August 8, 2008

Nietzscheläinen anti-antiutopia

Kommentti edellisen päreeni kommenteista A madness shared by two löytyvään kommenttilinkkiin.
(Kielimafian jengi piti palaverin täällä klo: 16.45, ks. lopun sulkukappale)
*
Vallankumouksen hedelmiä kirjoittaa:
'Jokainen Nietzsche-kommenttaari haiskahtaa vähän naurettavalta.'
*
Pitää paikkansa. Nietzsche on niin uniikki, että saa lähes kaikki kommentaattorinsa tekemään itsensä jollain tavalla naurunalaisiksi.

Toisaalta ajattelen, että kumpikin merkittävä nietzscheläinen - Deleuze ja hänen Nietzsche-tulkinnoistaan vaikutteita ottanut Foucault - tekevät Nietzschestä ikäänkuin 'rypälepommin', yksinomaan destruktiivisen kulttuuriterroristin, jonka kritiikki on aina pikemminkin tuhoavaa kuin rakentavaa.

En ole samaa mieltä, vaikka sitten tulkitsisinkin muka väärin Nietzschen ajatuksia. Mikä väärintulkinta on jo nietzscheläisistä (tästä löytyy kuin löytyykin paradoksipiikki Deleuzelle) lähtökohdista itse asiassa mahdotonta.

Syynä väärintulkinnan mahdottomuuteen on yksinkertaisesti aforismin olemuksen pluralistisuus ja plastisuus suhteessa tulkintoihin. Mutta juuri monitulkintaisuus on se hinta, jonka aforismi (siten myös Nietzsche) maksaa ilmaisunsa syvyydestä.

Nietzschen mielestäni erittäin tärkeät (joskaan ei aina selkeästi artikuloidut) hyve-eettiset intentiot osittain perustellusti identiteettitekniikoiksi palauttanut Foucault ei kuitenkaan saa kaikkia sympatioitani puolelleen, koska hän ei halua tajuta, että Nietzschen suuri ongelma (minun mielestäni) oli luoda arvoperusta, joka integroi yhteisöjä samaan tapaan kuin kristinusko, mutta joka ei sido heitä ressentimenttiseen, tekopyhään ja henkilökohtaista luovuutta rajoittavaan sapluunaan.

Samaan hengenvetoon totean kuitenkin, että kristinusko uskontona ja siten esteettis-eettisiä pyrkimyksiä intergroivana organisaationa on taiteen kannalta ollut mitä hedelmällisin ja inspiroivin lähtökohta ja uskomus- sekä arvoperusta.

Nietzschen projektina on - ei enempää tai vähempää kuin massiivinen yritys yhdistää juutalainen ja kreikkalainen kulttuurieetos ja arvomaailma toisiinsa täysin uudella tavalla.

Tämä esteettis-utooppinen ajatusperusta on vahvasti idullaan (vaikkei Wagnerin ja Schopenhauerin ajattelusta itsensä irrottanut Nietzsche sitä myöhemmin aforistista luonnosmaisuutta pitemmälle vienytkään) jo hänen esikoisteoksessaan Tragedian synty, joka heijastelee osaltaan Wagnerin alunperin ideoimaa ajatusta kokonaistaideteoksesta (Gesamtkunstwerk), jossa runo, musiikki ja visuaaliset tekijät täydentävät toisiaan yhtä merkittävinä elementteinä.

Nietzsche palauttaa Wagnerin hengessä mieliin kreikkalaisen tragdian, jossa taiteen eri elementit vielä nivoutuivat yhteen niiden funktion ollessa hätkähdyttävästi uskonnollinen: olemassaolon traagisten vastavoimien kohtaamisen kautta saavutettu katarttinen - elämää kohtaan koetun pessimismin voittava - sisäisen vapautumisen tunne (ks. PS.)
*
Mutta kuten luultavasti myönnetään - kreikkalaisen ja juutalaisen kulttuurin uudelleen yhdistäminen sen nietzscheläis-wagneriaanisessa hengessä saattaa olla täysin mahdoton ja jopa fataali projekti toteuttaa missään muodossa (vrt. natsien myyttis-saatanallinen rationalismi), koska tuottihan tuo yhdistyminen dynaamisuudestaan huolimatta jo kristillisesti painottuneena versiona länsimaisen maailman, jonka itse itseään ohjaavasta teknologiasta ja tekopyhistä (viime kädessä kaikkia epäsuorasti alistavista), negatiivisista (mutta talouden ja juridiikan mystifioimista/vääristämistä) vapausarvoperiaatteista olemme tulleet riippuvaisiksi - yhä luullen että olemme muka omia herrojamme tässä maailmassa.

Lyhyesti: länsimainen kulttuurieetos on ajatunut hedelmättömään arvonihilismin ja arvofundamentalismin väliseen heiluriliikkeeseen, joka tuhoaa lähes kaikki positiivisesti luovat perspektiivit a) äärimmäisen individualismin näköalattomuuden vuoksi ja b) orwellilaisen, anonyymin teknokraatti-kontrolloijan kiristäessä samanaikaisesti otettaan sekä julkisesta että yksityisestä vapaudestamme sanelemalla identiteettimme pekästää tuottajuudesta ja kuluttajuudesta käsin.

Toisin sanoen: olemme muuttuneet pelkiksi teknologian ja vallan välineiksi myös siinä määrin kuin vietämme vapaa-aikaa. Kaikki valintamme on ehdollistettu markkinatalouden Molokille.

