Vicky Leandros [1972? - 23 v. ja 1992 - 43 v.] - - Après toi [1992] - In 1972 she
represented Luxembourg at the Eurovision Song Contest with this song and
won.
*
Showing posts with label suru. Show all posts
Showing posts with label suru. Show all posts
July 24, 2012
July 11, 2009
Vähän ennen kuolemaa, kuolemassa ja sen jälkeen
Miksi linkkaan näytteen - Lacrimosa - Mozartin Requiemistä? - Tähän on olemassa enemmän tai vähemmän suora syy, jonka saatan paljastaa vielä joskus, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kyseessä on liian järkyttävä kokemus kerrottavaksi ilman tarpeellista etäisyyttä ja pohdintaa. Kuolemaan se joka tapauksessa liittyy. Väitän uhkarohkeasti, että tämä osa Mozartin Requiemia yltää sielukkuudessaan kevyesti Bachin Passioiden (Matteus-, Johannes-) tasolle - ehkä jopa ylikin.
*
http://www.youtube.com/watch?v=gqPz5B-TA1w&feature=related
Mozart - Requiem - Lacrimosa
*
http://livesensible.com/main/2009/01/18/grief-and-the-loss-of-a-loved-one/
November 19, 2008
En itke perkele vaikka lähditkin
Kommentti peeÄR - miehelle päreessään HG:lle.*
Mä en kyyneltä nää. Lauloi Rauno Räsänen peilille kuultuaan Joukon ja Kostin - Muisto vaan jää (1968) .
*
http://www.youtube.com/watch?v=z0jX1noFpLo (Sä et kyyneltä nää)
Finnish tango composed by singer Olavi Virta himself. Lyrics also by Ola and arr. Jaakko Salo. Song is sad; but bitter. :( Year 1963.
*
glimsgloms.com/index/Teokset/macchiato/Teoksetmacchiato.htm
October 18, 2008
Syystunnelma - yritys itsekritiikiksi
(Yllättävää kyllä, mutta kielimafian veijareilta taisi tippua pari kyyneltä silmänurkasta. Hah! Säälikää nyt minua hieman - perhanan pilkunviilaajat. Vai olinko näkevinäni hymynhäivän. - Ja kyllä siihen taisi sisältyä myös lievä säälinkaltainen päänpudistus: voi sinua miesparka - noinko alasti sinun täytyy sisimpäsi riisua toisten nähtäväksi - houkka! Viimeinen korjaus - näitä nyt riittää näköjään klo: 22.40)
I
Ajatukseni on raskas. Yksinäinen. Melankolinen. Surullinen. Täynnä pettymystä ja ahdistusta.
Kunpa voisit vaihtaa sydämiä kanssani, niin tietäisit, miltä tuntuu vastaamaton rakkaus, sanoo tankarunoilija. Ja vaikkeivät asiani aivan tällä tavoin, romanttispateettisesti kuvattuna, olekaan, niin tuo säe osuu kohdalleen.
Tämän syksyisen aamupäivän harmaa ankeus ja emotionaalinen autiuteni resonoivat keskenään.
Puhun tyhjille seinille, kirjoitan jonnekin virtuaalimaailman blancolle ruudulle, kuin se olisi kuka tahansa, jota en tunne enkä saavuta. Jota en edes halua saavuttaa. Jonka läsnäolosta viime kädessä kieltäydyn, koska se/hän ei ole minulle todellinen ihminen.
Ehkä kukaan ei voi olla minulle todellinen. Ehkä teen kaikista tapaamistani henkilöistä, kaikista joiden kanssa olen keskustellut - jopa harvoista hyvistä ystävistäni - vain jonkin keksityn hahmon itselleni, koska en kai itse kykene milloinkaan olemaan aito minäni vaan jotain roolia vetävä, teeskentelevä narri.
Paras ystäväni sanoi minulle toissailtana juuri tämän saman: Rauno - mistä minä voin tietää, ettetkö sinä vedä minunkin suhteeni jotain roolia. Tarkoittaa sanoa, etten ole oma itseni vaan manipuloiva, arvaamaton ja mielialojeni vietävissä - ehkä jopa petollinen.
Olin pyytänyt, että hän sanoo suoraan, mitä ajattelee minusta erään kuluneen syksyn aikana tapahtuneen episodin johdosta, mikä tapaus oli häntä minun suhteeni ehkä jopa järkyttänyt. Vastaus hieman yllätti, vaikka toisaalta osasin sitä odottaa.
Sanoin hänelle: Kiitos, kun olit noin rehellinen - ja lisäsin heti hämmentyneenä joskin huumorilla: mutta hei - tämä ei sitten ollut mikään roolirepliikki. Joopa joo, hän vastasi naurahtaen.
Keskustelimme yli tunnin verran kahvilassa ennenkuin hän lähti vaimonsa ja perheensä luo, ja tajusin jälleen syvästi, että H. todella on kaikkein läheisin ystäväni ja minä eräs hänen tärkeimmistään.
Ihmisellä tätyy olla elämässään edes yksi todella hyvä ystävä. Ystävä, jota ei rakasta muuna kuin pelkkänä ystävänä - ilman rahan, vallan, seksuaalisuuden ja mustasukkaisuuden aiheuttamia pyyteitä, jotka aivan varmasti pilaavat joissain vaiheessa kaikkein vilpittömimmänkin ihmissuhteen.
En usko sukupuoliseen rakkauteen - en ainakaan sen pysyvyyteen, vaikka kaipaan sitä. En usko siihen senkään vuoksi, että olen liian ongelmallinen ihminen - ainakin naisten suhteen - vaikka onkin totta se, miten vaikeita niin monet naiset saattavat olla - salaisuuksineen, kiukutteluineen, mielenmuutoksineen, vihjailuineen, merkillisesti peiteltyine kaksoisviesteineen - lyhyesti: käsittämättömine oikkuineen.
KutenTorsti Lehtinen kerran totesi: Laskin eräänä päivänä vaimoni käyttäneen ainakin noin kymmenen kertaa Ei-kieltosanaa, joka tarkemmin pohtien osoittautui intentioltaan päinvastaiseksi - Kyllä-viestiksi.
Ota tästä nyt tolkku.
Mutta kun naisen vastapeluriksi, 'tanssijaksi tai 'miekkailijaksi' tulee minunkaltaiseni mies, jonka päässä mitä ilmeisimmin viiraa jokin maanisdepressiivinen mielialojen vaihtelu ajoittain koleeriseen temperamenttiin yhdistyneenä, niin prognoosi ei voi olla kovin positiivinen. Ennenpitkää sukset menevät ristiin ja lopputulos on ero - yleensä kerrasta poikki, vaikka se sielua raastaisikin. Eikä tästä tilanteesta ole paluuta pelkkään ystävyyteen.
Vai onko?
Ainakin minun mielestäni ystävyys rakastetun ja sittemmin torjutun ja hylätyn ihmisen kanssa (olipa hylätty sitten itse tai tuo toinen), johon välit on pantu lopullisesti poikki, merkitsee yhtä absurdia tilannetta kuin jos kaksi pyöveliä, jotka ovat haastaneet toisensa kaksintaisteluun alkaisivat veljeillä ennen H-hetkeä tunnustaen suurta arvostusta ja jopa rakkautta toistensa persoonallisuudelle.
Ja kuitenkaan mitään ei heidän kesken ole enää tehtävissä - jompikumpi tai kumpikin kuolee, ja näin ollen suhde on jo käytännössä tuhottu/tuhoutunut. Loppuveljeily on pelkkää irvokasta Juudasten välistä kuoleman suudelmaa.
II
Leinon runon ensimmäinen säkeistö raastaa mieltäni. Olen kovin pettynyt itseeni ja omaan luonteeseeni. Elän lähes erakkomaista elämää, mutta kaipaan läheisyyttä - jopa rakkautta. En kuitenkaan etsi sitä - vaan pikemminkin kammoksun ja pelkään.
Koen läheisiksi Jeesuksen sanat hänen ilmestyttyään kuolemansa jälkeen Maria Magdaleenalle: Noli me tangere - älä koske minuun (better represented in translation: cease holding on to me or stop clinging to me), ja sittenkään en lausu tätä 'erojulistusta' ilman tuskaa. Minun vain on elettävä kuin erakko - minä en pysty rakastamaan.
Rakkaus satuttaa minua liikaa. Kärsin aivan helvetisti niistä äärimmäisen läheisyyden tunteista, joita niin halajan ja kaipaan toiselta, koska koen hänen läsnäolonsa äärimmillään siten, että hän olisi kuin omaa itseäni, omaa tahtoani, jotain, joka häneen rakastuttuani on muuttunut kuin omaksi ruumiikseni, omaksi persoonallisuudekseni, jota ilman en voi enää koskaan elää.
Kyseessä on neuroottinen regressio - jopa hetkellisen psyykosin kaltainen tila. Jo alunperin symbioottisesta äitisuhteesta(ni) epäonnistunut irtautuminen toistuu aina rakastuessani - ja minä pelkään tuon uuden symbioosin voimaa ja kaikkivaltaa, joka ikäänkuin ylittää koko persoonallisuuteni. (Psykoanalyyttisessa terminologiassa puhutaan separaatio-individuaatio-ahdistuksesta.)
Siksi: Noli me tangere. I would prefer not to love eli mieluummin en rakastaisi - Bartlebytä vapaasti siteeraten. Olen mies, joka rakastaa vasten tahtoaan - yhä silti haluten rakastaa - ja yhä silti tiedosten, että: sun rintasi nuori ja lämmin, mun rinnalla jäätynyt ois.
III
Katselen tietokoneen oikealle puolelle, ulos ikkunasta ja näen etäiset, kohta jo lehdettömät koivut. Olen aina pitänyt syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Synkkämielisyyteni ja luonnon syksyinen kuolema ovat kuin yksi ja sama luonnonilmiö.
Syksyn ja mieleni kulku noudattavat samaa kaavaa tai sykliä. Ensin mitä kauneimmissa ja kirkkaimmissa väreissä, viimein lehtipuiden runkojen, oksastojen ja oksien tylyssä alastomuudessa, jotka paljastavat koko sen totuuden ja karuuden, minkä ne sisältävät ilman keväistä ja kesäistä elämänvoimaansa, joka pakonomaisen kiihkeästi saa synnyttämään maailmaan uutta kasvustoa ja uusia siemeniä - siis uutta elämää.
Lopuksi jää jäljelle tuo Eino Leinon maantien kalpea kukka, joka nostaa lumipälvestä päänsä, vaikka sen on jo aika painua kuolemaan.
Teen tälle kuihtuneelle kukalle kuin omalle kuihtuneelle rakkaudelleni: luon lunta sen peitoksi. Peitän sen jäiseen hautaan - ikäänkuin suorittaen armomurhan ihmiselle - omalle emootiolleni, jota on turhaa ja toivotonta yrittää pitää hengissä, koska sillä ei enää ole pienintäkään eloonjäämisen mahdollisuutta.
