Kooma, kiima tai molemmat

 I

Useimmiten käy, että mies ja nainen ovat ottaneet kantaakseen velvollisuuden elää yhdessä koko ikänsä ja vihaavat toisiaan jo kuukauden kuluttua, haluavat erota, mutta eivät eroa, ja silloin syntyy se kammottava helvetti, jonka takia ihmiset sortuvat viinaan, ampuvat, puukottavat tai myrkyttävät toisensa.

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

1

Seksuaalisuus on pidäkkeetöntä himoa ja itsekkyyttä, joka tuhoaa kaikki jatkuvuuden, luottamuksen ja velvollisuuden varaan rakentuvat parisuhteet – myös ja etenkin avioliiton. Näin ajatteli Kreutzer-sonaatin vähän yli 60:n Tolstoi – seksuaalista askeesia avioliitossa saarnannut instituutioiden vastainen anarkisti, jonka vaimo kuitenkin synnytti ‘seksuaali-askeettiselle’ kirjailijallemme 13 lasta [!]'

Jo pelkästään mainittu kyseinen tosiasia kaikessa naivissa yksinkertaisuudessaan mielestäni todistaa, että vaikka Tolstoi varmasti oli jossain määrin oikeassa seksuaalisuuden ‘turmiollisuuden’ suhteen, niin askeettisen anarkisminsa toteuttamisen mahdollisuuksia hän kyllä liioitteli niinkuin vain [vanhemmiten] myrskyisässä avioliitossaan elävä moralistinen jäärä vain voi liioitella.

Tolstoi on esimerkki siitä, miten instituutioita vastustavat anarkistit [askeetit ja mutatis mutandis myös libertiinit] ovat repressiivisen systeemin moraalista korruptoivuutta ihmisen vapauden toteutumisen kannalta syyttäessään ajautuneet argumentatiiviseen kehään. He väittävät esim. mustasukkaisuutensa johtuvan siitä, että [avioliitto-instituutio ja instituutiot yleensä] tukahduttavat ja vääristävät seksuaalisuuden harjoittamista ja sen autenttista ilmentämistä, mistä seuraa pahoja psyykkisiä oireita.

Erotuksena libertiineihin pitää kuitenkin muistaa, että Kreutzer-sonaatin kertojan patologinen mustasukkaisuus johtuu vähintään yhtä paljon seksuaalisesta halusta itsestään [haluta jotakin halunsa välineelliseksi kohteeksi] kuin siitä, että mies ja nainen joutuvat sitoutumaan avioliitto-instituutioon, joka viimeistään muuttaa sukupuolisen halun pikemminkin nautinnollisen vallankäytön muodoksi kuin Jumalan lahjaksi ihmiselle. 

Mutta pidättäytymisellä ei tässä pyritä ratkaisemaan niinkään seksuaalisuuden kuin sukupuolisen sitoutuneisuuden eli parisuhteen tukahduttavaksi instituutioksi muodostumisen ongelma. Huomautettakoon, että niin sanottu ’finnsanityläinen bonoboteoria’ pyrkii ratkaisemaan saman ongelman täysin vastakkaisella tavalla eli libertiinisyydellä [seksuaalinen promiskuiteetti ja polyamoria]. Toisin sanoen siinä missä Tolstoi pyrkii tekemään parisuhteista ikäänkuin luostareita, joissa seksiä harjoitetaan [jos on aivan pakko] enintään naisen raskaaksi saattamistarkoituksessa, siinä libertiinit naivat kaikkea elävää, mikä himon hetkellä eteen sattuu.

Tolstoin parisuhde on askeettista sadomasokismia, kun taas libertiinit palaavat mielestään eläimelliseen ideaali-luonnontilaan, jossa ei ole vapautta rajoittavia instituutioita [kuten avioliittoa ja monogamiaa] eikä velvollisuusetiikkaa, sillä anarko-bonobolandiassahan kenenkään ei tarvitse luvata mitään, koska kukaan ei ole sitoutunut mihinkään tai kehenkään eikä kukaan omista toista muttei myöskään itseään, mikä merkitsee, että julkisuuden ja yksityisyyden raja on hämärtynyt [käytännössä tuon rajan kuitenkin vetävät bonobolassakin ne, joilla on eniten poliittista valtaa – eivät tavalliset yksityiset ihmiset].

