.
Franz Schubert: ‘ Serenade’
*
Showing posts with label romantiikka. Show all posts
Showing posts with label romantiikka. Show all posts
July 20, 2013
November 17, 2012
Marraskuun kuva
Fishermen at Sea exhibited in 1796 was the first oil painting exhibited by Joseph M. W. Turner at the Royal Academy.
*
Turner exhibited his first oil painting at the Academy in 1796, Fishermen at Sea.
A nocturnal moonlit scene, the image of boats in peril contrasts the
cold light of the moon with the firelight glow of the fishermen's
lantern.Wilton has said that the image: 'is a summary of all that had been said
about the sea by the artists of the eighteenth century' and shows strong influence by artists such as Horace Vernet, Philip James de Loutherbourg and Willem van de Velde the Younger.
The image was praised by contemporary critics and would found Turner's
reputation, both as an oil painter and as a painter of maritime scenes.
*
*
March 12, 2010
Ikkunasta katselevalle naiselle
Salvador Dalí
I LOVE THIS WHITE AND SLENDER BODY
Heinrich Heine
I love this white and slender body,
These limbs that answer Love's caresses,
Passionate eyes, and forehead covered
With heavy waves of thick, black tresses.
You are the very one I've searched for
In many lands, in every weather.
You are my sort; you understand me;
As equals we can talk together.
In me you've found the man you care for.
And, for a while, you'll richly pay me
With kindness, kisses and endearments--
And then, as usual, you'll betray me.
PS.
Runon kuvailema ja Dalin taulun nainen eivät ehkä natsaa yhteen, mitä tulee 'slender body'n suhteen, mutta älkäämme antako tämän tyylirikon vaikuttaa huumauksenomaiseen tilaamme.
*
http://www.poetry-archive.com/h/heine_heinrich.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Heinrich_Heine
http://en.wikipedia.org/wiki/Heinrich_Heine
http://fractalontology.wordpress.com/2007/10/
http://angryarabscommentsection.blogspot.com/2008_06_01_archive.html http://arthistory.about.com/od/from_exhibitions/ig/dali_retrospective/dali_pma_05_01.htm
July 11, 2009
Rakkauden panttivangit
Kuva: 'Rakkauslukkoja' sillan kaiteessa.Pari lisäystä 12.3
I
Olen lukinnut sinut sydämeeni niinkuin sinäkin olet minut sisimpääsi sulkenut. Ongelmaksi jää, mitä tehdä avaimille, jotka annoimme toisillemme? Nehän ovat jatkuva muistutus epäilyn mahdollisuudesta.
Mutta jos hävitämme avaimet, saatamme pahimmassa tapauksessa jäädä toistemme orjiksi. Rakkaus ei kuitenkaan ole epäilyä sen enempää kuin orjuutta vaan intohimon ja kuuliaisuuden - Halun sekä Lain - ylittävä ja yhdistävä sidos.
Me tarvitsemme ne avaimet, sillä rakkaus ei - kuten ei usko ja toivokaan - elä kahleissa, vaikka kihloissa oltaisiinkin (kihla merkitsee alunperin panttivankia). Entä olemmeko me itse oikeita henkilöitä toistemme lukkojen avaimia säilyttämään? Jos emme, niin kuka sitten on? (Jälleen se kuuluisa, tuntematon, 'yhdistävä kolmasko'? Rakkaus, Jumala, Kohtalo jne.?)
II
Alla olevassa jutussa kuvattu tapa vaikuttaa toki romanttiselta ja taikauskoiselta (kuten kaikki symbolinen viime kädessä aina), mutta sisältyy siihen muutakin kuin pelkkää tunteikasta hömpötystä.
Jokainen merkki ja symbolinen ele henkilökohtaisen sitoutumisen ilmaisemiseksi on nimittäin kuin sakramentti, jota tarvitaan uskon (toivon ja rakkauden) sinetöimiseksi. Ei enempää eikä vähempää. Sitäpaitsi mitä muuta ovat kihlasormukset kuin sitoutumisen ja sitomisen symboleja (kihla siis merkitsee alunperin panttivankia).
Lukon kiinnittäminen on kuin hevosenkenkä oven yläpuolella tuottamassa onnea. Ajatellaan, että se saattaa vaikuttaa, vaikkei siihen tosissaan uskoisikaan. - - Ja kuitenkin tähän merkkiin ja performaatioon jollain tavalla uskotaan - ehkä jopa syvästi, koska se epäilyistä huolimatta halutaan esittää julkisesti. Leikkimielinen - ei-tosissaan otettu - taikausko on tällä tavoin muuttunut ideologiaksi, joka säätelee suhtautumistamme itseen, toisiin ja maailmaan yleensä.
Täytyy korostaen toistaa, että kyseinen merkki ja sen käyttö on osoitus kahden ihmisen välillä vallitsevasta epätavallisen vahvasta ja intiimistä suhteesta, jota halutaan suojata ja jonka kesto halutaan varmistaa.
Mutta - kuten edellä totesin - emmekö me tarvitse sakramenttejakin juuri sen ilmaisemiseksi, että suhteemme Jumalaan on tiivis ja pysyvä - nyt ja aina. Psykologisesti lukon kiinnittäminen ja mahdollinen avaimen heittäminen jonnekin huitsin nevadaan on siis uskontunnustus (samaan tapaan kuin ristinmerkin tekeminen katolisilla tai ortodokseilla), jonka toisena osapuolena on lacanilaisittain The Biggest Other - Jumala.
Luterilaiset ovat tässä suhteessa melko tylsää ja mielikuvituksetonta porukkaa, mutta eivät hekään ihan ilman sakramentteihin verrattavia merkkejä tai performaatioita kirkossaan pärjää - kielestä ja kommunikaatiosta yleensä nyt puhumattakaan.
