Melankoliasta iloon ja takaisin eli onko uskottava moraali mahdollista ilman tiedollista varmuutta?

Otsikko esittää tämän ‘väsähtäneen keskipäiväisen’ pohdinnan viimeisen ja vastaamatta jääneen kysymyksen.

. 

1

Olemassaolo, jolle edes hetkittäinen ilo ei anna voimaa, on elävää kuolemaa. Se on zombie-tila, josta irtipääseminen on ihmisen luovuuden äärimmäisin koettelemus ja vaarallisin lähde. Se on kuilu, jonne ihminen on aina vaarassa pudota lopullisesti ja josta ylösnouseminen on kuin pelastus ikuisesta helvetistä. Jos inhimillisen olemassaolon ja elämän puolesta voidaan julistaa jotain ilosanomaa [evankeliumia], se ilosanoma on erottamaton luovien ja ilon täyttämien hetkien antamasta toivon tunteesta.

.

2

Spinoza ja Nietzsche ovat kyllä oikeassa korostaessaan ilon tunteen ja elämän mielekkyyden kokemuksen riippuvuutta toisistaan, mutta moraalin kanssa aktiivisilla passioilla ja positiivisilla affekteilla ei edelleenkään ole tiedollisesti juuri mitään tekemistä. Moraali, kantilaisen deontologian lähtökohdista ymmärrettynä, ei voi perustua tiettyihin, hyvinkin perusteltuihin, mutta yhtä kaikki satunnaisiin tuntemuksiin ja taipumuksiin, olivatpa ne sitten miten useasti toistuvia tahansa. Moraali on lähtökohdiltaan normatiivista pakkoa, joka asettaa jopa ihmisen kokeman suurimman ilon rationaalisen päättelyn puitteisiin. Ilosta voi päätellä rajattoman vapauden herättämän mielekkyyden tunteen [joka ihastuttavuudessaan voi olla myös kauhistuttava], mutta rajattomasta vapaudesta, jotta se ei johtaisi rikokseen, tuhoon ja kaaokseen, on pääteltävä Normin välttämättömyys. Muussa tapauksessa ilo ja vapaus kääntyvät itseään vastaan kumoten toteutumisensa mahdollisuudet ja edellytykset.

.

3

Kyseessä on ratkeamaton jännite ja ambivalenssi, kaksi vastakkaiseen suuntaan vetävän inhimillisen ajattelun perustavaa ‘voimaa’. Kyseessä ei ole vain liberalismin ja konservatismin välillä vallitsevaa kiistaa ilmentävä jännite vaan sekä liberalistisen että konservatiivisen etiikan sisäinen ambivalenssi [liberalismin lähtökohtana ovat ensisijaisesti normit (oikeuksina), konservatiiveilla arvot (traditioina)]. Tämän jännitteen purkamiseksi ja sovittamiseksi ‘Suuren Normin’ alaisuuteen tarvitaan arvoja, mutta koska arvot ovat yksittäisten traditioitten tuotetta, ne eivät voi apriori eli ensisijaisesti ja ontologisesti olla perustavia ‘Normin’ ehtoja eivätkä siten pysty sovittamaan/ratkaisemaan ikuista jännitettä suunnattomasta [ei suuntaa] ja rajattomasta [ei rajaa] ilosta kumpuavan negatiivisen vapauden ja sitä välttämättä kontrolloimaan asetettavan ‘Normin’ välillä.

.

4

Arvojen  ja normi/e/n välillä vallitsee ratkeamaton jännite, ambivalenssi ja ‘ontologinen dikotomia’, joka on kuitenkin pakko ottaa ‘kontrolliin’, jotta ihminen itse ja yhteisö, jossa hän elää ei ajautuisi kaaokseen [sillä vaikka anarkismi yksilötasolla on vapauden ensisijainen ja luovuttamaton lähtökohta, niin yhteisötasolla anarkismi toteutuu kontrafinaalisella logiikalla johtaen tyranniaan]. Vasta ‘kontrolliin ottamisen jälkeen’ yksittäisten arvojen ja normien väliselle ristiriidalle voidaan antaa pitäviä ja pitempiaikaisesti pysyviä sisältöjä eli arvoja, joiden puitteissa sitä voidaan ilmentää ja toteuttaa.

.

5

Tiedän, että moni väittää asian olevan päinvastoin: arvot määräävät normit, mutta kun arvot kerran pääsevät rönsyämään ja/tai yksipuolisuudessaan dominomaan, mikään ei niitä pidättele tai pysty enää kontrolloimaan. Kiista on kuitenkin syvemmällä tasolla – arvojen  ja pelkästään yksittäisten normien tavoittamattomissa. Se on päätöksenteon aktuaalisen ongelman ytimessä, niin yksilötasolla kuin poliittisesti ja kulttuurisesti.

.

6

Ihmisestä itsestään on tultava oman ilonsa = vapautensa rajoittaja kategorisen imperatiivin ehdottomuudella. Hänestä on tultava autarkinen itsensä suhteen [itseään hallitseva]. Jos hän ei tähän kykene, tarvitaan ‘Suvereeni’, joka tekee tuon ‘ensimmäisen päätöksen’ hänen puolestaan. Mutta eikö ole parempi, että ihminen itse on oman itsensä ‘suvereeni’ eli hallitsija, jota hänen intohimonsa tottelevat kuin, että joku ulkopuolinen ‘tyranni’ [olipa tämä sitten todellinen tai kuviteltu] tekee sen hänen puolestaan ja usein jopa häntä lainkaan kuulematta?

.

7

Entä mistä pysyvä eli muut normit perustava Normi lopulta tulee ja saadaan? Carl Schmitt sanoo sen ytimekkäästi: Aus einem Nichts –‘ ei mistään’. Mitä tämä merkitsee? Lopultakin sitä, että järki kumoaa tällä tavoin itse itsensä ja mahdollisuutensa legitimoida oman päättelynsä tulokset itsestään käsin. Habermas ei tätä perimmäistä ongelmaa pysty ratkaisemaan [jos kohta hän ei sitä tässä (identiteettifilosofisessa) muodossa enää kysykään], koska mikään kollektiivinen päätösproseduuri ei voi olla täysin neutraali, puolueeton ja objektiivinen.

.

8

Kaikki tämä väsynyt päättely toimii ikään kuin yhden kortin varassa ja myös kaatuu sen mukana. Ensinnäkin se uskoo rationaalisen päättelyn sisällölliseen voimaan [tässä mielessä järjellä on uskon ‘luonne’] ja toiseksi se edellyttää jokaiselta ihmiseltä sellaista rationaalisesti autonomisen päättelyn kykyä ja tasoa, jota mitä ilmeisimmin ei kaikilta kerta kaikkiaan vain löydy. Ihminen ei lopultakaan ole rationaalinen olento, joskin jotkut ihmiset ovat ’rationaalisempia’=vaikutusvaltaisempia kuin toiset. Mutta jos näin on, ei moraalikaan ole rationaalinen vaan [foucault’laisesti] strategisen toiminnan [vallankäytön] projekti. Silloin Nietzsche on sittenkin [ja jälleen kerran] oikeassa - myös sen suhteen, ettei hän [toisin kuin Spinoza] sekoita stoalaisittain aktiivisia passioita [iloa] ja rationaalisuutta toisiinsa. Järki on näin kumonnut itse itsensä. Lopussa on nihilismi. Moraali on makuasia.

.

9

Kärjistäen sanottuna David Bentley Hart hyväksyy Nietzschen tiedon oikeutusta ja totuutta (merkitystä)] koskevan nihilismin [modaalilogiikka sen sijaan pätee myös nihilismiin] ja esteettisen elämyksen ‘eksistentiaalisesti perustavan vaikutuksen’, mutta haluaa ‘laulaa Nietzschen suohon’ ja ‘valitsee’ Jumalan. Jos dialektinen argumentaatio ei johda kuin loputtomaan käsitteelliseen saivarteluun, joka lopulta kumoaa jopa oman perustansa, niin voimme, jos vain koemme henkilökohtaisesti mielekkääksi [mikä ei välttämättä implikoi liberalismia vaan myös eri traditioiden ‘henkilökohtaisuutta’], valita ‘hyvällä älyllisellä omalla tunnolla’ evankeliumeissa kerrotun Jeesuksen ja hänen Jumalansa. Nietzsche itse ei vastustaisi [eikä voisikaan vastustaa, vaikka hän kyllä korostaa älyllisen omantunnon merkitystä - omista lähtökohdistaan käsin] tällaista perustelua: hänhän johdonmukaisesti tunnustaa argumentaatiomme loputtoman tulkinnallisuuden, joka ei ole enää tiedollista vaan ‘makuasia’. Nietzsche ei siis kieltänyt kristinuskon mahdollisuutta nyt ja aina, mutta halusi itse sanoutua siitä irti – loppuaikoinaan jopa ‘fundamentalistisella ehdottomuudella’.

.

Se, joka nyt ateistina etsii Nietzscheltä luottamusta tieteeseen ikään kuin kristinuskon korvaajana tulee kuitenkin pettymään karvaasti. Tiede oli Nietzschelle lopulta sekin vallankäyttöä [ei pelkkä vallan väline vaan nimenomaan vallan ‘luomus’/vrt. Foucault] siinä, missä kaikki muukin tässä maailmassa ja elämässä: itse asiassa tiede on Nietzschelle uusi myyttisen ja siten ‘totalitaarisen’ vallan ilmentymä.

.

Vallan muuttumisesta myös Nietzschellä ja Foucault’lla ajattelun transsendentaaliseksi perustaksi voidaan kyllä väitellä loputtomiin, mutta emme silti [tai pikemminkin tuon loputtomuuden vuoksi] pääse mitenkään ulos vallan ja tiedon yhteen kietoutumisesta ja siten päättelymme kehämäisyydestä, mikä tosiasia pätee tietenkin myös Nietzscheen ja Foucault’hon itseensä. Nietzsche tosin kommentoisi meidän, hänen tiedollisen oikeutuksen tulkinnallisuudesta esittämäänsä, kritiikkiämme, jonka mukaan myös hänen oma tulkintansa on relativistisesti kehäinen: ‘aina vain parempi’ (= kaikki on ‘vain’ tulkintaa)].

.

10

Tämä teksti alkoi yrityksestä välttää melankolian ajautumista masennuksen kuiluun, yrityksestä kokea iloa, joka nostaa ihmisen edes hetkeksi melankolian ‘yläpuolelle’, ellei peräti melankolian ‘tuolle puolen’. Siihen se myös palaa, vain ilon suomaa toivoa odottaen ja etsien: vailla järkeä, vailla moraalia, vailla rajoituksia - kohti taivasta ja ikuisuutta, kohti ‘olemattomuuden harmoniaa’, joka on perimmäisen ‘kaipauksemme’ todellinen kohde ja Jumala [jos joku sellaista termiä haluaa käyttää].

.

http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt

http://fi.wikipedia.org/wiki/Modaalilogiikka

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche

http://fi.wikipedia.org/wiki/Deontologia

http://en.wikipedia.org/wiki/Deontological_ethics

Juristi-kapitalismi haluaa patentoida jopa geenit, koska ne täyttävät patenttilainsäädännön kriteerit keksinnöllisyydestä ja uutuudesta [näin USA:ssa]. Ovatko minun omat geenini siis kapitalistin omaisuutta? - - Nyt loppui kärsivällisyys lopullisesti. Tämän jälkeen päätöksiä tekevät aseet eli politiikka, eivät arvorasistiset mutta samalla talouden suhteen ultraliberaalit bisnes-juristit, jotka instrumentalisoivat paitsi ihmisarvon myös geenit.

Yläkuvan oikeisto-juntti pelkää, että sosialistit haluavat lähes kaiken mahdollisen julkiseksi - ehkä myös geeni-tutkimuksen. Näin ollen kokoomuslainen jää mieluummin pörssi-yliopiston tutkimus-suhdanteiden armoille kuin antaa geenitutkimuksen kaupallisesti riippumattoman instituution käyttöön. - Varautukoon siis pahimpaan [kapitalististen rasisti-tutkijoitten geeni-manipulaatioon].
*
Alakavuvassa yksityisen terveydenhuollon byrokraatit ovat kehittäneet kätevän tavan päästä konfiskoimaan mummon omaisuus 'murhaamalla' hänet hyvällä hoidolla [siis hoitolaskuilla].
*
[Kielimafian muutoksia 10.6]
I
Kun puhun juristi-kapitalismista, en tietenkään väitä kaikkien juristien olevan kapitalismin 'palveluksessa'. Vapaa markkinatalous on kuitenkin legitimoitu perustuslaissamme, joten kapitalismin bisnes-juristit saavat tästä syystä automaattisesti etulyöntiaseman yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Esim. Kokoomuksen Ilkka Kanervan oletettujen jääviys-rikosten jahtaaminen on pelkkää kosmetiikkaa sen tosiasian rinnalla, että kapitalismi itsessään on rakenteellista epätasa-arvoa synnyttävä systeemi, jolla kuitenkin on lainvoima yhteiskunnassamme.

Itse asiassa Kanervan jääviys-syytökset jopa kääntävät katseemme pois kapitalismin perustavasta arvo- ja lainsäädännöllisestä ristiriidasta, joka tuon jääviydenkin lopulta mahdollistaa tai suoraan sanottuna aiheuttaa.