Jään odottamaan uutta kevättä. Uutta rönsyilevän kasvun ja kiihkon hetkellistä harhaa, joka päättyy jälleen uuteen syksyisen kauniiseen kuolemaan ja talven kylmään horrokseen, jonne tunteitteni hetkisen kestänyt palo voi sammua vaivaamatta minua ja saattamatta mieltäni tuskaisen hehkun kaltaiseen emotionaaliseen kaaokseen.
*
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=325&a=2556
Toivo Kuulan yksinlaulun "Syystunnelma op.2/1" Eino Leinon sanoihin Ture Ara levytti Rytmi-levymerkille vuonna 1950. Jouko Tolonen johtaa Rytmin Konserttiorkesteria.
Syystunnelma
Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois,
sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä,
on aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta mä loin.
*
palaga.vuodatus.net/blog/category/Yleinen.
Ajatukseni on raskas. Yksinäinen. Melankolinen. Surullinen. Täynnä pettymystä ja ahdistusta.
Kunpa voisit vaihtaa sydämiä kanssani, niin tietäisit, miltä tuntuu vastaamaton rakkaus, sanoo tankarunoilija. Ja vaikkeivät asiani aivan tällä tavoin, romanttispateettisesti kuvattuna, olekaan, niin tuo säe osuu kohdalleen.
Tämän syksyisen aamupäivän harmaa ankeus ja emotionaalinen autiuteni resonoivat keskenään.
Puhun tyhjille seinille, kirjoitan jonnekin virtuaalimaailman blancolle ruudulle, kuin se olisi kuka tahansa, jota en tunne enkä saavuta. Jota en edes halua saavuttaa. Jonka läsnäolosta viime kädessä kieltäydyn, koska se/hän ei ole minulle todellinen ihminen.
Ehkä kukaan ei voi olla minulle todellinen. Ehkä teen kaikista tapaamistani henkilöistä, kaikista joiden kanssa olen keskustellut - jopa harvoista hyvistä ystävistäni - vain jonkin keksityn hahmon itselleni, koska en kai itse kykene milloinkaan olemaan aito minäni vaan jotain roolia vetävä, teeskentelevä narri.
Paras ystäväni sanoi minulle toissailtana juuri tämän saman: Rauno - mistä minä voin tietää, ettetkö sinä vedä minunkin suhteeni jotain roolia. Tarkoittaa sanoa, etten ole oma itseni vaan manipuloiva, arvaamaton ja mielialojeni vietävissä - ehkä jopa petollinen.
Olin pyytänyt, että hän sanoo suoraan, mitä ajattelee minusta erään kuluneen syksyn aikana tapahtuneen episodin johdosta, mikä tapaus oli häntä minun suhteeni ehkä jopa järkyttänyt. Vastaus hieman yllätti, vaikka toisaalta osasin sitä odottaa.
Sanoin hänelle: Kiitos, kun olit noin rehellinen - ja lisäsin heti hämmentyneenä joskin huumorilla: mutta hei - tämä ei sitten ollut mikään roolirepliikki. Joopa joo, hän vastasi naurahtaen.
Keskustelimme yli tunnin verran kahvilassa ennenkuin hän lähti vaimonsa ja perheensä luo, ja tajusin jälleen syvästi, että H. todella on kaikkein läheisin ystäväni ja minä eräs hänen tärkeimmistään.
Ihmisellä tätyy olla elämässään edes yksi todella hyvä ystävä. Ystävä, jota ei rakasta muuna kuin pelkkänä ystävänä - ilman rahan, vallan, seksuaalisuuden ja mustasukkaisuuden aiheuttamia pyyteitä, jotka aivan varmasti pilaavat joissain vaiheessa kaikkein vilpittömimmänkin ihmissuhteen.
En usko sukupuoliseen rakkauteen - en ainakaan sen pysyvyyteen, vaikka kaipaan sitä. En usko siihen senkään vuoksi, että olen liian ongelmallinen ihminen - ainakin naisten suhteen - vaikka onkin totta se, miten vaikeita niin monet naiset saattavat olla - salaisuuksineen, kiukutteluineen, mielenmuutoksineen, vihjailuineen, merkillisesti peiteltyine kaksoisviesteineen - lyhyesti: käsittämättömine oikkuineen.
KutenTorsti Lehtinen kerran totesi: Laskin eräänä päivänä vaimoni käyttäneen ainakin noin kymmenen kertaa Ei-kieltosanaa, joka tarkemmin pohtien osoittautui intentioltaan päinvastaiseksi - Kyllä-viestiksi.
Ota tästä nyt tolkku.
Mutta kun naisen vastapeluriksi, 'tanssijaksi tai 'miekkailijaksi' tulee minunkaltaiseni mies, jonka päässä mitä ilmeisimmin viiraa jokin maanisdepressiivinen mielialojen vaihtelu ajoittain koleeriseen temperamenttiin yhdistyneenä, niin prognoosi ei voi olla kovin positiivinen. Ennenpitkää sukset menevät ristiin ja lopputulos on ero - yleensä kerrasta poikki, vaikka se sielua raastaisikin. Eikä tästä tilanteesta ole paluuta pelkkään ystävyyteen.
Vai onko?
Ainakin minun mielestäni ystävyys rakastetun ja sittemmin torjutun ja hylätyn ihmisen kanssa (olipa hylätty sitten itse tai tuo toinen), johon välit on pantu lopullisesti poikki, merkitsee yhtä absurdia tilannetta kuin jos kaksi pyöveliä, jotka ovat haastaneet toisensa kaksintaisteluun alkaisivat veljeillä ennen H-hetkeä tunnustaen suurta arvostusta ja jopa rakkautta toistensa persoonallisuudelle.
Ja kuitenkaan mitään ei heidän kesken ole enää tehtävissä - jompikumpi tai kumpikin kuolee, ja näin ollen suhde on jo käytännössä tuhottu/tuhoutunut. Loppuveljeily on pelkkää irvokasta Juudasten välistä kuoleman suudelmaa.
II
Leinon runon ensimmäinen säkeistö raastaa mieltäni. Olen kovin pettynyt itseeni ja omaan luonteeseeni. Elän lähes erakkomaista elämää, mutta kaipaan läheisyyttä - jopa rakkautta. En kuitenkaan etsi sitä - vaan pikemminkin kammoksun ja pelkään.
Koen läheisiksi Jeesuksen sanat hänen ilmestyttyään kuolemansa jälkeen Maria Magdaleenalle: Noli me tangere - älä koske minuun (better represented in translation: cease holding on to me or stop clinging to me), ja sittenkään en lausu tätä 'erojulistusta' ilman tuskaa. Minun vain on elettävä kuin erakko - minä en pysty rakastamaan.
Rakkaus satuttaa minua liikaa. Kärsin aivan helvetisti niistä äärimmäisen läheisyyden tunteista, joita niin halajan ja kaipaan toiselta, koska koen hänen läsnäolonsa äärimmillään siten, että hän olisi kuin omaa itseäni, omaa tahtoani, jotain, joka häneen rakastuttuani on muuttunut kuin omaksi ruumiikseni, omaksi persoonallisuudekseni, jota ilman en voi enää koskaan elää.
Kyseessä on neuroottinen regressio - jopa hetkellisen psyykosin kaltainen tila. Jo alunperin symbioottisesta äitisuhteesta(ni) epäonnistunut irtautuminen toistuu aina rakastuessani - ja minä pelkään tuon uuden symbioosin voimaa ja kaikkivaltaa, joka ikäänkuin ylittää koko persoonallisuuteni. (Psykoanalyyttisessa terminologiassa puhutaan separaatio-individuaatio-ahdistuksesta.)
Siksi: Noli me tangere. I would prefer not to love eli mieluummin en rakastaisi - Bartlebytä vapaasti siteeraten. Olen mies, joka rakastaa vasten tahtoaan - yhä silti haluten rakastaa - ja yhä silti tiedosten, että: sun rintasi nuori ja lämmin, mun rinnalla jäätynyt ois.
III
Katselen tietokoneen oikealle puolelle, ulos ikkunasta ja näen etäiset, kohta jo lehdettömät koivut. Olen aina pitänyt syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Synkkämielisyyteni ja luonnon syksyinen kuolema ovat kuin yksi ja sama luonnonilmiö.
Syksyn ja mieleni kulku noudattavat samaa kaavaa tai sykliä. Ensin mitä kauneimmissa ja kirkkaimmissa väreissä, viimein lehtipuiden runkojen, oksastojen ja oksien tylyssä alastomuudessa, jotka paljastavat koko sen totuuden ja karuuden, minkä ne sisältävät ilman keväistä ja kesäistä elämänvoimaansa, joka pakonomaisen kiihkeästi saa synnyttämään maailmaan uutta kasvustoa ja uusia siemeniä - siis uutta elämää.
Lopuksi jää jäljelle tuo Eino Leinon maantien kalpea kukka, joka nostaa lumipälvestä päänsä, vaikka sen on jo aika painua kuolemaan.
Teen tälle kuihtuneelle kukalle kuin omalle kuihtuneelle rakkaudelleni: luon lunta sen peitoksi. Peitän sen jäiseen hautaan - ikäänkuin suorittaen armomurhan ihmiselle - omalle emootiolleni, jota on turhaa ja toivotonta yrittää pitää hengissä, koska sillä ei enää ole pienintäkään eloonjäämisen mahdollisuutta.
Jään odottamaan uutta kevättä. Uutta rönsyilevän kasvun ja kiihkon hetkellistä harhaa, joka päättyy jälleen uuteen syksyisen kauniiseen kuolemaan ja talven kylmään horrokseen, jonne tunteitteni hetkisen kestänyt palo voi sammua vaivaamatta minua ja saattamatta mieltäni tuskaisen hehkun kaltaiseen emotionaaliseen kaaokseen.
*
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=325&a=2556
Toivo Kuulan yksinlaulun "Syystunnelma op.2/1" Eino Leinon sanoihin Ture Ara levytti Rytmi-levymerkille vuonna 1950. Jouko Tolonen johtaa Rytmin Konserttiorkesteria.
Syystunnelma
Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois,
sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä,
on aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta mä loin.
*
palaga.vuodatus.net/blog/category/Yleinen.