Allegorisesti ilmaisten haluaisin väittää, että ihminen vailla merkkejä (laajemmin: kieltä) on kuin majakka ilman valoa. Kukaan ei silloin näe sitä, eikä se näe ketään muita. Miten sellainen voisi olla edes olemassa?
III
Romantikkojen lukot kismittävät kaupunginisiä ympäri maailmaa
RIIKA. Tiesitkö, että lukkosepällä käynti on yhtä tärkeä osa häävalmisteluja kuin kultasepällä käynti?
Näin ainakin Latvian pääkaupungissa Riiassa, jossa tuore aviopari siirtyy kirkosta lähipuistoon ja napsauttaa sillankaiteeseen oman nimikkolukkonsa. Lukko symboloi avioliiton kestävyyttä. Riian vanhankaupungin puistoissa matkailija ei voi olla huomaamatta lukkoja pursuavia siltoja.
Riika ei ole ainoa rakastavaisten lukkokaupunki: kuuluisia ovat muun muassa Unkarin Pécs, Italian Firenze ja Rooma, Uruguayn Montevideo, Japanin Mihama ja Etelä-Korean Soul.
Tradition alkuperä on hämärän peitossa, mutta sen leviämiseen ovat vaikuttaneet ainakin romanttiset kirjat ja elokuvat.
Lukkoseppienkin huhutaan levittäneen tahallaan tapaa omiin kaupunkeihinsa.
Riiassa viranomaiset suhtautuvat lukkoihin yleensä suopeasti, mutta muualla saa olla varovainen mihin lukkonsa kiinnittää.
Italiassa Firenzen kuuluisa Ponte Vecchio -silta oli ollut lukotuksen kohteena noin vuosikymmenen, kunnes pari vuotta sitten lukot alkoivat muuttaa keskiaikaisen sillan ilmettä liiaksi.
Viranomaiset irrottivat 5 500 lukkoa ja määräsivät lukon laittamisesta 50 euron sakon.
Lukot levisivät Roomaan, jossa Ponte Milvio -sillan valotolpat saivat lukkokuorrutuksen. Viime vuonna lukkoja alkoi ilmestyä kirkon porttiin, joka sijaitsee matkailijoiden suosiman Trevin suihkulähteen aukiolla.
Lukot saivat kuitenkin pikaisen häädön kiivaan kirkkoherran toimesta.
Unkarissa lukkojen vaivaamissa kaupungeissa on ehdotettu ratkaisuksi pelkästään lukkoja varten pystytettyjä erikoisaitoja, vähän samaan tapaan kuin moni kaupunki on pystyttänyt aitoja graffititaiteilijoiden käyttöön.
Onnelliset pariskunnat voivat myös aiheuttaa onnettomuuksia. Japanissa ainakin yhden lukkoaidan tiedetään kaatuneen lukkojen painosta.
Etelä-Korean Soulissa lukkoja kiinnitetään tv-tornin näköalatasanteella, josta avain heitetään alas – satojen metrien pudotuksen jälkeen se voi olla ikävä yllätys tornin juurella tähyilevälle.
Riiassa avain heitetään sillankaiteen yli kanavaan. Plups. Veden pinta väreilee vain hetken, mutta tuoreen avioparin hymy näyttää kestävän ikuisesti.
Olen lukinnut sinut sydämeeni niinkuin sinäkin olet minut sisimpääsi sulkenut. Ongelmaksi jää, mitä tehdä avaimille, jotka annoimme toisillemme? Nehän ovat jatkuva muistutus epäilyn mahdollisuudesta.
Mutta jos hävitämme avaimet, saatamme pahimmassa tapauksessa jäädä toistemme orjiksi. Rakkaus ei kuitenkaan ole epäilyä sen enempää kuin orjuutta vaan intohimon ja kuuliaisuuden - Halun sekä Lain - ylittävä ja yhdistävä sidos.
Me tarvitsemme ne avaimet, sillä rakkaus ei - kuten ei usko ja toivokaan - elä kahleissa, vaikka kihloissa oltaisiinkin (kihla merkitsee alunperin panttivankia). Entä olemmeko me itse oikeita henkilöitä toistemme lukkojen avaimia säilyttämään? Jos emme, niin kuka sitten on? (Jälleen se kuuluisa, tuntematon, 'yhdistävä kolmasko'? Rakkaus, Jumala, Kohtalo jne.?)
II
Alla olevassa jutussa kuvattu tapa vaikuttaa toki romanttiselta ja taikauskoiselta (kuten kaikki symbolinen viime kädessä aina), mutta sisältyy siihen muutakin kuin pelkkää tunteikasta hömpötystä.
Jokainen merkki ja symbolinen ele henkilökohtaisen sitoutumisen ilmaisemiseksi on nimittäin kuin sakramentti, jota tarvitaan uskon (toivon ja rakkauden) sinetöimiseksi. Ei enempää eikä vähempää. Sitäpaitsi mitä muuta ovat kihlasormukset kuin sitoutumisen ja sitomisen symboleja (kihla siis merkitsee alunperin panttivankia).
Lukon kiinnittäminen on kuin hevosenkenkä oven yläpuolella tuottamassa onnea. Ajatellaan, että se saattaa vaikuttaa, vaikkei siihen tosissaan uskoisikaan. - - Ja kuitenkin tähän merkkiin ja performaatioon jollain tavalla uskotaan - ehkä jopa syvästi, koska se epäilyistä huolimatta halutaan esittää julkisesti. Leikkimielinen - ei-tosissaan otettu - taikausko on tällä tavoin muuttunut ideologiaksi, joka säätelee suhtautumistamme itseen, toisiin ja maailmaan yleensä.
Täytyy korostaen toistaa, että kyseinen merkki ja sen käyttö on osoitus kahden ihmisen välillä vallitsevasta epätavallisen vahvasta ja intiimistä suhteesta, jota halutaan suojata ja jonka kesto halutaan varmistaa.
