Kirjoitettu vastaukseksi mercedeksen kommenttiin edellisessä päreessäni 'Ne tekevät sen itse'.
(Pieniä muutoksia tekstin loppupuolelle tehty + Lisäys klo: 18.00)
*
mercedes sanoi...
..turvallista kokea itsns' pelastetuiksi keskell' hyvinvointia...cannot see the point:)
RR
Okei. Hae uusi kalja. I can see your point indeed ;)
*
Ajatus pelastuksesta ja sen tarpeesta syntyy eksistentiaalistyyppisten mitättömyyden ja syyllisyydentunteiden (Ihminen on pelkkä ajatteleva ruoho/Pascal), ahdistuksen, epätoivon, ikävän ja kaipuun kokemuksista.
Paksu tilipussi, komea asunto, kotiteatteri, täysi baarikaappi, superpizza kymmenellä täytteellä ja hyvä parisuhde (mieluummin kaksi) voi vähän aikaa pitää nuo kiusalliset tunteet loitolla, mutta entäs kun kaikki maallisen lohdutuksen, huumautumisen, nautinnon ja viihdytyksen konstit on käytetty?
Kun krapula, häpeä ja apaattinen arki painaa päälle.
Pahinta on, jos ne tulevat yhtäkkiä puun takaa - ilman varoitusta ilkkuen: elämäsi on turhaa, pelkkää loputonta nautinnon perässä juoksemista, eikä halusi koskaan tyydyty lopullisesti!
Elät oravanpyörässä, olet pelkkä pelle ja marionetti: halujesi säälittävä orja!
Sitten päätät ryhdistäytyä ja sinusta tulee eettinen. Alat elää hyveellisesti ja pohdit järkevästi, mikä on oikein ja väärin, mikä on hyvää ja kaunista. Pohdit, miten elää hyvää elämää ja miten maailma ja ihmiset tulisivat paremmiksi.
Lopulta kuitenkin huomaat, että järkesi on ajautunut paradokseihin, umpikujiin ja käytännön todellisuudessa vallitsevien vääryyksien kauhistelemiseen, ja joiden poistamiseen sinulla ei riitä älyä eikä enää oikein tahtoakaan.
Ja jos olit jo ehtinyt kokea älyllistä ylemmyydentunnetta oppineisuudestasi ja oikeamielisyydestäsi, niin nyt kuulet selkäsi takaa ivanaurun kuten Jean-Babtiste Clamence Camus'n romaanissa Putoaminen.
Retorinen nokkeluutesi ja viisautesi paljastuu sinulle nyt vain narsistiseksi kulissiksi - omahyväisyytesi rappeutuneeksi imagoksi, jota et enää kykene ylläpitämään vailla kuvotusta.
Mitä sitten teet, kun nautinto ei enää anna tyydytystä tai tekee sinusta pelkän addiktin, joka välttämättä ja pakonomaisesti tarvitsee päivittäisen 'huumeannoksensa'?
Mitä sitten teet, kun järjen kauniit teoriat ja selitykset alkavat kumista onttouttaan sisällyksettöminä ja kertakaikkisen keinotekoisina, tunteistasi ja elämästä vieraantuneina, peräti ristiriitaisina ja klisheemäisinä, omassa loogisessa todellisuudessaan elävinä zombieina, jotka ovat vain kuollutta muotoa?
Entä sitten, kun se intellektuellin rooli, jota olet irstaasta elämästä irtipäästyäsi esittänyt kaikki nämä vuodet, murtuu kuin korttitalo yhdestä sormen näpäytyksestä?
Mitä sinä teet, kun olet menettänyt tämän kaiken? Kun ne saranat, joiden varaan elämä ja sen tarkoitus on kiinnitetty pettävät? When your life is out of joint - Hamletia mukaillaksemme.
Olet lopulta kadottanut itsetuntosi, kykysi nauttia, kykysi luottaa etiikan järkeviin teorioihin - sanalla sanoen koko sen perustan, joka on pitänyt yllä eksistentiaalista luottamustasi elämään ja antanut sinulle varmuuden tunteen.
Mitä sinä teet, kun olet jäänyt täysin yksin, eikä kukaan voi lohduttaa, koska sinä et kykene ottamaan lohdutusta vastaan saatikka luottamaan kehenkään?
Ikäänkuin elämä olisi sinut pettänyt.
How does it feel
How does it feel
To be on your own
With no direction home
Like a complete unknown
Like a rolling stone?
(Bob Dylan; kertosäe)
*
Pelastus. Onko sitä? Keskellä täydellistä (jos sellaista ylipäätään voi olla olemassa) onnea ja hyvinvointia? Ei varmasti ole. Eihän sitä siellä tarvita. Mutta silloin kun kaikki on menetetty epätoivoon asti edellä esitetyssä mielessä, vain toivo jää jäljelle niin sardoniselta (kts. PS.) kuin tämä kuulostaakin.
Toivo on pelastuksen välttämätön edellytys, usko sen riittävä edellytys ja rakkaus näiden kahden seuraus.
Lisäys
Edellinen tarkoittaa, että usko synnyttäisi toivon ja rakkauden, mutta tämä kuulostaa liian rationalistiselta.
'Yhtälö' voidaan esittää päinvastoin niin, että rakkaus on uskon lähtökohta, toivo rakkauden aikaansaama assentti eli suostumus ja usko sen 'tiedollinen' päämäärä.
*
Tämä - mercedes - oli edellisen 'tarinan' opetus ja samalla vastaus kysyvään ihmettelyysi.
*
PS. Sardoninen, ivallinen. Sardoninen nauru: naurulihasten kouristuksenomainen supistuminen ja siitä johtuva naurunilme ilman minkäänlaista varsinaisen naurun syytä.
(Pieni tietosanakirja - http://runeberg.org/pieni/4/0013.html)
PPS. Päreen perusidea on vapaa sovellutus Kierkegaardin esteettisen, eettisen ja uskonnollisen olemisen tason problematiikasta sekä niiden eräänlaisesta hierarkiasta ja prosessoitumisesta.
November 30, 2007
'Ne tekevät sen itse'
Kirjoitettu kommentiksi hirliille Järveläisen päreessä "Päivän kirjavinkki".
hirlii sanoi...
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
*
RR
Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.
Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.
Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.
Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...
Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.
Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.
Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.
Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.
Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.
Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.
Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.
Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.
Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.
hirlii sanoi...
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
*
RR
Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.
Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.
Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.
Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...
Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.
Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.
Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.
Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.
Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.
Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.
Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.
Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.
Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.
November 29, 2007
Copleston ja Russell Jumalan olemassaolosta + Plantingan teistinen teesi
Leibnizilainen kosmologinen argumentti
(Stephen T. Davisin muunnelma)
(Lisäys Alvin Plantingasta, klo: 20:50)
*
1) Jos maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selvittää, Jumala on olemassa.
2) Kaikkien olemassa olevien entiteettien (yhtenäisen kokonaisuuden muodostavien esineiden) olemassaolo voidaan selvittää.
3) Maailmankaikkeus on todellisesti olemassa oleva yhtenäinen kokonaisuus.
4) Siksi maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selvittää.
5) Siksi Jumala on olemassa.
Maailmankaikkeudella tarkoitetaan tässä kaikkea, mitä on ollut olemassa tai tulee olemaan, lukuun ottamatta Jumalaa. Argumentti 'Jumala' on jonkinlainen välttämätön jumalallinen olento, esimerkiksi teismin Jumala.
Entiteetillä tarkoitetaan jotakin sellaista, jolla on muista erillinen identiteetti, ja jolla on ominaisuuksia.
.........................
Kosmologisen argumentin leibnizilaista muunnelmaa on tietysti pyritty kyseenalaistamaan useilla eri tavoilla. Yksi tyypillisimmistä tavoista on väittää, että argumentti olettaa sen, mitä se katsoo todistavansa. (cf. Transcendental argument for the existence of God/RR).
Tämä vastaväite oli keskeisessä osassa kuuluisan ateistin Bertrand Russellin (1872-1970) ja tunnetun filosofian historioitsijan Frederick Coplestonin (1907-1994) väittelyssä radiossa 1948.
Copleston huomautti väittelyn kuluessa: 'Minun väitteeni on, että ilman Jumalan olemassaoloa maailma jää käsittämättömäksi'. Copleston ilmaisi näin kannattavansa kosmologisen argumentin ensimmäistä lähtökohtalausetta.
Russell kuitenkin johdonmukaisesti puolusti käsitystä, että maailman olemassaololle ei ole mitään selitystä, ja ettei meillä ole oikeutta etsiä selitystä maailman olemassaololle. Russell kielsi näin kosmologisen argumentin toisen lähtökohtalauseen, riittävän perusteen periaatteen. Hän sanoi: 'Sanoisin, että maailmankaikkeus vain on olemassa ja siinä kaikki - - on virhe ajatella, että maailman olemassaololle olisi selitys'.
Coplestonin ja Russelin väittely jäi ratkaisemattomaksi, koska Russell kieltäytyi hyväksymästä riittävän perusteen periaatetta, eikä Copleston onnistunut vakuuttamaan häntä sen pätevyydestä.
Copleston kirjoitti myöhemmin pohtiessaan jumalatodistuksia:
Jos ihminen ei halua lähteä polulle, joka vie tuonpuoleisen olennon tunnustamiseen - - hänen täytyy kieltää ongelma ja väittää, että kaikki 'vain on olemassa', ja että kyseessä oleva olemassaoloa koskeva ongelma on näennäisongelma.
Jos ihminen yksinkertaisesti kieltäytyy istumasta shakkilaudan ääreen ja tekemästä ensimmäistä siirtoa, silloin on mahdotonta voittaa häntä shakkipelissä. (Lainattu Davis 2002: 85)
Tapio Puolimatka: Usko tieto ja myytit (2005, s. 156, 158)
*
Transcendental Arguments [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Circular reasoning, also known as Begging the question.
###
Alvin Plantinga on esittänyt tarkasti argumentoidun väitteen, joka näyttäisi tulevan edellä siteeratussa väittelyssä Coplestonia.
