Mies voi
olla onnellinen naisen kanssa, kunhan ei rakasta häntä [Oscar Wilde].
*
Showing posts with label kärsimys. Show all posts
Showing posts with label kärsimys. Show all posts
September 7, 2014
January 21, 2014
'Optimistinen’ kärsimys ja 'rappeutunut' positiivisuus reaktioina elämän turhuuteen
Kullervo siteerasi edelliseen
päreeni kommentissaan Mika Waltaria "Ennustukset kuuluvat nuorille. Tuhat kirjaa luettuaan ihminen alkaa
aavistaa masentavan totuuden. Kymmenentuhatta kirjaa tekee hänet
surulliseksi."
.
Mitä realistisempi ihminen on, sitä nuoremmalla
iällä hän tämän totuuden ymmärtää tajuten siitä johdetun stoalaistyyppisen [myös
buddhalaisen] ‘mustan’ viisauden, jonka mukaan onnellinen on se, joka kuolee
nuorena ja kaikkein onnellisin se, joka ei synny lainkaan.
.
***
Eksistentiaalisen pessimismin voi kuitenkin nähdä
myös hyvin toisella tavalla.
.
‘Onko olemassa vahvojen
pessimismiä? - - ‘Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin
edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan?' [Nietzsche: Tragedian synty, uuden painoksen (1886) esipuheesta: Yritys itsekritiikiksi (esipuhe on parasta Nietzscheä (aikajakso 1885-87)].
.
Nietzsche esitti esikoisteoksessaan ‘Tragedian
synty’ mielenkiintoisen joskin historiallisesti ongelmallisen väitteen, jonka
mukaan varhaisempi tragediaperinne [Aiskhylos, Sofokles], joka esitti ihmisen
kohtalon voimien pelinappulana ja hänen elämänsä kärsimyksenä, itse asiassa
juuri tämän yhteisen kärsimyksen takia [hyvin uskonnollisessa mielessä] yhdisti
ja ‘voimaannutti’ ihmisten elämää yhteisöllisesti, kun taas Euripideen
modernimpi, yksilöiden luonteisiin ja pohdiskeluihin keskittyvä
psykologis-pessimistinen tragedia [jossa ihminen itse on pääosin syypää omaan
kohtaloonsa], jonka intellektuaaliseksi edustajaksi Nietzsche melko
provosoivalla tavalla olettaa Sokrateen, ilmensi rationaalisessa,
yksilökeskeisemmässä optimismissaan paljon syvempää pessimismiä kuin
alkuperäinen tragedia, joka siis päinvastoin toimi ihmisille kärsimyksestä ja
sen kestämisestä voimaa antavana yhteisöllis-eksistentiaalis-metafyysisenä
‘rituaalina’. Kreikan huippukauden eli klassisen ajan [480-330 ekr.] loppu
olikin Nietzschen mielestä jo mailleen menevän kulttuurin epätoivoista
optimismin tavoittelua rationaaliseen [loogiseen, sen ajan tieteelliseen]
menetelmään vetoamalla, optimismin, joka oli enää pelkkää keinotekoista,
loogista ja luonnepsykologista, kulissia [verrattuna varhaisen tragedian
‘performatiiviseen’ yhteisöllisyyteen] ja jonka romahtaminen oli siten
väistämättömyys, koska yhteisön kulttuurisia rakenteita ylläpitävä sisäinen
eetos oli katoamassa.
.
Nietzschen paradoksaalinen väite kuuluukin
[jälleen vapaasti muotoiltuna], että varhaisen tragedian ‘kärsivät ja pessimistiset’
kreikkalaiset olivat itse asiassa aidosti vahvoja ['dionyysisia'] ihmisiä ja siten todellisia
optimisteja suhteessa omaan elämäänsä verrattuna myöhemmän tragedian
rationalistisempiin ja tässä mielessä optimistisempiin [kaikki ongelmat voitiin
periaatteessa ratkaista järjen avulla] mutta sisimmässään tekopyhyydelle,
elämänkielteisyydelle ja kulttuuriselle rappiolle jo periksi antaneet
‘tieteellisen edistyksen’ edustajat.
.
Joten terveisiä vain Pekka Himaselle ja muille
kestävän kapitalistisen kasvuajattelun ‘positiivisille’
humanisti-hölmöläiseille. Todellista pessimismiä on uskoa katteettoman, jopa
itsetuhoisen optimistiseen tulevaisuuteen.
*
December 29, 2013
Kärsimyksestä ja tuskasta
The greatest evil is physical pain
[Saint Augustine]
Illness is the doctor whom we pay most
heed; to kindness, to knowledge we make promise only; pain we obey
[Marcel Proust]
After great pain, a formal feeling comes.
The Nerves sit ceremonious, like tombs [Emily Dickinson]
The person who grieves suffers his
passion to grow upon him; he indulges it, he loves it; but this never happens in
the case of actual pain, which no man ever willingly endured for any considerable
time [Edmund Burke]
If pain could have cured us we should
long ago have been saved [George Santayana]
When there is pain, there are no words.
All pain is the same [Toni Morrison]
*
August 20, 2013
Job Jumalan pelinappulana
Jumalan kirkkaus voidaan kohdata vain sielun pimeässä
yössä [Torsti Lehtinen]
*
Elämän mieletön mielekkyys voidaan kohdata vain hyväksymällä maailman absurdius [vapaasti Albert Camus'lta]
*
Elämän mieletön mielekkyys voidaan kohdata vain hyväksymällä maailman absurdius [vapaasti Albert Camus'lta]
*
September 22, 2010
Tulosvastuullista kärsimystä
[K-mafia viilaili iltamyöhällä eli klo:23.50]
*
Anonyymi Antsa kirjoitti päreeni Tolkutonta kohtuutta kommentissaan: 'Oma ratkaisuni: parasta opettaa ihmisiä sietämään kärsimystä.'
Kommenttisi pointti ei kokonaisuudessaan täysin auennut minulle, joten tulkitsen sitä puolueellisesti, ennakkoluuloisesti ja ilmeisesti väärin ymmärtäen [en kuitenkaan kieltäydy vastaanottamasta jälkivalistusta mieleni vääristymien oikaisemiseksi].
Esität mielestäni melko tyypillisen oikeisto-liberaalis-meritokraattisen ratkaisumallin. Se vaikuttaa loogisesti perustellulta, mutta jämähtää jo alkumetreillä tuohon ikuiseen spekulaatioon mahdollisuuden realisoitumis-ongelmasta ja tulee siten käytännössä tiukan paikan tullen hyväksyneeksi jopa rasismin.
Sillä ihmisen luonne, älykkyys tai muu psyykkis-biologinen ominaisuus [johon laiskuuskin näköjään tässä yhteydessä luetaan(?!)] ei voi toimia lopullisena leikkurina hänen mahdollisuuksiinsa ja kykyihinsä uskomisen suhteen, koska tästä seuraa väistämättä kohtuuttomia etukäteispäätöksiä 'laiskoille' suotujen mahdollisuuksien eväämiseksi [biovalta kuitenkin luokittelee meidät, halusimmepa sitä tai ei].
Romani-kiista on hyvä poleeminen esimerkki kyseisestä laiskuus-leikkurista siinä mielessä, että romanit olivat myös natsien tuhoamislistan kärjessä.
Tästä historiallisesta tosiasiasta ei [kas kummaa!] ole kuitenkaan pidetty paljon ääntä vaan yksinomaan juutalaiset ovat omineet kaiken 'hyödyn' holokaustista.
Mutta ehkäpä juutalaiset ansaitsevat tuo 'hyödyn' paremmin kuin romanit, koska eivät elä vaeltavaa ja antisosiaaliseksi luokiteltavaa elämää kuten romanit[?]
Toisin sanoen [jälleen pelkästään utilitaristisesti] - juutalaiset ovat osoittaneet ansaitsevansa hirvittävän kärsimyksensä moninkertaisen hyvityksen [varsinkin omasta mielestään], kun taas romanit eivät ole osoittaneet halua ja kykyä ansaita kyseistä hyvitystä.
Tulos tai ulos pätee siis jopa ihmisoikeuksien suhteen - ainakin Nicolas Sarkozyn utilitaristisilla ihmisoikeus-indikaattoreilla mitattuna[!?]
Kyseiseen lopputulemaan päädytään, kun pidetään mahdollisuuksien tasa-arvoa pelkästään epärealistisena utopiana, josta ainakin mustalaisten suhteen seuraa yksinomaan kulunkeja vailla tulosta.
Ehkä mustalaisille kannattaisi perustaa oma reservaatti Romaniaan, josta heitä ei päästetä matkustamaan yhtään mihinkään. Ehkä heidät voisi pitemmän päälle ryhtyä jollain passiivisen eutanasian konstilla eliminoimaan lopulliseen recycle biniin häiritsemästä rikkaampien ja lahjakkaampien hyvinvointia, bisnestä ja omanarvontuntoa.
Ehkäpä alamme taas mitata kallojen muotoa sekä kokoa kuten frenologit ja rotyhygieenikot aikoinaan [nykyään tietysti käytetään moderneja utilitaristis-geneettisiä mittareita].
Suoraan kysyttynä: laiskoiksi leimattujen ja yhteiskunnallisesti heikompien heitteille jättämistäkö tässä halutaan? Konservatiivis-elitistisen yläluokan määrittelemän heikommuuden perusteellako [yhä lisääntyvään] kärsimykseen voi suistaa kenet tahansa, joka ei sopeudu tähän saatanalliseen kulutusorvanpyörään?
'Ei', minulle sanotaan, 'sopeutumattomat ovat joko itse valinneet pahuutensa tai ovat pahoja luonnostaan, sillä heille kyllä annettiin mahdollisuus elää tässä yhteiskunnassa.'
Milloin se annettiin? Miten? Millä ehdoilla?
Pitäisikö ihannepakolaisen hallita vieraan kulttuurin kieli ja tavat sekä olla koulutettu kolmeen yhteiskunnallisesti arvostettuun ammattiin [joista ainuttakaan hän ei silti pääse harjoittamaan uudessa isäntämaassaan] jo ennen kuin hän oli pakotettu hakemaan turvapaikkaa?