Mutta - kuten edellä totesin - emmekö me tarvitse sakramenttejakin juuri sen ilmaisemiseksi, että suhteemme Jumalaan on tiivis ja pysyvä - nyt ja aina. Psykologisesti lukon kiinnittäminen ja mahdollinen avaimen heittäminen jonnekin huitsin nevadaan on siis uskontunnustus (samaan tapaan kuin ristinmerkin tekeminen katolisilla tai ortodokseilla), jonka toisena osapuolena on lacanilaisittain The Biggest Other - Jumala.
Luterilaiset ovat tässä suhteessa melko tylsää ja mielikuvituksetonta porukkaa, mutta eivät hekään ihan ilman sakramentteihin verrattavia merkkejä tai performaatioita kirkossaan pärjää - kielestä ja kommunikaatiosta yleensä nyt puhumattakaan.
Allegorisesti ilmaisten haluaisin väittää, että ihminen vailla merkkejä (laajemmin: kieltä) on kuin majakka ilman valoa. Kukaan ei silloin näe sitä, eikä se näe ketään muita. Miten sellainen voisi olla edes olemassa?
III
Romantikkojen lukot kismittävät kaupunginisiä ympäri maailmaa
RIIKA. Tiesitkö, että lukkosepällä käynti on yhtä tärkeä osa häävalmisteluja kuin kultasepällä käynti?
Näin ainakin Latvian pääkaupungissa Riiassa, jossa tuore aviopari siirtyy kirkosta lähipuistoon ja napsauttaa sillankaiteeseen oman nimikkolukkonsa. Lukko symboloi avioliiton kestävyyttä. Riian vanhankaupungin puistoissa matkailija ei voi olla huomaamatta lukkoja pursuavia siltoja.
Riika ei ole ainoa rakastavaisten lukkokaupunki: kuuluisia ovat muun muassa Unkarin Pécs, Italian Firenze ja Rooma, Uruguayn Montevideo, Japanin Mihama ja Etelä-Korean Soul.
Tradition alkuperä on hämärän peitossa, mutta sen leviämiseen ovat vaikuttaneet ainakin romanttiset kirjat ja elokuvat.
Lukkoseppienkin huhutaan levittäneen tahallaan tapaa omiin kaupunkeihinsa.
Riiassa viranomaiset suhtautuvat lukkoihin yleensä suopeasti, mutta muualla saa olla varovainen mihin lukkonsa kiinnittää.
Italiassa Firenzen kuuluisa Ponte Vecchio -silta oli ollut lukotuksen kohteena noin vuosikymmenen, kunnes pari vuotta sitten lukot alkoivat muuttaa keskiaikaisen sillan ilmettä liiaksi.
Viranomaiset irrottivat 5 500 lukkoa ja määräsivät lukon laittamisesta 50 euron sakon.
Lukot levisivät Roomaan, jossa Ponte Milvio -sillan valotolpat saivat lukkokuorrutuksen. Viime vuonna lukkoja alkoi ilmestyä kirkon porttiin, joka sijaitsee matkailijoiden suosiman Trevin suihkulähteen aukiolla.
Lukot saivat kuitenkin pikaisen häädön kiivaan kirkkoherran toimesta.
Unkarissa lukkojen vaivaamissa kaupungeissa on ehdotettu ratkaisuksi pelkästään lukkoja varten pystytettyjä erikoisaitoja, vähän samaan tapaan kuin moni kaupunki on pystyttänyt aitoja graffititaiteilijoiden käyttöön.
Onnelliset pariskunnat voivat myös aiheuttaa onnettomuuksia. Japanissa ainakin yhden lukkoaidan tiedetään kaatuneen lukkojen painosta.
Etelä-Korean Soulissa lukkoja kiinnitetään tv-tornin näköalatasanteella, josta avain heitetään alas – satojen metrien pudotuksen jälkeen se voi olla ikävä yllätys tornin juurella tähyilevälle.
Riiassa avain heitetään sillankaiteen yli kanavaan. Plups. Veden pinta väreilee vain hetken, mutta tuoreen avioparin hymy näyttää kestävän ikuisesti.
*
December 8, 2008
Kommentti Vaarille - tiistaipäivän epistola
Kommentti Vaarille - ja vähän Mummollekin - päreeni Illan mauttomin ja säälittävin tunnepläjäys kommentteihin.
(Kielimafian kanssa pohdittiin ja lisättiin jotain, jonka koimme tärkeäksi - 9.12)
*
Vaari kommentoi:
RR sanoi: "Tällainen teksti tekee ihmisen nöyräksi! Ja jos se ei jotakuta saa itkemään, pidän häntä hirviönä!" (kts. linkki)
Sinulla on aika reippaita väitteitä, RR ystäväni. Luin esittelemäsi tekstin, enkä itkenyt. En edes pahasti liikuttunut. Silti en tunne itseäni hirviöksi. Vai onko kyseessä vain subjektiivinen käsitys?
*
RR
Juuri tämä on meidän eromme. Minä haluaisin uskoa Jumalaan, mutta en voi - en pysty.
Sinä sen sijaan et koskaan ole edes tullut ajatelleeksi kyseistä asiaa vakavasti.
Mitens tämän väitteet 'nielet'?
*
Kyseinen ongelma tuskin erottaa luonteitamme kovin paljon, mutta tietyssä oleellisessa mielessä näin kyllä tapahtuu.
Nyt ei nimittäin ole kyse siitä, että tulee tippa silmään omasta tekstistä tai puheesta, mitä toki minullekin saattaa tapahtua, mutta josta juuri sinä kerroit esimerkkinä ja vastauksena epäilyyni romanttisesta luonteestasi.
Ei romantiikassa ole kyse narsismista ja egoistisesta omaan itseen ihastumisesta vaan uskosta. Mihin? No - sitä minä en todellakaan täysin tiedä, mutta sanotaan nyt ikäänkuin itsestäänselvästi?: Jumalaan, Luontoon, Naiseen, Mieheen, Ihmiseen - Toiseen, toiseuteen jne.
