Kysymys, arvoitus, mysteeri

1

Arvoituksen voi ratkaista. Arvoitukselle löytyy aina jonkinlainen järjellisen päättelyn tukema luonnollinen syy. Mysteeri sen sijaan on ratkeamaton dilemma. Mutta miten arvoitus ja mysteeri voidaan erottaa toisistaan. Miten voimme sanoa, että jokin on ratkeamaton arvoitus eli mysteeri? Milloin voimme luopua kysymisestä ja sanoa: se on mysteeri. Eikö meidän tunnustaaksemme, että emme pysty ratkaisemaan jotain arvoitusta, pitäisi tietää, ettei se ole ratkaistavissa? Mutta jos tiedämme, ettei jokin ongelma ole ratkaistavissa, meidän täytyy tietää silloin edes jotain [mutta jotain varsin olennaista] itse mysteeristä. Emmehän voi luopua kysymisestä, vaikka arvoituksen mahdottomuus olisi todistettu tiedollisesti ja/tai kokeellisesti. Voimmeko? Vai paremminkin: pitäisikö meidän luopua silloin?

.

2

Kysymys on ensisijaisesti siitä, miksi kysymme ja toissijaisesti siitä, miten kysymme. Jos evoluutio on ‘luonut’ meidät uteliaina ja ajattelevina olentoina kysymään ja myös mahdollisimman taitavasti ratkaisemaan kysymyksemme, voiko eteemme koskaan tulla mitään sellaista, mitä ei voisi pätevästi ratkaista? Evoluution ‘ihmiseen sisällyttämän paineen ja voiman’ eteenpäin sysäämänä toimiva ihmisluonne kuitenkin pakottaa meitä etsimään parempia ratkaisuja jo pelkästään hengissä selviämisemme ja paremman hyvinvointimme vuoksi. Jos päädymme silti olettamaan, ettei jokin kysymys ja ongelma ole mitenkään ratkaistavissa, meidän olisi luovuttaaksemme opittava tyytymään johonkin jo saavutettuun ratkaisuun, lopetettava sen kysyminen yhtään perustavammin ja itse asiassa unohdettava koko ongelma, koska se on nyt saanut tiedonhankintamahdollisuuksiemme rajoissa ratkaisun, jota emme voi muuksi muuttaa.

.

3

On loogisesti itsensä kumoavia väittämiä, jotka eivät ole arvoituksia vaan paradokseja. Kun sanon: nyt minä valehtelen, niin valehtelenko silloin vai en? Jos väitteeni on totta, en valehtele, jos se taas on valhetta, se on totta. Tällainen itsensä kumoavuus ilmentää kaikkein yksinkertaisimmillaan mahdottomuutta todistaa kielessä yhtään mitään ajautumatta kehäpäättelyyn ja/eli paradokseihin. Kieli on itseensä viittaavaa ja siksi valehtelijan paradoksi toistuu ja ikään kuin uusintaa itseään loputtomiin kaikissa loogisissa todistuksissamme koskien ei ainoastaan dialektista argumentaatiota vaan myös hypoteeseista kokeellisen tieteen havaintojen perusteella tehtyjä induktiivisia yleistyksiä, jotka on teoriatasolla todistettava deduktiivisesti. Ainoa ‘tosi’, tieto, mitä meillä kielellisinä olentoina voi olla, on jotain, mitä ei voi eikä tarvitse todistaa. Se on yhtä aikaa sekä itsestään selvyyttä, uskoa että tervettä järkeä, joka koskee vain tuttuja asioita ja ilmiöitä.

.

4

Silti kysymme. Alusta lähtien ja loppuun asti. Miksi? Uteliaisuutemme ei lopu, vaikka keinomme näyttäisivät loppuvan. Ja kun uteliaisuutta ei voi tyydyttää enää tarkoitusperiimme nähden pätevimmiksi testatuilla keinoilla ja kokeilla, se muuttuu ihmettelyksi, joka on kaiken filosofisen kysymisen alku – ja loppu. Ihmettely sinänsä on jos ei välttämättä mysteeri niin ainakin se ilmaisee uteliaisuuden viimeisen pisteen, jossa ratkaisukeinot loppuvat, mutta uteliaisuus ei. Uteliaisuudella on tässä kaksi vaihtoehtoa: joko siirtää kiinnostuksensa kohde muualle tai muuttua ihmettelyksi. Ihmettely on kaiken uskonnon ja kaiken rationaalisen filosofian lähtökohta. Se on myös mysteerin lähtökohta.

.

5

Pelkästään utelias sen sijaan ei koe olemassaolossa mitään mysteeriä. Kohdatessaan mielestään ratkaisemattoman ongelman utelias empiristi yleensä jossain vaiheessa siirtää kiinnostuksensa muualle, muihin kohteisiin. Koska hänen intellektinsä ‘tyydyttyy’ vain aistien kautta saavutetuista kohteista, se ei voi edes ajatella ei-aistillista [ikään kuin jopa inhimillinen ajattelukin olisi vain ‘aistimista’ = empiristin kategorinen virhe].

.

6

Uskonnollinen ihminen ja filosofi sen sijaan jatkavat kysymistä. Uskonnollinen ihminen ratkaisee kysymisensä loputtomuuden päätymällä Jumalaan ja ryhtymällä palvomaan ‘häntä’. Filosofi sen sijaan ihmettelee loputtomiin. Filosofi voi toki uskoa tai olla uskomatta Jumalaan, mutta siitä huolimatta ja lopultakin juuri sen takia, koska hän ei lopeta ihmettelyään, mysteeri on myös hänelle koko ajan läsnä. Utelias empiristi sen sijaan jatkaa havainnointiaan ja jatkuvaa tiedonkeruutaan eikä ala ihmetellä jotain/mitään loputtomiin vaan etsii uuden vielä ratkaisemattoman kohteen, jolle yrittää löytää tiedonhankintamahdollisuuksiensa rajoissa jos ei varmaa niin ainakin tyydyttävän selityksen.

.

7

Kuitenkin myös havainnoista ‘totuuden’ todisteita etsivä empiirikko voi uskoa klassisen teismin ‘ei-havaittavaan’ Jumalaan, jota/mitä ei voi olettaa ja ymmärtää projektiivisesti eli ihmisenkaltaiseksi ‘suureksi toiseksi’, joka ‘sijaitsee’ kuin mikä tahansa materiaalinen kohde jossain ‘paikallistetussa ajassa’ vaan inhimillisen ajattelun mahdollistavaksi tietoisuuden ja olemassaolon Ykseydeksi. Näin ajatellen Jumala [em. ‘Ykseytenä’] on empiirikolle itsestään selvyys, jota ei tarvitse problematisoida ja joka oletetaan annettuna - uskoipa hän ‘siihen’ Jumalana tai pitipä sitä a-teistisesti ‘luonnollisena asiana’[?]

.

8

Rationaaliselle metafysiikalle Jumala on inhimillisen ajattelun perustana perimmäinen paradoksi, jota ei voi ‘ratkaista’, ja jonka voi määritellä vain tautologiana tai performatiiveilla [rukoukset], metaforilla ja narratiiveilla [*]. Niinpä evankeliumien Jeesuksen Jumala on tosi narratiivisena kuvauksena, ei loogisesti eikä empiirisesti.

.

9

Se, joka uskoo Jeesuksen Jumala/an, uskoo tietyn kertomuksen Jumala/an. Sitä, onko tämä usko ristiriidassa sen Jumalan kanssa, jota Tuomas Akvinolainen pitää olemisen analogiana, pidän kuitenkin outona väitteenä [jonka esim. Luther ja Heidegger esittävät (tosin hyvin erilaista lähtökohdista)]. Jumala ei ole persoona eikä mikään tunteva ‘olio’ siinä mielessä kuin ihminen. Pyhän Kolminaisuuden persoonat ovat pelkästään teologis-metafyysisiä metaforia, jotka hahmottavat evankeliumin jumalakäsitystä teologis-filosofisessa kontekstissa. Joka muuta väittää, on joko ymmärtänyt Jumalan kategorisesti väärin ja ajautuu väistämättä jonkinlaiseen polyteismiin ja antropomorfismiin/antroposentrismiin [kreationismi] tai samaistaa J/jumalan  ei-subjektiiviseen eksistenssiin [Heidegger].

.

10

Jumala-selitykset ja -kuvaukset tyypittyvät hyvinkin erilaisilla tavoilla kohti ‘ratkaisua’, joka ei ole enää puhtaasti empiirinen eikä pelkästään rationaalinen: 1] Jumalan/jumalien ‘lepyttäminen ja lahjominen’: luonnonuskonnot ja polyteismi yleensä, 2] J/jumalaa kohti pyrkiminen [a) Platon: anamnesis: rationalistinen ‘paluu’ alkuperäisiin [‘jumalallisiin’] Ideoihin, b) Aristoteles: teleologia: kehitys kohti täydellistymistä eli täydellistä Hyvää, c) Plotinos: (i) kääntymys kohti kaiken alkua eli Yhtä; (ii) Augustinus, Pseudo-Dionysios: mystinen tie: purgatio, illuminaatio, unio)] tai 3] Jumalan ihmiselle antaman ‘ehdollisen’ lupauksen täyttyminen [kirjan uskonnot: lähtökohtana juutalainen monoteismi: uskonnollinen kultti ja uskonnollinen laki Jumalan lupauksen ‘ehtoina’]. Vaihtoehdot 1 ja 3 ovat lähellä toisiaan, koska juutalainen monoteismi oli ainakin varhaisimmassa vaiheessa monolatriaa [Jahve oli/on yhden kansan oma Jumala, vaikka hänen lakinsa päti kaikkiin ihmisiin] eikä universaali monoteistinen transsendenssi, kuten klassinen teismi asian määrittelee [esim. David Bentley Hart: The Experience of God].

.

11

Sekä tiukan rationaalinen filosofi että empiirisen evidenssin etsijä voi päätyä uskomaan johonkin näistä jumala-käsitysten tyypeistä, jotka eroavat toisistaan merkittävästi, mutta ainakaan rationalisti ei lopeta ihmettelyään, koska hänelle empiirinen evidenssi ei milloinkaan voi tavoittaa Jumalaa eikä mystinen kokemus taas ole ymmärrettävissä järjellisesti. Jumala ei siis ole rationalistille arvoitus, joka joskus jollain tavalla ratkeaa havainnon tai jopa kokemuksen kautta, ymmärrettiinpä tuo ratkaisu sitten mysteeriksi tai ‘tiedoksi’. Ihmettely on filosofille loputon ‘tehtävä’ ja rationaalinen metafyysinen ihmettely on ihmettelyn äärimmäisin ja syvällisin muoto - myös hylomorfisti Aristoteleelle, jonka teleologis-metafyysinen empirismi ja biologismi perustui kuitenkin johdonmukaisella tavalla käytännölliseen järkeen [jonka, kuten järjen yleensä] ensimmäiset peruskategoriat pitää olettaa kategoris-rationaalisesti [joskin pragmaattisesti] tosiksi; niitä ei voi löytää suoraan yksilöolioista vaan ne ovat metafyysisiä postulaatteja, tosin ‘käytännöllisiä’ sellaisia.