August 24, 2008
Rauhattoman rukous
Minä tääl' olen vieras, vieras vaan
olen ollut alusta saakka
ovat minulle outoja laaksot maan
ja outo on elämän taakka
minä kuljin ja katsoin ja kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa
minä kuljin kumpuja itkusuin
ja itkin ihmisrukkaa
Me soudamme haahta haurasta,
jonk ympärillä aallot ne pauhaa
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa
tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista jo pettää
mikä riemu se koskaan päällä maan,
on päättynyt kyynelettä
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka kulkenut täällä ei harhaan
mikä hyvä se on koskaan hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan
kun ystävän sa parhaan kohtasit,
jo aika on hyvästi heittää
ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta jo peittää
Kilvan kulkisin kumartamaan,
sua turhan tietoni aatteet
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet
mun henkeni tietäjät harmaapäät,
erämaita ne etsien käypi
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi
Minä lapsena vanhaksi vanhenin,
en nuor ole koskaan ollut
toki kerran keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut
Olen väsynyt lauluni valheeseen,
Herra tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
Eino Leino
olen ollut alusta saakka
ovat minulle outoja laaksot maan
ja outo on elämän taakka
minä kuljin ja katsoin ja kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa
minä kuljin kumpuja itkusuin
ja itkin ihmisrukkaa
Me soudamme haahta haurasta,
jonk ympärillä aallot ne pauhaa
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa
tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista jo pettää
mikä riemu se koskaan päällä maan,
on päättynyt kyynelettä
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka kulkenut täällä ei harhaan
mikä hyvä se on koskaan hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan
kun ystävän sa parhaan kohtasit,
jo aika on hyvästi heittää
ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta jo peittää
Kilvan kulkisin kumartamaan,
sua turhan tietoni aatteet
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet
mun henkeni tietäjät harmaapäät,
erämaita ne etsien käypi
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi
Minä lapsena vanhaksi vanhenin,
en nuor ole koskaan ollut
toki kerran keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut
Olen väsynyt lauluni valheeseen,
Herra tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
Eino Leino
August 21, 2008
Hajoamispisteessä
Päre nro. 1500
John Fogerty kirjoitti tämän, CCR:n ehkä kaikkein rakastetuimman laulun, syksyllä 1970, ja se kertoo metaforisesti bändin lähestyvästä hajoamisesta. CCR:n loistavalla menestyksellä tuli olemaan miltei liian karvas hinta Johnille. Surumielinen kappale aavistelee pahinta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=TS9_ipu9GKw
Have you ever seen the rain (coming down on a sunny day...). Videopätkä on tehty loppuvuodesta 1968 eli noin 2 vuotta aiemmin promotoimaan tulevan läpimurtohitti Proud Maryn julkaisua.
Someone told me long ago theres a calm before the storm,
I know; its been comin for some time.
When its over, so they say, it'll rain a sunny day,
I know; shinin down like water.
Chorus:
I want to know, have you ever seen the rain?
I want to know, have you ever seen the rain
Comin down on a sunny day?
Yesterday, and days before, sun is cold and rain is hard,
I know; been that way for all my time.
til forever, on it goes through the circle, fast and slow,
I know; it cant stop, I wonder.
Chorus
John Fogerty kirjoitti tämän, CCR:n ehkä kaikkein rakastetuimman laulun, syksyllä 1970, ja se kertoo metaforisesti bändin lähestyvästä hajoamisesta. CCR:n loistavalla menestyksellä tuli olemaan miltei liian karvas hinta Johnille. Surumielinen kappale aavistelee pahinta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=TS9_ipu9GKw
Have you ever seen the rain (coming down on a sunny day...). Videopätkä on tehty loppuvuodesta 1968 eli noin 2 vuotta aiemmin promotoimaan tulevan läpimurtohitti Proud Maryn julkaisua.
Someone told me long ago theres a calm before the storm,
I know; its been comin for some time.
When its over, so they say, it'll rain a sunny day,
I know; shinin down like water.
Chorus:
I want to know, have you ever seen the rain?
I want to know, have you ever seen the rain
Comin down on a sunny day?
Yesterday, and days before, sun is cold and rain is hard,
I know; been that way for all my time.
til forever, on it goes through the circle, fast and slow,
I know; it cant stop, I wonder.
Chorus
August 18, 2008
Surullinen valssi
Lisäys 18.8
Hitaasti. Kääntyy. Sielu. Jääksi. Ikiroutaan. Jonne. Tuska. Ja. Rakkaus. Pakastuvat. Elävältä. Ikuisiksi. Ajoiksi. Ilman. Kipua. Niin. Ettei. Jäljelle. Jää. Kuin. Tyhjä. Tunteeton. Minän. Kuori. Äänetön. Huuto. Hymytön. Ilo. Itkuton. Suru. Vastaamaton. Rakkaus. Tekijätön. Teko. Elävä. Kuollut. Kärsimyksetön. Ahdistus. Joka. Saavuttaa. Lopullisen. Onnen. Kivettäen. Itsensä. Ja. Murhaamalla. Yhtäkkiä.Tavoittamattomaksi. Muuttuneen. Rakastettunsa. Kuin. Pelokkaan. Teuraslampaan. Keskelle. Katua. Ihmisten. Pöytäkeskustelujen. Kolmanneksi. Ruokalajiksi. Joka. Maistuu. Enää. Vain. Ei-miltään. Kuten. Mikä. Tahansa. Järjetön. Kosto. Ennen. Itsemurhaa.
http://www.youtube.com/watch?v=D3Blm2qWduY
Jean Sibelius - Valse Triste
Satunnainen videokommentaattori valistaa minua hieman ontuvalla italian?englannillaan:
I think that the cat is a dream of the house, that is about to be killed; so she use the cat to dream at the past, when she was happy and full of life, the cat "see" the rooms, the people that is no more, one last time before the sad end. The music, Valse triste (sad waltz), is danced between an old lady and the death, a great symbolic choice for the story. we are lucky there are still true artists like Bruno Bozzetto around...
August 10, 2008
Don't they know it's the end of the world', it ended when I lost your love
Kaunista - kaunista. Ihanaa tuskaa...Voi Jumala, miten vaikeaa on rakastaa! Olipa sitten 20 tai 80 vuotias. Eikö ihminen koskaan opi tässä asiassa mitään?
*
http://www.youtube.com/watch?v=Pz_pySu99AA&feature=related
Brenda Lee: End Of The World
*
why does the sun go on shining
why does the sea rush to shore
don't they know it's the end of the world
'cause you don't love me any more
why do the birds go on singing
why do the stars glow above
don't they know it's the end of the world
it ended when i lost your love
i wake up in the morning and i wonder
why everything's the same as it was
i can't understand, no, i can't understand
how life goes on the way it does
why does my heart go on beating
why do these eyes of mine cry
don't they know it's the end of the world
it ended when you said goodbye
why does my heart go on beating
why do these eyes of mine cry
don't they know it's the end of the world
it ended when you said goodbye
*
http://www.youtube.com/watch?v=Pz_pySu99AA&feature=related
Brenda Lee: End Of The World
*
why does the sun go on shining
why does the sea rush to shore
don't they know it's the end of the world
'cause you don't love me any more
why do the birds go on singing
why do the stars glow above
don't they know it's the end of the world
it ended when i lost your love
i wake up in the morning and i wonder
why everything's the same as it was
i can't understand, no, i can't understand
how life goes on the way it does
why does my heart go on beating
why do these eyes of mine cry
don't they know it's the end of the world
it ended when you said goodbye
why does my heart go on beating
why do these eyes of mine cry
don't they know it's the end of the world
it ended when you said goodbye
July 7, 2008
Sandra of St.Mura - Harri Marstio & Folkswagen
Miksi surullinen kaipaus voikin olla näin käsittämättömän 'ihanaa'?
On toki totta, että Harri Marstion ääni hipoo liki shamanistisia ulottuvuuksia tämän iloisimman surun esiin loihtimisessa, ja on totta myös se, että Suhmuran Santraa voi pitää sekä säveleltään että sanoiltaan yhtenä hienoimmista hitaista valsseista, joita Suomessa on koskaan tehty.
Mutta silti - tämä Folkswagen-yhtyeen ja Marstion yhteistyönä syntynyt englanninkielinen versio tuntuisi olevan jopa enemmän kuin osiensa summa - jotain, jossa kiteytyy koko elämämme rakastettava surumielisyys tai sen surumielinen kaiho jonnekin menneeseen ja ikuiseen - jonnekin 'päivästä pois'.
Sanat eivät riitä. Vaikenen. Kuunnelkaa itse.
(Linkistä kiitos jälleen merille)
***
http://www.youtube.com/watch?v=ylhfDeU1SvM
Miksei tästä voisi tulla hittiä Englannissa? Retro rules.
Terho Könönen kertoo Suhmuran Santra -laulun synnystä seuraavaa:
"Kyllä Santra aikoinaan tavattiin. Kävin usein Hammaslahden seurojentalolla tansseissa kesäisin - meillä oli näet huvila siellä aseman seuduilla. Kerran todella sattui niin, että yhtä tyttöä saatolle pyytäessäni hän varoitteli jotain siihen päin, että 'Voi tokkiinsa, jalkojas siästä'.
Tyttö näes asui Suhmurassa... ja meidän huvilamme oli taas aivan päin vastaiseen suuntaan. Joten siinä olisi tullut nelisenkymmentä kilometriä saattomatkaa... Moinen pikkutapaus jäikin mieleen niin, että sitten asemasodan aikoihin muistui laulunaiheeksi.
1951 se sai julkisuutta radiossa ja pikku hiljaa pääsi koko kansan tietoisuuteen."
Tässä kappaleen tarjoilee Folkswagen-yhtye ja Harri Marstio uudelleen Hyvin Lämmitettynä. Käännöksen 'viäntäny' Susan Sinisalo.
***
Kun seurojentalolla tanssittiin,
Ja haitari haikeesti soi.
Oli tyttäret pyntätty retonkiin,
Ja kuukin kuin keltainen voi,
Niin pyysin mie korreinta suatolle piästä,
Tämä vastaa: "Voi tokkiinsa jalkojas siästä.
Niin pitkä matka, niin pitkä matka on suatolle Suhmuraan."
Niin Suhmuran Santra se yöhön män,
Minä silimäyksen perrääsä loin.
Tok' toiste jo ymmärsin enemmän
Ja pyörän mie matkassain toin
Mut Santra ei tullut, hän pysyttel poissa,
Kai Suhmuran puolessa äitinsä koissa.
Kun pitkä matka, kun pitkä matka oli suatolle Suhmuraan.
Mut oihan se Mantakin Mulosta
Niin sorree jo tok' sortiltaan.
Ei kiellellyt suatolle tulosta
Ei pyörtänyt kot'portiltaan.
Vaan pyörällä poski ol' poskea vasten.
Mulon Manta nyt mulla on äitinä lasten,
Kun pitkä matka, kun pitkä matka oli suatolle Suhmuraan.
Nyt Mantalle mattoja puistelen
Ja lapsia liekuttelen.
Myös Suhmuran Santraa mie muistelen
Ja iäneti näin uattelen:
No pithän tok' arvata, se siitä tulloo,
Kun lähteekin pyörällä suatolle Mulloon,
Ja pitkä matka, ja pitkä matka on suatolle Suhmuraan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suhmura
On toki totta, että Harri Marstion ääni hipoo liki shamanistisia ulottuvuuksia tämän iloisimman surun esiin loihtimisessa, ja on totta myös se, että Suhmuran Santraa voi pitää sekä säveleltään että sanoiltaan yhtenä hienoimmista hitaista valsseista, joita Suomessa on koskaan tehty.