Johonkin tämänkaltaisiin asioihin ja ilmiöihin.
Mutta sinä et usko kuin omaan itseesi/narsismiisi ja epäilemättä ajoittain lumoavaan vetovoimaasi.
Romanttisuudesta siinä ei siis kuitenkaan ole kyse vaan kovuudesta, jota aina joskus tarvitaan tässä elämässä. Minulta tuo kovuus puuttuu - minä vain näyttelen kovaa!
Ja tämä on meidän välisemme ero.
Sinä olet 'kova' - minä olen 'pehmeä' - jos nyt hiukan liioitellaan ja karakterisoidaan.
Minulle ei myöskään tuota vaikeuksia tunnustaa ko. asia, koska tunnen itseni ja tunnen nyt myös sinut - samalla sinua arvostaen.
Mummon suhteen asenteeni on samaan tapaan ambivalentti: sinä ja hän olette aivan käsittämättömän suoria ja rehellisiä olematta silti loukkaavia ja tunteettomia - päinvastoin. Kunnioitan molempia.
Mutta kuvattu luonne-ero on eittämätön tosiasia. Ei siitä mihinkään pääse.
Vaikeimmin ymmärrettävissä ja käsiteltävissä asia luonteessani on halveksunta ja vallanhalu, jotka muodostavat nöyryyden ja uskontaipumukseni vastapooliin.
En usko, että on olemassa ainoatakaan rehellistä ihmistä, joka ei tunnistaisi itsessään näitä vastapooleja.
Ja jos on - heidän on täytynyt syntyä merkillisten tähtien alla - ikäänkuin viattomina - kuin rikolliset, joilta puuttuu kalvava omatunto. Heillä on suoruus mutta ei tajua moraalisesta ambivalenssista ja ristiriidasta tekojensa suhteen.
Olen tuntenut elämässäni muutaman tällaisen henkilön ja kunnioituksestani huolimatta olen kokenut heidät vieraiksi - kuin toiselta planeetalta tulleiksi, jotka elävät täysin eri moraalikoodin puitteissa kuin minä.
Silti en edelleenkään tuomitse heitä - päinvastoin. Monesti he ovat olleet ihastuttavia ja huippulahjakkaita ihmisiä. Minun vain on ollut todella vaikea kestää tai rakastaa heitä...
Sanotaan, että lahjakkuus on narsistinen projekti. Mutta lahjakkuus ei taatusti synnytä kaikkein miellyttävimpiä ihmisiä - olkoonkin, että he ovat usein taidoiltaan ja tiedoiltaan häikäiseviä ja ansaitsevat ihailumme...
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/12/kommentti-iinekselle-isst.html#comments
(Kielimafian kanssa pohdittiin ja lisättiin jotain, jonka koimme tärkeäksi - 9.12)
*
Vaari kommentoi:
RR sanoi: "Tällainen teksti tekee ihmisen nöyräksi! Ja jos se ei jotakuta saa itkemään, pidän häntä hirviönä!" (kts. linkki)
Sinulla on aika reippaita väitteitä, RR ystäväni. Luin esittelemäsi tekstin, enkä itkenyt. En edes pahasti liikuttunut. Silti en tunne itseäni hirviöksi. Vai onko kyseessä vain subjektiivinen käsitys?
*
RR
Juuri tämä on meidän eromme. Minä haluaisin uskoa Jumalaan, mutta en voi - en pysty.
Sinä sen sijaan et koskaan ole edes tullut ajatelleeksi kyseistä asiaa vakavasti.
Mitens tämän väitteet 'nielet'?
*
Kyseinen ongelma tuskin erottaa luonteitamme kovin paljon, mutta tietyssä oleellisessa mielessä näin kyllä tapahtuu.
Nyt ei nimittäin ole kyse siitä, että tulee tippa silmään omasta tekstistä tai puheesta, mitä toki minullekin saattaa tapahtua, mutta josta juuri sinä kerroit esimerkkinä ja vastauksena epäilyyni romanttisesta luonteestasi.
Ei romantiikassa ole kyse narsismista ja egoistisesta omaan itseen ihastumisesta vaan uskosta. Mihin? No - sitä minä en todellakaan täysin tiedä, mutta sanotaan nyt ikäänkuin itsestäänselvästi?: Jumalaan, Luontoon, Naiseen, Mieheen, Ihmiseen - Toiseen, toiseuteen jne.
Johonkin tämänkaltaisiin asioihin ja ilmiöihin.
Mutta sinä et usko kuin omaan itseesi/narsismiisi ja epäilemättä ajoittain lumoavaan vetovoimaasi.
Romanttisuudesta siinä ei siis kuitenkaan ole kyse vaan kovuudesta, jota aina joskus tarvitaan tässä elämässä. Minulta tuo kovuus puuttuu - minä vain näyttelen kovaa!
Ja tämä on meidän välisemme ero.
Sinä olet 'kova' - minä olen 'pehmeä' - jos nyt hiukan liioitellaan ja karakterisoidaan.
Minulle ei myöskään tuota vaikeuksia tunnustaa ko. asia, koska tunnen itseni ja tunnen nyt myös sinut - samalla sinua arvostaen.
Mummon suhteen asenteeni on samaan tapaan ambivalentti: sinä ja hän olette aivan käsittämättömän suoria ja rehellisiä olematta silti loukkaavia ja tunteettomia - päinvastoin. Kunnioitan molempia.
Mutta kuvattu luonne-ero on eittämätön tosiasia. Ei siitä mihinkään pääse.
Vaikeimmin ymmärrettävissä ja käsiteltävissä asia luonteessani on halveksunta ja vallanhalu, jotka muodostavat nöyryyden ja uskontaipumukseni vastapooliin.
En usko, että on olemassa ainoatakaan rehellistä ihmistä, joka ei tunnistaisi itsessään näitä vastapooleja.