.

[*] Performatiivi on sanallinen ‘teko’, esimerkiksi: 'kastan sinut Liisaksi', 'julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi’, mutta myös: 'ajattelen siis olen'.
*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Monolatria

Melankoliasta iloon ja takaisin eli onko uskottava moraali mahdollista ilman tiedollista varmuutta?

Otsikko esittää tämän ‘väsähtäneen keskipäiväisen’ pohdinnan viimeisen ja vastaamatta jääneen kysymyksen.

. 

1

Olemassaolo, jolle edes hetkittäinen ilo ei anna voimaa, on elävää kuolemaa. Se on zombie-tila, josta irtipääseminen on ihmisen luovuuden äärimmäisin koettelemus ja vaarallisin lähde. Se on kuilu, jonne ihminen on aina vaarassa pudota lopullisesti ja josta ylösnouseminen on kuin pelastus ikuisesta helvetistä. Jos inhimillisen olemassaolon ja elämän puolesta voidaan julistaa jotain ilosanomaa [evankeliumia], se ilosanoma on erottamaton luovien ja ilon täyttämien hetkien antamasta toivon tunteesta.

.

2

Spinoza ja Nietzsche ovat kyllä oikeassa korostaessaan ilon tunteen ja elämän mielekkyyden kokemuksen riippuvuutta toisistaan, mutta moraalin kanssa aktiivisilla passioilla ja positiivisilla affekteilla ei edelleenkään ole tiedollisesti juuri mitään tekemistä. Moraali, kantilaisen deontologian lähtökohdista ymmärrettynä, ei voi perustua tiettyihin, hyvinkin perusteltuihin, mutta yhtä kaikki satunnaisiin tuntemuksiin ja taipumuksiin, olivatpa ne sitten miten useasti toistuvia tahansa. Moraali on lähtökohdiltaan normatiivista pakkoa, joka asettaa jopa ihmisen kokeman suurimman ilon rationaalisen päättelyn puitteisiin. Ilosta voi päätellä rajattoman vapauden herättämän mielekkyyden tunteen [joka ihastuttavuudessaan voi olla myös kauhistuttava], mutta rajattomasta vapaudesta, jotta se ei johtaisi rikokseen, tuhoon ja kaaokseen, on pääteltävä Normin välttämättömyys. Muussa tapauksessa ilo ja vapaus kääntyvät itseään vastaan kumoten toteutumisensa mahdollisuudet ja edellytykset.

.

3

Kyseessä on ratkeamaton jännite ja ambivalenssi, kaksi vastakkaiseen suuntaan vetävän inhimillisen ajattelun perustavaa ‘voimaa’. Kyseessä ei ole vain liberalismin ja konservatismin välillä vallitsevaa kiistaa ilmentävä jännite vaan sekä liberalistisen että konservatiivisen etiikan sisäinen ambivalenssi [liberalismin lähtökohtana ovat ensisijaisesti normit (oikeuksina), konservatiiveilla arvot (traditioina)]. Tämän jännitteen purkamiseksi ja sovittamiseksi ‘Suuren Normin’ alaisuuteen tarvitaan arvoja, mutta koska arvot ovat yksittäisten traditioitten tuotetta, ne eivät voi apriori eli ensisijaisesti ja ontologisesti olla perustavia ‘Normin’ ehtoja eivätkä siten pysty sovittamaan/ratkaisemaan ikuista jännitettä suunnattomasta [ei suuntaa] ja rajattomasta [ei rajaa] ilosta kumpuavan negatiivisen vapauden ja sitä välttämättä kontrolloimaan asetettavan ‘Normin’ välillä.

.

4

Arvojen  ja normi/e/n välillä vallitsee ratkeamaton jännite, ambivalenssi ja ‘ontologinen dikotomia’, joka on kuitenkin pakko ottaa ‘kontrolliin’, jotta ihminen itse ja yhteisö, jossa hän elää ei ajautuisi kaaokseen [sillä vaikka anarkismi yksilötasolla on vapauden ensisijainen ja luovuttamaton lähtökohta, niin yhteisötasolla anarkismi toteutuu kontrafinaalisella logiikalla johtaen tyranniaan]. Vasta ‘kontrolliin ottamisen jälkeen’ yksittäisten arvojen ja normien väliselle ristiriidalle voidaan antaa pitäviä ja pitempiaikaisesti pysyviä sisältöjä eli arvoja, joiden puitteissa sitä voidaan ilmentää ja toteuttaa.

.

5

Tiedän, että moni väittää asian olevan päinvastoin: arvot määräävät normit, mutta kun arvot kerran pääsevät rönsyämään ja/tai yksipuolisuudessaan dominomaan, mikään ei niitä pidättele tai pysty enää kontrolloimaan. Kiista on kuitenkin syvemmällä tasolla – arvojen  ja pelkästään yksittäisten normien tavoittamattomissa. Se on päätöksenteon aktuaalisen ongelman ytimessä, niin yksilötasolla kuin poliittisesti ja kulttuurisesti.

.

6

Ihmisestä itsestään on tultava oman ilonsa = vapautensa rajoittaja kategorisen imperatiivin ehdottomuudella. Hänestä on tultava autarkinen itsensä suhteen [itseään hallitseva]. Jos hän ei tähän kykene, tarvitaan ‘Suvereeni’, joka tekee tuon ‘ensimmäisen päätöksen’ hänen puolestaan. Mutta eikö ole parempi, että ihminen itse on oman itsensä ‘suvereeni’ eli hallitsija, jota hänen intohimonsa tottelevat kuin, että joku ulkopuolinen ‘tyranni’ [olipa tämä sitten todellinen tai kuviteltu] tekee sen hänen puolestaan ja usein jopa häntä lainkaan kuulematta?

.

7

Entä mistä pysyvä eli muut normit perustava Normi lopulta tulee ja saadaan? Carl Schmitt sanoo sen ytimekkäästi: Aus einem Nichts –‘ ei mistään’. Mitä tämä merkitsee? Lopultakin sitä, että järki kumoaa tällä tavoin itse itsensä ja mahdollisuutensa legitimoida oman päättelynsä tulokset itsestään käsin. Habermas ei tätä perimmäistä ongelmaa pysty ratkaisemaan [jos kohta hän ei sitä tässä (identiteettifilosofisessa) muodossa enää kysykään], koska mikään kollektiivinen päätösproseduuri ei voi olla täysin neutraali, puolueeton ja objektiivinen.

.

8

Kaikki tämä väsynyt päättely toimii ikään kuin yhden kortin varassa ja myös kaatuu sen mukana. Ensinnäkin se uskoo rationaalisen päättelyn sisällölliseen voimaan [tässä mielessä järjellä on uskon ‘luonne’] ja toiseksi se edellyttää jokaiselta ihmiseltä sellaista rationaalisesti autonomisen päättelyn kykyä ja tasoa, jota mitä ilmeisimmin ei kaikilta kerta kaikkiaan vain löydy. Ihminen ei lopultakaan ole rationaalinen olento, joskin jotkut ihmiset ovat ’rationaalisempia’=vaikutusvaltaisempia kuin toiset. Mutta jos näin on, ei moraalikaan ole rationaalinen vaan [foucault’laisesti] strategisen toiminnan [vallankäytön] projekti. Silloin Nietzsche on sittenkin [ja jälleen kerran] oikeassa - myös sen suhteen, ettei hän [toisin kuin Spinoza] sekoita stoalaisittain aktiivisia passioita [iloa] ja rationaalisuutta toisiinsa. Järki on näin kumonnut itse itsensä. Lopussa on nihilismi. Moraali on makuasia.

.

9

Kärjistäen sanottuna David Bentley Hart hyväksyy Nietzschen tiedon oikeutusta ja totuutta (merkitystä)] koskevan nihilismin [modaalilogiikka sen sijaan pätee myös nihilismiin] ja esteettisen elämyksen ‘eksistentiaalisesti perustavan vaikutuksen’, mutta haluaa ‘laulaa Nietzschen suohon’ ja ‘valitsee’ Jumalan. Jos dialektinen argumentaatio ei johda kuin loputtomaan käsitteelliseen saivarteluun, joka lopulta kumoaa jopa oman perustansa, niin voimme, jos vain koemme henkilökohtaisesti mielekkääksi [mikä ei välttämättä implikoi liberalismia vaan myös eri traditioiden ‘henkilökohtaisuutta’], valita ‘hyvällä älyllisellä omalla tunnolla’ evankeliumeissa kerrotun Jeesuksen ja hänen Jumalansa. Nietzsche itse ei vastustaisi [eikä voisikaan vastustaa, vaikka hän kyllä korostaa älyllisen omantunnon merkitystä - omista lähtökohdistaan käsin] tällaista perustelua: hänhän johdonmukaisesti tunnustaa argumentaatiomme loputtoman tulkinnallisuuden, joka ei ole enää tiedollista vaan ‘makuasia’. Nietzsche ei siis kieltänyt kristinuskon mahdollisuutta nyt ja aina, mutta halusi itse sanoutua siitä irti – loppuaikoinaan jopa ‘fundamentalistisella ehdottomuudella’.

.

Se, joka nyt ateistina etsii Nietzscheltä luottamusta tieteeseen ikään kuin kristinuskon korvaajana tulee kuitenkin pettymään karvaasti. Tiede oli Nietzschelle lopulta sekin vallankäyttöä [ei pelkkä vallan väline vaan nimenomaan vallan ‘luomus’/vrt. Foucault] siinä, missä kaikki muukin tässä maailmassa ja elämässä: itse asiassa tiede on Nietzschelle uusi myyttisen ja siten ‘totalitaarisen’ vallan ilmentymä.

.

Vallan muuttumisesta myös Nietzschellä ja Foucault’lla ajattelun transsendentaaliseksi perustaksi voidaan kyllä väitellä loputtomiin, mutta emme silti [tai pikemminkin tuon loputtomuuden vuoksi] pääse mitenkään ulos vallan ja tiedon yhteen kietoutumisesta ja siten päättelymme kehämäisyydestä, mikä tosiasia pätee tietenkin myös Nietzscheen ja Foucault’hon itseensä. Nietzsche tosin kommentoisi meidän, hänen tiedollisen oikeutuksen tulkinnallisuudesta esittämäänsä, kritiikkiämme, jonka mukaan myös hänen oma tulkintansa on relativistisesti kehäinen: ‘aina vain parempi’ (= kaikki on ‘vain’ tulkintaa)].

.

10

Tämä teksti alkoi yrityksestä välttää melankolian ajautumista masennuksen kuiluun, yrityksestä kokea iloa, joka nostaa ihmisen edes hetkeksi melankolian ‘yläpuolelle’, ellei peräti melankolian ‘tuolle puolen’. Siihen se myös palaa, vain ilon suomaa toivoa odottaen ja etsien: vailla järkeä, vailla moraalia, vailla rajoituksia - kohti taivasta ja ikuisuutta, kohti ‘olemattomuuden harmoniaa’, joka on perimmäisen ‘kaipauksemme’ todellinen kohde ja Jumala [jos joku sellaista termiä haluaa käyttää].