Mutta silti - tämä Folkswagen-yhtyeen ja Marstion yhteistyönä syntynyt englanninkielinen versio tuntuisi olevan jopa enemmän kuin osiensa summa - jotain, jossa kiteytyy koko elämämme rakastettava surumielisyys tai sen surumielinen kaiho jonnekin menneeseen ja ikuiseen - jonnekin 'päivästä pois'.
Sanat eivät riitä. Vaikenen. Kuunnelkaa itse.
(Linkistä kiitos jälleen merille)
***
http://www.youtube.com/watch?v=ylhfDeU1SvM
Miksei tästä voisi tulla hittiä Englannissa? Retro rules.
Terho Könönen kertoo Suhmuran Santra -laulun synnystä seuraavaa:
"Kyllä Santra aikoinaan tavattiin. Kävin usein Hammaslahden seurojentalolla tansseissa kesäisin - meillä oli näet huvila siellä aseman seuduilla. Kerran todella sattui niin, että yhtä tyttöä saatolle pyytäessäni hän varoitteli jotain siihen päin, että 'Voi tokkiinsa, jalkojas siästä'.
Tyttö näes asui Suhmurassa... ja meidän huvilamme oli taas aivan päin vastaiseen suuntaan. Joten siinä olisi tullut nelisenkymmentä kilometriä saattomatkaa... Moinen pikkutapaus jäikin mieleen niin, että sitten asemasodan aikoihin muistui laulunaiheeksi.
1951 se sai julkisuutta radiossa ja pikku hiljaa pääsi koko kansan tietoisuuteen."
Tässä kappaleen tarjoilee Folkswagen-yhtye ja Harri Marstio uudelleen Hyvin Lämmitettynä. Käännöksen 'viäntäny' Susan Sinisalo.
***
Kun seurojentalolla tanssittiin,
Ja haitari haikeesti soi.
Oli tyttäret pyntätty retonkiin,
Ja kuukin kuin keltainen voi,
Niin pyysin mie korreinta suatolle piästä,
Tämä vastaa: "Voi tokkiinsa jalkojas siästä.
Niin pitkä matka, niin pitkä matka on suatolle Suhmuraan."
Niin Suhmuran Santra se yöhön män,
Minä silimäyksen perrääsä loin.
Tok' toiste jo ymmärsin enemmän
Ja pyörän mie matkassain toin
Mut Santra ei tullut, hän pysyttel poissa,
Kai Suhmuran puolessa äitinsä koissa.
Kun pitkä matka, kun pitkä matka oli suatolle Suhmuraan.
Mut oihan se Mantakin Mulosta
Niin sorree jo tok' sortiltaan.
Ei kiellellyt suatolle tulosta
Ei pyörtänyt kot'portiltaan.
Vaan pyörällä poski ol' poskea vasten.
Mulon Manta nyt mulla on äitinä lasten,
Kun pitkä matka, kun pitkä matka oli suatolle Suhmuraan.
Nyt Mantalle mattoja puistelen
Ja lapsia liekuttelen.
Myös Suhmuran Santraa mie muistelen
Ja iäneti näin uattelen:
No pithän tok' arvata, se siitä tulloo,
Kun lähteekin pyörällä suatolle Mulloon,
Ja pitkä matka, ja pitkä matka on suatolle Suhmuraan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suhmura
June 10, 2008
Kirjeitä seinänaapurille 1
(Tarkennuksia tehty kohtaan PPS. 11.6)
Ikävä kuulla, että läheisesi on vakavasti sairaana. En kuitenkaan osaa kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Olen siinä asiassa suorastaan kehno. Mielestäni kaikkein kauheinta elämässä on seurata tai pelätä rakastamansa ihmisen kuolemaa. En kestä sellaista.
Ehkä muistat jostain kommentistani, että menetin enoni ja isäni 1968 kolmen kuukauden sisällä, enkä luultavasti ole siitä tragediasta toipunut koskaan. Surutyö jäi tekemättä loppuun asti, koska jähmetyin henkisesti jonkinlaiseen shokkiin, joka sittemmin on sekoittunut lähtemättömästi persoonallisuuteni pohjavirtaan.
Jos hauska ja hullutteleva mutta kuitenkin syviin ahdistus- ja tuskareaktioihin taipuvainen murrosikäinen poika menettää kaksi läheisintä aikuista miestä elämässään näin nopeasti ja traagisesti (itsemurha, sydäninfarkti), niin siitä ei hänen tulevaisuudelleen voi hyvää seurata.
Reaktioni kuolemaan on torjunta. En torju itse kuoleman realiteettia – päinvastoin, sillä eräänlainen ’haustausmaaihminen’ minäkin olen – mutta itse kuoleman uhkan aiheuttaman ahdistuksen ja surun kohtaaminen kokemuksellisesti on minulle hirveää. Se vie mielettömästi energiaa, vaikka toisaalta mitään muuta keinoa surun läpielämiseen ei ole kuin ’antaa sen tulla ja täyttää koko sielun ja ruumiin’.
Kyse on aivan samantyyppisestä psykologisesta prosessista kuin minkä tahansa syvän tunne-elämyksen valtaan antautumisessa.
Ilman sitä voi kyllä kuvitella jopa erinomaisella psykologisella vaistolla, mitä tunne käsitteellisesti ajatellen on, mutta sisimmässään ei koskaan ’tiedä’, mitä se todella on, koska ei ole antanut tuon elämyksen ja kuohun vavisuttaa itseä loppuun saakka.
Näin pitkälle pääsee järkeni ilman, että suru edes hipaisisi tunteitani. Kauhistuttavaa vaikka itse sanonkin. Nytkö mä kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?, kirjoitti ’joku’ runoilijakin...
Mutta.
Paradoksaalista kyllä – luulen olevani yliherkkä, mitä tunnereaktioihin ja affekteihin ylipäätään tulee.
Saatan ajautua voimakkaan tunnekuohun ja -elämyksen valtaan sekä tahtoen (juuri tiettyä elämystä tietoisesti etsien) että tahtomattani (esimerkiksi musiikkia kuunnellessa tai kirjallisuutta lukiessa) , kunnes käy niin, että koen itsekontrollini/todellisuudentajuni 'irronneen' liiaksi omille teilleen - johonkin toiseen, fantasianomaiseen maailmaan, joka on jyrkässä ristiriidassa arkisen, sen hetkisen elämäni kanssa.
Jo tämänkin vuoksi olen taipuvainen rationalisoimaan tunteitani tai pistämään ’jarrut päälle’, mikäli (yli-)romanttinen minäni uhkaa ’ottaa vallan’ ajatuksistani esimerkiksi konserteissa, teatterissa tai elokuvissa.
Iso aikuinen mies ei saa eikä kehtaa itkeä julkisella paikalla - mikä typerä syy hävetä omia tunteitaan ja niiden ilmaisua!
Seurauksena on pahimmillaan lähes paniikinomainen lukkoonmeno ja 'kovettuminen' – varsinkin useampien ihmisten läsnäollessa, mikä tietysti osoittaa myös taipumusta sosiaaliseen fobiaan, joka tosin on iän myötä lieventynyt varsin paljon.
Ralf Långbacka sanoi Saarikoskesta, että kahden kesken tämä oli aivan välitön ja vakava, mutta auta armias, jos/kun paikalle tuli kolmas tai useampia – siitä alkoi välittömästi ilveilyshow, jonka takaa Penaa ei enää tunnistanut.
Pystyn mielestäni erittäin hyvin ymmärtämään, millaisesta reaktiosta tuossa oli kyse. Joko menet lukkoon tai alat näytellä klovnia, mutta omaa sisintäsi et kykene ihmisille paljastamaan - paitsi ehkä kaikkein läheisimmille – jos heillekään. Ei ihme, että Kierkegaard teki Saarikoskeen suuren vaikutuksen.
On paradoksaalista, että hyvä ystävä saattaa tuntea minut paremmin kuin rakastamani ihminen, mutta hyvälle ystävälle myös puhutaan hieman eri asioita ja ennenkaikkea erilaisesta näkökulmasta kuin rakastetulle.
Ehkä on niin, että useiden vieraiden ihmisten ympäröimänä sisin olemukseni on yhtä ’uhattuna’ kuin se on suhteessa ihmiseen, joka on minua ’liian’ lähellä.
Identiteetin ja tasapainon säilyttääkseni minun on siten pakko ’näytellä’ niin yleisölle kuin rakastetullekin, mutta hyvä ystävä ei haavoita sisimpääni tulemalla liian lähelle joko ’rivon tuijotuksen’ ja/tai psykofyysisen samaistumisen/yhtymisen muodossa. Ystävälle ei tarvitse näytellä mitään. Ja se on suuri helpotus – parasta terapiaa.
*
Mutta miksi puhuisin itsestäni (tai muista) yhtään sen enempää tällä kertaa. Tosin syy, miksi ylipäätään kirjoitin itsestäni, on se, etten osannut lohduttaa sinua. Siten edellä kirjoitettu tuleekin käsittää yritykseksi – enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi yritykseksi – kirjoittaa sinulle...
Sano X:lle terveisiä ja kerro pahoitteluni siitä, etten ollut valmis tapaamaan pitkämatkalaista, vaikkei meillä siitä asiasta nyt mitään puhetta ollutkaan. Joku toinen kerta sitten.
Ja tosiaan – sytyttäkää minunkin puolestani tuohus Uspenskissa. Kuulunhan minä kumma kyllä yhä edelleen ortodoksiseen kirkkoon – tosin syistä, jotka eivät ole itselleni aina niin täysin selkeitä – jos lainkaan – (ks. PS.)
Voimaa, Rauhaa ja muuta senkaltaista
Rauno
*
PS.
Mitä syytä minulla olisikaan enää kuulua sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka olemuksesta ja ’salaisuudesta’ olen päässyt samanlaiseen selkeyteen kuin ironmistressin (takkirauta) kaltainen utilitaristi ja ’teknopositivisti’, jolle maailma on ’selvä kuin pläkki’.
Paradoksaalista jälleen mutta buddhalaisuus sopii erinomaisesti teknologisen luonnontieteilijän (kuten takkiraudan) uskonnoksi. Siinä ei tarvitse olettaa persoonallista Jumalaa (eikä siten myöskään ihmistä, subjektista nyt puhumattakaan), karman laki toimii omien lainalaisuuksiensa mukaisesti ja persoonaton, mystinen Nirvana, odottaa, kunhan vain käyttäydyt oikein – MOT.
Buddhalaisuus on kyllä monella tapaa vetoava uskonto, mutta koen itseni vaivautuneeksi sen suhteen – niinkuin kaikkien uskontojen suhteen. Tässä tapauksessa minua vaivaa myös pakkomielteinen halu kieltää kaikilta luonnontieteilijöiltä mikä tahansa uskonto. Palvokoot tiedettään mutta pysykööt hiljaa uskonnoista, etiikasta ja taiteesta (siitä mistä ei voi puhua jne.).