II
Johdannoksi Tietoyhteiskunnan sisäinen ristiriita-alaotsikon kaksi viimeistä kappaletta, koska ne tiivistävät aiheen perusongelman.
*
[Tekstin siirto pdf-tiedostosta blogiin ei onnistu ilman hankaluuksia. Sitäpaitsi kopiointi on kielletty, mutta silti alkuperäinen teksti löytyy linkistä, joka on kaikkien avattavissa milloin tahansa. - - Hmm...jokin tässä taas mättää, jos minun ymmärrykseltäni kysytään - tai sitten olen ilman mitään puolusteluja pelkkä lain kirjaimesta piittaamaton anarkisti - rikollinen, jonka oikea paikka on systeemin vankila-instituution sisäpuolella].
*
Jotkut tarkkailijat sanovat, että tarvitaan uudenlaista tietopolitiikkaa
(Jasanoff 2002; Stehr 2003). Tiedepolitiikka kohdistui uuden tieteellisen
tiedon synnyn turvaamiseen. Innovaatiopolitiikka korostaa tiedon
kaupallista hyödyntämistä. Geeni- ja ohjelmistotekniikoiden kaupallistaminen
on synnyttänyt uudenlaisia eettisiä ja tiedon käyttöön liittyviä
ongelmia, joita tieteen vertaisarviointijärjestelmät eivät pysty käsittelemään.
Ne ovat tietopolitiikan kohde. Esimerkiksi taudinaiheuttajageenien
ja väestötietoja sisältävien rekisterien tuleminen patenttien myötä yksityisomaisuudeksi on nähty uhaksi niin biolääketieteelliselle tutkimukselle
kuin kansanterveystyöllekin. Tiedon omistusoikeuden säätelystä
on tullut entistä tärkeämpi kulttuurikamppailun ja etujen sääntelyn
näyttämö.

Samalla on törmätty uudenlaisiin käsitteellisiin ja eettisiin ongelmiin.
Voidaanko elämää patentoida? Mikä on luontoa ja mikä ihmisen tekemää?
Onko ohjelmisto tekninen vai kirjallinen tuote? Voidaanko keksinnöllisyys
ja uutuus erottaa muunnoksesta tai aikaisemman uudenlaisesta
yhdistelmästä? Mitä oikeastaan tarkoittaa julkinen tai yhteisomistus
(public domain) 21. vuosisadalla? Voivatko tutkimusaineistot olla
ammattisalaisuuksia? (Esim. McSherry 2001; Launis 2003; Kauppinen
2004.) Näistä kysymyksistä ollaan eri mieltä. Yhdysvaltojen patenttiviranomaiset
ja oikeuslaitos katsoivat geenin, ts. määritellyn DNA-sekvenssin,
täyttävän patenttilainsäädännön edellyttämät keksinnöllisyyden
kriteerit. Englantilainen tutkijajärjestö sitä vastoin monien muiden
tavoin katsoi lausunnossaan, että geenin kuvaus on löydös, joka ei täytä
keksinnöllisyyden ja uutuuden vaatimuksia: ”Ihmisen luonnollinen geeni
on osa hänen ruumistaan eikä sen pitäisi olla patentoitavissa” (Parthasarathy
2004, 5).

III
Miettinen, R., Tuunainen, J., Knuuttila, T. & Mattila, E. (2006) Tieteestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa. Helsinki: Yliopistopaino.

Innovaatiopolitiikassa yliopistot nähdään sekä uusien keksintöjen lähteinä että elinkeinoelämän aktiivisina yhteistyökumppaneina. Perinteinen sivistysyliopisto on muuttumassa yritysyliopistoksi ja akateeminen tiede kaupalliseksi tutkimukseksi. Tässä teoksessa osoitetaan, että todellisuus on ristiriitaisempi. Kirja tarkastelee sitä, miten tieteen ja yhteiskunnan välistä suhdetta on käsitelty tiede- ja teknologiapolitiikassa, tieteen historiassa ja tiedon taloustieteessä. Teoksessa analysoidaan kolmen Helsingin yliopistossa toimivan tutkimusryhmän työtä. Erityisesti paneudutaan siihen, miten tutkimustulosten kaupallistaminen vaikutti tutkimuksen teon ja opetuksen edellytyksiin.

Tieteestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa on yliopistotutkimusta käsittelevä perusteos, joka soveltuu oppikirjaksi korkeakouluihin. Yliopiston kehitystä koskevana analyysinä se on tärkeä teos kaikille tieteestä ja yliopistoista kiinnostuneille

IV
TIETEESTÄ TUOTTEEKSI?

Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa
......
Tietoyhteiskunnan sisäinen ristiriita [s.103-108]

Sekä 1990-luvun innovaatiopolitiikan sekä yliopistotutkimuksen muutoksen
perustana olevaa yleisempää kehityskulkua on kutsuttu siirtymäksi
tietoyhteiskuntaan. Henry Etzkowitz (2003b) määrittelee sen
seuraavaan tapaan. Tietoyhteiskunnassa tiedosta on tullut olennainen
tuotannon tekijä ja innovaatiotoiminnasta talouden kehityksen avaintoiminto.
Siksi yliopistoa on tarkasteltava innovaatioiden tuottamisen
näkökulmasta. Tietoyhteiskuntaan siirtymisen ytimenä on tiedon muuttuminen
pääomaksi ja sen tuleminen yksityisen omistuksen piiriin (ibid.,
301-302). Siksi Etzkowitzin ja Websterin (1995, 481, 560) mukaan tiede-
ja teollisuuspolitiikka sulautuvat toisiinsa ja institutionaaliset erot
yliopistojen, yritysten ja julkisten organisaatioiden välillä katoavat.
Etzkowitzin ja Websterin mielestä tiedon pääomaksi tulemisen perustana
on insinööritiedon ja -taidon tieteellistyminen. Sen tuloksena tieto
muutetaan taloudellisesti hyödynnettäväksi tavaraksi (ibid., 482). He
pitävät tieteen muuttumista taloudelliseksi toiminnaksi ja pääomaksi
”perustavaa laatua olevana sosiaalisena innovaationa”. Tieteen muuttumisessa
pääomaksi on kolme vaihetta: 1) tiedon turvaaminen yksityisenä
omaisuutena, 2) arvon saaminen suojatusta tiedosta markkinoinnin
ja lisensoinnin avulla ja 3) tiedon ja sen arvon lisääminen, joka
tapahtuu esimerkiksi perustutkimuksen avulla. Etzkowitz ja Webster
pitävät tätä kehitystä väistämättömänä. Julkisen rahoituksen supistuessa
yliopistojen on yksinkertaisesti pakko tehdä rahaa. Yliopistosta tulee
yritysyliopisto.

Edellisen luvun historiallinen tarkastelu tuki tämän päättelyketjun
alkuosaa. Teknologia on tieteellistynyt samalla kun sen kehitys suuntaa
tieteellistä tutkimusta. Nopeasti kasvavat bio- ja informaatiotieteet
tuottavat uusia eliöitä ja ohjelmistoja. Nämä tulokset ovat soveltamiskelpoisia
ja muodostavat perustan uusille liiketoiminnan alueille. Yhdysvaltojen
patentti- ja yliopistolainsäädännön muutos 1980-luvulla
loi edellytykset eliöiden ja geenien patentoinnille ja tiedon laajenevalle
kaupalliselle hyväksikäytölle. Siitä ovat kiinnostuneita niin tutkijat, rahoittajat
kuin yrityksetkin. Yritykset ja rahoittajat ottavat suuria riskejä
investoidessaan bio- ja informaatioteknologiseen tutkimukseen ja
sen tulosten tuotteistamiseen. Yksityinen rahoitus biolääketieteelliseen
tutkimukseen kasvoi Yhdysvalloissa kahdesta miljardista dollarista

104
vuonna 1980 50 miljardiin dollariin vuonna 2000. Se kattoi tällöin
60 % alan kokonaisrahoituksesta. (Resnik 2004, 3.) Samaa kehitystä
ilmentää Yhdysvaltojen sadalle johtavalle yliopistolle myönnettyjen
patenttien lukumäärä. Se oli vuonna 1984 408, vuonna 1994 1 468 ja
vuonna 2000 jo 3 200 (Krimsky 2003, 81).

Etzkowitz ja Webster näkevät tiedon tavaraksi tulemisen ja yritysyliopiston
väistämättömänä ja tavoiteltavana kehityskulkuna. Jos ristiriitoja
yliopiston vanhojen sivistys- ja koulutustehtävien ja uusien, tiedon
kaupallistumiseen liittyvien tehtävien välillä onkin, ne ovat toissijaisia.
Joustavina organisaatioina yliopistot tulevat ratkaisemaan ne. Kun yritykset,
julkinen hallinto ja yliopisto omaksuvat toistensa tehtäviä, ne
pystyvät tekemään sen vahingoittamatta vanhoja perinteisiä tehtäviään.
(Etzkowitz 2003b, 317.) Periaate on ”mitä enemmän, sitä enemmän”:
mitä enemmän Yhdysvaltojen biolääketieteen edustajat julkaisevat, sitä
enemmän heillä on yhteistyötä teollisuuden kanssa (ibid.).33 Tieteellisen
kommunikaation tutkija Leah Lievrouw (2004, 160) näkee Etzkowitzin
ja Websterin tapaan tiedon tavaraksi muuttumisen uutena kulttuurisena
ilmiönä: ”1960-luvulta lähtien on toteutunut siirtymä, jossa yhä
usemman materiaalisen maailman aspektin (mukaan lukien geneettinen
aines) nähdään informaationa ja jossa informaatio nähdään sellaisena
hyödykkeenä, jota voidaan tuottaa ja omistaa ja jolla voidaan käydä
kauppaa niin kuin muillakin tavaroilla.” Lievrouw kuitenkin analysoi
tätä kehitystä uhkana tieteellisen tiedon esteettömälle kululle, toisin
kuin Etzkowitz ja Webster.

Useat tutkijat (Heller & Eisenberg 1998; Cassier 2002; Krimsky
2003) ovat arvioineet kaupallistumisen vaikutuksia biolääketieteelliseen
tutkimukseen ja tulleet toisenlaisiin johtopäätöksiin. Kaupallistuminen
voi johtaa myös tutkimuksen ja tiedon leviämisen rajoituksiin, tutkijoiden
välisen yhteistyön heikkenemiseen, tutkimuksen puolueettomuuden
horjumiseen, tieteen tulosten yhteiskunnallisen käytön rajoituksiin ja
innovaatiotoiminnan heikkenemiseen (Heller & Eisenberg 1998). So-
......
33 Toisaalta Etzkowitz ja Webster (1995, 501) toteavat osuvasti, että viime vuosikymmenien kehitystä
voidaan tulkita kahdella tavalla: kaupallistamisesta tulee vain lisä yliopistojen aikaisemmille
tehtäville tai yliopisto muuttuu kokonaan uudenlaiseksi akateemiseksi instituutioksi, ”joka [...]
paljon suoremmin kuin ennen on suuntautunut toimimaan taloudellisen kehityksen agenttina”.
He asettuvat jälkimmäiselle kannalle ja määrittelevät siitä käsin yliopiston ja yhteiskunnan välisen
uuden sopimussuhteen: ”Tämä sopimus säätää, että hallituksen laajamittainen taloudellinen tuki
akateemiselle tutkimukselle jatkuu ainoastaan siihen saakka, kun tutkimus säilyttää avainroolin
uudessa taloudessa” (ibid., 502).

105
siologi ja tieteentutkija Stephen Hilgartner (2002, 994) kuvaa tilannetta
seuraavasti:

Elämäntieteiden kaupallistamisen ja valistuksen tietoidean välillä
on pysyvä jännite. Jälkimmäinen pitää tiedettä julkisen tiedon
muotona, joka on avoin kriittiselle tarkastelulle ja on kaikkien
saatavilla. 1970-luvun loppuun mennessä teollistuneiden demokratioiden
poliitikot alkoivat nähdä ponnistelut intellektuaalisen
omistusoikeuden vahvistamiseksi keinona kansallisen kilpailukyvyn
vahvistamiseksi ja taloudellisen kasvun turvaamiseksi.
Vauhdittaakseen innovaatioita ja nopeuttaakseen tieteen tulosten
muuntamista kaupallisiksi tuotteiksi he ryhtyivät toimiin, joilla
helpotettiin tiedon tavaraksi muuttamista, rakennettiin yhteyksiä
akatemian ja teollisuuden välille ja laajennettiin intellektuaalisen
omistusoikeuden suojan aluetta.

1980-luvulta lähtien tiedon yksityisen omistusoikeuden piiriin eivät ole
tulleet pelkästään geenit, kudokset ja eliöt vaan myös liiketoimintamallit,
ohjelmistot, tavaramerkit ja tietokannat (Boyle 2003, 38). Kun
patenttilainsäädännön lähtökohtana olivat olleet keksinnöllisyys ja uutuusarvo,
omistusoikeudet ulotettiin tietokantoihin, tutkimustuloksiin
ja menetelmiin, joita aikaisemmin pidettiin ennen kaikkea jatkotutkimuksen
perustana ja välineenä.

Duken yliopiston oikeustieteen professori James Boyle (2003) luonnehtii
tätä kehityskulkua tiedon yksityisen alan laajentamiseksi julkisen
tiedon kustannuksella.34 Hän pelkää sen murentavan tiedon vapaaseen
saatavuuteen perustuvan jaetun luomisen perinnettä ja jopa estävän innovaatioiden
syntyä. Se on ristiriidassa paitsi perinteisen tietokäsityksen
myös länsimaisen oikeudellisen ajattelun kanssa. Monet 1700- ja
1800-luvun yhteiskuntateoreetikot sekä poliittiset ajattelijat (mm. Adam
Smith, Thomas Jefferson ja Thomas McCaulay) pitivät tiedon vapautta
ja julkisuutta tärkeänä periaatteena ja suhtautuivat kriittisesti tiedon
yksityisomistukseen. Ottaessaan kantaa Yhdysvaltain pantenttilainsäädäntöön
vuonna 1814 Thomas Jefferson piti tiedon väliaikaista yksityisomistusta
poikkeuksena luonnollisista oikeuksista ja epäili ideoita
koskevien monopolien aiheuttavan kielteisiä yhteiskunnallisia seurauk-
.......
34 Boyle rinnastaa viime vuosikymmenien tapahtumat 1400-luvun ”aitausliikkeeseen”: yksityiset
henkilöt alkoivat aidata maatalousyhteisöjen yhteismaata yksityiseksi omaisuudekseen.