2

Tolstoin instituutioiden vastainen anarkismi ja seksuaalinen ‘puhtaus’ perustuu Jeesuksen elämän [hieman gnostilaisesti tulkittuun] esimerkkiin. Tolstoi on saanut vaikutteita myös Schopenhauerin tahto-filosofiasta ja siihen sisältyvästä wanna-bee-buddhalaisuudesta.

Anarko-libertiinien ymmärrys yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta ja yksilöllisestä vapaudesta sen sijaan palautuu olennaisilta osiltaan jo tässä maailmassa toteutuvaan gnostilais-tyyppiseen pelastuskäsitykseen eli ihmisen täydelliseen vapautumiseen kaikista itsensä toteuttamista estävistä repressioista – lopulta jopa omasta minuudesta [ek – stasis].

Konventionaalisemman aatehistorian kannalta yhteiskuntapoliittinen anarkismi ja sen libertiinisyys eli minun sanastossani maallinen gnostilaisuus on epikurolaisuuden ja antiikin demokratian äpärälapsi, joka kulki tietään kristillisten ääriliikkeiden kautta maallisempaan ritariromantiikkaan palaten viimein imaginaarisena utopiana tämänpuoleiseen maailmaan Rousseaun ‘luonnossa’, josta ei enää ollutkaan pitkä matka vallankumous- ja muuhun romantiikkaan, joka alkoi palvoa yhtä aikaa sekä yksilön, massojen että kansojen vapautumista.

3

Anarkismia on siis kahta tyyppiä: askeettis-sadomasokistista ja libertiinis-promiskuiteettista. Pidättyvä, rauhanomainen ja luonnonläheinen tolstoilaisuus on ollut yksi viher-humanistisen pasifismin suuria lähtökohtia, kun taas radikaalimmat libertiini-marxilaiset tunnetaan pomminheittäjinä, terroristeina ja ylipäätään vallankumouksellisina utopisteina, jotka eivät usko poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ihmisen vapauttamisessa sekä kapitalistisista sortajistaan että sisäisistä estoistaan, jotka institutionaalinen repressio [etenkin kapitalismi] on luonut ja joita se ylläpitää. 

Valitettavasti radikaalit anarkistit eivät tunne myöskään sellaista asiaa kuin kuri ja kurinalaisuus. Luis Bunuelin mielestä vasemmisto-anarkisteista ei Espanjan sisällissodassa ollut itse asiassa muuta kuin haittaa tasavaltalaisten pyrkimyksille pitää saavutettu poliittinen valta itsellään.

4

Kaikesta eksentrisyydestään ja huvittavuudestaankin huolimatta Tolstoi edustaa tässä ihan järjellistä ajattelutapaa, mikäli ajattelemme, että tolstoilaisen ihmisen tulisi käyttäytyä väkivallattomasti, säädyllisesti, olla kiltti kaikille ihmisille, tuntea sääliksi nimitettyä myötätuntoa varsinkin vähäosaisempia kohtaan, tehdä hyväntekeväisyyttä jne. 

Mutta voimmeko pitää totuudenmukaisena Tolstoin väitettä siitä, että etenkin aviollinen seksi seksuaalisuuden eri ‘järjestelymuodoista’ kaikkein vulgaareimmin ilmentää parisuhteen sisäistä vallankäyttöä puolisojen [tai ylipäätään ihmisten] välillä?

En menisi suoralta kädeltä sanomaan ei, vaikka avioerojen määrän kasvusta ja perhesurmista saattaisi äkkiseltään päätellä, että avioliitto, avoliitto ja jopa totutuilla rutiineilla toimiva parisuhde näyttäisi nopeastikin kasvattavan vihaa kumppanien välillä. Poikkeuksia eli pitkään yhdessä eläneitä, onnellisia? pareja löytyy aina, mutta ne eivät kiinnosta tällä kertaa. Kiinnostavaa on se, miten avio- ja avopuolisot käyttävät seksiä omien intressiensä ja ylipäätään valtapyrkimystensä saavuttamiseksi. 