Mieluummin ehdoton antagonismi ja epävarmuus (joka ei tarkoita tässä indeterminismiä) kuin tylsä ja monotoninen maailma, jossa mitään ei tapahdu ilman, että luonnontieteilijä osaisi selittää sen kokeellisesti ja kausaalisesti ’pois häiritsemästä’ reifikoitunutta (teko-)älyään, joka ei siedä salaisuuksia ja mysteeriä eikä siten myöskään ymmärrä mitään reflektoivan subjektin (psyko-)ontologiasta.
(Mysteeriä ei pidä sekoittaa naiviin, kaupalliseen mystiikkaan: itämaisuuden ihailuun - eikä myöskään deterministiseen (Einstein) tai indeterministiseen (Bohr), fysikalistiseen mystiikkaan. Mysteeri on pikemminkin Lacanin mahdoton Reaalinen.)
PPS.
Jos minun olisi pakko valita profeettojen ('ideologisten innovaattorien') ja mystikkojen ('taiteilijoiden') välillä (mikä jaottelu on osittain perusteltu osittain keinotekoinen), niin olisi todella vaikea päättää, kumman linjan valitsen.
Askeetteja ('kyynikkoja') löytyy joka tapauksessa molemmista uskonnollisen elämän, ajattelun ja julistuksen ilmenemismuodoista. Tosin oletan, että askeetteja on enemmän mystikkojen kuin profeettojen joukossa.
Ikävä kuulla, että läheisesi on vakavasti sairaana. En kuitenkaan osaa kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Olen siinä asiassa suorastaan kehno. Mielestäni kaikkein kauheinta elämässä on seurata tai pelätä rakastamansa ihmisen kuolemaa. En kestä sellaista.
Ehkä muistat jostain kommentistani, että menetin enoni ja isäni 1968 kolmen kuukauden sisällä, enkä luultavasti ole siitä tragediasta toipunut koskaan. Surutyö jäi tekemättä loppuun asti, koska jähmetyin henkisesti jonkinlaiseen shokkiin, joka sittemmin on sekoittunut lähtemättömästi persoonallisuuteni pohjavirtaan.
Jos hauska ja hullutteleva mutta kuitenkin syviin ahdistus- ja tuskareaktioihin taipuvainen murrosikäinen poika menettää kaksi läheisintä aikuista miestä elämässään näin nopeasti ja traagisesti (itsemurha, sydäninfarkti), niin siitä ei hänen tulevaisuudelleen voi hyvää seurata.
Reaktioni kuolemaan on torjunta. En torju itse kuoleman realiteettia – päinvastoin, sillä eräänlainen ’haustausmaaihminen’ minäkin olen – mutta itse kuoleman uhkan aiheuttaman ahdistuksen ja surun kohtaaminen kokemuksellisesti on minulle hirveää. Se vie mielettömästi energiaa, vaikka toisaalta mitään muuta keinoa surun läpielämiseen ei ole kuin ’antaa sen tulla ja täyttää koko sielun ja ruumiin’.
Kyse on aivan samantyyppisestä psykologisesta prosessista kuin minkä tahansa syvän tunne-elämyksen valtaan antautumisessa.
Ilman sitä voi kyllä kuvitella jopa erinomaisella psykologisella vaistolla, mitä tunne käsitteellisesti ajatellen on, mutta sisimmässään ei koskaan ’tiedä’, mitä se todella on, koska ei ole antanut tuon elämyksen ja kuohun vavisuttaa itseä loppuun saakka.
Näin pitkälle pääsee järkeni ilman, että suru edes hipaisisi tunteitani. Kauhistuttavaa vaikka itse sanonkin. Nytkö mä kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?, kirjoitti ’joku’ runoilijakin...
Mutta.
Paradoksaalista kyllä – luulen olevani yliherkkä, mitä tunnereaktioihin ja affekteihin ylipäätään tulee.
Saatan ajautua voimakkaan tunnekuohun ja -elämyksen valtaan sekä tahtoen (juuri tiettyä elämystä tietoisesti etsien) että tahtomattani (esimerkiksi musiikkia kuunnellessa tai kirjallisuutta lukiessa) , kunnes käy niin, että koen itsekontrollini/todellisuudentajuni 'irronneen' liiaksi omille teilleen - johonkin toiseen, fantasianomaiseen maailmaan, joka on jyrkässä ristiriidassa arkisen, sen hetkisen elämäni kanssa.
Jo tämänkin vuoksi olen taipuvainen rationalisoimaan tunteitani tai pistämään ’jarrut päälle’, mikäli (yli-)romanttinen minäni uhkaa ’ottaa vallan’ ajatuksistani esimerkiksi konserteissa, teatterissa tai elokuvissa.
Iso aikuinen mies ei saa eikä kehtaa itkeä julkisella paikalla - mikä typerä syy hävetä omia tunteitaan ja niiden ilmaisua!
Seurauksena on pahimmillaan lähes paniikinomainen lukkoonmeno ja 'kovettuminen' – varsinkin useampien ihmisten läsnäollessa, mikä tietysti osoittaa myös taipumusta sosiaaliseen fobiaan, joka tosin on iän myötä lieventynyt varsin paljon.
Ralf Långbacka sanoi Saarikoskesta, että kahden kesken tämä oli aivan välitön ja vakava, mutta auta armias, jos/kun paikalle tuli kolmas tai useampia – siitä alkoi välittömästi ilveilyshow, jonka takaa Penaa ei enää tunnistanut.
Pystyn mielestäni erittäin hyvin ymmärtämään, millaisesta reaktiosta tuossa oli kyse. Joko menet lukkoon tai alat näytellä klovnia, mutta omaa sisintäsi et kykene ihmisille paljastamaan - paitsi ehkä kaikkein läheisimmille – jos heillekään. Ei ihme, että Kierkegaard teki Saarikoskeen suuren vaikutuksen.
On paradoksaalista, että hyvä ystävä saattaa tuntea minut paremmin kuin rakastamani ihminen, mutta hyvälle ystävälle myös puhutaan hieman eri asioita ja ennenkaikkea erilaisesta näkökulmasta kuin rakastetulle.
Ehkä on niin, että useiden vieraiden ihmisten ympäröimänä sisin olemukseni on yhtä ’uhattuna’ kuin se on suhteessa ihmiseen, joka on minua ’liian’ lähellä.
Identiteetin ja tasapainon säilyttääkseni minun on siten pakko ’näytellä’ niin yleisölle kuin rakastetullekin, mutta hyvä ystävä ei haavoita sisimpääni tulemalla liian lähelle joko ’rivon tuijotuksen’ ja/tai psykofyysisen samaistumisen/yhtymisen muodossa. Ystävälle ei tarvitse näytellä mitään. Ja se on suuri helpotus – parasta terapiaa.
*
Mutta miksi puhuisin itsestäni (tai muista) yhtään sen enempää tällä kertaa. Tosin syy, miksi ylipäätään kirjoitin itsestäni, on se, etten osannut lohduttaa sinua. Siten edellä kirjoitettu tuleekin käsittää yritykseksi – enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi yritykseksi – kirjoittaa sinulle...
Sano X:lle terveisiä ja kerro pahoitteluni siitä, etten ollut valmis tapaamaan pitkämatkalaista, vaikkei meillä siitä asiasta nyt mitään puhetta ollutkaan. Joku toinen kerta sitten.
Ja tosiaan – sytyttäkää minunkin puolestani tuohus Uspenskissa. Kuulunhan minä kumma kyllä yhä edelleen ortodoksiseen kirkkoon – tosin syistä, jotka eivät ole itselleni aina niin täysin selkeitä – jos lainkaan – (ks. PS.)
Voimaa, Rauhaa ja muuta senkaltaista
Rauno
*
PS.
Mitä syytä minulla olisikaan enää kuulua sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka olemuksesta ja ’salaisuudesta’ olen päässyt samanlaiseen selkeyteen kuin ironmistressin (takkirauta) kaltainen utilitaristi ja ’teknopositivisti’, jolle maailma on ’selvä kuin pläkki’.
Paradoksaalista jälleen mutta buddhalaisuus sopii erinomaisesti teknologisen luonnontieteilijän (kuten takkiraudan) uskonnoksi. Siinä ei tarvitse olettaa persoonallista Jumalaa (eikä siten myöskään ihmistä, subjektista nyt puhumattakaan), karman laki toimii omien lainalaisuuksiensa mukaisesti ja persoonaton, mystinen Nirvana, odottaa, kunhan vain käyttäydyt oikein – MOT.
Buddhalaisuus on kyllä monella tapaa vetoava uskonto, mutta koen itseni vaivautuneeksi sen suhteen – niinkuin kaikkien uskontojen suhteen. Tässä tapauksessa minua vaivaa myös pakkomielteinen halu kieltää kaikilta luonnontieteilijöiltä mikä tahansa uskonto. Palvokoot tiedettään mutta pysykööt hiljaa uskonnoista, etiikasta ja taiteesta (siitä mistä ei voi puhua jne.).
Mieluummin ehdoton antagonismi ja epävarmuus (joka ei tarkoita tässä indeterminismiä) kuin tylsä ja monotoninen maailma, jossa mitään ei tapahdu ilman, että luonnontieteilijä osaisi selittää sen kokeellisesti ja kausaalisesti ’pois häiritsemästä’ reifikoitunutta (teko-)älyään, joka ei siedä salaisuuksia ja mysteeriä eikä siten myöskään ymmärrä mitään reflektoivan subjektin (psyko-)ontologiasta.
(Mysteeriä ei pidä sekoittaa naiviin, kaupalliseen mystiikkaan: itämaisuuden ihailuun - eikä myöskään deterministiseen (Einstein) tai indeterministiseen (Bohr), fysikalistiseen mystiikkaan. Mysteeri on pikemminkin Lacanin mahdoton Reaalinen.)
PPS.
Jos minun olisi pakko valita profeettojen ('ideologisten innovaattorien') ja mystikkojen ('taiteilijoiden') välillä (mikä jaottelu on osittain perusteltu osittain keinotekoinen), niin olisi todella vaikea päättää, kumman linjan valitsen.
Askeetteja ('kyynikkoja') löytyy joka tapauksessa molemmista uskonnollisen elämän, ajattelun ja julistuksen ilmenemismuodoista. Tosin oletan, että askeetteja on enemmän mystikkojen kuin profeettojen joukossa.
January 18, 2008
Tuo suru jonka sain: stoalaisuudesta, gnostilaisuudesta ja Ingmar Bergmanista
Kirjoitettu A-K.H:n päreeseen "Matkalla" kommentiksi merille.
(Tekstiin on tehty reilusti muutoksia ja lisäyksiä viimeksi klo: 09:05)
meri kirjoitti mm.
'lukiessani [c.s] lewisin pohjattoman surevaa tekstiä pohdin usein hänen ajatustaan siitä, että suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan päinvastoin erottaa meitä heistä. onko asia teidän mielestänne näin?'
*
Kyllä suru yhdistää samalla, kun se kumpuaa nimenomaan eron tuskasta.