Lievemmillä kriteereillä häneltä vaadittaisiin uuden kielen oppimista täysin tyydyttävästi alle kolmessa kuukaudessa. Muutoin hänet leimataan laiskaksi ja tyhmäksi. Hänen tulisi myös olla valmis katkaisemaan siteet omaan kulttuurinsa ja siten oman, aiemman identiteettinsä juuriin, ellei hän tieten tahtoen halua saada potkua perseeseensä ja menolippua vaikka hevon kuuseen kumartaessaan liian usein omaa J/j/umalaansa?
Siirryt mahdollisuuden tasa-arvosta yllättävän nopeasti ja helposti tuon mahdollisuuden kieltoon. Mutta eikö pikemminkin ole niin, että myös meidän, jotka nuo mahdollisuuden kriteerit määrittelemme, pitäisi oppia kärsivällisyyttä ja tarjota maahanmuuttajille fiksumpaa sekä ennenkaikkea toimivampaa integrointikoulutusta kuin tähän asti?
Ja jos tarjoaa yleiseksi vaihtoehdoksi tolenranssin nostamista kärsimyksen siedon suhteen, niin tuota vaatimusta pitää soveltaa myös ja ensin omaan [siedettävään] itseen eikä vain [sietämättömiin] toisiin. Sillä totta kai muut omine tapoineen ja vieraine kielineen ovat sitä hämmentävämpiä mitä paranoidisemmin heihin jo alunperin suhtautuu.
Olenkin eri mieltä siitä, että olisi 'parasta opettaa ihmisiä sietämään kärsimystä', mikäli pohdin ja perustelen asiaa edellä esitettyyn polemiikkiini vedoten.
Kärsimystä nimittäin piisaa ihan riittävästi ilman kestämiskehoituksiakin - ilman, että sitä oikein virallisesti opetettaisiin sietämään jollain tulos tai ulos-ihmisarvotestillä - siis jollain jyvät sadistisen [etten sanoisi sarkozylaisen] tarkasti akanoista seulovalla maahanmuutto-kalibroinnilla.
....
Mutta jospa oikeisto-persulainen, 'kärsimystä' korostava maahanmuuttopolitiikka sittenkin olisi tulkittavissa parhain päin - etenkin talouspoliittisesti. Sillä jos/kun ihminen saa oikein paljon kärsiä, hän voi ryhtyä yrittäjäksi ja perustaa kärsäkaupan - - .
Menekki tulee olemaan taattu, sillä ilman muuta jokainen persu-kokoomuslainen haluaa kotiinsa kärsän. Se on varmaa. Kärsä markkeeraa korkeaa statusta. Varsinkin rubiineilla, timangeilla ja paksulla lehtikullalla paikattu kärsä - oikea afrikkalais-romanialainen kärsä. Herrakansan voiton merkki.
*
[Toistan lopuksi, etten suinkaan väitä sinun ajatelleen tätä asiaa niin rasistisesti, kuin miten minä kommenttiasi tulkitsen].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/09/tolkutonta-kohtuutta.html#comments
http://www.praytherosaryapostolate.com/makeuseofsuffering.htm
August 3, 2009
'What begins in the work of Caravaggio is, quite simply, modern painting' (Paul Valery's secretary)
Viimeisin kielimafian kanssa tehty vääntö: - aamu, 4.8.
*
Katsokaa näitä kuvia kaikkein tarkimmalla ja suurimmalla (myös sielullisesti) 'optiikalla' (wikipedian kautta). Ne ovat järkyttäviä - - ja ihania. [myös] Ne todistavat,- mikäli uskaltaudun käyttämään räsäs-heideggerilaista ilmaisua - että vain taide voi toimia (kuin nainen) Totuuden esiintuojana - ei Totuuden isänä (irstaana pukkina) tai huorana (pilluteatterina) vaan Totuuden Synnyttäjänä (esteettisen 'ilmitulo(n)a') - ikääkuin se olisi suoritus ('coming'- hah)
*
The difference between tenebrism and chiaroscuro is perhaps best expressed by Rudolf Wittkower:
"With Caravaggio light isolates; it creates neither space nor atmosphere. Darkness in his pictures is something negative; darkness is where light is not, and it is for this reason that light strikes upon his figures and objects as upon solid, impenetrable forms, and does not dissolve them, as happens in the work of Titian, Tintoretto and Rembrandt."[1]
"With Caravaggio light isolates; it creates neither space nor atmosphere. Darkness in his pictures is something negative; darkness is where light is not, and it is for this reason that light strikes upon his figures and objects as upon solid, impenetrable forms, and does not dissolve them, as happens in the work of Titian, Tintoretto and Rembrandt."[1]
*
August 26, 2008
Vaikeneminen kuin kuristavan hiljaisuuden mykkään huutoon sammunut kylmä kuu
Kielimafia kävi aamuteellä klo: 09.45.
Päiväkirjatekstisi on hieno. Se pitää lukea moneen kertaan, jotta uskaltaisin edes koskettaa sielusi tuskan, kärsimyksen, syyllisyyden, säälin ja koston nyansseja - sen monikerroksista, limittäistä ja liikkuvaa dialektiikkaa. Jotain salaperäistä ja jopa mysteeristä. Jotain, jonka olemassaolo itsessään on tabu – pyhä ja irstas samassa olemuksessa.
Sanat ovat kuin asvalttia, jonka läpi vain kaikkein sitkeimmät kasvit pystyvät kasvamaan samaan tapaan kuin emootiot läpäisevät intellektin skemaattisen kerroksen, joka mahdollistaessaan tunteitten ilmaisun ja tulkinnan toimii samalla esteenä niiden syvimmälle tiedostamiselle ja ilmitulolle. Tässä on sanojen ja kielen ehkä suurin paradoksi.
Sinun ilmaisusi ja kielenkäyttösi on kaikessa johdonmukaisuudessaankin niin vereslihalla, että miltei kavahdan sen kosketusta, vaikka janoankin yhä enemmän sen arvoituksellista voimaa – kuin olisin löytänyt labyrintista aarteen, jota yritän sekä itsekkäitten että pyyteettömästi auttavien motiivien vakuuttamana kuljettaa pois vankilastaan ulos maailmaan - vapauteen. Sillä labyrintin sisällä asuu hirviö, Minotauros, joka raatelee aarteeni salaisuutta kuin korppikotkat Prometheuksen maksaa, joka yhä uudelleen on tuomittu kasvamaan samanlaiseksi kuin entinen, vereslihainen elin, josta sykkii elävä ja haavainen tuska.
Mutta ehkä yritykseni pelastaa yhä elossa kituva, minulle aarteeksi muuttunut uhri tuomalla se ulos labyrintista, on lopulta väärin ja aiheuttaa ainakin hetkellisesti enemmän kipua kuin helpotusta hänelle, joka tätä kärsimystä personifioi. Silti jokin minussa vaatii, etten voi enää sallia Minotauroksen ruhjoa ja repiä tuota haavaista ja tuskansa mykkyydessä minut miltei lamaannuttavaa olentoa yhtään tämän enempää.
Yhä uudestaan ja uudestaan vaille vastausta jääden minun on kysyttävä, onko ratkaisuni lopputulos toivoton. Ehkä pelastin labyrintin kirouksesta vapauteen olennon, joka lopulta kuolee sinä hetkenä, kun se saavuttaa auringon, lämmön ja vapaan ilman. Silloin minulla ei ole enää muuta lohdutuskeinoa kuin ajatella, että tuo kiusattu uhri kuoli kaikista maailmaan ja ihmisiin kohdistuvista peloistaan huolimatta lopulta onnellisena, koska maailmasta löytyi edes yksi, joka tunnisti hänessä aarteen, yksi, joka ei sallinut Minotauroksen enää jatkaa hänen ikuisuuteen asti kestävää tappamistaan – siitäkin huolimatta, että hän ei enää kestänyt eikä jaksanut elää siinä vapaudessa, jota valaisee ja lämmittää totuuden lempeä aurinko eikä ainoastaan loputtoman vaikenemisen ja kuristavan hiljaisuuden mykkään huutoon sammunut kylmä kuu.
Rauno
Päiväkirjatekstisi on hieno. Se pitää lukea moneen kertaan, jotta uskaltaisin edes koskettaa sielusi tuskan, kärsimyksen, syyllisyyden, säälin ja koston nyansseja - sen monikerroksista, limittäistä ja liikkuvaa dialektiikkaa. Jotain salaperäistä ja jopa mysteeristä. Jotain, jonka olemassaolo itsessään on tabu – pyhä ja irstas samassa olemuksessa.
Sanat ovat kuin asvalttia, jonka läpi vain kaikkein sitkeimmät kasvit pystyvät kasvamaan samaan tapaan kuin emootiot läpäisevät intellektin skemaattisen kerroksen, joka mahdollistaessaan tunteitten ilmaisun ja tulkinnan toimii samalla esteenä niiden syvimmälle tiedostamiselle ja ilmitulolle. Tässä on sanojen ja kielen ehkä suurin paradoksi.
Sinun ilmaisusi ja kielenkäyttösi on kaikessa johdonmukaisuudessaankin niin vereslihalla, että miltei kavahdan sen kosketusta, vaikka janoankin yhä enemmän sen arvoituksellista voimaa – kuin olisin löytänyt labyrintista aarteen, jota yritän sekä itsekkäitten että pyyteettömästi auttavien motiivien vakuuttamana kuljettaa pois vankilastaan ulos maailmaan - vapauteen. Sillä labyrintin sisällä asuu hirviö, Minotauros, joka raatelee aarteeni salaisuutta kuin korppikotkat Prometheuksen maksaa, joka yhä uudelleen on tuomittu kasvamaan samanlaiseksi kuin entinen, vereslihainen elin, josta sykkii elävä ja haavainen tuska.
Mutta ehkä yritykseni pelastaa yhä elossa kituva, minulle aarteeksi muuttunut uhri tuomalla se ulos labyrintista, on lopulta väärin ja aiheuttaa ainakin hetkellisesti enemmän kipua kuin helpotusta hänelle, joka tätä kärsimystä personifioi. Silti jokin minussa vaatii, etten voi enää sallia Minotauroksen ruhjoa ja repiä tuota haavaista ja tuskansa mykkyydessä minut miltei lamaannuttavaa olentoa yhtään tämän enempää.