106
sia (Boyle 2003, 53). Boyle (ibid., 38) lainaa tämän ajattelutavan kiteytyksenä
oikeusoppinutta vuodelta 1918: ”Lain yleinen järjestys on
ollut, että jaloimmat ihmisen tuotteista – tieto, todeksi osoitetut olettamukset,
käsitteet ja ideat – tulevat sen jälkeen kun niistä on vapaaehtoisesti
ilmoitettu muille, vapaasti yhteiseen käyttöön aivan kuten ilma,
jota hengitämme.”

Jos tiedon omistusoikeuden laajeneminen uhkaa tietoyhteiskunnan
tärkeimmän tuotantovoiman, tiedon kehitystä, voidaan puhua tietoyhteiskunnan
sisäisestä ristiriidasta. Gernot Böhmen (1997) mukaan
tietopääoman käsitteen ydin on sen ei-yksilöllisessä luonteessa: ”Symbolisaation
ja säännön muodostamisen kautta siitä tehdään pysyvästi
intersubjektiivisesti saatavilla olevaa.” Tieteellinen tulos perustuu aina
muiden saavutuksille. Se on enemmän tai vähemmän omaperäinen yhdistelmä
tai muunnelma jo olemassa olevasta tiedosta. Yksilöiden ja
ryhmien tiedon muodostuksen ja oppimisen perustana on osallisuus
yhteiseen kulttuuriseen pääomaan sekä sitä ylläpitävien ja luovien tieto-
ja käytäntöyhteisöjen toimintaan. Tämä ilmenee vaikeutena määritellä
keksijä ja keksinnöllisyys.35 Böhme (ibid., 461) näkeekin tiedon
yksityisomaisuudeksi ja tavaraksi muuttumisen olevan ristiriidassa sen
jaetun luonteen kanssa:

Tietoyhteiskunnassa vallitsee sisäinen ristiriita kulttuurista pääomaa
ja yhteistä omaisuutta olevan tiedon ja sen yksityistämiseen
perustuvan tiedon talouden välillä. Nykyisin tämä ristiriita määrittää
internetin käyttömahdollisuuksien kehitystä. Se on erityisen
näkyvä geneettisesti muunneltujen eliöiden patentoinnissa.
Myös tiedon taloustieteilijät näkevät tiedon omistusoikeuden ja julkisuuden
välisen suhteen tietoyhteiskunnan kehityksen suurena kysymyksenä.

Paul David ja Dominique Foray (2002, 18) ajattelevat, että
tieto kehittyy kiertäessään paikasta ja käytöstä toiseen. Siirtyessään se
.......
35 Tämä tulee toistuvasti esiin patenttioikeudenkäynneissä. Kun kehittämistyö on ollut yhteistoiminnallista,
eri osapuolten panosten määritteleminen voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta (esim.
Miettinen 2000). Rajanveto uutuuden ja omaperäisyyden ja toisaalta kulttuurisen jatkuvuuden
välillä voi olla veteen piirretty viiva. Usein tiettyä ”keksintöä” voidaan tarkastella perustellusti sekä
omaperäisenä saavutuksesta että muunnoksena aiemmin tehdystä (esim. Cambrosio & Keating
1995, luku 5).

107
rikastuu, sitä kommentoidaan ja yhdistellään muihin tietoihin. Uudet
löydökset ovat vertauskuvallisesti ilmaistuna tuloksia ”suunnittelemattomasta
matkasta läpi tiedon avaruuden”. He toteavat: ”Jos tiedon
omistusoikeudet rajoittavat tätä avaruutta, matkasta tulee kallis (ellei
mahdoton) ja tietoperustan itsensä nähdään äkkiä kutistuvan” (ibid.,
19). Immateriaalioikeuksien tutkija Niklas Bruun (2003, 4) on ilmaissut
tämän huolen seuraavasti:

Tiedon omistaminen on tunkeutunut akateemiseen maailmaan
[...]. Yliopistojen patentoinnin lisääntyminen on ollut selvä suuntaus
erityisesti biotekniikan, lääkkeiden, lääketieteellisten laitteiden
ja ohjelmistojen osalta. Tämä liike alkoi Yhdysvalloissa ja
muu teollistunut maailma seuraa perässä. Viime aikoina on nostettu
esiin kysymys, estääkö tutkimuksen työkalujen (ts. lääkkeiden,
diagnostisten ja hoitomenetelmien rakennusaineisten) laajamittainen
patentointi tärkeää jatkotutkimusta ja innovaatioita.

Keskustelu tästä on vasta alkamassa.
Kaksi johtavaa yhdysvaltalaista innovaatioiden taloustieteilijää, Nathan
Rosenberg ja Richard Nelson, korostavat yliopistojen ja teollisuuden
suhteita koskevassa artikkelissaan paitsi yhteistyön myös erikoistumisen
ja työnjaon välttämättömyyttä. Heidän mukaansa yliopistoja ei
tulisi ”vetää syvälle siihen maailmaan, jossa päätökset tehdään taloudellisin
kriteerein. Ei ole mitään syytä olettaa, että yliopistot toimisivat
hyvin sellaisessa ympäristöissä. Sen sijaan on hyvät perusteet uskoa, että
sellainen ympäristö vahingoittaa yliopistojen hyvin perusteltuja tehtäviä.”
(Rosenberg & Nelson 1994, 347.) Nelson (2001) epäilee myös,
että yliopistotutkimuksen tulosten patentointi rajoittaa yritysten innovaatiotoimintaa
ja että patentoinnin ulottaminen perusteknologioihin
rajoittaa tiedon tuotantoa.

Julkisesti rahoitetun tutkimuksen taloudellisia vaikutuksia koskevassa
artikkelissaan Ammon Salter ja Ben Martin (2001) korostavat
perustutkimuksen ja opetuksen yhteyden merkitystä. Perustutkimuksen
”tärkein tapa tuottaa taloudellisia tuloksia on hyvin koulutettujen, tieteenalojensa
kehityksen eturintaman tuntevien asiantuntijoiden siirtyminen
elinkeinoelämän ja julkisen hallinnon organisaatioihin” (ibid.,

108
528). Siksi myös kysymys kaupallistamisen vaikutuksista tutkimuksen
ja opetuksen laatuun on entistä tärkeämpi.

Jotkut tarkkailijat sanovat, että tarvitaan uudenlaista tietopolitiikkaa
(Jasanoff 2002; Stehr 2003). Tiedepolitiikka kohdistui uuden tieteellisen
tiedon synnyn turvaamiseen. Innovaatiopolitiikka korostaa tiedon
kaupallista hyödyntämistä. Geeni- ja ohjelmistotekniikoiden kaupallistaminen
on synnyttänyt uudenlaisia eettisiä ja tiedon käyttöön liittyviä
ongelmia, joita tieteen vertaisarviointijärjestelmät eivät pysty käsittelemään.
Ne ovat tietopolitiikan kohde. Esimerkiksi taudinaiheuttajageenien
ja väestötietoja sisältävien rekisterien tuleminen patenttien myötä
yksityisomaisuudeksi on nähty uhaksi niin biolääketieteelliselle tutkimukselle
kuin kansanterveystyöllekin. Tiedon omistusoikeuden säätelystä
on tullut entistä tärkeämpi kulttuurikamppailun ja etujen sääntelyn
näyttämö.

Samalla on törmätty uudenlaisiin käsitteellisiin ja eettisiin ongelmiin.
Voidaanko elämää patentoida? Mikä on luontoa ja mikä ihmisen tekemää?
Onko ohjelmisto tekninen vai kirjallinen tuote? Voidaanko keksinnöllisyys
ja uutuus erottaa muunnoksesta tai aikaisemman uudenlaisesta
yhdistelmästä? Mitä oikeastaan tarkoittaa julkinen tai yhteisomistus
(public domain) 21. vuosisadalla? Voivatko tutkimusaineistot olla
ammattisalaisuuksia? (Esim. McSherry 2001; Launis 2003; Kauppinen
2004.) Näistä kysymyksistä ollaan eri mieltä. Yhdysvaltojen patenttiviranomaiset
ja oikeuslaitos katsoivat geenin, ts. määritellyn DNA-sekvenssin,
täyttävän patenttilainsäädännön edellyttämät keksinnöllisyyden
kriteerit. Englantilainen tutkijajärjestö sitä vastoin monien muiden
tavoin katsoi lausunnossaan, että geenin kuvaus on löydös, joka ei täytä
keksinnöllisyyden ja uutuuden vaatimuksia: ”Ihmisen luonnollinen geeni
on osa hänen ruumistaan eikä sen pitäisi olla patentoitavissa” (Parthasarathy
2004, 5).
*
http://www.edu.helsinki.fi/activity/people/tuunaine/files/Tieteesta_tuotteeksi_painettu.pdf
http://www.edu.helsinki.fi/activity/publications/view/182/
http://www.huffingtonpost.com/the-blog/2009/09/19/

Filosofiaa 2

Okei. Nyt tästä tekstistä tuli aika hyvä demonauha (ei vielä masternauha), väittää kielimafia ja kiittelee, että edes joskus vielä nykyään vakavoidun perimmäisten kysymysten äärelle. Hehheh. Kunhan mielistelevät- klo: 16.35.
*
Entä jos reduktionismi on totta? Eli tietoisuus voidaan täydellisesti palauttaa biologiseen eli geeneihin ja lopulta fysikaaliseen eli hiukkasiin, aaltoihin ja ties minkälaisiin oletettuihin vaikuttajiin.

Merkitseekö tämä sitä, että tietoisuuden ja fysikaalisen välillä vallitsee täydellinen vuorovaikutus - symmetria, mikä puolestaan merkitsee, että jos tietoisuus palautuu kausaalisesti bio-fyysiseen, se vaikuttaa myös kausaalisesti tietoisuuteen eli on tietoisuuden ehdoton determinatti?

Jos näin on, edestämme löytyy ymmärtääkseni seuraavat kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät kuitenkaan ole saman päätelmän eri versioita, vaikka samasta juuresta lähtevätkin.

Ensimmäinen vaihtoehto on edellisessä päreessäni - Filosofiaa1 - kuvattu ontologisen eron täydellisen umpeenkuroutumisen, tai kuten empiristi-induktivistit yleensä virheellisesti ajattelevat, ontologisen eron metafyysisen mahdottomuuden malli.

Tämä on kuitenkin virheellinen vaihtoehto tai päätelmä muissa kuin mystisissä 'sovellutuksissaan'. On eri asia tietää jotain loogis-empiirisen päättelyn tasolla kuin kokea subjektiivisesti se ja sen merkitys, mitä tietää. Kierkegaard on oikeassa.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä toinen vaihtoehto, koska empiristit teknologisine sovellutuksineen ovat miltei lumoutuneet siitä eivätkä välttämättä tule ajatelleeksi, että siihen sisältyy paitsi ontologinen ero, se myös muuttaa täydellisesti ihmisluontoa - minkä sinänsä ei tarvitse olla huono asia, jos niin vain päätetään.

Olennaista on tietysti se, että noita päätöksiä, jotka ovat luonteeltaan eettisiä, ei sanele tiede (joka on de- ei preskriptiivistä: siis kuvailevaa, ei 'käskevää') vaan ihminen itse maailmankatsomuksineen.

Lähtöoletus on kuitenkin se, että kun esimerkiksi tunnemme ihmisen genomin/geenikartan täydellisesti, voimme myös tämän tuntemuksen perusteella poistaa häneltä haitalliseksi katsoamiamme geenejä - siis sellaisia geenejä, jota haittaavat hänen elämäänsä aiheuttaen perinnöllisiä sairauksia tai vastaavia taipumuksia.

Tämä on ensimmäinen ja vakavin siirtymä, jossa ontologinen ero tulee ilmi - toisin kuin empiristi ajattelee. On jo alunperin tehty tietoinen päätös siitä, että preferoidaan elämää kuolemaan nähden. Mutta sehän on täysin luonnollista, luonnonmukaista ja geenien meihin ohjelmoimaa - niin - mitä?

Onko kyse tiedosta, taipumuksesta vai mistä? Mistä sai tiedemies tiedon siitä, että pitää preferoida elämää - ei suinkaan kuolemaa? Geenikö sen hänelle kertoi? Lukiko se siellä geenikartassa? Testasiko hän tämän perimmäisen itsesäilytysviettimaksiimin geeneillä?

Ei. Kyseessä on intuitiivinen itsestäänselvyys, jonka hän korotti tiedoksi, ja jonka vakuudeksi hän asettaa geenit.

Mutta vaikka tuo päättely vaikuttaakin itse elämän säilyttämisen kannalta itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole kausaalinen seuraus geenien vaikutuksesta. Mikäli näin olisi, toimisimme vaistonvaraisesti, ilman tietoista pohdintaa. Päätös on siis tehty, koska ajattelun, tietoisuuden ehdot - siis tietoisuus ylipäätään, sen mahdollistaa.