'Plantingan argumentti, jonka mukaan tietoteoria edellyttää teististä perustaa, on herättänyt vilkasta keskustelua ja useita vasta-argumentteja (ks. esim. Beilby).
Suomen johtava tietoteoreetikko Markus Lammenranta kommentoi tätä keskustelua seuraavasti:
Plantingan, Wolterstorffin ja Alstonin argumentaatio on monasti vahvempaa kuin sille esitetty kritiikki. Tämä ei ole ihme; ovathan kaikki ensiluokkaisia tietoteoreetikkoja.
Erityisesti Plantinga on onnistunut esittämään metafyysiselle naturalismille todellisen haasteen, jota yhdelläkään vakavalla naturalistilla ei ole varaa sivuuttaa (Lammenranta 2002b:96).
Koska Plantingan argumentti kuitenkaan tuskin saa naturalistia kääntymään supranaturalistiksi, on Lammenrannan mukaan seurauksena tietynlainen pessimismi tiedon ja tietoteorian mahdollisuuksien suhteen.
On tietysti mahdollista, että meillä on tietoa, mutta kysymystä on mahdotonta perustellusti ratkaista naturalistisista lähtökohdista (Lammenranta 2002a).
Plantingan argumentti nayttää tarjoavan yhden merkittävän selityksen sille, miksi ateismilla on ollut taipumus käsitykseen, jonka mukaan ei ole mahdollista saada luotettavaa tietoa todellisuudesta.
Puolimatka (2005, s 152-153)
Alvin Plantinga: The Analytic Theist
(Stephen T. Davisin muunnelma)
(Lisäys Alvin Plantingasta, klo: 20:50)
*
1) Jos maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selvittää, Jumala on olemassa.
2) Kaikkien olemassa olevien entiteettien (yhtenäisen kokonaisuuden muodostavien esineiden) olemassaolo voidaan selvittää.
3) Maailmankaikkeus on todellisesti olemassa oleva yhtenäinen kokonaisuus.
4) Siksi maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selvittää.
5) Siksi Jumala on olemassa.
Maailmankaikkeudella tarkoitetaan tässä kaikkea, mitä on ollut olemassa tai tulee olemaan, lukuun ottamatta Jumalaa. Argumentti 'Jumala' on jonkinlainen välttämätön jumalallinen olento, esimerkiksi teismin Jumala.
Entiteetillä tarkoitetaan jotakin sellaista, jolla on muista erillinen identiteetti, ja jolla on ominaisuuksia.
.........................
Kosmologisen argumentin leibnizilaista muunnelmaa on tietysti pyritty kyseenalaistamaan useilla eri tavoilla. Yksi tyypillisimmistä tavoista on väittää, että argumentti olettaa sen, mitä se katsoo todistavansa. (cf. Transcendental argument for the existence of God/RR).
Tämä vastaväite oli keskeisessä osassa kuuluisan ateistin Bertrand Russellin (1872-1970) ja tunnetun filosofian historioitsijan Frederick Coplestonin (1907-1994) väittelyssä radiossa 1948.
Copleston huomautti väittelyn kuluessa: 'Minun väitteeni on, että ilman Jumalan olemassaoloa maailma jää käsittämättömäksi'. Copleston ilmaisi näin kannattavansa kosmologisen argumentin ensimmäistä lähtökohtalausetta.
Russell kuitenkin johdonmukaisesti puolusti käsitystä, että maailman olemassaololle ei ole mitään selitystä, ja ettei meillä ole oikeutta etsiä selitystä maailman olemassaololle. Russell kielsi näin kosmologisen argumentin toisen lähtökohtalauseen, riittävän perusteen periaatteen. Hän sanoi: 'Sanoisin, että maailmankaikkeus vain on olemassa ja siinä kaikki - - on virhe ajatella, että maailman olemassaololle olisi selitys'.
Coplestonin ja Russelin väittely jäi ratkaisemattomaksi, koska Russell kieltäytyi hyväksymästä riittävän perusteen periaatetta, eikä Copleston onnistunut vakuuttamaan häntä sen pätevyydestä.
Copleston kirjoitti myöhemmin pohtiessaan jumalatodistuksia:
Jos ihminen ei halua lähteä polulle, joka vie tuonpuoleisen olennon tunnustamiseen - - hänen täytyy kieltää ongelma ja väittää, että kaikki 'vain on olemassa', ja että kyseessä oleva olemassaoloa koskeva ongelma on näennäisongelma.
Jos ihminen yksinkertaisesti kieltäytyy istumasta shakkilaudan ääreen ja tekemästä ensimmäistä siirtoa, silloin on mahdotonta voittaa häntä shakkipelissä. (Lainattu Davis 2002: 85)
Tapio Puolimatka: Usko tieto ja myytit (2005, s. 156, 158)
*
Transcendental Arguments [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Circular reasoning, also known as Begging the question.
###
Alvin Plantinga on esittänyt tarkasti argumentoidun väitteen, joka näyttäisi tulevan edellä siteeratussa väittelyssä Coplestonia.
'Plantingan argumentti, jonka mukaan tietoteoria edellyttää teististä perustaa, on herättänyt vilkasta keskustelua ja useita vasta-argumentteja (ks. esim. Beilby).
Suomen johtava tietoteoreetikko Markus Lammenranta kommentoi tätä keskustelua seuraavasti:
Plantingan, Wolterstorffin ja Alstonin argumentaatio on monasti vahvempaa kuin sille esitetty kritiikki. Tämä ei ole ihme; ovathan kaikki ensiluokkaisia tietoteoreetikkoja.
Erityisesti Plantinga on onnistunut esittämään metafyysiselle naturalismille todellisen haasteen, jota yhdelläkään vakavalla naturalistilla ei ole varaa sivuuttaa (Lammenranta 2002b:96).
Koska Plantingan argumentti kuitenkaan tuskin saa naturalistia kääntymään supranaturalistiksi, on Lammenrannan mukaan seurauksena tietynlainen pessimismi tiedon ja tietoteorian mahdollisuuksien suhteen.
On tietysti mahdollista, että meillä on tietoa, mutta kysymystä on mahdotonta perustellusti ratkaista naturalistisista lähtökohdista (Lammenranta 2002a).
Plantingan argumentti nayttää tarjoavan yhden merkittävän selityksen sille, miksi ateismilla on ollut taipumus käsitykseen, jonka mukaan ei ole mahdollista saada luotettavaa tietoa todellisuudesta.
Puolimatka (2005, s 152-153)
Alvin Plantinga: The Analytic Theist
John Fogerty: I heard it through the grapevine - live
Loistavaa kitarointia John Fogertylta ja Billy Burnettelta Torontossa viime heinäkuulta.(Lisäyksiä + uusi linkki 1.12)
Ja mikä soundi onkaan molemmissa Gibson Les Paul kitaroissa. 'Pyöreä, hedelmäisen täyteläinen ja kypsä' ;) - silti kirkas ja heavy. Jospa nimittäisin sitä heavy-mellow-soundiksi. Basso on hieman pimennossa.
John Fogerty and band members performs extended instrumental sections in the summer of 1970 C.C.R.-cover of Marvin Gaye hit "I Heard It Through the Grapevine" in Toronto.
Satunnainen kommentaattori kertaa paikkansapitävästi: Gladys Knight and the Pips, Marvin Gaye, CCR, and now John did it again great with the pianosound. Reminds me a bit of Marvin's version.
John Fogerty Rocks.
*
http://www.youtube.com/watch?v=WhaaOER9Z0c&feature=related
John Fogerty sings summer of 1969 C.C.R. hit "Lodi," while stuck again in Toronto - 20.7 2007
John Fogerty sings summer of 1969 C.C.R. hit "Lodi," while stuck again in Toronto - 20.7 2007
Tässä on yksi John Fogertyn sykähdyttävimmistä rock-balladeista. Kuunnelkaa sanoja.
Lodi
Just about a year ago, I set out on the road,
Seekin' my fame and fortune, lookin' for a pot of gold.
Things got bad, and things got worse, I guess you will know the tune.
Oh ! Lord, Stuck in Lodi again.
*
Rode in on the Greyhound, I'll be walkin' out if I go.
I was just passin' through, must be seven months or more.
Ran out of time and money, looks like they took my friends.
Oh ! Lord, I'm stuck in Lodi again.
*
The man from the magazine said I was on my way.
Somewhere I lost connections, ran out of songs to play.
I came into town, a one night stand, looks like my plans fell through
Oh ! Lord, Stuck in Lodi again.
*
Mmmm...
If I only had a dollar, for every song I've sung.
And every time I've had to play while people sat there drunk.
You know, I'd catch the next train back to where I live.
Oh ! Lord, I'm stuck in Lodi again.
Oh ! Lord, I'm stuck in Lodi again.
*
Pannaan tähän vielä bonus-live-biisi rokkiva:
Blue Suede Shoes (maailman arvokkaimmat kengät! - kts. sanat)
John Fogerty Burg Klam, 14th July 2007, Blue Suede Shoes.
Jälleen joku yleisöstä onnistuu videoimaan joskin hiukan huonommilla soundeilla kuin edellinen Grapevine.
*
(words & music by Carl Perkins)
(words & music by Carl Perkins)
Well, its one for the money,
Two for the show,
Three to get ready,
Now go, cat, go.
*
But dont you step on my blue suede shoes.
You can do anything but lay off of my blue suede shoes.
*
Well, you can knock me down,
Step in my face,
Slander my name
All over the place.
*
Do anything that you want to do, but uh-uh,
Honey, lay off of my shoes
Dont you step on my blue suede shoes.
You can do anything but lay off of my blue suede shoes
*
You can burn my house,
Steal my car,
Drink my liquor
From an old fruitjar.
*
Do anything that you want to do, but uh-uh,
Honey, lay off of my shoes
Dont you step on my blue suede shoes.
You can do anything but lay off of my blue suede shoes.