En käsitä, miksi tällaista olotilaa kutsutaan vapaudeksi, koska siinä suurin osa valinnoista tehdään jo etukäteen meidän puolestamme. Lukekaa vaikka maínoksia, seuratkaa intensiivisesti trendejä tai olkaa uskollisia brändeille, niin tiedätte, mistä puhun. (Tai - ettehän te enää silloin voisi tietää ja olla vapaita, koska seuraatte niitä ja elätte niiden elämää...)
*
Yhä silti uneksin ajoittain omissa 'anti-anti-utopioissani' tuosta kreikkalaisen ja juutalaisen maailman uudesta synteesistä. Siitä tuli Valamossa, keväästä 1995 lähtien, keskellä systemaattisemman filosofian opiskeluni ja uudelleen virinneen ihmissuhteeni alkumyllerrystä, filosofisen ajatteluni ilmestyksellinen kulmakivi.

Kirkkoisä Tertullianuksen ajatusta Ateenan ja Jerusalemin vastakkaisuudesta filosofian ja uskonnon - lähtökohdissaan toisensa lähes poissulkevina - edustajina ja tähän vastakkainasetteluun pohjaavaa ideaa niiden uudesta aatehistoriallisesta synteesistä voinee pitää ainoana, ideologis-käsitteellisenä utopiana, jolla olen koskaan sallinut itseäni filosofis-utooppisesti hemmotella.
*
PS.
Wagnerilla on ollut niinikään vaikutusta kirjallisuuteen ja filosofiaan. Niezstsche kuului Wagnerin sisäpiiriin 1870-luvun alkupuolella, ja hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa, Tragedian synty, näki Wagnerin musiikin dionyysisen eurooppalaisen kulttuurin jälleensyntymänä apollonista, rationaalista dekadenssia vastaan. Nietzschen ja Wagnerin välit rikkoutuivat ensimmäisen Bayreuthin festivaalin aikana. Nietzsche uskoi Wagnerin Parsifalin olevan kristillisvaikutteinen työ, ja hän moitti Wagneria yhdistyneelle Saksan valtakunnalle antautumisesta.

(Käsittämätöntä ettei wikipedian Wagner-Nietzsche-kommentaattori osaa edes alkeellisimpia oikeinkirjoitussääntöjä; - joudun korjaamaan niitä jatkuvasti. Kyse ei siis ole pelkistä typoista vaan karkeista lause- ja kieliopillisista mokista.
Huom! Tämä kritiikki siis koskee vain po. wikipedian kirjoittajaa, ei muita kommentaattoreita.)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Wagner

4 comments:

Homo Garrulus said...

Tristan ja Isolde: sopraanona toimin minä eli kun muut hiljenevät minun kirkuminen kuuluu. Eikö kuulukin Rässi? Milloin juomme aamu- tai iltateetä Juicen mallin mukaan?
Kun sama satu jyllää aivokopassamme ilman, etten minä ainakaan aio mennä sotimaan sen puolesta vaan uskon, että ihmiset snaijaa kun aika on kypsä. Annetaan heille aikaa mutta ei niin kauan, että vastatoimet syövät alleen. Minä haluan siis säilyttää sopraanon roolin oopperassa.

Trilogia rakas R: Tee looginen trilogia tästä, se on sinulle hyvä duuni.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tristan_ja_Isolde

Homo Garrulus said...

Minun kello on vasta nyt 13.05

dudivie said...

rabelaisin kommentaattoritkin on kuivia
sopraanoa? kauhian mielenkiintos

Homo Garrulus said...

Trilogi voi olla kertomus kolmessa osassa mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan dialogin sijasta TRI-LOGIC
eli Kristinuskon alueen logiikka missä nimenanto on kolmen kulman kautta. Tästä eteenpäin saat omat hoksottomiset käyttää mutta Peirce on yksi malli; metdologisena ongelmana on se, ettei se avaudu yksin sillä assosiaatiot/konnotaatiot ovat yhtä rönsyileviä kun tullaan kulmien käyttöön. Kaikki on aina yhtä paksu kun pitkäkin - ei siksi yksin onnistu. Mutta trilogi on silti oikea reitti jos haluaa miettiä mikä on looginen reitti tai prinsiippisarja. Merkkiteoriat eivät yllä siihen. Tämä on nyt netissä tietysti haastavaa; tätähän lukevat myös googlella, tai niin alan ymmärtää. Tiedossa ei saa olla yksin mutta luovuudessa kylläkin.
Minulla on malli ajateltu raakileena. Sen etu on se, että se ei estä esim. kaupankäyntiä mutta se ei myöskään ole lakien tapaan kierrettävissä. On lakien ja prosessien välimalli mutta tarkoittaa sitä, että tiedolla on suunta ja modus. Tässä lähden siis kylmästi siitä, ettei ihmisellä ole modus ja suunta vaan myös tiedolla ja tässä suhteessa ihminen joutuu sen alle tai sen uhriksi mutta samalla se parantaa subjektiivista oikeutta. Monta asiaa kerralla.

Kun en kerran saa edes hanttityötä, joudun antamaan aarteeni kaikki vain silmittömästi ulos. Luovalla on silti luovuuden tasoja montakin mutta MR päästi väärät hevoset valloille ja pian on kiire.