Ja jos on - heidän on täytynyt syntyä merkillisten tähtien alla - ikäänkuin viattomina - kuin rikolliset, joilta puuttuu kalvava omatunto. Heillä on suoruus mutta ei tajua moraalisesta ambivalenssista ja ristiriidasta tekojensa suhteen.
Olen tuntenut elämässäni muutaman tällaisen henkilön ja kunnioituksestani huolimatta olen kokenut heidät vieraiksi - kuin toiselta planeetalta tulleiksi, jotka elävät täysin eri moraalikoodin puitteissa kuin minä.
Silti en edelleenkään tuomitse heitä - päinvastoin. Monesti he ovat olleet ihastuttavia ja huippulahjakkaita ihmisiä. Minun vain on ollut todella vaikea kestää tai rakastaa heitä...
Sanotaan, että lahjakkuus on narsistinen projekti. Mutta lahjakkuus ei taatusti synnytä kaikkein miellyttävimpiä ihmisiä - olkoonkin, että he ovat usein taidoiltaan ja tiedoiltaan häikäiseviä ja ansaitsevat ihailumme...
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/12/kommentti-iinekselle-isst.html#comments
October 20, 2008
Sukulaissieluja etsimässä
Seuraava esittely löytyy linkistä www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_ro_kleist.htm, jossa kuvataan saksalaisen romantiikan ajan näytelmäkirjailijan ja novellistin Heinrich von Kleistin elämää ja tuotantoa.*
Raivoisa Kleist
Heinrich von Kleist (1777-1811), draamakirjailija, upseeri, sado-masokisti ja preussilainen aatelismies. Kleist oli aggressiivinen nero, jonka elämänasenne oli taito elää "pysyvässä epätoivon tilassa" vaalimatta harhaluuloja paremmasta. Hänen sanotaan olleen sado-masokisti, joka etsi naista kumppaniksi yhteiseen kuolemaan.
Kuollessaan 1811 Kleist oli tuntematon, kunnes ekspressionistit löysivät hänen taiteensa sata vuotta myöhemmin.
Nuori Kleist, valistushenkeen kasvatettu upseerintaimi vihasi asemaansa. Erosi armeijasta, purki kihlauksensa, alkoi opiskella filosofiaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä. Kantin filosofiasta hän veti omat johtopäätöksensä: tieto on turhaa ja toiveet turhia. Johtopäätös, jonka vasta eksistentialistit ymmärsivät: hän valitsi pysyvän epätoivon ja elämän vailla kuvitelmia.
Kleist matkusteli, kirjoitti, heittäytyi lemmenseikkailuihin ja suunnitteli itsemurhaa. Ensimmäisen näytelmänsä hän luki Weimarissa Wielandille, joka näki Kleistissa Goethea ja Schilleriä voimakkaamman neron. Mutta uusissa epätoivon puuskissa hän poltti käsikirjoituksensa. Kleist kirjoitti siskolleen:
"Olen Pariisissa lukenut teokseni, sikäli kun se oli valmis, sen hylännyt ja polttanut: ja nyt on kaikki lopussa. Taivas kieltää minulta maineen, maan lahjoista suurimman: kuin itsepintainen lapsi heitän pois kaikki muut...astun ranskalaiseen sotapalvelukseen ja hyökkäämme kohta Englantiin. Kaikkien meidän turmiomme väijyy meren yllä, minä riemuitsen kun on näkyvissäni rannattoman upea hauta."
Kleistin kerrotaan yrittäneen pestautua Napoleonin armeijaan. Mutta mies oli liian sekavassa mielentilassa ja hänet palautettiin Saksaan. Dresdenissä Kleist toimi kirjallisissa piireissä, toimitti aikakauslehteä. Hänen kirjoituksiaan painettiin ja näytelmiä esitettiin. Nämä olivat kaksi hänenelämänsä onnellisinta vuotta.
Sitten Kleist sekaantui oikeistopolitiikkaan, hän oleskeli Berliinissä ja avusti äärikonservatiivista lehdistöä. Hän kannatti tuolloin kiihkoisänmaallisia fasismin edeltäjiä.
Yhä katkerampana hän eristyi ja masentui. Löysi viimein naisen, joka halusi kuolla hänen kanssaan. Henriette Vogel haaveellinen nainen ja parantumattomasti sairas. Haltioituneen kirjeenvaidon ja tapaamisten jälkeen 21.11.1811 Kleist ampui ensin naisen ja sitten itsensä.
"Taivas tietää, mitkä tunteet, puolittain surumieliset, puolittain hilpeät, liikuttavat meitä tällä hetkellä, jolloin sielumme kahden iloisen ilmalaivan lailla kohoavat yli maailman. Päivätty Potsdamin Stimmingsissä - kuolemani aamuna. Heinrich von Kleist."
Ensimäinen Kleistin tunnettu draama oli perhetragedia "Die Familie von Schroffenstein" (1802). Se oli jambimittaan kirjoitettu julma kuvaus kahden perheen välisestä verikostosta, ja rakkaudesta kahden nuoren kesken. Toisin sanoen Romeo ja Julia asetelma. Näytelmässä Kleistin rakastavaiset voittavat ensin kaikki esteet, mutta kun he saisivat toisensa niin he ymmärtävät toisensa väärin.
Alituisesti rakkaus Kleistin kehittelemänä erehtyy kohteessaan ja palaa omassa himossaan. Koston ja tappamisen kierre paljastuu täysin erehdykseksi - mutta vasta kun lähes kaikki henkilöt oli surmattu ja vanhemmat tappaneet lapsensa. Näin elämän koko irrationaalisuus paljastui. Kerrotaan että Kleist nauroi ääneen lukiessaan näytelmäänsä.