Yhä uudestaan ja uudestaan vaille vastausta jääden minun on kysyttävä, onko ratkaisuni lopputulos toivoton. Ehkä pelastin labyrintin kirouksesta vapauteen olennon, joka lopulta kuolee sinä hetkenä, kun se saavuttaa auringon, lämmön ja vapaan ilman. Silloin minulla ei ole enää muuta lohdutuskeinoa kuin ajatella, että tuo kiusattu uhri kuoli kaikista maailmaan ja ihmisiin kohdistuvista peloistaan huolimatta lopulta onnellisena, koska maailmasta löytyi edes yksi, joka tunnisti hänessä aarteen, yksi, joka ei sallinut Minotauroksen enää jatkaa hänen ikuisuuteen asti kestävää tappamistaan – siitäkin huolimatta, että hän ei enää kestänyt eikä jaksanut elää siinä vapaudessa, jota valaisee ja lämmittää totuuden lempeä aurinko eikä ainoastaan loputtoman vaikenemisen ja kuristavan hiljaisuuden mykkään huutoon sammunut kylmä kuu.
Rauno
August 16, 2008
Blogistanin suositun tunnustussarjan osa x: Pessimistin ylösnousemus
Kielimafiosot kävivät ja tekivät aika perusteellista jälkeä klo: 12.10. Ks. PS.
I
Muistan, kun yli 24 vuotta sitten katkaisin oikean jalan akillesjänteen osallistuttuani peräti yhden potkun verran parin pikkupojan väliseen jalkapallopeliin. Pallo kimposi minua kohti ollessani kävelemässä pienen kentän ohi kauppakassit molemmissa käsissä. Näin pallon tulosuunnan ja päätin 'molempijalkaisena', entisenä universumitasoisena jalkapalloilijana potkaista vasurilla vastapallon takaisin.
Kauppakassit kuitenkin lukittivat oikean tukijalan asennon niin, että potkaistessani palloa, kuului pieni naksahdus, ja oikea jalka petti kivun aallon noustessa katkenneesta akillesjänteestä muuhun ruumiiseen. Poikki mikä poikki ja kaiken lisäksi täysin poikki. Eikä ole koskaan parantunut kunnolla sen jälkeen.
Asiaan liittyy komplisoituja episodeja, joita en tässä kertaa senkään vuoksi, koska haluan muun muassa pohtia sitä, mitä minulle tapahtui psykologisella ja yleisemmin filosofisesti - fenomenologisella: kokemuksen tasolla tuona keväänä ja alkukesänä1984, 30 ja ½ vuotiaana. Ja vielä yleisemmin: mitä aiheuttaa ruumiinkuvan rikkoutuminen jo valmiiksi rikkinäisessä ihmisessä - hänen psyykessään.
Vaikka olen sosiaalisena foobikkona ja lievästi ehkä paniikkihäriöisenä sekä osittain edellisistä johtuen elintavoiltani kyseenalaisena elänyt elämääni kriisistä kriisiin, niin tuo oikean jalan akillesjänteen katkeaminen ja sen epäonnistunut paraneminen kuuluu kriisieni 'parhaaseen/pahimpaan' A-ryhmään' jo senkin vuoksi, että se sattui jotakuinkin samaan aikaan, kun paras ystäväni kuoli.
Ikäänkuin jo akillesjänteen katkeaminen olisi ennakoinut erään kaikkein ambívalenteimman ja merkillisimmän ihmissuhteeni tuskallisen päättymisen kuukautta myöhemmin ja avannut tien 10:n vuoden erakkouteen - elämäni dantelaiseen helvettiin.
Viimein 20 vuotta myöhemmin - 2004 - päädyttyäni vastikään uudelleen erakkouteen, vasen poveni 'sökähti' lopullisesti ja oikea oli jo pari vuotta aiemmin varoitellut olemassaolonsa hataruudesta.
Jos siis alkukesästä 1984 minä - aiemmin fyysisesti niin jämerä mutta liikkuvainen ihminen - koin menneeni fyysisesti rikki jollain lopullisella tavalla, niin 2004 minun oli pakko tunnustaa itselleni, että tulisin olemaan enemmän tai vähemmän rampa lopun elämääni.
II
Mitä nämä fyysisessä olemuksessani tapahtuneet äkilliset muutokset/tapaturmat ja rappeutumat ovat merkinneet minulle persoonallisena olentona - identiteettini kannalta - kokemushistoriallisesta näkökulmasta ajatellen?
Toisin sanoen - miten olen kyennyt omaksumaan nämä kaksi ruumiiseeni ja toimivaan ruumiinkuvaani kohdistuneet 'iskut' välillisine seurauksineen osaksi itseäni - osaksi sitä kuuluisaa minää, jota ei muka ole olemassakaan?
Tarkka vastaus kuuluu: huonosti ja hyvin. Minä kuten lähes kuka tahansa ei-syntymästään saakka vammainen kuvittelee harhaisesti, että hän on - jos ei täydellinen niin ainakin melkein optimaalinen ihminen fyysisesti. Jo tämän vuoksi esimerkiksi liikuntakykyä radikaalisti rajoittava vamma koetaan aluksi niin perin juurin masentavaksi ja epätoivoa aiheuttavaksi.
Vaikka akillesjännevammani (muiden tapahtumien ohella) aivan selvästi käänsi mieleni depressiiviseen moodiin, niin opin kuitenkin elämään sen kanssa varsin hyvin. Myöhempi polvien artroosi syöksi minut kuitenkin joksikin aikaa niin holtittoman epätoivon, itseinhon ja kyynisyyden kuiluun, että olen sanonut pari kertaa parhaimmalle ystävälleni H:lle, että vain oma heikkouteni estää minua tekemästä itsemurhaa.
Itseinho saa merkillisiä ja kyseenalaisia muotoja. Juoppous on eräs. Ihmishalveksunta toinen. Viha elämää kohtaan ylipäätään kolmas. Kaikki nämä ovat kaunaisen (ressentimenttisen) ihmisen luonteenpiirteitä ja reaktioita, jotka pikku hiljaa kalvavat kuin mato omenasta kaiken sisällön ja jättävät vain lähes onton kuoren, joka on jo täysin valmis poistumaan elämästä, koska se ei enää millään muulla tavoin ole kiinni olemassaolossa kuin tuon kuorensa - ironisen ja itseironisen fasadinsa kautta ja välityksellä.
Olemassaolo haisee pahalta tällaiselle ihmiselle. Pahimmillaan hän onnistuu myrkyttämään myös läheistensä psyyken jäätävällä pessimismillään, joka on naamioitunut ironiaan, vitsien kerrontaan ja ylipäätään jonkinlaiseen stand up-koomiseen filosofointiin. Jo tämän vuoksi hänellä ei ole montaa läheistä ihmistä, vaikka on myös tosi, ettei hän sellaisia/sellaista kaipaakaan - - kuin ihan vain salaa jopa itseltään - ohimennen, joskin niin syvästi, että se tuntuu tikarin pistolta sielussa.
III
Ihmisen ruumiinkuva muuttuu fyysisen vamman vuoksi. Ainakin aluksi hänestä tulee itsetunnoltaan kovin heikko, ja jos hän on jo valmiiksi jotenkin alakuloon taipuvainen, niin yritykset löytää iloa elämään saattavat muuttua pakonomaiseksi stimulanssin etsimiseksi vaikka alkoholista. Mutta alkoholin suurkulutus aiheuttaa pitemmän päälle (lisää) depressiota, joten sen käyttö lääkkeenä ja helpottajana ahdistuksiin on katkeraa harhaa - itsetuhoinen kehä.
Vammaisen ihmisen, selvitäkseen psyykkisesti elossa, täytyy kuitenkin oppia taistelemaan sekä omia vähäpätöisyyden tunteitaan että muiden ihmisten sääliä vastaan. Säälihän on tunne, johon sekoittuu aina halveksuntaa ja kaunaa, joten tarjottu muka avoin apu ei aina ole välttämättä muuta kuin pyrkimystä hyväksikäyttöön tai hallintaan.
Perimmältään kyseessä on projektiivinen identifikaatio auttajan psyykessä: yritys hallita omassa itsessä vellovaa ahdistusta, jonka vammainen aiheuttaa auttamalla tätä muka vilpittömän pyyteettömästi.
Myös mustasukkaisuudessa, rasistisuudessa ja ylipäätään kaikessa fundamentalismissa - jopa suvaitsevaisuutta julistavassa (pseudo-) liberalismissa - vaanii ja toimii tuo sama ahdistuksenkanavointifunktio: pyrkimys hallita ahdistavia toisia määrittelemällä/leimaamalla heidät johonkin stereotyyppiseen kategoriaan, jotta heidät voisi lokeroida pois häiritsemästä ja estämästä oman nautinnon ja mielenrauhan tyydyttymistä.
Vammainen on siten aina tämän maailman neekeri.
Mutta asiat eivät ole yksiulotteisia tai yksitasoisia, kuten jotkut sanakirjaidiootit ja kaava-ajattelijat tietäväisesti luulevat. Niinpä vammainen, kuten kaikki poikkeavat ja ylipäätään vähemmistöjen edustajat, saattaakin tietyssä mielessä olla ainoa aidosti vapaa ihminen koko maailmassa.
Ensinnäkin juuri vammainen tietää, mitä kärsimys todella on, koska hän elää sitä päivästä toiseen. Toisekseen - mikäli vammainen ihminen ei anna vammansa tuhota myös itseään koskevaa 'projektia' nimeltä elämä, hänen näkökulmansa maailmaan ja olemassaoloon saattaa paradoksaalisesti muuttua 'pyhäksi huolettomuudeksi', jonka ytimessä on vapaus.
Kärsimys on kaiken itsensä voittamisen lähtökohta. Sen vuoksi pelkän puhtaan onnentavoittelun mainostajat ovat pahimman luokan orjia sekä itsensä että muitten pettäjiä. Mitään onnea ei ole ilman kärsimystä. Mikään onni ei mahdollistu ilman kärsimystä samaan tapaan kuin mikään ei ole nautittavaa, ellei ensin koe puutetta siitä.
Kärsimykseen voidaan kuitenkin monesti reagoida onnentavoittelijan tavoin, mikä merkitsee, että ihminen siirtyy yhteisössä vallitsevan mimeettisen kilpailun - kateuden, kaunan ja vihan piiriin. Tällä tavoin onnentavoittelu kumoaa itse itsensä jo lähtökuopissaan: se on jopa pahempaa kuin Pekingin typerät olympiakisat, koska siinä onnesta joutuu maksamaan odottamattoman hinnan: juuri sen, mikä piti välttää - mielipahan, joka on väistämätön seuraus säälimättömästä riistosta ja nylkyryydestä, joka ylläpitää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita.