Varmaa on, että avioliitoissa näin tapahtuu [antamalla ja saamalla seksiä ‘sopimusta vastaan’], mutta onko silloin kyseessä äärimmäinen vai tavanomainen konsti kääntää puolison mielipide suuntaan, jota itse edustaa? Tällaista peliä voi hyvällä syyllä kutsua kaupankäynniksi, joka näiden asioiden kyseessä ollen alkaa tietenkin helposti muistuttaa pikemminkin prostituutiota kuin spontaanin rakkauden synnyttämää intohimoa.

Tolstoin Kreutzer-sonaatin kertojan saatana on kuitenkin mustasukkainen seksuaalinen halu '[halu-mieli'], joka aiheuttaa lopulta sen, että aviomies ajautuu mustasukkaisuus-kuvitelmissaan puukottamaan vaimonsa kuoliaaksi ilman, että hänellä olisi [tai tulisi edes olemaan] varmoja todisteita uskottomuudesta. 

Seksuaalisuus rakkaussuhteena [erotuksena prostituutiosta], mustasukkaisuus, omistamisenhalu. Kas siinä ketju, joka perustelee ja oikeuttaa kapitalistisen omistusoikeuden - [?] Mutta jos näin on, niin miten ihmeessä voimme muuttaa epäoikeudenmukaisena pitämäämme yhteiskunnallista systeemiä, koska se perustuu ja rakentuu rakkauden varaan? Hmm.

Ehkäpä anarko-bonobolandian tiedemiehet vielä keksivät katumuspilleriäkin paremman omantunnon-putsauslääkkeen. Se poistaa myös yksilökohtaisen rakkaudentunteen, joka on mahdollisesti päässyt syntymään parittelupartneria kohtaan. Tuosta kun otat kaksi tablettia Love-Antabusta kolmena päivänä peräkkäin, et enää koe rakkautta ihanaa panomiestäsi tai pehmeää pimppalooraasi kohtaan. 

Enää et myöskään koe lainkaan niin voimakasta tarvetta omistaa ylipäätään mitään, kuten halusit rakastuneena ollessasi. Olet palannut aitoon paratiisimaiseen luonnontilaan, jossa kaikki ovat veljiä ja siskoja keskenään, jossa lähimmäisenrakkaus on sosiaalista oikeudenmukaisuutta, jossa kukaan ei taistele naisista, miehistä, vallasta, omaisuudesta tai yhtään mistään, jossa vallitsee  - - niin mikä? 

Vastaus: a] joko syvä tiedottomuuden tila, kooma tai b] syvä orgiastinen tila, kiima. Tai molemmat.

II

The Kreutzer Sonata, Leo Tolstoy

The following entry presents criticism of Tolstoy's novella Kreitserova sonata (1890; The Kreutzer Sonata). See also Leo Tolstoy Literary Criticism, Khozyain I rabotnik Criticism, and Smert Ivana Ilyicha Criticism.

 

Indtroduction

The Kreutzer Sonata, a novella written during the closing years of the 1880s, issues from the later period of Tolstoy's literary career, which followed his moral and spiritual crisis of the late 1870s and culminated in works of fiction largely defined by his moral preoccupations. The Kreutzer Sonata emphasizes Tolstoy's controversial view on sexuality, which asserts that physical desire is an obstacle to relations between men and women and may result in tragedy. Although the moral stance on sexual relations presented in The Kreutzer Sonata has been criticized as simplistic or severe, the novella also has been recognized as among the best examples of Tolstoy's art of storytelling. Russian dramatist and contemporary Anton Chekhov wrote: "You will hardly find anything as powerful in seriousness of conception and beauty of execution."

