August 29, 2008

Tyhjä monologi sisällyksettömälle rakkaudelle

Vihaan sinua vain yhden syyn takia. Siksi, että et antanut minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Kysyt, miten se voi olla mahdollista, koska rakastat minua aivan ainutlaatuisella tavalla - toisin kuin ketään muuta.

Ei se ole rakkautta kultaseni, se on palvontaa. Valitettavasti vain minä menetän ihmisyyteni sinun palvovan rakkautesi kirkkaudessa, joka tekee minusta epäjumalan. Niin sielua raastavaa kuin se onkin sanoa: sinä et kykene rakastamaan kuin epäjumalia tai hyvin kaukaisia olentoja. Mutta miestä sinä et minussa rakasta vaan miehen kuvaa.

Tällaisen, palvovan ja siten myös tarkkailevan, etäisyyden vuoksi sinä voit tietenkin rakastaa melkein kaikkia ihmisiä - vailla mustasukkaisuuden häivää. Ja kuitenkaan se ei ole rakkautta vaan jotain hyvin omalaatuista, ehkä jopa rakkaudeksi naamioitunutta pelkoa, nurkkaan ajetun, ahdistetun eläimen vikinää, josta kuulee, miten se pyytää armoa, pelastusta ja rakastetuksi tulemista.

Mutta aina kun minä lähestyn sinua rakastavana, tulen piinaavalla tavalla tietoiseksi siitä, miten vähän rakkauteni voi antaa sinulle sisäistä helpotusta ja vapautusta, tai miten vähän sillä sittenkään, kaikista superlatiiveista huolimatta, on sinulle ainutlaatuista merkitystä - miten olet jakanut itsesi rakastavana niin monelle ja miten olet kuitenkin pettynyt niin moneen.

Syy pettymykseesi ei kuitenkaan ole muissa vaan siinä, että sinä et itse kykene rakastamaan ketään - vain yksinomaan palvomaan ja ihailemaan. Rakkautesi on funktionaalista - välineellisen toimivaa kuten estetiikkasi. Siitä puuttuu syvin sisältö, sen olemus on pelkästään sen funktioissa.

Mutta minä en halua olla sinun esteettinen funktiosi, välineesi ja käyttöesineesi. Minä olen minä ja minä rakastan sinua sinuna - en minään ideaalina tai käyttöesineenä. Silti juuri tämä asiaintila estää meitä rakastamasta toisiamme loppuun saakka. Funktio on aina sidottu johonkin tehtävään, sillä ei voi olla itseisarvoa.

Kuitenkin - minun vokabulaarissani ja ymmärryksessäni - todellista rakkautta on vain toisen rakastaminen niin paljon, että pelkää oman sielunsa särkyvän, koska on sen rakkaudessaan ikäänkuin luovuttanut kokonaan toiselle.

Tällaisessa rakkaudessa ei kysytä syytä, hintaa tai käyttötarkoitusta. Se on äärettömän riskin ottoa ja ääretöntä itsensä uhraamista - äärettömän intohimon täyttämää ääretöntä hulluutta kierkegaardilaisittain ilmaistuna. Mielettömyyden non plus ultra kuten usko Jumalaan.

Juuri tämän rakkauden sinä olet minulta evännyt ja kieltänyt. Pääsen kyllä lähellesi, mutta kun lopulta saavutan sinut, olet kadonnut. Jäljellä on olento, joka on jo kerran - ja ties kuinka monta kertää - uhrattu. Kohtaan hymyilevän ja nauravan muurin, jonka taakse en näe enkä pääse, mutta jonka silmistä heijastuu, ettei sen takana ole kuin tuskaa, tuhkaa ja hävitystä - sykkivä rauniokasa, jonka ainoa elonmerkki on sen kytevä hiillos.

Sen verran rakkaudestasi on jäljellä - kipinä, joka ei enää koskaan sytytä liekkiä, koska ei ole mitään, mitä tuo liekki voisi valaista tai pitää elossa.