Suru - kuten kaipuu - on hyvä esimerkki siitä, miten todella syvät tunteet ovat niitä perimmäisiä elementtejä, jotka ihmisiä yhdistävät välimatkoista, jopa kuolemasta, riippumatta - tai itse asiassa juuri niiden takia.
Pikemminkin on niin, että jokaisen ihmisen elämää ainakin jossain vaiheessa niin rajusti 'repinyt' erottinen ja seksuaalinen rakkaus sisältää enemmän eroa kuin suru, koska ihminen kyllä tajuaa - sekä tietoisesti että tiedostamatta, että kiintymys, joka niin yllättäen ja 'lupaa kysymättä' sitoo hänet rakastettuun, on aina tuomittu päättymään eroon ajan myötä.
Mutta sellainen 'asenne', joka ei yhdistä minua kehenkään vaan päinvastoin ajaa minut äärimmillään ikäänkuin solipsismiin ja siten täydelliseen vaikenemiseen, on 'pelkkä' apathos (ei-passiota) eli stoalainen yritys rationalisoida kaikki tunteet ja intohimot ja pitää niitä harhoina, jotka vain sekoittavat harmoniaan ja ykseyteen (Logokseen) pyrkivää ajatteluamme.
Antiikin stoalaisuutta kritisoivien pilkkakirveitten mukaan kyseinen oppi oli ihmiselle mahdoton noudattaa, sillä esimerkiksi hillittömään myrskyyn joutuneessa laivassa jopa stolainen filosofi kokee sietämätöntä kuolemanpelkoa, kun taas laivaan otettu sika sen sijaan edustaa kaikkein 'oikeaoppisinta' stoalaisuutta hotkiessaan kaikessa rauhassa ja mistään ympärillään tapahtuvasta välittämättä keskellä hirvittävintä rajuilmaa ruokaa kaukalostaan.
*
Siinä missä stoalaiselle ihmisen maailma on universaalin järjen yksilössä rakentuva heijastuma - eräänlaista 'ajattelevien esijumalallisten koneiden kommunikaatiota', siinä kristillisyys muokkasi stoalaisesta Logos-opista aivan uudenlaisen version, jossa tunteiden ja yksilön (huom! myös naisen) asema sai oleellisesti merkittävämmän roolin kuin gnostilaisuuden erilaisissa platonistis-stoalaisvaikutteisissa muodoissa, joissa 'yliaskeettinen' itsensä rääkkääminen purkautui ajoittain orgiastisina bakkanaaleina.
Hannele Koivusen kirjassaan Madonna ja huora sekä Dan Brownin Da Vinci koodissaan viljelemä feminiinisen jumalallisuuden mystiikka eivät edusta kuin hyvin rajattua osaa gnostilaisuuden sekavasta ja eklektisestä monimuotoisuudesta.
Itse asiassa gnostilaisuuden perimmäistä ideaa: ihmisen sielu ('jumallinen kipinä', mikrokosmos) on vangittu materiaan (lihaan), josta se pyrkii vapautumaan kohti jumalallista alkuperäänsä - makrokosmokseen.) - voi pitää kaikkea ruumiillisuutta halveksuvana oppina.
Ihmisruumis (ja yksilöllinen tietoisuus) haluineen on gnostilaisuudessa kuten buddhalaisuudessa kaiken kärsimyksen perimmäinen syy. Tällaista 'uskontoa' on totisesti vaikea pitää feminiinisyyttä arvostavana.
Koivusen ja Brownin tulkinnat perustuvat pikemminkin dogmaattiseen antirationalismiin kuin aatehistoriallisesti perusteltuu evidenssiin, sillä rationalistiset järjestelmät toki ovat alunperin miehisen mentaliteetin aikaansaannosta.
Patriarkaalinen hegemonia aiheutti oletettavasti jopa juutalais-gnostilaisen, feminiinisen Sofian (jumalallinen Viisaus) virheellisen kääntämisen tai ainakin tarkoitushakuisen transformaation kreikkalaisperäiseksi, maskuliiniseksi Logokseksi.
Sofian rooli ei tosin gnostilaisissa kertomuksissa ollut kovin positiivinen. Jumala ei kertonut kaikkia salaisuuksiaan Sofialle, mutta silti tämä lankesi luomaan tietämättömyyttään ja ilman lupaa epätäydellisen ihmisen.
Tarvittiin lopulta maskuliininen Logos välittäjäksi sovittamaan tästä Sofian ja sitä kautta myös ihmisen lankeemuksesta aiheutunut, ihmisen ja Jumalan välille syntynyt pohjaton kuilu.
En ymmärrä miten tällaisesta tarinasta voi löytää vain positiivisia aineksia naisen 'ontologista' ja yhteisöllistä asemaa tukemaan.
*
Kun kristillisessä kultissa pyrittiin yksilöllisen ja yhteisöllisen tunteen 'synergiaan' kirkon 'suojassa/helmassa', niin gnostilaisten esoteerisissa (salaisissa) orgioissa sen sijaan pyrittiin totaaliin minuuden kadottamiseen eli ekstaasiin (tilan=staasi ulkopuolella=ek; - ks. PS.), mikä merkitsee, että ihmisestä tulee tällöin yhtä aikaa ikäänkuin eläin ja jumala: - viettiensä valtaan vajonnut kaikkivaltias, dionyysinen hurmahenki (Hei vaan seksipuritaani dionyysikko Friedrich Wilhelm N.!)
***
En malta olla toteamatta enemmän tai vähemmän asian vierestä, että Ingmar Bergmanin uskomattoman hieno Talven valoa tuo omalla tavallaan hyytävän koskettavaa selvitystä rakkauden, kuoleman, surun, eron, uskon, epäuskon, pettymyksen ja luottamuksen teemoihin.
Bergman on aina osannut ohjata etenkin naisnäyttelijöitään mestarillisella tavalla. Tuntuu kuin Ingrid Thulin olisi roolissaan tuntevampi ja elävämpi kuin kukaan 'aito ja elävä' nainen.
(No no - ei sentään; - jospa en nyt taas? lähtisi 'tälle tielle' kommentoinnissani...)
Bergman itse on sanonut, ettei hän koskaan toipunut viimeisen vaimonsa ja samalla ilmeisesti viimeisen rakastajattarensa/rakastettunsa (joita oli 'yli sallitun määrän') Ingrid von Rosenin (ei Ingrid Thulin niinkuin olen täällä joskus väärin kirjoittanut) kuolemasta 1995 - 24 vuoden avioliiton jälkeen.
Elokuvan Mestari koki jääneensä loppuiäkseen invalidiksi - sekä henkisesti että fyysisesti - ikäänkuin osa hänen omasta ruumiistaan olisi raa-asti repäisty pois.
Ei tavallaan senkään vuoksi ole ihme, että Bergman 2004 listasi Talven valoa (Persoonan, Kuiskauksien ja huutojen ohella) omiksi suosikeikseen tuotannostaan.
Siinähän eräs monista todella syvistä pääteemoista, jotka nivoutuvat yhteen, on pastori Tomas Ericssonin kykenemättömyys unohtaa vaimonsa kuolema ja rakastaa ystävätärtään Märtaa (Ingrid Thulin).
Päinvastoin rakastetun vaimon muisto nostaa kärjistetysti pintaan Tomaksen voimakkaan ärsyyntymisen Märtan omia kärsimyksiä, valituksia ja epäuskoa kohtaan - mikä heijastelee myös Tomaksen oman uskonkriisin tuskallisuutta.
Kaikkein kauheinta kärsimystä tuottaa kuitenkin Jumalan hiljaisuus (ihminen kysyy maailmalta, mutta maailma on hiljaa/Camus), mihin päätelmään kyttyräselkä suntio Algot päättää syvämieliset teologiset pohdiskelunsa, joista hän kertoo Tomakselle tämän nyökätessä alistuvan hyväksyvästi.
Loppukohtauksessa kirkkosaliin ei ole tullut ketään messua kuuntelemaan, mutta Tomas päättää silti pitää sen, sillä paikalla on yksi henkilö - itkevä ja rukoileva Märta, jota Tomas ei ilmeisesti enää halua tahtomattaan mutta oman tyhjyytensä ja vihansa tunnustamalla ja sitä 'kierrättämällä' 'tuomita kuolemaan' kuten aiemmin itsemurhaa suunnittelevaa Jonasta kertoessaan tälle oman uskonsa egoistisuudesta ja suoranaisesta ateismista.
Jonas oli odottanut Tomakselta varmaankin hyvin toisenlaista vastausta ateistisiin epäilyihinsä ja lohdutusta omaan epätoivoonsa, mutta minun tulkinnassani itsemurha-ajatusten ja ateisminsa kanssa taisteleva Jonas saa Tomakselta ikäänkuin 'hengellisen luvan' ampua itsensä, koska Tomaksen mukaan (vapaasti retorisoiden) ilman Jumalaa maailma ja ihminen on vapaa, eikä kärsimyksen ongelmalla, ihmisen pahuudella tai sen syyllä ole silloin mitään merkitystä - ongelma ikäänkuin katoaa ihmisen omaan tietämättömyyteen ja pahuuteen eikä tarvitse enää selitystä. (Ks. PPS.)
Mutta kuten edellä kirjoitin - elokuvan lopussa Tomas haluaa toimia päinvastaisella tavalla kuin itsetuhoon ajautuneen Tomaksen kohdalla.
Hänen tehtävänsä on sen kaikesta onttoudesta (epäuskottavuudesta) ja raastavasta epäilystä huolimatta julistaa ihmisille pelastusta ja lohtua, ei omaa epäuskoaan, omia kriisejään ja kyynisyyttään.
Jumala on. Silloinkin kun 'Hän' ei ole.
*
PS.
ecstasy
1382, "in a frenzy or stupor, fearful, excited," from O.Fr. extasie, from L.L. extasis, from Gk. ekstasis "trance, distraction," from existanai "displace," also "drive out of one's mind" (existanai phrenon), from ek "out" + histanai "to place, cause to stand," from PIE base *sta- "to stand" (see stet).
Used by 17c. mystical writers for "a state of rapture that stupefied the body while the soul contemplated divine things," which probably helped the meaning shift to "exalted state of good feeling" (1620).
Slang use for the drug 3,4-methylendioxymethamphetamine dates from 1985. Ecstatic "rapturously happy" is from 1664.
Online Etymology Dictionary
PPS. Nimet Tomas ja Jonas tuovat hämärästi mieleeni erään Camus'n novellin, joka päättyy yhtäkkiä muusta maailmasta eristäytyneenä, loputtoman kauan suurinta mestariteostaan maalaavan Jonaksen hätkähdyttävään ratkaisuun.
Kun taulu paljastetaan, siinä lukee suurin kirjaimin kirjoitettuna: Yksinäinen vai solidaarinen? Tämän kysymyksen voi kyllä sanoa sivuavan Bergmanin Talven valoa jopa enemmän kuin satunnaisesti.
PPPS. Petri Järveläisellä mielenfilosofina lienee tästä passio-aiheesta edelleen paljonkin painavaa sanottavaa.