 

Plot and Major Characters

The Kreutzer Sonata opens as a third-person narrative by an anonymous gentleman making his way across Russia by train. When the conversation among the passengers turns to the subjects of sex, love, and marriage, a lawyer claims that many couples live long, content married lives. But Pozdnyshev, another passenger, violently contradicts his statement and announces that he has murdered his wife in a jealous rage, a crime of which a jury has acquitted him. Citing that the deterioration of their marriage began on their honeymoon when they first began a sexual relationship, Pozdnyshev reveals himself as a man with an insane sexual obsession—he links sex with guilt, regards it as a 'fall' from an ideal purity, and describes sexual intercourse as a perverted thing. He tries to persuade his captive audience that all marriages are obscene shams, and that most cases of adultery are occasioned by music, the infamous aphrodisiac. This latter idea explains the title of the story, which is also a musical composition by Ludwig von Beethoven. Pozdnyshev explains the circumstances that led to his tragedy: after marrying a pretty woman who bore him children, he came to hate but lust for his wife. One day a musician named Trukachevsky, accepting Pozdnyzhev's invitation to visit their house, accompanied Pozdnyshev's wife on the violin while she played the piano. Convinced that the pair were having an affair, Pozdnyshev went into the country to attend the meeting of the local council, often recalling the look on their faces as they played the "Kreutzer Sonata." He returned home early, thinking that he would find the lovers in bed and consequently kill them; instead he found them sitting in the drawing room after they had played some music. Enraged nevertheless, Pozdnyshev killed his wife after Trukachevsky had escaped.

 

Major Themes

Critics observe that The Kreutzer Sonata presents Tolstoy's moral ideals through the medium of an artistic narrative, and that its principal theme is the corrupting power of sex and attendant jealousy. The novella summarizes Tolstoy's disgusted attitude toward sex, which he completely denounces, and reflects his new faith in celibacy and chastity after his conversion to a radical Christianity. The narrative is also said to manifest Tolstoy's belief that since Christ was not and could not be married, total chastity is the ideal state. The Kreutzer Sonata rests on the premise that carnal love is selfish and that unselfish love needs no physical consummation. For Pozdnyshev and Tolstoy alike sex is repulsive and destructive, even in marriage. Pozdnyshev's story highlights this premise by suggesting that sexual love degrades a human being and results in hostility to others and to one's self.
Pozdnyshev also dismisses love, or what the world calls love as distinct from sensuality, as non-existent between the sexes. To him traditional marriage has lost meaning and represents a cover for vice, fostering misunderstanding, jealousy, lies, and criminal passions. Finally, the title suggests that music provokes lechery, especially in the context of Beethoven's sonatas, which are often characterized by their intensity of feeling and violent contrasts of mood and emotion. Overall, commentators find that The Kreutzer Sonata represents Tolstoy's iconoclastic renunciation of social institutions, accepted conventions, and the lifestyle of the cultured class.

 

Critical Reception

The initial reception of The Kreutzer Sonata generated a great deal of controversy, especially since some readers perceived Pozdnyshev's story as advocating free love. Censored by government and church officials, Tolstoy's novella circulated widely in manuscript, both in Russia and abroad, before it was published. Since then The Kreutzer Sonata has become one of Tolstoy's most read works, sometimes referred to as his "crowning achievement." However, many commentators have criticized the novella for its unrealistic plot, inconsistent method, and the unsound principles espoused by Pozdnyshev ("How would the human race survive?" they have asked), and others have criticized its aesthetic imperfections, noting Tolstoy's failure to connect diverse points and direct contradictions in Pozdnyshev's arguments. Attempts by such critics as Dorothy Green and Bettina L. Knapp to relate the structure of the story to the structure of Beethoven's sonata have been successful, and such critics as Ruth Crego Benson and John M. Kopper have approached the various aspects of sexuality in the novella, including the relations between men and women and the position of women in modern society. Above all, The Kreutzer Sonata is often discussed in terms of the author's personal life. R. F. Christian has described the appeal of Tolstoy's novella: "Few other novelists could have made compelling reading out of sentiments and arguments which are irritating and manifestly unjust. Few other novelists could have given pathos and poignancy to the ending of a story whose limits appear to be laid down by the advice proffered in its opening chapters: 'Do not trust your horse in the field, or your wife in the house'."
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Tolstoi
http://en.wikipedia.org/wiki/Leo_Tolstoy

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tolstoilaisuus

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Kreutzer_Sonata
http://www.enotes.com/kreutzer-sonata-criticism/kreutzer-sonata-leo-tolstoy
http://www.youtube.com/watch?v=mixnMzHUYxA

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/ma-sulle-uuden-luonteen-rakennan-vaikka.html

http://justwilliamsluck.blogspot.fi/2010/03/kreutzer-sonata.html

Askeetti ja Apatian sietämätön keveys

Uudella Pika-Buddhalla valaistut silloin, kun se sinulle parhaiten sopii - vaikkapa siivotessasi. - P-B:a saatavilla laastarina, kapselina, geelinä ja peräpuikkona.