Mutta vammaisella on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yhteiskunnallisen pelin läpi ja nousta sen yläpuolelle, koska/vaikka joutuu usein olemaan riippuvainen yhteiskunnan ja hyväntahtoisten ihmisten ristiriitaisesta - naivista ja/tai vaivaantuneesta - auttamishalusta. Sillä - kuten vihjasin - vammainen tietää, että hän elää jo nyt sitä kärsimystä/onnea, jonka 'sitoutunut' (committed) onnentavoittelija kaikessa illusorisessa vapadessaan kieltää, ja jonka tämä jonain päivänä tulee kohtaamaan kuin kärsivällisen mutta epämiellyttävän ja tinkimättömän vieraan. Kuoleman.
Vammainen sen sijaan elää kuoleman kanssa joka ikinen päivä ja yö. Kuolemasta on tullut hänen paras kaverinsa. Rikki mennyt ihminen voi kokea syvää onnellisuutta juuri vammansa kautta, sillä sitoessaan kärsimykseen vamma pystyy vapauttamaan ihmisen harhaisista onnentavoittelun keinoista ja muodoista siihen, mitä olemassaolo ja oleminen ihmiselle autenttisimmillaan todella on.
Pyhä huolettomuus on tila, johon kärsivä ihminen pääsee (jos on päästäkseen) , mutta jota pelkkä onnentavoittelija ei koskaan tule kokemaan. Hänellä kun menee kaikki aika onnentavoitteluun.
IV
Lopuksi täytyy tunnustaa se arvattava asia, että Friedrich Nietzschestä on kieltämättä ollut minulle 'hyötyä', mitä tulee asenteeseen elämää kohtaan. Vähittäinen rappeutumiseni 'oikeaksi' vammaiseksi komppaa hyvin sairaalloisen Nietzschen traagiseen optimismiin ja/tai aktiiviseen nihilismiin. Kun illuuusiot karisevat, jäljelle jää elämä itse kaikessa indifferenssissään ja sattumanvaraisuudessaan.
Niin ehkä perverssiltä kuin se kuulostaakin, voin etenkin Nietzschen ikuisen paluun affirmaatiota (saman ikuisen paluun äärimmäinen myöntäminen, joka rinnastuu kristilliseen uskoon) ajatellen sanoa elämästä kuten Francis Coppola sodasta ohjattuaan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt: Kaunista!
Coppolan toteamuksen kautta haluan kohdata viimein vammaisuuteen usein tavalla tai toisella kytkeytyvän itsemurhan ja eutanasian (joka on itsemurha sui generis) ongelman. Kysyn: miksi pitäisi häipyä elämästä niin kauan kuin on vielä itsenäistä voimaa elää? Voiko ihminen määritellä etukäteen sen, milloin hän ei enää jaksa elää? Toisin sanoen: voinko tilata itselleni tappajan sille ja sille päivämäärälle, kuten Aki Kaurismäen elokuvassa I hired a contract killer ('epäonnistuneesti') tapahtui?
Vastaukseni on selvä. En voi. Koska en voi tietää, mitä ajattelen elämän ja itseni suhteesta esimerkiksi viiden vuoden päästä, jos vielä elän. Voi kyllä hyvinkin olla, että viiden vuoden päästä vihaan elämää itsessään yhtä paljon kuin nytkin, mutta en voi tietää sitä, haluanko yhä elää vai en.
On syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämän haluamisen välillä. Ensin mainittu on aina käsitteellinen asenne, jälkimmäinen sen sijaan on rakennettu jo geeneihin, joten sitä voi pitää synnynnäisenä.
Ja edelleen: koska elämän vihaaminen on aina käsitteellinen, reflektiivinen, asia, on myös syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämästä luopumisen välillä. Luopuminen, kuten elämän haluaminenkaan, ei ole käsitteellistä spekulointia vaan hyvin moninainen prosessi, jossa ihminen kulkee kohti kuolemaa pyrkien saattamaan elämänsä ikäänkuin lopulliseen muotoon tai muottiin, jossa hän on valmis kuolemaan (PS.).
Tässä mielessä elämä on aina olemassa ihmiselle tietoisesti vain kohti kuolemaa, kuten Heidegger sanoo. Mutta se merkitsee, että elämänviettiiin sisältyy aina jo valmiiksi kuolemanvietti, eikä tämän pitäisi olla mitenkään yllättävää - pikemminkin päinvastoin.
Ajatelkaamme kuolemaa serkkunsa unen kautta. Unen tavoin kuolema on jotain, jota me emme hallitse, jotain joka vie meitä tuntemattomaan - tässä tapauksessa lopullisesti. Emme herää enää niin sanottuun todellisuuteen vaan muutumme aineen aineettoman olemuksen/ytimen äärettömäksi osaksi.
Olkoon kuolema meille kuin ikuinen uni.
Miksi tekisimmekään itsemurhaa, jos voimme/saamme valmistautua kuolemaan - ikuiseen uneemme - jo etukäteen pitkään ja hartaasti, huolellisesti ja lämmöllä, tätä projektiamme hellästi vaalien. Odottaen kärsivällisesti sitä 'oikeaa' päivää.
On osattava kuolla oikeaan aikaan, kirjoitti Nietzsche. Ei siis vielä tänään.
PS.
Toki kuolemanvietti toteutuu myös patologisemmin - tiedostamattomina 'saman toistoina'. Mutta juuri tässä mielessä Nietzschen nerous piilee nimenomaan elämän- ja kuolemanvietin yhdistämisessä vallantahdon kohdatessa ikuisen paluun - äärimmäisimmän, stoalaisen tietoisuuden ekstaattisena(!) tilana.
I
Muistan, kun yli 24 vuotta sitten katkaisin oikean jalan akillesjänteen osallistuttuani peräti yhden potkun verran parin pikkupojan väliseen jalkapallopeliin. Pallo kimposi minua kohti ollessani kävelemässä pienen kentän ohi kauppakassit molemmissa käsissä. Näin pallon tulosuunnan ja päätin 'molempijalkaisena', entisenä universumitasoisena jalkapalloilijana potkaista vasurilla vastapallon takaisin.
Kauppakassit kuitenkin lukittivat oikean tukijalan asennon niin, että potkaistessani palloa, kuului pieni naksahdus, ja oikea jalka petti kivun aallon noustessa katkenneesta akillesjänteestä muuhun ruumiiseen. Poikki mikä poikki ja kaiken lisäksi täysin poikki. Eikä ole koskaan parantunut kunnolla sen jälkeen.
Asiaan liittyy komplisoituja episodeja, joita en tässä kertaa senkään vuoksi, koska haluan muun muassa pohtia sitä, mitä minulle tapahtui psykologisella ja yleisemmin filosofisesti - fenomenologisella: kokemuksen tasolla tuona keväänä ja alkukesänä1984, 30 ja ½ vuotiaana. Ja vielä yleisemmin: mitä aiheuttaa ruumiinkuvan rikkoutuminen jo valmiiksi rikkinäisessä ihmisessä - hänen psyykessään.
Vaikka olen sosiaalisena foobikkona ja lievästi ehkä paniikkihäriöisenä sekä osittain edellisistä johtuen elintavoiltani kyseenalaisena elänyt elämääni kriisistä kriisiin, niin tuo oikean jalan akillesjänteen katkeaminen ja sen epäonnistunut paraneminen kuuluu kriisieni 'parhaaseen/pahimpaan' A-ryhmään' jo senkin vuoksi, että se sattui jotakuinkin samaan aikaan, kun paras ystäväni kuoli.
Ikäänkuin jo akillesjänteen katkeaminen olisi ennakoinut erään kaikkein ambívalenteimman ja merkillisimmän ihmissuhteeni tuskallisen päättymisen kuukautta myöhemmin ja avannut tien 10:n vuoden erakkouteen - elämäni dantelaiseen helvettiin.
Viimein 20 vuotta myöhemmin - 2004 - päädyttyäni vastikään uudelleen erakkouteen, vasen poveni 'sökähti' lopullisesti ja oikea oli jo pari vuotta aiemmin varoitellut olemassaolonsa hataruudesta.
Jos siis alkukesästä 1984 minä - aiemmin fyysisesti niin jämerä mutta liikkuvainen ihminen - koin menneeni fyysisesti rikki jollain lopullisella tavalla, niin 2004 minun oli pakko tunnustaa itselleni, että tulisin olemaan enemmän tai vähemmän rampa lopun elämääni.
II
Mitä nämä fyysisessä olemuksessani tapahtuneet äkilliset muutokset/tapaturmat ja rappeutumat ovat merkinneet minulle persoonallisena olentona - identiteettini kannalta - kokemushistoriallisesta näkökulmasta ajatellen?
Toisin sanoen - miten olen kyennyt omaksumaan nämä kaksi ruumiiseeni ja toimivaan ruumiinkuvaani kohdistuneet 'iskut' välillisine seurauksineen osaksi itseäni - osaksi sitä kuuluisaa minää, jota ei muka ole olemassakaan?
Tarkka vastaus kuuluu: huonosti ja hyvin. Minä kuten lähes kuka tahansa ei-syntymästään saakka vammainen kuvittelee harhaisesti, että hän on - jos ei täydellinen niin ainakin melkein optimaalinen ihminen fyysisesti. Jo tämän vuoksi esimerkiksi liikuntakykyä radikaalisti rajoittava vamma koetaan aluksi niin perin juurin masentavaksi ja epätoivoa aiheuttavaksi.
Vaikka akillesjännevammani (muiden tapahtumien ohella) aivan selvästi käänsi mieleni depressiiviseen moodiin, niin opin kuitenkin elämään sen kanssa varsin hyvin. Myöhempi polvien artroosi syöksi minut kuitenkin joksikin aikaa niin holtittoman epätoivon, itseinhon ja kyynisyyden kuiluun, että olen sanonut pari kertaa parhaimmalle ystävälleni H:lle, että vain oma heikkouteni estää minua tekemästä itsemurhaa.
Itseinho saa merkillisiä ja kyseenalaisia muotoja. Juoppous on eräs. Ihmishalveksunta toinen. Viha elämää kohtaan ylipäätään kolmas. Kaikki nämä ovat kaunaisen (ressentimenttisen) ihmisen luonteenpiirteitä ja reaktioita, jotka pikku hiljaa kalvavat kuin mato omenasta kaiken sisällön ja jättävät vain lähes onton kuoren, joka on jo täysin valmis poistumaan elämästä, koska se ei enää millään muulla tavoin ole kiinni olemassaolossa kuin tuon kuorensa - ironisen ja itseironisen fasadinsa kautta ja välityksellä.