Ja juuri siksi pystyt rakastamaan niin monia, niin paljon ja näennäisen avoimesti. Et koskaan anna toiselle omaa syvintä olemustasi, koska olet tyhjä, poltettu ja jäätynyt - häpäisty.

Vaikka rakastaisin sinua miten paljon - ja miten paljon minä rakastankaan, vaikken aina tiedä, onko se tuskaista sääliä vai avointa ja antautuvaa hellyyttä - niin en tunne saavani sinulta kuin palvontaa - nurkkaan ajetun eläimen surusilmäistä ja kärsivää armonanelua: 'rakasta minua edes vähän, vaikka minä en voikaan antaa sinulle muuta kuin tämän rajattoman ihailuni ja alistuvan nöyryyteni'.

Juuri siksi minä en pysty rakastamaan sinua, koska sinä et anna minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Juuri siksi minä vihaan sinua, koska se käsittämättömän suuri rakkaus, jota sinua kohtaan koen aina, kun katson sinun surullisiin, lempeisiin ja kärsiviin silmiisi, ei milloinkaan saavuta sinua vaan jää aina puolitiehen - lupaukseksi jostain, mitä ei ole olemassa, koska sinä olet kylmä - loputtoman kylmä ja tyhjä kuin Danten helvetin seitsemäs piiri, joka pysyy jäätyneenä keskellä tulenlieskoja.

Voin olla ystäväsi, mutta en voi koskaan rakastaa sinua. Tämän tunnustaminen sinulle mutta ennenkaikkea itselleni raastaa minut rikki. Miksi sen määrän rakkautta, joka minulla on sinua varten ja sinua kohtaan, täytyy jäädä vaille täyttymystä juuri sinun kanssasi - sinun, jota eniten tässä maailmassa rakastan?

Mutta sinä et anna minun rakastaa - - - - - - - - vai onko se sittenkin jokin minussa itsessäni, joka lukkiuttaa kaiken? Enkö pääse lähellesi, koska en itse pysty rakastamaan ketään? Koska olen itse kylmä kuin jää? Kivettynyt ja tyhjä kuin kuun pinta. Mykkä huuto, joka ei saavuta ketään.

En voi rakastaa sinua, koska en luota sinuun. Ja vaikka en ehkä pystyisi koskaan luottamaan kehenkään, en voi rakastaa ihmistä, jonka tiedän kuuluvan yhtä lailla muille kuin minulle. Toki tiedän selvästi ja kirkkaasti, että olen itsekäs näin sanoessani, mutta yhtä suurella varmuudella tiedän, sinä olet itsekäs, ja että palvova rakkautesi minuun on pelkkä naamio, joka peittää kykenemättömyytesi rakastaa - ja joka siis tällä tavoin kieltää minun rakkauteni, koska en pääse tuon kykenemättömyyden läpi sinun sisimpään itseesi, jota ei ole - ainakaan minulle.
*
Minä tiedän ja tunnen, että olen joskus saanut rakastaa loppuun saakka, ja vaikka myös tiedän, tunnen ja muistan, että tuokin rakkaus muuttui lopulta jäiseksi helvetiksi, niin yhä silti - kaikesta huolimatta - se on minulle nyt kuten oli silloin todellista ja ainoaa oikeaa rakkautta - niin hirvittävältä kuin kuulostaakin sanoa helvetiksi ja jääksi rakkautta, jota eniten on rakastanut.
*
Miksi en siis vihaisi sinua, koska olet tuhonnut tämän tunteitteni sinuun kohdistuvan ylimäärän, jolla ei siis ole enää mitään merkitystä - ei mitään luovuttamatonta itseisarvoa? Mihin minä sen panen? Turhan tunteen. Voiko sen kätkeä jonnekin - piiloon - pois silmistä ja ajatuksista? Voiko sen tappaa lopullisesti muistuttamasta, miten hirveä pettymys on rakastaa, kun ei löydäkään toisesta sitä perimmäistä intohimoa, joka vastaisi tuohon rakkauteen juuri ja vain minulle - kun kohtaa vain esineellistävää palvontaa ja eläimellisesti nauttivaa, tahdotonta massaa. Mutta ei rakastettua - ihmistä, jossa kohtaisi itsensä lopullisesti - vielä viimeisen kerran elämässään.
*
Kuitenkin - yhä vielä kerran ja aina uudestaan minun on kysyttävä itseltäni: Oletko se yksin sinä itse, joka ei kykene rakastamaan?