1
Lähetin sähköpostia 3/4-aktiivi-buddhalaiselle ystävälleni, joka harrastaa 4/5-aktiivisesti free-jzzia:

'Sulla alkoi tänään (10.6) jazzit [Kerava-jazz]. Ota rauhallisesti. Jazzikaan ei ole elämää suurempaa sekoilua. Jokainen peak experience tai fantasia on vain väliaikainen. Sitten palataan taas kärpäseksi lasipulloon. Kielen vangiksi.'

Vastauskommentin lopuksi minulle esitettiin kysymys:

'Muuten, miten voi olla kielen vanki jos elää hiljaisuudessa ja kokee asioita jota ei voi sanoin kuvata?'

Aioin kirjoittaa muutaman virkkeen palautteen, mutta kuinkas kävikään.

2
Ajatteleminen on kielessä elämistä. Ei-ajatteleminen on jotain, mitä ei oikeastaan voi olla olemassakaan, koska sitä ei voi kielellistää. Tai sanotaan nyt, että ei-ajattelemisessa on kyse äärimmäisestä fantasiatasosta. Sitä on kuitenkin mahdotonta viestiä ymmärrettävästi muille.

Kun ihminen pyrkii missä tahansa meditaatiossa johonkin tilaan tai pikemminkin tilan/minän ulkopuolelle: ek-stasis, niin hän pyrkii lacanilaiseen reaaliseen eikä reaalinen voi ilmetä välittömästi ymmärrettävällä tavalla: se täytyy ilmaista kielessä fantasian ja/tai symbolisen muodossa ollakseen käsitettävää.

Puhdas kokemus (reaalinen) on siis tässä tarkastelussa sekä loogisesti että empiirisesti eräänlainen shokki ja käsitteellinen joskaan ei ontologinen mahdottomuus (vrt. Heideggerin erottelu olevan/ien ja olemisen välillä, missä oleminen on analogista Lacanin reaalisen kanssa).

Voidaan myös sanoa, että reaalinen on analogisesti olemassa samalla tavalla kuin ei-ajatteleminen, tosin sillä erotuksella, että Lacanin reaaliseen ei voi tietoisesti pyrkiä. Se on kyllä aina läsnä mutta siis lähinnä kielessä - vieraannutettuna, 'kesytettynä', ikäänkuin murhattuna, pois selitettynä (Hegelin ontologisen logiikan lähtökohta).

Tätä on myös lacanilais-zizekiläinen minuus: eräänlainen kuori, joka ilmaisee kielessä oman tyhjyytensä (reaalisensa). Mikäli tuota kuorta ei olisi, ei myöskään sisällöstä kyettäisi sanomaan mitään. Juuri tämän vuoksi symbolinen cogito on todellinen eikä vain suhteellinen, kuten monet luonnontieteilijät ja buddhalaiset usein väittävät.

Minuus on reaalisen 'esiin pakottama', symbolisesti olemassa oleva ei-sanottavissa oleva sana.

Kun katsomme maailmaa, maailma katsoo meissä itseään. Emme edes voisi kysyä olemassaoloamme ilman minuuden transsendentaalista (joka on eri asia kuin transsendenttinen) luonnetta, joka syntyy kielen itsenäistyessä fantasiasta. Mieli on kieli - ei enempää, ei vähempää.

Yritys palata reaaliseen ('ei-olemisen oleminen', jumala, nirvana, äärimmäinen nautinto kuolemana/kuolema äärimmäisenä nautintona (ks. alla), missä alku ja loppu ovat lankeavat yksiin, on kaiken mystiikan perusta kaikissa uskonnoissa. Pyrkimys (palata/edetä) tilaan, jossa koetaan asioita, joita ei voi sanoin kuvata, on yksi ihmisenä olemisen perustuvia 'lajituntomerkkejä', vaikka biologi luultavasti ihmettelisi, mitä tarkoitan.