Olemassaolo haisee pahalta tällaiselle ihmiselle. Pahimmillaan hän onnistuu myrkyttämään myös läheistensä psyyken jäätävällä pessimismillään, joka on naamioitunut ironiaan, vitsien kerrontaan ja ylipäätään jonkinlaiseen stand up-koomiseen filosofointiin. Jo tämän vuoksi hänellä ei ole montaa läheistä ihmistä, vaikka on myös tosi, ettei hän sellaisia/sellaista kaipaakaan - - kuin ihan vain salaa jopa itseltään - ohimennen, joskin niin syvästi, että se tuntuu tikarin pistolta sielussa.
III
Ihmisen ruumiinkuva muuttuu fyysisen vamman vuoksi. Ainakin aluksi hänestä tulee itsetunnoltaan kovin heikko, ja jos hän on jo valmiiksi jotenkin alakuloon taipuvainen, niin yritykset löytää iloa elämään saattavat muuttua pakonomaiseksi stimulanssin etsimiseksi vaikka alkoholista. Mutta alkoholin suurkulutus aiheuttaa pitemmän päälle (lisää) depressiota, joten sen käyttö lääkkeenä ja helpottajana ahdistuksiin on katkeraa harhaa - itsetuhoinen kehä.
Vammaisen ihmisen, selvitäkseen psyykkisesti elossa, täytyy kuitenkin oppia taistelemaan sekä omia vähäpätöisyyden tunteitaan että muiden ihmisten sääliä vastaan. Säälihän on tunne, johon sekoittuu aina halveksuntaa ja kaunaa, joten tarjottu muka avoin apu ei aina ole välttämättä muuta kuin pyrkimystä hyväksikäyttöön tai hallintaan.
Perimmältään kyseessä on projektiivinen identifikaatio auttajan psyykessä: yritys hallita omassa itsessä vellovaa ahdistusta, jonka vammainen aiheuttaa auttamalla tätä muka vilpittömän pyyteettömästi.
Myös mustasukkaisuudessa, rasistisuudessa ja ylipäätään kaikessa fundamentalismissa - jopa suvaitsevaisuutta julistavassa (pseudo-) liberalismissa - vaanii ja toimii tuo sama ahdistuksenkanavointifunktio: pyrkimys hallita ahdistavia toisia määrittelemällä/leimaamalla heidät johonkin stereotyyppiseen kategoriaan, jotta heidät voisi lokeroida pois häiritsemästä ja estämästä oman nautinnon ja mielenrauhan tyydyttymistä.
Vammainen on siten aina tämän maailman neekeri.
Mutta asiat eivät ole yksiulotteisia tai yksitasoisia, kuten jotkut sanakirjaidiootit ja kaava-ajattelijat tietäväisesti luulevat. Niinpä vammainen, kuten kaikki poikkeavat ja ylipäätään vähemmistöjen edustajat, saattaakin tietyssä mielessä olla ainoa aidosti vapaa ihminen koko maailmassa.
Ensinnäkin juuri vammainen tietää, mitä kärsimys todella on, koska hän elää sitä päivästä toiseen. Toisekseen - mikäli vammainen ihminen ei anna vammansa tuhota myös itseään koskevaa 'projektia' nimeltä elämä, hänen näkökulmansa maailmaan ja olemassaoloon saattaa paradoksaalisesti muuttua 'pyhäksi huolettomuudeksi', jonka ytimessä on vapaus.
Kärsimys on kaiken itsensä voittamisen lähtökohta. Sen vuoksi pelkän puhtaan onnentavoittelun mainostajat ovat pahimman luokan orjia sekä itsensä että muitten pettäjiä. Mitään onnea ei ole ilman kärsimystä. Mikään onni ei mahdollistu ilman kärsimystä samaan tapaan kuin mikään ei ole nautittavaa, ellei ensin koe puutetta siitä.
Kärsimykseen voidaan kuitenkin monesti reagoida onnentavoittelijan tavoin, mikä merkitsee, että ihminen siirtyy yhteisössä vallitsevan mimeettisen kilpailun - kateuden, kaunan ja vihan piiriin. Tällä tavoin onnentavoittelu kumoaa itse itsensä jo lähtökuopissaan: se on jopa pahempaa kuin Pekingin typerät olympiakisat, koska siinä onnesta joutuu maksamaan odottamattoman hinnan: juuri sen, mikä piti välttää - mielipahan, joka on väistämätön seuraus säälimättömästä riistosta ja nylkyryydestä, joka ylläpitää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita.
Mutta vammaisella on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yhteiskunnallisen pelin läpi ja nousta sen yläpuolelle, koska/vaikka joutuu usein olemaan riippuvainen yhteiskunnan ja hyväntahtoisten ihmisten ristiriitaisesta - naivista ja/tai vaivaantuneesta - auttamishalusta. Sillä - kuten vihjasin - vammainen tietää, että hän elää jo nyt sitä kärsimystä/onnea, jonka 'sitoutunut' (committed) onnentavoittelija kaikessa illusorisessa vapadessaan kieltää, ja jonka tämä jonain päivänä tulee kohtaamaan kuin kärsivällisen mutta epämiellyttävän ja tinkimättömän vieraan. Kuoleman.
Vammainen sen sijaan elää kuoleman kanssa joka ikinen päivä ja yö. Kuolemasta on tullut hänen paras kaverinsa. Rikki mennyt ihminen voi kokea syvää onnellisuutta juuri vammansa kautta, sillä sitoessaan kärsimykseen vamma pystyy vapauttamaan ihmisen harhaisista onnentavoittelun keinoista ja muodoista siihen, mitä olemassaolo ja oleminen ihmiselle autenttisimmillaan todella on.
Pyhä huolettomuus on tila, johon kärsivä ihminen pääsee (jos on päästäkseen) , mutta jota pelkkä onnentavoittelija ei koskaan tule kokemaan. Hänellä kun menee kaikki aika onnentavoitteluun.
IV
Lopuksi täytyy tunnustaa se arvattava asia, että Friedrich Nietzschestä on kieltämättä ollut minulle 'hyötyä', mitä tulee asenteeseen elämää kohtaan. Vähittäinen rappeutumiseni 'oikeaksi' vammaiseksi komppaa hyvin sairaalloisen Nietzschen traagiseen optimismiin ja/tai aktiiviseen nihilismiin. Kun illuuusiot karisevat, jäljelle jää elämä itse kaikessa indifferenssissään ja sattumanvaraisuudessaan.
Niin ehkä perverssiltä kuin se kuulostaakin, voin etenkin Nietzschen ikuisen paluun affirmaatiota (saman ikuisen paluun äärimmäinen myöntäminen, joka rinnastuu kristilliseen uskoon) ajatellen sanoa elämästä kuten Francis Coppola sodasta ohjattuaan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt: Kaunista!
Coppolan toteamuksen kautta haluan kohdata viimein vammaisuuteen usein tavalla tai toisella kytkeytyvän itsemurhan ja eutanasian (joka on itsemurha sui generis) ongelman. Kysyn: miksi pitäisi häipyä elämästä niin kauan kuin on vielä itsenäistä voimaa elää? Voiko ihminen määritellä etukäteen sen, milloin hän ei enää jaksa elää? Toisin sanoen: voinko tilata itselleni tappajan sille ja sille päivämäärälle, kuten Aki Kaurismäen elokuvassa I hired a contract killer ('epäonnistuneesti') tapahtui?
Vastaukseni on selvä. En voi. Koska en voi tietää, mitä ajattelen elämän ja itseni suhteesta esimerkiksi viiden vuoden päästä, jos vielä elän. Voi kyllä hyvinkin olla, että viiden vuoden päästä vihaan elämää itsessään yhtä paljon kuin nytkin, mutta en voi tietää sitä, haluanko yhä elää vai en.
On syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämän haluamisen välillä. Ensin mainittu on aina käsitteellinen asenne, jälkimmäinen sen sijaan on rakennettu jo geeneihin, joten sitä voi pitää synnynnäisenä.
Ja edelleen: koska elämän vihaaminen on aina käsitteellinen, reflektiivinen, asia, on myös syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämästä luopumisen välillä. Luopuminen, kuten elämän haluaminenkaan, ei ole käsitteellistä spekulointia vaan hyvin moninainen prosessi, jossa ihminen kulkee kohti kuolemaa pyrkien saattamaan elämänsä ikäänkuin lopulliseen muotoon tai muottiin, jossa hän on valmis kuolemaan (PS.).
Tässä mielessä elämä on aina olemassa ihmiselle tietoisesti vain kohti kuolemaa, kuten Heidegger sanoo. Mutta se merkitsee, että elämänviettiiin sisältyy aina jo valmiiksi kuolemanvietti, eikä tämän pitäisi olla mitenkään yllättävää - pikemminkin päinvastoin.
Ajatelkaamme kuolemaa serkkunsa unen kautta. Unen tavoin kuolema on jotain, jota me emme hallitse, jotain joka vie meitä tuntemattomaan - tässä tapauksessa lopullisesti. Emme herää enää niin sanottuun todellisuuteen vaan muutumme aineen aineettoman olemuksen/ytimen äärettömäksi osaksi.
Olkoon kuolema meille kuin ikuinen uni.
Miksi tekisimmekään itsemurhaa, jos voimme/saamme valmistautua kuolemaan - ikuiseen uneemme - jo etukäteen pitkään ja hartaasti, huolellisesti ja lämmöllä, tätä projektiamme hellästi vaalien. Odottaen kärsivällisesti sitä 'oikeaa' päivää.
On osattava kuolla oikeaan aikaan, kirjoitti Nietzsche. Ei siis vielä tänään.
PS.
Toki kuolemanvietti toteutuu myös patologisemmin - tiedostamattomina 'saman toistoina'. Mutta juuri tässä mielessä Nietzschen nerous piilee nimenomaan elämän- ja kuolemanvietin yhdistämisessä vallantahdon kohdatessa ikuisen paluun - äärimmäisimmän, stoalaisen tietoisuuden ekstaattisena(!) tilana.
August 15, 2008
Osasin alkaa, osaanko lopettaa?