En kuitenkaan käy nyt kiistaa siitä, mikä on tietoisuuden status suhteessa biofysikaaliseen.Tuo status - kuten sanottu - ei asetu ontologisen substanssi-dualismin dikotomiaan vaan ontologisen eron subjekti/substanssi-kombinaatioon ja dialektiikkaan. Tätä näkemystä on pohtinut esimerkiksi Slavoj Zizek mm. omassa tulkinnassaan antideskriptivismistä (objektien merkitys ei ole välittömästi annettua ja determinoitunutta mutta ei myöskään sattumanvaraista kuten nominalismissa).

Se, mikä minua tällä kertaa kiinnostaa (taas kerran) on oletus siitä, että jos ja kun ihmisen tietoisuus ja psyyke on kausaalisesti riippuvaista geenien toiminnasta ja niiden vaikutuksesta, niin miksi meidän tästä huolimatta täytyy jatkuvasti tehdä geenimanipulaation suhteen sellaisia, ihmisen olemusta koskevia ratkaisuja, jotka siis ovat eettisiä ja maailmankatsomuksellisia - lyhyesti: tietoisen reflektion varaisia?

Vastaus: Mikään geeni tai mikään jumala ei kerro meille, mikä ja mitä ihminen on - tai pitäisi olla. Meidän on tehtävä päätös itse. Ja me teemme sen, mutta vielä kerran: älkäämme missään tapauksessa kuvitelko, että tuo päätös jollain tapaa itsessään riippuisi geenien 'tahdosta tai itsekkyydestä' - puhumattakaan sitten Jumalan 'kaukovaikutuksesta' meihin.

(Hmm - tai kukapa sen tietää. Ehkä geenit ja Jumala kaukovaikuttavat meihin samalla tavalla kuin rakastamamme ihminen 100 kilometrin päässä meistä.)

Kysynkin nyt tiedemieheltä, joka - astuen ehkä tiedostamattaan kategorisesti eri legitimaatio-diskurssiin kuin, minkä tiede oikeuttaa - ehdottaa innokaasti ja naivisti, uusimpia tutkimustuloksia ja siitä sovellettua teknologiaa esitellen kuin pikku lapsi, että ihmisen elinikää voidaan ja jopa pitäisi lisätä, kun siihen nyt kerta on tullut mahdollisuus.

Mihin tämä henkilö vetoaa toiveessaan tai jopa vaatimuksessaan? Geeneihinkö? Tieteeseenkö ylipäätään? Ei vaan omiin psykologisiin tuntemuksiinsa, omaan eettiseen ja maailmankatsomukselliseen näkemykseensä - jälleen lyhyesti: omaan tietoisuuteensa.

Preferoimalla elämän pidentämistä hän on tehnyt eettisen ratkaisun, joka ei palaudu milloinkaan mihinkään geeniin eikä ole sieltä myöskään johdettavissa. Vai miten on?

Eikö toki ole niin, että jos poistamme määrätyt geenit, niin ihmisen elämänhalu alkaa laantua? Eikö ole niin, että jos poistamme häneltä joitain muita geenejä, hänen mielensä muuttuu jollain muulla tavalla? Ja jos teemme oikein perusteellisia muutoksia vähentäen ja jopa lisäten geenejä genomiin, saamme tulokseksi aivan toisenlaisen ihmisen kuin, mitä hän alunperin oli - niin hyvässä kuin pahassa (joskin innokas tiedemies ja oikeassa oleva poliittinen ihminenhän pyrkivät aina vain hyvään).

Niinpä siis koko ongelma muuttuu ainakin reduktionisti-empiristin kannalta täysin. Se, mitä hän oli selittämässä, se, minkä arvoituksen hän ratkaisi esimerkiksi löytämällä geenit, mahdollisen alkuräjähdyksen tai multiversumin - kaikella tällä ei ole mitään merkitystä, kun joudutaan valitsemaan eettisen harkinnan tasolla niitä vaihtoehtoja, joita tieteen sovellutuksella - teknologialla, voidaan ihmisen manipuloimiseksi tehdä.

Nyt on huomattava myös se tärkeä ongelma, että me emme välttämättä tiedä, onko teknologia lainkaan hallittavissamme, vai kulkeeko se teknodeterminismin periaatteella vääjäämättömästi omaa latuaan eli kaikki, mikä on mahdollista, kokeillaan ja tehdään - jopa kohtalokkaista ja tiedostetuistakin riskeistä huolimatta.

On sitten toinen juttu, kuka suhtautuu teknologian innovaatioihin ja invaasioon pessimistisesti ja kuka optimistisesti, mutta jo sekin on pitkälti reflektion varainen päätös. Reflektioon sisällytän tässä sekä rationaalisen että voluntaarisen aspektin, mutta pidän silti molempia yhä saman kategorisen tason - tietoisuuden - osina, joiden vaikutus toisiinsa on eräs filosofisen pohdinnan kaikkein mutkallisimpia asioita.
*
Tulen siihen lopputulokseen (jälleen), että vaikka tietäisimme tai totuudellisemmin: luulisimme tietävämme jotain sen informaation perusteella, minkä tiede meille on antanut, niin silti me emme tiedä mitään sellaista, jota voisi kutsua totuudelliseksi tiedoksi ihmisluonnosta ja ihmisen olemuksesta. Sellaista tietoa ei yksinkertaisesti ole muualla kuin omissa fantasioissamme, toiveissamme ja illuusioissamme.

Kun teemme valintoja siitä, miten teknologiaa käytetään, olemme kaikki samalla viivalla. Olemme samanlaisia poliittis-moraaliseen retoriikkaan, humanistiseen kulturismiin ja esteettis-elämyksellisyyteen psykologismiin taipuvaisia kaikki - ihmisiä kun olemme.

Ja niin käy, että lopulta me - demokratiassa kun elämme - joudumme äänestämään totuudesta, koska emme löytäneet tai saaneet sitä jumalallisesta ilmoituksesta emmekä tieteestä tai filosofiasta. Äänestyksessä kyse on kuitenkin pelkästä (joskin sinänsä luovuttamattomasta) muodollisesta oikeudesta, koska ahneuden, himon ja kateuden vääjäämättömät voimat vievät meitä talutusnuorassaan.

Ei kuitenkaan niin, ettemme ymmärtäisi asiaa. Kyllä me ainakin joskus tiedostamme itsekkyytemme ja pahuutemme ylipäätään jollain tasolla väistämättä, joskin olemme vain tottuneet pitämään sitä ainoana totuutena - ihmisyyden ainoana luontona. Mutta mitä muuta hetkellinen altruismimmekaan lopulta on kuin läheisimpien ihmisten puolustamista vieraita ja tuntemattomia - uhkaavia - vastaan?

Moraalimme on, kuten Ronald Laing kirjoitti, kasa likaisia riepuja. Kuitenkin on tosiasia: - moraalinen tilanteemme ja karvas kohtalomme, että istumme kaikki samassa veneessä ja olemme velkaa toisillemme loputtoman solidaarisuuden ja lojaaliuden. Mieletön tilanne, koska jonkun on hypättävä aina ensin siitä veneestä, ettei se uppoaisi.

Tieteellä ei näihin asoihin ole paljon sanomista muuten kuin, että kaikki haluavat vedota juuri uusimman tieteen tuloksiin - olipa sitten kyseessä mikä tahansa tiede.

Veroja on laskettava ja ostovoimaa siten lisättävä, koska uusimmat tutkimustulokset näyttävät, että niin pitää tehdä, totesi vatiovarainministeri Katainen äskettäin. Salli mun nauraa Jyrki. Tutkimustuloksilla ei tässä ole lainkaan niin suurta merkitystä kuin sinun poliittisella linjallasi, jota olet pyöritellyt kokoomuslaiseen malliin päässäsi kai koko ikäsi.

Käytämme siis tieteellisiä tutkimusraportteja pelkästään omien intressiemme, asenteittemme ja ennakkoluulojemme pönkittäjinä. Viime kädessä kyse on vallasta. Viime kädessä kaikki palautuu siihen samaan konfliktiin, josta kaikki on alunperin alkanutkin, ja me käytämme tiedettä vain voittaaksemme tuon konfliktin ja/tai puolustaaksemme itseämme.

Siten fyysikon tai biologin työ ei tee meistä yhtään sen parempia ihmisiä kuin olemme tai olemme olleet. Sitäpaitsi mitä ihmeen merkitystä voi olla informaatiolla, jolla todistetaan (mikäli se ylipäätään on mitattavissa), että maailma on ollut aina olemassa? Tai päinvastaisessa tapauksessa että joskus tapahtui alkuräjähdys, mutta sitä ennen ei ollut mitään?

Tällainen 'tieto' ei auta meitä moraalisesti - ja kuten lukija ymmärtänee: minä korostan tässä kirjoituksessa etiikkaa (johon sisällytän varauksin myös estetiikan) tietoisuutemme perustana.

Me emme koskaan tule tietämään mitään tämän maailmankaikkeuden mysteeristä emmekä oman paikkamme tarkoituksesta tai merkityksestä siinä, ja suurin syy tähän asiaintilaan on oman tietoisuutemme dialektiikka. Tämä tragedia on suunnaton. Juuri se kyky, taito tai valmius, joka teki meistä maailmaa tajuavia olentoja samalla estää meiltä pääsyn sen mysteerin sisälle.

Tätä tarkoittaa Paratiisista karkoitus minulle. Tietoisuuden syntyä. Mikä merkitsi samalla vapaan valinnan ja pahuuden mahdollisuuden syntyä. Loppu on niin sanotusti historiaa.

Hamletia (liian) vapaasti improvisoiden

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen peripetia.
*
I
Olen pohtinut, mikä olisi ratkaiseva juonenkäänne Hamletissa. Ilmeisesti sitä ei oikeastaan perimmältään ole (ks. kuitenkin III) - ja juuri sen puutteeseen kiteytyy paradoksaalisesti Tanskan prinssin tragedian koko peripetia: mahdottomuus toimia tilanteessa, jossa hän toki voisi tehdä sen, minkä on kokenut tehtäväkseen annetun.

Hamlet jää keikkumaan ikäänkuin taivaan ja maan väliin: kostaako vai olla kostamatta? Toimiako kuin eläimelliset vaistot sanelevat vai antaa olla ja armahtaa. Siten Hamletin tärkeimpänä käännekohtana voisi pitää sitä, että hän on kyvytön tekemään murhaa, koska hän tajuaa sekä jo tapahtuneen että oman tilanteensa ja asemansa siinä siinä liian hyvin.

Hamlet on kyllä toiminnan mies, mutta tässä perimmäisessä, näytelmän alkuun asetetussa isän haamun ilmestymisessä, jossa haamu vaatii 'kostamaan...mitä rikollisin ja epäluonnollisin murha', mutta ei vaadi nimenomaan murhaamaan, mikä tietysti tuntuisi luonnollisimmalta reaktiolta kyseisessä tapauksessa, vaan ilmaisee asian epämääräisesti: 'kuinka tahansa panetkin tämän toimeen' - tässä harkinnavaraisuuden mahdollisuudessa tapahtuu ja ratkeaa tavallaan koko juonen dramaturginen kulku.

Hamletin epävarmuus, jota hän pakenee osoittain kai tietoisesti puolihulluuteen, ilmentää käännettä ikäänkuin sisäänpäin suuntautuvana ratkaisuna - 'imploosiona', joka - vaikka lopulta aiheuttaakin toimimattomuuttaan epäsuoraan ja vahingossa? Claudiuksen murhan, Hamletin itsensä ja hänen läheistensä kuoleman, ei ole tämän tragedian perimmäinen käänne.

Hamletin todellinen traaginen erehdys: hamartia, josta peripetia seuraa, on lähes itsetuhoisesti sisäänpäin kääntynyt voimattomuus toimia. Kaikki muu - kaikki ne ruumiit, joita näytelmässä tulee kasapäin, niin että melkein kaikki kuolevat, on toissijaista.

On Shakespearen neroutta, että hän osasi kääntää tällä tavoin peripetian ikäänkuin päälaelleen, imploosioksi, joka kuitenkin yhtä kaikki muuttuu hamartiaksi - erehdykseksi, josta seuraa kaikki se, mihin Hamlet ei epäröinnillään pyrkinyt.

Tässä mielessä Tanskan prinssin kohtalo on todella kaikkein traagisin tragedia, koska päähenkilö ei Oidipuksen tavoin yritä välttää kohtaloaan ja juuri sitä välttäessään tule toteuttaneeksi sitä, eikä päädy Antigonen tavoin elävältä haudatuksi vaatiessaan moraalisesti oikeudenmukaista kohtelua kuolleelle veljelleen vastoin valtion kirjaimellista lakia ja traditiota.

Verrattuna jo sinänsä yksinäisiin hahmoihin: a) antisankariin: Oidipus ja b) sankariin: Antigone, Hamlet on täysin - suorastaan käsittämättömän yksin.
Hänessä ei ole kunnioitustamme herättävää sankaruutta eikä sääliämme ja myötätuntoamme nostattavaa, kohtalon armoilla olevaa antisankaruutta.

Hamlet on minun mielestäni tyypillisesti eksistentialistinen hahmo - ihminen ilman mitään kiintopistettä yhtään mihinkään, vaikka - ja ehkä juuri siksi - hänellä on tieto ja keinot ratkaista tilanne: kostaa eli tappaa setänsä Claudius.

Mutta maailman, ihmissuhteitten, kohtalon ja lopulta jopa varman tiedon paradoksaalinen absurdisuus tekee hänen ilmeisestä voitostaan (kostostaan) tyhjän. Tämänkin Hamlet tajuaa.

