaan niin monia, niin paljon ja näennäisen avoimesti. Et koskaan anna toiselle omaa syvintä olemustasi, koska olet tyhjä, poltettu ja jäätynyt - häpäisty.
Vaikka rakastaisin sinua miten paljon - ja miten paljon minä rakastankaan, vaikken aina tiedä, onko se tuskaista sääliä vai avointa ja antautuvaa hellyyttä - niin en tunne saavani sinulta kuin palvontaa - nurkkaan ajetun eläimen surusilmäistä ja kärsivää armonanelua: 'rakasta minua edes vähän, vaikka minä en voikaan antaa sinulle muuta kuin tämän rajattoman ihailuni ja alistuvan nöyryyteni'.
Juuri siksi minä en pysty rakastamaan sinua, koska sinä et anna minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Juuri siksi minä vihaan sinua, koska se käsittämättömän suuri rakkaus, jota sinua kohtaan koen aina, kun katson sinun surullisiin, lempeisiin ja kärsiviin silmiisi, ei milloinkaan saavuta sinua vaan jää aina puolitiehen - lupaukseksi jostain, mitä ei ole olemassa, koska sinä olet kylmä - loputtoman kylmä ja tyhjä kuin Danten helvetin seitsemäs piiri, joka pysyy jäätyneenä keskellä tulenlieskoja.
Voin olla ystäväsi, mutta en voi koskaan rakastaa sinua. Tämän tunnustaminen sinulle mutta ennenkaikkea itselleni raastaa minut rikki. Miksi sen määrän rakkautta, joka minulla on sinua varten ja sinua kohtaan, täytyy jäädä vaille täyttymystä juuri sinun kanssasi - sinun, jota eniten tässä maailmassa rakastan?
Mutta sinä et anna minun rakastaa - - - - - - - - vai onko se sittenkin jokin minussa itsessäni, joka lukkiuttaa kaiken? Enkö pääse lähellesi, koska en itse pysty rakastamaan ketään? Koska olen itse kylmä kuin jää? Kivettynyt ja tyhjä kuin kuun pinta. Mykkä huuto, joka ei saavuta ketään.
En voi rakastaa sinua, koska en luota sinuun. Ja vaikka en ehkä pystyisi koskaan luottamaan kehenkään, en voi rakastaa ihmistä, jonka tiedän kuuluvan yhtä lailla muille kuin minulle. Toki tiedän selvästi ja kirkkaasti, että olen itsekäs näin sanoessani, mutta yhtä suurella varmuudella tiedän, sinä olet itsekäs, ja että palvova rakkautesi minuun on pelkkä naamio, joka peittää kykenemättömyytesi rakastaa - ja joka siis tällä tavoin kieltää minun rakkauteni, koska en pääse tuon kykenemättömyyden läpi sinun sisimpään itseesi, jota ei ole - ainakaan minulle.
*
Minä tiedän ja tunnen, että olen joskus saanut rakastaa loppuun saakka, ja vaikka myös tiedän, tunnen ja muistan, että tuokin rakkaus muuttui lopulta jäiseksi helvetiksi, niin yhä silti - kaikesta huolimatta - se on minulle nyt kuten oli silloin todellista ja ainoaa oikeaa rakkautta - niin hirvittävältä kuin kuulostaakin sanoa helvetiksi ja jääksi rakkautta, jota eniten on rakastanut.
*
Miksi en siis vihaisi sinua, koska olet tuhonnut tämän tunteitteni sinuun kohdistuvan ylimäärän, jolla ei siis ole enää mitään merkitystä - ei mitään luovuttamatonta itseisarvoa? Mihin minä sen panen? Turhan tunteen. Voiko sen kätkeä jonnekin - piiloon - pois silmistä ja ajatuksista? Voiko sen tappaa lopullisesti muistuttamasta, miten hirveä pettymys on rakastaa, kun ei löydäkään toisesta sitä perimmäistä intohimoa, joka vastaisi tuohon rakkauteen juuri ja vain minulle - kun kohtaa vain esineellistävää palvontaa ja eläimellisesti nauttivaa, tahdotonta massaa. Mutta ei rakastettua - ihmistä, jossa kohtaisi itsensä lopullisesti - vielä viimeisen kerran elämässään.
*
Kuitenkin - yhä vielä kerran ja aina uudestaan minun on kysyttävä itseltäni: Oletko se yksin sinä itse, joka ei kykene rakastamaan?
Minulla ei ole tähän kuin yksi rehellisenä pitämäni vastaus: Ei - en se ole vain yksin minä. Meitä on nyt kaksi.
Päivän aforismi
Huolettomia, ilkkuvia, väkivaltaisia - sellaisia tahtoo viisaus meidän olevan: se on nainen, se rakastaa aina vain sotilasta.
Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra (1883-85)
PS.
Sotilas on tässä tietenkin sekä kärjistys että heuristista psykologisointia yhtä aikaa. Nietzschen lausumaa voi ymmärtää monin tavoin tarvitsematta ryhtyä suoraan redusoimaan sitä johonkin sovinistiseen käsitykseen naisesta. Ajatelkaamme sitä esimerkiksi antiikin homeerista kunnian kulttuuria ja hyvekäsitystä sekä 1800-luvun koomisen oopperan teemoja vasten - esimerkiksi Jacques Offenbachin The Grand Duchess of Gerolstein (1867) tai Bizet'n aistillisen traaginen Carmen (i875). Nietzsche tunsi molemmat alueet kuin omat taskunsa.
Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra (1883-85)
PS.
Sotilas on tässä tietenkin sekä kärjistys että heuristista psykologisointia yhtä aikaa. Nietzschen lausumaa voi ymmärtää monin tavoin tarvitsematta ryhtyä suoraan redusoimaan sitä johonkin sovinistiseen käsitykseen naisesta. Ajatelkaamme sitä esimerkiksi antiikin homeerista kunnian kulttuuria ja hyvekäsitystä sekä 1800-luvun koomisen oopperan teemoja vasten - esimerkiksi Jacques Offenbachin The Grand Duchess of Gerolstein (1867) tai Bizet'n aistillisen traaginen Carmen (i875). Nietzsche tunsi molemmat alueet kuin omat taskunsa.
Hän eli toiveikkaasti kohti kuolemaa
Kirjoitettu kommentiksi HG:lle Hotasen päreessä kahleitten laki.
*
Kaikki tässä elämässä on lopulta äärimmäisen yksinkertaista, kunhan vain pystyy pitämään kirkkaasti mielessään, että se päättyy lopullisesti jossain määrätyssä hetkessä, ja että jo tämän vuoksi kaikki tarrautuminen johonkin muka pysyvämpään kuin kuolema on suurin mahdollinen kuviteltavissa oleva itsepetos.
Mutta kuten hyvin tiedetään: vähintäin kerran elämässä ja useamminkin - koska emme näissä asioissa ole ihmisinä kovin oppivaisia - valitsemme osaksemme kaikkein viettelevimmän itsepetoksen, jonka elämä tarjoaa, koska se näyttäisi aina lupaavan jotain enemmän kuin, mihin kuolema harmaassa illuusiottomuudessaan koskaan kykenee.
Kauneimmalla itsepetoksella tarkoitan tietenkin eros-rakkautta, täydellistymisen tarvetta toisessa, mitä pidän kuoleman ovelimpana ihmiselle viritettynä ansana täällä elämän puolella.
Sen sijaan agape: rakkaus, joka ei pyydä mitään eikä sen vuoksi myöskään voi katua mitään, on kokonaan asia erikseen. Se on sukua stoalaiselle ajattelulle, joka rationaalisessa apathiassaan on onnistunut päätymään halun ja himon ulkopuolelle - kuoleman kaltaiseen tunteettomuuden tilaan, jossa kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä mutta eivät rakastettuja.
*
On kuitenkin erehdys luulla, että itse preferoisin elämässäni agapeta. Olen päinvastoin ensimmäisten joukossa taipuvainen lankeamaan eroksen pauloihin, ja jos mielipidettäni kysytään, niin pidän stoalaista ajattelua eräänlaisena länsimaisen 'zombie-rationalismin' ensimmäisenä ilmentymänä - järjen, joka yrittää tappaa itsestään sen, mikä sitä perimmältään liikuttaa - rakkauden.
Stoalaiset, nuo jo elävältä tunteensa kuolettaneet, puhuvat muka viisaita niille, joiden intohimoja he kuitenkin sisimmältään syvästi ja ressentimenttisesti samalla jopa kadehtivat.
Sitäpaitsi - eikö 'oikeaoppisin' stoalainen ole kuin se antiikin tarinan sika, joka ei muiden laivamatkustajien - eräs kuuluisa stoalainen mukaan lukien - tavoin tuntenut myrskyävällä merellä pelonsekaisen kauhun häivääkään vaan hörppi kaikessa rauhassa apetta kaukalostaan.
Toisin sanoen - tunteitaan ei voi paeta tai pimittää, ellei sattunut syntymään joko eläimeksi tai jumalaksi. Eläin kun ei reflektoi emootioitaan vaan toimii pitkälti vaistonvaraisesti. Jumala taas on kuulemma tykkänään pelkkää ylimaallista rakkautta täynnä.
Mutta ihmisen osa on tässäkin asiassa toinen: hänessä vaikuttaa yhtä aikaa eläimellinen himo ja jumalaisen rakkauden tunne (vrt. Danten sielua ja ruumista hivuttava kaipuu saavuttamatonta Beatricea kohtaan).
*
Entä miten sitten tulisi ymmärtää Paavalin toteamus: parempi naida kuin palaa tai Nietzschen dionyysinen libertinismi, kun muistamme, että nämä molemmat herrat elivät elämänsä - jos ei nyt sentään askeesissa niin ainakin selibaatissa - vastoin tahtoaan ja periaatteitaan?
Tuota kysymystä jään pohtimaan tänne kuolin-kaksiooni ja odottelen toiveikkaasti, jospa vaikka salainen sanansaattaja - tuo inspiraationi androgyyni Hermes - toisi minulle siihen vastauksen joku päivä - tai yö. Ehkä olen liian toiveikas, mutta kuten sanottu: toivossa on hyvä elää - myös kohti kuolemaa (hymiö tai sitten ei).
*
Kaikki tässä elämässä on lopulta äärimmäisen yksinkertaista, kunhan vain pystyy pitämään kirkkaasti mielessään, että se päättyy lopullisesti jossain määrätyssä hetkessä, ja että jo tämän vuoksi kaikki tarrautuminen johonkin muka pysyvämpään kuin kuolema on suurin mahdollinen kuviteltavissa oleva itsepetos.
Mutta kuten hyvin tiedetään: vähintäin kerran elämässä ja useamminkin - koska emme näissä asioissa ole ihmisinä kovin oppivaisia - valitsemme osaksemme kaikkein viettelevimmän itsepetoksen, jonka elämä tarjoaa, koska se näyttäisi aina lupaavan jotain enemmän kuin, mihin kuolema harmaassa illuusiottomuudessaan koskaan kykenee.
Kauneimmalla itsepetoksella tarkoitan tietenkin eros-rakkautta, täydellistymisen tarvetta toisessa, mitä pidän kuoleman ovelimpana ihmiselle viritettynä ansana täällä elämän puolella.
Sen sijaan agape: rakkaus, joka ei pyydä mitään eikä sen vuoksi myöskään voi katua mitään, on kokonaan asia erikseen. Se on sukua stoalaiselle ajattelulle, joka rationaalisessa apathiassaan on onnistunut päätymään halun ja himon ulkopuolelle - kuoleman kaltaiseen tunteettomuuden tilaan, jossa kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä mutta eivät rakastettuja.
*
On kuitenkin erehdys luulla, että itse preferoisin elämässäni agapeta. Olen päinvastoin ensimmäisten joukossa taipuvainen lankeamaan eroksen pauloihin, ja jos mielipidettäni kysytään, niin pidän stoalaista ajattelua eräänlaisena länsimaisen 'zombie-rationalismin' ensimmäisenä ilmentymänä - järjen, joka yrittää tappaa itsestään sen, mikä sitä perimmältään liikuttaa - rakkauden.
Stoalaiset, nuo jo elävältä tunteensa kuolettaneet, puhuvat muka viisaita niille, joiden intohimoja he kuitenkin sisimmältään syvästi ja ressentimenttisesti samalla jopa kadehtivat.
Sitäpaitsi - eikö 'oikeaoppisin' stoalainen ole kuin se antiikin tarinan sika, joka ei muiden laivamatkustajien - eräs kuuluisa stoalainen mukaan lukien - tavoin tuntenut myrskyävällä merellä pelonsekaisen kauhun häivääkään vaan hörppi kaikessa rauhassa apetta kaukalostaan.
Toisin sanoen - tunteitaan ei voi paeta tai pimittää, ellei sattunut syntymään joko eläimeksi tai jumalaksi. Eläin kun ei reflektoi emootioitaan vaan toimii pitkälti vaistonvaraisesti. Jumala taas on kuulemma tykkänään pelkkää ylimaallista rakkautta täynnä.
Mutta ihmisen osa on tässäkin asiassa toinen: hänessä vaikuttaa yhtä aikaa eläimellinen himo ja jumalaisen rakkauden tunne (vrt. Danten sielua ja ruumista hivuttava kaipuu saavuttamatonta Beatricea kohtaan).
*
Entä miten sitten tulisi ymmärtää Paavalin toteamus: parempi naida kuin palaa tai Nietzschen dionyysinen libertinismi, kun muistamme, että nämä molemmat herrat elivät elämänsä - jos ei nyt sentään askeesissa niin ainakin selibaatissa - vastoin tahtoaan ja periaatteitaan?
Tuota kysymystä jään pohtimaan tänne kuolin-kaksiooni ja odottelen toiveikkaasti, jospa vaikka salainen sanansaattaja - tuo inspiraationi androgyyni Hermes - toisi minulle siihen vastauksen joku päivä - tai yö. Ehkä olen liian toiveikas, mutta kuten sanottu: toivossa on hyvä elää - myös kohti kuolemaa (hymiö tai sitten ei).
August 28, 2008
Päivän aforismi
Vain ei-kokonainen ihminen kokee taidetta. Täytyy siis olla jollakin tavalla risa tai murtunut tai peräti valuvikainen arvostaakseen taidetta. Täydelliselle taide on yhtä tyhjän kanssa.
Janne Kurki kirjassa ’Taide ja teos III’.
Janne Kurki kirjassa ’Taide ja teos III’.
Rakkaudesta totuuteen eli tiedollinen varmuus 'ylijäämänä tai lisäarvona'.
Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevi Hotasen päreessä kahleitten laki.
(Kielimafiosolaiset käyvät kahvittelun lomassa epäilemässä lauserakenteitteni arveluttavaa johdonmukaisuutta - viimeksi klo: 21.10)
*
meri kirjoitti
'ihan totta. nyt tiedät jotain varmaa tulevaisuudesta.' (Esko Valtaoja)
*
Siteeraamasi Valtaojan tekstipätkä on tyypillinen esimerkki matemaattisesta havaintoinformaatiosta, jonka tiedemies ymmärtää varmaksi tiedoksi.
Väljästi ottaen eli edellisen Wittgenstein-vaikutteisen, tietoteoreettisen Moore-kritiikin hetkeksi unohtaen näin onkin, mutta tällä kertaa kysyn, mitä merkitystä on sellaisella tiedolla, joka on loogisesti ja kausaalisesti johdettavissa suoraan osistaan ja vice versa redusoitavissa suoraan takaisin matemaattis-havainnollisiin tekijöihinsä - informaatioksi, ja joka ei siten ilmaise tai ilmennä mitään muuta selitystasoa kuin kuvaavan, deskriptiivis-instrumentaalisen ulottuvuuden?
Toisin sanoen (hieman ontuvaa analogiaa käyttääkseni) - jos esimerkiksi kielen kaikki ulottuvuudet ja tasot voitaisiin ilmaista pelkästään kieli- ja lauseopin - siis kaavamaisen syntaksin puitteissa/sapluunassa, niin miksi maailmasta löytyy perin niin vähän kirjailijoiksi kutsuttavia ihmisiä koko populaatioon verrattuna, koska periaatteessahan kaikkien niiden, jotka ovat saaneet tuon opin kielen fundamentaalista' rakenteesta ja 'oikeasta' käytöstä, pitäisi olla kirjailijoita?
Tämä kysymys haluaa epäsuorasti väittää, että jos pelkkä informaatio riittää tekemään jostain deskriptiivisestä määritelmästä tietoa, niin tuolla tiedolla vaikuttaisi olevan 'sisäistä' arvoa vain esimerkiksi Esko Valtaojan kaltaisille, omaan tutkimusalaansa syvästi sitoutuneille ihmisille, jotka ovat intohimoisen kiinnostuneita maailmankaikkeuteen sisältyvistä kosmologisista ongelmista - jopa siinä määrin, että niistä on tullut heille eräänlainen pseudouskonto ja tieteellisestä informaatiosta heidän 'uskontotuuksiensa' kriteereitä?
Miksi suurin osa ihmisistä ei sitten koe kosmologiaa noin syvästi, jos kerran Valtaojan esimerkin 'varmalla tiedolla' on sellaisen itseisarvon status, jonka hän itse kokee siinä tiedollisesti olevan - siis varmuus jostain totuudesta tai ainakin sen eräästä osatekijästä?
Toki on selvää, ettei tällaista, tietyn informaation korottamista tiedolliseen asemaan, jossa sen antamalla varmuudella totuuden kriteerinä on liki uskonnolliseen ilmoitukseen rinnastettava psykologis-eksistentiaalinen merkitys, voi johtaa itse tiedosta vaan sen 'palvojan' psyykkisestä rakenteesta, joka tuossa tiedossa on nähnyt ulottuvuuden - ikäänkuin tunnelin tai pelastusväylän - kohti maailmankaikkeuden ja elämän arvoitusta - selkokielisesti sanottuna kohti elämän eksistentiaalisen tarkoituksen ratkaisua.
Yhtä lailla se, joka on saanut hyvän perusopin kielestä ja sen käytöstä tekee kielestä merkityksellistä ryhtymällä käyttämään sitä oman psyykkisen kykyrakenteensa ilmaisukanavana, jolloin se saa ulottuvuuksia, joita siinä ei syntaksina - eikä edes analyyttisena semantiikkana - alunperin ollut.