(Tekstiin on tehty reilusti muutoksia ja lisäyksiä viimeksi klo: 09:05)
meri kirjoitti mm.
'lukiessani [c.s] lewisin pohjattoman surevaa tekstiä pohdin usein hänen ajatustaan siitä, että suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan päinvastoin erottaa meitä heistä. onko asia teidän mielestänne näin?'
*
Kyllä suru yhdistää samalla, kun se kumpuaa nimenomaan eron tuskasta.
Suru - kuten kaipuu - on hyvä esimerkki siitä, miten todella syvät tunteet ovat niitä perimmäisiä elementtejä, jotka ihmisiä yhdistävät välimatkoista, jopa kuolemasta, riippumatta - tai itse asiassa juuri niiden takia.
Pikemminkin on niin, että jokaisen ihmisen elämää ainakin jossain vaiheessa niin rajusti 'repinyt' erottinen ja seksuaalinen rakkaus sisältää enemmän eroa kuin suru, koska ihminen kyllä tajuaa - sekä tietoisesti että tiedostamatta, että kiintymys, joka niin yllättäen ja 'lupaa kysymättä' sitoo hänet rakastettuun, on aina tuomittu päättymään eroon ajan myötä.
Mutta sellainen 'asenne', joka ei yhdistä minua kehenkään vaan päinvastoin ajaa minut äärimmillään ikäänkuin solipsismiin ja siten täydelliseen vaikenemiseen, on 'pelkkä' apathos (ei-passiota) eli stoalainen yritys rationalisoida kaikki tunteet ja intohimot ja pitää niitä harhoina, jotka vain sekoittavat harmoniaan ja ykseyteen (Logokseen) pyrkivää ajatteluamme.
Antiikin stoalaisuutta kritisoivien pilkkakirveitten mukaan kyseinen oppi oli ihmiselle mahdoton noudattaa, sillä esimerkiksi hillittömään myrskyyn joutuneessa laivassa jopa stolainen filosofi kokee sietämätöntä kuolemanpelkoa, kun taas laivaan otettu sika sen sijaan edustaa kaikkein 'oikeaoppisinta' stoalaisuutta hotkiessaan kaikessa rauhassa ja mistään ympärillään tapahtuvasta välittämättä keskellä hirvittävintä rajuilmaa ruokaa kaukalostaan.
*
Siinä missä stoalaiselle ihmisen maailma on universaalin järjen yksilössä rakentuva heijastuma - eräänlaista 'ajattelevien esijumalallisten koneiden kommunikaatiota', siinä kristillisyys muokkasi stoalaisesta Logos-opista aivan uudenlaisen version, jossa tunteiden ja yksilön (huom! myös naisen) asema sai oleellisesti merkittävämmän roolin kuin gnostilaisuuden erilaisissa platonistis-stoalaisvaikutteisissa muodoissa, joissa 'yliaskeettinen' itsensä rääkkääminen purkautui ajoittain orgiastisina bakkanaaleina.
Hannele Koivusen kirjassaan Madonna ja huora sekä Dan Brownin Da Vinci koodissaan viljelemä feminiinisen jumalallisuuden mystiikka eivät edusta kuin hyvin rajattua osaa gnostilaisuuden sekavasta ja eklektisestä monimuotoisuudesta.
Itse asiassa gnostilaisuuden perimmäistä ideaa: ihmisen sielu ('jumallinen kipinä', mikrokosmos) on vangittu materiaan (lihaan), josta se pyrkii vapautumaan kohti jumalallista alkuperäänsä - makrokosmokseen.) - voi pitää kaikkea ruumiillisuutta halveksuvana oppina.
Ihmisruumis (ja yksilöllinen tietoisuus) haluineen on gnostilaisuudessa kuten buddhalaisuudessa kaiken kärsimyksen perimmäinen syy. Tällaista 'uskontoa' on totisesti vaikea pitää feminiinisyyttä arvostavana.
Koivusen ja Brownin tulkinnat perustuvat pikemminkin dogmaattiseen antirationalismiin kuin aatehistoriallisesti perusteltuu evidenssiin, sillä rationalistiset järjestelmät toki ovat alunperin miehisen mentaliteetin aikaansaannosta.
Patriarkaalinen hegemonia aiheutti oletettavasti jopa juutalais-gnostilaisen, feminiinisen Sofian (jumalallinen Viisaus) virheellisen kääntämisen tai ainakin tarkoitushakuisen transformaation kreikkalaisperäiseksi, maskuliiniseksi Logokseksi.
Sofian rooli ei tosin gnostilaisissa kertomuksissa ollut kovin positiivinen. Jumala ei kertonut kaikkia salaisuuksiaan Sofialle, mutta silti tämä lankesi luomaan tietämättömyyttään ja ilman lupaa epätäydellisen ihmisen.
Tarvittiin lopulta maskuliininen Logos välittäjäksi sovittamaan tästä Sofian ja sitä kautta myös ihmisen lankeemuksesta aiheutunut, ihmisen ja Jumalan välille syntynyt pohjaton kuilu.
En ymmärrä miten tällaisesta tarinasta voi löytää vain positiivisia aineksia naisen 'ontologista' ja yhteisöllistä asemaa tukemaan.
*
Kun kristillisessä kultissa pyrittiin yksilöllisen ja yhteisöllisen tunteen 'synergiaan' kirkon 'suojassa/helmassa', niin gnostilaisten esoteerisissa (salaisissa) orgioissa sen sijaan pyrittiin totaaliin minuuden kadottamiseen eli ekstaasiin (tilan=staasi ulkopuolella=ek; - ks. PS.), mikä merkitsee, että ihmisestä tulee tällöin yhtä aikaa ikäänkuin eläin ja jumala: - viettiensä valtaan vajonnut kaikkivaltias, dionyysinen hurmahenki (Hei vaan seksipuritaani dionyysikko Friedrich Wilhelm N.!)
***
En malta olla toteamatta enemmän tai vähemmän asian vierestä, että Ingmar Bergmanin uskomattoman hieno Talven valoa tuo omalla tavallaan hyytävän koskettavaa selvitystä rakkauden, kuoleman, surun, eron, uskon, epäuskon, pettymyksen ja luottamuksen teemoihin.
Bergman on aina osannut ohjata etenkin naisnäyttelijöitään mestarillisella tavalla. Tuntuu kuin Ingrid Thulin olisi roolissaan tuntevampi ja elävämpi kuin kukaan 'aito ja elävä' nainen.
(No no - ei sentään; - jospa en nyt taas? lähtisi 'tälle tielle' kommentoinnissani...)
Bergman itse on sanonut, ettei hän koskaan toipunut viimeisen vaimonsa ja samalla ilmeisesti viimeisen rakastajattarensa/rakastettunsa (joita oli 'yli sallitun määrän') Ingrid von Rosenin (ei Ingrid Thulin niinkuin olen täällä joskus väärin kirjoittanut) kuolemasta 1995 - 24 vuoden avioliiton jälkeen.
Elokuvan Mestari koki jääneensä loppuiäkseen invalidiksi - sekä henkisesti että fyysisesti - ikäänkuin osa hänen omasta ruumiistaan olisi raa-asti repäisty pois.
Ei tavallaan senkään vuoksi ole ihme, että Bergman 2004 listasi Talven valoa (Persoonan, Kuiskauksien ja huutojen ohella) omiksi suosikeikseen tuotannostaan.
Siinähän eräs monista todella syvistä pääteemoista, jotka nivoutuvat yhteen, on pastori Tomas Ericssonin kykenemättömyys unohtaa vaimonsa kuolema ja rakastaa ystävätärtään Märtaa (Ingrid Thulin).
Päinvastoin rakastetun vaimon muisto nostaa kärjistetysti pintaan Tomaksen voimakkaan ärsyyntymisen Märtan omia kärsimyksiä, valituksia ja epäuskoa kohtaan - mikä heijastelee myös Tomaksen oman uskonkriisin tuskallisuutta.
Kaikkein kauheinta kärsimystä tuottaa kuitenkin Jumalan hiljaisuus (ihminen kysyy maailmalta, mutta maailma on hiljaa/Camus), mihin päätelmään kyttyräselkä suntio Algot päättää syvämieliset teologiset pohdiskelunsa, joista hän kertoo Tomakselle tämän nyökätessä alistuvan hyväksyvästi.
Loppukohtauksessa kirkkosaliin ei ole tullut ketään messua kuuntelemaan, mutta Tomas päättää silti pitää sen, sillä paikalla on yksi henkilö - itkevä ja rukoileva Märta, jota Tomas ei ilmeisesti enää halua tahtomattaan mutta oman tyhjyytensä ja vihansa tunnustamalla ja sitä 'kierrättämällä' 'tuomita kuolemaan' kuten aiemmin itsemurhaa suunnittelevaa Jonasta kertoessaan tälle oman uskonsa egoistisuudesta ja suoranaisesta ateismista.
Jonas oli odottanut Tomakselta varmaankin hyvin toisenlaista vastausta ateistisiin epäilyihinsä ja lohdutusta omaan epätoivoonsa, mutta minun tulkinnassani itsemurha-ajatusten ja ateisminsa kanssa taisteleva Jonas saa Tomakselta ikäänkuin 'hengellisen luvan' ampua itsensä, koska Tomaksen mukaan (vapaasti retorisoiden) ilman Jumalaa maailma ja ihminen on vapaa, eikä kärsimyksen ongelmalla, ihmisen pahuudella tai sen syyllä ole silloin mitään merkitystä - ongelma ikäänkuin katoaa ihmisen omaan tietämättömyyteen ja pahuuteen eikä tarvitse enää selitystä. (Ks. PPS.)
Mutta kuten edellä kirjoitin - elokuvan lopussa Tomas haluaa toimia päinvastaisella tavalla kuin itsetuhoon ajautuneen Tomaksen kohdalla.
Hänen tehtävänsä on sen kaikesta onttoudesta (epäuskottavuudesta) ja raastavasta epäilystä huolimatta julistaa ihmisille pelastusta ja lohtua, ei omaa epäuskoaan, omia kriisejään ja kyynisyyttään.
Jumala on. Silloinkin kun 'Hän' ei ole.
*
PS.
ecstasy
1382, "in a frenzy or stupor, fearful, excited," from O.Fr. extasie, from L.L. extasis, from Gk. ekstasis "trance, distraction," from existanai "displace," also "drive out of one's mind" (existanai phrenon), from ek "out" + histanai "to place, cause to stand," from PIE base *sta- "to stand" (see stet).
Used by 17c. mystical writers for "a state of rapture that stupefied the body while the soul contemplated divine things," which probably helped the meaning shift to "exalted state of good feeling" (1620).
Slang use for the drug 3,4-methylendioxymethamphetamine dates from 1985. Ecstatic "rapturously happy" is from 1664.
Online Etymology Dictionary
PPS. Nimet Tomas ja Jonas tuovat hämärästi mieleeni erään Camus'n novellin, joka päättyy yhtäkkiä muusta maailmasta eristäytyneenä, loputtoman kauan suurinta mestariteostaan maalaavan Jonaksen hätkähdyttävään ratkaisuun.