Prinssillä on kädessään voittamaton värisuora, mutta hän ei tee sillä mitään, koska hän ei halua tappaa. Hän on enemmän ihmimillinen ja myötätuntoinen kuin eläimellisen brutaali ja välinpitämätön. Hamlet passaa, vaikka kukaan ei mahda hänen korteilleen mitään - ja silti hän ei ole pelkuri eikä saamaton raukka vaan enemmän ihminen kuin kukaan ihminen koskaan!

Hamlet ei ajattele pakoa, koska hän tietää jo, ettei pääse pakoon - itseään. Hän ei pyri nousemaan moraalisesti alistavan ja epäoikeudenmukaisen vallan yläpuolelle, koska ei ole sellaista valtaa, jonka yläpuolelle hän pääsisi murhaamalla Claudiuksen - tai olemalla murhaamatta. Ja silti hän tuhoutuu - kuten kaikki muutkin.

Shakespeare ei kuitenkaan jätä epäselväksi yhtä seikkaa, joka ennakoi piilotajunnan psykologiaa, heideggerilaisen eksistenssifilosofian ajatusta siitä, miten ihminen on heitetty maailmaan elääkseen vain kuolemaa silmällä pitäen ja lopulta absurdia, dadaistis-ekspressionistista mielettömyyttä, joka kulminoituu myöhemmin esimerkiksi Edvard Munchin Huudossa tai Salvador Dalin uninäyissä.

Aika on mennyt sijoiltaan. Eikä Hamlet kykene aikaa takaisin paikalleen kääntämään. Kaikki on lopullisesti 'vinossa' ja kulkemassa kohti tuhoa, josta kukaan ei välttämättä hyödy, ja jota kukaan ei siten myöskään tarvitse. Tappaminen ja murhaaminen osoittautuu ja osoitetaan tässä näytelmässä ihmisluonnon ja ihmissuhteitten mielettömyyden apokalypsiksi.

Lopulta - niin kovin vaivaannuttavalta ja ehkä jopa aavemaiselta kuin se katsojasta saattaa tuntuakin - vain hulluuden mahdottomassa tilanteessaan 'valinnut' Hamlet - tuo 'tuhlattu, jalo mieli', kuten Ofelia vaikeroi - on ainut, joka nousee kaiken mielettömyyden yläpuolelle - silti yhä muiden tavoin tuhoutuen.

II
Siten Hamlet-tragedian peripetia ei ole nimenomaan vain juonellis-dramaturginen siirtymä vaan päähenkilön omassa tietoisuudessa tapahtuvaa muutosta.

Se ilmenee 1) näennäisesti Hamletin hulluutena, 2) toissijaisesti hänen kyvyttömyytenään toimia ja 3) ensisijaisesti tietoisuutena siitä, että hänelle on annettu mahdoton tehtävä, josta ei voi suoriutua täysin kunniallisesti ja ehkä lopulta tuhoutumatta ihmisten välisten intohimojen, kaunojen ja vallanhalun konflikteissa - ja että vaikka jollain olisi kaikki mahdollinen tieto siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, hän ei viime kädessä - mikäli aikoo toimia oikein, voi tehdä oikeastaan yhtään mitään - ei edes paeta. Hänen on vain elettävä elämäänsä eteenpäin niinkuin parhaaksi näkee.

Hamletin 'peripetia' - sisäinen muutos ja muuttumattomuus - tapahtuu viime kädessä näytelmän katsojassa, mutta tällä kertaa ilman katharsista - vaikutuksen ollessa kuten sanottu lähes sietämätömän hämmentävä ja pitkäkestoinen.

Encore

Tanskan prinssin mahdoton tilanne siis muuttaa meitä - katsojia sekä lukijoita - ei niinkään Hamletia tai ketään muutakaan näytelmän henkilöhahmoa. Ja juuri tämä on Shakespearen suurinta neroutta. Tehdä katsojasta Hamlet - kirjaimellisesti isänsä haamun riivaama mies, joka ei kykene kostamaan tämän murhaa, koska kostaessaan hän vajoaisi takaisin moraalisen vajavuuden tilaan, koston kierteeseen ja juonitteluihin vailla loppua.

Hamlet ei kiellä koston mahdollisuutta, mutta kun hän sanoo kyllä, hän sanoo niin jollekin aivan muulle ratkaisulle, josta hänellä eikä katsojallakaan voi olla kuin enintään heikko aavistus.

Ajattelen varsin uhkarohkeasti, että tuo aavistus sisältäisi ikäänkuin häivähdyksen perverssiä armoa, ja että Hamlet olisi niin kyynisen, illuusiottoman joskin leikittelevän ja brittiläisesti pragmaattisen Shakespearen ainoa potentiaalinen pyhimyshahmo.

Tai jos ei nyt toki sentään pyhimys niin hieman ilkikurisesti sanaleikitelläksemme - Hamletista löytyy paljon sellaisia 'oireita, joista pyhimykset on tehty' (vrt. Tempest - We are such stuff as dreams are made on).

Toistan kuitenkin vielä kerran: Hamletia ei riivaa usko siihen, miten asiat saattaisivat olla vaan tieto siitä, miten ne ovat.

III
Alla kuvaus siitä, mikä estää Hamletia tappamasta Claudiusta, ja mikä lopulta aiheuttaa Hamletin ja hänen läheistensä kuoleman. Itse yritän nähdä ikäänkuin tämän selityksen läpi, joten retoriset tulkinnat ovat täysin omalla vastuullani.

Hamlet

In Shakespeare’s tragedy, Hamlet: Prince of Denmark, the peripeteia occurs in Act 3 scene 3 when Hamlet sees King Claudius praying alone. It is the perfect opportunity to avenge his father and kill Claudius. Hamlet draws his sword, but then hesitates. He realizes that Claudius is praying, and that if he killed Claudius, then Claudius would go straight to heaven and Hamlet would not have avenged his father. Hamlet decides not to “take him [Claudius] in the purging of his soul,/ When he is fit and seasoned for passage” (Shakespeare 90-91). He resolves to “know thou a more horrid hent”, or wait for a more horrible occasion (93).

The irony of the situation is that, unbeknownst to Hamlet, Claudius cannot ask for forgiveness for murdering his brother because he is “still possessed/ Of those effects for which I [Claudius] did the murder./ My crown, mine own ambition, and my queen” (57-59). This scene marks Hamlet’s point of no return in avenging his father and his hesitation allows Claudius to constantly be one step ahead.

In the end, it is Hamlet’s hesitation that causes the death of himself, his mother, Laertes, and Ophelia.

On the other hand, according to Hegel’s theory of the tragic, tragedy is “set in train by a peripatetic act that rebounds upon the agent as a conflict between ethical powers” (Finlayson 500). The downfall of the hero is because of an act done in error rather than from a character flaw, so therefore, the character is responsible, at least in part, for his or her downfall (501). In Hamlet’s case, it is the lack of action that causes his downfall and eventual death.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Peripeteia

http://blogit.helsinki.fi/pzrautia/post46.htm
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
Imploosio – Wikipedia

On temppu hieno tää - vain tyhjä jää

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen Uskontotyhjiö täyttyy.
(Kielimafia koukkasi tätä kautta klo: 20.50)
*
markku kirjoitti
Sinunko mielestäsi on asiallista jatkuvasti kääntää keskustelu mielikuviisi Ruukinmatruunan persoonasta - oli aihe melkein mikä tahansa? Niin sinä olet tehnyt täällä jo varmaan kymmeniä kertoja.
*
I
Hyvä kysymys - ihan oikeasti. Olen sitä miettinyt kyllä - joskus ihan 'avustajan' kanssa. Vastaus on periaatteessa yksinkertainen ja ainakin osittain itsekriittinen.

Minun pitäisi vain olla kirjoittamatta tänne yhtään mitään, koska bloginpitäjän (matruunan - lat. huom.) tapa 'nähdä maailma' on niin kerta kaikkiaan toinen kuin omani.

Minua raivostuttaa etenkin se, mitä matruuna pitää oikeassaolemisena, koska minun mielestäni tällainen sanakirja- sekä kaavaviisastelu, jossa luotetaan mittareihin ja tilastomatematiikkaan, ei ole kuin tietämisen yksi, selkeästi rajattu, osa-alue - sikäli kuin meillä ylipäätään voi olla tietoa siinä mielessä kuin jo Platon asiaa suuresti kiistellyssään Thaietetos-dialogissaan pohtii (Platon jättää harkitusti artikuloimatta, mikä hänen kantansa tiedon luonteen ja mahdollisuuden suhteen lopulta on).

Silti matruuna katsoo tietävänsä jotain aivan olennaista tästä maailmasta.

Mutta ei - se ei ole tietoa vaan pelkästään informaatiota, joka saa tiedollisen arvonsa käyttötarkoituksesta, jonka määrää sekä teknologia itse että omat käytännölliset intressimme.

Jos emme voi itse vaikuttaa teknologian kehitykseen läheskään siinä mielessä kuin kuvittelemme vaikuttavamme (teknodeterminismi) ja/tai jos tietomme ja sovellutuksemme ovat subjektiivisesti hyötysidonnaisia tavalla, jota voi pitää lopulta egoististen intressiemme lähes kausaalisena seurauksena, niin paitsi että me emme todellakaan - argumentatiivisesti määritellen - tiedä lopulta mitään, olemme samalla ajamassa itseämme sellaiseen tilaan suhteessa luontoon ja ekosfääriin, että sen lopputulema on paradoksaalisesti lähtökohtiensa eli luonnon vastainen, mikäli oletetaan, että luonto on pyrkii lisääntymiseen ja säilyttämiseen (mikä tietysti on kyseenalainen oletus sekin).

Ylivoimaisessa kyvyssään hallita ympäröivää luontoa, itsekäs geeni ihmisessä lopulta tuhoaa sen mahdollistaneen evoluution peruselementit, tai - jos haluan olla muka optimistisempi - on ihmisen kautta luomassa maailmasta yhä steriileimmistä luonnonsuojelualueista ja yhä kaoottisimmista urbaanislummeista koostuvaa reservaattia tähän universumiin (asia, joka ei tietysti liikuta muuta universumia vähääkään).

Tämän verran seurauksia on sillä tiedolla, johon matruuna niin kovin luottaa.

Valotin asiaa kuitenkin vain yhdestä näkökulmasta. Olennaisinta lienee kuitenkin se, että liikkuessani kyseisessä blogissa, en pysty havaitsemaan todellakaan muuta hengen paloa kuin sen, minkä tämä yksiulotteisen metodinsa (utilitaristinen tekno-empirismi) rajaama ihminen saa oman, toki erinomaisen laaja-alaisen, faktatietämyksensä esittelystä.

Koen olevani väärässä paikassa - jälleen kerran - olkoonkin, että kyseessä lienee jonkinlainen 'obsessio': olen nimittäin mielelläni väärässä paikassa vastoin tahtoani (I prefer not to). Se on minun tapani ajatella ja tuntea kriittisesti.

Olen kuin profeetta, jolla ei ole tarjota kuin huonoja pelastusvaihtoehtoja niille, jotka pitävät maailmaa ikäänkuin ihmiselle valmiiksi annettuna materiaalina, jota hän voi sitten mielin määrin manipuloida innostuen yliarvostamaan teknologista ja 'hyötyanalyyttista' kyvykkyyttään tiedon ja totuuden saavuttamisen välineenä - ellei peräti sen ilmentymänä.

Olen täysin eri mieltä, koska mitään totuutta ei ole, koska mitään ei perimmältään ole (ainakaan sellaisessa mielessä kuin newtonilainen empiristi maailman ajattelee). Silti myönnän pakottomasti (ja contra Derrida), että jotain (kon)tekstin ulkopuolella vaikuttavaa toki on, joskaan en tiedä, mitä se on, vaikka saatankin tuntea sen äärimmäisen syvästi.

Voin toki hyväksyä sen periabstraktin mutta kokeelliseen havaintoon perustuvan kvanttiteoreettisen formuloinnin, että maailma ei ole edes empiirisesti palautettavissa vain yhteen tasoon - on olemassa aina kaksi havainnon tasoa, joissa 'aine'/todellisuus ilmenee. Tieto on peruuttamattomalla tavalla ontologisen eron (cogiton ja havainnon perimmäinen dialektiikka) määräämää, mitä havaintokykymme parallaksisuus juuri ilmentää.

Emme näe maailmaa koskaan yhtenä ja samana, kokonaisena totaliteettina yhdessä havainnossa - emme edes kaikkein tarkimmassa havainnossa - ja nimenomaan emme siinä. Todellisuus splittautuu sisäiseen ja ulkoiseen ontologisessa erossa (tietoisuuden edellytys), ja viimein se ilmenee meille yhtä aikaa 'kahtena' jopa äärimmäisimmässä havainnossa.

Tiedostan kuitenkin, että minun on turha yrittää muuttaa näiden, empirismin ja realismin keskenään mystifioivalla tavalla sekoittaneitten, luupäiden maailmankatsomusta, koska he pystyvät vetoamaan seikkoihin, jotka eivät ole kumottavissa argumentatiivisesti ja/tai empiirisesti.

Joka tapauksessa tästä seuraa asia, jota ko. ihmiset eivät itse ymmärrä. He eivät viime kädessä juuri itse pysty vakuuttamaan erimielistä osapuolta, koska jäävät 'todistuksineen' antropomorfisten ennakko-oletusten tasolle - sekoittaen keskenään sen, mikä viime kädessä on deskriptiivistä faktaa ja mikä metaforis-preskriptiivistä asennnetta, jonka puitteissa faktat saavat faktaluonteensa kussakin diskurssissa.

