August 11, 2008

Priscillan valinta

Priscilla!

Seuraavassa erään ajatusketjun päätepisteitä tässä meidän niin iki-ihanan helvetillisessä tilanteessamme. Kärjistän kuten tavallista – joskus paljonkin, mutta en koskaan vailla kytköstä omaan sisimpääni.
*
Epäilemättä öykkärimäisyyteni on saanut sinut ottamaan hieman etäisyyttä minuun – tai sitten ei, mutta oletan, että on. Omalta kohdaltani sanon seuraavaa:

Nyt kun tiedän, että sinä ja X nukutte samassa sängyssä – vaikkakin ’viattomasti’ partiolaisten tavoin, niin tästä seuraa minussa tiettyjä ’tunnemutaatioita’. Minäkin olen etääntynyt sinusta.

Kysyt: miksi ihmeessä, kun kerran tiedän, että suhteessanne ei ole seksiä?

No – toki minä voin tietää sen, koska kuulen sinun kertovan näin ja uskon kertomaasi. Mutta silti – yhä silti – tuo kuulemani aiheuttaa tunnereaktioita, jotka tulevat ikäänkuin oman tahtoni ulkopuolelta (tai ovat sitten osa sitä kuten sinun logiikkasi väittäisi). Oleellista ei kuitenkaan ole nyt se, mikä logikka tässä toimii, koska järkipuhe ei tunnu auttavan.

Kävi mielessäni jopa että 18:sta päivän optiomme voidaan perua ja siirtää hamaan tulevaisuuteen, mikä tarkoittaa käytännössä, että kunniallinen perääntyminen tästä suhteesta on parempi kuin kertarepäisy. Mutta oletan, että sinä et halua ajan perumista nimenomaan tällaisten, suhteemme tulevaisuutta koskevien, ’ennusteiden’ vuoksi? Muista syistä ehkä kyllä.

En halua minäkään perua tuota aikaa - päinvastoin, mutta ajattelin silti asiaa nyt siinä valossa. Silläkin uhalla, että tuhoan tämän suhteen vielä kerran lopullisesti omin käsin olemalla näin piinaavan rehellinen. Toisin sanoen – rehellisyyteni saattaakin olla ovelin juoni tehdä tyhjäksi kaikki, mitä rakastan syvästi. Pääsen sillä tavoin jälleen piinaavan nautinnolliseen tilaan, jossa voin toistaa samaa hylätyksi tulemisen kokemusta, joka joskus niin syvästi haavoitti minua, koska olin traumaattisesti fiksoitunut (vaihtoehtoja ei ollut: vanhempiaan ei voi valita) äidin rakkauden=oikkujen armoille.

On todella saatanallisen ovelaa pettää itseään omalla rehellisyydellään (minä). Se on vähintäinkin yhtä ovelaa kuin suojautua oman vapautensa taakse (sinä).

Kun nyt ajattelen etääntymisen tunnetta, niin jääkö emootioistani sinua kohtaan lopulta jäljelle yhtään mitään tässä prosessissa? Saatamme hyvinkin keskustella henkevästi – ehkä joskus jopa nauraa (asiallisesti), mutta minun sisimpäni on jo alkanut jäätyä, ja kun se tapahtuu, muutun aivan konkreettisesti kylmäksi, jäiseksi olioksi, joka jähmettää kaikki muutkin lähellään olijansa.

Miksi miksi, kysyt yhä. Jos minulla olisi vastaus – sellainen vastaus, johon uskoisin, saattaisin estää syvimmän tunteeni, rakkauteni sinuun, kuoleman. Mutta asia ei näytä olevan ainakaan täysin omassa hallinnassani. Onko se sitten jotain synnynäistä, kuten sanot deterministis-fatalistisesti lisäten samalla tahtomattasi omaa epätoivoani? Jos on, niin kaikki on loppu. Jos ei ole, voimme ajatella, että muutos on yhä mahdollinen.

Tässä kohtaa pitää tehdä valinta, joka tietysti riippuu pitkälti myös siitä, miten itse käyttäydyn, ja mihin suuntaan heilurini pysähtyy (ainakin hetkeksi) miettimään mahdollisuuttaan hallita sitä aikaa, joka sisimmässäni jyllää.
*
Yksi asia. Sanoit että periaatteessa mikään, mitä sinä teet, ei kuulu minulle. Otin sen verisenä loukkauksena, jota et saa anteeksi. Siitä tämä (retorinen) etääntyminen. Tuolla periaatelausunnolla liputit minut ulos rakkaimpiesi piiristä, johon kuuluvat esimerkiksi Q, Y ja jopa X. Mutta halusit lieventää periaatettasi. Jatkoit toteamalla vähän kuin säälien, että olet kertonut minulle niin paljon, koska et ole halunnut loukata minua tai jotain vastaavaa. Ei siis sen takia, että rakastat minua. (Toivottavasti en todellakaan päättele nyt oikein - /outoa naurua nauraa hän=minä/).