.

http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt

http://fi.wikipedia.org/wiki/Modaalilogiikka

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche

http://fi.wikipedia.org/wiki/Deontologia

http://en.wikipedia.org/wiki/Deontological_ethics

Metafyysinen ‘perversio’

Onko ikuisuuden ja äärettömyyden [infiniittisyyden] metafyysis-filosofinen pohdiskelu ‘perverssiä’? Kyllä. Se on biologisen ja sosiaalisen evoluutiomme kannalta yksi kaikkein perversseimpiä ‘paheita’, koska se on [ainakin tieteellisesti] hyödytöntä eikä johda kuin mahdottomaan. Samalla se kuitenkin tekee ihmisestä ihmisen irrottaessaan hänen tajuntansa luonnon kausaalisesta determinismistä, johon kaikki muu elollinen ja eloton on erottamattomasti sidottu. - - Metafyysisesti ‘mahdotonta’ voi vain joko 1] ajatella, kuten eräät [mutta vain harvat] filosofit yhä vieläkin tekevät, 2] ratkaista se uskomalla Jumalaan tai 3] ryhtymällä etsimään kokeellis-empiirisesti havaintoa, joka voisi olla ‘mahdottoman’ fysikaalis-kausaalinen ‘syy’ ja yrittämällä tehdä se tällä tavoin ‘mahdolliseksi’ aistihavainnolle. En ota kantaa siihen, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta on se kaikkein perverssein tai ainakin naurettavin.

*

http://www.hs.fi/fingerpori/

Hämärää, sanoi Dawkins, filosofiasta

Katsoin eilen illalla dokumenttia ‘Uskonnottomat’ evoluutiobiologi Richard Dawkinsin ja fyysikko Lawrence  Kraussin esiintymisistä ateismin sanansaattajina eri puolella maailmaa. En osaa sanoa tunsinko enemmän inhoa, sääliä vai huvittuneisuutta yrittäessäni löytää heidän kommenteistaan edes yhtä relevanttia pointtia itse asiasta eli siitä, mitä uskonto perimmältään tarkoittaa ja merkitsee. Heille kaikki eksistentiaalis-tyyppiset tai filosofis-metafyysiset [tietoteoria, ontologia, semantiikka] kysymykset ovat fysikaalisia ja biologisia eli vain ja ainoastaan luonnontieteellisiä ongelmia, jotka voidaan palauttaa luonnontieteellisten ongelmanasettelujen piiriin ja myös joihin myös voidaan vastata luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksilla. Joko he eivät ymmärrä metafysiikkaa tai ylipäätään filosofisia kysymyksenasetteluja tai eivät edes halua ottaa niitä vakavasti ja perehtyä niihin. Luultavasti kumpaakin.

.

Tällaisesta lähtötilanteesta seuraa, että kommunikaatio uusateisti-luonnontieteilijöiden ja teologien välillä tyssää jo miltei alkuunsa. Luonnontiede ei etsi vastausta olemassaolon ongelmaan eksistentiaalisessa mielessä vaan rajaa tutkimuksen jostain ilmiöstä tehtyyn havaintoon ja tästä havainnosta löydettävien syy-yhteyksien mahdollisten säännönmukaisuuksien todentamiseen. Kun uusateisti-luonnontieteilijä väittää, että saatuaan tilastollisesti luotettavan vastauksen tutkimiensa ilmiöiden syy-yhteyksistä, hän tulee samalla vastanneeksi myös elämän perimmäiseen eli olemassaolon ja tietoisuuden suhteen ongelmaan, hän tekee ajattelussaan karkean kategorisen virheen, joka on 1] ristiriidassa hänen metodisten periaatteidensa kanssa, 2] ilmentää noiden periaatteiden rikkomisesta johtuen pyrkimystä käyttää tieteellistä tutkimusta avoimesti ideologisen vallankäytön välineenä ja uskonnon elämänkatsomuksellisena korvikkeena, vaikka uskonto perimmältään [ainakin siten kuin David Bentley Hart loistavassa kirjassaan ‘The Experience of God’  Jumalan ja uskonnon määrittää] pyrkii antamaan vastauksen ontologisesti täysin erityyppiseen ongelmaan kuin, mihin eksakti kokeellis-empiirinen tiede etsii ja ylipäätään edes voi etsiä vastausta.

.

Nietzsche ja Foucault sekä Adorno ja Horkheimer [Valistuksen dialektiikka] saattavatkin olla aivan oikeassa. Valistuksen eli [välineellisen] järjen tieteellinen projekti on lopultakin [itse asiassa jo alunperin] tieteen auktoriteettiin naamioitunut, välineestä päämäärärationaaliseksi muuttunut ideologisen hallinnan ja vallankäytön ei siis ainoastaan väline vaan jo itsessään ideologisen mantran merkitykset ja käytön omaksunut poliittis-uskonnollinen oppi, dogmi ja auktoriteetti. Dawkinsin ja uusateistien pyrkimyksenä on propagoida ja ‘psykologisoida’ luonnontiede tärkeimmäksi ja vaikuttavimmaksi osaksi ihmisten maailmankatsomusta, ihmiskäsitystä ja eettistä itseymmärrystä.

.

Mutta hiukkasten liike tai evoluution kehitys ei ole elämän tarkoitus vaan pelkästään kuvaus siitä, miten aine, energia ja elämä muuttuvat ja ‘liikkuvat’. Ne eivät itsessään kerro mitään olemassaolosta tai elämän tarkoituksesta, eivät suoraan edes tietoisuudesta. Ne ovat eksakteimmillaan [tosina kuvauksina] triviaalia, itsestään selvää informaatiota eivätkä yhtään mitään sen enempää tai vähempää. Ne eivät muutu maailmankatsomuksiksi tai moraalisiksi periaatteiksi ilman ihmisen niihin projisoimaa ‘propagandaa’ eli tulkinta- ja valtapyrkimyksiä.

.

Niinpä kausaalinen ‘siirtymä’ 1] geenissä kausaalisesti [‘automaattisesti’] vaikuttavasta, siihen itseensä sisältyvän informaation toistamisesta tai kopioitumisesta, 2] geenin [‘tarpeeksi’ kehittynyt geenirypäs/genomi ymmärrettynä ihmiseksi] ‘itsekkääseen’ [intentionaaliseen] pyrkimykseen vahvistaa itseensä sisältyviä moraalisia ja poliittisia intressejä, on loogisesti virheellinen oletus – ainakin, mikäli pidetään kiinni naturalismin perusperiaatteesta, jonka mukaan luonnontiede tutkii ainoastaan kausaalisesti tosia tapahtumia. Kausaalisesta kuvauksesta ei voi kausaalisen todistusketjun puitteissa siirtyä puhumaan sen intentionaalisesta tavoitteellisuudesta ilman, että ‘hypätään’ päättelyssä analogiselle [symbolit, metaforat] tasolle, jota kausaalisen tapahtumaan ja kuvaukseen ei edes voi sisältyä ilman, että tuodaan eksaktiin kuvaukseen siihen kuulumaton looginen taso.

.

Evoluutiobiologit esimerkiksi sekoittavat funktionaalisiin selitysmalleihinsa [esim. ‘kelpoisuus’ luonnonvalinnan perusperiaatteena] käänteistä teleologiaa, jonka mukaan luonto ei ‘valitse väärin’ kelpoisimpien yksilöiden pystyessä jatkamaan sukuaan vähemmän kelpoisiin verrattuna. Mutta luonto ei valitse myöskään ‘oikein’ tai ‘itsekkäästi’. Evoluutio on triviaali tapahtuma – sattumanvarainen ja usein yllättäväkin, monien muuttujien tulos, jolla ei ole päämäärää [ellei luonnon tulkitsija sitten ole fundamentalisti-uskovainen tai Aristoteleen metafyysisen biologismin kannattaja (entelekheia)].

.

Mutta edes tätä, logiikan ja tieteen teorian alkeisiin kuuluvaa ehtoa, ei Dawkins kumppaneineen noudata johdonmukaisesti. Sen sijaan Dawkins jopa väittää, että yrittäessään selkiyttää asioita, filosofit vain hämärtävät niitä. Niinpä juuri, ainakin hänen itsensä kannalta, sillä hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä, ettei evoluutioteorialla voi kumota uskonnollisia maailmankatsomuksia, koska evoluutioteoria ja uskonto pyrkivät vastaamaan ontologisesti aivan erilaiseen peruskysymykseen elämästä ja olemassaolosta. Miten hän siis voisi ymmärtää edes filosofin jos ei vaatimusta niin rationaalista toivetta noudattaa loogisesti johdonmukaisen käsitteellisen argumentaation ehtoja eikä tehdä militanttiin ja fundamentalistiseen tyyliin propangandaa luonnontieteen puolesta suhteessa kaikkiin elämisen ja olemisen asioihin [toki tämä kritiikki pätee kaikenlaisiin fundamentalisteihin].

.

Kommunikaatio uusateistien kanssa on – ei ainoastaan argumentaation ehtoja ymmärtävälle, sivistyneemmällekin teologille [fundamentalistit ovat oma lukunsa] vaan myös perusasiat osaavalle filosofille melkein mahdoton tehtävä. Communication failed. Herää kysymys, kuka tässä loppujen lopuksi on se ‘pahin’ fundamentalisti. Filosofi se ei ainakaan ole. Filosofeja voi kyllä ajoittain perustellustikin syyttää käsitesaivartelusta, mutta parhaimmillaan he ovat niitä, jotka ainakin yrittävät olla paitsi tiedollisesti että semanttisesti tarkkoja mutta myös niitä, jotka pyrkivät samalla aidosti tekemään yleiskatsausta kulloinkin käytävästä laajemmasta keskustelusta. Tähän eivät uskonnolliset fundamentalistit eivätkä luonnontieteelliset tutkijat lähtökohdistaan johtuen edes voi pyrkiä – ensin mainitut uskonsa, jälkimmäiset metodisten sitoumustensa vuoksi.

*

http://areena.yle.fi/tv/2159743 - - [tämä dokumentti on lajissaan mitä pinnallisinta amerikkalaista henkilöpalvontaa, ja itse asian syvällisempi pohdinta jää lähes olemattoman ohueksi johtuen tietysti pääosin kuvattaviensa filosofisesta typeryydestä; lievemmin en osaa asiaa sanoa].
*

http://en.wikipedia.org/wiki/Potentiality_and_actuality#Entelechy_or_entelechia

Punavihreän liberalismin hölmöilyt osa x

HYVÄNTAHTOISET HÖLMÖT

 

HS.fi 22.2.2014 8:43

 

Arno Kotro

. 