Survival of the Fittest Games, kasvatus, internet, media ja Nietzsche
Tämä sitaattikommentti on napattu äskettäin perustetun filosofian nettipalstan http://www.filosofia.fi/ kommenttiosastolta, jossa mm. käsiteltiin Jokelan tapahtumiin liittyen Nietzscheä, joka kuului niiden ajattelijoiden joukkoon, joita surmatöiden tekijä P-E Auvinen oli lukenut, ja joilta hän muka oli saanut vaikutteita tekoonsa - http://www.filosofia.fi/verkkoloki/#3180 ja http://www.filosofia.fi/node/3180#comment.
Julkaisen kommentin blogissani, koska on tärkeää, että Nietzscheä koskeva keskustelu saataisiin edes jollain tavalla sellaisiin uomiin, että hänen ajatteluaan olisi mahdollista käsitellä kiihkottomammin ja tosiasioihin perustuen, eikä kuten nyt näyttää tapahtuneen, pelkkien irrallisten käsitteitten ja konteksteista irroitettujen sloganien tasolla, joista kaikilla kommentaattoreilla näyttää olevan 'selkeä sekä oikea' mielipide ja kannaotto - ja vieläpä niin, että mitä vähemmän Nietzscheä ja hänestä kirjoitettuja referatteja tai tutkimuksia henkilö on lukenut, sitä varmempia ja itsetyytyväisempiä ovat olleet myös tämän Nietzschestä esittämät mielipiteet ja niiden 'perustelut (mitkä perustelut?); - ja mikä surkeinta - esitetynkaltainen argumentaatiovarmuus suhteessa siihen 'mitä Nietzsche todella sanoi', näyttäisi pätevän jopa myös erittäin lukeneisiin ja sivistyneisiin kommentaattoreihin.
*
Leevi Lehto otti Jokelan tapahtumiin kantaa kotisivuillaan, ja kommentaattori tere (jota siis tässä lainaan) lainaa Leevin kommentista pätkän, jossa sivutaan myös Nietzsheä.
Lehdon mukaan Auvisen ihannoima vahvemman yksilön ihannointi ja heikkojen alistaminen on bullshittia, joka ei tule nimenomaan internetistä (eikä myöskään suoraan Nietzschen antamana 'toimintaohjeistuksena'/RR) vaan ylipäätään median loputtomista Survival of the Fittest Game Shows - ohjelmista, jotka ovat saaneet liki 'paradigmaattisen'/RR aseman globaalin median ja television ohjelmapolitiittisena valtasuuntauksena.
Olennaista Leevin tekstissä on myös se, että kasvattajien tulisi ymmärtää ja opiskella paremmin internetin maailmaa, eikä suunnitella sen (laajamittaista) kontrollointia.
Netti on kuitenkin se maailma, jossa nuoret yhä enenevässä määrin väistämättä elävät ja joutuvat elämään, ja koska netti on globaali sekä koko ajan leviävä verkosto, sen kontrolloiminen ylipäätään on käytännössä mahdotonta, ellei nyt sitten parental-estojen kautta.
Mutta vaikka parental-estojen asentamiselle on varmasti olemassa täysin päteviä ja ymmärrettäviä syitä, ne eivät voi päästää kasvattajia vastuusta yrittää ymmärtää jälkeläistensä ja kasvatettaviensa maailmankuvaa, joka saa nykyään suurimmat vaikutteensa netistä.
Jos näin luullaan, ollaan tavallaan pistämässä päätä pensaaseen olettaen, että kaikki on silloin hyvin, eikä kasvatettavien kanssa sen kummemmin tarvitse asiasta keskustella. Tällä tavoin valitettavasti sekä netti että nuorison suhde siihen jää kasvattajille varsin tuntemattomaksi.
Sama pätee kommentaattorin mielestä Nietzscheen. Joka hänestä jotain relevanttia haluaa väittää, tutustukoon häneen perusteellisemmin eikä pelkästään hatarien ennakkoluulojen ja pintatiedon pohjalta.
*
tere
21.11.2007
Mun mielestä yks parhaita blogikirjoituksia aiheesta on ollut Leevi Lehdolla. Meneepi näin:
At the same time, I cannot help thinking of reports about the now deceased perpetrator - a severely misguided amateur Nietzschean-Darwinist megalomaniac, it seems - having suffered from "heavy harassment" from his pals at school. And of his (sublimated - but I admit this is amateur psychology from my part) proclamations about the need to stand up for the rights of the stronger, the cleverer. (The stupid ones should serve as slaves to the clever ones, not vice versa, he wrote.) In my eyes, it is not "the Internet" that this bullshit comes from, much more the current dream world of all the mainstream media with their endless Survival of the Fittest Game Shows and sort of generalized atmosphere of mobbing.
[...]
Should this, or something like it, be the case, what we'd need would not be more control on the use of the Net by youngsters, but instead NEW MEASURES TO BETTER EXPOSE THE EDUCATORS TO THE SAME. After all, as indicated, this may be the only perspective that - if endorsed - might have helped to prevent the tragedy that hit us in Jokela at noon yesterday.
Sama koskee Nietzscheä, tarvitaan "NEW MEASURES TO BETTER EXPOSE THE EDUCATORS TO N"
Julkaisen kommentin blogissani, koska on tärkeää, että Nietzscheä koskeva keskustelu saataisiin edes jollain tavalla sellaisiin uomiin, että hänen ajatteluaan olisi mahdollista käsitellä kiihkottomammin ja tosiasioihin perustuen, eikä kuten nyt näyttää tapahtuneen, pelkkien irrallisten käsitteitten ja konteksteista irroitettujen sloganien tasolla, joista kaikilla kommentaattoreilla näyttää olevan 'selkeä sekä oikea' mielipide ja kannaotto - ja vieläpä niin, että mitä vähemmän Nietzscheä ja hänestä kirjoitettuja referatteja tai tutkimuksia henkilö on lukenut, sitä varmempia ja itsetyytyväisempiä ovat olleet myös tämän Nietzschestä esittämät mielipiteet ja niiden 'perustelut (mitkä perustelut?); - ja mikä surkeinta - esitetynkaltainen argumentaatiovarmuus suhteessa siihen 'mitä Nietzsche todella sanoi', näyttäisi pätevän jopa myös erittäin lukeneisiin ja sivistyneisiin kommentaattoreihin.
*
Leevi Lehto otti Jokelan tapahtumiin kantaa kotisivuillaan, ja kommentaattori tere (jota siis tässä lainaan) lainaa Leevin kommentista pätkän, jossa sivutaan myös Nietzsheä.
Lehdon mukaan Auvisen ihannoima vahvemman yksilön ihannointi ja heikkojen alistaminen on bullshittia, joka ei tule nimenomaan internetistä (eikä myöskään suoraan Nietzschen antamana 'toimintaohjeistuksena'/RR) vaan ylipäätään median loputtomista Survival of the Fittest Game Shows - ohjelmista, jotka ovat saaneet liki 'paradigmaattisen'/RR aseman globaalin median ja television ohjelmapolitiittisena valtasuuntauksena.
Olennaista Leevin tekstissä on myös se, että kasvattajien tulisi ymmärtää ja opiskella paremmin internetin maailmaa, eikä suunnitella sen (laajamittaista) kontrollointia.
Netti on kuitenkin se maailma, jossa nuoret yhä enenevässä määrin väistämättä elävät ja joutuvat elämään, ja koska netti on globaali sekä koko ajan leviävä verkosto, sen kontrolloiminen ylipäätään on käytännössä mahdotonta, ellei nyt sitten parental-estojen kautta.
Mutta vaikka parental-estojen asentamiselle on varmasti olemassa täysin päteviä ja ymmärrettäviä syitä, ne eivät voi päästää kasvattajia vastuusta yrittää ymmärtää jälkeläistensä ja kasvatettaviensa maailmankuvaa, joka saa nykyään suurimmat vaikutteensa netistä.
Jos näin luullaan, ollaan tavallaan pistämässä päätä pensaaseen olettaen, että kaikki on silloin hyvin, eikä kasvatettavien kanssa sen kummemmin tarvitse asiasta keskustella. Tällä tavoin valitettavasti sekä netti että nuorison suhde siihen jää kasvattajille varsin tuntemattomaksi.
Sama pätee kommentaattorin mielestä Nietzscheen. Joka hänestä jotain relevanttia haluaa väittää, tutustukoon häneen perusteellisemmin eikä pelkästään hatarien ennakkoluulojen ja pintatiedon pohjalta.
*
tere
21.11.2007
Mun mielestä yks parhaita blogikirjoituksia aiheesta on ollut Leevi Lehdolla. Meneepi näin:
At the same time, I cannot help thinking of reports about the now deceased perpetrator - a severely misguided amateur Nietzschean-Darwinist megalomaniac, it seems - having suffered from "heavy harassment" from his pals at school. And of his (sublimated - but I admit this is amateur psychology from my part) proclamations about the need to stand up for the rights of the stronger, the cleverer. (The stupid ones should serve as slaves to the clever ones, not vice versa, he wrote.) In my eyes, it is not "the Internet" that this bullshit comes from, much more the current dream world of all the mainstream media with their endless Survival of the Fittest Game Shows and sort of generalized atmosphere of mobbing.
[...]
Should this, or something like it, be the case, what we'd need would not be more control on the use of the Net by youngsters, but instead NEW MEASURES TO BETTER EXPOSE THE EDUCATORS TO THE SAME. After all, as indicated, this may be the only perspective that - if endorsed - might have helped to prevent the tragedy that hit us in Jokela at noon yesterday.
Sama koskee Nietzscheä, tarvitaan "NEW MEASURES TO BETTER EXPOSE THE EDUCATORS TO N"
November 28, 2007
'Empirialle' kiitos, sain siltä kaiken
Kirjoitettu kiitokseksi mika sipuran päreeseen Ihminen on pohjimmiltaan ihminen.*
Esko Heimonen (kuka sitten lienetkin ;) - minä kiitän sinua nöyrimmästi valistavista kommenteistasi. En todellakaan älynnyt pohtia tarkemmin gradualismin ja punktualismin välisiä eroja sekä oleellisinta: ne eivät vättämättä sulje pois vaan ehkä jopa täydentävät toisiaan.