SADISTINEN SANKARITAR
Penthiseleilea (1808) on Kleistin tragedia joka sijoittuu Kreikkaan, siinä esiintyy myyttisiä amatsoneja, yksirintaisia naissotureita jotka jousella ampumisen parantamiseksi ovat leikanneet toisen rintansa. He eivät saa valita miestä rakkaudesta, vaan heidän on yhdyttävä mieheen joka voittaa heidät taistelussa.
Amatsonien kuningatar Penthesilea uhmaa tätä lakia koska on rakastunut Akhilleukseen. Näin tunteet tulevat mukaan amatsonien kylmään, tuhoavaan naissoturin elämään. Tragedia piilee siinä, että Akhilleus on jo rakastunut Penthesileaan. Soturinainen haluaa valloittaa rakastettunsa, sitoa piikikkäin ruusukahlein ja alistaa tämä rakastelussa.
Mutta Akhilleus on voimakkaampi ja ovelampi. Hän näyttelee hävinnyttä ja nainen kuvittelee voittaneensa. Mutta kun Penthesilea huomaa petoksen hän luulee että toinen pilkkaa häntä - raivo voittaa rakkauden, hän päästää verikoirat Akhilleuksen kimppuun ja silpoo vimmoissaan omilla hampaillaan miehen ruumista. Kleist on sanonut Penthesileasta:
"Minun sisin olemukseni on siinä; samalla kertaa sieluni koko tuska ja loisto."
Tunnustusta toivoen Kleist uskalsi antaa näytelmän Goethen luettavaksi. Näytelmä oli huutavassa ristiriidassa Goethen kuvaaman seesteisen ja harmonisen viileän antiikkikuvan kanssa, Kleist oli kuvannut raakaa ja välivaltaista Kreikkaa.
Penthesileassa nainen edustaa järjetöntä rakkautta, mies laskelmoivaa viekkautta. Kleistin tuotannossa on aina näin. Nainen on uhri, jonka mies yrittää alistaa "esineekseen".
"Rikottu ruukku" (1808) on asetelmaltaan aiempia sovinnaisempi komedia, ja se on suomennettukin. Juoni on symbolinen: ruukku on rikottu ja särkijää etsitään. Syyllinen on kuitenkin itse tuomari; hän on lahjottava irstailija, joka yrittää vietellä viattoman Eeva nimisen naisen. Tuomari itse on nimeltään Adam. Kysymyksessä on jälleen taistelu miehen ja naisen välillä, tunteen ja viekkauden välillä.
Kleistin novelleista kuuluisin on Michael Kohlhaas (1808). Se on kertomus raivoisasta kapinasta.
Nimihenkilö on hevoskauppias, jolta raaka aatelismies on varastanut pari hevosta. Pyrkiessään saamaan oikeutta hän ajautuu perustamaan kokonaisen kapinallisten sotajoukon. Hän joukkoineen kylvää kauhua läpi koko saksanmaan. Mitättömästä asiasta kasvaa valtiollinen prosessi.
Ihminen on jälleen yksin mieletöntä maailmaa vastassa, ja aiheuttaa tuhoa saadakseenitselleen oikeutta. Myös Kohlhaas saavuttaa Kleistin useimpien sankareiden tavoin autuudentunteen vasta kuolemassa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Heinrich_von_Kleist
www.nemecko.slansko.cz/de/dienstag-5-april.html.
October 18, 2008
Melankolian ylivertainen kauneus
Kuva Caspar David Friedrich, Die Winterreise (1807)(Kielimafian rakastettavat ja vihastuttavat irvileuat päättivät tehdä linkkilisäyksen klo: 20.20)
*
Älkää kysykö, miksi minä itken näitä kahta liediä kuunnellessani. Elämäni suurimpiin elämyksiin on kuulunut tutustumiseni Jorma Hynnisen tulkintoihin Franz Schubertin laulusarjasta Winterreise yli 15 vuotta sitten.
Älkää kysykö, miksi tämä on minun mielestäni niin kaunista. En minä tiedä. Minä vain koen niin. Älkää pakottako - filosofit ja teoreetikot - minua selittämään tätä teille. Minä haluan sen vain tällaisena - ilman ainuttakaan terminologista ja argumentatiivista määritelmää.
Kauneus on rakkautta ja rakkaus on kauneutta, eivätkä ne selittelemällä parane tai suurene. Ne pitää vain elää. Sydänjuuria myöten - ehdoitta antautuen. Ei pelkästään ihastuen vaan miltei itsensä kuolettaen. Niin ettet ikäänkuin kokisi enää olevasi edes olemassa vaan musiikin ja äänen vietävissä - kauas pois tästä ikävästä ja puuduttavasta päivästä, joka ei anna kuin huolta ja murhetta hetkittäisten - ehkä kovin teennäisten ilonpurskahdusten hämätessä sinua luulemaan, että voisit paeta melankoliaasi yhtään mihinkään.
Mutta melankolia palaa, koska se on erottamaton osa sinua, erottamaton osa musiikkia ja taidetta. Se on sinun osasi ihmisenä.
*
http://www.youtube.com/watch?v=vzQgbhnbf_I
Jorma Hynninen sings 'Solitude' and 'The Organ Grinder' (Einsamkeit & Der Leiermann) from Schubert's Winterreise. Ralf Gothóni at the piano. (Paintings by Reidar Särestöniemi)
Videon jylhät maisemat Lapista sekä Särestöniemen ekspressionistiset taulut antavat sykähdyttävällä tavalla täydentävän kontrastin Hynnisen loistokkaalle laululle ja tietysti itse Schubertille.
...............
Lisään tähän päreeseen ylläolevaan kuvaan liittyvän Heinrich Heinen runon Ein Fichtenbaum sen englanninkielisen käännöksen ohella.
Ein Fichtenbaum steht einsam
Im Norden auf kahler Höh.
Ihn schläfert; mit weißer Decke
Umhüllen ihn Eis und Schnee.
Er träumt von einer Palme,
Die, fern im Morgenland,
Einsam und schweigend trauert
Auf brennender Felsenwand.