Heille pitää antaa anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.
Tarkoitan niitä uskonnottomia punavihreitä, jotka haluavat luopua elämänkatsomustiedon ja eri uskontojen opetuksesta ja korvata ne yhdellä yhteisellä oppiaineella, jossa esiteltäisiin eri uskontoja.
Kouluihin saatiin viimein 1980-luvulla kovan väännön jälkeen uskonnoista riippumaton katsomusaine, elämänkatsomustieto.
Se oli loistojuttu, koska elämänkatsomustiedossa pähkäillään kysymyksiä, jotka ovat nuorille kaikkein tärkeimpiä: mihin elämänhallinta perustuu, mikä tekee minusta sen mikä olen, millaiseen tietoon voi luottaa, mitä on seksuaalinen tasa-arvo, millaiset aatteet ja arvot ovat nyt nousussa, miten Facebook vaikuttaa maailmankuvaamme. . .
Nyt sitten juuri uskonnottomien tavoitteena on teurastaa tuo mainio oppiaine ja käytännössä vääntää sisällöt taas uskonnollisiksi. Melkoista takapakkia siis.
Kun ottaa huomioon opettajien virkarakenteen ja kirkon vallan, on selvää, että yhteisestä katsomusaineesta tulisi uskontolähtöinen. Se olisi pöhköä, koska uskonnot näyttelevät katsomuskysymyksissä vain vähäistä osaa rivisuomalaiselle.
Mikä ihme siinä on, että maailmankatsomuksellisia teemoja lähestytään niin kahvipöytäkeskusteluissa kuin virallisissa arvokyselyissä enimmäkseen uskonnottomasti, mutta kun mennään koulun ovesta sisään, ruvetaan puhumaan uskonnoista?
Jos tunnilla pohditaan vaikka sitä, mikä on ihminen, lähestymistapoja löytyy paljon: Mitä meille opettaa ihmisestä biologia, historia, filosofia ja psykologia? Entä millaisia ihmiskuvia tarjoavat elokuvat, rocklyriikka, mainokset, uutiset?
Mukaan tarvitaan tietysti myös uskonnolliset näkökulmat, mutta ne eivät ole koko juttu. Ne ovat vain pieni osa.
Myönnetään. Nykysysteemi on ajautumassa umpikujaan, koska omaa opetusta vaativia uskonnollisia ryhmiä on niin paljon.
Ja olipa järjestely mikä tahansa, on tärkeää, että opiskelijat saavat riittävät perustiedot suurista uskonnoista.
Jospa säilyttäisimme uskonnon ja elämänkatsomustiedon omina oppiaineina, mutta yhdistäisimme eri uskontojen opetuksen yhteiseksi uskontotiedoksi, ja kaikkien pitäisi opiskella kumpaakin?
.
Arno Kotro hs.ihmiset@hs.fi
Kirjoittaja on lukion opettaja.
*
http://www.hs.fi/ihmiset/Hyv%C3%A4ntahtoiset+h%C3%B6lm%C3%B6t/a1392969013262?ref=hs-hitaat-e-1
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arno_Kotro

Luonnollinen laki ja ateismi

Kommentti Ironmistressin kommenttiin hänen päreessään ‘Armoton armomurha, osa III’.

.

‘[Anonyymi]: Ei ateismista tietenkään seuraa mikään luonnonvalinnan ja vahvimmanoikeuden ihannointi. - - [IM]:- Ateisti, joka ei niitä kondonoi, elää itsepetoksessa.’

*

On olemassa sellainen jo kauan ennen kristinuskoa tunnettu uskomus ja periaate, jonka mukaan rationaalinen päättely voi ymmärtää luonnollisen lain olemuksen, jota se myös pystyy itsenäisesti noudattamaan ilman suoraa sitoutumista uskontoon.

.

Miksi IM ei ainoastaan unohda tätä historiallista, eettistä ja juridista tosiasiaa vaan [annan itselleni luvan päätellä ja väittää näin] miltei hysteeris-paranoidisesti demonisoi luonnonoikeuden ajatuksen - ainakin silloin, kun luonnollisen lain lähtökohdaksi ei oleteta uskonnollista auktoriteettia - olettaen sen johtavan jopa kausaalisella välttämättömyydellä ateismiin - kaiken lisäksi ateismin aggressiivis-ideologisiin eli sosiaalidarwinistiseen, kommunistiseen ja arvoliberalistiseen versioon?

. 

Mielestäni tällainen tulkintapa, paitsi että se on tosiasioita poleemisen yksipuolisesti tulkitseva ellei vääristävä, kertoo jälleen vähintään yhtä paljon tulkitsijan omista kuin tulkittavienkin ongelmista. Mutta projektio [tässä projektiivinen identifikaatio] ei koskaan voi olla pätevä lähtökohta argumentille – päinvastoin. Psykologisesti se toki saattaa herättää etenkin niiden huomion, jotka ovat kiinnostuneita merkillisistä luonteista: tarkoitan lähinnä mediaa, kirjailijoita sekä tietenkin psykiatreja. Filosofit kuitenkin kavahtavat tällaista ihmistä ja pitävät häneen itselleen sopivaa etäisyyttä.

.....

Platon sanoi, että kyynikko Diogenes oli hulluksi tullut Sokrates. Onko Ironmistress sitten hulluksi tullut juutalais-buddhalainen gnostikko, mikä on jo itsessään kontradiktio, ilman hulluuttakin: vai löytääkö joku järkeä ja johdonmukaisuutta siitä, että buddhalainen voisi edustaa nationalistista arvokonservatismia? Hm. Jos tämä yhdistelmä kuitenkin on perusteltavissa, se ei minun mielestäni kerro ainakaan buddhalaisista kovin hyvää.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luonnonoikeus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Projektiivinen_identifikaatio

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/10/armoton-armomurha-osa-iii.html

Bongattuja paloja

Löysin Ironmistressin päreestä ‘Jos liberaalit ovat älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä, osa II’ mainion biovalistushengellisen kommentin, joka käsittelee miesten seksuaalisuutta. Kyseessä on sen verran opettavainen tietoisku, että siteeraan sitä täällä omassa kaksiossani. Kommentin kirjoittaja on ilmeisen mielenkiintoinen, syvällinen ja sisimmältään erittäin vakavahenkinen ihminen ;\].
.

Kalle Tarwinen said... 

. 

Evoluutio-Biologian Suuressa Kirjassa [EVLUT-Kirja] lukee, että uroksen on saatava naaras kiimaan ja myös pidettävä se kiimassa niin kauan, kunnes parittelu onnistuu. Jos naaras ei ole kiimassa, on uroksen lähes mahdoton paritella sen kanssa. Raiskaus ei siis onnistu ‘oikeassa’ eläinmaailmassa ainakaan kovin helposti. Toisin on tosiaan meidän poloisten urosihmiseläinten laita. Koska olemme ajoittaisesti kykenemättömiä hillitsemään ylettömiä fantasiaseksuaalisia yllykkeitämme autoeroottisilla halulihaspäästöillä, saatamme vastoin EVLUT-Kirjan maksiimeja päätyä raiskaamaan naaraita, jos emme saa, mitä haluamme. Mikä pahinta – jos naaraat eivät suostu tai parittelevat kilpailevan uroksen kanssa, uhkaa kiihkeimpien ja kiivaimpien urosten paritteluturhautumiskynnys [Paarungfrustrazionschwelle] ylittyä ja he jopa tappavat himoissaan sekä haluamiaan naaraita että kilpailevia uroksia. Juuri tämänkaltaisesta rivaliteetti-tragediasta nousee evoluutio-seksologisen lisääntymis-uskonnon kirkko kuin muinainen Peenis-lintu raunioista pyrkien saattamaan evoluutio-funktiossa tapahtuneen virhetoiminnon takaisin luontoäidin jos ei aina täysin harmoniseen niin ainakin hillityn hormoniseen kiertokulkuun. EVLUT-kirkosta lisää tulevassa väittelykirjassani.
.
Kalle Tarwinen – praktisen evoluutio-seksologian ja luonnollisten lisääntymis-uskontojen Maisteri

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin_18.html

Keskeneräisiä kommentteja teologiasta

‘We’re on fire. We may not know it but we’re on fire, and we have to put that fire out. We’re burning with desire. We’re burning with craving. Everything about us is out of control.’ [Buddha].
*

The Waste Land, III The Fire Sermon (loppusäe)

To Carthage then I came
Burning burning burning burning
O Lord Thou pluckest me out
O Lord Thou pluckest
 
burning

*

T.S. Eliot siteeraa Augustinusta Buddhan Tulisaarna otsikkonaan: 'Oi Herra, sinä tempaat tulesta.' [Autio maa].

.
I

Kommenttiluonnoksia Ironmistressin päreeseen Kalvinismin seitsemän ongelmaa:

1

Olen kirjoitellut itselleni kommenttiluonnoksia käydystä keskustelusta - en niinkään Ironmistressin käsityksestä kalvinistien Jumalasta, joka todella on sadisti ainakin/mm. predestinaatio-opin perusteella [josta emme voi tietämällä mitään tietää], jos nyt välttämättä halutaan kuvata Jumalaa inhimillisillä ominaisuuksilla [mutta mitä muuta on Jobinkaan kirjan Jumala kuin ihmisellä leikittelevä sadisti, hirveä Isä/Äiti, josta lapsi ei kuitenkaan voi luopua, koska silloin hän jäisi täysin yksin maailmassa].

*

Anonymous ja HepOnen[?] kirjoittavat mielestäni täyttä asiaa mitä esim. pelastuksen ja valinnan sekä predestinaation problematiikkaan tulee. Predestinaatio on paljon älyllistä sotkua ja turhaa väittelyä aiheuttava näennäisongelma, jolla on turha riivata itseään. Jos pelastus on ennalta määrätty joko periaatteella a] jotkut pelastuvat [myöhempi Augustinus ja kalvinismi] tai b] kaikki pelastuvat [nykyään liberalistinen teologia], niin on aivan sama, mitä teen ja sillä siisti, koska tuomio on jo julistettu [niinpä kalvinistien menestyksen teologia on (sinänsä lamaannuttavan) predestinaatio-opin kavaltamista]. 
.

Ennalta määräämisessä ihmisen moraaliselta vastuulta katoaa motiivi ja insentiivi. Asiasta ei kannata keskustella enempää, ellei sitten aleta Raamatun lauseisiin vedoten käydä retoris-hermeneuttista saivartelupeliä [joka on lopulta tarkoitus itsessään ja jonka katoaa historiallisen tulkinta-relativismin hämäryyteen], koska vapaan ratkaisuvallan ja ennaltamääräämisen ongelmat eivät ratkea loogisesti, ellei valinnanvapauden ja predestinaation käsitteellisiä kriteereitä höllennetä niin pitkälle, että melkein ‘kaikki käy’, mikä ei tietenkään ole enää teologiaa vaan lähinnä postmodernia politiikkaa.

*

Se, mitä Raamattu itsessään sanoo Jumalasta, ei sovellu suoraan suoraan tähän päivään, mutta silti tietty teologian peruslogiikka säilyy niin kauan kuin kristinuskoa voidaan vakavasti ottaen [dogmaattisesti] kristinuskoksi nimittää. Mutta jo reformaatio ajautui niin suureen hajaannukseen ja eroon vanhasta kirkosta, ettei sitä varsinkaan modernistisen maallistumisen jälkeen aina viitsisi kirkoksi tai edes kristinuskoksi nimittää. Kun instituution auktoriteetti katoaa, se menettää lopullisesti myös uskottavuutensa.