Näille todistekielipeli-ihmisille kaavamainen todistus on kuin uskon akti. He ovat kuin hieman höynähtänyt filosofi-loogikko, joka rakennettuaan kuukausikaupalla pätevää jumala-todistusta tulee ihmisten ilmoille julistaen, että hän on nyt sen todistanut - Jumalan olemassaolon.

Mutta tämä raukka (kuten matruunakin) ei ymmärrä sitä, ettei pelkkä todistus vielä riitä sen uskon syntymiseen, jota Jumalaan uskomiseen tarvitaan. Ei pelkästä olemisesta tosiaankaan seuraa automaattisesti pitämistä tässäkään tapauksessa.

Niinpä voin vain pudistella päätäni ja ehkä hymyillä tälle ihmiselle hiukan säälivästi. Hän ei selvästikään ole tajunnut olennaisinta vaan yrittää ikäänkuin kuvan/mallin avulla todistaa minulle, että maailma on olemassa ja että se on juuri tällainen.

Juuri tämän vuoksi minä en tule koskaan tietämään. Kuva ei ole yhtä kuin todellisuus - ellei todellisuus sitten voi näyttäytyä ihmiselle kuin 'pelkkänä' kuvana. Olen tässä kohtaa äärimmäisen valinnan edessä: 1) tyhjä - käsitteellisettävissä mutta ei esitettävissä oleva ei-mikään tai 2) kuvan yhtäaikainen transparenssi ja opaakkisuus.

...ajatustauko...

Ja sittenkin - eikö 'kuva' - siis taide - yhä sittenkin voisi ilmentää todellisuuden perimmäistä luonnetta? Ehkä voi, mutta silloin sen tulisi ikäänkuin kadottaa oma artefaktamainen kuvamaisuutensa ja sulautua maailmaan - todellisuuteen. Miten tämä on mahdollista? Aavistan, että se on mahdollista. En kuitenkaan voi oivaltaa miten. Ehkä minun pitäisi olla ajattelematta koko asiaa 'yhteyden' saavuttamiseksi...

II
Minun 'virheeni' voisi nyt sanoa olleen se, että kun olen jo aikaa sitten tajunnut, mikä on edellä esitetty asiaintila matruunan blogissa, niin minun pitäisi valita: joko a) jatkaa keskustelua bloginpitäjän ontologisten, metodisten ja argumentatiivisten määritysten 'alaisuudessa' eli ne hyväksyen, tai b) katkaista keskusteluyhteys välittömästi, koska minun on täysin mahdotonta paitsi tulla ymmärretyksi myöskään esittää mitään olennaista näkökulman muutosta näiden matruunan edellyttämien diskurssiehtojen puitteissa.

Joten mikäs siinä. Virhe oli minun. Taas kerran.

Paljastetakoon vielä tämä: ad hominem-stretegiani on ollut sekä aivan vakava yritys osoittaa matruunan peruslinjan persoonalliset implikaatiot esimerkiksi ja etenkin, mitä islamiin tulee, myös provosoida hänen perusteitaan siinä määrin 'väärästä' ja yllättävästä perspektiivistä, että hän joutuu väen väkisinkin katsomaan itseään ja maailmaa eri perspektiivistä kuin, mihin on maailmakatsomuksellisesti, yksiulotteisine metodeineen sitoutunut.

Silti minun täytynee nyt - taas kerran - myöntää, että olen tässä asiassa tekemisissä 'itseäni suurempien voimien' kanssa ja osata siten kohteliaasti peräytyä, jotten tekisi itseäni tämän enempää naurettavaksi - mikä seikka ei muuten hätkäytä minua pätkääkään - päinvastoin.

Kun yrittää saada ihmiset pohtimaan itseään ja maailmaa todella syvällisesti ja henkilökohtaisesti, heidän psyykeään pitää järkyttää. Heidät pitää saada tolaltaan, jotta he pystyisivät näkemään maailman ja todellisuuden uudella tavalla - hieman eri kulmasta kuin ennen.

En tarkoita, että ihmisen tulisi silloin välttämättä luopua kokonaan aiemmista vakaumuksistaan vaan pelkästään sitä, että hän siis kykenisi näkemään maailman myös toisin. Koska maailma on aina myös toisin.

PS.
On vielä mainittava olennaisen tärkeä asia. Huumorintaju. Jos siinä ei synkkaa, niin kahden ihmisen välinen kommunikaatio lienee aina erittäin vaikeaa millä tasolla tahansa.

Rakkaudesta totuuteen eli tiedollinen varmuus 'ylijäämänä tai lisäarvona'.

Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevi Hotasen päreessä kahleitten laki.
(Kielimafiosolaiset käyvät kahvittelun lomassa epäilemässä lauserakenteitteni arveluttavaa johdonmukaisuutta - viimeksi klo: 21.10)
*
meri kirjoitti
'ihan totta. nyt tiedät jotain varmaa tulevaisuudesta.' (Esko Valtaoja)
*
Siteeraamasi Valtaojan tekstipätkä on tyypillinen esimerkki matemaattisesta havaintoinformaatiosta, jonka tiedemies ymmärtää varmaksi tiedoksi.

Väljästi ottaen eli edellisen Wittgenstein-vaikutteisen, tietoteoreettisen Moore-kritiikin hetkeksi unohtaen näin onkin, mutta tällä kertaa kysyn, mitä merkitystä on sellaisella tiedolla, joka on loogisesti ja kausaalisesti johdettavissa suoraan osistaan ja vice versa redusoitavissa suoraan takaisin matemaattis-havainnollisiin tekijöihinsä - informaatioksi, ja joka ei siten ilmaise tai ilmennä mitään muuta selitystasoa kuin kuvaavan, deskriptiivis-instrumentaalisen ulottuvuuden?

Toisin sanoen (hieman ontuvaa analogiaa käyttääkseni) - jos esimerkiksi kielen kaikki ulottuvuudet ja tasot voitaisiin ilmaista pelkästään kieli- ja lauseopin - siis kaavamaisen syntaksin puitteissa/sapluunassa, niin miksi maailmasta löytyy perin niin vähän kirjailijoiksi kutsuttavia ihmisiä koko populaatioon verrattuna, koska periaatteessahan kaikkien niiden, jotka ovat saaneet tuon opin kielen fundamentaalista' rakenteesta ja 'oikeasta' käytöstä, pitäisi olla kirjailijoita?

Tämä kysymys haluaa epäsuorasti väittää, että jos pelkkä informaatio riittää tekemään jostain deskriptiivisestä määritelmästä tietoa, niin tuolla tiedolla vaikuttaisi olevan 'sisäistä' arvoa vain esimerkiksi Esko Valtaojan kaltaisille, omaan tutkimusalaansa syvästi sitoutuneille ihmisille, jotka ovat intohimoisen kiinnostuneita maailmankaikkeuteen sisältyvistä kosmologisista ongelmista - jopa siinä määrin, että niistä on tullut heille eräänlainen pseudouskonto ja tieteellisestä informaatiosta heidän 'uskontotuuksiensa' kriteereitä?

Miksi suurin osa ihmisistä ei sitten koe kosmologiaa noin syvästi, jos kerran Valtaojan esimerkin 'varmalla tiedolla' on sellaisen itseisarvon status, jonka hän itse kokee siinä tiedollisesti olevan - siis varmuus jostain totuudesta tai ainakin sen eräästä osatekijästä?

Toki on selvää, ettei tällaista, tietyn informaation korottamista tiedolliseen asemaan, jossa sen antamalla varmuudella totuuden kriteerinä on liki uskonnolliseen ilmoitukseen rinnastettava psykologis-eksistentiaalinen merkitys, voi johtaa itse tiedosta vaan sen 'palvojan' psyykkisestä rakenteesta, joka tuossa tiedossa on nähnyt ulottuvuuden - ikäänkuin tunnelin tai pelastusväylän - kohti maailmankaikkeuden ja elämän arvoitusta - selkokielisesti sanottuna kohti elämän eksistentiaalisen tarkoituksen ratkaisua.

Yhtä lailla se, joka on saanut hyvän perusopin kielestä ja sen käytöstä tekee kielestä merkityksellistä ryhtymällä käyttämään sitä oman psyykkisen kykyrakenteensa ilmaisukanavana, jolloin se saa ulottuvuuksia, joita siinä ei syntaksina - eikä edes analyyttisena semantiikkana - alunperin ollut.

Kielestä tulee tällä tavoin deskriptiivisen perustansa transgressoiva ja ylittävä psyykkis-symbolinen metamorfoosi, parallaksinen katse - ikäänkuin ylijäämä, joka ei sisälly enää annettuun faktapohjaansa eli ('doksastiseksi välineeksi' korotetettavaan) analyyttis-deskriptiiviseen informaatioon, vaan joka juuri perustaansa alunperin kuulumattomana mutta sen perenniaalisen 'varmuuden' takaavana merkityslisänä antaa tälle informaatiolle ja 'sapluunatiedolle' (vrt. Heideggerin Gestell, 'Puite') sen ylimääräisen merkityksen, joka niin fundamentaalilla tavalla saa jotkut rakastumaan kosmologisiin kysymyksiin ja tekee joistain kirjailijoita tai intohimoisia kirjallisuuden ystäviä.

Perimmältään kyse on siis informaatioon subjektiivisesti sisällytetystä mutta sitä eksplikoimattomasta esteettis-eettis-uskonnollisesta aspektista ja/tai 'lisäarvosta', jota ei koskaan oleteta ja lausuta ääneen, tai jota ei mitenkään eksplikoida ainakaan luonnontieteissä. Kuitenkin vasta tällainen 'arvonlisä' tekee informaatiosta tietoa totuudesta.
*
Kertausta

Kuten edellä totesin, rinnastukseni syntaksin ja informaation välillä tietysti hieman ontuu muodollisesti, joskin tarkoitukseni on alunperin ollut myös sitä analogiana käyttäen väittää, että se, mitä Valtaoja kutsuu tiedoksi siinä mielessä, että tuo tieto eksaktiudessaan ja varmuudessaan vakuuttaisi meidät omasta itseisarvostaan, on itsessään jotain täysin asiaan ja asiayhteyteen kuulumatonta puhtaan (abstraktin) havainnon, matemaattisen kaavan tai kieliopillisen syntaksin kannalta.

Toisin sanoen - Valtaoja lopultakin tuo itse tähän matemaattiseen informaatioon lisän, joka antaa sille sellaista tiedollista vakuuttavuuta ja varmuutta, joka siltä puuttuu ilman 'skemaattista katsetta ja psykologista perspektiiviä'.

Vielä kerran: jos laskettu fakta ''seuraavaa kertaa saadaan odottaa maaliskuun 27. tai 28. päivään vuonna 224508'', on tietoa siinä merkityksessä, kuin edellä olen kuvannut, niin se ei ole sitä itsensä takia vaan siihen projisoitujen psyykkis-metafyysisten ja eksistentiaalisten odotusten takia, joita sen tutkija sekä tuottaja tai ylipäätään harrastaja kaikkiin äärimmäisen inspiroiviksi kokemiinsa ja maailmankatsomuksellisesti luovuttamattoman tärkeisiin fakta-puitteisiin tiedostamattaan liittää.
*
Edellinen on kirjoitettu ilman, että olisin millään muotoa kyseenalaistanut kosmologisia faktoja tai asettanut Humen lain universaalin pätevyyden kyseenalaiseksi vaan pikemminkin nietzscheläisessä totuuden- ja tieteenkriittisessä hengessä, jonka mukaan jo Platonia sykähdyttänyt rakkaus totuuteen toimii paitsi kaiken metafysiikan myös objektiivisena pidetyn havaintotieteellisen asenteen inspiroijana.

Rakkaudessa totuuteen on kyse uskonnollistyyppisestä, metafyysisestä suhteesta siihen faktaperustaan, joka Valtaojallakin saa tässä varman tiedon likipitäen pyhän statuksen. Ellemme sitten kutsu tuota asennetta vielä modernissa tieteellisessä muodossaankin mystis-maagiseksi.
*
http://users.jyu.fi/~lkakkori/peltsi.html

Eksaktin tiedon huippuosaajat tietoteorian ja ontologisen eron suossa

Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen kahleitten laki.
*
meri kirjoitti
‘kaikki mitä ihminen tänään uskoo ja tajuaa on vasta alkua.’

‘nähtävissä olevassa tulevaisuudessa - ei kuitenkaan omana elinaikanani - kaiki asiat hahmottuvat täysin uudella tavalla, korkeammalla ja laajemmalla tavalla kokonaisuudeksi. nykyiset vääristymät - meinasin sanoa ristiriidat - ovat ohimeneviä.’

Oh no! I prefer not to believe that.
*
ripsa kirjoitti
‘Eli vastaus kysymykseen onko niitä, eli missä kaikki ovat, oli positiivinen. Niitä siis on.’

En saanut mitään tolkkua argumentin formuloinnistasi ripsa. Mistä oikein oli kysymys?

Väitän kuitenkin empiristien charlatan-todistukset tuntien, että tuossa ei itse asiassa todistettu millään tavoin yhtään mitään. Kysymys on nimittäin tiedon mahdollisuudesta ylipäätään. Ei pelkästään jostain metaforisesta viinirypäleestä ja sen todennäköisestä olemassaolon mahdollisuudesta.

Valtaoja luultavasti lekitteli juuri todennäköisyyden mahdollisuudella, mutta minä menen itse asiaan.

Seuraavassa klassinen esimerkki, joka ilmaisee kaiken kokemustiedon perimmäisen ongelmallisuuden.

Nostaessaan kätensä ja väittäessään tietävänsä sen olemassaolon G. E. Moore ei itse asiassa tietämällä tiennyt yhtään mitään, koska hän tiesi jo etukäteen kätensä olevan olemassa.