Itsemurhakandidaatti Räsänen muistelee tässä vuotta 1988 - erästä elämänsä syvintä pohjalukemaa, jota kyseinen Eppujen laulu siivitti äärimmäisen itseinhon ja kärsimyksen makaaberin yleviin korkeuksiin. Kärsimys jalostaa? No - ainakin se tekee ihmisestä zombien.
http://www.youtube.com/watch?v=PtiD4FnDNv4
Eppu Normaali - Kultaista Sadetta
Istutimme omenapuut
valvoimme tuhannet täysikuut
enää en hengitä reikää jäiseen
ikkunaan
koputa oveen yksinäiseen
jälkeen pakkasten
Hänen hymynsä pehmeä kaari tuo
kuin sumussa saari
uin sen luo
valokuvassa nainen pyörineen
muodista poistuneine hattuineen
kihlattuineen
Näen kaiken, kaiken
Kaunis kuolema
lehdet on silattu jäällä
kultaista sadetta pääni päällä
joko ymmärrän mitä se opettaa
osasin alkaa
osaanko lopettaa
En silloin tajunnut kaiken nääntyvän
en tajunnut kaiken loppuun kääntyvän
enää en koputa oveen yksinäiseen
jälkeen pakkasten
Lehtien seassa kulkien
kellarin ovia sulkien
ajatuksin linnut saatellen
kaikkea kaunista ajatellen
pitkälle matkalleen
Ja näen kaiken, kaiken
Kaunis kuolema
lehdet on silattu jäällä
kultaista sadetta pääni päällä
joko ymmärrän mitä se opettaa
osasin alkaa
osaanko lopettaa
http://www.youtube.com/watch?v=PtiD4FnDNv4
Eppu Normaali - Kultaista Sadetta
Istutimme omenapuut
valvoimme tuhannet täysikuut
enää en hengitä reikää jäiseen
ikkunaan
koputa oveen yksinäiseen
jälkeen pakkasten
Hänen hymynsä pehmeä kaari tuo
kuin sumussa saari
uin sen luo
valokuvassa nainen pyörineen
muodista poistuneine hattuineen
kihlattuineen
Näen kaiken, kaiken
Kaunis kuolema
lehdet on silattu jäällä
kultaista sadetta pääni päällä
joko ymmärrän mitä se opettaa
osasin alkaa
osaanko lopettaa
En silloin tajunnut kaiken nääntyvän
en tajunnut kaiken loppuun kääntyvän
enää en koputa oveen yksinäiseen
jälkeen pakkasten
Lehtien seassa kulkien
kellarin ovia sulkien
ajatuksin linnut saatellen
kaikkea kaunista ajatellen
pitkälle matkalleen
Ja näen kaiken, kaiken
Kaunis kuolema
lehdet on silattu jäällä
kultaista sadetta pääni päällä
joko ymmärrän mitä se opettaa
osasin alkaa
osaanko lopettaa
July 28, 2008
Hitaasti nopeutuvaa kuolemaa aamulla kello kuusi
(Kielimafian jengi kävi aamulenkillä. Puhuttiin niitä näitä van Goghista ja sen korvasta. Oikolukija suostui viimein ratsaamaan tekstin. En tiedä, tekikö se hommansa taaskaan ihan tosissaan.)
***
Hitaasti. Rauhallisesti. Venytellen. Nousen ylös. Sängystä. Mikä on tämä tunnetila? Joka vääntää minua. Kääntää minut sikiöasentoon kuin alkueläimen. Tyhjä. Täysi. Alku. Loppu. Kaikki samassa. Ei rauhaa. Jatkuva ihanuus. Vatsalihasten tärinä. Panssaroitu kovuus palleassa. Turbulenssia päässä ja jaloissa. Joka paikassa. Ajatusten virta. Kaaos, jonka muodot ovat geometrisen kauniita. Pollocklaisen deliriööttisiä. van Goghin taivas. Tulessa vehnäpelto. Mustat varikset kuin kuolema. Ja minä taivun. Nöyrryn. Oksennan. Olen loppu. Tappava jännitys. Loputon raukeus. Keho kuin liikkuvaa magmaa. Sielu kuin viiteen kertaan ihanasti tapettu, soiva urkupilli.
*********************************************
Yhtäkkiä kaikki pysähtyy viimeistä kertaa ennen kuolemaa nähdäkseen kaiken koetun elämän, kaikki tunteitten aallot, kivettyneet kalliot ja murheen laakson. Yhdessä katseessa koko elämä ja todellisuus, historia projisoituna valkokankaalle, jossa näyttelen pääosaa teennäisten ja petollisten vastanäyttelijöitten pilatessa tunnelmani. Muutaman minua paljon briljantimman saattaessa oman osani kalpenemaan varjoksi heidän häikäisevyydessään. Katsojien taputtaessa jos vain kerrankin saisin heidät nauramaan tälle säälittävälle roolille, jota olen yrittänyt vetää kaikki nämä vuodet kuin kurja, kylkeen potkittu aasi, vailla muuta rakkautta kuin kirjat, kirjoittaminen, C2H5OH, kaipuu takaisin äidin syliin, loputtomat fantasiat ja mieleni äänten sekamelska, mielikuvitukseni täydellinen väripaletti, jolle ei näy mitään määrää, rajaa tai estettä. Olen yhtä täydellinen kuin en ole mitään. Mutta silti yhä jollain käsittämättömällä tavalla olen enkä pääse pakoon ennen tätä viimeistä katsetta yli kaiken menneen kohti kaikkea tulevaa, joka on yhtä aikaa kaikkialla - ulkona ja sisällä, ylhäällä ja alhaalla, mikä tarkoittaa, että loppua ei ole, yhtä vähän kuin alkua. Olen maailman kaikki asiat samassa ruumiissa, joka viimein palaa tuhkaksi ja muuttuu ikuisuuden näkymättömäksi tuleksi vailla lämpöä.
***
Kärsimykseni ja iloni on paketoitu tuhkauurnan sisään. Mutta onko tuosta lippaasta kenellekään mitään hyötyä? Kuka sitä tarvitsee? Mihin tarkoitukseen? Joku kai teki sen vain palvoakseen omaa turhaa kärsimystään kuin jumala, jolle tuli ikävä itseään. Saakoon tekijä kuitenkin anteeksi tuon ennenkuulumattoman omahyväisyytensä, jota kutsuu ikuisuuden taiteekseen, sillä vaikkei kauneus tulekaan pelastamaan tätä maailmaa, joka on yhtä turha tai mielekäs kuin kuvitelmamme siitä, se on silti ainut keino jättää todellisuuteen pieni jälki, jonka joku joskus löytää - ja jota hän alkaa ehkä hellien vaalia kuin rakkainta asiaansa.
***
Mutta eikö tuollainen ajatus lippaasta vailla oikeastaan mitään tarkoitusta, ei missään eikä milloinkaan - lippaasta, jonka joku löytää ja ottaa rakastaakseen, ole äärimmäisen lohduttava voima? Jopa siinä määrin, että sellaisen avulla saattaisi kuvitella pääsevänsä hyväkuntoisena ja reippain mielin - jos ei nyt ihan Taivaaseen niin jonnekin Nirvanan itäisessä nurkassa sijaitsevaan sisäpihalla varustettuun mukavankokoiseen kaksioon ainakin.
Jotain suuremmoisen naurettavaa ja hellyyttävää on siinä, että uskomme taiteeseen - tuon turhista kaikkein turhimman - pelastavaan vaikutukseen. Ikäänkuin yrittäisimme tehdä vaihtokaupat ikuisuuden kanssa. Mutta se kannattaa - kuten usko Jumalaan Pascalin vedonlyönnissä. Et menetä mitään, jos uskot, vaikkei Jumalaa olisikaan. Mutta jos hän on olemassa, saat kaiken.
Jännityksellä sopiikin odottaa, että vielä kerran joku rakastava ja hellä ihminen - Jumalan korvike - löytäisi minunkin lippaani. Silloin maallinen kärsimykseni ei menisi aivan täysin hukkaan vaan tulisi lunastettua tuon kiltin löytäjänsä hahmossa. Vihdoinkin voisin kokea hetkisen onnellisuutta, jota mikään paha ja ruma ei ole päässyt koskaan turmelemaan.
***
Hitaasti. Rauhallisesti. Venytellen. Nousen ylös. Sängystä. Mikä on tämä tunnetila? Joka vääntää minua. Kääntää minut sikiöasentoon kuin alkueläimen. Tyhjä. Täysi. Alku. Loppu. Kaikki samassa. Ei rauhaa. Jatkuva ihanuus. Vatsalihasten tärinä. Panssaroitu kovuus palleassa. Turbulenssia päässä ja jaloissa. Joka paikassa. Ajatusten virta. Kaaos, jonka muodot ovat geometrisen kauniita. Pollocklaisen deliriööttisiä. van Goghin taivas. Tulessa vehnäpelto. Mustat varikset kuin kuolema. Ja minä taivun. Nöyrryn. Oksennan. Olen loppu. Tappava jännitys. Loputon raukeus. Keho kuin liikkuvaa magmaa. Sielu kuin viiteen kertaan ihanasti tapettu, soiva urkupilli.
*********************************************
Yhtäkkiä kaikki pysähtyy viimeistä kertaa ennen kuolemaa nähdäkseen kaiken koetun elämän, kaikki tunteitten aallot, kivettyneet kalliot ja murheen laakson. Yhdessä katseessa koko elämä ja todellisuus, historia projisoituna valkokankaalle, jossa näyttelen pääosaa teennäisten ja petollisten vastanäyttelijöitten pilatessa tunnelmani. Muutaman minua paljon briljantimman saattaessa oman osani kalpenemaan varjoksi heidän häikäisevyydessään. Katsojien taputtaessa jos vain kerrankin saisin heidät nauramaan tälle säälittävälle roolille, jota olen yrittänyt vetää kaikki nämä vuodet kuin kurja, kylkeen potkittu aasi, vailla muuta rakkautta kuin kirjat, kirjoittaminen, C2H5OH, kaipuu takaisin äidin syliin, loputtomat fantasiat ja mieleni äänten sekamelska, mielikuvitukseni täydellinen väripaletti, jolle ei näy mitään määrää, rajaa tai estettä. Olen yhtä täydellinen kuin en ole mitään. Mutta silti yhä jollain käsittämättömällä tavalla olen enkä pääse pakoon ennen tätä viimeistä katsetta yli kaiken menneen kohti kaikkea tulevaa, joka on yhtä aikaa kaikkialla - ulkona ja sisällä, ylhäällä ja alhaalla, mikä tarkoittaa, että loppua ei ole, yhtä vähän kuin alkua. Olen maailman kaikki asiat samassa ruumiissa, joka viimein palaa tuhkaksi ja muuttuu ikuisuuden näkymättömäksi tuleksi vailla lämpöä.