*

Pelastuksen ja valinnan ongelmaa pitää pohtia erikseen. Avainterm[e]iksi olen siihen ajatellut syyntakeettomuuteen asti luokiteltavaa intohimoista epävarmuutta, joka ajaa ihmisen joko halujensa orjaksi [esim. Augustinus ennen lopullista kääntymistään] ja/tai desperadoksi, joka maailmaan [ehkä jopa elämään] pettyneenä hylkää kaikki lopulliset ratkaisut, joita uskonnollis-metafyysiset markkinat ovat tarjoamassa olemassaolon mielekkyyden takaamiseksi.
.

Augustinus kääntyi/’käännettiin’ [‘ Oi Herra, Sinä tempaat tulesta’] kristinuskoon, mutta Räsänen tuskin kääntyy. Miksi? Vastaukseksi tarjoan jälleen Ivan Karamazovin logiikkaa: en halua pelastua, jos Jumala samalla sallii pienen lapsen tahallisen kidutuksen ja kuoleman. Ivan ikään kuin heittää ‘pelastuspallon’ takaisin Jumalalle, mikä merkitsee, että pelastuksen ‘ehdot’ on arvioitava moraalisesti uudelleen myös Pelastajan/Luojan näkökulmasta käsin.

Luoja ei siis ole kaikkivaltias,-tietävä tai –hyvä. Itse asiassa Hän on yhtä paljon ihmisen luomus kuin modernin fysiikan matemaattis-tutkimukselliset metodit/välineet, joilla ymmärrämme todellisuutta, ovat ihmisen innovaatioita. Tästä seuraa, että myös moraali on viime kädessä ihmisen ymmärryksen luomus samassa merkityksessä kuin Kantin kategorinen imperatiivi on analoginen luonnonlakien kanssa. On sitten toinen asia, miksi luonnonlait pätevät aina, mutta ihmisen moraaliset käytännöt vaihtelevat kulttuureittain.

*

Jumalan olisi ollut turhaa luoda itsensä kanssa identtinen olio, koska silloin hän ei oikeastaan olisi luonut ihmistä lainkaan. Piti siis luoda olio, joka voi arvioida omaa eksistentiaalista tilannettaan suhteellisen itsenäisesti ja siten myös kieltäytyä ja kääntyä pois Jumalasta. Ilman tätä mahdollisuutta teologia olisi pelkkää toistoa [mitä se liturgiana tietysti onkin varsinkin itäisessä kirkossa] ja/tai kaikki-pelastuvat-sanahelinää [moraalirelativistinen liberaaliteologia], jossa perusongelma on kuin onkin vapaaksi arvioidun tahdon olemassaolo, koska liberaali ei voi kieltää tahtoa ja silti hänen pelastus-utopiansa toteutumisen kannalta subjektiivisen tahdon merkitys on de facto tarpeeton, koska kaikki pelastuvat [yhtä tarpeeton se on kalvinismissa, jossa pelastuvat on valittu jo etukäteen eli vetoaminen menestykseen ei ole muuta kuin peräti röyhkeää hybristä – itse asiassa kuolemansynti dogmin kannalta]. 
.

Niin itäisen mystiikan kuin yltiöliberaalisen teologian ajatus kaikkien pelastumisesta [myöhempi Augustinus ja kalvinismi sijoittuvat ikään kuin näiden kahden väliin] edellyttää kärjistetysti sanottuna vapaan tahdon ja subjektin mitätöimistä/katoamista. Itäisen teologian kulttuuriantropologinen ja kielellis-ontologinen perinne juontuu Aasiasta, jossa monista kielistä puuttuu suoraan subjektia merkitsevä sana [teon subjekti ilmenee/ilmaistaan kiertoilmaisuilla ja lauseyhteyden avulla]. Läntisen liberaaliteologian soteriologinen eetos sen sijaan on a] maallistuneen protestanttisen perinteen, b] humanistisen poliittisen liberalismin ja ] romanttisen maailmankatsomuksen hybridi.
.

Kyseessä on entisten viherhippien eli nykyisen oikeistokeskiluokan tapa- ja nimikristillinen versio universaalista [seksuaalisen ym.] vapautumisen itämaisesta meditaatio-kultista, joka on vuosien mittaan sulautunut menestyksen teologiaan [eikö tämä ole jo pikemminkin silkkaa synkretismiä kuin ‘alkuperäistä’ kristinuskoa? [ks. David Bentey Hart: Religion in America: Ancient and Modern].

*

Abrogaatio-oppi merkitsee lopulta samaa kuin postmoderni relativismin periaate ‘anything goes’ [Feyerabend tosin tarkoitti sloganillaan tieteellisiin innovaatioihin johtavien metodien pluralismia, ei niinkään eettistä relativismia], koska siinä opin annetaan muuttua muotien, poliittisten suhdanteiden [ehkä jopa pörssikurssien] ja ties millaisten mentaalis-kulttuuristen oikkujen vaikutuksesta pragmaattisesti ‘soveliaampaan’ suuntaan. Mutta abrogaatio-periaatteen voi perustellusti sanoa myös noudattavan predestinaatio-opin sisäistä logiikkaa. Kun pelastus ja kadotus on ennalta määrätty, on ihan sama, mitä ihminen tekee – teki hän sen sitten lähimmäisilleen, itselleen tai kristinuskon dogmatiikalle. Abrogaatio-oppi on poliittista teologiaa, joka elää pelkästään teologis-kulttuurisia markkina- ja valtasuhdanteita ennakoiden ja niihin reagoiden [esim. J. S. Spong]. 
.

2

'että Jumalan empatian puute on aika ilmeistä ja toisaalta voitaisiin sanoa, että Jumala kärsii laaja-alaiseen kehityshäiriöön kuuluvasta asperger oireyhtymästä (Jumalalla on kyllä riittävästi voimaa, mutta kyky ymmärtää ja kommunikoida kypsästi puuttuu). Jumala ei siis välttämättä olisi paha ja ilkeä sinänsä, vaan sellainen kuin kaikkivaltiuden ja asperger oireyhtymän kombinaatiolla varustettu persoona voisi olla.'
.

Onko hellenistinen 'divine apatheia’-käsitys, läntisempi[?] ‘kärsivä/rakastava Jumala’-käsitys sekä myöhäisvaiheen Augustinuksen ja kalvinistien ‘sadistinen jumala’ diagnosoitu nyt uudestaan nämä kolme 'luonnehäiriötä' yhdistävällä ‘divine asperger’-diagnoosilla? Hehheh. Ihminen se osaa kehitellä Jumalasta oman [epäjumalan]kuvansa – käsitteet vain vaihtuvat. Aiheesta löytyy asiaa esimerkiksi:
.

http://www.firstthings.com/article/2007/01/does-god-suffer-6

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/33750/paavalil.pdf

***

http://actuspurunen.blogspot.fi/2008/07/oi-herra-sin-tempaat-minut-tulesta-kuin.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Fire_Sermon

http://secularbuddhism.org/2012/02/27/whats-burning-in-the-fire-sermon/

http://www.bartleby.com/201/1.html

http://en.wikipedia.org/wiki/John_Shelby_Spong

http://davidbhart.blogspot.fi/2007/11/all-culture-arises-out-of-religion.html
.

II

Anonymous kirjoitti Ironmistressin päreessä Kalvinismin seitsemän ongelmaa: 
.

'Pelastus on Jumalan teko joka on itseasiassa jo tehty (Jeesuksen sovitustyö), sen voi joko hyväksyä tai hylätä omalta osaltaan. Siitä voiko ihminen tehdä valinnan itsenäisesti vapaasta tahdosta (katolinen, evankelikaalinen, helluntailainen jne jne versio), vai onko sekin Jumalan vaikuttama valinta (luterilainen) tai peräti ennalta määrätty (kalvinistinen, hieman hassu tulkinta) voidaan sitten käydä kokonaan oma teologinen keskustelu mutta nähdäkseni kalvinistista versiota ja sinun väittämääsi arpapelistä ei voida ainakaan Raamatun kokonaisilmoituksen mukaisesti perustella tekemättä väkivaltaa alkuperäisille teksteille.'
.

Tämä anonymous puhuu täyttä asiaa sekä tässä että muualla kommenteissaan. Minun kannaltani ongelma on siinä, voiko kysymystä valinnasta pitää aitona kysymyksenä lainkaan vai onko kyseessä ‘pelkkä’ kielen eli logiikan ja retoriikan rakentama representaatio-kulissi – eräänlainen maaginen teatteri, johon a] otan henkilökohtaisesti eli aktiivisesti osaa, b] jään passiivisemmaksi katsojaksi tai c] pysyn kokonaan poissa [ei kiinnosta?] näistä ‘bailuista’.
.

Voidaan kysyä, onko olemassa mitään uskomusjärjestelmää, joka ei olisi rakentunut kielessä? Ei ole, joten naivi empirismi [havainto itsessään paljastaa enemmän (materiasta tai Jumalasta – miten vain) kuin havainnon representaatio eli kieli] ei ole relevantti vastaväite tässä[kään] tapauksessa. 
.

Minulle jää henkilökohtaisesti jäljelle ensin toinen ja lopulta kolmas positio, jossa jätän valinnan yksinkertaisesti tekemättä, koska en osaa päättää kumman vaihtoehdon valitsen. En silti Buridanin aasin tavoin kuole nälkään, koska yritän elää ‘autenttista’ elämää sitoutumatta Kristukseen silti kieltämättä häntä älyllisesti yksisilmäisten ateisti-naturalistien tavoin. 
.

Hyväksyn epävarmuuteni. Muuta minulla ei ole. En ymmärrä, mitä usko merkitsee, en sitä, mitä tarkoitetaan Jumalalla, enkä myöskään elä siinä odotuksessa, että jonain päivänä tulisin ymmärtämään [mikä ei ole ihan sama asia kuin tietäminen; en ole agnostikko]. Ehkä olen syyntakeeton, eivätkä syyntakeettomat ole vastuussa uskostaan tai epäuskostaan. 
'

Jos nyt joku vaatimalla vaatii minua uskomaan, väitän, ettei hän itse sisimmässään usko, koska pelkää omaa epävarmuuttaan, mutta minusta hän ei tule saamaan ideologiseksi vallanhaluksi muuttuneen epävarmuutensa lakeijaa. Syyntakeetonta ei voi käännyttää, mutta hän saattaa kyllä ‘käännyttää’ uskossaan liian varmoja.
.

III

Anonymous kirjoitti Ironmistressin päreessä Kalvinismin seitsemän ongelmaa:
.