Kuten sanoin - olen kyllä läpikäynyt Geenin itsekkyyttä ja todennut sen varsin vetoavaksi kirjaksi, mutta minkäs rationalismiin taipuvainen filosofi karvoilleen mahtaa.
En nimittäin kertapierasulla usko, että Empiriasta nousee 'Suuri Kurpitsa' ilman 'kyseenalaista' tai peräti nerokasta retoriikkaa ;)
(Kyllä - tämä on kuin onkin (myös) induktiivisen logiikan kritiikkiä.)
PS. Kiitos samantien myös Mikalle, koska hän käsittelee jopa mielenkiintoisiakin ;) asioita.
Olen altis oppimaan, vaikkei minusta empiristiä enää tulekaan rationaalisilta kyynikoilta saamieni vaikutteitten takia.
Näin voi ihminen turmeltua 'vääränlaisen' kasvatuksen seurauksena...
scarstuff.blogspot.com/2006/10/peanuts-its-gr...
Narrit - keitä he ovat?
Kirjoitettu kommentiksi etenkin merille Hotasen päreessä "Literum".
*
jarvelainen sanoi...
Meri
Narri on muiden naurettavaksi leimaama tosikko tai naurava itkijä, joka osoittaa tosikkojen naurettavuuden.
*
*
RR kirjoitti
meri, petri ynnä muut
Myös Sokrates otti narrin roolin. Hyvä positio, josta 'ilkeä dialektikko' voi tiputtaa tosikkomaisia 'järkijaakkoja' kuin pyitä oksalta ;)
Entäs tämä sitten? 'Memento mori (latinaa: Muista kuolevaisuutesi) oli Rooman valtakunnassa lause, jota orja toisti triumfia viettävän sotapäällikön korvaan.'(wikipedia)
Eikös tuo orja tässä soveltuvin osin ole vähän samassa roolissa kuin narri myöhemmin keskiajalla? Hänhän muistuttaa meitä meidän perimmäisestä heikkoudestamme juuri silloin, kun kuvittelemme ylettömässä kunniantunnossamme ja narsismissamme olevamme kuolemattomia.
http://en.wikipedia.org/wiki/Jester
*
meri sanoi...mm.
'jos tuntee olevansa narri, se ei vielä merkitse sitä, että olisi objektiivisesti narri. eikö paremminkin se ole narri, joka ei tajua sitä olevansa? eikö se, että kokee olevansa narri, oikeastaan jo sinänsä ikäänkuin korota narriuden yläpuolelle?'
*
RR
Tämä oli hyvä pointti. Ajatelkaamme nyt - yllätys yllätys!;) - vaikka ruhtimas Myskiniä, Dostojevskin Idioottia, jota mitä ilmeisimmin pidettiin narrina (ven. jurodivyi), mutta joka itse ei tietoisesti intentoinut käytöksessään ja puheissaan narrimaisuutta - ja siksi hän olikin niin vaikuttava hahmo etikettiä rikkovassa vilpittömyydessään.
Narri voi siis olla narri myös 'tietämättään' ja 'tahtomattaan', mutta mikä hänet silloin erottaa mielenvikaisesta tai lievästi kehitysvammaisesta, lienee melko vaikeasti määriteltävissä.
Myskin itse (kuten luojansa Dostojevski) sairasti epilepsiaa, jota pidettiin 'pyhänä tautina'.
*
Kristinuskon historian kuuluisimpia ilveilijöitä oli Simeon Emesalainen (kts. PS.), joka heitteli liturgiaa pitäviä pappeja herneillä, koska oli kyllästynyt heidän maallistuneisuuteensa. Itse hän kaikesta rienaavuudestaan huolimatta eli askeetin tavoin.
Verratkaapa nyt piruuttanne Emesalaista Nietzscheen, joka Ecce Homossa toteaa, että ehkä hän itse on myös ilveilijä (juuri houkan/ilveilijän kristillisessä merkityksessä).
Mutta ei Nietzschekään täysin tietoisesti pyrkinyt kritiikissään ja ironiassaan narrimaisuuteen, vaikka kyllä tunnisti elämässään ja kirjoituksissaan (niiden ajoittaisessa, suorastaan fataalissa ristiriidassa) tämän piirteen.
(Zarathustrasta löytyy vaikuttava allegorinen episodi nuorallakävelijästä, joka putoaa narrin tiputtamana maahan ja kuolee. Tosin narri ei nimenomaisesti intentoinut nuorallakävelijän kuolemaa, vaikka sen aiheuttikin - kts. PPS.)
Tuon ristiriidan ytimestä löydämme Nietzschen perimmäiset intentiot. Niitä ei siis löydä suoraan teksteistä, vaikka N. itse saattaisi niin väittää ja haluta.
Nietzsche nimittäin painottaa Ecce Homon alkupuolella myös, että hän itse on eri asia kuin hänen kirjoituksensa. Nämä kaksi kategoriaa tulee pitää muka erillään. No way herra Nietzsche: minä olen eri mieltä!
*
Toisaalta - ehkä myös antiikin kyynikkoja voisi pitää narreina.
Diogenes Sinopelainen asui tynnyrissä ja ainoa, mitä hän pyysi Aleksanteri Suurelta tämän antaessa Diogeneelle mahdollisuuden pyytää mitä vain, oli, että Aleksanteri siirtyisi pois hänen aurinkoaan varjostamasta.
Aleksanteri vaikuttui sen verran paljon moisesta röyhkeydestä/nöyryydestä/suorapuheisuudesta/vaatimattomuudesta ja ylpeydestä, että hänen kerrotaan sanoneen, että jos ei olisi keisari, niin haluaisi olla Diogenes.
Lopuksi pitkä siteeraus kyynikoista. Ovatko he tosikoita, veitikoita vai viisaita ihmisiä?*
*
'Sokrateen mukaan "hyve on tietoa": olemassaolon perimmäinen tarkoitus on siinä, että hyve ja järki ovat täydellisesti sopusoinnussa keskenään. Antisthenes (kyynisen koulukunnan perustaja) omaksui tämän periaatteen sen kaikkein kirjaimellisimmassa merkityksessä, ja käsitti tiedon pelkästään käytännöllisenä toimintana ja päätöksinä, poissulkien filosofiasta kaiken paitsi yksilön yritykset ymmärtää itsensä arkipäivän olemassaolon keskellä.
Logiikassa hänen ajattelunsa päätyi puhtaaseen nominalismiin, ja etiikassa puolestaan äärimmäiseen individualismiin. Siihen kuului kieltäytyminen kaikista sosiaalisista ja kansallisista suhteista, sekä luopuminen tieteellisestä tutkimuksesta ja lähes kaikesta, mitä kreikkalaiset ymmärsivät koulutuksella (paideia).
Tämän individualismin Antisthenes ja hänen oppilaansa veivät loogiseen äärimmäisyyteen. Elämän tavalliset nautinnot eivät olleet heille ainoastaan merkityksettömiä, vaan suorastaan harmillisia, koska ne häiritsivät vapaan tahdon toimintaa. Rikkaus, suosio ja valta syrjäyttävät yleensä järjen valta-aseman, ja turmelevat sielun syrjäyttämällä luonnollisen keinotekoisella.
Kyynikoiden mielestä yksilö on olemassa vain ja ainoastaan itselleen; hänen korkein päämääränsä on itsetuntemus ja itsensä toteuttaminen sen mukaan, miten hänen järkensä häntä ohjaa.
Tämän kaiken tulee tapahtua erossa valtiosta ja yhteisöstä. Tästä syystä pahamaineisuus ja köyhyys ovat hyödyksi, koska ne saavat ihmisen keskittymään itseensä, lisäävät hänen itsekontrolliaan, ja puhdistavat hänen älynsä kaikesta ulkopuolisesta kuonasta.
Hyvä ihminen (eli viisas ihminen) ei halua mitään: kuten jumalat, hän on itseriittoinen; hän on myös maailmankansalainen, ei minkään tietyn maan kansalainen.
Ei ole yllättävää, että tällaisen ajattelun pioneerejä kritisoitiin ja pilkattiin muiden filosofien ja ystävien taholta. Kerrotaan, että Diogenes ja Krates yrittivät pakottaa tuttavansa noudattamaan näitä periaatteita tunkeilevalla ja tahdittomalla tavalla. Heidän filosofiansa oli kaiken hienostuneisuuden ja huomaavaisuuden vastakohta — oli mahdotonta "palata luontoon" keskellä yhteisöä, joka on aikojen saatossa kehittänyt suuren määrän keinotekoisia sovinnaistapoja, ilman että shokeeraisi sen jäseniä.
On myös helppo arvata, että tällainen vastustus yllytti kyynikot esittämään suorastaan liioiteltua ylemmyydentunnetta. Samalla olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista leimata koko koulu sen joidenkin jäsenten eriskummallisen käytöksen takia, saati sitten leimata kaikkia heidän kannattamiaan ajatuksia.'(wikipedia)
PS.
Pyhä Simeon- katuhesykasti
Pyhien houkkien vapaaehtoinen pilkan kohteeksi asettuminen ja samaistuminen Kristuksen kohtaamaan pilkkaan on ehkä vaikein kristillisen askeesin muoto. Pyhä Simeon Emesalainen (500-luvulla) on bysanttilaisen Kristuksen tähden houkkuuden klassinen esimerkki.
Hän eli 31 vuotta erakkona autiomaan hiljaisuudessa, mutta sai sitten Jumalalta kutsun tehdä jotakin vielä vaikeampaa. Pyhästä Simeonista tuli katuhesykasti. Hän eli Kristuksen köyhyyden kirjaimellisesti. Hän oli sydämen ja omantunnon marttyyri.
Hän oli hengellisen elämän terapeutti. Pyhä Simeon ei johtanut ihmisiä pelastuksen tielle niinkään sanoin, vaan koko elämänasenteellaan. Pyhällä houkalla ei ollut mitään menetettävää. Hän kuoli päivittäin. Ainoa, mistä Simeon ei luopunut oli katumuksen ilo eli Jumalan rakkaus.