Kielestä tulee tällä tavoin deskriptiivisen perustansa transgressoiva ja ylittävä psyykkis-symbolinen metamorfoosi, parallaksinen katse - ikäänkuin ylijäämä, joka ei sisälly enää annettuun faktapohjaansa eli ('doksastiseksi välineeksi' korotetettavaan) analyyttis-deskriptiiviseen informaatioon, vaan joka juuri perustaansa alunperin kuulumattomana mutta sen perenniaalisen 'varmuuden' takaavana merkityslisänä antaa tälle informaatiolle ja 'sapluunatiedolle' (vrt. Heideggerin Gestell, 'Puite') sen ylimääräisen merkityksen, joka niin fundamentaalilla tavalla saa jotkut rakastumaan kosmologisiin kysymyksiin ja tekee joistain kirjailijoita tai intohimoisia kirjallisuuden ystäviä.
Perimmältään kyse on siis informaatioon subjektiivisesti sisällytetystä mutta sitä eksplikoimattomasta esteettis-eettis-uskonnollisesta aspektista ja/tai 'lisäarvosta', jota ei koskaan oleteta ja lausuta ääneen, tai jota ei mitenkään eksplikoida ainakaan luonnontieteissä. Kuitenkin vasta tällainen 'arvonlisä' tekee informaatiosta tietoa totuudesta.
*
Kertausta
Kuten edellä totesin, rinnastukseni syntaksin ja informaation välillä tietysti hieman ontuu muodollisesti, joskin tarkoitukseni on alunperin ollut myös sitä analogiana käyttäen väittää, että se, mitä Valtaoja kutsuu tiedoksi siinä mielessä, että tuo tieto eksaktiudessaan ja varmuudessaan vakuuttaisi meidät omasta itseisarvostaan, on itsessään jotain täysin asiaan ja asiayhteyteen kuulumatonta puhtaan (abstraktin) havainnon, matemaattisen kaavan tai kieliopillisen syntaksin kannalta.
Toisin sanoen - Valtaoja lopultakin tuo itse tähän matemaattiseen informaatioon lisän, joka antaa sille sellaista tiedollista vakuuttavuuta ja varmuutta, joka siltä puuttuu ilman 'skemaattista katsetta ja psykologista perspektiiviä'.
Vielä kerran: jos laskettu fakta ''seuraavaa kertaa saadaan odottaa maaliskuun 27. tai 28. päivään vuonna 224508'', on tietoa siinä merkityksessä, kuin edellä olen kuvannut, niin se ei ole sitä itsensä takia vaan siihen projisoitujen psyykkis-metafyysisten ja eksistentiaalisten odotusten takia, joita sen tutkija sekä tuottaja tai ylipäätään harrastaja kaikkiin äärimmäisen inspiroiviksi kokemiinsa ja maailmankatsomuksellisesti luovuttamattoman tärkeisiin fakta-puitteisiin tiedostamattaan liittää.
*
Edellinen on kirjoitettu ilman, että olisin millään muotoa kyseenalaistanut kosmologisia faktoja tai asettanut Humen lain universaalin pätevyyden kyseenalaiseksi vaan pikemminkin nietzscheläisessä totuuden- ja tieteenkriittisessä hengessä, jonka mukaan jo Platonia sykähdyttänyt rakkaus totuuteen toimii paitsi kaiken metafysiikan myös objektiivisena pidetyn havaintotieteellisen asenteen inspiroijana.
Rakkaudessa totuuteen on kyse uskonnollistyyppisestä, metafyysisestä suhteesta siihen faktaperustaan, joka Valtaojallakin saa tässä varman tiedon likipitäen pyhän statuksen. Ellemme sitten kutsu tuota asennetta vielä modernissa tieteellisessä muodossaankin mystis-maagiseksi.
*
http://users.jyu.fi/~lkakkori/peltsi.html
(Kielimafiosolaiset käyvät kahvittelun lomassa epäilemässä lauserakenteitteni arveluttavaa johdonmukaisuutta - viimeksi klo: 21.10)
*
meri kirjoitti
'ihan totta. nyt tiedät jotain varmaa tulevaisuudesta.' (Esko Valtaoja)
*
Siteeraamasi Valtaojan tekstipätkä on tyypillinen esimerkki matemaattisesta havaintoinformaatiosta, jonka tiedemies ymmärtää varmaksi tiedoksi.
Väljästi ottaen eli edellisen Wittgenstein-vaikutteisen, tietoteoreettisen Moore-kritiikin hetkeksi unohtaen näin onkin, mutta tällä kertaa kysyn, mitä merkitystä on sellaisella tiedolla, joka on loogisesti ja kausaalisesti johdettavissa suoraan osistaan ja vice versa redusoitavissa suoraan takaisin matemaattis-havainnollisiin tekijöihinsä - informaatioksi, ja joka ei siten ilmaise tai ilmennä mitään muuta selitystasoa kuin kuvaavan, deskriptiivis-instrumentaalisen ulottuvuuden?
Toisin sanoen (hieman ontuvaa analogiaa käyttääkseni) - jos esimerkiksi kielen kaikki ulottuvuudet ja tasot voitaisiin ilmaista pelkästään kieli- ja lauseopin - siis kaavamaisen syntaksin puitteissa/sapluunassa, niin miksi maailmasta löytyy perin niin vähän kirjailijoiksi kutsuttavia ihmisiä koko populaatioon verrattuna, koska periaatteessahan kaikkien niiden, jotka ovat saaneet tuon opin kielen fundamentaalista' rakenteesta ja 'oikeasta' käytöstä, pitäisi olla kirjailijoita?
Tämä kysymys haluaa epäsuorasti väittää, että jos pelkkä informaatio riittää tekemään jostain deskriptiivisestä määritelmästä tietoa, niin tuolla tiedolla vaikuttaisi olevan 'sisäistä' arvoa vain esimerkiksi Esko Valtaojan kaltaisille, omaan tutkimusalaansa syvästi sitoutuneille ihmisille, jotka ovat intohimoisen kiinnostuneita maailmankaikkeuteen sisältyvistä kosmologisista ongelmista - jopa siinä määrin, että niistä on tullut heille eräänlainen pseudouskonto ja tieteellisestä informaatiosta heidän 'uskontotuuksiensa' kriteereitä?
Miksi suurin osa ihmisistä ei sitten koe kosmologiaa noin syvästi, jos kerran Valtaojan esimerkin 'varmalla tiedolla' on sellaisen itseisarvon status, jonka hän itse kokee siinä tiedollisesti olevan - siis varmuus jostain totuudesta tai ainakin sen eräästä osatekijästä?
Toki on selvää, ettei tällaista, tietyn informaation korottamista tiedolliseen asemaan, jossa sen antamalla varmuudella totuuden kriteerinä on liki uskonnolliseen ilmoitukseen rinnastettava psykologis-eksistentiaalinen merkitys, voi johtaa itse tiedosta vaan sen 'palvojan' psyykkisestä rakenteesta, joka tuossa tiedossa on nähnyt ulottuvuuden - ikäänkuin tunnelin tai pelastusväylän - kohti maailmankaikkeuden ja elämän arvoitusta - selkokielisesti sanottuna kohti elämän eksistentiaalisen tarkoituksen ratkaisua.
Yhtä lailla se, joka on saanut hyvän perusopin kielestä ja sen käytöstä tekee kielestä merkityksellistä ryhtymällä käyttämään sitä oman psyykkisen kykyrakenteensa ilmaisukanavana, jolloin se saa ulottuvuuksia, joita siinä ei syntaksina - eikä edes analyyttisena semantiikkana - alunperin ollut.
Kielestä tulee tällä tavoin deskriptiivisen perustansa transgressoiva ja ylittävä psyykkis-symbolinen metamorfoosi, parallaksinen katse - ikäänkuin ylijäämä, joka ei sisälly enää annettuun faktapohjaansa eli ('doksastiseksi välineeksi' korotetettavaan) analyyttis-deskriptiiviseen informaatioon, vaan joka juuri perustaansa alunperin kuulumattomana mutta sen perenniaalisen 'varmuuden' takaavana merkityslisänä antaa tälle informaatiolle ja 'sapluunatiedolle' (vrt. Heideggerin Gestell, 'Puite') sen ylimääräisen merkityksen, joka niin fundamentaalilla tavalla saa jotkut rakastumaan kosmologisiin kysymyksiin ja tekee joistain kirjailijoita tai intohimoisia kirjallisuuden ystäviä.
Perimmältään kyse on siis informaatioon subjektiivisesti sisällytetystä mutta sitä eksplikoimattomasta esteettis-eettis-uskonnollisesta aspektista ja/tai 'lisäarvosta', jota ei koskaan oleteta ja lausuta ääneen, tai jota ei mitenkään eksplikoida ainakaan luonnontieteissä. Kuitenkin vasta tällainen 'arvonlisä' tekee informaatiosta tietoa totuudesta.
*
Kertausta
Kuten edellä totesin, rinnastukseni syntaksin ja informaation välillä tietysti hieman ontuu muodollisesti, joskin tarkoitukseni on alunperin ollut myös sitä analogiana käyttäen väittää, että se, mitä Valtaoja kutsuu tiedoksi siinä mielessä, että tuo tieto eksaktiudessaan ja varmuudessaan vakuuttaisi meidät omasta itseisarvostaan, on itsessään jotain täysin asiaan ja asiayhteyteen kuulumatonta puhtaan (abstraktin) havainnon, matemaattisen kaavan tai kieliopillisen syntaksin kannalta.
Toisin sanoen - Valtaoja lopultakin tuo itse tähän matemaattiseen informaatioon lisän, joka antaa sille sellaista tiedollista vakuuttavuuta ja varmuutta, joka siltä puuttuu ilman 'skemaattista katsetta ja psykologista perspektiiviä'.
Vielä kerran: jos laskettu fakta ''seuraavaa kertaa saadaan odottaa maaliskuun 27. tai 28. päivään vuonna 224508'', on tietoa siinä merkityksessä, kuin edellä olen kuvannut, niin se ei ole sitä itsensä takia vaan siihen projisoitujen psyykkis-metafyysisten ja eksistentiaalisten odotusten takia, joita sen tutkija sekä tuottaja tai ylipäätään harrastaja kaikkiin äärimmäisen inspiroiviksi kokemiinsa ja maailmankatsomuksellisesti luovuttamattoman tärkeisiin fakta-puitteisiin tiedostamattaan liittää.
*
Edellinen on kirjoitettu ilman, että olisin millään muotoa kyseenalaistanut kosmologisia faktoja tai asettanut Humen lain universaalin pätevyyden kyseenalaiseksi vaan pikemminkin nietzscheläisessä totuuden- ja tieteenkriittisessä hengessä, jonka mukaan jo Platonia sykähdyttänyt rakkaus totuuteen toimii paitsi kaiken metafysiikan myös objektiivisena pidetyn havaintotieteellisen asenteen inspiroijana.
Rakkaudessa totuuteen on kyse uskonnollistyyppisestä, metafyysisestä suhteesta siihen faktaperustaan, joka Valtaojallakin saa tässä varman tiedon likipitäen pyhän statuksen. Ellemme sitten kutsu tuota asennetta vielä modernissa tieteellisessä muodossaankin mystis-maagiseksi.
*
http://users.jyu.fi/~lkakkori/peltsi.html
August 27, 2008
Eksaktin tiedon huippuosaajat tietoteorian ja ontologisen eron suossa
Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen kahleitten laki.
*
meri kirjoitti
‘kaikki mitä ihminen tänään uskoo ja tajuaa on vasta alkua.’
‘nähtävissä olevassa tulevaisuudessa - ei kuitenkaan omana elinaikanani - kaiki asiat hahmottuvat täysin uudella tavalla, korkeammalla ja laajemmalla tavalla kokonaisuudeksi. nykyiset vääristymät - meinasin sanoa ristiriidat - ovat ohimeneviä.’
Oh no! I prefer not to believe that.
*
ripsa kirjoitti
‘Eli vastaus kysymykseen onko niitä, eli missä kaikki ovat, oli positiivinen. Niitä siis on.’
En saanut mitään tolkkua argumentin formuloinnistasi ripsa. Mistä oikein oli kysymys?
Väitän kuitenkin empiristien charlatan-todistukset tuntien, että tuossa ei itse asiassa todistettu millään tavoin yhtään mitään. Kysymys on nimittäin tiedon mahdollisuudesta ylipäätään. Ei pelkästään jostain metaforisesta viinirypäleestä ja sen todennäköisestä olemassaolon mahdollisuudesta.
Valtaoja luultavasti lekitteli juuri todennäköisyyden mahdollisuudella, mutta minä menen itse asiaan.
Seuraavassa klassinen esimerkki, joka ilmaisee kaiken kokemustiedon perimmäisen ongelmallisuuden.
Nostaessaan kätensä ja väittäessään tietävänsä sen olemassaolon G. E. Moore ei itse asiassa tietämällä tiennyt yhtään mitään, koska hän tiesi jo etukäteen kätensä olevan olemassa.
Tämä fakta oli ikäänkuin determinoitunut hänen tajuntaansa hänen elinvuosiensa aikana. Mutta tällainen performaatio ei ole tietoa vaan itsestäänselvyys, jota ei voi eikä edes ole tarpeen todistaa - ja vielä enemmän: sitä ei edes pidä ryhtyä todistamaan, koska todistaja on jäävi todistettavan suhteen. Hän ikäänkuin tietää liikaa voidakseen olla objektiivinen.
Toki käsi on/oli olemassa, mutta sen olemassaolon todistus välittömän empiirisen näytön kautta on yhtä vähän tietoa kuin Freudin yritys redusoida kaikki näkemämme unet perimmältään libidinaalisten toiveitten epäsuoriksi toteutumiksi (väite, joka toki sisältää totuuden jyväsen).
Toisin sanoen kyseessä on looginen kehä kuten Moorellakin. Tämä on kaiken reduktionismin argumentatiivinen dilemma. Mutta jos nyt sanotte minulle takkiraudan tavoin, että kyseessä ei ole paha kehä, niin minun on pakko ‘antautua’. Pahuuttakin vastaan voi nimittäin taistella, mutta tyhmyyden edessä jopa minä olen voimaton.
Tietoa meillä on vasta sitten, kun todistamisen kriteerit täyttyvät. Ja koska niitä ei koskaan voi absoluuttisesti täyttää (premissien regression ja induktion ongelman vuoksi), ainoa ‘tieto’, jota meillä voi olla, jää aina joko tottumuksen tai arvauksen asteelle.
*
Peittäkääpä te täpö-fanit sen menninkäis-Valtaojan silmät ensin siteellä ja antakaa sille kouraan sitten vaikka muovinen hevosenp…a (HP) ja kysykää: mikä tämä on?
Veikkaanpa, ettei Valtaoja tiedä.
Kysykää kuitenkin seuraavaksi: mikä on tämän materiaalin (HP) olemassaolon todennäköisyys? Jos Valtaoja vastaa ½, niin taputtakaa, sillä hän on vastannut oikein.
Mitä tästä opimme?
*
meri kirjoitti
“sanamuoto i prefer not to sulkee pois kaikki vaihtoehdot ja nielaisee sekä sen minkä se väittää säilyttävänsä että kaiken minkä se torjuu” ( gilles deleuze : bartleby ja sanamuoto )
*
RR
Zizek näyttää The Parallax View’ssa omaksuneen Deleuzen kanssa samantyyppisen kannan Bartlebyn negatiiviseen lausahdukseen. Omaa muotoilua käyttääkseni I prefer not to kieltää jopa kieltämisen, koska mitään kiellettävää ei oikeastaan alunperinkään ole.
I prefer not to palaa alkuperäiseen, ontologiseen tyhjyyteen, josta se on eräänlainen kuolemanviettiin verhoutunut viesti tälle maailmalle, elämälle ja sen ihmisten ‘kriittiselle edistyksellisyydelle’, että on olemassa vain joko valhe (taiteena), ei-mikään (usko, tieto) tai kuolema (sein zum tode/Heidegger). Ja lopulta kuolema sisältää myös kaksi edellistä.
Paradoksaalista kyllä - juuri tässä mielessä - Bartlebyn ei olisi tarvinnut tappaa itseään preferoimalla enemmän kuolemaa kuin ruokaa. Hänellähän ei kirjaimellisesti ollut mitään menetettävänään…vai mitä (hymiö)?
*
Kunpa saisin tuon Deleuzen esseen luettavakseni mahdollisimman pian.
*
meri kirjoitti
‘kaikki mitä ihminen tänään uskoo ja tajuaa on vasta alkua.’
‘nähtävissä olevassa tulevaisuudessa - ei kuitenkaan omana elinaikanani - kaiki asiat hahmottuvat täysin uudella tavalla, korkeammalla ja laajemmalla tavalla kokonaisuudeksi. nykyiset vääristymät - meinasin sanoa ristiriidat - ovat ohimeneviä.’
Oh no! I prefer not to believe that.
*
ripsa kirjoitti
‘Eli vastaus kysymykseen onko niitä, eli missä kaikki ovat, oli positiivinen. Niitä siis on.’
En saanut mitään tolkkua argumentin formuloinnistasi ripsa. Mistä oikein oli kysymys?
Väitän kuitenkin empiristien charlatan-todistukset tuntien, että tuossa ei itse asiassa todistettu millään tavoin yhtään mitään. Kysymys on nimittäin tiedon mahdollisuudesta ylipäätään. Ei pelkästään jostain metaforisesta viinirypäleestä ja sen todennäköisestä olemassaolon mahdollisuudesta.
Valtaoja luultavasti lekitteli juuri todennäköisyyden mahdollisuudella, mutta minä menen itse asiaan.
Seuraavassa klassinen esimerkki, joka ilmaisee kaiken kokemustiedon perimmäisen ongelmallisuuden.
Nostaessaan kätensä ja väittäessään tietävänsä sen olemassaolon G. E. Moore ei itse asiassa tietämällä tiennyt yhtään mitään, koska hän tiesi jo etukäteen kätensä olevan olemassa.