'Pelastus on Jumalan teko joka on itseasiassa jo tehty (Jeesuksen sovitustyö), sen voi joko hyväksyä tai hylätä omalta osaltaan. Siitä voiko ihminen tehdä valinnan itsenäisesti vapaasta tahdosta (katolinen, evankelikaalinen, helluntailainen jne jne versio), vai onko sekin Jumalan vaikuttama valinta (luterilainen) tai peräti ennalta määrätty (kalvinistinen, hieman hassu tulkinta) voidaan sitten käydä kokonaan oma teologinen keskustelu mutta nähdäkseni kalvinistista versiota ja sinun väittämääsi arpapelistä ei voida ainakaan Raamatun kokonaisilmoituksen mukaisesti perustella tekemättä väkivaltaa alkuperäisille teksteille.'

*

Kiitos anonymous. Kirjoitat tässä kuten jokaisessa kommentissasi täyttä asiaa – loogisesti pätevää ja raamatullisesti perusteltua [en sano tätä asiantuntijana vaan 'amatöörinä']. Itse yritän kiemurrella valinnan ongelmasta vetoamalla eräänlaiseen täydellisestä epävarmuudesta johtuvaan syyntakeettomuuteen, mutta tavallaan juuri sellainen ‘olotilahan’ on otollinen ‘ottaa Kristus vastaan'. Vertaan sitä murrosikäiseen, jonka maailmankuva ja –katsomus hapuilee ties missä, ottaa ja saa vaikutteita monelta suunnalta, kunnes ehkä löytää tukevan tuntuisen perustan. Tai ihminen, joka ei ihan vielä ole rakastunut, mutta joka on valmis rakastumaan. Hän on epävarma eikä ehkä vielä edes tiedä, kuka on hänen rakastettunsa, mutta hän odottaa ja mahdollisesti etsiikin. Silti hän on kuin sumussa eikä näe tulevaisuuteen, ei tiedä kehen voisi luottaa niin paljon kuin rakkaus edellyttää [eli määrättömästi] eikä toisaalta uskalla rakastua täysillä ja luottaa juuri siksi, että rakastaa eikä päinvastoin [pelkkä luottamus ei ole rakkautta].

*

Käsittämättömän ja kauhistuttavan hämmennyksen vallassa [maailman indifferenssin uhatessa murtaa ’ymmärrykseni muodot’ eli identiteettini/minuuteni] huudan apua, jonka luonnetta en myöskään/tietenkään voi kerta kaikkiaan ymmärtää, koska saavuttaakseen minut ja vakuuttaakseen minut sen täytyy ylittää omat voimani ja älyni, joka uhkaa murtua sisäisessä ja ulkoisessa kaaoksessa. Eiköhän kääntymystä voisi tässä kohtaa kuvata eroottisia konnotaatioita sisältävällä määrityksellä – Jumala ‘ottaa minut’, jos on ottaakseen. 
.

Minun kaltaisellani ‘syyntakeettomalla ja täysin epävarmalla [en usko loogisiin (Pascalin fideismi) tai tilastollisiin todennäköisyyksiin (Dawkinsin ateismi)] joskin ehkä intohimoisella nihilistillä’, joka ei siis kiellä Jumalaa vaan Ivan Karamazovin tavoin palauttaa tälle pääsylippunsa, koska uskon/pelastuksen hinta on hänen mielestään liian kova [yhdellekin pienelle lapselle aiheutettu tahallinen kärsimys], ei liene muuta vaihtoehtoa kuin tuo tulesta tempaaminen, sillä omaehtoisesti hänen tahtonsa ei kiinnity mihinkään lopullisesti ilman, että jokin ‘korkeampi voima’ asettaa hänelle jumalallisen ‘viitepisteen’ eli uskonnollis-ideologisen alkuehdon tai peruskoordinaatin, josta käsin hän voi ajatella/ymmärtää pelastusta, hyväksyä sen ja sitoutua siihen. 
.

Mitä edellä määritellyssä tapahtuu todella – fenomenologisesti, sitä en osaa enkä edes uskalla relevantimmin kuvailla. Olen kielen varassa ja kieli on representaatiota – siis platonilaisittain eräänlaista todellisuuden epätäydellisempää toistoa ellei jo peräti vääristynyttä kopiota. Ehkä asian/muutoksen voi kuvata eksakteimmin matematiikalla ja biteillä, mutta silloin on jo väistämättä menetetty autenttisen/alkuperäisen ajan presentistinen hetki, ja kun menetetään presentistinen aika [jota ei siis voi korvata merkeillä, numeroilla ja fysiikan laeilla; ‘aika on entropian gradientti’, ei ole kuvaus koetusta, presentistisestä ajasta vaan ajan kaavamainen määritys, toisin sanoen eri ontologis-kategorisen tason kuvaus kuin presentistinen aika], menetetään historia sellaisena kuin se tapahtui ja kun menetetään alkuperäinen ajallinen historia, menetetään ihmisen kokemuksellinen ja intentionaalinen ulottuvuus, joten se siitä matemaattisen mallinnuksen ja tekoälyn ‘hyödystä’ esim. uskonnon ja Jumalan ‘havainnoinnissa’. 
.

Lukekaa Platonia. Aristoteleen oivallukset on jo puristettu tyhjiin [paitsi ehkä Metafysiikan suhteen].

*

'Oi Herra, sinä tempaat tulesta!'
.

Augustinus on täynnä intohimon kaaosta ja hämmennystä, eikä hänen elämässään ole mitään suuntaa, koska halut vievät häntä yhä syvemmälle lihan oikuttelevaan hulluuteen [hän palaa himosta]. Viimein hänet temmataan [Jumala tempaa] pois – palavana – toisin sanoen hän saa mahdollisuuden ja pelastuu sisäiseltä tuhoutumiselta ja näivettymiseltä.
.

Luultavasti on niin, että ihminen voi omalta osaltaan hyväksyä pelastuksen eli Jeesuksen sovitustyön [Kristuksen sovitusuhrin takia enää ei tarvitse uhrata ketään eikä mitään; laki ei enää ole pelkkä ulkoinen pakko absurdeine detaljeineen vaan siitä on tullut sisäinen, universaali normi (omatunto)] täydellisen epävarmuuden ja miltei syyntakeettomuuden tilassa, mutta ei koskaan ilman intohimojen turbulenssia. 

.....

IV

http://www.hermitary.com/solitude/eckhart.html [lopullinen ratkaisu Jumalan ja ‘vastaavien’ mysteerien ongelmaan]
*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/02/kalvinismin-seitseman-ongelmaa.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/02/lilja-ruusu-ja-tulppaani-eli-kuinka.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/02/paivan-mietelma_21.html

Kohti substanssia

Demiurgi luo substanssin.

*

Omituinen kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni Teologinen kommentti Calvinista Kafkaan.

 

1

Luther oli alunperin juristi kuten Calvin, mutta jumaluusopillisesti sveitsiläistä fiksumpi tapaus. Siinä missä Luther [joka järkevää kyllä ei hyväksynyt perisynti- ja predestinaatio-oppeja] oli laajasti ja syvällisesti oppinut käytännön teologi [huolimatta sittemmin ‘perutun’ forenssisen pelastusoppinsa liki autoritaarisesta fasistisuudesta], siinä Calvin sen sijaan rakensi loogisesti pätevän mutta psykologisesti absurdin dogmatiikan [vrt. kalvinisti Karl Barth, jonka alunperin metateologinen projekti ‘solipsoitui’ lopulta ‘lahkolaisuudeksi’ [partikularismi] ja Jeesuksen yksittäisten sanojen saivarteluksi], joka ei vuotanut kuin yhdestä kohdasta. Kyseessä oli/on tietysti menestyksen teologia.

 

Tulkitsen niin, että hybrinen menestyksen teologia sisältyy ikäänkuin implisiittisesti [‘dialektisesti’] kalvinismiin, sillä muussa tapauksessa sen kannattajan täytyy olla joko tekopyhä teeskentelijä [‘cant’] tai typerys, joka ei tajua, miten totaalista tuhoa Calvinin [vanhalta synkältä Augustinukselta omaksuma] perisyntikäsitys ja predestinaatio-oppi loppuun asti ymmärrettynä merkitsee vakavasti otettavan moraalisen asenteen kannalta.

 

Kolmas vaihtoehto on hylätä totaalisti koko oppi sadistisesta Jumalasta [joka muistuttaa tässä vaiheessa yhä enemmän ilkeää demiurgia] predestinaatiosta, helvetistä, perisynnistä, synnin korruptoimasta ihmisestä ja päätyä hyveelliseen nihilismiin, jossa ihminen itse viime kädessä määrittää oman suhteensa Jumalaan/jumaliin, substansseihin ja muihin ‘korkeampiin tai syvempiin’ voimiin. Relativismia tai ei. Silti se on ainut rehelliseksi kokemani vaihtoehto näissä asioissa. 

 

Miltton Friidmanin ja kumppanien psykologisesta egoismista sanoudun kuitenkin irti niin vahvalla individualistisella jyrkkyydellä kuin vain ikinä pystyn.

 

Koska usko ja uskonto eivät perimmältään ole minulle tieto-opillisia ongelmia, en voi sanoa olevani ainakaan tavanomainen argumentti-ateisti. Silti en ole koskaan uskomalla uskonut vaan ollut vain erittäin kiinnostunut teologiasta filosofista, historiallisista ja kulttuurisista syistä. Ylipäätään en ‘usko’ Jumalaan, jumaliin, henkiin, energioihin enkä substansseihin. Jos sellaisia on, niin miksipä niihin tarvitsisikaan uskoa?

 

2

Ironmistress kirjoitti: [Kärjistäen: buddhalaisuudessa ihmiset ovat vain välineitä toistensa pelastusprojekteissa/RR]. - - Tuo tulkinta lähtee siitä, että me kaikki olisimme jotenkin toisistamme erillisiä ja riippumattomia olentoja. - - Juuri sen tajuaminen, että olemme yhtä ja samaa substanssia, auttaa ratkomaan tämän ongelman. 

 

Mikä hemmetin substanssi? Pelkkää teoriaa ja matemaattista peliä. Tutkitaan ainetta/materiaa niin pitkälle, että löydetään [varsin nopeasti mutta aina uudestaan ja uudestaan] ei-mitään, jolle sitten annetaan nimityksiä, jotka eivät ainoastaan muistuta vaan jotka practically ovat imaginaarisia fiktioita [paitsi kvanttimatematiikassa]. Niinpä matemaatikot erikoistuneesta älykkyydestään huolimatta tai juuri sen takia ovat myös meidän aikamme epäillyttävimpiä mystikkö-hörhöjä. 

 

Tiede edustaa minulle samantyyppistä projektia kuin uskonnot ilman jumalia tai Jumalaa. Siinä missä animisti yritti maagisesti lepyttää henkivoimia [ja siten vaikuttaa Henkeen], ateenalainen uhrasi monille jumalilleen ja Jerusalemin asukas yhdelle Jumalalleen.

Myös kristitty palvoi yhtä Jumalaa [kolmessa ilmenemismuodossa] ja yritti niin intohimoisesti tulla Jumalansa kaltaiseksi, että ryhtyi jopa syömään tämän ruumista ja juomaan hänen vertaan. Buddhalainen taas pyrkii meditoimaan päänsä niin valaistuneeksi ja pelaamaan karmansa niin putipuhtaaksi, että jossain vaiheessa paha kierrätys-samsara muuttuu hyväksi alku-loppu-nirvanaksi eli buddhalaisten taivaaksi. 