Jokainen taidenautinto, niin sanottu esteettinen elämys, on sukua tälle kaipuulle/pyrkimykselle kokea alkuperäinen ja lopullinen oleminen/ei-oleminen (ovat tässä sama asia).

Esteettis-mystis-meditatiivisen kaipuun tai paluun perimmäinen luonne on paradoksaalinen. Sillä jos ja kun pääsee tilaan, jossa kokee olevansa 'out there in here and vice versa', pitää muistaa, että biologisesti tämän tilan alkuperä löytyy ajasta ennen syntymää, kohdusta tai ajallisesti vielä kauempaa (ei-olemisesta).

Eikö tämä kuitenkin merkitse sitä, että kokiessamme järisyttävän taide-elämyksen/-nautinnon, halutessamme yhtyä luontoon ja jopa universumiin, haluamme itse asiassa kuolla. Kyseessä on minun ymmärtääkseni toinen Freudin kuolemanvietin ulottuvuuksista/perustoista. Se toinen juontuu ilmeisesti (viimeistään Lacanin kautta) etenkin Hegelin filosofiaan: käsitteellinen ajattelu (vapautuminen (luonnon-)välttämättömyydestä ja illuusioista) vieraantumisena ja kuolemaa kohti kulkemisena.

Hegelillä kielen ja käsitteellisen ajattelun kautta saavutettu vapaus samalla ikäänkuin kivettää meidät suhteessa luontoon ja reaaliseen, jonka me ilmaisemme entistä täydellisemmin ja samalla entistä vieraantuneempina siitä: kun tiedämme kaiken, olemme yhtä kuin se, minkä tiedämme eli ei-mitään: tyhjyys - absoluuttinen kuolema.

Seksuaalisuus on perimmältään myös kuolemankaipuuta, koska siihen, missä on elämän mahdollisuus, sisältyy väistämättä aina jo kuolema. Luonto vain tavallaan huijaa meitä ja on tehnyt seksuaalisesta nautinnosta (ainoa psykoanalyysin tunnustama substanssi) kaikkein voimakkaimman elämyksen: orgasmia ei turhaan ole sanottu kautta aikojen pieneksi kuolemaksi. Juuri siitä siinä on kyse - etenkin miehen kohdalla (mies ei ylipäätään ole luonnossa kovin kaksisessa asemassa - kunhan ruiskii ja kuolee: esim. mehiläiset, skorpionit jne ;\).
*
Kun nyt munkki astuu hiljaisuuteen ja yrittää voittaa edellä mainitun nautintoa tuottavan luonnon, joka on pakottanut meidät (ikäänkuin olisimme tahdottomia marionetteja tai idiootteja) siirtämään geenejämme (informaatiota) eteenpän, voin kyllä arvostaa hänen pyrkimystään. Hän nimittäin haluaa olla täysin vapaa luonnon välttämättömyyden pakosta, ja juuri sen vuoksi hän asettaa itselleen äärimmäisiä rajoituksia.

Korostettakoon vielä, että askeettinen ihanne on jyrkästi biologisen luonnon vastainen eli nihilistinen, enkä voi täysin (osittain kyllä) ymmärtää, miksi buddhalaisuutta pidetään luontoystävällisenä, koska ihmisen biologis-luonnolliset halut edustavat sille perimmäistä pahuutta.

Minuus, joka on buddhalaisuudelle kaiken kärsimyksen ja pahan non plus ultra, 'tekee' biologisesta vaistosta tietoista itsekkyyttä, joten vaikka tietoisuus pystyy usein ylittämään luonnon, se ei suinkaan vapauta tai vapaudu siitä - pikemminkin vahvistaa sen voimaa kielen/ajattelun kautta.

Omalta kannaltani voisin tiivistää eräitä askeesin ongemia mm. seuraavissa kysymyksissä:

- Eikö askeesin suurin ihanne - niin loogisesti kuin empiirisesti - olekin skiittamunkki, joka elää jossain pienessä majassaan ('kolossa/pesässä', ikäänkuin kohdussa: reaalisessa) ja vaikenee lopullisesti maailmalle ja ihmisille (jonkun pitänee häntä kuitenkin auttaa elämisessä)? - Mitään askeettisen ideologian lähetystyötä ei siis tarvita - itse asiassa sellainen olisi täydessä ristiriidassa itse askeettisen ihanteen logiikan kannalta.