Pyhä Simeon ivasi kristittyjen mukavuudenhalua, uskonnollista lakihenkisyyttä ja ulkonaista armeliaisuutta, joka kätki sisäänsä vihaa ja ilkeyttä. Pyhä Simeon seurasi solidaarisuuden tietä. Hän samaisti itsensä halveksittuihin, onnettomiin ja rakkautta vaille jääneisiin ihmisiin.
Kristuksen tavoin houkka etsi kadonnutta lammasta. Päivät pyhä Simeon vietti yhteiskunnan hylkäämien joukossa ja yöt hän rukoili pienessä majassa. Hän kävi ilotaloissa ja kapakoissa ja auttoi juoppoja ja prostituoituja hengellisen elämän alkuun.
Pyhä Simeon keskusteli pahojen henkien riivaamien kanssa. Hän jakoi heidän kärsimyksensä ja matki heidän käyttäytymistään. Hän paransi rukouksella monia heistä. Pyhän Simeonin esirukoukset olivat erityisen vaikuttavia, koska hän kärsi niiden puolesta, joille hän rukoili apua.
http://www.edu.joensuu.fi/ortoweb/jahak/koyhyys.htm
PPS.
Part I: Zarathustra's Prologue
Summary (ote yhteenvedosta)
Upon arriving in the town, Zarathustra begins to preach, proclaiming the overman. Man is a rope between beast and overman and must be overcome. The way across is dangerous, but it must not be abandoned for otherworldly hopes. Zarathustra urges the people to remain faithful to this world and this life, and to feel contempt for their all-too-human happiness, reason, virtue, justice, and pity. All this will prepare the way for the overman, who will be the meaning of the earth.
On hearing this, the people laugh at Zarathustra. Zarathustra suggests that while it is still possible to breed the overman, humanity is becoming increasingly tame and domesticated, and will soon be able to breed only the last man. The last men will be all alike, like herd animals, enjoying simple pleasures and mediocrity, afraid of anything too dangerous or extreme. Zarathustra says, "'We have invented happiness,' say the last men, and they blink." The people cheer, and ask Zarathustra to turn them into these last men.
Just then, a tightrope walker begins walking between two towers in the town. A jester comes out behind him, following him, and mocking him for being so awkward and moving so slowly. Suddenly, the jester jumps right over the tightrope walker, upsetting him and making him fall to the ground. Zarathustra approaches the dying man, and allays his fear of damnation by explaining that there is no devil and no hell. But then, the tightrope walker suggests that his life has been meaningless and that he has been a mere beast. Not at all, Zarathustra suggests to the dying man: "You have made danger your vocation; there is nothing contemptible in that."
That night, Zarathustra leaves town with the dead tightrope walker to bury him in the countryside. A poor day of fishing, he muses metaphorically: he has caught no men, but only a corpse. On his way out, the jester approaches him and warns him to leave. The jester says that Zarathustra is disliked here by the good and the just, and by the believers in the true faith. Only because Zarathustra isn't taken seriously is he allowed to live.
http://www.sparknotes.com/philosophy/zarathustra/section1.html
*
jarvelainen sanoi...
Meri
Narri on muiden naurettavaksi leimaama tosikko tai naurava itkijä, joka osoittaa tosikkojen naurettavuuden.
*
*
RR kirjoitti
meri, petri ynnä muut
Myös Sokrates otti narrin roolin. Hyvä positio, josta 'ilkeä dialektikko' voi tiputtaa tosikkomaisia 'järkijaakkoja' kuin pyitä oksalta ;)
Entäs tämä sitten? 'Memento mori (latinaa: Muista kuolevaisuutesi) oli Rooman valtakunnassa lause, jota orja toisti triumfia viettävän sotapäällikön korvaan.'(wikipedia)
Eikös tuo orja tässä soveltuvin osin ole vähän samassa roolissa kuin narri myöhemmin keskiajalla? Hänhän muistuttaa meitä meidän perimmäisestä heikkoudestamme juuri silloin, kun kuvittelemme ylettömässä kunniantunnossamme ja narsismissamme olevamme kuolemattomia.
http://en.wikipedia.org/wiki/Jester
*
meri sanoi...mm.
'jos tuntee olevansa narri, se ei vielä merkitse sitä, että olisi objektiivisesti narri. eikö paremminkin se ole narri, joka ei tajua sitä olevansa? eikö se, että kokee olevansa narri, oikeastaan jo sinänsä ikäänkuin korota narriuden yläpuolelle?'
*
RR
Tämä oli hyvä pointti. Ajatelkaamme nyt - yllätys yllätys!;) - vaikka ruhtimas Myskiniä, Dostojevskin Idioottia, jota mitä ilmeisimmin pidettiin narrina (ven. jurodivyi), mutta joka itse ei tietoisesti intentoinut käytöksessään ja puheissaan narrimaisuutta - ja siksi hän olikin niin vaikuttava hahmo etikettiä rikkovassa vilpittömyydessään.
Narri voi siis olla narri myös 'tietämättään' ja 'tahtomattaan', mutta mikä hänet silloin erottaa mielenvikaisesta tai lievästi kehitysvammaisesta, lienee melko vaikeasti määriteltävissä.
Myskin itse (kuten luojansa Dostojevski) sairasti epilepsiaa, jota pidettiin 'pyhänä tautina'.
*
Kristinuskon historian kuuluisimpia ilveilijöitä oli Simeon Emesalainen (kts. PS.), joka heitteli liturgiaa pitäviä pappeja herneillä, koska oli kyllästynyt heidän maallistuneisuuteensa. Itse hän kaikesta rienaavuudestaan huolimatta eli askeetin tavoin.
Verratkaapa nyt piruuttanne Emesalaista Nietzscheen, joka Ecce Homossa toteaa, että ehkä hän itse on myös ilveilijä (juuri houkan/ilveilijän kristillisessä merkityksessä).
Mutta ei Nietzschekään täysin tietoisesti pyrkinyt kritiikissään ja ironiassaan narrimaisuuteen, vaikka kyllä tunnisti elämässään ja kirjoituksissaan (niiden ajoittaisessa, suorastaan fataalissa ristiriidassa) tämän piirteen.
(Zarathustrasta löytyy vaikuttava allegorinen episodi nuorallakävelijästä, joka putoaa narrin tiputtamana maahan ja kuolee. Tosin narri ei nimenomaisesti intentoinut nuorallakävelijän kuolemaa, vaikka sen aiheuttikin - kts. PPS.)
Tuon ristiriidan ytimestä löydämme Nietzschen perimmäiset intentiot. Niitä ei siis löydä suoraan teksteistä, vaikka N. itse saattaisi niin väittää ja haluta.
Nietzsche nimittäin painottaa Ecce Homon alkupuolella myös, että hän itse on eri asia kuin hänen kirjoituksensa. Nämä kaksi kategoriaa tulee pitää muka erillään. No way herra Nietzsche: minä olen eri mieltä!
*
Toisaalta - ehkä myös antiikin kyynikkoja voisi pitää narreina.
Diogenes Sinopelainen asui tynnyrissä ja ainoa, mitä hän pyysi Aleksanteri Suurelta tämän antaessa Diogeneelle mahdollisuuden pyytää mitä vain, oli, että Aleksanteri siirtyisi pois hänen aurinkoaan varjostamasta.
Aleksanteri vaikuttui sen verran paljon moisesta röyhkeydestä/nöyryydestä/suorapuheisuudesta/vaatimattomuudesta ja ylpeydestä, että hänen kerrotaan sanoneen, että jos ei olisi keisari, niin haluaisi olla Diogenes.
Lopuksi pitkä siteeraus kyynikoista. Ovatko he tosikoita, veitikoita vai viisaita ihmisiä?*
*
'Sokrateen mukaan "hyve on tietoa": olemassaolon perimmäinen tarkoitus on siinä, että hyve ja järki ovat täydellisesti sopusoinnussa keskenään. Antisthenes (kyynisen koulukunnan perustaja) omaksui tämän periaatteen sen kaikkein kirjaimellisimmassa merkityksessä, ja käsitti tiedon pelkästään käytännöllisenä toimintana ja päätöksinä, poissulkien filosofiasta kaiken paitsi yksilön yritykset ymmärtää itsensä arkipäivän olemassaolon keskellä.
Logiikassa hänen ajattelunsa päätyi puhtaaseen nominalismiin, ja etiikassa puolestaan äärimmäiseen individualismiin. Siihen kuului kieltäytyminen kaikista sosiaalisista ja kansallisista suhteista, sekä luopuminen tieteellisestä tutkimuksesta ja lähes kaikesta, mitä kreikkalaiset ymmärsivät koulutuksella (paideia).
Tämän individualismin Antisthenes ja hänen oppilaansa veivät loogiseen äärimmäisyyteen. Elämän tavalliset nautinnot eivät olleet heille ainoastaan merkityksettömiä, vaan suorastaan harmillisia, koska ne häiritsivät vapaan tahdon toimintaa. Rikkaus, suosio ja valta syrjäyttävät yleensä järjen valta-aseman, ja turmelevat sielun syrjäyttämällä luonnollisen keinotekoisella.
Kyynikoiden mielestä yksilö on olemassa vain ja ainoastaan itselleen; hänen korkein päämääränsä on itsetuntemus ja itsensä toteuttaminen sen mukaan, miten hänen järkensä häntä ohjaa.
Tämän kaiken tulee tapahtua erossa valtiosta ja yhteisöstä. Tästä syystä pahamaineisuus ja köyhyys ovat hyödyksi, koska ne saavat ihmisen keskittymään itseensä, lisäävät hänen itsekontrolliaan, ja puhdistavat hänen älynsä kaikesta ulkopuolisesta kuonasta.
Hyvä ihminen (eli viisas ihminen) ei halua mitään: kuten jumalat, hän on itseriittoinen; hän on myös maailmankansalainen, ei minkään tietyn maan kansalainen.