 

Tiedemies yrittää tutkia maailmaa ilman jumalaa, mutta hänen pyrkimyksensä on periaatteessa sama kuin shamaaneilla ja etenkin synergistisen pelastusopin omaksuneilla uskovilla [tosin myös monergisti on mystikkona silkka synergisti] eli sulautuminen Jumalaan = Substanssiin = Luontoon [tulla Jumalan kaltaiseksi]. Tiedemiehen tarkoituksena on rakentaa ihmisestä täydellinen kone, joka simuloi Substanssia, Luontoa eli Jumalaa. 

 

Mutta juuri sen tajuaminen, että me olemme [hetken aikaa] oletusta substanssista erillisiä, tiedostavia subjekteja, jotka ovat jostain käsittämättömästä syystä [joka voidaan kyllä selittää kausaalisesti, mutta jota ei voi ymmärtää riittävin perustein, koska tuo peruste sisältyy tietoisuuden aktuaalisen olemisen dialektiikkaan tai paradoksiin] eronneet oletetusta alkuperästämme, - juuri tästä yhtä aikaa subjektina ja substanssina olemisen dialektisesta katkoksesta johtuen me emme voi tietoisina olioina ratkaista tätä ongelmaa loppuun asti. Joko tietoisuus häviää = ongelma [ei välttämättä ratkea vaan] häviää tai tietoisuus ‘toimii’ ja subjektin ja substanssin dikotomia säilyy.

 

Mitään [edes moniarvo-] loogisia tai hörhö-empiirisiä keskivälin vaihtoehtoja tässä ei ole [tai sitten jo kova känni tai esteettinen elämys merkitsevät osittaista sulautumista substanssiin]. Ongelmaan on kuitenkin olemassa vanha joskin keinotekoinen väliaikaisratkaisu. 

 

Kukaan ei voi päästä ikäänkuin toisella jalallaan substanssin ‘puolelle’ – vähä ninku maistelemaan jo etukäteen substanssin olemusta. Mutta tätä karmeaa tosiasiaa me ihmiset emme ole uskoneet vaan haluamme sinnikkäästi pyrkiä kohti olemista itseään. Ja koska emme ainakaan tuosta vain välittömästi siihen pysty, tarvitsemme valmentajaksi/lobbaajaksi erityisen ihmisen, joka voi toimia välittäjänä subjektin ja substanssin välillä. Ihmisen, joka tavalla tai toisella on sekä jumalallinen että inhimillinen. Kristinuskossa välittäjä on tietenkin Jeesus. 

 

Ylipäätään välittäjäksi tarvitaan joku merkillisiä kykyjä omaava yksilö [shamaani, guru, taivaan poika, buddha/boddhisatva, positiivisen luontoajattelun lobbari jne.], joka on siinä määrin valaistunut että hän voi ohjata ja opettaa niitä, joilla ei ainakaan vielä ole valmiutta ja taitoa lähestyä jumala-substanssia asianmukaisesti.

 

Kristinuskon monergistisessa ratkaisussa pitää kyllä seurata ja imitoida Kristusta, mutta varmaa kuulemma on, että monergismissa vain usko Jumalaan/Substanssiin voi pelastaa – eivät omat teot tai meditaatiot. Rukoileminen on toki sallittua ja kovasti suositeltuakin, mutta toivoa saa vain Jumalan tahtoon taipuen eikä omaa etua havitellen. Rukouksen lopuksi ripotellaan tuhkaa [mieluummin omaan] päähän.

 

Synergistisessä ratkaisussa ollaan oman pelastuksen suhteen paljon oma-aloitteisempia ja aktiivisempia: kuvia palvotaan, liturgista draamaa toistetaan, mystiikkaa harjoitetaan ja ylipäätään oman mielen meditatiivista hallintaa vai pitäisikö sittenkin sanoa hallinnan menettämistä treenataan [ehkä hallinnan menettämistä voisi kutsua positiivisesti muoti-termillä flow]. 

 

Sen sijaan pelagiolaisuus eli itsensä pelastaminen vain omilla ansioillaan ei ole enää edes kristillistä synergismiä, mutta väitän sen olevan buddhalaisen karma-utilitarismin [eettisen egoismin] ohella myös tieteellisen totuuden tavoitteluun sisältyvän tutkimusasenteen perimmäinen lähtökohta. Kyseessä on kuitenkin hybris eli kristillinen kuolemansynti. Tätä kuolemansyntiä absurdi kalvinismi ja saalistava uusliberalismi pitävät ainoana pelastuksen tienä.

*

Jos monergismi on lopulta psyykkinen ja moraalinen helvetti, josta saattaa kasvaa jopa totalitaarinen uskonto [islam], niin pelagiolaisuuten asti synergistinen pelastusetiikka on kalvinistiseen menestyksen teologiaan kätkeytynyttä rasismia. Kuvitelkaa amerikkalainen demokraatti-kalvinisti vapauttamassa Lähi-Idän sorrettuja [= keskenään taistelevia] muslimeja diktaattorin ikeestä länsimaisen suurpankkipääoman velkaorjiksi. Hyi helvetti mitä tekopyhää paskaa.

 

3

Ainakin yksi on minulle varmaa – mitään lopullista pääsyä substanssiin ei ole, koska on tietoisuus, joka ei lähde kirjaimellisesti kuin kirveellä. 

 

Todellisemman ‘substanssi-mielen’ etsiminen on juuri sitä metafysiikkaa, jonka viher-mystikko tai buddhalainen haluaa kieltää kieltämällä egon. ‘Substanssi-mieli’ ja harha-ego on kestämätön dualismi, joka todistaa, että itämaisen ja mystisen ajattelun käsitys subjektista on jäänyt polkemaan paikallaan. 

 

‘Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava’. Tämä Wittgensteinin Tractatuksen lopettava päälause sopii mielestäni juuri buddhalaisuuden sekavaan subjekti- ja ego-käsitykseen erinomaisesti. Eikö olisi parempi, ettemme puhu subjektista lainkaan, koska sitä ei ole ja koska siitä puhuminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ja piste. Mutta ei. Minulle aletaan puhua suhteellisen minuuden ja mielen välisestä erosta, vaikka juuri tämä puhe johtaa [uuteen] subjekti-substanssi-dualismiin niin että paukahti. 

 

Filosofiassa on perusasioita, jotka buddhalaisten ja ylipäätään naivien reduktionistien pitäisi tajuta, mutta näin ei näytä tapahtuvan. Ollaan kuin noiduttuja triviaalin olemattomuus-ongelman edessä. ‘Mutta eihän tuo, minkä nyt näet, ole todellista ja pysyvää. Se koostuu lukemattomista pienemmistä osista ja hajoaa lähes olemattomiin. Niin on myös sinun egosi laita’. ‘Kyllä kyllä, mutta se, joka tuon näkee, on olemassa tuona näkemisen hetkenä aivan varmasti. Jonain muuna hetkenä sitä tiedostavaa näkijää ei sitten ehkä ole enää olemassa missään muodossa. Sitäpaitsi tiedostavan näkemisen akti ei ole mikään polkupyörä’. Mutta sama jaaritus jatkuu. Minuus ei ole todellinen. Vaihdan keskustelunaihetta.

 

Näitä toisella-jalalla-mystikoita tietysti löytyy lähes joka puolelta – niin uskontojen piiristä tai reunamilta kuin vakavimmankin tieteen matemaattisten labyrinttien ‘fraktaaleista’. Jopa yleensä maltillisen järkevä Kemppinen vaikuttaisi olevan jonkinlainen matematiikka-hörhö. - - Good luck to you K.! Ehkä substanssi vielä löytyy jonain päivänä [viimeistään dementiaosastolla/ta]. Sitä ennen se saattaa löytyä liian syvään hengitetyn piipputupakan savusta.

 

Ehkä kuolema jonain päivänä onkin pelkkä molekyyli-biologinen kaava eikä mikään väistämätön inhimillinen tragedia. Puhumme matematiikkaa. Me koneet.

 

4

Olemme syntymässä tuomitut subjektiuteen ja siten toisistamme erillisiksi olioiksi. Mikään substanssi tai energia ei voi meitä yhdistää toisiimme elämämme aikana. Eroottinen rakkauskin, jota monet niin ylistävät, on pelkkä riivaus, harha ja fantasia, johon energian lainalaisuus meidät pakottaa. 

 

Olemme ‘sulautuneet substanssiin’ [?!] joko ennen syntymäämme tai kuolemamme jälkeen, mutta tässä elämässä ei ole mitään ‘sovitusta’, joka poistaisi kurjan tietoisuutemme, joka on sekä pragmaattisen nerokkuutemme että eksistentiaalisten ongelmiemme [subjektin ja substanssin välisen epäsuhdan] dialektinen rajapinta. 

 

Omat lapset ovat tietysti läheisiä ‘substanssi-sukulaisiamme’, mutta hekin [kuten me] ovat tietoisuutensa vuoksi noita Leibnizin ikkunattomia monadeja, jotka näkevät itsensä, vanhempansa ja maailman vain omasta perspektiivistään. Tietoisuus on subjektiivista vapautta ei-mihinkään. 

 

Monadi kyllä näkee, miten asiat ovat, mutta se ei tiedä, miksi ne ovat niinkuin ovat eikä itseensä suljetun tietoisuutensa vuoksi voi oikeastaan edes kaivata pois tästä maailmasta. Mutta kaipaus on tosiasia, mikä merkitsee myönnytystä substanssin ja Spinozan suuntaan.

Jumala/Substanssi/Evoluutio ei luonut itsensä kanssa identtistä oliota, koska sellainen olisi itsessään Jumala eikä kaipaisi takaisin alkuperäänsä tai yrittäisi saavuttaa simuloitua täydellisyyttä eli virtuaalista jumaluutta ikuisuudessa.

 

5

Ajatelkaa eksistentiaalista tilannettamme. Syvällisin halu, jonka tietoisuus meille mahdollistaa ja antaa, on kaipuu pois – tietoisuuden katoaminen – kuolema. Senkö vuoksi me siis synnyimme ja kehityimme evoluution paineessa tietoisiksi olemassaolostamme, että jo heti kohta syntymämme jälkeen – viimeistään nuoruusiällä – alamme kaivata pois maailmasta. 

 

Kaikki uskonnot, kaikki mystiikat [taide-, luonto-, ym.], spinozalaisuus, luontohörhöily, matemaattiseen harmoniaan vajoaminen – kaikki tämä on kuoleman kaipuuta. Mutta eikö meidän pitänyt elää – voimakkaasti ja mieluummin täysillä – kaikkia resurssejamme käyttäen? Elää. Elämä. Loppuun. Ja kuolla vasta sitten.