- Entä onko maailmasta luopuminen ja seksuaalisen halun sammuttaminen kokonaan mahdollista tai edes järkevää, eli ovatko sammuttamisen vaikutukset ja etenkin 'sivuvaikutukset' aina myönteisiä? Eikö olisi kätevämpää antaa suoraan kastroida itsensä kuin 'pidätellä ja pantata' jatkuvasti ;\?

- Eikö askeettinen itseensä keskittyminen ole moraalisesti yhtä egoistista toimintaa kuin kapitalistinen oman edun tavoittelukin - minkä vuoksi etenkin newage-tyyppiset, itämaiset skientismit sopivat erinomaisesti kapitalismin uskonnoksi?

- Jos mitään minää ei ole, niin eikö tämä helpota moraalisesti ratkaisevalla tavalla toisen ihmisen tappamista? Koska minää (myöskään toisen minää) ei todellisuudessa ole olemassa subjektina, niin en tietenkään tapa minää toisessa vaan jonkin 'harhan' - ehkä jopa ei-ihmisen.

Mutta eikö juuri tällainen ajattelu ja tällaiset perustelut tappamiselle ole käytännössä kaikkein pahinta rasismia? - Itse asiassa ei, koska jos minää ei ole kuin pelkkänä harhana, niin siitä seuraa myös, ettei mitään rasismiakaan voi lopulta olla olemassa. Tällaiseen ajatteluun perustuva yhteiskunta on kuitenkin kokonaan moraalin ulkopuolella: se on joko väkivallaton harmonia tai saalistajien savanni: toisin sanoen jumalallinen utopia tai 'eläimellinen' luonnontila.
*
Askeettiselle ihanteelle voidaan esittää monia, loogisesti niin hankalia kysymyksiä, ettei se, vetoamatta johonkin obskurantistiseen mystiikkaan, pysty niihin vastaamaan. Mutta tällöin logiikka on siis heitetty roskikseen. Ja mikäs siinä. Antaa mennä - pää sekaisin ilman huumeita. Ja jos kerran on olemassa turvaseksiä, niin askeettista ihannetta voisi kutsua vaikka 'turvahippeilyksi';\.

On toki myönnettävä, että koen suurta sympatiaa munkkia kohtaan, mutta ainakaan omalla kohdallani hänen tiensä ei tule olemaan auki koskaan, sillä ajatteleminen ja ajatusten sanoiksi muotoilemisen 'lakkauttaminen' edes hetkeksi on minulle mahdotonta ellei suorastaan sietämätöntä.

Jos minulta katoavat käsitteet, katoaa myös olemassaoloni, mikä tarkoittaa, että olen tullut hulluksi tai idiootiksi - kuin eläväksi kuolleeksi. Kätevämpää elämisen kannalta olisikin tehdä itsemurha, jolloin kaikki turhat ja turhauttavat sukupuoliset ihastukset, filosofiset saivartelut ja ylipäätään kaikki epätoivoiset yritykset (uskonnot, fantasiat, äärimmäiset elämykset jne.) päästä pois tästä kauhugalleriasta nimeltä elämä, päättyvät lopullisesti.

Eikä kukaan siitä tuomitse: jumala ja karma ovat molemmat ihmisen keksintöjä, fantasiaa, satumaailmaa, joka kertoo meidän omalla suullamme, miten meidän pitäisi muka elää täällä Indifferenssin/Apatian ytimessä pelastuaksemme eli/tai päästäksemme täältä pois lopullisesti - Nirvanaan.

Mutta mitä piittaa Indifferenssi meidän tarinoistamme? Enintään nauraa niille kuin pitkästynyt olympolainen jumala tyhmille ihmisolennoille - Apatian sietämättömän keveyden komeljanttareille?