Miten minun on ymmärrettävä em. kommenttisi? Ja voinko enää tämän jälkeen olla avoin sinulle, koska sinun asiasi eivät kuulu minulle? Vai tulkitsenko kuulemani jälleen vain omien traumojeni puitteissa? Jähmetyn jääksi ennen aikojani. Tapan tunteet sisältäni, etteivät ne satuttaisi. Ja mikä kauheinta – saan jopa tyydytystä siitä kuolemasta, mikä/joka sisälläni tapahtuu...

Väitän, että olemme lopulta sukulaissieluja tässä asiassa – ihmisvihaajia sekä hyvin vakavasti otettavia itsemurhaajakandidaatteja.
*
Pohdin, pitäisikö minun soittaa X:lle. Itse asiassa se olisi minun kannaltani paras mahdollinen tapa räjäyttää mieleni umpikuja. Mutta en oikein kehtaa. Senkään takia, etten osaa ennakoida, miten X reagoi, ja miten formuloisin sanottavani. Sitäpaitsi X:n numero pitäisi etsiä jostain sähköpostien suosta. Mutta kyseessä on varteenotettava optio (mikä typerä sana!).

Sanoisin X:lle saman, minkä aiemmin sähköpostissani, jossa ilmoitin deletoineeni hänen pyynnöstään hänen jo itse poistamansa viestit. Minulla ei ole mitään sinua vastaan – päinvastoin. Vaikka joskus ehkä vaikealta tuntuisikin. Ei muuta. En kuitenkaan soita - ainakaan vielä, koska en tosiaan osaa ennakoida, miten X reagoi, enkä halua häntä myöskään hämmentää liikaa – jos hän nyt ylipäätään hämmentyisi.
*
Mutta Prisca – eivät ihmiset ole sellaisia kuin sinä tai Jeesus ja ehkä jopa bloomsburylaiset – eivät todellakaan. Ovatko he siis mielestäsi jotenkin viallisia tai pahoja (ja siten halveksuttavia tai säälittäviä), jos suurinkvisiittorin Jeesukselle lausumat sanat ovat totta?

Eivät ihmiset sinun vapauttasi kestä. He haluavat ihmeen, auktoriteetin ja leivän.

Inkvisiittori tuomitsee Jeesuksen kuolemaan siksi, että hänen ’vapaan’ rakkauden oppinsa aiheuttaa enemmän vihaa, tuskaa ja väkivaltaa kuin hyvyyttä ja rakkauden tekoja. Kauhistuttava totuus. Enemmän kuin kauhistuttava. Saatanallinen. Ja yhä silti Rakkautta ehkä kaikkein todellisimmillaan.

Rene Girard on pohtinut tätä asiaa syntipukkiteoriassaan. Kristinuskon vaarana on, että tehdessään Jeesuksesta viimeisen uhrin mimeettisen kilpailun ja kateuden pelin (ja siten kollektiivisen uhraamisen) lopettamiseksi, ihmisiltä viedään mahdollisuus projisoida väkivaltaisuutensa ja syyllisyytensä yhteiseen kohteeseen. Tämä merkitsee, että väkivalta vain lisääntyy! Jos normitettu yhteiskunta oli pakotettu ja pidättynyt, typerien sääntöjen ja kieltojen helvetti, niin vapauden ja rakkauden yhteiskunta näyttäisi olevan täysin avoimen taistelun kenttä, jossa kaikki ovat yhtä aikaa saalistajia sekä uhreja – eivät ainoastaan tietyt normia rikkoneet.

Tajuatko Prisca, mitä Girad pohtii? Mitä voit esittää ’puolustukseksesi’?

Jeesuksen ’puolustuspuhe’ suurinkvisiittorille on joka tapauksessa musertavan ikimuistoinen. En voi koskaan ajatella sitä liikuttumatta. Inkvisiittori pyytää Jeesusta sanomaan jotain puolustakseen itseään tämän syytöksiltä. Jeesus seisoo kuulusteluhuoneessa kuitenkin täysin vaiti, kääntyy, hymyilee lempeästi hiukan äreälle, vanhalle ja viisaalle oppineelle – lähestyy miestä ja suutelee häntä poskelle. Sanaakaan ei sanota. Ikuisuus ja totuus yhdessä suudelmassa.

Dostojevski ei kerro, mitä suudelman jälkeen tapahtuu vaan antaa Ivanin lopettaa sepittämänsä tarinan, jota munkkiveli Aljosha kylmät väreet selkäpiissään kuuntelee.