Tämä fakta oli ikäänkuin determinoitunut hänen tajuntaansa hänen elinvuosiensa aikana. Mutta tällainen performaatio ei ole tietoa vaan itsestäänselvyys, jota ei voi eikä edes ole tarpeen todistaa - ja vielä enemmän: sitä ei edes pidä ryhtyä todistamaan, koska todistaja on jäävi todistettavan suhteen. Hän ikäänkuin tietää liikaa voidakseen olla objektiivinen.
Toki käsi on/oli olemassa, mutta sen olemassaolon todistus välittömän empiirisen näytön kautta on yhtä vähän tietoa kuin Freudin yritys redusoida kaikki näkemämme unet perimmältään libidinaalisten toiveitten epäsuoriksi toteutumiksi (väite, joka toki sisältää totuuden jyväsen).
Toisin sanoen kyseessä on looginen kehä kuten Moorellakin. Tämä on kaiken reduktionismin argumentatiivinen dilemma. Mutta jos nyt sanotte minulle takkiraudan tavoin, että kyseessä ei ole paha kehä, niin minun on pakko ‘antautua’. Pahuuttakin vastaan voi nimittäin taistella, mutta tyhmyyden edessä jopa minä olen voimaton.
Tietoa meillä on vasta sitten, kun todistamisen kriteerit täyttyvät. Ja koska niitä ei koskaan voi absoluuttisesti täyttää (premissien regression ja induktion ongelman vuoksi), ainoa ‘tieto’, jota meillä voi olla, jää aina joko tottumuksen tai arvauksen asteelle.
*
Peittäkääpä te täpö-fanit sen menninkäis-Valtaojan silmät ensin siteellä ja antakaa sille kouraan sitten vaikka muovinen hevosenp…a (HP) ja kysykää: mikä tämä on?
Veikkaanpa, ettei Valtaoja tiedä.
Kysykää kuitenkin seuraavaksi: mikä on tämän materiaalin (HP) olemassaolon todennäköisyys? Jos Valtaoja vastaa ½, niin taputtakaa, sillä hän on vastannut oikein.
Mitä tästä opimme?
*
meri kirjoitti
“sanamuoto i prefer not to sulkee pois kaikki vaihtoehdot ja nielaisee sekä sen minkä se väittää säilyttävänsä että kaiken minkä se torjuu” ( gilles deleuze : bartleby ja sanamuoto )
*
RR
Zizek näyttää The Parallax View’ssa omaksuneen Deleuzen kanssa samantyyppisen kannan Bartlebyn negatiiviseen lausahdukseen. Omaa muotoilua käyttääkseni I prefer not to kieltää jopa kieltämisen, koska mitään kiellettävää ei oikeastaan alunperinkään ole.
I prefer not to palaa alkuperäiseen, ontologiseen tyhjyyteen, josta se on eräänlainen kuolemanviettiin verhoutunut viesti tälle maailmalle, elämälle ja sen ihmisten ‘kriittiselle edistyksellisyydelle’, että on olemassa vain joko valhe (taiteena), ei-mikään (usko, tieto) tai kuolema (sein zum tode/Heidegger). Ja lopulta kuolema sisältää myös kaksi edellistä.
Paradoksaalista kyllä - juuri tässä mielessä - Bartlebyn ei olisi tarvinnut tappaa itseään preferoimalla enemmän kuolemaa kuin ruokaa. Hänellähän ei kirjaimellisesti ollut mitään menetettävänään…vai mitä (hymiö)?
*
Kunpa saisin tuon Deleuzen esseen luettavakseni mahdollisimman pian.
August 26, 2008
Mies, joka vastusti kaikkea - paitsi elämää ja kiusausta
Tämä teksti on siirretty blogiini alta löytyvästä linkistä.
*
Marraskuun viimeisenä päivänä 1900 kuoli Pariisissa Hotel D’Alsacessa aivokalvontulehdukseen 46-vuotias mies, joka käytti nimeä Sebastian Melmoth. Kiihkeän elämän ja runsaan absintin kuihduttamassa ruumiissa saattoi vielä nähdä nuoruuden kauneutta ja komeutta. Vielä kuolinvuoteellaan mies viljeli paradoksejaan, joista hän oli aikanaan kuuluisa: ”Kuolen yli varojeni.” Hän oli Oscar Wilde, irlantilainen kirjailija, aikoinaan seurapiirien juhlima ja ylistämä, nyt yksinäinen, häväisty ja lähes kaikkien hylkäämä.
Elämä näytti antaneen Dublinissa 1854 syntyneelle Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wildelle kaikkea mahdollista. Hän oli vakavaraisesta perheestä, isä aateloitu silmä- ja suukirurgi, äiti runoilija ja irlantilainen nationalisti. Lahjakas poika kävi Irlannin parhaat koulut ja sai stipendin toisensa jälkeen. Hän päätyi kaksikymmenvuotiaana Oxfordin Magdalen Collegeen, jossa voitti hiukan ennen nelivuotisten opintojen päättämistä kirjallisuuspalkinnon runollaan. Taide on elämä.
Oxfordissa Wilde herätti huomiota paitsi älyllään ja sukkeluudellaan, myös komealla, suorastaan kauniilla ulkomuodollaan. Jo tuolloin Wilde alkoi tehdä itsestään ja elämästään taideteosta. Hän oli keikari ja snobi, joka nautti herättämästään huomiosta. Vuosia myöhemmin hän selitti André Cidelle Algerissa, että oli käyttänyt nerouttaan elämässään ja vain lahjakkuuttaan kirjoittamisessaan. ”Hän ei halunnut lakata näyttelemästä; eikä kai voinutkaan; mutta hän näytteli omaa henkilöään; itse rooli, jota väsymätön demoni kuiskasi, oli aito”, Gide kertoo elämänkertateoksessaan ”Ellei vehnänjyvä kuole” (1926).
Wilde hahmotteli esseissään estetiikkaansa. Hänestä valhe oli taiteen sisin olemus. Todellinen taide ei jäljitellyt elämää, pikemminkin elämä taidetta. Hän sanoi vihaavansa vulgääriä realismia. ”Mies, joka sanoo lapiota lapioksi, pitää panna käyttämään sitä. Muuhun hän ei kelpaa.” ”Kukaan suuri taiteilija ei näe asioita sellaisena kuin ne ovat todellisuudessa. Jos hän näkisi, hän lakkaisi olemasta taiteilija.”
Seurapiirien suosikki
Wilde oli suosittu vieras Lontoon seurapiirikutsuilla. Hänen puhetaitonsa ja älyllinen ilotulituksena, sanaleikit ja paradoksit lumosivat yleisön, mutta toisaalta herättivät tavatonta ivailua ja arvostelua. Hänen julkinen minänsä oli niin tunnettu, että Gilbert ja Sullivan parodioivat sitä koomisessa oopperassa ”Patience” (1881).
Wilde teki 1882 menestyksekkään luentomatkan Yhdysvaltoihin ja piti vuotta myöhemmin puhekiertueen Englannissa. Amerikan kiertueella häntä kutsuttiin ”köyhäksi Ruskiniksi” ja ”huijariksi”, toisaalta hän sai vastakaikua irlantilaisyleisöltään arvostelemalla kirpeästi Englannin politiikkaa ja ryyppäämällä yleisönä olleet kaivosmiehet pöydän alle.
Wilde jatkoi Englannin arvostelua kirjallisissa esseissään. James Anthony Frouden Englannin historiateoksen kritiikissä hän kirjoitti, että lukiessa hallituksen Irlantia koskevia asiakirjoja ei voi olla vakuuttumatta, että ”niissä Englanti on kirjoittanut syytteet itseään vastaan ja näyttänyt maailmalle häpeänsä historian”.
Runojen ohella Wilde julkaisi satuja, esseitä ja novelleja sekä yritti myös näytelmäkirjailijana, aluksi vähemmän menestyksekkäästi. Hänen Raamattuun pohjautuva näytelmänsä ”Salome” kiellettiin 1892 vanhan lain perusteella, jonka mukaan raamatullisia henkilöitä ei saanut käyttää näytelmän henkilöinä.
Wilden kuuluisin teos ja ainoa romaani ”Dorian Grayn muotokuva” ilmestyi sarjana lehdessä 1890 ja kirjana vuotta myöhemmin (suom, 1906, 1947 ja 1963). Se herätti moraalittomuudellaan, homoseksuaaliseksi ymmärretyllä asetelmallaan pahennusta ja kirjaa käytettiin myöhemmin todisteena oikeudenkäynnissä häntä vastaan.
Paradoksin mestari
Wilden kiinnostus paradoksien ja sutkausten viljelemiseen tuli äidiltä. Lady Jane Wilde ihaili Disraelin kykyä kääntää kuluneet lausahdukset ympäri: ”Synnyin köyhistä, mutta epärehellisistä vanhemmista.”
Wilden paradoksit ja sanaleikit ovat henkevimmillään hänen näytelmissään, joista tuli aikanaan hyvin suosittuja. ”Lady Windermeren viuhka” (1892), ”Vähäpätöinen nainen” (1893), ”Ihanneaviomies” (1895) ja tunnetuin ”Sulhaseni Ernest” (1895). Monet näytelmien sutkaukset ovat aforismikirjallisuuden vakiotavaraa: ”Voin vastustaa kaikkea, paitsi kiusauksia”, ”Velvollisuuden täyttäminen on asia, jota odottaa toisilta”, ”Meillä on nykyään kaikki yhteistä amerikkalaisten kanssa, paitsi tietenkin kieli”.
Wilde näyttää hakeutuneen koko elämänsä ajan kahnaukseen viktoriaanisen ajan porvariston ahdasmielisyyden ja kaksinaismoraalin kanssa niin elämäntyylillään kuin kirjallisella tuotannollaankin. Ylivertainen älyllinen verbaalikko sai vastaansa lokaryöppyjä, muttei välittänyt niistä. Kosto oli kuitenkin tulossa ja se oli kauhea.
Wilden elämän tragediaksi tuli suhde Lordi Alfred (”Bosie”) Douglasiin. Tämän isä, Queensberryn markiisi, uudenaikaisen nyrkkeilyn sääntöjen luoja, onnistui täydellisesti tyrmäyksessään. Pojan ja Wilden suhteesta suivaantunut isä lähetti Wilden klubille kirjeen, jossa syytti kirjailijaa sodomiasta. Wilde haastoi Bosien yllytyksestä markiisin oikeuteen kunnianloukkauksesta, mutta viktoriaaninen valamiehistö vakuuttuikin todistusaineistosta – kirjailijan teksteistä, Bosien kanssa käydystä kirjeenvaihdoista ja esiin kaivetuista poikaprostituoitujen todistuksista - Wilden syyllistyneen homoseksuaalisuuteen. Tuomari jopa yritti ensimmäisessä oikeuskäsittelyssä saada juryn hyväksymään Queensberryn sodomiaväitteen.
Perikatoon tuomittu
Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Tuomio täytti muodollisesti lain kirjaimen, mutta taustalla oli paljon muuta. Oikeudessa ei tuomittu homoseksuaalia Wildeä vaan Wilden julkinen minä – kuten jo Oxfordin opiskelijat olivat tehneet. Pakkotyötuomion luonnetta kuvaa se, ettei oikeusprosessin varsinaista syytä, Lordi Alfred Douglasia haastettu vastaamaan omasta homoseksuaalisuudestaan.
Viktoriaanista porvaristoa kavahdutti myös Wilden irlantilaisuus ja kriittisyys Englannin Irlanti-politiikkaa ja sosiaalisia oloja kohtaan. Hänet oli jo esikoisrunokokoelman ilmestymisen aikoihin yhdistetty estetismiin ja dekadenssiin, joissa epäluuloiset viktoriaanit näkivät katolisen kirkon salajuonia ja jakobiinisuutta.
Ystävät olivat kehottaneet Wildeä pakenemaan ulkomaille jo ennen lopullista oikeudenkäyntiä ja tuomiota, mutta tämä ei suostunut. Giden mielestä Wilden uhma todisti ”jostakin hämärästä pelosta, jonkin traagisen odotuksesta, jota hän säikkyi, mutta samalla kertaa melkein toivoikin.”
Ehkä Wilden itsekeskeinen ylimielisyys ja hänen irlantilainen itsenäisyystaistelijan asenteensa eivät sallineet antaa myöten englantilaisille ja heidän ahtaalle moraalilleen. Samaan tapaan kuin maanmiehensä Swift ja Shaw, Wilden suurin huvi oli pilkata ja arvostella englantilaisuutta.
Vankilassa Wilde kirjoitti teoksen ”De Profundis” (1905, suom. 1907 ja 1997). Se on itse asiassa Alfred Douglasille osoitettu pitkä ja katkera kirje, jota ei koskaan lähetetty. Wilden viimeinen teos on runo ”Balladi Readingin vankilasta” (1898, suom. 1929), jossa hän kaunokirjallisesti toi esille samoja tuntojaan kuin kirjeessä. Balladi kertoo rakastettunsa surmanneesta miehestä, joka hirtetään.
Wilde teki itsestään taideteosta koko elämänsä ajan, viimeiseen hengenvetoon. De Profunis -kirjoituksessaan hän määritteli paikkansa ja merkityksensä historiassa: ”Minä olin oman aikakauteni taiteen ja kulttuurin symbolihahmo. Olin käsittänyt sen itse jo miehuuteni varhaisvuosina ja pannut aikakauteni käsittämään sen myöhemmin.” Wilde onnistui tehtävässään niin hyvin, että tutkimuskin on käsitellyt häntä hänen julkisen kuvansa läpi. Richard Ellmannin kirjoittamaa elämäkertaa (Oscar Wilde, 1987) arvostellut Sandra F. Siegel sanoo, että Ellmann näkee lähes kaikissa Wilden elämän episodeissa jälkiä hillittömistä ”homoseksuaalisista mielijohteista tai pyrkimyksistä”. Tämä meni Ellmannilla niin pitkälle, että hän julkaisi kirjassaan valokuvan, jossa unkarilainen Alice Guszalewicz esiintyy Salomen roolissa Richard Straussin oopperassa, ja ilmaisi kuvatekstissä, että kyseessä oli ”Oscar Wilde Salomeksi pukeutuneena”. Siegelin mukaan kyseessä on pyrkimys osoittaa Wilden julkisen minän narsistisuutta homoeroottisessa valossa.
Aamuyöstä Pariisissa kuollut Wilde toteutti omassa elämässään esteettistä näkemystään, jonka mukaan elämä jäljittelee taidetta. Hänet tuhosi hänen ulkoinen minänsä kuten Dorian Grayn tämän tuhotessa muotokuvansa, joka vanheni mallinsa säilyessä nuorena.
André Gide antaa ymmärtää Wildestä kirjoittaessaan, että tämä haki pakonomaisesti dramatiikkaa elämäänsä. ”Nyt täytyy tapahtua jotain”, kirjailija sanoi ranskalaiselle kollegalleen Algerissa ennen matkustamistaan Englantiin oikeudenkäyntiä varten. Jotain todellakin tapahtui.
*
http://www.parkkinen.org/wilde.html
*
Marraskuun viimeisenä päivänä 1900 kuoli Pariisissa Hotel D’Alsacessa aivokalvontulehdukseen 46-vuotias mies, joka käytti nimeä Sebastian Melmoth. Kiihkeän elämän ja runsaan absintin kuihduttamassa ruumiissa saattoi vielä nähdä nuoruuden kauneutta ja komeutta. Vielä kuolinvuoteellaan mies viljeli paradoksejaan, joista hän oli aikanaan kuuluisa: ”Kuolen yli varojeni.” Hän oli Oscar Wilde, irlantilainen kirjailija, aikoinaan seurapiirien juhlima ja ylistämä, nyt yksinäinen, häväisty ja lähes kaikkien hylkäämä.
Elämä näytti antaneen Dublinissa 1854 syntyneelle Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wildelle kaikkea mahdollista. Hän oli vakavaraisesta perheestä, isä aateloitu silmä- ja suukirurgi, äiti runoilija ja irlantilainen nationalisti. Lahjakas poika kävi Irlannin parhaat koulut ja sai stipendin toisensa jälkeen. Hän päätyi kaksikymmenvuotiaana Oxfordin Magdalen Collegeen, jossa voitti hiukan ennen nelivuotisten opintojen päättämistä kirjallisuuspalkinnon runollaan. Taide on elämä.
Oxfordissa Wilde herätti huomiota paitsi älyllään ja sukkeluudellaan, myös komealla, suorastaan kauniilla ulkomuodollaan. Jo tuolloin Wilde alkoi tehdä itsestään ja elämästään taideteosta. Hän oli keikari ja snobi, joka nautti herättämästään huomiosta. Vuosia myöhemmin hän selitti André Cidelle Algerissa, että oli käyttänyt nerouttaan elämässään ja vain lahjakkuuttaan kirjoittamisessaan. ”Hän ei halunnut lakata näyttelemästä; eikä kai voinutkaan; mutta hän näytteli omaa henkilöään; itse rooli, jota väsymätön demoni kuiskasi, oli aito”, Gide kertoo elämänkertateoksessaan ”Ellei vehnänjyvä kuole” (1926).
Wilde hahmotteli esseissään estetiikkaansa. Hänestä valhe oli taiteen sisin olemus. Todellinen taide ei jäljitellyt elämää, pikemminkin elämä taidetta. Hän sanoi vihaavansa vulgääriä realismia. ”Mies, joka sanoo lapiota lapioksi, pitää panna käyttämään sitä. Muuhun hän ei kelpaa.” ”Kukaan suuri taiteilija ei näe asioita sellaisena kuin ne ovat todellisuudessa. Jos hän näkisi, hän lakkaisi olemasta taiteilija.”
Seurapiirien suosikki
Wilde oli suosittu vieras Lontoon seurapiirikutsuilla. Hänen puhetaitonsa ja älyllinen ilotulituksena, sanaleikit ja paradoksit lumosivat yleisön, mutta toisaalta herättivät tavatonta ivailua ja arvostelua. Hänen julkinen minänsä oli niin tunnettu, että Gilbert ja Sullivan parodioivat sitä koomisessa oopperassa ”Patience” (1881).