T. RR
*
http://lacrossechat.madmooseforum.com/viewtopic.php?t=113&sid=c4092fd11ba17cf30b538dfaebb95886
http://personal.inet.fi/yhdistys/keravajazz/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kerava_Jazz
http://en.wikipedia.org/wiki/Indifference_(emotion)

Hän eli toiveikkaasti kohti kuolemaa

Kirjoitettu kommentiksi HG:lle Hotasen päreessä kahleitten laki.
*
Kaikki tässä elämässä on lopulta äärimmäisen yksinkertaista, kunhan vain pystyy pitämään kirkkaasti mielessään, että se päättyy lopullisesti jossain määrätyssä hetkessä, ja että jo tämän vuoksi kaikki tarrautuminen johonkin muka pysyvämpään kuin kuolema on suurin mahdollinen kuviteltavissa oleva itsepetos.

Mutta kuten hyvin tiedetään: vähintäin kerran elämässä ja useamminkin - koska emme näissä asioissa ole ihmisinä kovin oppivaisia - valitsemme osaksemme kaikkein viettelevimmän itsepetoksen, jonka elämä tarjoaa, koska se näyttäisi aina lupaavan jotain enemmän kuin, mihin kuolema harmaassa illuusiottomuudessaan koskaan kykenee.

Kauneimmalla itsepetoksella tarkoitan tietenkin eros-rakkautta, täydellistymisen tarvetta toisessa, mitä pidän kuoleman ovelimpana ihmiselle viritettynä ansana täällä elämän puolella.

Sen sijaan agape: rakkaus, joka ei pyydä mitään eikä sen vuoksi myöskään voi katua mitään, on kokonaan asia erikseen. Se on sukua stoalaiselle ajattelulle, joka rationaalisessa apathiassaan on onnistunut päätymään halun ja himon ulkopuolelle - kuoleman kaltaiseen tunteettomuuden tilaan, jossa kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä mutta eivät rakastettuja.
*
On kuitenkin erehdys luulla, että itse preferoisin elämässäni agapeta. Olen päinvastoin ensimmäisten joukossa taipuvainen lankeamaan eroksen pauloihin, ja jos mielipidettäni kysytään, niin pidän stoalaista ajattelua eräänlaisena länsimaisen 'zombie-rationalismin' ensimmäisenä ilmentymänä - järjen, joka yrittää tappaa itsestään sen, mikä sitä perimmältään liikuttaa - rakkauden.

Stoalaiset, nuo jo elävältä tunteensa kuolettaneet, puhuvat muka viisaita niille, joiden intohimoja he kuitenkin sisimmältään syvästi ja ressentimenttisesti samalla jopa kadehtivat.

Sitäpaitsi - eikö 'oikeaoppisin' stoalainen ole kuin se antiikin tarinan sika, joka ei muiden laivamatkustajien - eräs kuuluisa stoalainen mukaan lukien - tavoin tuntenut myrskyävällä merellä pelonsekaisen kauhun häivääkään vaan hörppi kaikessa rauhassa apetta kaukalostaan.

Toisin sanoen - tunteitaan ei voi paeta tai pimittää, ellei sattunut syntymään joko eläimeksi tai jumalaksi. Eläin kun ei reflektoi emootioitaan vaan toimii pitkälti vaistonvaraisesti. Jumala taas on kuulemma tykkänään pelkkää ylimaallista rakkautta täynnä.

Mutta ihmisen osa on tässäkin asiassa toinen: hänessä vaikuttaa yhtä aikaa eläimellinen himo ja jumalaisen rakkauden tunne (vrt. Danten sielua ja ruumista hivuttava kaipuu saavuttamatonta Beatricea kohtaan).
*
Entä miten sitten tulisi ymmärtää Paavalin toteamus: parempi naida kuin palaa tai Nietzschen dionyysinen libertinismi, kun muistamme, että nämä molemmat herrat elivät elämänsä - jos ei nyt sentään askeesissa niin ainakin selibaatissa - vastoin tahtoaan ja periaatteitaan?

Tuota kysymystä jään pohtimaan tänne kuolin-kaksiooni ja odottelen toiveikkaasti, jospa vaikka salainen sanansaattaja - tuo inspiraationi androgyyni Hermes - toisi minulle siihen vastauksen joku päivä - tai yö. Ehkä olen liian toiveikas, mutta kuten sanottu: toivossa on hyvä elää - myös kohti kuolemaa (hymiö tai sitten ei).