Tämä fakta oli ikäänkuin determinoitunut hänen tajuntaansa hänen elinvuosiensa aikana. Mutta tällainen performaatio ei ole tietoa vaan itsestäänselvyys, jota ei voi eikä edes ole tarpeen todistaa - ja vielä enemmän: sitä ei edes pidä ryhtyä todistamaan, koska todistaja on jäävi todistettavan suhteen. Hän ikäänkuin tietää liikaa voidakseen olla objektiivinen.

Toki käsi on/oli olemassa, mutta sen olemassaolon todistus välittömän empiirisen näytön kautta on yhtä vähän tietoa kuin Freudin yritys redusoida kaikki näkemämme unet perimmältään libidinaalisten toiveitten epäsuoriksi toteutumiksi (väite, joka toki sisältää totuuden jyväsen).

Toisin sanoen kyseessä on looginen kehä kuten Moorellakin. Tämä on kaiken reduktionismin argumentatiivinen dilemma. Mutta jos nyt sanotte minulle takkiraudan tavoin, että kyseessä ei ole paha kehä, niin minun on pakko ‘antautua’. Pahuuttakin vastaan voi nimittäin taistella, mutta tyhmyyden edessä jopa minä olen voimaton.

Tietoa meillä on vasta sitten, kun todistamisen kriteerit täyttyvät. Ja koska niitä ei koskaan voi absoluuttisesti täyttää (premissien regression ja induktion ongelman vuoksi), ainoa ‘tieto’, jota meillä voi olla, jää aina joko tottumuksen tai arvauksen asteelle.

*
Peittäkääpä te täpö-fanit sen menninkäis-Valtaojan silmät ensin siteellä ja antakaa sille kouraan sitten vaikka muovinen hevosenp…a (HP) ja kysykää: mikä tämä on?

Veikkaanpa, ettei Valtaoja tiedä.

Kysykää kuitenkin seuraavaksi: mikä on tämän materiaalin (HP) olemassaolon todennäköisyys? Jos Valtaoja vastaa ½, niin taputtakaa, sillä hän on vastannut oikein.

Mitä tästä opimme?
*
meri kirjoitti
“sanamuoto i prefer not to sulkee pois kaikki vaihtoehdot ja nielaisee sekä sen minkä se väittää säilyttävänsä että kaiken minkä se torjuu” ( gilles deleuze : bartleby ja sanamuoto )
*
RR
Zizek näyttää The Parallax View’ssa omaksuneen Deleuzen kanssa samantyyppisen kannan Bartlebyn negatiiviseen lausahdukseen. Omaa muotoilua käyttääkseni I prefer not to kieltää jopa kieltämisen, koska mitään kiellettävää ei oikeastaan alunperinkään ole.

I prefer not to palaa alkuperäiseen, ontologiseen tyhjyyteen, josta se on eräänlainen kuolemanviettiin verhoutunut viesti tälle maailmalle, elämälle ja sen ihmisten ‘kriittiselle edistyksellisyydelle’, että on olemassa vain joko valhe (taiteena), ei-mikään (usko, tieto) tai kuolema (sein zum tode/Heidegger). Ja lopulta kuolema sisältää myös kaksi edellistä.

Paradoksaalista kyllä - juuri tässä mielessä - Bartlebyn ei olisi tarvinnut tappaa itseään preferoimalla enemmän kuolemaa kuin ruokaa. Hänellähän ei kirjaimellisesti ollut mitään menetettävänään…vai mitä (hymiö)?
*
Kunpa saisin tuon Deleuzen esseen luettavakseni mahdollisimman pian.

Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun alkuräjähdys on 'todistettu'?

Kirjoitettu kommentiksi ripsalle ja kumppaneille Kalevi Hotasen päreessä Roaska (eriskummaisia persoonallisuuksia).
*
ripsa kirjoitti:
'Mutta meri, kyllä on niin, että esimerkiksi tähtitieteessä vaikuttaisi todella lähenevän, ja siis oikeasti, tuon Suuren Pamauksen selviäminen.'
*
Mitä silloin ja sitten tapahtuu? Minä kerron: ihmisen eksistenssin ja olemisen kannalta ei mitään. On sitten asia erikseen, jos opimme tuon 'keksinnön' myötä taas paremmin manipuloimaan fyysistä maailmaamme.

Teknologiseen 'theosikseen' me varmaankin vielä kerran tulemme tuhoutumaan. Mikä ironia: onko tuhoutumisemme käytännössä sama asia kuin 'jumalallistumisemme'?

Kaikki uskonnot ovat samanarvoisia ja siten ikäänkuin samalla lähtöviivalla. Tosin sellaisia uskontoja, jotka pyrkivät sekoittamaan eksaktia tiedettä dogmaansa ikäänkuin sen pätevöittämiseksi, nimitän taikauskoksi. (Ovatko siis kaikki uskonnot taikauskoa..?)

Nimittäin - väite siitä, että uskonto voisi kehittyä samassa mielessä (tiedon kasautuvuus) kuin tiede, on mieletön - yhtä mieletön kuin väite siitä, että tiede voisi korvata uskonnon.

En aio todistaa teille empiirisesti näitä itsestään selviä asioita. Minulle ne ovat joka tapauksessa yhtä kirkkaita ja selkeitä kuin Jumalan ilmestyminen.
Itse asiassa niitä ei edes voi operationalisoida matemaattisesti tai kokeellisesti, vaikka skientistit, nuo astrologien sukulaissielut niin yrittävätkin tehdä.

'Päättelyni' on siis puhtaasti spekulatiivista Hegelin tapaan.

Mitä näin ollen myös buddhalaisuuteen tulee, en preferoi sitä yhtään enempää muihin uskontoihin nähden. Sitäpaitsi mystiikka on mielestäni 'epäillyttävää', mikäli se ei tunnustaudu avoimesti joko taiteeksi tai 'mielenhäiriöksi'.

Olen tehnyt seuraavan jaottelun:

1) Profeetat ovat 'ideologisia innovaattoreita', 2) mystikot ovat pohjimmiltaan 'taiteilijoita' ja 3) askeetit puolestaan 'kyynikkoja'.

Itseäni pidän askeetti-kyynikkona - ei uskoisi, kun katson peiliin ;/

Televisio ja Internet - Platonin luolan uusimmat versiot

Kirjoitettu kommentiksi Anne Rongaksen päreeseen "Perusopetus jättää tietoyhteiskunnan takapihalle" - Opeblogi.

(Alkuperäiseen versioon on tehty lisäyksiä)
*
Kirjat, liitu ja taulu mullistivat enemmän kuin tietokone, vaikka kieltämättä tästä PC-rakkineesta on ollut olevinaan paljon huvia ja hyötyä minullekin.
Mutta se on suurelta osin pelkkää teknologian, markkinatalouden ja positiivisen ajattelun (tuo pakkoneuroosin ja tekopyhyyden oireyhtymä) manipuloimaa harhaa.

En tiedä yhtään sen enempää kuin ennen tietokonetta ja nettiä. Informaatiota kyllä saa paljon ja nopeasti, mutta siihen se sitten jää.
'Oikea tieto ja viisaus' löytyy - jos lainkaan - muualta ja ilman elektroniikkaa.
*
Sitäpaitsi nykyään pitää oikein opiskella, jotta osaisi käyttää uutta ja uljasta teknologiaa optimaalisesti.
Silti tietoverkot tilttaavat säännöllisen epäsäännöllisesti - mutta liitu ja taulu eivät.
*
Televisio ja netti representoivat nykyajan Platonin luolan häilyviä varjoja, joita me nykyihmiset tuijotamme luullen niitä todellisuudeksi.

Kuten Platonin ajattomassa luolavertauksessa vangit, niin olemme mekin kahleissa. Noitten vankien tavoin emme ajattele, että todellisuus voisi olla mitään muuta kuin, mitä monitorista tulee.

Ja jos joku - mahdollisesti itsenäiseen ajatteluun taipuvainen - väittää nähneensä 'oikean' todellisuuden (Auringon) luolan ulkopuolella, emme usko moista houretta vaan nauramme hänelle ja halveksumme häntä Platonin vankien tapaan.

Elämme siis 'pakkopullan' ja harhan maailmassa - entistä tehokkaammin. Kieltäytyminen informaatioteknologiasta on nimittäin mahdotonta - jopa luostarissa!

Mutta jos jostain olemme vapautuneet tai vapautumassa tämän rakettitekniikan avulla kuten väitetään, niin se on ajatteleminen - ainakin olemisen ajatteleminen heideggerilaiseen tapaan.

'Tiede ei ajattele', tokaisi Heidegger ja lisäsi, että juuri tämä 'ajattelemattomuus' on tieteen olemassaolon ja menestyksen ehto ja edellytys.

Tiede on materiaalis-teknisen hyödyn, elintason kasvun, ikuisen nuoruuden ja onnen etsimisen palveluksessa. Sen pyrkimyksenä on kehittää maailmasta täydellinen kone - eräänlainen Matrix - siis tulevaisuuden 'virtuaaliluola'.

*
Mutta kukapa tällaisia 'atavismeja' tosissaan pohtisi - vain hullu tai idiootti kai (en tarkoita ammattibiologeja)...joku epäajanmukainen filosofi par excellence...ihminen, joka uskaltaa ihan vakavissaan kurkistaa tai jopa jäädä monitorien ulkopuolelle...Pentti Linkola ehkä...

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Allegory_of_the_cave

http://www.peda.net/veraja/centraali/jao/filosof/12/11 (Luolavertaus suomeksi)

www.mlahanas.de/Greeks/PlatosCave.htm.

Kyseenalaisia väitteitä mielestä ja tietoisuudesta

Kommentti kahdelle edellisen päreeni kommentoijalle.
(lisäyksiä klo: 15:50)

anonymous
rane, minuun iski dawkins-virus..en tiedä miten suhteellisuusteoria häneen suhtautuu (vain kolme sivua, please) mutta ongelmani on mieli
mikä on mieli eihän se voi olla sijaitsematta jossain paikassa

aino anonymoys
minä taidan toimia biofysiikalla

RR

Aivot sijaitsevat jossain paikassa. Mieltä et sieltä kuitenkaan löydä, vaikka olisit jumalallisella tietokyvyllä varustettu - vain kasan kudosta.

Voit sanoa, että jos/kun ko. kudos poistetaan, mitään mieltäkään ei enää ole olemassa.

Minä väitän, että on. Mieli on yhtä aikaa jotain konstruoitua/-nutta (kulttuurista) että jotain universaalia (kulttuurista riippumatonta)
(vrt. Aristoteleen universaali järki).
Se ei häviä, vaikka ihminen katoaisi tykkänään (kts. kuitenkin PS).

Väitän jopa, että mieli on evoluution tarkoitus! Olkoonkin, että se saattaa koitua kohtaloksemme.

Mieli tietoisuutena on lähes täydellinen väline maailman/todellisuuden tajuamiseen ja muokkaamisen, mutta koska se on edelleen sidoksissa evoluutioon, joka pyrkii vain geenin kopioitumiseen, olemme ajatuneet samalla tuhon partaalle yksipuolisessa ylivoimaisuudessamme muihin lajeihin nähden.
(Tämä on aika kauhea paradoksi).

Koska emme kuitenkaan enää voi palata takaisin luontoon eli aikaan ennen tietoisuuden/mielen ja kielen kehitystä, meidän pitäisi kehittyä siltä mielen osalta, joka liittyy eettisyyteen ja niin sanottuun kestävään kehitykseen.

Mieli/tietoisuus on siis lähes täydellinen väline, mutta silti se ei kykene hallitsemaan todellisuutta täydellisesti - siten ei myöskään omia biopsyykkisiä taipumuksiaan.

Me emme tiedä, emmekä ehkä koskaan tule tietämään tarpeeksi, koska jo tietämiseen itseensä sisältyy paradoksi, jonka olen 'tietämättäni' ilmaissut alta 20:nä aivan oikein eräässä aforismissani: 'Mitä lähemmäs totuutta pääsen, sitä kauemmas horisontti kaikkoaa.'

Täydellinen reflektiokyky merkitsisi tavallaan kaiken kommunikaation loppumista, koska tässä tilanteessa ihminen tajuaa itsereflektiivisesti oman psykofyysisen/-fysikaalisen perustansa ja -kytköksensä todellisuuteen absoluuttisesti.

Kyseessä ei oikeastaan ole enää mikään 'tilanne'/positio/tila vaan kosmologinen 'Identiteetti' - ei-paikka, ei-tila - eräänlainen ykseys kaiken kanssa: - Plotinoksen Yksi.

Silloin kaikki perspektiivit ja etäisyydet katoavat, koska on löydetty se, mitä etsittiin: - kaiken tapahtumisen ja liikkeen 'läsnäolo', alkuperä ja mahdollinen suunta (determinismi) tai liikkeen säännöttömyyden 'laki' (indeterminismi). Vallitsee hiljaisuus. Kaikki on yhtä kaiken kanssa.

Enää ei ole mitään kysyttävää, koska ei ole mitään puuttuvaa eli/tai ennustamatonta tietoa - ei edes indeterminismin suhteen.

*
Onko tämä mahdollista? Sitä minä en tiedä - vaikken tietysti tietämällä tiedä mitään muutakaan siitä, mitä mielen olemassaolosta väitän. Jos joku haluaa, voi kaikin mokomin kutsua sitä mystiseksi näkemykseksi.

*
Se, että mieli/tietoisuus ei voi olla olemassa ilman aivokudosta, ei tarkoita, että mieli olisi tuo aivokudos.