Wilde teki 1882 menestyksekkään luentomatkan Yhdysvaltoihin ja piti vuotta myöhemmin puhekiertueen Englannissa. Amerikan kiertueella häntä kutsuttiin ”köyhäksi Ruskiniksi” ja ”huijariksi”, toisaalta hän sai vastakaikua irlantilaisyleisöltään arvostelemalla kirpeästi Englannin politiikkaa ja ryyppäämällä yleisönä olleet kaivosmiehet pöydän alle.
Wilde jatkoi Englannin arvostelua kirjallisissa esseissään. James Anthony Frouden Englannin historiateoksen kritiikissä hän kirjoitti, että lukiessa hallituksen Irlantia koskevia asiakirjoja ei voi olla vakuuttumatta, että ”niissä Englanti on kirjoittanut syytteet itseään vastaan ja näyttänyt maailmalle häpeänsä historian”.
Runojen ohella Wilde julkaisi satuja, esseitä ja novelleja sekä yritti myös näytelmäkirjailijana, aluksi vähemmän menestyksekkäästi. Hänen Raamattuun pohjautuva näytelmänsä ”Salome” kiellettiin 1892 vanhan lain perusteella, jonka mukaan raamatullisia henkilöitä ei saanut käyttää näytelmän henkilöinä.
Wilden kuuluisin teos ja ainoa romaani ”Dorian Grayn muotokuva” ilmestyi sarjana lehdessä 1890 ja kirjana vuotta myöhemmin (suom, 1906, 1947 ja 1963). Se herätti moraalittomuudellaan, homoseksuaaliseksi ymmärretyllä asetelmallaan pahennusta ja kirjaa käytettiin myöhemmin todisteena oikeudenkäynnissä häntä vastaan.
Paradoksin mestari
Wilden kiinnostus paradoksien ja sutkausten viljelemiseen tuli äidiltä. Lady Jane Wilde ihaili Disraelin kykyä kääntää kuluneet lausahdukset ympäri: ”Synnyin köyhistä, mutta epärehellisistä vanhemmista.”
Wilden paradoksit ja sanaleikit ovat henkevimmillään hänen näytelmissään, joista tuli aikanaan hyvin suosittuja. ”Lady Windermeren viuhka” (1892), ”Vähäpätöinen nainen” (1893), ”Ihanneaviomies” (1895) ja tunnetuin ”Sulhaseni Ernest” (1895). Monet näytelmien sutkaukset ovat aforismikirjallisuuden vakiotavaraa: ”Voin vastustaa kaikkea, paitsi kiusauksia”, ”Velvollisuuden täyttäminen on asia, jota odottaa toisilta”, ”Meillä on nykyään kaikki yhteistä amerikkalaisten kanssa, paitsi tietenkin kieli”.
Wilde näyttää hakeutuneen koko elämänsä ajan kahnaukseen viktoriaanisen ajan porvariston ahdasmielisyyden ja kaksinaismoraalin kanssa niin elämäntyylillään kuin kirjallisella tuotannollaankin. Ylivertainen älyllinen verbaalikko sai vastaansa lokaryöppyjä, muttei välittänyt niistä. Kosto oli kuitenkin tulossa ja se oli kauhea.
Wilden elämän tragediaksi tuli suhde Lordi Alfred (”Bosie”) Douglasiin. Tämän isä, Queensberryn markiisi, uudenaikaisen nyrkkeilyn sääntöjen luoja, onnistui täydellisesti tyrmäyksessään. Pojan ja Wilden suhteesta suivaantunut isä lähetti Wilden klubille kirjeen, jossa syytti kirjailijaa sodomiasta. Wilde haastoi Bosien yllytyksestä markiisin oikeuteen kunnianloukkauksesta, mutta viktoriaaninen valamiehistö vakuuttuikin todistusaineistosta – kirjailijan teksteistä, Bosien kanssa käydystä kirjeenvaihdoista ja esiin kaivetuista poikaprostituoitujen todistuksista - Wilden syyllistyneen homoseksuaalisuuteen. Tuomari jopa yritti ensimmäisessä oikeuskäsittelyssä saada juryn hyväksymään Queensberryn sodomiaväitteen.
Perikatoon tuomittu
Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Tuomio täytti muodollisesti lain kirjaimen, mutta taustalla oli paljon muuta. Oikeudessa ei tuomittu homoseksuaalia Wildeä vaan Wilden julkinen minä – kuten jo Oxfordin opiskelijat olivat tehneet. Pakkotyötuomion luonnetta kuvaa se, ettei oikeusprosessin varsinaista syytä, Lordi Alfred Douglasia haastettu vastaamaan omasta homoseksuaalisuudestaan.
Viktoriaanista porvaristoa kavahdutti myös Wilden irlantilaisuus ja kriittisyys Englannin Irlanti-politiikkaa ja sosiaalisia oloja kohtaan. Hänet oli jo esikoisrunokokoelman ilmestymisen aikoihin yhdistetty estetismiin ja dekadenssiin, joissa epäluuloiset viktoriaanit näkivät katolisen kirkon salajuonia ja jakobiinisuutta.
Ystävät olivat kehottaneet Wildeä pakenemaan ulkomaille jo ennen lopullista oikeudenkäyntiä ja tuomiota, mutta tämä ei suostunut. Giden mielestä Wilden uhma todisti ”jostakin hämärästä pelosta, jonkin traagisen odotuksesta, jota hän säikkyi, mutta samalla kertaa melkein toivoikin.”
Ehkä Wilden itsekeskeinen ylimielisyys ja hänen irlantilainen itsenäisyystaistelijan asenteensa eivät sallineet antaa myöten englantilaisille ja heidän ahtaalle moraalilleen. Samaan tapaan kuin maanmiehensä Swift ja Shaw, Wilden suurin huvi oli pilkata ja arvostella englantilaisuutta.
Vankilassa Wilde kirjoitti teoksen ”De Profundis” (1905, suom. 1907 ja 1997). Se on itse asiassa Alfred Douglasille osoitettu pitkä ja katkera kirje, jota ei koskaan lähetetty. Wilden viimeinen teos on runo ”Balladi Readingin vankilasta” (1898, suom. 1929), jossa hän kaunokirjallisesti toi esille samoja tuntojaan kuin kirjeessä. Balladi kertoo rakastettunsa surmanneesta miehestä, joka hirtetään.
Wilde teki itsestään taideteosta koko elämänsä ajan, viimeiseen hengenvetoon. De Profunis -kirjoituksessaan hän määritteli paikkansa ja merkityksensä historiassa: ”Minä olin oman aikakauteni taiteen ja kulttuurin symbolihahmo. Olin käsittänyt sen itse jo miehuuteni varhaisvuosina ja pannut aikakauteni käsittämään sen myöhemmin.” Wilde onnistui tehtävässään niin hyvin, että tutkimuskin on käsitellyt häntä hänen julkisen kuvansa läpi. Richard Ellmannin kirjoittamaa elämäkertaa (Oscar Wilde, 1987) arvostellut Sandra F. Siegel sanoo, että Ellmann näkee lähes kaikissa Wilden elämän episodeissa jälkiä hillittömistä ”homoseksuaalisista mielijohteista tai pyrkimyksistä”. Tämä meni Ellmannilla niin pitkälle, että hän julkaisi kirjassaan valokuvan, jossa unkarilainen Alice Guszalewicz esiintyy Salomen roolissa Richard Straussin oopperassa, ja ilmaisi kuvatekstissä, että kyseessä oli ”Oscar Wilde Salomeksi pukeutuneena”. Siegelin mukaan kyseessä on pyrkimys osoittaa Wilden julkisen minän narsistisuutta homoeroottisessa valossa.
Aamuyöstä Pariisissa kuollut Wilde toteutti omassa elämässään esteettistä näkemystään, jonka mukaan elämä jäljittelee taidetta. Hänet tuhosi hänen ulkoinen minänsä kuten Dorian Grayn tämän tuhotessa muotokuvansa, joka vanheni mallinsa säilyessä nuorena.
André Gide antaa ymmärtää Wildestä kirjoittaessaan, että tämä haki pakonomaisesti dramatiikkaa elämäänsä. ”Nyt täytyy tapahtua jotain”, kirjailija sanoi ranskalaiselle kollegalleen Algerissa ennen matkustamistaan Englantiin oikeudenkäyntiä varten. Jotain todellakin tapahtui.
*
http://www.parkkinen.org/wilde.html
Balladi Readingin vankilasta
The Ballad of Reading Gaol
by
Oscar Wilde
I.
He did not wear his scarlet coat,
For blood and wine are red,
And blood and wine were on his hands
When they found him with the dead,
The poor dead woman whom he loved,
And murdered in her bed.
He walked amongst the Trial Men
In a suit of shabby grey;
A cricket cap was on his head,
And his step seemed light and gay;
But I never saw a man who looked
So wistfully at the day.
I never saw a man who looked
With such a wistful eye
Upon that little tent of blue
Which prisoners call the sky,
And at every drifting cloud that went
With sails of silver by.
I walked, with other souls in pain,
Within another ring,
And was wondering if the man had done
A great or little thing,
When a voice behind me whispered low,
"That fellows got to swing."
Dear Christ! the very prison walls
Suddenly seemed to reel,
And the sky above my head became
Like a casque of scorching steel;
And, though I was a soul in pain,
My pain I could not feel.
I only knew what hunted thought
Quickened his step, and why
He looked upon the garish day
With such a wistful eye;
The man had killed the thing he loved
And so he had to die.
___
Yet each man kills the thing he loves
By each let this be heard,
Some do it with a bitter look,
Some with a flattering word,
The coward does it with a kiss,
The brave man with a sword!
Some kill their love when they are young,
And some when they are old;
Some strangle with the hands of Lust,
Some with the hands of Gold:
The kindest use a knife, because
The dead so soon grow cold.
Some love too little, some too long,
Some sell, and others buy;
Some do the deed with many tears,
And some without a sigh:
For each man kills the thing he loves,
Yet each man does not die.
___
Ote pitkän runon ensimmäisestä kappaleesta. Loppuosa löytyy alla olevasta linkistä.
emotionalliteracyeducation.com/classic_books_online/rgaol10.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
by
Oscar Wilde
I.
He did not wear his scarlet coat,
For blood and wine are red,
And blood and wine were on his hands
When they found him with the dead,
The poor dead woman whom he loved,
And murdered in her bed.
He walked amongst the Trial Men
In a suit of shabby grey;
A cricket cap was on his head,
And his step seemed light and gay;
But I never saw a man who looked
So wistfully at the day.
I never saw a man who looked
With such a wistful eye
Upon that little tent of blue
Which prisoners call the sky,
And at every drifting cloud that went
With sails of silver by.
I walked, with other souls in pain,
Within another ring,
And was wondering if the man had done
A great or little thing,
When a voice behind me whispered low,
"That fellows got to swing."
Dear Christ! the very prison walls
Suddenly seemed to reel,
And the sky above my head became
Like a casque of scorching steel;
And, though I was a soul in pain,
My pain I could not feel.
I only knew what hunted thought
Quickened his step, and why
He looked upon the garish day
With such a wistful eye;
The man had killed the thing he loved
And so he had to die.
___
Yet each man kills the thing he loves
By each let this be heard,
Some do it with a bitter look,
Some with a flattering word,
The coward does it with a kiss,
The brave man with a sword!
Some kill their love when they are young,
And some when they are old;
Some strangle with the hands of Lust,
Some with the hands of Gold:
The kindest use a knife, because
The dead so soon grow cold.
Some love too little, some too long,
Some sell, and others buy;
Some do the deed with many tears,
And some without a sigh:
For each man kills the thing he loves,
Yet each man does not die.
___
Ote pitkän runon ensimmäisestä kappaleesta. Loppuosa löytyy alla olevasta linkistä.
emotionalliteracyeducation.com/classic_books_online/rgaol10.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
Get Out Of Denver
Nyt lähdetään pois Hesasta ja äkkiä - Huitsin Nevadaan, jossa ei ole kuin erämaata ja villieläimiä.
*
http://www.youtube.com/watch?v=9WWHdBuOC6Q
Bob Seger - Get Out Of Denver
I still remember it was autumn and the moon was shinin
'My '60 Cadillac was rollin' through Nebraska whinin
'Doin' a hundred twenty, man the fields was bendin' over
Headin' out for the mountains knowin' we was travelin' further
All our fires were blazin' and the spinnin' wheels were turnin' turnin'
Had my girl beside me brother brother she was burnin' burnin
'Up walked a Baptist preachin' southern funky school teacher
She had a line on something heavy but we couldn't reach her
We told her that we needed something that would get us goin'
She put out all she had and laid it on the counter showin'
All I had to do was lay my money down and pick it up
The cops came bustin' in and then we let out in a pickup truck and go
Get out of Denver better go go, get out of Denver better go
Get out of Denver better go go
Get out of Denver cause you look just like a commie
And you might just be a member baby, get out of Denver baby
Get out of Denver
Well the lights were flashin' and the sirens were a screamin' screamin'
We had to pinch each other just to see if we were dreamin'
Made it to Loveland Pass in under less than half an hour
Lord it started drizzlin' and it turned into a thundershower
The rain was drivin' but the Caddy kept on burnin' rubber
We kept on drivin' till we ran through some fog cover
We couldn't see a thing but somehow we just kept on going
We kept on drivin' all night long and then until the mornin'
Fog had finally lifted when we looked to see where we was at
We were starin' at a Colorado state policeman trooper cat and go
Get out of Denver better go go, get out of Denver better go
Get out of Denver better go go
Get out of Denver cause you look just like a commie
And you might just be a member baby, get out of Denver baby
Get out of Denver better go go
*
http://www.youtube.com/watch?v=9WWHdBuOC6Q
Bob Seger - Get Out Of Denver
I still remember it was autumn and the moon was shinin
'My '60 Cadillac was rollin' through Nebraska whinin
'Doin' a hundred twenty, man the fields was bendin' over
Headin' out for the mountains knowin' we was travelin' further
All our fires were blazin' and the spinnin' wheels were turnin' turnin'
Had my girl beside me brother brother she was burnin' burnin
'Up walked a Baptist preachin' southern funky school teacher
She had a line on something heavy but we couldn't reach her
We told her that we needed something that would get us goin'
She put out all she had and laid it on the counter showin'
All I had to do was lay my money down and pick it up
The cops came bustin' in and then we let out in a pickup truck and go
Get out of Denver better go go, get out of Denver better go
Get out of Denver better go go
Get out of Denver cause you look just like a commie
And you might just be a member baby, get out of Denver baby
Get out of Denver
Well the lights were flashin' and the sirens were a screamin' screamin'
We had to pinch each other just to see if we were dreamin'
Made it to Loveland Pass in under less than half an hour
Lord it started drizzlin' and it turned into a thundershower
The rain was drivin' but the Caddy kept on burnin' rubber
We kept on drivin' till we ran through some fog cover
We couldn't see a thing but somehow we just kept on going
We kept on drivin' all night long and then until the mornin'
Fog had finally lifted when we looked to see where we was at
We were starin' at a Colorado state policeman trooper cat and go
Get out of Denver better go go, get out of Denver better go
Get out of Denver better go go
Get out of Denver cause you look just like a commie
And you might just be a member baby, get out of Denver baby
Get out of Denver better go go
Vaikeneminen kuin kuristavan hiljaisuuden mykkään huutoon sammunut kylmä kuu
Kielimafia kävi aamuteellä klo: 09.45.
Päiväkirjatekstisi on hieno. Se pitää lukea moneen kertaan, jotta uskaltaisin edes koskettaa sielusi tuskan, kärsimyksen, syyllisyyden, säälin ja koston nyansseja - sen monikerroksista, limittäistä ja liikkuvaa dialektiikkaa. Jotain salaperäistä ja jopa mysteeristä. Jotain, jonka olemassaolo itsessään on tabu – pyhä ja irstas samassa olemuksessa.
Sanat ovat kuin asvalttia, jonka läpi vain kaikkein sitkeimmät kasvit pystyvät kasvamaan samaan tapaan kuin emootiot läpäisevät intellektin skemaattisen kerroksen, joka mahdollistaessaan tunteitten ilmaisun ja tulkinnan toimii samalla esteenä niiden syvimmälle tiedostamiselle ja ilmitulolle. Tässä on sanojen ja kielen ehkä suurin paradoksi.
Sinun ilmaisusi ja kielenkäyttösi on kaikessa johdonmukaisuudessaankin niin vereslihalla, että miltei kavahdan sen kosketusta, vaikka janoankin yhä enemmän sen arvoituksellista voimaa – kuin olisin löytänyt labyrintista aarteen, jota yritän sekä itsekkäitten että pyyteettömästi auttavien motiivien vakuuttamana kuljettaa pois vankilastaan ulos maailmaan - vapauteen. Sillä labyrintin sisällä asuu hirviö, Minotauros, joka raatelee aarteeni salaisuutta kuin korppikotkat Prometheuksen maksaa, joka yhä uudelleen on tuomittu kasvamaan samanlaiseksi kuin entinen, vereslihainen elin, josta sykkii elävä ja haavainen tuska.
Mutta ehkä yritykseni pelastaa yhä elossa kituva, minulle aarteeksi muuttunut uhri tuomalla se ulos labyrintista, on lopulta väärin ja aiheuttaa ainakin hetkellisesti enemmän kipua kuin helpotusta hänelle, joka tätä kärsimystä personifioi. Silti jokin minussa vaatii, etten voi enää sallia Minotauroksen ruhjoa ja repiä tuota haavaista ja tuskansa mykkyydessä minut miltei lamaannuttavaa olentoa yhtään tämän enempää.