***
Kärsimykseni ja iloni on paketoitu tuhkauurnan sisään. Mutta onko tuosta lippaasta kenellekään mitään hyötyä? Kuka sitä tarvitsee? Mihin tarkoitukseen? Joku kai teki sen vain palvoakseen omaa turhaa kärsimystään kuin jumala, jolle tuli ikävä itseään. Saakoon tekijä kuitenkin anteeksi tuon ennenkuulumattoman omahyväisyytensä, jota kutsuu ikuisuuden taiteekseen, sillä vaikkei kauneus tulekaan pelastamaan tätä maailmaa, joka on yhtä turha tai mielekäs kuin kuvitelmamme siitä, se on silti ainut keino jättää todellisuuteen pieni jälki, jonka joku joskus löytää - ja jota hän alkaa ehkä hellien vaalia kuin rakkainta asiaansa.
***
Mutta eikö tuollainen ajatus lippaasta vailla oikeastaan mitään tarkoitusta, ei missään eikä milloinkaan - lippaasta, jonka joku löytää ja ottaa rakastaakseen, ole äärimmäisen lohduttava voima? Jopa siinä määrin, että sellaisen avulla saattaisi kuvitella pääsevänsä hyväkuntoisena ja reippain mielin - jos ei nyt ihan Taivaaseen niin jonnekin Nirvanan itäisessä nurkassa sijaitsevaan sisäpihalla varustettuun mukavankokoiseen kaksioon ainakin.
Jotain suuremmoisen naurettavaa ja hellyyttävää on siinä, että uskomme taiteeseen - tuon turhista kaikkein turhimman - pelastavaan vaikutukseen. Ikäänkuin yrittäisimme tehdä vaihtokaupat ikuisuuden kanssa. Mutta se kannattaa - kuten usko Jumalaan Pascalin vedonlyönnissä. Et menetä mitään, jos uskot, vaikkei Jumalaa olisikaan. Mutta jos hän on olemassa, saat kaiken.
Jännityksellä sopiikin odottaa, että vielä kerran joku rakastava ja hellä ihminen - Jumalan korvike - löytäisi minunkin lippaani. Silloin maallinen kärsimykseni ei menisi aivan täysin hukkaan vaan tulisi lunastettua tuon kiltin löytäjänsä hahmossa. Vihdoinkin voisin kokea hetkisen onnellisuutta, jota mikään paha ja ruma ei ole päässyt koskaan turmelemaan.
June 10, 2008
Kirjeitä seinänaapurille 1
(Tarkennuksia tehty kohtaan PPS. 11.6)
Ikävä kuulla, että läheisesi on vakavasti sairaana. En kuitenkaan osaa kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Olen siinä asiassa suorastaan kehno. Mielestäni kaikkein kauheinta elämässä on seurata tai pelätä rakastamansa ihmisen kuolemaa. En kestä sellaista.
Ehkä muistat jostain kommentistani, että menetin enoni ja isäni 1968 kolmen kuukauden sisällä, enkä luultavasti ole siitä tragediasta toipunut koskaan. Surutyö jäi tekemättä loppuun asti, koska jähmetyin henkisesti jonkinlaiseen shokkiin, joka sittemmin on sekoittunut lähtemättömästi persoonallisuuteni pohjavirtaan.
Jos hauska ja hullutteleva mutta kuitenkin syviin ahdistus- ja tuskareaktioihin taipuvainen murrosikäinen poika menettää kaksi läheisintä aikuista miestä elämässään näin nopeasti ja traagisesti (itsemurha, sydäninfarkti), niin siitä ei hänen tulevaisuudelleen voi hyvää seurata.
Reaktioni kuolemaan on torjunta. En torju itse kuoleman realiteettia – päinvastoin, sillä eräänlainen ’haustausmaaihminen’ minäkin olen – mutta itse kuoleman uhkan aiheuttaman ahdistuksen ja surun kohtaaminen kokemuksellisesti on minulle hirveää. Se vie mielettömästi energiaa, vaikka toisaalta mitään muuta keinoa surun läpielämiseen ei ole kuin ’antaa sen tulla ja täyttää koko sielun ja ruumiin’.
Kyse on aivan samantyyppisestä psykologisesta prosessista kuin minkä tahansa syvän tunne-elämyksen valtaan antautumisessa.
Ilman sitä voi kyllä kuvitella jopa erinomaisella psykologisella vaistolla, mitä tunne käsitteellisesti ajatellen on, mutta sisimmässään ei koskaan ’tiedä’, mitä se todella on, koska ei ole antanut tuon elämyksen ja kuohun vavisuttaa itseä loppuun saakka.
Näin pitkälle pääsee järkeni ilman, että suru edes hipaisisi tunteitani. Kauhistuttavaa vaikka itse sanonkin. Nytkö mä kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?, kirjoitti ’joku’ runoilijakin...
Mutta.
Paradoksaalista kyllä – luulen olevani yliherkkä, mitä tunnereaktioihin ja affekteihin ylipäätään tulee.
Saatan ajautua voimakkaan tunnekuohun ja -elämyksen valtaan sekä tahtoen (juuri tiettyä elämystä tietoisesti etsien) että tahtomattani (esimerkiksi musiikkia kuunnellessa tai kirjallisuutta lukiessa) , kunnes käy niin, että koen itsekontrollini/todellisuudentajuni 'irronneen' liiaksi omille teilleen - johonkin toiseen, fantasianomaiseen maailmaan, joka on jyrkässä ristiriidassa arkisen, sen hetkisen elämäni kanssa.
Jo tämänkin vuoksi olen taipuvainen rationalisoimaan tunteitani tai pistämään ’jarrut päälle’, mikäli (yli-)romanttinen minäni uhkaa ’ottaa vallan’ ajatuksistani esimerkiksi konserteissa, teatterissa tai elokuvissa.
Iso aikuinen mies ei saa eikä kehtaa itkeä julkisella paikalla - mikä typerä syy hävetä omia tunteitaan ja niiden ilmaisua!
Seurauksena on pahimmillaan lähes paniikinomainen lukkoonmeno ja 'kovettuminen' – varsinkin useampien ihmisten läsnäollessa, mikä tietysti osoittaa myös taipumusta sosiaaliseen fobiaan, joka tosin on iän myötä lieventynyt varsin paljon.
Ralf Långbacka sanoi Saarikoskesta, että kahden kesken tämä oli aivan välitön ja vakava, mutta auta armias, jos/kun paikalle tuli kolmas tai useampia – siitä alkoi välittömästi ilveilyshow, jonka takaa Penaa ei enää tunnistanut.
Pystyn mielestäni erittäin hyvin ymmärtämään, millaisesta reaktiosta tuossa oli kyse. Joko menet lukkoon tai alat näytellä klovnia, mutta omaa sisintäsi et kykene ihmisille paljastamaan - paitsi ehkä kaikkein läheisimmille – jos heillekään. Ei ihme, että Kierkegaard teki Saarikoskeen suuren vaikutuksen.
On paradoksaalista, että hyvä ystävä saattaa tuntea minut paremmin kuin rakastamani ihminen, mutta hyvälle ystävälle myös puhutaan hieman eri asioita ja ennenkaikkea erilaisesta näkökulmasta kuin rakastetulle.
Ehkä on niin, että useiden vieraiden ihmisten ympäröimänä sisin olemukseni on yhtä ’uhattuna’ kuin se on suhteessa ihmiseen, joka on minua ’liian’ lähellä.
Identiteetin ja tasapainon säilyttääkseni minun on siten pakko ’näytellä’ niin yleisölle kuin rakastetullekin, mutta hyvä ystävä ei haavoita sisimpääni tulemalla liian lähelle joko ’rivon tuijotuksen’ ja/tai psykofyysisen samaistumisen/yhtymisen muodossa. Ystävälle ei tarvitse näytellä mitään. Ja se on suuri helpotus – parasta terapiaa.
*
Mutta miksi puhuisin itsestäni (tai muista) yhtään sen enempää tällä kertaa. Tosin syy, miksi ylipäätään kirjoitin itsestäni, on se, etten osannut lohduttaa sinua. Siten edellä kirjoitettu tuleekin käsittää yritykseksi – enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi yritykseksi – kirjoittaa sinulle...
Sano X:lle terveisiä ja kerro pahoitteluni siitä, etten ollut valmis tapaamaan pitkämatkalaista, vaikkei meillä siitä asiasta nyt mitään puhetta ollutkaan. Joku toinen kerta sitten.
Ja tosiaan – sytyttäkää minunkin puolestani tuohus Uspenskissa. Kuulunhan minä kumma kyllä yhä edelleen ortodoksiseen kirkkoon – tosin syistä, jotka eivät ole itselleni aina niin täysin selkeitä – jos lainkaan – (ks. PS.)
Voimaa, Rauhaa ja muuta senkaltaista
Rauno
*
PS.
Mitä syytä minulla olisikaan enää kuulua sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka olemuksesta ja ’salaisuudesta’ olen päässyt samanlaiseen selkeyteen kuin ironmistressin (takkirauta) kaltainen utilitaristi ja ’teknopositivisti’, jolle maailma on ’selvä kuin pläkki’.
Paradoksaalista jälleen mutta buddhalaisuus sopii erinomaisesti teknologisen luonnontieteilijän (kuten takkiraudan) uskonnoksi. Siinä ei tarvitse olettaa persoonallista Jumalaa (eikä siten myöskään ihmistä, subjektista nyt puhumattakaan), karman laki toimii omien lainalaisuuksiensa mukaisesti ja persoonaton, mystinen Nirvana, odottaa, kunhan vain käyttäydyt oikein – MOT.
Buddhalaisuus on kyllä monella tapaa vetoava uskonto, mutta koen itseni vaivautuneeksi sen suhteen – niinkuin kaikkien uskontojen suhteen. Tässä tapauksessa minua vaivaa myös pakkomielteinen halu kieltää kaikilta luonnontieteilijöiltä mikä tahansa uskonto. Palvokoot tiedettään mutta pysykööt hiljaa uskonnoista, etiikasta ja taiteesta (siitä mistä ei voi puhua jne.).