Joka niin väittää, väittää itse asiassa samalla myös pystyvänsä hoitamaan kaikki ihmisen mentaaliset, esteettiset, eettiset, poliittiset ja ylipäätään kulttuuriset ongelmat neurokirurgialla ja geeniterapialla.

Kuulostaako uskottavalta?

PS. Edelleenkään en silti usko realistisesti mihinkään reaaliseen Jumalaan tai älykkääseen suunnittelijaan vaan siihen, että evoluutiolla on 'taipumus' kohti täydellisyyttä kunkin lajin kohdalla. Ihmisellä se on ollut tietoisuus, mieli ja kieli.

Tuntematon Ihmisluonto puhuu

Kirjoitettu kommentiksi Sipuran ja Kafkaesquen kommentteihin päreessäni "Rakkaus raatelee(?)".
(Lisäyksiä ja tarkennuksia on tehty ja tehdään - klo:18:25)
*
Sipura sanoi...
RR: "Onko minusta tulossa kaikkein höyrähtäneimmän luokan idealisti, joka haluaa kieltää ihmisluonnon realiteetit?"

Pääsit vihdoin ihmisluonnon äärelle. Kyllä se sieltä tulee kun vähän potkii.

*
RR

Mitään ihmisluontoa ei ole olemassakaan, ja vaikka olisi, niin me emme siitä mitään tietäisi.

*
On vain informaatiota, fragmentteja sekä induktiivisia yleistyksiä=todennäköisyyksiä, mutta tämä ei ole tietoa.
Tieto on aina enemmän tai vähemmän konstruoitua - se ei seuraa kausaalisesti kaavalla: kontrolloitu eli samalla jo manipuloitu (sic) havainto + selitys = tieto. Havainnot ovat aina teoriapitoisia.

Lisäys

Havainnon ja teorian välillä on kategorinen katkos, mutta paradoksaalisesti me ymmärrämme tuon katkoksen vasta sitten, kun meillä on käytössämme havaintoa kuvaava - siis havainnon ja ajattelun yhdistävä käsite.
Havainto on toki olemassa ilman sitä ilmaisevaa käsitettä, mutta silloin sen olemassaolo on vailla merkitystä!

Kuten tiedetään kyseessä on kantilainen perusoletus, joka ei tietenkään tarkoita, että havaintoa ilmaisevan käsitteen/merkin ja havaitun välinen suhde olisi mitään muuta kuin arbitraarinen - sattumanvarainen.
(Muista Ferdinand Saussuren lingvistiset periaatteet).

Merkitys ei tietenkään ole irrallaan siitä käytännöstä, 'jota se noudattaa'. Nyt on kuitenkin muistutettava, että käytäntö myöhemmän wittgensteinin mukaan säännön seuraamisena ei ole sama asia kuin esim. Wienin piirin 'tieteellisten filosofien' ja Tractatuksen (nuoren Wittgensteinin) ajatus siitä, että käsitteen merkitys on yhtä kuin sen looginen verifikaatioprosessi.

Merkityksestä tuli W:n kielipeliteorian myötä 'myrkkyä' sekä osittain kantilaisille että etenkin naturalisteille. Mutta Wittgenstein on oikeammassa kuin naturalistit ja kantilaiset...

Merkitykset ovat kehittyviä, historiallisia ja relatiivisia, eikä niitä voi kiinnittää mihinkään metafyysiseen tai naturalistiseen viitekehykseen lopullisesti.

Kiintoisaa on tietenkin pohtia, mitä merkitys itsessään voi merkitä - niin naturalistille kuin transsendentaalifilosofian (Kantin) perilliselle. On selvää, että ei ainakaan ihan samoja asioita.

(Toivon, että kommentoit tätä lihavoitua tekstiä Mika Sipura.)

*
Edellisestä seuraa myös, että kun itse käytän käsitettä ihmisluonto ikäänkuin objektiivisessa mielessä, käytän sitä aina väärin!
Ei voi mitään (Kts PS.)

Kyse ei ole edes tiedollisen kompetenssin vähyydestä tai tyhmyydestämme kuten Feynman sanoisi (asia jota Kemppinen näyttää säännöllisin väliajoin hehkuttavan) vaan siitä, että me olemme itse kielen kautta luoneet tämän ihmisen maailman, ihmisen todellisuuden ja ihmisluonnon sen mukana.

Sanalla sanoen: me olemme valehdelleet helvetin hyvin, koska jotkut valheistamme toimivat mainiosti tässä maailmassa.

(On aivan sama valitseeko totuuden tai valheen maailmassa, josta puuttuu tiedollinen perusta - Jumala, Metafysiikka tai Intuitio - pääasia että valinta toimii käytännössä.
Epätoden ja toden kanssa sillä ei kuitenkaan in the long run ole välttämättä tekemistä.

Se, minkä nyt koemme hyödylliseksi (hyödyllinen selitys on tiedemiehen 'tosi'), saattaa 100 vuoden päästä osoittautua ekologisesti - siis olemassaolomme kannalta - vääräksi valinnaksi.

Naturalistinen pragmatismi yrittää vakavissaan edustaa tätä filosofista kantaa - ikäänkuin kukaan voisi pitää sitä enää muuna kuin luonnontieteen ja taloustieteen melko tarpeettomana 'apulaisena'.
Tiede itse on muuttunut omaksi filosofiakseen.

*
Perimmältään ihminen jotain 'liikaa' - kuin syöpä, joka tuhoaa kaiken minne se meneekin.
Ja jos sitä minulta kysytään niin tässä on ihan tarpeeksi vastausta siihen, mikä on ihmisluonto.

Me olemme kaikki itsekkään geenimme vietävinä, koemme varsin aidon tuntuista onnea 'kopioitumisesta' eli lapsistamme, mutta kaikki tämä on varsin vähäistä mielihyvää verrattuna siihen mielipahaan - tuhoon, jonka olemme saaneet aikaan tässä teknologian 'kivettämässä' maailmassa, puhumattakaan siitä, että vielä joskus tulee hetki, jolloin tämä pieni planeetta tuhoutuu lopullisesti.

Sitä ennen me olemme kuitenkin kuolleet sukupuuttoon oman toimintamme seurauksena.

Ihmisluonto on nerokas ja paha, sillä vaikka miten haluaisimme korottaa itsemme ihmisluonnon ja Luonnon puolustajiksi ja tuntijoiksi, samalla korotamme itsemme myös Luonnon yläpuolelle, - ja se on pahinta laatua oleva hybris.

Anaksagoraan a-peiron (ei- rajaa) eli 'rajaton' ei ole rajattavissa, ja rajauksesta seuraa kosto.

Lopulta Luonto siis ikäänkuin 'kostaa' meidän nerokkaan mutta yksipuolisen toimintamme (todellisuuden rajaamisen) muuttamalla elinolosuhteemme mahdottomiksi.

*
Tähän dilemmaan en näe ratkaisua. Monet, naturalistiset tiedemiehet kyllä näkevät, mutta he ovat usein kuin pikku lapsia tutkimuksineen, tuloksineen, ennusteineen, toiveineen ja uskomuksineen.

Katselin Prima-sarjan Aika-dokumentin ensimmäistä osaa, jossa pohdittiin viimein, josko ihmisen ikää voisi pidentää ties miten paljon.
Sitten tehtiin 'mielipidetutkimusta' ja kyseltiin, miten pitkään ihmiset haluaisivat elää esim. yli 80 ikävuoden - jos haluaisivat.
Vastaajien joukossa oli myös monia ohjelmassa esiintyneitä tutkijoita.

Viimein tuo japanilaissyntyinen sympaattiselta vaikuttanut tiedemies vastasi itse kysymykseen haluaisiko hän elää vaikka 200 vuotiaaksi, ja vastaus oli naivin ykskantaan: miksi en haluaisi?

Jos nyt katsojat luulevat, että myös tuo kommentti perustui tieteelliseen asenteeseen, niin sotku on valmis.

*
Tieteellä ja tieteenteolla on tietyt ehtonsa, joista luopuminen johtaa joko skientismiin, joka on uskonto tai sellaisen auktoriteetin ottoon, joka ei tieteelle kuulu (esim. Richard Dawkinsin alkeellinen ateismivouhotus).

Halullamme elää ikuisesti - toive joka sisältää biologisen jatkuvuuden ja itsesäilytyksen tarpeen ohella erittäin vahvan moraalisen ja ehkä metafyysisen/uskonnollisen asenteen - on tekemistä tieteen kanssa vain siinä mielessä, että tiede voi mahdollistaa meille yhä pitemmän eliniän.
Tiede on siis väline, jolla biologista ja psykologista olemassaoloamme pyritään parantamaan.

Mutta tuo tarve itsessään ei ole naturalisoitavissa täydellisesti, koska se artikuloituu kielellisesti ja kulttuurisesti niin monin tavoin, että sen 100%n redusointi joihinkin biologisiin lainalaisuuksiin sekoittaa pahan kerran toisiinsa muuttuvat kielelliskulttuuriset ja pysyvät naturalistiset syy-seuraussuhteet.

Toki luonnontieteet yrittävät selvittää juuri sitä, mitkä ovat näitä alkuperäisiä ja pysyviä (sikäli kuin ihmisluonto on jotain pysyvää) biofysikaalisia syy-seurauksia ja lainalaisuuksia, mitkä taas kulttuurin mukanaan tuomia - muutoksen tilassa olevia säännönmukaisuuksia, mutta toistan yhä vielä, että (myös) tiede - olkoonkin että perustuu kokeelliseen havainnointiin ja tutkimukseen - tekee tuon erottelun kulttuurista ja tietystä kontekstista - ei jostain ihmeen objektiivis- jumalallisesta Arkhimedeen pisteestä käsin.

Tiede on osa ihmisen kulttuuria mutta ei mikään arvojen perusta: - se on väline hyötyyn ja mielihyvään, ei itse hyödyn ja mielihyvän legitimoija - valtuuttaja.

*
Toisin sanoin.

Ikuisen elämän tarve on pyrkimys, joka punnitaan vain yksilöllisesti, vaikka suurin osa ihmisistä tietysti haluaisi elää niin pitkään kuin mahdollista, jos pysyisi terveenä.

Mutta minun pointtini on tässä jälleen se, että kun tuollaiset auktoroidut luonnontieteilijät pannaan tekemään tiedeohjelmaa, niin pitäisi samalla tehdä erittäin selväksi, missä kohtaa mennään mielipiteen ja spekuloinnin puolelle.

Nyt katsojalle saattoi jäädä vaikutelma, että ohjelmaa juontavan tiedemiehen myöntävä vastaus perustui tieteseen!

Tällä tavoin naturalistinen asenne hivuttautuu 'väärän' auktoritetin voimalla moraalikysymysten ratkaisijan rooliin - rooliin, mihin se ei tieteen periaatteiden mukaan kuulu eikä voi kuulua.

Tiede - etenkään luonnontiede (korostan tätä luonnontieteen suuren 'voittokulun' takia) - ei voi määritellä tai auktoroida moraalilakeja tai arvoja - ne ovat aina politiikan, yhteisön, kulttuurin ja/tai yksittäisen ihmismielen tuotteita, ja jos joku vetoaa luonnontieteeseen sosiaalidarwinismin tai rousseaulaisen 'luontomystiikan' puolesta, hän ei puhu nimenomaan objektiivisena tiedemiehenä, jolle havainnot ovat ikäänkuin valmiita ja välittömästi annettuja (koejärjestely/tutkimusdesign on aina keinotekoinen konstruktio) vaan tietyn kulttuurisen kontekstin ja ihmismielen/ihmiskielen edustajana.

*
Epäasiallinen lopetus.

Kirjoitin varsin schopenhauerilaisessa hengessä. Näin on ihmisvihaajan hyvä aloittaa aamunsa. Vihaamalla oikein saatanallisesti kaikkea.

Nietzsche - tuo terävistä itsensä tuntijoista teräväpäisin (eikä kuitenkaan välttämättä aina rehellisin!) kirjoitti mainiosti, että Schopenhauer ei olisi voinut edes elää ilman naisia ja Hegeliä, joita hän niin kovin rakasti vihata.
Kas tässä se on paljastettu - minunkin 'ihmisluontoni'. Minäkin rakastan 'vihata' joitain asioita. Se virkistää...

*
Loppuun 'kevennys'. Ainoa mitä voimme tehdä enää on joko rukoilla tai kuten Heidegger kirjoitti - laulaa.
'Sua kohti Herrani..!' Titanic uppoaa!

*
PS. Järveläiselle ja filosofeille myönnän avoimesti, että tiedostan kyllä ensimmäiseen virkkeeseen sisältyvien loogisten implikaatioitten määrän ja vaikeuden.

Siten tiedostan myös, että tehdessäni jyrkän eron tieteen ja moraalin välille, tavallaan rikon tuon perusväittämäni logiikkaa vastaan.
Mistä minä voin tietää, mihin tieteen ja moraalin välinen raja tulee vetää, jos en kerran tiedä, mitä (ihmis-) Luonto on?

Mutta jos ryhtyisin kirjoittamaan pitäen jatkuvasti ja tiukasti mielessäni, että tekstin tulee täyttää täysin pitävästi ja pätevästi loogisen konsistenssin vaatimus, en voisi kirjoittaa mitään persoonallista vaan pelkästään noita logiikan häkkyröitä, jotka eivät kerro muuta kuin sen, miten toimii maailma, jonka oletetaan olevan identtinen ja ristiriidaton.

Se maailma ei kuitenkaan ole 'Maailma' vaan loogikkojen konstruktio!

(Vaikka tätäkään en voi tietää ;)