Yhä uudestaan ja uudestaan vaille vastausta jääden minun on kysyttävä, onko ratkaisuni lopputulos toivoton. Ehkä pelastin labyrintin kirouksesta vapauteen olennon, joka lopulta kuolee sinä hetkenä, kun se saavuttaa auringon, lämmön ja vapaan ilman. Silloin minulla ei ole enää muuta lohdutuskeinoa kuin ajatella, että tuo kiusattu uhri kuoli kaikista maailmaan ja ihmisiin kohdistuvista peloistaan huolimatta lopulta onnellisena, koska maailmasta löytyi edes yksi, joka tunnisti hänessä aarteen, yksi, joka ei sallinut Minotauroksen enää jatkaa hänen ikuisuuteen asti kestävää tappamistaan – siitäkin huolimatta, että hän ei enää kestänyt eikä jaksanut elää siinä vapaudessa, jota valaisee ja lämmittää totuuden lempeä aurinko eikä ainoastaan loputtoman vaikenemisen ja kuristavan hiljaisuuden mykkään huutoon sammunut kylmä kuu.
Rauno
Päiväkirjatekstisi on hieno. Se pitää lukea moneen kertaan, jotta uskaltaisin edes koskettaa sielusi tuskan, kärsimyksen, syyllisyyden, säälin ja koston nyansseja - sen monikerroksista, limittäistä ja liikkuvaa dialektiikkaa. Jotain salaperäistä ja jopa mysteeristä. Jotain, jonka olemassaolo itsessään on tabu – pyhä ja irstas samassa olemuksessa.
Sanat ovat kuin asvalttia, jonka läpi vain kaikkein sitkeimmät kasvit pystyvät kasvamaan samaan tapaan kuin emootiot läpäisevät intellektin skemaattisen kerroksen, joka mahdollistaessaan tunteitten ilmaisun ja tulkinnan toimii samalla esteenä niiden syvimmälle tiedostamiselle ja ilmitulolle. Tässä on sanojen ja kielen ehkä suurin paradoksi.
Sinun ilmaisusi ja kielenkäyttösi on kaikessa johdonmukaisuudessaankin niin vereslihalla, että miltei kavahdan sen kosketusta, vaikka janoankin yhä enemmän sen arvoituksellista voimaa – kuin olisin löytänyt labyrintista aarteen, jota yritän sekä itsekkäitten että pyyteettömästi auttavien motiivien vakuuttamana kuljettaa pois vankilastaan ulos maailmaan - vapauteen. Sillä labyrintin sisällä asuu hirviö, Minotauros, joka raatelee aarteeni salaisuutta kuin korppikotkat Prometheuksen maksaa, joka yhä uudelleen on tuomittu kasvamaan samanlaiseksi kuin entinen, vereslihainen elin, josta sykkii elävä ja haavainen tuska.
Mutta ehkä yritykseni pelastaa yhä elossa kituva, minulle aarteeksi muuttunut uhri tuomalla se ulos labyrintista, on lopulta väärin ja aiheuttaa ainakin hetkellisesti enemmän kipua kuin helpotusta hänelle, joka tätä kärsimystä personifioi. Silti jokin minussa vaatii, etten voi enää sallia Minotauroksen ruhjoa ja repiä tuota haavaista ja tuskansa mykkyydessä minut miltei lamaannuttavaa olentoa yhtään tämän enempää.
Yhä uudestaan ja uudestaan vaille vastausta jääden minun on kysyttävä, onko ratkaisuni lopputulos toivoton. Ehkä pelastin labyrintin kirouksesta vapauteen olennon, joka lopulta kuolee sinä hetkenä, kun se saavuttaa auringon, lämmön ja vapaan ilman. Silloin minulla ei ole enää muuta lohdutuskeinoa kuin ajatella, että tuo kiusattu uhri kuoli kaikista maailmaan ja ihmisiin kohdistuvista peloistaan huolimatta lopulta onnellisena, koska maailmasta löytyi edes yksi, joka tunnisti hänessä aarteen, yksi, joka ei sallinut Minotauroksen enää jatkaa hänen ikuisuuteen asti kestävää tappamistaan – siitäkin huolimatta, että hän ei enää kestänyt eikä jaksanut elää siinä vapaudessa, jota valaisee ja lämmittää totuuden lempeä aurinko eikä ainoastaan loputtoman vaikenemisen ja kuristavan hiljaisuuden mykkään huutoon sammunut kylmä kuu.
Rauno
August 25, 2008
Fallbölen tarinoita: Vaari ja mummon Pelargonia
Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevin Hotasen päreessä kahleitten laki.
*
meri kirjoitti:
'minulla on parempi ehdotus: sijoitetaan ne sinne sinun fallböleesi ja pannaan asumaan siirtolaiskyläsi idyllisiin kuolinkaksioihin.'
Täällä Fallbölessä käy nykyään aikamoinen kuhina, kun kaiken maailman mummot ikähaarukasta riippumatta laukkaavat ovellani ja jopa siitä sisään ties mitä mielessään ja vähän muuallakin. Onneksi mulla on tilava parveke, joka toimii mukavana odotustilana ainakin lämpimillä keleillä.
*
meri kirjoitti:
‘myrsky-yönä hukkuvan vaarin ja samaan aikaan kukkaan puhkeavan mummon pelargonian välille taitaa syntyä ei-empiirinen havainto.’
Mä luulen, että tässä tapauksessa ei ole edes kontrafaktuaalisesti mahdollista, että näiden kahden ‘olion’ välillä voisi tapahtua mitään empiiriseen viittaavaakaan.
Hmm. Ahaa - nyt mä ymmärsin.
Oletetaan, että vaari hukkuu emootioittensa hyökyihin, jotka kukkaan puhkeava mummon pelargonia aiheuttaa. Ja kas - eikös silloin näiden kahden ‘oliomuuttujan’ välillä voidakin havaita ilmenevän jotain co-empiiristä aktiviteettia huolimatta siitä, että vaari on ollut pitkään obsessiivinen autoerootikko ja mummon pelargonia puolestaan sitä lajia kukkanen, jonka terälehdet aukeavat vain öisin kello kolme muutamaksi minuutiksi pysyen muun ajan vuorokaudesta siististi supussa.
MOT.
*
meri kirjoitti:
'minulla on parempi ehdotus: sijoitetaan ne sinne sinun fallböleesi ja pannaan asumaan siirtolaiskyläsi idyllisiin kuolinkaksioihin.'
Täällä Fallbölessä käy nykyään aikamoinen kuhina, kun kaiken maailman mummot ikähaarukasta riippumatta laukkaavat ovellani ja jopa siitä sisään ties mitä mielessään ja vähän muuallakin. Onneksi mulla on tilava parveke, joka toimii mukavana odotustilana ainakin lämpimillä keleillä.
*
meri kirjoitti:
‘myrsky-yönä hukkuvan vaarin ja samaan aikaan kukkaan puhkeavan mummon pelargonian välille taitaa syntyä ei-empiirinen havainto.’
Mä luulen, että tässä tapauksessa ei ole edes kontrafaktuaalisesti mahdollista, että näiden kahden ‘olion’ välillä voisi tapahtua mitään empiiriseen viittaavaakaan.
Hmm. Ahaa - nyt mä ymmärsin.
Oletetaan, että vaari hukkuu emootioittensa hyökyihin, jotka kukkaan puhkeava mummon pelargonia aiheuttaa. Ja kas - eikös silloin näiden kahden ‘oliomuuttujan’ välillä voidakin havaita ilmenevän jotain co-empiiristä aktiviteettia huolimatta siitä, että vaari on ollut pitkään obsessiivinen autoerootikko ja mummon pelargonia puolestaan sitä lajia kukkanen, jonka terälehdet aukeavat vain öisin kello kolme muutamaksi minuutiksi pysyen muun ajan vuorokaudesta siististi supussa.
MOT.
Kylähullun filosofiaa
Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevi Hotasen päreessä kahleitten laki.
*
herman melvillen bartleby oli kenties hullu ja mielipuoli hänkin, psykootikko, jota vaivasi sielun ’sisäinen ja parantumaton epäjärjestys’
hänen, niin kuin aika monen muunkin kylähullun tuntomerkkejä ovat nukkavieru olemus, joutava seisoskelu kalu paljaana, sekava höpinä matkahuollon kulmilla, hurja monologi puistonpenkillä, sekava huohotus tulevasta kuolosta, sekä terapeuttinen merkitys ympäristölle.
*
Itse olen niin sanottu fallböleläinen kaksio-hullu, joka aivan liian harvoin lähtee kylille kuseskelemaan, mutta sinun laillasi hinku pultsarimaiseen flanööriuteen - lue: kylähulluuteen - saa minut ajoittan näkemään poroporvarilliselta keski- ja yläluokalta kiellettyjä unia, joita itse Jean Francois Godard-Truffautkin kadehtisi.
Sitäpaitsi olen erakkona harjoitellut monologia jo useita vuosia täällä kuolin-kaksiossani. Viime aikoina olen tosin laajentanut repertuaariani ja höpissyt lähes päivittäin sekavia skypeen fantisoimalla kuuntelijan omien tarpeitteni mukaiseksi.
Kuolo on huulillani päivin öin, olemukseni runsas ja kaluakin olen vilautellut - tosin harvoille ja valituille - etten sanoisi kutsutuille, jos tässä on lupa puhua kristillisiä kielikuvia käyttäen.
Että ihan selvää kylähullun ainestahan minusta(kin) löytyy. Ja kylähullu todella on yhteisön terapeutti: eräänlainen hauska syntipukki jo syntyessään etten sanoisi.
PS.
Täytyy lainata tänään kirjastosta Melvillen novellikokoelma Lumotut saaret, josta löytyy tuo Bartleby. Tyyppihän muistuttaa meikäläistä (vastoin tahtoaan) - aivan kuten Ulrich Musilin kirjassa Mies vailla ominaisuuksia (asiat ovat aina samanaikaisesti myös toisin).
Tästä assosioituu mieleeni seuraavaa:
Asiat ovat aina toisin, koska vain sillä tavoin ne voivat olla jotakin itsessään - negatiivisesti - ei positiivisesti. Jos asiat näyttäytyisivät meille vain positiivisesti - vailla havainnon ja haivaitun tarkasteluetäisyyttä, ne eivät voisi ilmetä meille tietoisesti.
Tätä ilmiselvää havainnon/tietoisuuden peruslakia eivät empiristit ymmärrä, koska olettavat voivansa sulkeistaa itsensä havaintotapahtumasta.
Voi vain kysyä: kuka silloin havaitsee, kun havaitsija on sulkeistettu havainnon objektiivisuuden tähden? Havaintovälinekö? Mistä lähtien havaintoväline on havainnut itsenäisesti yhtään mitään? Vastaus: siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi tulkitsemaan sen antamaa sense-dataa.
Mutta tällöin kyseessä ei ole enää puhdas empiirinen havainto (mitä se on?) vaan ontologisen eron ‘parallaksoima’ skemaattinen katse.
*
herman melvillen bartleby oli kenties hullu ja mielipuoli hänkin, psykootikko, jota vaivasi sielun ’sisäinen ja parantumaton epäjärjestys’
hänen, niin kuin aika monen muunkin kylähullun tuntomerkkejä ovat nukkavieru olemus, joutava seisoskelu kalu paljaana, sekava höpinä matkahuollon kulmilla, hurja monologi puistonpenkillä, sekava huohotus tulevasta kuolosta, sekä terapeuttinen merkitys ympäristölle.
*
Itse olen niin sanottu fallböleläinen kaksio-hullu, joka aivan liian harvoin lähtee kylille kuseskelemaan, mutta sinun laillasi hinku pultsarimaiseen flanööriuteen - lue: kylähulluuteen - saa minut ajoittan näkemään poroporvarilliselta keski- ja yläluokalta kiellettyjä unia, joita itse Jean Francois Godard-Truffautkin kadehtisi.
Sitäpaitsi olen erakkona harjoitellut monologia jo useita vuosia täällä kuolin-kaksiossani. Viime aikoina olen tosin laajentanut repertuaariani ja höpissyt lähes päivittäin sekavia skypeen fantisoimalla kuuntelijan omien tarpeitteni mukaiseksi.
Kuolo on huulillani päivin öin, olemukseni runsas ja kaluakin olen vilautellut - tosin harvoille ja valituille - etten sanoisi kutsutuille, jos tässä on lupa puhua kristillisiä kielikuvia käyttäen.
Että ihan selvää kylähullun ainestahan minusta(kin) löytyy. Ja kylähullu todella on yhteisön terapeutti: eräänlainen hauska syntipukki jo syntyessään etten sanoisi.
PS.
Täytyy lainata tänään kirjastosta Melvillen novellikokoelma Lumotut saaret, josta löytyy tuo Bartleby. Tyyppihän muistuttaa meikäläistä (vastoin tahtoaan) - aivan kuten Ulrich Musilin kirjassa Mies vailla ominaisuuksia (asiat ovat aina samanaikaisesti myös toisin).
Tästä assosioituu mieleeni seuraavaa:
Asiat ovat aina toisin, koska vain sillä tavoin ne voivat olla jotakin itsessään - negatiivisesti - ei positiivisesti. Jos asiat näyttäytyisivät meille vain positiivisesti - vailla havainnon ja haivaitun tarkasteluetäisyyttä, ne eivät voisi ilmetä meille tietoisesti.
Tätä ilmiselvää havainnon/tietoisuuden peruslakia eivät empiristit ymmärrä, koska olettavat voivansa sulkeistaa itsensä havaintotapahtumasta.
Voi vain kysyä: kuka silloin havaitsee, kun havaitsija on sulkeistettu havainnon objektiivisuuden tähden? Havaintovälinekö? Mistä lähtien havaintoväline on havainnut itsenäisesti yhtään mitään? Vastaus: siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi tulkitsemaan sen antamaa sense-dataa.
Mutta tällöin kyseessä ei ole enää puhdas empiirinen havainto (mitä se on?) vaan ontologisen eron ‘parallaksoima’ skemaattinen katse.
I know the end is near
Lähtölaskenta alkaa alusta. The end is near but still not here.
*
http://www.youtube.com/watch?v=WIXg9KUiy00
The Sex Pistols, Sid Vicious - My Way
*
My Way (Sanat eroavat alkuperäisestä)
And now, the end is near
And so I face the final curtain
You cunt, i´m not a queer
I´ll state my case, of which i´m certain
I´ve lived a life that´s full
And each and every highway
And yet, much more than this
I did it my way
And yes, i´ve had a few
But then again, too few to mention
But dig, what I have to fo
I´ll see it through with no devotion
Of that, take care and just
Be careful along the highway
And more, much more than this
I did it my way
There were times, i´m sure you knew
When there was nothing fucking else to do
But through it all, when there was doubt
I shot it up or kicked it out
I fought the just as before
And did it my way
Knocked out in bed last night
I´ve had my fill, my share of looting
And now, the tears subside
I find it all so amusing
To think, I killed a cat
And may I say, oh no, not their way
But no, no, not me
I did it my way
For what is a brat, what has he got
When he finds out that he cannot
Say the things he truly thinks
But only the words, not what he feels
The record shows, i´ve got no clothes
And did it my way
*
http://www.youtube.com/watch?v=WIXg9KUiy00
The Sex Pistols, Sid Vicious - My Way
*
My Way (Sanat eroavat alkuperäisestä)
And now, the end is near
And so I face the final curtain
You cunt, i´m not a queer
I´ll state my case, of which i´m certain
I´ve lived a life that´s full
And each and every highway
And yet, much more than this
I did it my way
And yes, i´ve had a few
But then again, too few to mention
But dig, what I have to fo
I´ll see it through with no devotion
Of that, take care and just
Be careful along the highway
And more, much more than this
I did it my way
There were times, i´m sure you knew
When there was nothing fucking else to do
But through it all, when there was doubt
I shot it up or kicked it out
I fought the just as before
And did it my way
Knocked out in bed last night
I´ve had my fill, my share of looting
And now, the tears subside
I find it all so amusing
To think, I killed a cat
And may I say, oh no, not their way
But no, no, not me
I did it my way
For what is a brat, what has he got
When he finds out that he cannot
Say the things he truly thinks
But only the words, not what he feels
The record shows, i´ve got no clothes
And did it my way
August 24, 2008
Since I've Been Loving You
No excuses.
http://www.youtube.com/watch?v=ryZCHb1W8OI&feature=related
Since I've Been Loving You- Led Zeppelin
http://www.youtube.com/watch?v=ryZCHb1W8OI&feature=related
Since I've Been Loving You- Led Zeppelin
Babe I'm Gonna Leave You
No excuses.
*
http://www.youtube.com/watch?v=umBYTR1-PZY&feature=related
Babe I'm Gonna Leave You - Led Zeppelin
*
http://www.youtube.com/watch?v=umBYTR1-PZY&feature=related
Babe I'm Gonna Leave You - Led Zeppelin
Rauhattoman rukous
Minä tääl' olen vieras, vieras vaan
olen ollut alusta saakka
ovat minulle outoja laaksot maan
ja outo on elämän taakka
minä kuljin ja katsoin ja kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa
minä kuljin kumpuja itkusuin
ja itkin ihmisrukkaa
Me soudamme haahta haurasta,
jonk ympärillä aallot ne pauhaa
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa
tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista jo pettää
mikä riemu se koskaan päällä maan,
on päättynyt kyynelettä
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka kulkenut täällä ei harhaan
mikä hyvä se on koskaan hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan
kun ystävän sa parhaan kohtasit,
jo aika on hyvästi heittää
ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta jo peittää
Kilvan kulkisin kumartamaan,
sua turhan tietoni aatteet
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet
mun henkeni tietäjät harmaapäät,
erämaita ne etsien käypi
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi
Minä lapsena vanhaksi vanhenin,
en nuor ole koskaan ollut
toki kerran keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut
Olen väsynyt lauluni valheeseen,
Herra tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
Eino Leino
olen ollut alusta saakka
ovat minulle outoja laaksot maan
ja outo on elämän taakka
minä kuljin ja katsoin ja kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa
minä kuljin kumpuja itkusuin
ja itkin ihmisrukkaa
Me soudamme haahta haurasta,
jonk ympärillä aallot ne pauhaa
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa
tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista jo pettää
mikä riemu se koskaan päällä maan,
on päättynyt kyynelettä
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka kulkenut täällä ei harhaan
mikä hyvä se on koskaan hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan
kun ystävän sa parhaan kohtasit,
jo aika on hyvästi heittää
ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta jo peittää
Kilvan kulkisin kumartamaan,
sua turhan tietoni aatteet
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet
mun henkeni tietäjät harmaapäät,
erämaita ne etsien käypi
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi
Minä lapsena vanhaksi vanhenin,
en nuor ole koskaan ollut
toki kerran keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut
Olen väsynyt lauluni valheeseen,
Herra tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
Eino Leino
Joka haluaa kaiken, ei saa mitään - siis...
Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton, ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on. (Eino Leino)
*
http://www.youtube.com/watch?v=dcVcwwo8QFE&feature=related
Jeanne Moreau - Le Tourbillon De La Vie (in Jules and Jim)
*
Varjele Herra mun järkeäin
Oi, varjele Herra mun järkeäin
mua varjele hullun yöstä,
mua kurita, mut älä anna mun
näin elävänä hautaan syöstä.
Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton,
ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on.
Herra varjele järkeni valo!
Minä kuulen ääniä kummia,
joit' toiset eivät kuule,
ja vaikka mä paljon syntiä tein,
niin paatuneeks' älä luule.
Ei aina ole huono, ken tällä lankeaa,
voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa.
Herra varjele järkeni valo!
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Jules_and_Jim
Eino Leino ~ Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät
*
http://www.youtube.com/watch?v=dcVcwwo8QFE&feature=related
Jeanne Moreau - Le Tourbillon De La Vie (in Jules and Jim)
*
Varjele Herra mun järkeäin
Oi, varjele Herra mun järkeäin
mua varjele hullun yöstä,
mua kurita, mut älä anna mun
näin elävänä hautaan syöstä.
Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton,
ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on.
Herra varjele järkeni valo!
Minä kuulen ääniä kummia,
joit' toiset eivät kuule,
ja vaikka mä paljon syntiä tein,
niin paatuneeks' älä luule.
Ei aina ole huono, ken tällä lankeaa,
voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa.
Herra varjele järkeni valo!
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Jules_and_Jim
Eino Leino ~ Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät
Etsin jotain, mikä meiltä unohtunut on, minkä löytää mä avullasi voisin
SYYSLAULU
HTML-versio
1. Kotimatka pitkä niin, ei vastaan tulijaa,
illat sammuvat kylmään hämäryyteen.
Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa
syksyiltani yksinäisyyteen.
Kas pimeähän saa sitä ajattelemaan,
mitä muuten ei muistaisi lainkaan.
Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan,
miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.
Kiirehdi, rakkain, jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie.
2. Etsin jotain, mikä meiltä unohtunut on,
minkä löytää mä avullasi voisin.
On kesä lyhyt niin kuin haave saavuttamaton
siitä, mikä oisi voinut olla toisin.
Kai tulet pian ennen kuin pimeään mä jään,
eihän kaikki kai ole mennyt hukkaan.
Jos löytäisimme toisemme, silloin ehkä nään
keinon, jolla vielä kaiken saamme kukkaan.
Kiirehdi rakkain...
3. Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin,
nyt jo turhaan sä kysyt, minne vie tää.
Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin,
mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.
Nyt majakat me näämme, kun myrsky raivoaa,
tuuli vaahtopäiden äänen tänne kantaa.
Ja tärkeintä on sydämemme ääntä noudattaa
ja kaikkemme toisillemme antaa.
Kiirehdi rakkain...
*
http://www.youtube.com/watch?v=XZUZBWo4Dnc
Bo Andersson - Höstvisa (1969)
HTML-versio
1. Kotimatka pitkä niin, ei vastaan tulijaa,
illat sammuvat kylmään hämäryyteen.
Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa
syksyiltani yksinäisyyteen.
Kas pimeähän saa sitä ajattelemaan,
mitä muuten ei muistaisi lainkaan.
Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan,
miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.
Kiirehdi, rakkain, jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie.
2. Etsin jotain, mikä meiltä unohtunut on,
minkä löytää mä avullasi voisin.
On kesä lyhyt niin kuin haave saavuttamaton
siitä, mikä oisi voinut olla toisin.
Kai tulet pian ennen kuin pimeään mä jään,
eihän kaikki kai ole mennyt hukkaan.
Jos löytäisimme toisemme, silloin ehkä nään
keinon, jolla vielä kaiken saamme kukkaan.
Kiirehdi rakkain...
3. Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin,
nyt jo turhaan sä kysyt, minne vie tää.
Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin,
mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.
Nyt majakat me näämme, kun myrsky raivoaa,
tuuli vaahtopäiden äänen tänne kantaa.
Ja tärkeintä on sydämemme ääntä noudattaa
ja kaikkemme toisillemme antaa.
Kiirehdi rakkain...
*
http://www.youtube.com/watch?v=XZUZBWo4Dnc
Bo Andersson - Höstvisa (1969)
August 23, 2008
Hegel, mielialahäiriö ja tahto
Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin päreessäni Ensi silmäyksellä - vastoin tahtoaan.
*
I
Hegelin ajattelun ytimestä löytyy (maailman-) hengen inkarnaatio.
Siten voidaan sanoa, että Hegelin selitysmalli yhteiskuntien ja kulttuurien synnystä perustuu metafyysisen, abstraktis-energeettisen idean aktualisoitumiseen/prosessoitumiseen (vrt. uusplatonismin emanaatio) yhteiskunnallis-materiaalisena ilmiönä - kuitenkin niin, että immanenssi itsessään sisältää yhä myös transsendentin potentiaalinsa, vaikka näyttäytyykin pelkästään tämänpuoleisena (panenteismi).
Maailmanhenki on absoluuttista ja siten ikuisen Tahdon lihaksituloa. Yksilöllinen tahto on alisteinen ikuiselle, ja se todellistuu Hegelillä ihmisen ajattelussa, jonka logiikkaa hän pohtii muutoksen paradoksaalisuutena (negaatioina) oivaltaen sen seikan, että ajattelu ei koskaan voi olla pelkästään positiivista (havainnon kasautumista) vaan toimii pikemminkin vastakohtaisuuksien, kieltämisten ja nurinkääntämisten kautta.
On syytä toistaa ja muistuttaa etenkin empiristi-luupäille, että Hegelin malli on puhtaasti metafyysis-metodologinen - siis ajattelua koskeva. Se ei pyri todistamaan suoraan empirian kautta mitään vaan spekuloi järjen mahdollistamilla käsitteillä ja järjen sisäisellä logiikalla.
Siten Hegelin dialektiikka ja logiikka edustaa ns. psykologismia, vaikkei olekaan täyttä panlogismia (ks. kuitenkin linkki) kuten vastustajat väittävät.
*
Spinozan panteismi on malliesimerkki siitä, miten yksinomaan rationaalinen, metafyysis-looginen päättely voi selittää maailman olemassaolon ja sen muutoshakuisuuden (emanaatio-periaate) implikoiden kuitenkin empiirisen todellisuuden lähtökohdakseen.
Englantilainen empirismi sen sijaan pitää logiikkaa vain välineenä, jolla empiriaa hahmotetaan.
Tähän sisältyy oletus, että empiria olisi logiikalle/järjelle jotain sellaisenaan annettua ja itsessään ongelmatonta, mutta jo 'konfirmaatioholistinen empiristi' W. v. O Quine osoitti 1950-luvulla vakuuttavasti, että tällainen ajattelutapa on itsessään metafyysisen.
Havainnot ovat kantilaisittain (Quine oli siis kuitenkin empiristi, ks. linkki) aina teoriapitoisia, jos on lupa käyttää kulunutta modernin filosofian klisheetä.
II
Mielialahäiriöt ovat todellisia ilmiöitä, mutta niiden selittäminen ei ole 'todellista' vaan sosiaalinen konstruktio: vallitsevien uskomus- ja ajattelujärjelmien - foucaltilaisittain: epistemen, sisällä tehtyjä arviointeja psyykkisen epävakauden tiloista.
III
Tahdosta riippumaton hoito on medikaalis-juridinen ilmaus, jolla viitataan hoitoonottopäätökseen, joka perustuu siihen, että henkilö on toiminut ja toimii vastoin omaa ja muitten etua, itseään ja muita vahingoittaen, tiedostamatta ehkä lainkaan tekojensa motiiveja ja/tai seurauksia.
Tahdosta riippumaton hoito on pakkohoitoa, jonka perusteita - siis viime kädessä omia tekojaan/motiiveitaan - henkilö ei itse ymmärrä. Näin ollen hän ei ole vastuussa teoistaan.
Kyseinen henkilö eroaa siten oleellisesti 'normaalista' rikollisesta, jonka katsotaan tietävän, mitä hän tekee ja miksi, jolloin myös rangaistuspäätös koskee pelkästään henkilön vapausoikeuksia eikä hänen persoonallista arviointikykyään kuten psykiatrista pakkohoitopäätöstä tehtäessä tai vankimielisairaalaan tuomittaessa on laita.
Kyse ei siis ole siitä, puuttuuko henkilöltä tahtoa vai ei vaan siitä, mikä on hänen tahtonsa 'rationaalinen laatu' - toisin sanoen psykkinen tilansa.
*
http://runeberg.org/pieni/3/0354.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Willard_Van_Orman_Quine
*
I
Hegelin ajattelun ytimestä löytyy (maailman-) hengen inkarnaatio.
Siten voidaan sanoa, että Hegelin selitysmalli yhteiskuntien ja kulttuurien synnystä perustuu metafyysisen, abstraktis-energeettisen idean aktualisoitumiseen/prosessoitumiseen (vrt. uusplatonismin emanaatio) yhteiskunnallis-materiaalisena ilmiönä - kuitenkin niin, että immanenssi itsessään sisältää yhä myös transsendentin potentiaalinsa, vaikka näyttäytyykin pelkästään tämänpuoleisena (panenteismi).
Maailmanhenki on absoluuttista ja siten ikuisen Tahdon lihaksituloa. Yksilöllinen tahto on alisteinen ikuiselle, ja se todellistuu Hegelillä ihmisen ajattelussa, jonka logiikkaa hän pohtii muutoksen paradoksaalisuutena (negaatioina) oivaltaen sen seikan, että ajattelu ei koskaan voi olla pelkästään positiivista (havainnon kasautumista) vaan toimii pikemminkin vastakohtaisuuksien, kieltämisten ja nurinkääntämisten kautta.
On syytä toistaa ja muistuttaa etenkin empiristi-luupäille, että Hegelin malli on puhtaasti metafyysis-metodologinen - siis ajattelua koskeva. Se ei pyri todistamaan suoraan empirian kautta mitään vaan spekuloi järjen mahdollistamilla käsitteillä ja järjen sisäisellä logiikalla.
Siten Hegelin dialektiikka ja logiikka edustaa ns. psykologismia, vaikkei olekaan täyttä panlogismia (ks. kuitenkin linkki) kuten vastustajat väittävät.
*
Spinozan panteismi on malliesimerkki siitä, miten yksinomaan rationaalinen, metafyysis-looginen päättely voi selittää maailman olemassaolon ja sen muutoshakuisuuden (emanaatio-periaate) implikoiden kuitenkin empiirisen todellisuuden lähtökohdakseen.
Englantilainen empirismi sen sijaan pitää logiikkaa vain välineenä, jolla empiriaa hahmotetaan.
Tähän sisältyy oletus, että empiria olisi logiikalle/järjelle jotain sellaisenaan annettua ja itsessään ongelmatonta, mutta jo 'konfirmaatioholistinen empiristi' W. v. O Quine osoitti 1950-luvulla vakuuttavasti, että tällainen ajattelutapa on itsessään metafyysisen.
Havainnot ovat kantilaisittain (Quine oli siis kuitenkin empiristi, ks. linkki) aina teoriapitoisia, jos on lupa käyttää kulunutta modernin filosofian klisheetä.
II
Mielialahäiriöt ovat todellisia ilmiöitä, mutta niiden selittäminen ei ole 'todellista' vaan sosiaalinen konstruktio: vallitsevien uskomus- ja ajattelujärjelmien - foucaltilaisittain: epistemen, sisällä tehtyjä arviointeja psyykkisen epävakauden tiloista.
III
Tahdosta riippumaton hoito on medikaalis-juridinen ilmaus, jolla viitataan hoitoonottopäätökseen, joka perustuu siihen, että henkilö on toiminut ja toimii vastoin omaa ja muitten etua, itseään ja muita vahingoittaen, tiedostamatta ehkä lainkaan tekojensa motiiveja ja/tai seurauksia.
Tahdosta riippumaton hoito on pakkohoitoa, jonka perusteita - siis viime kädessä omia tekojaan/motiiveitaan - henkilö ei itse ymmärrä. Näin ollen hän ei ole vastuussa teoistaan.
Kyseinen henkilö eroaa siten oleellisesti 'normaalista' rikollisesta, jonka katsotaan tietävän, mitä hän tekee ja miksi, jolloin myös rangaistuspäätös koskee pelkästään henkilön vapausoikeuksia eikä hänen persoonallista arviointikykyään kuten psykiatrista pakkohoitopäätöstä tehtäessä tai vankimielisairaalaan tuomittaessa on laita.
Kyse ei siis ole siitä, puuttuuko henkilöltä tahtoa vai ei vaan siitä, mikä on hänen tahtonsa 'rationaalinen laatu' - toisin sanoen psykkinen tilansa.
*
http://runeberg.org/pieni/3/0354.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Willard_Van_Orman_Quine
Tositarkoituksella
Henkilökohtaista-palsta
(Linkkilisäys klo: 23.20)
Olen moderni, miehen ja naisen tasa-arvoa kannattava, ihmissuhdekoulutuksen saanut herra 55 ja etsin itsensä sopivan ikäiseksi kokemiaan naaraspuolisia henkilöitä tositarkoituksella.
Olisitko niin hyvä, että jättäisit jäljen tärkeimmistä tiedoistasi (mm. ikä, ammatti, puh.num.), harrastuksistasi ja ominaisuuksistasi (esim. luonne, hiusten ym. väri) blogini kommenttilaatikkoon, niin otan sinuun yhteyttä kännykälläni arki-iltaisin klo: 22-23 tai viikonloppuisin klo: 23-24, jos olet läpäissyt ensimmäisen testivaiheeni kriteerit.
Toisessa testivaiheessa voit jo lähettää minulle kuvasi/kuviasi (kaikista näkökulmista), ja jos valkkaan sinut yhä vielä jatkoon, niin voimme ehkä tavata Fallbölen kasvisruokaravintolassa yhteisen illallisen merkeissä. Lähempiä tietoja saat viikkoa ennen valintaasi skypen kautta. (Onhan sulla skype?)
Viimeisessä testivaiheessa voitkin jo tulla käymään luonani, mikäli katson sinut sopivaksi suunnittelemaan makuuhuoneeni sisustusta ja puuhastelemaan kanssani muuta mukavaa.
Luottamuksellisesti Sinun Herra 55, Fallböle, Helsingfors
*
Alta löydät esittelyvideoni.
http://www.youtube.com/watch?v=joFYfHYCE9o
Herra 55 esittäytyy
http://www.youtube.com/watch?v=_wixPHTmGr4
Herra 55:n ehdotuksia
http://www.youtube.com/watch?v=uEfhOWtUfWY&feature=related
Herra 55 käy kuumana
http://www.youtube.com/watch?v=xK7A6imoDc4&feature=related
Herra 55 iskemässä
(Linkkilisäys klo: 23.20)
Olen moderni, miehen ja naisen tasa-arvoa kannattava, ihmissuhdekoulutuksen saanut herra 55 ja etsin itsensä sopivan ikäiseksi kokemiaan naaraspuolisia henkilöitä tositarkoituksella.
Olisitko niin hyvä, että jättäisit jäljen tärkeimmistä tiedoistasi (mm. ikä, ammatti, puh.num.), harrastuksistasi ja ominaisuuksistasi (esim. luonne, hiusten ym. väri) blogini kommenttilaatikkoon, niin otan sinuun yhteyttä kännykälläni arki-iltaisin klo: 22-23 tai viikonloppuisin klo: 23-24, jos olet läpäissyt ensimmäisen testivaiheeni kriteerit.
Toisessa testivaiheessa voit jo lähettää minulle kuvasi/kuviasi (kaikista näkökulmista), ja jos valkkaan sinut yhä vielä jatkoon, niin voimme ehkä tavata Fallbölen kasvisruokaravintolassa yhteisen illallisen merkeissä. Lähempiä tietoja saat viikkoa ennen valintaasi skypen kautta. (Onhan sulla skype?)
Viimeisessä testivaiheessa voitkin jo tulla käymään luonani, mikäli katson sinut sopivaksi suunnittelemaan makuuhuoneeni sisustusta ja puuhastelemaan kanssani muuta mukavaa.
Luottamuksellisesti Sinun Herra 55, Fallböle, Helsingfors
*
Alta löydät esittelyvideoni.
http://www.youtube.com/watch?v=joFYfHYCE9o
Herra 55 esittäytyy
http://www.youtube.com/watch?v=_wixPHTmGr4
Herra 55:n ehdotuksia
http://www.youtube.com/watch?v=uEfhOWtUfWY&feature=related
Herra 55 käy kuumana
http://www.youtube.com/watch?v=xK7A6imoDc4&feature=related
Herra 55 iskemässä
Käännetään puukkoa haavassa - ah miten se sattuukaan!
Pettäjän tie. Nyt en kerta kaikkiaan osaa sanoa itkisinkö vai nauraisinko. Ehkä siis teen molempia yhtä aikaa.
*
Sorry Ron - I didn't mean it really. But however - the context is not wrong - I really meant it.
*
http://www.youtube.com/watch?v=ldKzVSmI4pM&feature=related
Pettäjän tie
Vanha hitti tangolaulaja Taisto Ahlgrenin muistolle. Tango singer Taisto Ahlgren passed away 7th June 2008. This video hopes to serve as a commemoration.
*
Aboard Air Force One
March 4 1983
Dear First Lady
I know tradition has it that on this morning I place cards. Happy Anniversary cards on your breakfast tray. But things are somewhat mixed up. I substituted a gift & delivered it a few weeks ago.
Still this is the day, the day that marks 31 years of such happiness as comes to few men. I told you once that it was like an adolescent's dream of what marriage should be like. That hasn't changed.
You know I love the ranch but these last two days made it plain. I only love it when you are there. Come to think of it that's true of every place & every time. When you aren't there I'm no place, just lost in time & space.