 

6

Ne, jotka imaginaarista luovuutta osoittaen julistavat yhteyttä ja jopa rakkautta toisiin ihmisiin, luontoon ja jopa johonkin matemaattisesti määriteltyyn substanssiin, elävät kuvitelmissa, jotka eivät täyty muualla kun heidän itsekkäässä halussaan. Varoitan uskomasta heihin, koska he tarjoavat kuvitteellista onnea muuttuvassa paikassa ja katoavassa ajassa. He ovat kirjaimellisesti vääriä profeettoja, jotka julistavat kuolemaa elämässä. Sillä substanssi ei ilmesty maailmassa, vaikka se onkin maailma. Uskotella jotain muuta itselleen ja muille on paitsi looginen virhe ja empiirinen harha myös eettinen petos.

 

7

Jos tällaisen asenteen, jota itse edustan, perustalle joku osaa rakentaa toimivan uskonnon, niin hän on luultavasti keksinyt uskonnon kokonaan uudelleen. Itse asiassa Nietzsche yritti sitä kaikkien arvojen uudelleen arvioinnissaan, mutta ajoi ajattelunsa karille, mikä oli kyllä odotettavissa jo muutenkin [ajattelun perustusten ja koherenssin hajoaminen nihilismissä] kuin hänen psyykkiseen romahdukseensa jälkiviisaasti viitaten. 

 

Paljon paremmalla konseptilla uuden intellektuaalisemman ‘uskonnon’ valmistamista ja perustamista yritti Nietzschenkin innoittamana Heidegger. Ja kuinkas kävi? Natsit pilasivat aatteen, en minä, sanoi Mr. Dasein. 

 

Tekisi mieleni uskoa Heideggeriin, mutta ei sittenkään. Ei sittenkään. Ei edes autoritaarista konservatismia. Latistakoon demokratia, liberalismi, kapitalismi ja teknologia länsimaisen kulttuurin lopullisesti. Valitettavasti siinä saattaa latistua koko maailma. Jäljelle jää pelkkä dementtien koneiden terminaali. Vanhentunut malli. Poistettu käytöstä. Toimitettava joko kierrätykseen tai romuttamoon. Sitten masuuniin. Kohti substanssia.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/teologinen-kommentti-calvinista-kafkaan.html

http://noisenest.tumblr.com/post/25752456956/ex-haud-demiurge-like-true-night-pitch-black-and

Solipsistista dialektiikkaa

Anaksimandros Rafaelin maalauksessa Ateenan koulu. Hän sanoo mahdollisesti: »ἐξ ὧν δὲ ἡ γένεσίς ἐστι τοῖς οὖσι, καὶ τὴν φθορὰν εἰς ταῦτα γίνεσθαι κατὰ τὸ χρεών· διδόναι γὰρ αὐτὰ δίκην καὶ τίσιν ἀλλήλοις τῆς ἀδικίας κατὰ τὴν τοῦ χρόνου τάξιν.»

1

Ironmistress on todistanut maailman todeksi tieteellisellä metodilla. Mitä se merkitsee - 'tosi'? 

Ei yhtään mitään niin kauan kuin 'todelle' keksitään tarkoitus. Toistan - keksitään. Tässä keksimisessä ei kuitenkaan ole kyse mistään relativistisesta, itsensä kumoavasta argumentti-kikkailusta vaan käytännön tarpeiden sanelemasta pragmatismista.

Vakuuttava relativistinen asenne hyvään ja pahaan [totuuteen ja epätotuuteen] ei sitäpaitsi voi muodostaa teoriaa, vaikka relativismi onkin muuten sopiva ei-teoreettinen asenne monissa tilanteissa. Mutta keksittävä meidän on, sillä jos keksiminen [joka on myös kapitalismin yksi peruskatalysaattori] loppuu, elämältä katoaa lopulta jopa tarkoitus. Jäljelle jää vain 'tosi', minkä jälkeen kuolemme sekä nälkään, tylsyyteen että inhoon.

2

Pitää myös muistaa, että teoria, joka pystyy todistamaan oman ristiriidattomuutensa on automaattisesti triviaali eli verifikaation ja falsifikaation tuolla puolen [eikä se lisää tietoamme].  Sitäpaitsi mitä merkitystä olisikaan 'todella' [erotuksena teoreettiseen totuuteen] eli esim. painovoimalla, ellemme ryhtyisi 'leikkimään' sen kanssa: hyödyntämään sitä ja kehittelemään sen mahdollistamassa todellisuudessa uusia käytännöllisyyksiä ja typeryyksiä elämämme sisällöksi.

Sen sijaan se, joka yrittää absoluuttisesti ja ristiriidattomasti verifioida tai falsifioida painovoiman ['toden'], on ymmärtänyt väärin sekä 'toden' että teorian [totuuden]. 'Tosi' eletään ja koetaan omakohtaisesti, mutta totuus on aina yleinen teoria 'todesta'.  

Totuuden [ylipäätään representaation] ansaan ajautuneen filosofin ja tiedemiehen pitäisikin 'toden' saavuttaakseen poistaa tutkimusprosessista 'todistusta' vakavimmin häiritsevä tekijä eli itsensä [subjekti] kyetäkseen pääsemään ulos itse itselleen rakentamastaan [myös jossain määrin autopoieettisesta/itseorganisoituneesta] umpikujasta.

Vasta subjektin 'likvidoinnin' jälkeen on mahdollista ilmaista/performoida 'tosi' yhtä aikaa 'totena' että teoreettisena totuutena. Tosin mikään inhimillisesti tietoinen ja kokeva subjekti ei ole enää silloin raportoimassa tästä maailmanhistoriallisesta tapauksesta, joten 'todistus' ei liene vielä silloinkaan pätevä tai itse asiassa edes mahdollinen - - [ellemme sitten ala uskoa Herakleitoksen, gnostilaisten ja Schellingin dialektiikkaan, mikä kyllä kovasti houkuttaa, joskin samalla myös vakavasti epäilyttää asubjektiivisen, ei-argumentatiivisen ja jopa ei-kielellisen 'hämäryytensä' takia].

3

Triviaali totuus on toki sellaisenaan täydellinen [joskin fenomenologisesti 'outo' ja vähintäinkin 'esineellistynyt'], koska se riittää itselleen eikä tarvitse representaatiota [subjektia].  Tämänkin vuoksi tutkija/subjekti, joka pyrkii ilmaisemaan ja performoimaan triviaalin totuuden aktuaalisesti eikä vain formaalisena representaationa, on loogisesti a] joko jotain liikaa tai b] liian vähän triviaalin todellisuuden totaalissa yhdentekevyydessä [indifferenssissä].  Hän ei voi kuulua kokonaisuuteen, jonka osa hän tutkijana on, mutta ei hän  myöskään ole jumala, joka on luonut kokonaisuuden.

Tutkija ei voi sisällyttää itseään tutkimuksen kohteena olevaan totaliteettiin eli/tai täydelliseen systeemiin, vaikka tuo systeemi mahdollisesta indeterminismistään [kontingenssista, subjektista] huolimatta periaatteessa oliskin aina laskettavissa. Kvantifikaatio ei pysty representoimaan sitä kvalitatiivista eroa, joka tekee kvantifikaatio-prosessin mahdolliseksi. Edes matematiikka ei ole mikään paroni von Munchausen [itseriittoinen aktuaalisuus].

Maailma maailmana [triviaali] ei siis lopultakaan ole subjektin maailma, mutta tätäkään tosiasiaa me emme voisi tietää, ellemme olisi tietoisia, representoivia subjekteja. Kyseinen metafyysinen positio jos mikä on paitsi fenomenologis-dialektis-argumentatiivisen kehämäisyyden pinnacle/huipentuma myös eksistentiaalisesti irvokas positio. Demiurgi nauraa meille: olette kuin kärpäset lasipullossa, oman läpinäkyvän maailmakuplanne vankeja! 

4

Kun rajatonta yritään väen väkisin rajata [subjektille tajuttavaksi], siitä seuraa rangaistus, tulkitakseni kryptisesti Anaksimandroksen kryptistä tekstiä. 

Mielestäni tämä tulkinta ihmisen rajattoman hybriksen [individuaatio metafyysisena muttei fenomenologisena käsitteenä] väistämättä kohtaamasta rangaistuksesta [nemesiksestä] on kuitenkin tietyin joskin vakavin varauksin oikean suuntainen ei ainoastaan uskonnollis-moraalisesti vaan myös, mitä tulee fysiikkaan, vaikka uskonnon ja fysiikan välille ei tunnukaan löytyvän selkeää yhteyttä [paitsi (tiede-)maagisessa ajattelussa].

Tiede on tuon rangaistuksen nimi. Siis pyrkimys loogisesti ja matemaattisesti todistettuun/rajattuun symboliseen [teknis-universaalis-eettiseen] totuuteen, joka on itse asiassa animistinen imaginaatio eli ei-kuvattavissa olevan energian kuva, johon yritämme samaistua, koska tuo samaistuminen antaa elämällemme [i]maagisen tarkoituksen.

Tieteellinen totuus on teistisen Jumalan eli transsendoidun oman kuvamme skientistis-animistinen vastine, paralleeli ja korvike. Se merkitsee aina lankeamista kivien, kuvien, mallien, kaavojen ja lukujen palvontaan, vaikka juuri niistä puuttuu se, mitä meidän todella pitäisi palvoa eli persoonallista itseämme teistisessä Jumalassa.

Kyseenalaista tulkintaa tai ei mutta minulle Anaksimandroksen tuomitsema hybris ei ole sitä, että palvotaan subjekti-Jumalaa ['ihmis-jumalaa'] vaan sitä, että ihminen kieltää itsensä ei-persoonallisten [tiedetotuuksina pidettyjen] epäjumalankuvien ['jumal-ihmisten'] edessä, vaikka juuri tuo kielto itsessään on subjektin autenttisin teko ja vaikka juuri se antaa hänelle ansaitsemattoman luvan tutkia substanssia, jonka osaksi hän harhaisesti ja imaginaarisesti tietoisen itsensä kuvittelee - - - [sillä subjekti ei ole substanssin huora, orja tai varjo vaan sen intohimoinen ja itsenäinen rakastaja(tar)].

5

Myöskään ja ehkä etenkään kristinusko ei ole ollut ekologisesti järkevä uskonto, mutta yhdessä asiassa se kuitenkin ylittää Jeesuksen eli yhtä aikaa kontingentin ja universaalin subjektin hahmon kautta kaikki aiemmat päänsekoituskultit. Se palvoo Jumalassa perimmältään itseään. Voiko loppuun asti rehelliseltä uskonnolta enempää toivoa? - - ?!

PS.

Lukijalle tiedoksi, että vaikka teksti saattaa ajoittain vaikuttaa vahvasti liioittelevalta, niin yhtään en ole kuitenkaan valehdellut - en ainakaan tietoisesti - [korkein oikeus ratkaiskoon syyntakeellisuuteni - - ;\[#].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/06/monikulttuuri-freudilaisittain.html - - [tekstiä on alunperin aloitettu kirjoittaa kommentiksi eräisiin Ironmistressin päreen kommentteihin].

http://www.uunikustannus.fi/dialektiikkatiedot.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Anaksimandros