A spruce tree stands alone
In the Northland on an bald peak
It reposes, shrouded in white
Surrounded by ice and snow.
It dreams of a palm tree
Which in the far away orient,
Mourns in silence and solitude
On the rim of a burning cliff.
*
Heinrich Heine, Ein Fichtenbaum steht einsam in Buch der Lieder, “Lyrisches Intermezzo,” xxxiii (1822-23), in: Sämtliche Schriften, vol. 1, p. 88 (K. Briegleb ed. 1968)(S.H. transl.)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Winterreise
Heinrich Heine - Wikipedia, the free encyclopedia
harpers.org/archive/2008/01/hbc-90001973.
August 30, 2008
Credo quia hömppä est
Kirjoitettu kommentiksi Hotasen blogiin päreessä kirjallista kitkutusta.
*
Hömppä on fantasian alkeellisin ja toisaalta ehkä terapeuttisin muoto. Jopa Slavoj Zizek hekumoi romanttisella hömpällä, vaikka kokeekin itsensä jälkeenpäin hieman vaivautuneeksi katseltuaan esim. The Sound of Musicin ties kuinka monennetta kertaa.
Tosin kyseisestä elokuvasta toki löytää varsin mielenkiintoisia ja paljastavia seikkoja, mitä esimerkiksi rasismiin ja natsismiin tulee - kuten myös Zizek itse on osoittanut.
Omissa kirjoituksissani viljelen hömppää usein sen äärimmäisessä muodossa: absurdismissa.
Paradoksaalista on tietysti se, että absurdismi, vajotessaan naiviin ja banaaliin niin 'ehdottomalla' tavalla, tulee samalla dekonstruoineeksi hömpän fantasmaattiset ja stereotyyppiset merkitysrakenteet jättäen jäljelle inhorealistinen naturalismin happaman jälkimaun.
Tämä efekti tulee joskus yllätyksenä itsellenikin, vaikka on selvää, että huumori toimii aina yhtäaikaa sekä naamiona että paljastajana.
Mutta komiikkahan on pohjimmiltaan inhorealistista. Se panee romantiikan pois päiviltä yhdellä sormen napsautuksella - palatakseen kuitenkin aina uudestaan kuin janoinen koira romantiikan äärelle - etsimään 'sisältöä' elämäänsä.
Eikä tämä ole pelkästään metaforista ilmaisua, koska koomikko, satiirikko ja komedian kirjoittaja - myös sokraattinen ironikko - ovat ikäänkuin pettyneitä rakastajia, jotka kykenemättöminä katkaisemaan suhdettaan heidät lupauksillaan pettäneeseen romanttiseen paatokseen, yrittävät hieman perverssisti ylläpitää ja tekohengittää tuota suhdetta rakastamalla sitä ilveilijän tavoin - pilkkaamalla sitä ja analysoimalla sen viipaleiksi kuten Kierkegaardin intohimoinen uskon viettelijä Hegelin.
Lopputuloksena saattaa olla jotain täysin uutta ja yllättävää, mikä koomisena negaationa ylittää kritiikkinsä kohteen annetut teesit muttei kuitenkaan tuhoa niitä vaan hegeliläisessä Aufhebungissa - säilyttävässä kumoamisessa - saavuttaa aivan uudenlaisen synteesin tason.
Vakavan romanttisen/metafyysisen hömpän sekä koomisen absurdismin/ironismin välillä vallitsee siis dialektinen suhde. Siten hömppää ei oikeastaan missään muodossaan tule täysin aliarvioida vaan itse asiassa naivisti rakastaa - joskin kriittisen itseironisesti (elleivät naivi ja ironinen sitten sulje pois toisiaan), koska eihän nyt maailmassa kerta kaikkiaan voi olla toista niin säälittävän typerää olentoa kuin omiin romanttisiin fantasioihinsa rakastunut hömppäfani.
Tiedän täydellä varmuudella (empiirisesti - sic) asian olevan edellä kuvatulla tavalla, koska satuin kerran vahingossa katsomaan peiliin tietyn, hyvin sietämättömän mutta ihanan fantasmaattisen olotilan vallattua mieleni perusteellisesti. Luoja varjelkoon minua enää sellaiselta hömpältä - mutta ei se varjele - onneksi. Pitäähän - kuten sanottu - filosofinkin edes joskus saada jotain 'aitoa' sisältöä elämäänsä.
*
Hömppä on minulle analogista naivin uskon ja pöhkön rakastumisen kanssa. Siksi myös hömppää pitäisi ainakin hetkellisesti oppia uskomaan ja rakastamaan kuin salaa ihailemani kirkkoisä Tertullianus Jumalaa - hänen laillaan todeten: Credo quia absurdum.
*
Hömppä on fantasian alkeellisin ja toisaalta ehkä terapeuttisin muoto. Jopa Slavoj Zizek hekumoi romanttisella hömpällä, vaikka kokeekin itsensä jälkeenpäin hieman vaivautuneeksi katseltuaan esim. The Sound of Musicin ties kuinka monennetta kertaa.
Tosin kyseisestä elokuvasta toki löytää varsin mielenkiintoisia ja paljastavia seikkoja, mitä esimerkiksi rasismiin ja natsismiin tulee - kuten myös Zizek itse on osoittanut.
Omissa kirjoituksissani viljelen hömppää usein sen äärimmäisessä muodossa: absurdismissa.
Paradoksaalista on tietysti se, että absurdismi, vajotessaan naiviin ja banaaliin niin 'ehdottomalla' tavalla, tulee samalla dekonstruoineeksi hömpän fantasmaattiset ja stereotyyppiset merkitysrakenteet jättäen jäljelle inhorealistinen naturalismin happaman jälkimaun.
Tämä efekti tulee joskus yllätyksenä itsellenikin, vaikka on selvää, että huumori toimii aina yhtäaikaa sekä naamiona että paljastajana.