I more than love you, I'm not whole without you. You are life itself to me. When you are gone I'm waiting for you to return so I can start living again.
Happy Anniversary & thank you for 31 wonderful years.
I love you
Your Grateful Husband
*
http://www.theromantic.com/LoveLetters/reagan.htm
*
Sorry Ron - I didn't mean it really. But however - the context is not wrong - I really meant it.
*
http://www.youtube.com/watch?v=ldKzVSmI4pM&feature=related
Pettäjän tie
Vanha hitti tangolaulaja Taisto Ahlgrenin muistolle. Tango singer Taisto Ahlgren passed away 7th June 2008. This video hopes to serve as a commemoration.
*
Aboard Air Force One
March 4 1983
Dear First Lady
I know tradition has it that on this morning I place cards. Happy Anniversary cards on your breakfast tray. But things are somewhat mixed up. I substituted a gift & delivered it a few weeks ago.
Still this is the day, the day that marks 31 years of such happiness as comes to few men. I told you once that it was like an adolescent's dream of what marriage should be like. That hasn't changed.
You know I love the ranch but these last two days made it plain. I only love it when you are there. Come to think of it that's true of every place & every time. When you aren't there I'm no place, just lost in time & space.
I more than love you, I'm not whole without you. You are life itself to me. When you are gone I'm waiting for you to return so I can start living again.
Happy Anniversary & thank you for 31 wonderful years.
I love you
Your Grateful Husband
*
http://www.theromantic.com/LoveLetters/reagan.htm
Se jokin sinulla on - huonon huumorin pohjanoteeraus
Etsiskelin vuosien mittaan tekemiäni demoäänityksiä ja löysin tämän. Oh - my soul!
'Musiikki?' ei välttämättä tee oikeutta runoilija Dylan Thomasille ja hänen rakkauskirjeelleen, mutta eikös Thomaskin sentään ollut huumorimiehiä sieltä rankimmasta päästä. Kyllä hän ymmärtää ja nauraa kanssani - ennenkaikkea itselleen kuten minäkin.
*
http://www.youtube.com/watch?v=8rFpdJqBcgA
Se jokin sinulla on
*
March 16, 1950
Cat: my cat: If only you would write to me: My love, oh Cat.
This is not, as it seems from the address above, a dive, a joint, saloon, etc. but the honourable & dignified headquarters of the dons of the University of Chicago.
I love you. That is all I know. But all I know, too, is that I am writing into space: the kind of dreadful, unknown space I am just going to enter. I am going to Iowa, Illinois, Idaho, Indindiana, but these, though mis-spelt, 'are' on the map. You are not.
Have you forgotten me? I am the man you used to say you loved. I used to sleep in your arms - do you remember? But you never write. You are perhaps mindless of me. I am not of you. I love you.
There isn't a moment of any hideous day when I do not say to myself. 'It will be alright. I shall go home. Caitlin loves me. I love Caitlin.' But perhaps you have forgotten. If you have forgotten, or lost your affection for me, please, my Cat, let me know. I Love You.
Dylan
Dylan Thomas, Welsh poet, to his wife Caitlin while he was on a reading tour in North America.
*
www.theromantic.com/LoveLetters/thomasdylan.htm
'Musiikki?' ei välttämättä tee oikeutta runoilija Dylan Thomasille ja hänen rakkauskirjeelleen, mutta eikös Thomaskin sentään ollut huumorimiehiä sieltä rankimmasta päästä. Kyllä hän ymmärtää ja nauraa kanssani - ennenkaikkea itselleen kuten minäkin.
*
http://www.youtube.com/watch?v=8rFpdJqBcgA
Se jokin sinulla on
*
March 16, 1950
Cat: my cat: If only you would write to me: My love, oh Cat.
This is not, as it seems from the address above, a dive, a joint, saloon, etc. but the honourable & dignified headquarters of the dons of the University of Chicago.
I love you. That is all I know. But all I know, too, is that I am writing into space: the kind of dreadful, unknown space I am just going to enter. I am going to Iowa, Illinois, Idaho, Indindiana, but these, though mis-spelt, 'are' on the map. You are not.
Have you forgotten me? I am the man you used to say you loved. I used to sleep in your arms - do you remember? But you never write. You are perhaps mindless of me. I am not of you. I love you.
There isn't a moment of any hideous day when I do not say to myself. 'It will be alright. I shall go home. Caitlin loves me. I love Caitlin.' But perhaps you have forgotten. If you have forgotten, or lost your affection for me, please, my Cat, let me know. I Love You.
Dylan
Dylan Thomas, Welsh poet, to his wife Caitlin while he was on a reading tour in North America.
*
www.theromantic.com/LoveLetters/thomasdylan.htm
Loveletter für Elise
Ludvig van Beethovenin salainen rakkaus.
*
http://www.youtube.com/watch?v=4n5ZSqMU0Jw
Atsuko Seta plays Beethoven für Elise. Live Recording in Toyono Jubel Hall 2007.
*
Ludwig van Beethoven (1770-1827), one of history's most famous and mysterious composers died at the age of 57 with one great secret. Upon his death, a love letter was found among his possessions. It was written to an unknown woman who Beethoven simply called his 'Immortal Beloved'.
The world may never put a face with this mysterious woman or know the circumstances of their affair and his letters are all that is left of a love as intensely passionate as the music for which Beethoven became famous. Compositions such as the Moonlight Sonata as well as Beethoven's many symphonies express eloquently the tragedy of arelationship never publicly realized.
July 6, 1806
My angel, my all, my very self -- only a few words today and at that with your pencil -- not till tomorrow will my lodgings be definitely determined upon -- what a useless waste of time. Why this deep sorrow where necessity speaks -- can our love endure except through sacrifices -- except through not demanding everything -- can you change it that you are not wholly mine, I not wholly thine?
Oh, God! look out into the beauties of nature and comfort yourself with that which must be -- love demands everything and that very justly -- that it is with me so far as you are concerned, and you with me. If we were wholly united you would feel the pain of it as little as I!
Now a quick change to things internal from things external. We shall surely see each other; moreover, I cannot communicate to you the observations I have made during the last few days touching my own life -- if our hearts were always close together I would make none of the kind. My heart is full of many things to say to you - Ah! -- there are moments when I feel that speech is nothing after all -- cheer up -- remain my true, only treasure, my all as I am yours; the gods must send us the rest that which shall be best for us.
Your faithful,
Ludwig
*
http://www.theromantic.com/LoveLetters/beethoven.htm
*
http://www.youtube.com/watch?v=4n5ZSqMU0Jw
Atsuko Seta plays Beethoven für Elise. Live Recording in Toyono Jubel Hall 2007.
*
Ludwig van Beethoven (1770-1827), one of history's most famous and mysterious composers died at the age of 57 with one great secret. Upon his death, a love letter was found among his possessions. It was written to an unknown woman who Beethoven simply called his 'Immortal Beloved'.
The world may never put a face with this mysterious woman or know the circumstances of their affair and his letters are all that is left of a love as intensely passionate as the music for which Beethoven became famous. Compositions such as the Moonlight Sonata as well as Beethoven's many symphonies express eloquently the tragedy of arelationship never publicly realized.
July 6, 1806
My angel, my all, my very self -- only a few words today and at that with your pencil -- not till tomorrow will my lodgings be definitely determined upon -- what a useless waste of time. Why this deep sorrow where necessity speaks -- can our love endure except through sacrifices -- except through not demanding everything -- can you change it that you are not wholly mine, I not wholly thine?
Oh, God! look out into the beauties of nature and comfort yourself with that which must be -- love demands everything and that very justly -- that it is with me so far as you are concerned, and you with me. If we were wholly united you would feel the pain of it as little as I!
Now a quick change to things internal from things external. We shall surely see each other; moreover, I cannot communicate to you the observations I have made during the last few days touching my own life -- if our hearts were always close together I would make none of the kind. My heart is full of many things to say to you - Ah! -- there are moments when I feel that speech is nothing after all -- cheer up -- remain my true, only treasure, my all as I am yours; the gods must send us the rest that which shall be best for us.
Your faithful,
Ludwig
*
http://www.theromantic.com/LoveLetters/beethoven.htm
I Love You Too Much
Loisteliaan syvä ja tunteikas sähkökitarasoolo klassisesta rakkauslaulusta. Alla George Bernard Shaw'n runomuotoinen rakkauskirje Beatrice Campbellille.
*
http://www.youtube.com/watch?v=HN0_af7AD8Y&feature=related
Santana - I love Too Much.
*
February 27, 1913.
To ‘Stella’ Beatrice Campbell
I want my rapscallionly fellow vagabond.
I want my dark lady. I want my angel -
I want my tempter.
I want my Freia with her apples.
I want the lighter of my seven lamps of beauty, honour,
laughter, music, love, life and immortality ... I want
my inspiration, my folly, my happiness,
my divinity, my madness, my selfishness,
my final sanity and sanctification,
my transfiguration, my purification,
my light across the sea,
my palm across the desert,
my garden of lovely flowers,
my million nameless joys,
my day’s wage,
my night’s dream,
my darling and
my star...
George Bernard Shaw
*
http://www.theromantic.com/LoveLetters/shaw.htm
*
http://www.youtube.com/watch?v=HN0_af7AD8Y&feature=related
Santana - I love Too Much.
*
February 27, 1913.
To ‘Stella’ Beatrice Campbell
I want my rapscallionly fellow vagabond.
I want my dark lady. I want my angel -
I want my tempter.
I want my Freia with her apples.
I want the lighter of my seven lamps of beauty, honour,
laughter, music, love, life and immortality ... I want
my inspiration, my folly, my happiness,
my divinity, my madness, my selfishness,
my final sanity and sanctification,
my transfiguration, my purification,
my light across the sea,
my palm across the desert,
my garden of lovely flowers,
my million nameless joys,
my day’s wage,
my night’s dream,
my darling and
my star...
George Bernard Shaw
*
http://www.theromantic.com/LoveLetters/shaw.htm
August 22, 2008
Muutos on tulossa - aivan varmasti
Tiedän, että näin ei voi jatkua. Minun on muututtava sisäisesti. Meidän kaikkien on muututtava sisäisesti. Muussa tapauksessa tuhoamme toistemme psyykkisen ja sosiaalisen olemassaolon edellytykset.
*
http://www.youtube.com/watch?v=QUULrCJvwBQ
Sam Cooke - A Change Is Gonna Come
The legendary Sam Cooke sings A Change Is Gonna Come, a song he wrote about the injustice in America. Sam was shot dead at the age of 33 by a hotel manager who claimed he threatened her. It was ruled justifiable homicide. She took out one of the greatest voices this world has ever had at such an early age. I hope you enjoy this masterpiece that was released after his death.
I was born by the river in a little tent
Oh and just like the river I've been running ever since
It's been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will
It's been too hard living but I'm afraid to die
Cause I don't know what's up there beyond the sky
It's been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will
I go to the movie and I go downtown
Somebody keep telling me don't hang around
It's been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will
Then I go to my brother
And I say brother help me please
But he winds up knocking me
Back down on my knees
Ohhhhh....
There been times that I thought I couldn't last for long
But now I think I'm able to carry on
It's been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will
*
http://www.youtube.com/watch?v=QUULrCJvwBQ
Sam Cooke - A Change Is Gonna Come
The legendary Sam Cooke sings A Change Is Gonna Come, a song he wrote about the injustice in America. Sam was shot dead at the age of 33 by a hotel manager who claimed he threatened her. It was ruled justifiable homicide. She took out one of the greatest voices this world has ever had at such an early age. I hope you enjoy this masterpiece that was released after his death.
I was born by the river in a little tent
Oh and just like the river I've been running ever since
It's been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will
It's been too hard living but I'm afraid to die
Cause I don't know what's up there beyond the sky
It's been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will
I go to the movie and I go downtown
Somebody keep telling me don't hang around
It's been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will
Then I go to my brother
And I say brother help me please
But he winds up knocking me
Back down on my knees
Ohhhhh....
There been times that I thought I couldn't last for long
But now I think I'm able to carry on
It's been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will
Muisto
Pilvet tippuvat niskaani, linnut lentävät parvissa kuin viimeistä päivää, mieleni on kääntynyt ylösalaisin vinoksi, enkä usko enää mihinkään - en edes siihen ei-mihinkään, johon uskoin vielä eilen. Kunpa pystyisin elämään vain yhdessä hetkessä - siinä, jota ei koskaan tule, ja joka ei koskaan ole ollut. Mutta se on liian myöhäistä - juuri nyt. Juuri nyt kaikki on liian myöhäistä...
*
http://www.youtube.com/watch?v=yJ5IiM0dpj4&feature=related
Vihreän joen rannalla (kauan sitten). Eppu Normaali - Raumanmeren juhannus 2002.
Kiikkustuolissa istun,
ja sinua muistelen
muistini tylsillä luistimilla
luoksesi luistelen
siihen kesän kauan kauan sitten
syksyksi kääntyneeseen
ja oman hahmoni ensirakkauden
poltteessa nääntyneseen
Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen ensimmäisen yhteisen
Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei ja joelle sanoin hei
minne meet minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljen rantaasi pitkin, hei hei
Silmäni kyyneleen suolaisen,
muistoni toi kai sen
kun aina muistossani uudestaan
viereesi oikaisen
Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen
ensimmäisen yhteisen
Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei
ja joelle sanoin hei minne meet
minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljen rantaasi pitkin, hei hei
*
http://www.youtube.com/watch?v=yJ5IiM0dpj4&feature=related
Vihreän joen rannalla (kauan sitten). Eppu Normaali - Raumanmeren juhannus 2002.
Kiikkustuolissa istun,
ja sinua muistelen
muistini tylsillä luistimilla
luoksesi luistelen
siihen kesän kauan kauan sitten
syksyksi kääntyneeseen
ja oman hahmoni ensirakkauden
poltteessa nääntyneseen
Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen ensimmäisen yhteisen
Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei ja joelle sanoin hei
minne meet minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljen rantaasi pitkin, hei hei
Silmäni kyyneleen suolaisen,
muistoni toi kai sen
kun aina muistossani uudestaan
viereesi oikaisen
Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen
ensimmäisen yhteisen
Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei
ja joelle sanoin hei minne meet
minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljen rantaasi pitkin, hei hei
Ensi silmäyksellä - vastoin tahtoaan
Kielimafian porukka vierailee täällä aika ajoin, tekee lisäyksiä, korjauksia ja bongailee typoja. Viimeksi 23.8.
*
Tunsin kerran miehen, joka teki kaiken vastoin tahtoaan.
Mies kävi töissä vastoin tahtoaan. Hän söi vastoin tahtoaan. Hän ryyppäsi itsensä humalaan vastoin tahtoaan. Hän nukkui vastoin tahtoaan. Hän oli hereillä vastoin tahtoaan. Hän oli ystävällinen ihmisille vastoin tahtoaan. Hän hakkui naapureita vastoin tahtoaan. Hän jopa rakasteli vastoin tahtoaan - intohimoisesti mutta yhä silti vastoin tahtoaan. Hän nyt vain kerta kaikkiaan eli koko elämäänsä vastoin tahtoaan. Sillä olihan hän syntynyt vastoin tahtoaan ja tulisi kuolemaankin vastoin tahtoaan.
*
Kerron tarkemmin siitä, miten tämä merkillinen ihminen - kutsukaamme häntä herra P:ksi - sattumalta rakastui vastoin tahtoaan.
Mies oli ollut sähköpostiyhteydessä erään naisen kanssa jonkin aikaa - vastoin tahtoaan. Viimein hän alkoi keskustella tämän femme fatalen kanssa skypessä - jopa tuntikausia/vrk - vastoin tahtoaan. Vastentahtoisesti hän olikin sitten rakastunut ko. femmeen maanisen tulisieluisesti, koska depressioon taipuvaisena sairasti vastoin tahtoaan mielialan bipolaarista oireyhtymää kuten kaukainen sukulaissielunsa Stephen Fry.
Viimein lähestyi kohtalon päivä, jolloin hän ja hänen skype-rakkautensa kohtasivat toisensa. Mies tapasi naisen tietenkin vastoin tahtoaan - tasan päinvastoin kuin nainen, joka teki kaikki asiat vain omasta tahdostaan (ks. PS.).
............
Tässä tapauksessa kävi niin, että nainen saapui sovitusti miehen luo, ja silloin molemmat tietenkin katsahtivat ensimmäisen kerran livenä toisiaan silmiin ulko-ovella. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan.
Mutta jo ensimmäisen katsekontaktin ja ensimmäisten halausten jälkeen kummankin osapuolen emotionaalis-kokemuksellisesta aivolokerosta kuului äänettömästi joskin lujaa: bang ja vielä kerran bang! Kolmannen kerran kuului sitten lopullinen Big Bang!
Big Bangin jälkeen kiihkeitten sähköpostien ja vieläkin kiihkeämpien skypettelyjen aikaansaama rakkauslumous haihtui heti ensi katseessa! Jäljelle jäi vain kasa romuttuneita unelmia ja toiveita. Tämän ekspressiivisen maanjäristyksen seurauksena kumpikin - sekä mies että nainen - menivät joksikin aikaa psyykeltään täysin rikki. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan, koska hän tajusi, miten vastentahtoisesti mies häntä syleili ja katseli.
Tämä vastentahtoinen kokemus oli miehelle kuitenkin tuttua, sillä hän vastusti kaikkea - jopa omia, syvimpiä rakkauden tunteitaan. Mutta viimeinkin hän oli elämässään tullut tilanteeseen, jossa hän pystyi olemaan vastentahtoisesti vastentahtoinen. Sehän tarkoittaa, että hän oli lopulta päässyt siihen myöntämisen ja myöntymisen tilaan, jota niin kovasti oli haikaillut, koska ei aina tullut itsekään toimeen oman vastentahtoisuutensa kanssa, vaikka rakastikin suhtautua kaikkeen vasten tahtoaan.
Mies havaitsi, ettei nainen täyttänyt hänen - herra P:n - kuvitelmia aiemmasta skypenaaraasta, jolloin nainen, joka oli näissä asioissa pikemminkin huipputerävä kuin tervejärkinen, tajusi silmänräpäyksessä, että vaikka mies vastasikin melko hyvin hänen kuvitelmiaan, tämä suhtautui vastentahtoisesti häneen.