Ei ole yllättävää, että tällaisen ajattelun pioneerejä kritisoitiin ja pilkattiin muiden filosofien ja ystävien taholta. Kerrotaan, että Diogenes ja Krates yrittivät pakottaa tuttavansa noudattamaan näitä periaatteita tunkeilevalla ja tahdittomalla tavalla. Heidän filosofiansa oli kaiken hienostuneisuuden ja huomaavaisuuden vastakohta — oli mahdotonta "palata luontoon" keskellä yhteisöä, joka on aikojen saatossa kehittänyt suuren määrän keinotekoisia sovinnaistapoja, ilman että shokeeraisi sen jäseniä.
On myös helppo arvata, että tällainen vastustus yllytti kyynikot esittämään suorastaan liioiteltua ylemmyydentunnetta. Samalla olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista leimata koko koulu sen joidenkin jäsenten eriskummallisen käytöksen takia, saati sitten leimata kaikkia heidän kannattamiaan ajatuksia.'(wikipedia)
PS.
Pyhä Simeon- katuhesykasti
Pyhien houkkien vapaaehtoinen pilkan kohteeksi asettuminen ja samaistuminen Kristuksen kohtaamaan pilkkaan on ehkä vaikein kristillisen askeesin muoto. Pyhä Simeon Emesalainen (500-luvulla) on bysanttilaisen Kristuksen tähden houkkuuden klassinen esimerkki.
Hän eli 31 vuotta erakkona autiomaan hiljaisuudessa, mutta sai sitten Jumalalta kutsun tehdä jotakin vielä vaikeampaa. Pyhästä Simeonista tuli katuhesykasti. Hän eli Kristuksen köyhyyden kirjaimellisesti. Hän oli sydämen ja omantunnon marttyyri.
Hän oli hengellisen elämän terapeutti. Pyhä Simeon ei johtanut ihmisiä pelastuksen tielle niinkään sanoin, vaan koko elämänasenteellaan. Pyhällä houkalla ei ollut mitään menetettävää. Hän kuoli päivittäin. Ainoa, mistä Simeon ei luopunut oli katumuksen ilo eli Jumalan rakkaus.
Pyhä Simeon ivasi kristittyjen mukavuudenhalua, uskonnollista lakihenkisyyttä ja ulkonaista armeliaisuutta, joka kätki sisäänsä vihaa ja ilkeyttä. Pyhä Simeon seurasi solidaarisuuden tietä. Hän samaisti itsensä halveksittuihin, onnettomiin ja rakkautta vaille jääneisiin ihmisiin.
Kristuksen tavoin houkka etsi kadonnutta lammasta. Päivät pyhä Simeon vietti yhteiskunnan hylkäämien joukossa ja yöt hän rukoili pienessä majassa. Hän kävi ilotaloissa ja kapakoissa ja auttoi juoppoja ja prostituoituja hengellisen elämän alkuun.
Pyhä Simeon keskusteli pahojen henkien riivaamien kanssa. Hän jakoi heidän kärsimyksensä ja matki heidän käyttäytymistään. Hän paransi rukouksella monia heistä. Pyhän Simeonin esirukoukset olivat erityisen vaikuttavia, koska hän kärsi niiden puolesta, joille hän rukoili apua.
http://www.edu.joensuu.fi/ortoweb/jahak/koyhyys.htm
PPS.
Part I: Zarathustra's Prologue
Summary (ote yhteenvedosta)
Upon arriving in the town, Zarathustra begins to preach, proclaiming the overman. Man is a rope between beast and overman and must be overcome. The way across is dangerous, but it must not be abandoned for otherworldly hopes. Zarathustra urges the people to remain faithful to this world and this life, and to feel contempt for their all-too-human happiness, reason, virtue, justice, and pity. All this will prepare the way for the overman, who will be the meaning of the earth.
On hearing this, the people laugh at Zarathustra. Zarathustra suggests that while it is still possible to breed the overman, humanity is becoming increasingly tame and domesticated, and will soon be able to breed only the last man. The last men will be all alike, like herd animals, enjoying simple pleasures and mediocrity, afraid of anything too dangerous or extreme. Zarathustra says, "'We have invented happiness,' say the last men, and they blink." The people cheer, and ask Zarathustra to turn them into these last men.
Just then, a tightrope walker begins walking between two towers in the town. A jester comes out behind him, following him, and mocking him for being so awkward and moving so slowly. Suddenly, the jester jumps right over the tightrope walker, upsetting him and making him fall to the ground. Zarathustra approaches the dying man, and allays his fear of damnation by explaining that there is no devil and no hell. But then, the tightrope walker suggests that his life has been meaningless and that he has been a mere beast. Not at all, Zarathustra suggests to the dying man: "You have made danger your vocation; there is nothing contemptible in that."
That night, Zarathustra leaves town with the dead tightrope walker to bury him in the countryside. A poor day of fishing, he muses metaphorically: he has caught no men, but only a corpse. On his way out, the jester approaches him and warns him to leave. The jester says that Zarathustra is disliked here by the good and the just, and by the believers in the true faith. Only because Zarathustra isn't taken seriously is he allowed to live.
http://www.sparknotes.com/philosophy/zarathustra/section1.html
Ovatko kognitiiviset kykymme luotettavia?
Kommentti amartonille edellisessä päreessäni "Biologiaa ja retoriikkaa".
*
Julkaisen tämän päreenä sen vuoksi, että sain siihen/siinä tällä kertaa melko vaivattomasti kiteytettyä yhden olennaisimmista kritiikeistäni, joita olen 'naivia' naturalismia vastaan jatkuvasti esittänyt - hylkäämättä kuitenkaan naturalismia tiedon hankinnan metodina.
*
amarton sanoi...
mitä uskot rauno biologian antavan filosofiallesi?
*
Filosofiseen saivarteluun taipuvainen ei voi ohittaa biologiaa, koska filosofi(kin;) tarvitsee empiiristä tukea tai falsifioijaa ajatuksilleen ja argumenteilleen.
Filosofia ei siis ole pelkkää muodollista päättelyä vailla empiiristä sisältöä, vaikka historiallis-etymologis-genealoginen lähestymistapa kykeneekin avaamaan myös luonnontieteellisten käsitteiden merkitysrakenteita - paljon paremmin kuin itse luonnontieteilijöiden 'oma' tieto tai itseymmärrys.
Biologi ei voi ohittaa filosofiaa sen vuoksi, että biologit liikkuvat argumentatiivisesti ja käsitteellisesti niin spesifillä alueella, että heille tulee jatkuvasti muistuttaa niistä ajattelun ja argumentaation ehdoista, joiden vallitsessa heidänkin teorioitaan on ylipäätään mahdollista käyttää.
Tämän transsendentaaliargumentti-oletukseen viittaavan ehdon olemassaolon monet biologit kuitenkin kieltävät ja väittävät, että biologia (kuten fysiikka) tulevat toimeen 'omillaan' - oman kokeellisen menetelmänsä ja metodinsa puitteissa.
Eivät tule - ainakaan silloin, kun ryhdytään kysymään havaintokyvyn ja siten havainnon luotettavuuden perustelua ja tekemään induktiivisia yleistyksiä, jotta voitaisiin dedusoida esimerkiksi moraaliin liittyviä väittämiä.
Sitäpaitsi joku Stephen Gouldin 'sattuma-teorian' sekä dawkinsilais-darwnilaisen adaptionismin ja gradualismin ehkä näennäinen kiista ainakin biologian metodioletusten kannalta osoittaa kuitenkin, että myös biologian tieteenteoriaan voi sisältyä ja syntyä aksiomaattisiksi (itse darwinsilaisen teorian perustaan) muodostuvia 'halkeamia', jotka uhkaavat murtaa sen perimmäisiä oletuksia evoluutiosta.
Ja näin on siis perimmältään siksi, etteivät biologit kuten eivät ketkään muutkaan tieteenharjoittajat pysty todistamaan havainnon luotettavuutta havainnosta itsestään käsin.
Gould ja Dawkins tekivät erilaisen tulkinnan siitä, miten tulee suhtautua tosiasiaan, että meiltä puuttuu dokumentteja esimerkiksi dinosaurusten sukupuuttoon kuolemisen syistä, ajankohdasta ja nopeudesta.
Dawkins väitti osittain uskottavasti, että kyse on vain tietojemme puutteellisuudesta, mutta Gouldin sattumateoria - ilmeisesti vastoin Gouldin omia intentioita - implikoi myös mahdollisuuden (ja tästä Dawkins on harmissaan), jonka mukaan on perusteltua väittää, että havaintotietomme ei yksinkertaisesti riitä selittämään ja ymmärtämään tapahtunutta.
Evoluution kehitys jää arvoitukseksi tai mysteeriksi, jolle löytyy uskottavin selitys vain älykkään suunnitelijan suunnitelmassa.
Ottamatta kantaa älykkään suunnittelijan olemassaolon mahdollisuuteen väitän kuitenkin edelleen transsendentaaliargumentaation hengessä, että alkaessamme kysyä tietämisen mahdollisuuden ehtoja, emme kuitenkaan kerta kaikkiaan voi välttyä ottamasta kantaa siihen, miksi uskomme, että havaintomme ovat luotettavia.
Jos ja kun sen teemme, olemme väistämättä päätyneet maailmankatsomuksellisten ongelmien ääreen - vaikkemme transsendentaaliargumenttia noteeraisikaan. Ja tällaisia ongelmia ei ratkaista tieteen menetelmillä eikä tilastoilla.
(Kierkegaard tosin ehti jo aikanaan sarkastisesti ehdottamaan, että äänestäisimme totuudesta...ja niinhän me olemme länsimaissa ja niiden mallia soveltavissa demokratioissa tehneetkin. Menestyksekkäästi..(?)
Yksinkertaista mutta niin helvetin vaikeaa tajuta tai myöntää etenkin reduktionistien taholta!
PS. Eipä muuten Darwinkaan ollut aina kovin optimistinen oman havaintotietokykynsä luotettavuuden suhteen.