Kun taulu paljastetaan, siinä lukee suurin kirjaimin kirjoitettuna: Yksinäinen vai solidaarinen? Tämän kysymyksen voi kyllä sanoa sivuavan Bergmanin Talven valoa jopa enemmän kuin satunnaisesti.
PPPS. Petri Järveläisellä mielenfilosofina lienee tästä passio-aiheesta edelleen paljonkin painavaa sanottavaa.
August 31, 2007
Surusta ja suremisesta
Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Di".
(Alkuperäistä kieliasua on editoitu - viimeksi klo: 22.20)
Löysin tuon Audenin runon Funeral Blues 2½ vuotta sitten ja tein siitä pienen 'päreen'.
Täydellinen hautajaisruno, joka muistaakseni on silti alunperin koottu kahden keskeneräisen ja erityyppistä tarkoitusta palvelevan runon osasta, jotka Auden sitten kokosi yhdeksi surun purkaukseksi.
*
Suru on merkillinen tunne.
On olemassa melankoliaa eli masennuksenkaltaista surua, joka kohdistuu itse elämään, omaan elämäntunteeseen tai sen puutteeseen. On olemassa kaipuunkaltaista surua, joka voi liittyä sekä elämään, Jumalaan että ihmiseen.
Yleisimmin suru ymmärretään kuitenkin menetyksen aiheuttamaksi tuskaksi ja ahdistukseksi.
Läheisen omaisen kuolema menetyksenä on silti mahdollista - ainakin osittain - 'surra pois', kun taas ylempänä mainitut liittyvät jollain tapaa itse elämään tai ihmisen tapaan kokea elämä.
Kaltoin kohdeltu Job ja etenkin illuusioton Saarnaaja eivät pääse irti melankolisesta perusasenteestaan elämää kohtaan, mutta yksittäisen rakastetun ihmisen menetys ei välttämättä jää ikuisena taakkana painamaan mieltä ikäänkuin tuomiona henkirikoksesta.
*
Ehkä kuitenkin liioittelen painottaessani 'surutyön' positiivista merkitystä, mutta sitä haluan ehdottomasti korostaa, ettei näitä pohdiskeluja - Diana-ilmiötä lukuunottamatta - ole syytä liittää keskusteluun 'positiivisesta elämänasenteesta negatiivisen vastapainona, mikä on lähinnä median ja kaupallisten trendien 'mainosproduktiota'.
(Tosin laulussa Esplanadi (1965, Hootenanny Trio) laulettiin kyllä jossain määrin opettavaisesti, että 'jos joku suruistaan piittaa, niin silloin ne merkit aina kuolemaan viittaa..;)
Omalla kohdallani surin joka tapauksessa esimerkiksi äitini kuoleman jo neljä vuotta ennenkuin hän sitten kuoli kesällä 2005.
Olin nimittäin täysin varma siitä, että äiti kuolee kesällä 2001 erään leikkauksen jälkeen, ja kohtasin menetyksen tosiasian totaalisti juuri silloin. Itkin häntä kynttilän valossa vain yhden illan, mutta tunne oli sitäkin murskaavampi.
Tämän kokemuksen ja surutyön jälkeen en sen sijaan kokenut hänen varsinaisen poismenonsa jälkeen suurtakaan tuskaa. Sehän oli jo surtu 'pois'.
Tämä on hyvä esimerkki minun tavastani kohdata läheisten kuolema tai sen vakava uhka. Olen siis kokenut saman useampiakin kertoja.
(Sen sijaan enoni ja isäni äkillistä, täysin yllättävää kuolemaa kolmen kuukauden sisällä 1968 en ilmeisesti vieläkään ole kyennyt täysin kohtaamaan ja suremaan.
Jonkilainen shokkivaihe lienee jäänyt ikuisesti päälle...)
*
Kaikkein vaikein surtava ihmisistä puhuttaessa lienee oman lapsen kuolema, mutta ehkä surun 'priorisointi' ylipäätään on sittenkin kehnoa ja kvantitatiivista psykologisointia asiassa, jossa sellaista ei tunneulottuvuuden tasolla on mieletöntä tehdä, ellei lukeudu sosiaalidarwinistiseksi reduktionistiksi.
Tässä kohtaa on nyt hyvä muistaa, mitä Ingmar Bergman sanoi vuosia pitkäaikaisimman vaimonsa Ingrid Thulinin (os. von Rosen, joka muistutti hämmästyttävästi Bergmanin omaa äitiä) kuoleman jälkeen.
'En ole koskaan toipunut Ingridin kuolemasta. Jäin pysyvästi invalidiksi...Kuin osa minua/-sta olisi repäisty lopullisesti irti...'
(Vihonviimein solmittu avioliitto (1971) loppui Thulinin kuolemaan 1995. Yhteinen lapsi parilla oli jo vuodelta 1959, mutta Bergman 'rauhoittui' ja asettui aloilleen vasta 1970.)
***
Mitä taas prinsessa Dianan aiheuttamaan 'suruun' tulee, niin sitä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt.
Ihmiset mitä ilmeisimmin halusivat surra, mutta voiko suremista 'haluta' - ihan aidosti? Eikö tässä ole kyse jostain muusta?
Dianasta saatiin - vaikkei sitä tietenkään ääneen lausuttu - sekä erinomainen syntipukki että koston väline, jolla soimata kuningashuoneen skandaaleja että - varsin tekopyhästi - puhdistua omista 'mokistaan' suremalla psykologisesti mitä sopivinta uhria, joka oli yhtä aikaa sekä julkisuuden kautta sopivan läheinen että samalla tarpeeksi kaukainen, jotta itse suru olisi pystynyt todella vakavasti uhkaamaan omaa emotionaalista tasapainoa...
(Alkuperäistä kieliasua on editoitu - viimeksi klo: 22.20)
Löysin tuon Audenin runon Funeral Blues 2½ vuotta sitten ja tein siitä pienen 'päreen'.
Täydellinen hautajaisruno, joka muistaakseni on silti alunperin koottu kahden keskeneräisen ja erityyppistä tarkoitusta palvelevan runon osasta, jotka Auden sitten kokosi yhdeksi surun purkaukseksi.
*
Suru on merkillinen tunne.
On olemassa melankoliaa eli masennuksenkaltaista surua, joka kohdistuu itse elämään, omaan elämäntunteeseen tai sen puutteeseen. On olemassa kaipuunkaltaista surua, joka voi liittyä sekä elämään, Jumalaan että ihmiseen.
Yleisimmin suru ymmärretään kuitenkin menetyksen aiheuttamaksi tuskaksi ja ahdistukseksi.
Läheisen omaisen kuolema menetyksenä on silti mahdollista - ainakin osittain - 'surra pois', kun taas ylempänä mainitut liittyvät jollain tapaa itse elämään tai ihmisen tapaan kokea elämä.
Kaltoin kohdeltu Job ja etenkin illuusioton Saarnaaja eivät pääse irti melankolisesta perusasenteestaan elämää kohtaan, mutta yksittäisen rakastetun ihmisen menetys ei välttämättä jää ikuisena taakkana painamaan mieltä ikäänkuin tuomiona henkirikoksesta.
*
Ehkä kuitenkin liioittelen painottaessani 'surutyön' positiivista merkitystä, mutta sitä haluan ehdottomasti korostaa, ettei näitä pohdiskeluja - Diana-ilmiötä lukuunottamatta - ole syytä liittää keskusteluun 'positiivisesta elämänasenteesta negatiivisen vastapainona, mikä on lähinnä median ja kaupallisten trendien 'mainosproduktiota'.
(Tosin laulussa Esplanadi (1965, Hootenanny Trio) laulettiin kyllä jossain määrin opettavaisesti, että 'jos joku suruistaan piittaa, niin silloin ne merkit aina kuolemaan viittaa..;)
Omalla kohdallani surin joka tapauksessa esimerkiksi äitini kuoleman jo neljä vuotta ennenkuin hän sitten kuoli kesällä 2005.
Olin nimittäin täysin varma siitä, että äiti kuolee kesällä 2001 erään leikkauksen jälkeen, ja kohtasin menetyksen tosiasian totaalisti juuri silloin. Itkin häntä kynttilän valossa vain yhden illan, mutta tunne oli sitäkin murskaavampi.
Tämän kokemuksen ja surutyön jälkeen en sen sijaan kokenut hänen varsinaisen poismenonsa jälkeen suurtakaan tuskaa. Sehän oli jo surtu 'pois'.
Tämä on hyvä esimerkki minun tavastani kohdata läheisten kuolema tai sen vakava uhka. Olen siis kokenut saman useampiakin kertoja.
(Sen sijaan enoni ja isäni äkillistä, täysin yllättävää kuolemaa kolmen kuukauden sisällä 1968 en ilmeisesti vieläkään ole kyennyt täysin kohtaamaan ja suremaan.
Jonkilainen shokkivaihe lienee jäänyt ikuisesti päälle...)
*
Kaikkein vaikein surtava ihmisistä puhuttaessa lienee oman lapsen kuolema, mutta ehkä surun 'priorisointi' ylipäätään on sittenkin kehnoa ja kvantitatiivista psykologisointia asiassa, jossa sellaista ei tunneulottuvuuden tasolla on mieletöntä tehdä, ellei lukeudu sosiaalidarwinistiseksi reduktionistiksi.
Tässä kohtaa on nyt hyvä muistaa, mitä Ingmar Bergman sanoi vuosia pitkäaikaisimman vaimonsa Ingrid Thulinin (os. von Rosen, joka muistutti hämmästyttävästi Bergmanin omaa äitiä) kuoleman jälkeen.
'En ole koskaan toipunut Ingridin kuolemasta. Jäin pysyvästi invalidiksi...Kuin osa minua/-sta olisi repäisty lopullisesti irti...'
(Vihonviimein solmittu avioliitto (1971) loppui Thulinin kuolemaan 1995. Yhteinen lapsi parilla oli jo vuodelta 1959, mutta Bergman 'rauhoittui' ja asettui aloilleen vasta 1970.)
***
Mitä taas prinsessa Dianan aiheuttamaan 'suruun' tulee, niin sitä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt.
Ihmiset mitä ilmeisimmin halusivat surra, mutta voiko suremista 'haluta' - ihan aidosti? Eikö tässä ole kyse jostain muusta?
Dianasta saatiin - vaikkei sitä tietenkään ääneen lausuttu - sekä erinomainen syntipukki että koston väline, jolla soimata kuningashuoneen skandaaleja että - varsin tekopyhästi - puhdistua omista 'mokistaan' suremalla psykologisesti mitä sopivinta uhria, joka oli yhtä aikaa sekä julkisuuden kautta sopivan läheinen että samalla tarpeeksi kaukainen, jotta itse suru olisi pystynyt todella vakavasti uhkaamaan omaa emotionaalista tasapainoa...
Subscribe to:
Posts (Atom)