Mieluummin ehdoton antagonismi ja epävarmuus (joka ei tarkoita tässä indeterminismiä) kuin tylsä ja monotoninen maailma, jossa mitään ei tapahdu ilman, että luonnontieteilijä osaisi selittää sen kokeellisesti ja kausaalisesti ’pois häiritsemästä’ reifikoitunutta (teko-)älyään, joka ei siedä salaisuuksia ja mysteeriä eikä siten myöskään ymmärrä mitään reflektoivan subjektin (psyko-)ontologiasta.
(Mysteeriä ei pidä sekoittaa naiviin, kaupalliseen mystiikkaan: itämaisuuden ihailuun - eikä myöskään deterministiseen (Einstein) tai indeterministiseen (Bohr), fysikalistiseen mystiikkaan. Mysteeri on pikemminkin Lacanin mahdoton Reaalinen.)
PPS.
Jos minun olisi pakko valita profeettojen ('ideologisten innovaattorien') ja mystikkojen ('taiteilijoiden') välillä (mikä jaottelu on osittain perusteltu osittain keinotekoinen), niin olisi todella vaikea päättää, kumman linjan valitsen.
Askeetteja ('kyynikkoja') löytyy joka tapauksessa molemmista uskonnollisen elämän, ajattelun ja julistuksen ilmenemismuodoista. Tosin oletan, että askeetteja on enemmän mystikkojen kuin profeettojen joukossa.
Ikävä kuulla, että läheisesi on vakavasti sairaana. En kuitenkaan osaa kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Olen siinä asiassa suorastaan kehno. Mielestäni kaikkein kauheinta elämässä on seurata tai pelätä rakastamansa ihmisen kuolemaa. En kestä sellaista.
Ehkä muistat jostain kommentistani, että menetin enoni ja isäni 1968 kolmen kuukauden sisällä, enkä luultavasti ole siitä tragediasta toipunut koskaan. Surutyö jäi tekemättä loppuun asti, koska jähmetyin henkisesti jonkinlaiseen shokkiin, joka sittemmin on sekoittunut lähtemättömästi persoonallisuuteni pohjavirtaan.
Jos hauska ja hullutteleva mutta kuitenkin syviin ahdistus- ja tuskareaktioihin taipuvainen murrosikäinen poika menettää kaksi läheisintä aikuista miestä elämässään näin nopeasti ja traagisesti (itsemurha, sydäninfarkti), niin siitä ei hänen tulevaisuudelleen voi hyvää seurata.
Reaktioni kuolemaan on torjunta. En torju itse kuoleman realiteettia – päinvastoin, sillä eräänlainen ’haustausmaaihminen’ minäkin olen – mutta itse kuoleman uhkan aiheuttaman ahdistuksen ja surun kohtaaminen kokemuksellisesti on minulle hirveää. Se vie mielettömästi energiaa, vaikka toisaalta mitään muuta keinoa surun läpielämiseen ei ole kuin ’antaa sen tulla ja täyttää koko sielun ja ruumiin’.
Kyse on aivan samantyyppisestä psykologisesta prosessista kuin minkä tahansa syvän tunne-elämyksen valtaan antautumisessa.
Ilman sitä voi kyllä kuvitella jopa erinomaisella psykologisella vaistolla, mitä tunne käsitteellisesti ajatellen on, mutta sisimmässään ei koskaan ’tiedä’, mitä se todella on, koska ei ole antanut tuon elämyksen ja kuohun vavisuttaa itseä loppuun saakka.
Näin pitkälle pääsee järkeni ilman, että suru edes hipaisisi tunteitani. Kauhistuttavaa vaikka itse sanonkin. Nytkö mä kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?, kirjoitti ’joku’ runoilijakin...
Mutta.
Paradoksaalista kyllä – luulen olevani yliherkkä, mitä tunnereaktioihin ja affekteihin ylipäätään tulee.
Saatan ajautua voimakkaan tunnekuohun ja -elämyksen valtaan sekä tahtoen (juuri tiettyä elämystä tietoisesti etsien) että tahtomattani (esimerkiksi musiikkia kuunnellessa tai kirjallisuutta lukiessa) , kunnes käy niin, että koen itsekontrollini/todellisuudentajuni 'irronneen' liiaksi omille teilleen - johonkin toiseen, fantasianomaiseen maailmaan, joka on jyrkässä ristiriidassa arkisen, sen hetkisen elämäni kanssa.
Jo tämänkin vuoksi olen taipuvainen rationalisoimaan tunteitani tai pistämään ’jarrut päälle’, mikäli (yli-)romanttinen minäni uhkaa ’ottaa vallan’ ajatuksistani esimerkiksi konserteissa, teatterissa tai elokuvissa.
Iso aikuinen mies ei saa eikä kehtaa itkeä julkisella paikalla - mikä typerä syy hävetä omia tunteitaan ja niiden ilmaisua!
Seurauksena on pahimmillaan lähes paniikinomainen lukkoonmeno ja 'kovettuminen' – varsinkin useampien ihmisten läsnäollessa, mikä tietysti osoittaa myös taipumusta sosiaaliseen fobiaan, joka tosin on iän myötä lieventynyt varsin paljon.
Ralf Långbacka sanoi Saarikoskesta, että kahden kesken tämä oli aivan välitön ja vakava, mutta auta armias, jos/kun paikalle tuli kolmas tai useampia – siitä alkoi välittömästi ilveilyshow, jonka takaa Penaa ei enää tunnistanut.
Pystyn mielestäni erittäin hyvin ymmärtämään, millaisesta reaktiosta tuossa oli kyse. Joko menet lukkoon tai alat näytellä klovnia, mutta omaa sisintäsi et kykene ihmisille paljastamaan - paitsi ehkä kaikkein läheisimmille – jos heillekään. Ei ihme, että Kierkegaard teki Saarikoskeen suuren vaikutuksen.
On paradoksaalista, että hyvä ystävä saattaa tuntea minut paremmin kuin rakastamani ihminen, mutta hyvälle ystävälle myös puhutaan hieman eri asioita ja ennenkaikkea erilaisesta näkökulmasta kuin rakastetulle.
Ehkä on niin, että useiden vieraiden ihmisten ympäröimänä sisin olemukseni on yhtä ’uhattuna’ kuin se on suhteessa ihmiseen, joka on minua ’liian’ lähellä.
Identiteetin ja tasapainon säilyttääkseni minun on siten pakko ’näytellä’ niin yleisölle kuin rakastetullekin, mutta hyvä ystävä ei haavoita sisimpääni tulemalla liian lähelle joko ’rivon tuijotuksen’ ja/tai psykofyysisen samaistumisen/yhtymisen muodossa. Ystävälle ei tarvitse näytellä mitään. Ja se on suuri helpotus – parasta terapiaa.
*
Mutta miksi puhuisin itsestäni (tai muista) yhtään sen enempää tällä kertaa. Tosin syy, miksi ylipäätään kirjoitin itsestäni, on se, etten osannut lohduttaa sinua. Siten edellä kirjoitettu tuleekin käsittää yritykseksi – enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi yritykseksi – kirjoittaa sinulle...
Sano X:lle terveisiä ja kerro pahoitteluni siitä, etten ollut valmis tapaamaan pitkämatkalaista, vaikkei meillä siitä asiasta nyt mitään puhetta ollutkaan. Joku toinen kerta sitten.
Ja tosiaan – sytyttäkää minunkin puolestani tuohus Uspenskissa. Kuulunhan minä kumma kyllä yhä edelleen ortodoksiseen kirkkoon – tosin syistä, jotka eivät ole itselleni aina niin täysin selkeitä – jos lainkaan – (ks. PS.)
Voimaa, Rauhaa ja muuta senkaltaista
Rauno
*
PS.
Mitä syytä minulla olisikaan enää kuulua sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka olemuksesta ja ’salaisuudesta’ olen päässyt samanlaiseen selkeyteen kuin ironmistressin (takkirauta) kaltainen utilitaristi ja ’teknopositivisti’, jolle maailma on ’selvä kuin pläkki’.
Paradoksaalista jälleen mutta buddhalaisuus sopii erinomaisesti teknologisen luonnontieteilijän (kuten takkiraudan) uskonnoksi. Siinä ei tarvitse olettaa persoonallista Jumalaa (eikä siten myöskään ihmistä, subjektista nyt puhumattakaan), karman laki toimii omien lainalaisuuksiensa mukaisesti ja persoonaton, mystinen Nirvana, odottaa, kunhan vain käyttäydyt oikein – MOT.
Buddhalaisuus on kyllä monella tapaa vetoava uskonto, mutta koen itseni vaivautuneeksi sen suhteen – niinkuin kaikkien uskontojen suhteen. Tässä tapauksessa minua vaivaa myös pakkomielteinen halu kieltää kaikilta luonnontieteilijöiltä mikä tahansa uskonto. Palvokoot tiedettään mutta pysykööt hiljaa uskonnoista, etiikasta ja taiteesta (siitä mistä ei voi puhua jne.).
Mieluummin ehdoton antagonismi ja epävarmuus (joka ei tarkoita tässä indeterminismiä) kuin tylsä ja monotoninen maailma, jossa mitään ei tapahdu ilman, että luonnontieteilijä osaisi selittää sen kokeellisesti ja kausaalisesti ’pois häiritsemästä’ reifikoitunutta (teko-)älyään, joka ei siedä salaisuuksia ja mysteeriä eikä siten myöskään ymmärrä mitään reflektoivan subjektin (psyko-)ontologiasta.
(Mysteeriä ei pidä sekoittaa naiviin, kaupalliseen mystiikkaan: itämaisuuden ihailuun - eikä myöskään deterministiseen (Einstein) tai indeterministiseen (Bohr), fysikalistiseen mystiikkaan. Mysteeri on pikemminkin Lacanin mahdoton Reaalinen.)
PPS.
Jos minun olisi pakko valita profeettojen ('ideologisten innovaattorien') ja mystikkojen ('taiteilijoiden') välillä (mikä jaottelu on osittain perusteltu osittain keinotekoinen), niin olisi todella vaikea päättää, kumman linjan valitsen.
Askeetteja ('kyynikkoja') löytyy joka tapauksessa molemmista uskonnollisen elämän, ajattelun ja julistuksen ilmenemismuodoista. Tosin oletan, että askeetteja on enemmän mystikkojen kuin profeettojen joukossa.
Subscribe to:
Posts (Atom)