Tarkoitan siis luotettavuudella nyt sitä kykyä, mikä tekee havainnon sellaisenaan meille luotettavaksi, en itse kokeellisesti saavutettua tietoa ja sen soveltuvuutta aiempiin ja vallitseviin, tiedon analysoituihin (teoreettisiin) kasautumiin.
Tilastotkaan eivät pelasta meitä tältä kognitiivisiin kykyihimme liittyvältä funfamentaaliselta ongelmalta, koska ne joka tapauksessa perustuvat aina jo oletukseen havaintokyvyn luotettavuudesta.
Tilastolliseen kausaliteettiin luottaminen on siten enintään matemaattisesti sofistikoitua jälkiviisastelua; - ehkä itsessään varsin pätevää ja uskottavaakin, mutta ei koskaan perimmäisesti pätevää (validia).
PPS. Alvin Plantingan mukaan naturalismi ei voi taata tai todistaa kognitiivisten kykyjemme ja siten havaintotietomme luotettavuutta, mutta teismi pystyy, koska se ei ajaudu tämän kysymyksen suhteen täydelliseen skeptisismiin, noidankehään (circulus vitiosus) ja siten ateismiin tai nihilismiin (joka on luku sinänsä).
Mutta on sitten jo toinen juttu, mitä Plantinga tarkoittaa Jumalalla, jonka olemassaolon ja johon uskomisen kautta tietomme olisi erityisellä tavalla taattua (warranted), varmaa ja luotettavaa.
Joka tapauksessa plantingalaisen teismin korollaari on usko evoluution älylliseen suunnitelmaan, jonka takana on Suunnittelija: Jumala.
Uskon, jotta ymmärtäisin. Toisin sanoen kyseessä on ymmärrykseen pyrkivä usko. Siinä sitä haastetta naturalisteille ja (meille ;) nihilisteille.
*
Julkaisen tämän päreenä sen vuoksi, että sain siihen/siinä tällä kertaa melko vaivattomasti kiteytettyä yhden olennaisimmista kritiikeistäni, joita olen 'naivia' naturalismia vastaan jatkuvasti esittänyt - hylkäämättä kuitenkaan naturalismia tiedon hankinnan metodina.
*
amarton sanoi...
mitä uskot rauno biologian antavan filosofiallesi?
*
Filosofiseen saivarteluun taipuvainen ei voi ohittaa biologiaa, koska filosofi(kin;) tarvitsee empiiristä tukea tai falsifioijaa ajatuksilleen ja argumenteilleen.
Filosofia ei siis ole pelkkää muodollista päättelyä vailla empiiristä sisältöä, vaikka historiallis-etymologis-genealoginen lähestymistapa kykeneekin avaamaan myös luonnontieteellisten käsitteiden merkitysrakenteita - paljon paremmin kuin itse luonnontieteilijöiden 'oma' tieto tai itseymmärrys.
Biologi ei voi ohittaa filosofiaa sen vuoksi, että biologit liikkuvat argumentatiivisesti ja käsitteellisesti niin spesifillä alueella, että heille tulee jatkuvasti muistuttaa niistä ajattelun ja argumentaation ehdoista, joiden vallitsessa heidänkin teorioitaan on ylipäätään mahdollista käyttää.
Tämän transsendentaaliargumentti-oletukseen viittaavan ehdon olemassaolon monet biologit kuitenkin kieltävät ja väittävät, että biologia (kuten fysiikka) tulevat toimeen 'omillaan' - oman kokeellisen menetelmänsä ja metodinsa puitteissa.
Eivät tule - ainakaan silloin, kun ryhdytään kysymään havaintokyvyn ja siten havainnon luotettavuuden perustelua ja tekemään induktiivisia yleistyksiä, jotta voitaisiin dedusoida esimerkiksi moraaliin liittyviä väittämiä.
Sitäpaitsi joku Stephen Gouldin 'sattuma-teorian' sekä dawkinsilais-darwnilaisen adaptionismin ja gradualismin ehkä näennäinen kiista ainakin biologian metodioletusten kannalta osoittaa kuitenkin, että myös biologian tieteenteoriaan voi sisältyä ja syntyä aksiomaattisiksi (itse darwinsilaisen teorian perustaan) muodostuvia 'halkeamia', jotka uhkaavat murtaa sen perimmäisiä oletuksia evoluutiosta.
Ja näin on siis perimmältään siksi, etteivät biologit kuten eivät ketkään muutkaan tieteenharjoittajat pysty todistamaan havainnon luotettavuutta havainnosta itsestään käsin.
Gould ja Dawkins tekivät erilaisen tulkinnan siitä, miten tulee suhtautua tosiasiaan, että meiltä puuttuu dokumentteja esimerkiksi dinosaurusten sukupuuttoon kuolemisen syistä, ajankohdasta ja nopeudesta.
Dawkins väitti osittain uskottavasti, että kyse on vain tietojemme puutteellisuudesta, mutta Gouldin sattumateoria - ilmeisesti vastoin Gouldin omia intentioita - implikoi myös mahdollisuuden (ja tästä Dawkins on harmissaan), jonka mukaan on perusteltua väittää, että havaintotietomme ei yksinkertaisesti riitä selittämään ja ymmärtämään tapahtunutta.
Evoluution kehitys jää arvoitukseksi tai mysteeriksi, jolle löytyy uskottavin selitys vain älykkään suunnitelijan suunnitelmassa.
Ottamatta kantaa älykkään suunnittelijan olemassaolon mahdollisuuteen väitän kuitenkin edelleen transsendentaaliargumentaation hengessä, että alkaessamme kysyä tietämisen mahdollisuuden ehtoja, emme kuitenkaan kerta kaikkiaan voi välttyä ottamasta kantaa siihen, miksi uskomme, että havaintomme ovat luotettavia.
Jos ja kun sen teemme, olemme väistämättä päätyneet maailmankatsomuksellisten ongelmien ääreen - vaikkemme transsendentaaliargumenttia noteeraisikaan. Ja tällaisia ongelmia ei ratkaista tieteen menetelmillä eikä tilastoilla.
(Kierkegaard tosin ehti jo aikanaan sarkastisesti ehdottamaan, että äänestäisimme totuudesta...ja niinhän me olemme länsimaissa ja niiden mallia soveltavissa demokratioissa tehneetkin. Menestyksekkäästi..(?)
Yksinkertaista mutta niin helvetin vaikeaa tajuta tai myöntää etenkin reduktionistien taholta!
PS. Eipä muuten Darwinkaan ollut aina kovin optimistinen oman havaintotietokykynsä luotettavuuden suhteen.
Tarkoitan siis luotettavuudella nyt sitä kykyä, mikä tekee havainnon sellaisenaan meille luotettavaksi, en itse kokeellisesti saavutettua tietoa ja sen soveltuvuutta aiempiin ja vallitseviin, tiedon analysoituihin (teoreettisiin) kasautumiin.
Tilastotkaan eivät pelasta meitä tältä kognitiivisiin kykyihimme liittyvältä funfamentaaliselta ongelmalta, koska ne joka tapauksessa perustuvat aina jo oletukseen havaintokyvyn luotettavuudesta.
Tilastolliseen kausaliteettiin luottaminen on siten enintään matemaattisesti sofistikoitua jälkiviisastelua; - ehkä itsessään varsin pätevää ja uskottavaakin, mutta ei koskaan perimmäisesti pätevää (validia).
PPS. Alvin Plantingan mukaan naturalismi ei voi taata tai todistaa kognitiivisten kykyjemme ja siten havaintotietomme luotettavuutta, mutta teismi pystyy, koska se ei ajaudu tämän kysymyksen suhteen täydelliseen skeptisismiin, noidankehään (circulus vitiosus) ja siten ateismiin tai nihilismiin (joka on luku sinänsä).
Mutta on sitten jo toinen juttu, mitä Plantinga tarkoittaa Jumalalla, jonka olemassaolon ja johon uskomisen kautta tietomme olisi erityisellä tavalla taattua (warranted), varmaa ja luotettavaa.
Joka tapauksessa plantingalaisen teismin korollaari on usko evoluution älylliseen suunnitelmaan, jonka takana on Suunnittelija: Jumala.
Uskon, jotta ymmärtäisin. Toisin sanoen kyseessä on ymmärrykseen pyrkivä usko. Siinä sitä haastetta naturalisteille ja (meille ;) nihilisteille.
November 27, 2007
Biologiaa ja retoriikkaa
Kirjoitettu kommentiksi mika sipuran päreen Ihminen on pohjimmiltaan ihminen (26.11) kommentteihin.
*
Esko Heimonen kirjoitti mm.
Tämä (Mika Sipuran) kirjoitus selvensi mukavasti käsityksiäsi geenivalinta vs. ryhmävalinta -keskustelussa. "Darwin-sodissahan" nämä "valinnan yksiköt" asetettiin jopa vastakkain. Gould kaiketi käsitti "ryhmällä" melko poissulkevasti kokonaisen lajin, ja vähätteli adaptaatiota sillä varjolla, että pitkällä juoksulla biodiversiteetin kehityksen suunnan ratkaisevat sukupuutot. Paleontologina kun hänen mielestään evoluution tärkeimpiä kysymyksiä ovat esim. se miksi dinosaurukset katosivat ja nisäkkäät lähtivät kukoistukseen. Huomionkipeään tyyliin Gould alkoi tällöin alleviivata "sattumaa" ratkaisivimpana evoluution mekanismina (gradualismi ei osaa ennustaa sukupuuttoja). Dawkins taas alleviivasi edelleen perinteistä darvinistista mekanismia, ja oli sitä mieltä että mielenkiintoisin kysymys evoluutiossa ovat sopeutumat. Siitäkös tyhjänpäiväinen sota syntyi.