Tämä Ivan Karamazovin (skeptisen eurooppalaisen älyn personifikaatio) opiskeluaikoinaan kirjoittaman suurinkvisiittorikertomuksen loppu on elämäni lukukokemusten suurin huipentuma – yhä edelleen. Edes Nietzsche ei ole kyennyt sellaiseen vyörytykseen ja emotionaaliseen murskaavuuteen kuin Dostojevski tässä - niin eleettömästi – kuin ohimennen.
*
Nietzsche kyllä ymmärsi, että etiikan syvin ongelma fokusoituu a) mahdollisimman intressittömän myötätunnon, b) persoonallisen muttei itsekkään rakkauden sekä c) suojelevan ja omistavan eli mustasukkaisen halun problematiikkaan, mutta hänellä ei ollut psyykkisiä valmiuksia koskettaa tuota kipeää haavaa avoimesti ja parantavasti. Tämän vuoksi Nietzsche rakensi immoraalisuudesta (vapaudesta ja vallasta) itselleen pikemminkin suojamuurin kuin oven orgioihin.

Universaalin moraalin (perimmältään teodikean) ongelman kohtaaminen ei toki ollut helppoa Dostojevskillekaan, mutta hän kykeni kuitenkin luomaan eteensä proosallisen draaman kautta näyttämön, jonka henkilöt tekivät valinnan/valinnat hänen puolestaan ja silti ikäänkuin hänen nimissään.

Jeesuksen suudelmassa kiteytyy kaikki etiikka. Väitän, että jopa Nietzschen amor fatin vaatima stoalainen kovuus itseään (siksi myös muita) kohtaan murenee tuosta suudelmasta kuin salamaniskusta. Entä mitä tapahtuu suudelman jälkeen? Muuttaako se suurinkvisiittorin sielun? Teloitetaanko Jeesus yhä vielä sittenkin? Onko hänen rakkautensa todella jotain sellaista, josta ihmiset voivat vain uneksia, mutta jota he eivät kykene elämään todeksi raatelematta toisiaan hengiltä mustasukkaisuutensa ja omistushaluisuutensa vuoksi?

Myönteinen vastaus kahteen viimeiseen kysymykseen on todennäköinen joskin samalla äärimmäisen surullinen vaihtoehto. Kielteinen vastaus vaikuttaisi täydelliseltä utopialta, jonka valtaan joutuneet elävät nykyhetkeä jossain aivan muualla kuin tässä maailmassa: jossain tuonpuoleisen eli jumalallisen rakkauden sfääreissä.
Tämän vuoksi he ovat yhtä aikaa sekä saatanallisia egoisteja että jumalallisia enkeleitä, koska eivät kuulu enää maallisen lain ja sen normien piiriin.
*
PS.
Vielä kerran. Jos minä kylmenen jääksi sinun suhteesi, niin en voi sille mitään. Se on reaktio, joka tappaa tehokkaasti sisälläni vellovat mustasukkaisuuden, katkeruuden ja koston tunteet. Valitettavasti vain ’rauha ja tasapaino’, jonka tällä itseni jäätymisellä/jäädyttämisellä aikaansaan itsessäni, tulee tappaneeksi myös rakkauden sinuun (hieman epäilen kyllä itsekin tätä väitettä).

Jos näin käy, voimme toki jatkaa ystävinä, mutta minulle siitä puuttuu silloin todellinen sisältö ja tunne. Tulet sen kyllä karvaasti aistimaan. Kylmyys hehkuu samalla tavoin kuin rakkaus – omaa kylmyyttään...

Sinun rakastava vapautesi on lopulta vapauttanut myös minussa piilevän neron foobisuudestaan. Olisi kuitenkin hirvittävä paradoksi, jos tuo sama vapaus tuhoaisi ja jähmettäsi minut uudestaan jääksi. Silloin minimaalisen vähäinen, hypoteettinen uskoni rakastavan Jumalan olemassaoloon katoaisi sekin ikuisesti ikuisuuteen. Henkinen itsemurha.

PPS.
Minä en ’tyydy’ sinuun kuten Q. Sitäpaitsi – eikö yhtä hyvin minulla ole oikeus sanoa sinulle, että omassa vapaudessani minä toivon, että sinä ’tyydyt’ siihen, mitä minä teen? Vai kuvitteletko tosiaan, että sinun sanelemasi vapaus on ainoa oikea vapaus? Entä jos todellakin huudan ääneen, että minäkin olen vapaa! Minäkin toivon, että sinä ’tyydyt’ minuun tällaisena kuin minä olen. Ja mitä teetkään? Panet suhteen poikki – aivan kuten minä täällä päässä - sen vuoksi, ettemme voi ’tyytyä’ toistemme vapauksiin.