Minulla ei ole tähän kuin yksi rehellisenä pitämäni vastaus: Ei - en se ole vain yksin minä. Meitä on nyt kaksi.

6 comments:

Homo Garrulus said...

Liikuttavaa ja sydäntä koskettavaa Rauno.

Noin se on; usein on noin, ettei tiedä mikä on rakkautta, mikä on oman narsismin syvintä kitinää, mikä on lapsenomaista omistushalua, mikä on mikä - sitä ei tiedä. Mutta rakkauden tuntee sydämessään jos se haluaa tulla esiin. Tosin minulla rakkaus näyttäytyi palona sisältäpäin kohti ulkoista maailmaa.

Haki kohteensa voisi sanoa: pettyi, haki uudestaan ja pettyi. Odotti, toivoi, syttyi, uneksi ja lopulta väsyi. Hän ei huomannut, ei välittänyt, häpäisi, nauroi ja jätti.

Rakkaus ei silti jättänyt vaan paloi mutta mukaan oli tullut tunne tarkoituksenmukaisuudesta.

Ei välineellistämisen merkeissä vaan syy sille omalle palolle. Kyse oli tunteesta, eli siitä mistä oli koko ajan ollut kyse: kuva maailmasta niillä aidosti tärkeillä näkökulmilla, joiden esittäminen ei mennyt vaan mitenkään perille. Kukaan ei ymmärtänyt ja minä tiesin, että tiesin. Miten kertoa - kuka voisi ymmärtää. Nyökkäyksiä, herjauksia - ei mitään. Ei mitään mistään. Ulos.

Jonkun piti ymmärtää, jonkun piti oivaltaa! Ja hän oivalsi, hän kitisi ja hän johti, johti tietoa kohti loogista olemista. Hän tappeli, hän katui, hänkin väsyi mutta hän ei jättänyt tehtävää kesken. Viilsi hampaita, lähetti sikamaisuuksia. Itkin mutta kirosin vain; kirosin elämää, en häntä. Rukoilinkin.

Kamppailu vihan ja rakkauden molemmin puolin jatkoi selvittämistään, mistä oli ollut kyse ja miksi piti taistella? Miksi piti avata vaikeita asioita, riitaantua ja sovitella. Kukaan ei puhunut minun kanssani, ei kukaan. Non grata rikkoi suuntavaiston, tukehdutti ääneni ja jäykistytti olemiseni totaalisesti. Kukaan ei ollutkaan, häntä ei ollutkaan?

Taistelu ei ollut rakkaudesta vaan elämästä. Muiden elämästä, turvallisuudesta, tulevaisuudesta. Muiden ihmisten elämä tässä ja nyt ja kuitenkaan ei ollut kyse altruismista vaan suurin mahdollinen egoismi: auta minua näkemään miksi he eivät näe minua myös. Enkö ole ihminenkään enää? Missä hyvät käytökset, mistä aina paasaavat? Miten voi toista vähätellä näin sairaan raskaasti. Mitä minä tein?

Miksi minä näen maailman ja he eivät näe tai halua edes tietää, että näen? Mikä estää, auta rakas Hän. Päivät vaihtui vuosiksi, elämä ei liikkunut.

Vihan purkaukset syytti minua typeryydestä, köyhyydestä, pinnallisuudesta ja kylmyydestä. -Olet pelkkä narsisti, sanoivat. -Uskot, että olet jotain ja aina olet ollut kun olisit jotenkin yläpuolellamme: et ole!

Itkin. Hampaita purin. Tiesin. Halusin. Toivoin. Haaveilinkin.

Agape toimii: tee heille se minkä haluat heidän tekevän sinulle. Anna heille, ole armelias, anna anteeksi, jatka. Jatka antamista, generoimista, punnitsemista, ideoimista.
-Jatka äläkä pyydä hintaa. Näytä, että voi myös antaa.