Nainen ei nimittäin vielä ymmärtänyt, vaikka oli tuosta miehen ominaislaadusta jo hieman perillä, että tämä suhtautuisi vastentahtoisesti aivan kaikkeen, mitä teki ja koki. Kyseisestä asiaintilasta siis seuraa, että kokemalla vastentahtoisesti naisen epämiellyttäväksi mies itse asiassa piti hänestä varsin paljon.
Huolimatta ensi tapaamisella koetusta iskusta parimme ei kuitenkaan lopullisesti eronnut heti sen jälkeen, kun nainen sulki ulko-oven. Jostain syystä kummallekin oli jäänyt jo eletystä suhteesta hedelmäisen kirpeä jälkimaku - miehelle tietenkin vastentahtoisesti.
Nainen muisti, miten mies oli yrittänyt vastentahtoisesti mutta sitkeästi olla kohtelias ja tarjonnut omasta lasistaan jopa vissyä, jota nainen itse oli tuonut miehelle tämän pyynnöstä. Kyseinen teko oli ollut miehelle vastentahtoinen, mutta toki jo tiedämme, että mies kykeni ilmaisemaan rakkauttaan vain sillä tavoin.
Kesti tarkkaan laskien jonkin aikaa (aika on rakastavaisten tapauksessa täysin suhteellinen käsite), ennenkuin nainen alkoi ymmärtää, että mies rakasti häntä, joskin yhä edelleen jollain erittäin kummallisella ja kieroutuneella tavalla.
Nainen ryhtyi suunnittelemaan miehen kouluttamista myönteisemmin asioihin suhtautuvaksi, koska hän oivalsi, että tähän projektiin saattoi löytyä oivallinen metodi Hegelin logiikasta, jota mies itsekin filosofisina hetkinään vastentahtoisesti pohti.
Projekti ei kuitenkaan ollut helppo, ja sen suunnittelu vei melkoisesti aikaa, mutta naisen kannatti yrittää, sillä Hegelin negaatio-dialektiikka paradoksaalisuuksineen alkoi kuin alkoikin lopulta tehota miehen vastentahtoisuuteen ihmeellisellä tavalla.
Nainen laati miehelle päivittäin toistettavaksi määrättyjä harjoituksia, jotka olivat paradoksaalisella tavalla välittömästi itsensä kumoavia. Niinpä mies yhä useammin huomasi olevansa tilanteessa, jolloin hän kieltäessään vastentahtoisesti jonkin asian tuli itse asiassa myöntäneeksi sen. Kyseessä on niin sanottu vitsiefekti, jolle analogisena voi pitää kaksoissidoksen vapauttavaa vaikutusta erotuksena sen yleisemmälle lamaannuttavuudelle (ks. PPS.).
Aikaa (suhteellista aikaa) kului ja mies oppi naisen harjoitusten avulla myöntämään kieltämällä kahdesti eli kieltämällä vastentahtoisiksi kokemiaan asioita vastentahtoisesti. Ja kas - eräänä päivänä, paradoksinegaatioharjoitusten loppuvaiheessa mies totesi yllättäen naiselle jämerän bassoisella baritonillaan, iloisesti ja onnellisena, ilman vastentahtoisuuden häivääkään: Kulta, minä rakastan sinua.
Silloin nainen uskoi, että mies oli nyt viimeinkin rehellisen avoin ja myönteinen eikä kertonut omia juttujaan vastoin tahtoaan. Tai ainakin melkein uskoi. Mutta se riitti luottamukseen, ja tämän jälkeen pari eli elämänsä loppuun saakka onnellisena menemättä kuitenkaan naimisiin ja asuen herttaisen paritalon eri päädyissä keskellä ihanimman synkkää korpea jossain Huitsin Nevadassa.
Sen pituinen se.
*
Kas näin on käännetty Hegel taas kolme kertaa ylösalaisin sekä heitetty vielä kahdesti noppaa sen päälle. Ja hyvä tuli. Ymmärrämme jo paljon paremmin?, miksi rakkaus on niin saatanallisen vaikea asia!
*
PS.
Määrällisen tutkimuksen kannattajien piirissä kyseisen virtuaaliparin suhteen 'hengissäselviämisprognoosi' on joko nolla tai 100 - riippuen siitä, pidetäänkö heidän vastakohtaisuuttaan toisensa poissulkevina vai symmetrisenä eli toisiaan täydentävinä ominaisuuksina.
Tämä metodinen tulkintakiista hiertää yhä edelleen määrällisen ja laadullisen ihmistiedetutkimuksen kengässä. Laadullisen metodin kannattajat nimittäin väittävät, että parin suhdeprognoosin selittäminen vastakkaisilla muuttujilla on pelkkä tilastomatemaatikkojen maaginen uskomus, joka on yhtä luotettavaa ja validia kuin horoskooppien numerologia, kun taas pehmeitten 'metodistien' mukaan parin suhdetta tulisi pohtia syväsurvey-haastattelu-analyysilla, jossa otetaan huomioon jopa miehen ja naisen välisen kommunikaation lauseopilliset nyanssit lausutun viestin intonaatioita myöten.
En puutu oppineitten tiedemiesten kiistoihin tämän enempää, koska olen niin tyhmä ja oppimaton.
PPS.
Uskoon tuloa voisi pitää vapauttavana kaksoissidoksena, kun taas lamaannuttavassa tapauksessa vitsi tai kaksoissidos ei laukea vaan jähmettää ihmisen ikäänkuin kahden eri motiivin ja intention väliin kuolemaan nälkään kuin Buridanin aasin, joka ei osannut päättää, kumpi heinäpaali on herkullisempi valita syödäkseen.
Buridanin aasin valintatilanne on kuitenkin hieman erilainen kuin kaksoissidoksen logiikka. Lamaannuttava kaksoissidos - toisin kuin aasin tapauksessa - estää jo valinnan mahdollisuudenkin olemassaolon lamauttaen ihmisen tällä tavoin toiminnallisesti ja psyykkisesti juuri toiminnan aktin 'lähtökuopissa'.
Mahdottomuus valita kahden vaihtoehdon välillä kun ei ole kaksoissidoksessa tahdonalainen asia. Samassa mielessä kaksoissidoksen vapauttavuus esimerkiksi uskoon tulossa ja osaltaan myös rakastumisessa ei ole tahdonalainen asia vaan jotain oman tahdon ulkopuolisen voiman aktivoimaa affektiprosessia. Tästä johtuen uskoon tulo ja rakastuminen koetaankin niin hallitsemattomiksi, itsekontrollia perusteellisesti horjuttaviksi asioiksi.
Rakkauden paradoksaalisuus piilee osaltaan mm. siinä, että parhaimmillaan se merkillistä kyllä vahvistaa yksilön autarkiaa horjuttaessaan sitä yksilön joutuessa toisen tahdon 'kaukovaikutuksen' alaisuuteen - ikäänkuin rakastajalla olisi kaukosäädin, joka voi muuttaa rakastetun tahdon liikkeitä. Samalla rakastavat kuitenkin tulevat voimakkaammiksi ainakin silloin, kun kaksi tahtoa toimii sovinnossa yhteiseen päämäärään tähdäten.
*
Tunsin kerran miehen, joka teki kaiken vastoin tahtoaan.
Mies kävi töissä vastoin tahtoaan. Hän söi vastoin tahtoaan. Hän ryyppäsi itsensä humalaan vastoin tahtoaan. Hän nukkui vastoin tahtoaan. Hän oli hereillä vastoin tahtoaan. Hän oli ystävällinen ihmisille vastoin tahtoaan. Hän hakkui naapureita vastoin tahtoaan. Hän jopa rakasteli vastoin tahtoaan - intohimoisesti mutta yhä silti vastoin tahtoaan. Hän nyt vain kerta kaikkiaan eli koko elämäänsä vastoin tahtoaan. Sillä olihan hän syntynyt vastoin tahtoaan ja tulisi kuolemaankin vastoin tahtoaan.
*
Kerron tarkemmin siitä, miten tämä merkillinen ihminen - kutsukaamme häntä herra P:ksi - sattumalta rakastui vastoin tahtoaan.
Mies oli ollut sähköpostiyhteydessä erään naisen kanssa jonkin aikaa - vastoin tahtoaan. Viimein hän alkoi keskustella tämän femme fatalen kanssa skypessä - jopa tuntikausia/vrk - vastoin tahtoaan. Vastentahtoisesti hän olikin sitten rakastunut ko. femmeen maanisen tulisieluisesti, koska depressioon taipuvaisena sairasti vastoin tahtoaan mielialan bipolaarista oireyhtymää kuten kaukainen sukulaissielunsa Stephen Fry.
Viimein lähestyi kohtalon päivä, jolloin hän ja hänen skype-rakkautensa kohtasivat toisensa. Mies tapasi naisen tietenkin vastoin tahtoaan - tasan päinvastoin kuin nainen, joka teki kaikki asiat vain omasta tahdostaan (ks. PS.).
............
Tässä tapauksessa kävi niin, että nainen saapui sovitusti miehen luo, ja silloin molemmat tietenkin katsahtivat ensimmäisen kerran livenä toisiaan silmiin ulko-ovella. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan.
Mutta jo ensimmäisen katsekontaktin ja ensimmäisten halausten jälkeen kummankin osapuolen emotionaalis-kokemuksellisesta aivolokerosta kuului äänettömästi joskin lujaa: bang ja vielä kerran bang! Kolmannen kerran kuului sitten lopullinen Big Bang!
Big Bangin jälkeen kiihkeitten sähköpostien ja vieläkin kiihkeämpien skypettelyjen aikaansaama rakkauslumous haihtui heti ensi katseessa! Jäljelle jäi vain kasa romuttuneita unelmia ja toiveita. Tämän ekspressiivisen maanjäristyksen seurauksena kumpikin - sekä mies että nainen - menivät joksikin aikaa psyykeltään täysin rikki. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan, koska hän tajusi, miten vastentahtoisesti mies häntä syleili ja katseli.
Tämä vastentahtoinen kokemus oli miehelle kuitenkin tuttua, sillä hän vastusti kaikkea - jopa omia, syvimpiä rakkauden tunteitaan. Mutta viimeinkin hän oli elämässään tullut tilanteeseen, jossa hän pystyi olemaan vastentahtoisesti vastentahtoinen. Sehän tarkoittaa, että hän oli lopulta päässyt siihen myöntämisen ja myöntymisen tilaan, jota niin kovasti oli haikaillut, koska ei aina tullut itsekään toimeen oman vastentahtoisuutensa kanssa, vaikka rakastikin suhtautua kaikkeen vasten tahtoaan.
Mies havaitsi, ettei nainen täyttänyt hänen - herra P:n - kuvitelmia aiemmasta skypenaaraasta, jolloin nainen, joka oli näissä asioissa pikemminkin huipputerävä kuin tervejärkinen, tajusi silmänräpäyksessä, että vaikka mies vastasikin melko hyvin hänen kuvitelmiaan, tämä suhtautui vastentahtoisesti häneen.
Nainen ei nimittäin vielä ymmärtänyt, vaikka oli tuosta miehen ominaislaadusta jo hieman perillä, että tämä suhtautuisi vastentahtoisesti aivan kaikkeen, mitä teki ja koki. Kyseisestä asiaintilasta siis seuraa, että kokemalla vastentahtoisesti naisen epämiellyttäväksi mies itse asiassa piti hänestä varsin paljon.
Huolimatta ensi tapaamisella koetusta iskusta parimme ei kuitenkaan lopullisesti eronnut heti sen jälkeen, kun nainen sulki ulko-oven. Jostain syystä kummallekin oli jäänyt jo eletystä suhteesta hedelmäisen kirpeä jälkimaku - miehelle tietenkin vastentahtoisesti.
Nainen muisti, miten mies oli yrittänyt vastentahtoisesti mutta sitkeästi olla kohtelias ja tarjonnut omasta lasistaan jopa vissyä, jota nainen itse oli tuonut miehelle tämän pyynnöstä. Kyseinen teko oli ollut miehelle vastentahtoinen, mutta toki jo tiedämme, että mies kykeni ilmaisemaan rakkauttaan vain sillä tavoin.
Kesti tarkkaan laskien jonkin aikaa (aika on rakastavaisten tapauksessa täysin suhteellinen käsite), ennenkuin nainen alkoi ymmärtää, että mies rakasti häntä, joskin yhä edelleen jollain erittäin kummallisella ja kieroutuneella tavalla.
Nainen ryhtyi suunnittelemaan miehen kouluttamista myönteisemmin asioihin suhtautuvaksi, koska hän oivalsi, että tähän projektiin saattoi löytyä oivallinen metodi Hegelin logiikasta, jota mies itsekin filosofisina hetkinään vastentahtoisesti pohti.
Projekti ei kuitenkaan ollut helppo, ja sen suunnittelu vei melkoisesti aikaa, mutta naisen kannatti yrittää, sillä Hegelin negaatio-dialektiikka paradoksaalisuuksineen alkoi kuin alkoikin lopulta tehota miehen vastentahtoisuuteen ihmeellisellä tavalla.
Nainen laati miehelle päivittäin toistettavaksi määrättyjä harjoituksia, jotka olivat paradoksaalisella tavalla välittömästi itsensä kumoavia. Niinpä mies yhä useammin huomasi olevansa tilanteessa, jolloin hän kieltäessään vastentahtoisesti jonkin asian tuli itse asiassa myöntäneeksi sen. Kyseessä on niin sanottu vitsiefekti, jolle analogisena voi pitää kaksoissidoksen vapauttavaa vaikutusta erotuksena sen yleisemmälle lamaannuttavuudelle (ks. PPS.).
Aikaa (suhteellista aikaa) kului ja mies oppi naisen harjoitusten avulla myöntämään kieltämällä kahdesti eli kieltämällä vastentahtoisiksi kokemiaan asioita vastentahtoisesti. Ja kas - eräänä päivänä, paradoksinegaatioharjoitusten loppuvaiheessa mies totesi yllättäen naiselle jämerän bassoisella baritonillaan, iloisesti ja onnellisena, ilman vastentahtoisuuden häivääkään: Kulta, minä rakastan sinua.
Silloin nainen uskoi, että mies oli nyt viimeinkin rehellisen avoin ja myönteinen eikä kertonut omia juttujaan vastoin tahtoaan. Tai ainakin melkein uskoi. Mutta se riitti luottamukseen, ja tämän jälkeen pari eli elämänsä loppuun saakka onnellisena menemättä kuitenkaan naimisiin ja asuen herttaisen paritalon eri päädyissä keskellä ihanimman synkkää korpea jossain Huitsin Nevadassa.
Sen pituinen se.
*
Kas näin on käännetty Hegel taas kolme kertaa ylösalaisin sekä heitetty vielä kahdesti noppaa sen päälle. Ja hyvä tuli. Ymmärrämme jo paljon paremmin?, miksi rakkaus on niin saatanallisen vaikea asia!
*
PS.
Määrällisen tutkimuksen kannattajien piirissä kyseisen virtuaaliparin suhteen 'hengissäselviämisprognoosi' on joko nolla tai 100 - riippuen siitä, pidetäänkö heidän vastakohtaisuuttaan toisensa poissulkevina vai symmetrisenä eli toisiaan täydentävinä ominaisuuksina.
Tämä metodinen tulkintakiista hiertää yhä edelleen määrällisen ja laadullisen ihmistiedetutkimuksen kengässä. Laadullisen metodin kannattajat nimittäin väittävät, että parin suhdeprognoosin selittäminen vastakkaisilla muuttujilla on pelkkä tilastomatemaatikkojen maaginen uskomus, joka on yhtä luotettavaa ja validia kuin horoskooppien numerologia, kun taas pehmeitten 'metodistien' mukaan parin suhdetta tulisi pohtia syväsurvey-haastattelu-analyysilla, jossa otetaan huomioon jopa miehen ja naisen välisen kommunikaation lauseopilliset nyanssit lausutun viestin intonaatioita myöten.
En puutu oppineitten tiedemiesten kiistoihin tämän enempää, koska olen niin tyhmä ja oppimaton.
PPS.
Uskoon tuloa voisi pitää vapauttavana kaksoissidoksena, kun taas lamaannuttavassa tapauksessa vitsi tai kaksoissidos ei laukea vaan jähmettää ihmisen ikäänkuin kahden eri motiivin ja intention väliin kuolemaan nälkään kuin Buridanin aasin, joka ei osannut päättää, kumpi heinäpaali on herkullisempi valita syödäkseen.
Buridanin aasin valintatilanne on kuitenkin hieman erilainen kuin kaksoissidoksen logiikka. Lamaannuttava kaksoissidos - toisin kuin aasin tapauksessa - estää jo valinnan mahdollisuudenkin olemassaolon lamauttaen ihmisen tällä tavoin toiminnallisesti ja psyykkisesti juuri toiminnan aktin 'lähtökuopissa'.
Mahdottomuus valita kahden vaihtoehdon välillä kun ei ole kaksoissidoksessa tahdonalainen asia. Samassa mielessä kaksoissidoksen vapauttavuus esimerkiksi uskoon tulossa ja osaltaan myös rakastumisessa ei ole tahdonalainen asia vaan jotain oman tahdon ulkopuolisen voiman aktivoimaa affektiprosessia. Tästä johtuen uskoon tulo ja rakastuminen koetaankin niin hallitsemattomiksi, itsekontrollia perusteellisesti horjuttaviksi asioiksi.
Rakkauden paradoksaalisuus piilee osaltaan mm. siinä, että parhaimmillaan se merkillistä kyllä vahvistaa yksilön autarkiaa horjuttaessaan sitä yksilön joutuessa toisen tahdon 'kaukovaikutuksen' alaisuuteen - ikäänkuin rakastajalla olisi kaukosäädin, joka voi muuttaa rakastetun tahdon liikkeitä. Samalla rakastavat kuitenkin tulevat voimakkaammiksi ainakin silloin, kun kaksi tahtoa toimii sovinnossa yhteiseen päämäärään tähdäten.
Subscribe to:
Posts (Atom)