Mutta komiikkahan on pohjimmiltaan inhorealistista. Se panee romantiikan pois päiviltä yhdellä sormen napsautuksella - palatakseen kuitenkin aina uudestaan kuin janoinen koira romantiikan äärelle - etsimään 'sisältöä' elämäänsä.
Eikä tämä ole pelkästään metaforista ilmaisua, koska koomikko, satiirikko ja komedian kirjoittaja - myös sokraattinen ironikko - ovat ikäänkuin pettyneitä rakastajia, jotka kykenemättöminä katkaisemaan suhdettaan heidät lupauksillaan pettäneeseen romanttiseen paatokseen, yrittävät hieman perverssisti ylläpitää ja tekohengittää tuota suhdetta rakastamalla sitä ilveilijän tavoin - pilkkaamalla sitä ja analysoimalla sen viipaleiksi kuten Kierkegaardin intohimoinen uskon viettelijä Hegelin.
Lopputuloksena saattaa olla jotain täysin uutta ja yllättävää, mikä koomisena negaationa ylittää kritiikkinsä kohteen annetut teesit muttei kuitenkaan tuhoa niitä vaan hegeliläisessä Aufhebungissa - säilyttävässä kumoamisessa - saavuttaa aivan uudenlaisen synteesin tason.
Vakavan romanttisen/metafyysisen hömpän sekä koomisen absurdismin/ironismin välillä vallitsee siis dialektinen suhde. Siten hömppää ei oikeastaan missään muodossaan tule täysin aliarvioida vaan itse asiassa naivisti rakastaa - joskin kriittisen itseironisesti (elleivät naivi ja ironinen sitten sulje pois toisiaan), koska eihän nyt maailmassa kerta kaikkiaan voi olla toista niin säälittävän typerää olentoa kuin omiin romanttisiin fantasioihinsa rakastunut hömppäfani.
Tiedän täydellä varmuudella (empiirisesti - sic) asian olevan edellä kuvatulla tavalla, koska satuin kerran vahingossa katsomaan peiliin tietyn, hyvin sietämättömän mutta ihanan fantasmaattisen olotilan vallattua mieleni perusteellisesti. Luoja varjelkoon minua enää sellaiselta hömpältä - mutta ei se varjele - onneksi. Pitäähän - kuten sanottu - filosofinkin edes joskus saada jotain 'aitoa' sisältöä elämäänsä.
*
Hömppä on minulle analogista naivin uskon ja pöhkön rakastumisen kanssa. Siksi myös hömppää pitäisi ainakin hetkellisesti oppia uskomaan ja rakastamaan kuin salaa ihailemani kirkkoisä Tertullianus Jumalaa - hänen laillaan todeten: Credo quia absurdum.
January 23, 2008
Ylevää kauhua, kaunista kuolemaa, kuiskattuja huutoja
Kirjoitettu kommentiksi Aika ja minä-blogin päreeseen Raakakypsytys (20.1). Ei suositella humanisteille. Timo kirjoitti
Mutta entä jos romanttisen viihteen kuluttajat näkevät rakkauden jotenkin samalla tavoin kuin väkivaltaviihteen kuluttajat sodan?
*
Näinhän tavallaan onkin. Sotaa voinee pitää ihmisen myyttisen tietoisuuden kannalta vähintäin yhtä romanttisena ilmiönä kuin rakkautta.
Rakkaus 'vain' synnyttää sen tykinruuan, minkä sota, väkivalta, sairaudet, nälkä ja ylipäätään kuolema poistavat maailmasta.
Rakkaus 'vain' synnyttää sen tykinruuan, minkä sota, väkivalta, sairaudet, nälkä ja ylipäätään kuolema poistavat maailmasta.
Perimmäisiä erojakin tietysti löytyy.
Rakkaus on suuri illuusio, mutta vaikka myös sodassa/lla pyritään toteuttamaan joitain illuusioita (vapaus, isänmaa, demokratia, sananvapaus, tasa-arvo jne.), sota- ja väkivaltaviihteen katsojalle se merkitsee perimmältään illuusion dekonstruointia - 'hirvittävän kaunista' tuhoa.
Ja silti! - juuri tuo nihilistisen stimulanssin ja illuusion dekonstruoinnin hurma edustaa 'kuolemaviihteen' kuluttajalle romanttista elementtiä.
Inhorealismi eli maailman raadollisuus on muuttunut tällä tavoin romanttiseksi kiihokkeeksi, joka nihilismissään liki perverssillä tavalla (vrt. liikenneonnettomuus-uhrien tuijottelijat) ikäänkuin 'kohottaa' katsojan sielua.
Kuolevan eversti Kurzin (Conrad/Pimeyden sydän, Coppola/Ilmestyskirja.Nyt) viimeiset kuiskaukset: 'The Horror...the horror' kuvaavat oivallisesti tätä esteettisen kokemuksen ja vallantunteen sekoittumisen - toisin sanoin: elämän ja kuoleman yhteenkietoutumisen - 'hirvittävää ylevyyttä'.
Myös Nietzscheltä löytyy aiheeseen psykologisesti osuvia esimerkkejä.
Myös Nietzscheltä löytyy aiheeseen psykologisesti osuvia esimerkkejä.
Katsojalle kyseessä lienee katharsiksen primitiivisin muoto - tappamisesta ja kuolemasta saatu mielihyvä oman eloonjäämisen tunteena.
Mutta tästä ei olekaan enää pitkä matka rakkauden kiihkeän romanttiseen ylevyyteen, joka sekin perustuu vallantahdon purkamiseen - tosin paljon komplisoidummin kuin tappaminen.
Samaa asiaa rakkaus ja sota kuitenkin ajavat: syntymisen ja kuolemisen väliin jäävän itsesäilytys- ja eloonjäämistavoitteen toteuttamista.
Subscribe to:
Posts (Atom)