Hän tajuaa, hän tietää ja jos hän ei uskalla luo hänelle toivoa mutta varo, ettet ehdollista. Anna miehen valita, miehen pitää haluta
muuten kyse on pelkästään ihailusta eikä se kanna minnekään mitään muuta kuin kuorta. Kuoresta olet saanut tarpeeksesi. Mitä kuorista?

..

Hän on erityinen; hän on upea. Hän sytytti ja vaikka usko meni hän ei hylännyt. Tai? Hän katsoi mutta himoitsi toista naista. Sattui, kosketti - en silti itkenyt: olinhan jo arvannut.

Näin.

En pahentanut mieltä; en voinut rakastaa sillä enhän edes tuntenut. Ei tuntematonta voi rakastaa, eikä rakkaus ole sitä, että tykästyy habitukseen. Mutta toive eli ja lupaus. Koska en tiennyt oliko millään väliä; jospa olin saattanut miehen tilaan mitä häntä ei sittenkään kiinnostanut. Jospa syy oli minun. Jospa olin jotenkin jotain velkaa? Jos rakkauteni olikin ollut vaihtokauppaa: minä saan yhteiskunnan avattua ja hän saa minun uskollisuuteni. Sitäkö olin ajatellut? Miksi niin pyyteetöntä? Miksi et vaadi?

Ei, ei - sitä en halunnut. Halusin vain näyttää sitoutumista, syvyyttää ja rakkauden kasvoja. Elämän aitoja ja tarkoituksellisia ajatuksia; ei nykyajan "slit-och-släng" tapoja missä perhe on enää pyykinpesupaikka ja tavaroiden säilytysmesta.
Missä välittäminen on palvelua ja toisen kyyneleet pelkästään psyykkisiä oireita. Missä mikään ei vaan enää ole mitään.

Uusia diagnooseja vaan. Elämän triviaalisuus oksettaa. Puhettomuus, välinpitämättömyys, masturbointiseksi. Tyjät illat, ilottomat viikonloput. Yhtäkkiä pelkästään sietämättömiä kaikki.

Rakastuminen tarpeena; onko se rakkautta? Ei varmaankaan mutta silti elämäni suurin tunne.

Kiitos kärsivällisyydestä; annan sinulle vapauden mennä ja ihastua niihin naisiin, joiden tuleminen elämääsi on oma valintasi. (Ehkä minäkin löydän miehen, jonka kautta koen elämää*). Sitä - siis sitä - mitä halusin avata avullasi avattiin ja sen tein sillä, että kuvittelin todella, että meillä oli sama syvä uni. Mutta matkalla muutuin. Muutuit sinäkin - tai sitä uskon.

...

Jotain me teimme!? Rakkaudesta elämään teimme sen, minkä ehkä vain halusimme vaikka ei keskenämme. Minä halusin ehkä enemmän - haluan enemmän tai ajoin enemmän.

Mutta en enää vie tai pyydä, en houkuttele enkä lupaudu. En enää kestä tätäkään nimittäin.
Menen pian palasiksi mutta se ei ole enää sinuun liittyvää.
Anna anteeksi ja unohda minut jos se helpottaa elämääsi.

*) tuskin sen sallin enää

senior said...

et kai syyta minua sisallyksettomasta rakkaudesta en taida tietaa mita sellainen on?
ei rakkautta ku Palvontaa niinha

juuu, naamiohuveja hyva peikko
ei mikaan rakkaus oo fktnaalista hyhhy. edes
aletaaks leikkia

Homo Garrulus said...

Vapaakävelijät.

komposti said...

Ohoh, ihanko itse tuon kirjoitti? Wau?

Homo Garrulus said...

Komposti: tarkoitatko senioria vai minua?

Rauno Rasanen said...

komposti

Tämä päreen copyright on vain minulla. Self made kamaa siis. Mitä nyt on vähän tarvittu toisen osapuolen 'katkeran suloista' apua emootioitten puolella...