Etkö nyt jo viimeinkin tajua, mitä kaksoissidosta olet ylläpitämässä vedotessasi suvereeniin vapauteesi ihmissuhteissa väittäen yhä silti olevasi yksinomaan monogaami ja moraalisesti vastuullinen, lojaali sekä kuuliainen ihminen? Miten hirveä väärikäsitys ja petos tuollainen maksiimi onkaan, jos sitä tarkastellaan kylmän viileästi – etäältä, purkaen se osiin, joiden ilmeisen epäsuhdan vuoksi niistä on enää tämän jälkeen mahdotonta muodostaa sisäisesti ristiriidaton periaate ilman tietoista itsepetosta.

Tosin yhtä lailla minun vapauteni – lue vallanhaluni – on vääristynyttä. Miksi? Juuri siksi, että samalla tavalla kuin sinä haluat kutsua vapauttasi, niin myös minä haluan kutsua vallanhaluani nimellä, joka pelastaisi sen väistämättömän psykologisen egoismin saatanallisuudelta.

Rakkaus on tuo nimi. Mutta onko tällä rakkaudella enää edellä esitetyn analyysin jälkeen muuta sisältöä kuin vapaus ja/tai vallanhalu?

PPPS.
Tuijotan seinää katseeni harhaillessa edestakaisin. Kuiskaan itselleni: Prisca – sinä olet tullut minun elämäkseni. Minulla ei ole enää elämää ilman sinua. Vain kuolema. Ikkunasta ulos vilkaistessani mumisen: on aivan sama, mitä maailmassa tapahtuu, on aivan sama, mikä/mitä maailma on. Minä elän vain sinusta ja sinulle - - - ehkä olen tulossa hulluksi – olkoon niin, mutta nyt minulla on kuitenkin tarkoitus, jota en maailmasta löytänyt – tarkoitus, joka täyttää oman minäni vajavuuden tavalla, joka vapauttaa minut ajattelemaan ja kirjoittamaan, vapauttaa minut iloitsemaan, itkemään ja nauramaan sinun kanssasi. Se on tarkoitus, joka ei saa tuhoutua – jota en saa tuhota.
Mutta onko mahdollista ottaa kiinni perhosta haavoittamatta sitä?
*
Ja kuitenkin - Priscilla - huolimatta tunteitteni paatoksesta, tiedän, että lopullinen valinta on aina sinun. Mikäli mitään valintaa ylipäätään on enää tämän kirjeen jälkeen edes mahdollista - tai pikemminkin tarpeellista - tehdä.

Paul

6 comments:

Homo Garrulus said...

Paul kirjoittaa Priscillalle? Miksi näin pitkä kirje ja niin paljon epäillystä? Minäkin mietin ja jos olisin Priscilla niin pitäisin sen sovitun päivän. Se varmasti sekoittui johonkin jonninjoutavaan ja pelko, että kyseessä olisi pila nousi ehkä ensimmäiseksi.

Rauno Rasanen said...

HG

Tämä on vakavaakin vakavampi juttu.

Täällä Aarne Tanninen - Helsinki.

Homo Garrulus said...

Toivon rakas RR, että olen tulkinnut sinut oikein ja haluan sanoa, etten olisi päivät pitkät netissä, ellen itsekin pitäisi sitä todella tärkeänä ja vakavana. Jos joku on pitänyt jotain leikkinä minä olen elänyt oksennus kurkussa (leikkisästä sävystä huolimatta) viimeiset 5 vuotta. Tämä on nyt netissäkin. Eikö siis olisi voinut kohdata ja kertoa asioita jotenkin inhimillisemmin? Ei varmasti kun näin monimutkaisesti pitää asioita kirjoittaa ja jos taas olen ymmärtänyt kaiken väärin - suo minulle anteeksi. Minä olen joka tapauksessa mennyt kohti sitä, mitä minä olen sanonutkin kun puhun toiveistani. Mutta jos kaikki juoksevat ohitseni kadulla eikä kukaan milloinkaan eikä missään suoraan puhu minulle minuna (omalle nimelleni omalla nimellään) en voi tietää, jos olen fantasioinut kaiken joka silti ylläpitää minussa jotain ihmeellisen outoa (ja avannut samaa nerokkuuttta voisi sanoa).

boy said...

en kavele ohi vaan istun viereen

Homo Garrulus said...

Taas näitä vapaakävelijöitä...

Homo Garrulus said...

Onkohan joku kommunikoimassa väärin tästä mistä olisi kyse? Muuttaakohan joku elämääni jollain lailla? Miksi en saa sitä tietoa mitä tarvitsen?