*
Rauno Räsänen kirjoitti
'Genotyyppien on saavutettava evoluutivisesti stabiili suhde geenivalinnan kautta ennenkuin yhteistyöstä tulee aidosti vakaa strategia.' (Esko Heimonen)
Annas yksi käytännön esimerkki tästä 'saavutuksesta', niin maallikkokin ymmärtää, mistä on kysymys - etenkin altruismin soveltuvuudessa/'käyttökelpoisuudessa' ryhmävalintaan nähden.
*
Esko Heimonen kirjoitti
Maallikko olen muuten minäkin.
En itse asiassa korostanut ryhmävalintaa altruismin perustana vaan juuri päinvastoin.
Mitä tulee evolutiivisesti stabiileihin strategioihin -- lienet lukenut Dawkinsin esikoisen (Geenin itsekkyys)? Peliteorian mukaisten mallien pohjalta pidetään sinänsä ymmärrettävänä, miksei reviireistä tapella aina verissä päin, miksi klaanin tai populaation sisäisistä "sopimuksista" pääsääntöisesti pidetään kiinni ja miksi urokset eivät aina lennä kukasta kukkaan. Syyksi riittää geenin itsekkyys, eikä solidaarisuutta ryhmää kohtaan tarvita. Itse asiassa, mikäli lempeys palautuisi pelkkään solidaarisuuteen (ryhmävalintaan), se olisi altis opportunismille
*
RR
'En itse asiassa korostanut ryhmävalintaa altruismin perustana vaan juuri päinvastoin.'
No - minun lausemuotoilustani voi päätellä kumminpäin haluaa (kyseessä oli tiedollisesti epävarman retorikon kikka ;)
Mutta geenin itsekkyys siis 'määrää' ikäänkuin 'sisäisen' kausaation?! voimasta, että kaikki lauman urokset eivät yritä paritella lauman (ei kai tässä tapauksessa nyt ryhmästä voida puhua) kaikkien naaraiden kanssa, kun urosten välinen hierarkia on tappeluksien kautta selvitetty ja Alfauros rulettaa - ja näin tapahtuu juuri siksi, että tämä 'haaremimalli' toimii parhaiten lauman eloonjäännin ja lisääntymisen kannalta.
Ei tää kyllä päde tietyihin apinapopulaatioihin, joissa jotkut gigolot vetää aina salaa välistä, jos vain naaras suostuu - eikä siinä ole tietenkään kyse naaraan alruismista - eihän?
*
Olen lukenut melko kattavasti Frans de Waalin Hyväluontoinen : oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä.
Se on hyvä kirja, muttei siitä vielä saanut tolkkua, miten Waalin tuloksilla voisi pätevästi ja uskottavasti selittää oikean ja väärän periaatteiden kehitystä ja eroa ihmisellä, hyvän olemusta tai vapauden ja tasa-arvon välistä jännitettä ihmispopulaatioitten kulttuurisesti differentoituneessa maailmassa.
Eikä Waal sitä kyllä itsekään väittänyt selvittänensä vaan, että paljon on vielä tutkittavaa, jotta asia selkenisi.
Kiintoisa kytkentä naturalistiseen lähtökohtaan eettisten perusarvojen selittämiseksi löytyy filosofi Charles Taylorilta.
Hän käyttää termiä gut-reactions, joista ns. perimmäiset hyveet ihmisryhmässä alunperin saavat alkunsa. Kyse on siis liki viskeraalisista ('sisäelimiin liittyvistä') tuntemuksista, joiden pohjalta erotellaan hyvä ja paha, oikea ja väärä, niin että se palvelisi ryhmän säilymistä ja koherenssia.
Kyse on tietenkin ensisijaisesti eloonjäämisen turvaamisesta ja siihen liittyen perustarpeitten tyydyttämisestä ryhmässä.
Tämä varsin altruistiselta vaikuttava lähtökohta on iskostunut ihmisen tajuntaan tuhansien vuosien evoluution aikana.
*
En ole tottunut operoimaan näillä käsitteillä. Tuon mainitsemasi Dawkinsin Geenin itsekkyyden samoin kuin Sokean kellosepän olen käynyt melko kursoorisesti läpi, joten liikun todellakin aika harmaalla alueella, mitä tulee omaan tietomäärääni ja ymmärryskykyyni biologiasta.
Ylipäätään tunnen näitä asioita vähän esim. sinuun tai Mikaan verrattuna, mutta ne kiinnostavat minua, koska haluan saada tokkua siihen, miten biologiassa päätellään ja mitä. Tämä intressi tosin on filosofista laatua.
*
Gradualismin ja sattumateorian konfliktiin olen tutustunut Dawkinsin kirjojen ja eräitten referaattien kautta. Se saattaa todellakin olla paljon melua asetelmasta, jonka ei viime kädessä tarvitse olla jompaa kumpaa vaihtoehtoa poissulkeva.
Sattuma voidaan selittää asteittaisuudessa tapahtuneeksi hyppäykseksi, mutta ennenkaikkea sen vuoksi, että meiltä puuttuu toistaiseksi tarpeeksi evidenssiä esimerkiksi dinosaurusten sukupuuton syistä.
Tämä kanta on varsin optimistinen tiedon kasvun suhteen, ja siinä painotetaan, että tiedon aukkoja ei tule täyttää mystifioimalla tapahtunutta.
Evoluutiossa tapahtuneet 'hyppäykset' voivat helposti näyttää selittämättömyydessään sattumilta, jotka puolestaan saattavat toimia esim. älykkään suunnittelun kannattajille omien näkemysten perusteluna.
Mutta Dawkinsillehan tällainen päättely on ilmeisen virheellistä, koska se ei perustu tieteelliseen tutkimukseen vaan pelkkiin ideologisiin hypoteeseihin.
Vaikka Gould puolusti sattumateoriaa, niin ei hän ymmärtääkseni tinkinyt tuumaakaan evoluution geneettisestä perustasta.
Dawkinsin mukaan tämä kiista oli tosiaan näennäinen, ja aiheutti lopulta melko keinotekoisia väärinkäsityksiä.
Kuten kirjoitit: 'Siitäkös tyhjänpäiväinen sota syntyi'
*
PS. Maallikko olen muuten minäkin. Sitä en kyllä ihan heti usko..;)
*
Esko Heimonen kirjoitti mm.
Tämä (Mika Sipuran) kirjoitus selvensi mukavasti käsityksiäsi geenivalinta vs. ryhmävalinta -keskustelussa. "Darwin-sodissahan" nämä "valinnan yksiköt" asetettiin jopa vastakkain. Gould kaiketi käsitti "ryhmällä" melko poissulkevasti kokonaisen lajin, ja vähätteli adaptaatiota sillä varjolla, että pitkällä juoksulla biodiversiteetin kehityksen suunnan ratkaisevat sukupuutot. Paleontologina kun hänen mielestään evoluution tärkeimpiä kysymyksiä ovat esim. se miksi dinosaurukset katosivat ja nisäkkäät lähtivät kukoistukseen. Huomionkipeään tyyliin Gould alkoi tällöin alleviivata "sattumaa" ratkaisivimpana evoluution mekanismina (gradualismi ei osaa ennustaa sukupuuttoja). Dawkins taas alleviivasi edelleen perinteistä darvinistista mekanismia, ja oli sitä mieltä että mielenkiintoisin kysymys evoluutiossa ovat sopeutumat. Siitäkös tyhjänpäiväinen sota syntyi.
*
Rauno Räsänen kirjoitti
'Genotyyppien on saavutettava evoluutivisesti stabiili suhde geenivalinnan kautta ennenkuin yhteistyöstä tulee aidosti vakaa strategia.' (Esko Heimonen)
Annas yksi käytännön esimerkki tästä 'saavutuksesta', niin maallikkokin ymmärtää, mistä on kysymys - etenkin altruismin soveltuvuudessa/'käyttökelpoisuudessa' ryhmävalintaan nähden.
*
Esko Heimonen kirjoitti
Maallikko olen muuten minäkin.
En itse asiassa korostanut ryhmävalintaa altruismin perustana vaan juuri päinvastoin.
Mitä tulee evolutiivisesti stabiileihin strategioihin -- lienet lukenut Dawkinsin esikoisen (Geenin itsekkyys)? Peliteorian mukaisten mallien pohjalta pidetään sinänsä ymmärrettävänä, miksei reviireistä tapella aina verissä päin, miksi klaanin tai populaation sisäisistä "sopimuksista" pääsääntöisesti pidetään kiinni ja miksi urokset eivät aina lennä kukasta kukkaan. Syyksi riittää geenin itsekkyys, eikä solidaarisuutta ryhmää kohtaan tarvita. Itse asiassa, mikäli lempeys palautuisi pelkkään solidaarisuuteen (ryhmävalintaan), se olisi altis opportunismille
*
RR
'En itse asiassa korostanut ryhmävalintaa altruismin perustana vaan juuri päinvastoin.'
No - minun lausemuotoilustani voi päätellä kumminpäin haluaa (kyseessä oli tiedollisesti epävarman retorikon kikka ;)
Mutta geenin itsekkyys siis 'määrää' ikäänkuin 'sisäisen' kausaation?! voimasta, että kaikki lauman urokset eivät yritä paritella lauman (ei kai tässä tapauksessa nyt ryhmästä voida puhua) kaikkien naaraiden kanssa, kun urosten välinen hierarkia on tappeluksien kautta selvitetty ja Alfauros rulettaa - ja näin tapahtuu juuri siksi, että tämä 'haaremimalli' toimii parhaiten lauman eloonjäännin ja lisääntymisen kannalta.
Ei tää kyllä päde tietyihin apinapopulaatioihin, joissa jotkut gigolot vetää aina salaa välistä, jos vain naaras suostuu - eikä siinä ole tietenkään kyse naaraan alruismista - eihän?
*
Olen lukenut melko kattavasti Frans de Waalin Hyväluontoinen : oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä.
Se on hyvä kirja, muttei siitä vielä saanut tolkkua, miten Waalin tuloksilla voisi pätevästi ja uskottavasti selittää oikean ja väärän periaatteiden kehitystä ja eroa ihmisellä, hyvän olemusta tai vapauden ja tasa-arvon välistä jännitettä ihmispopulaatioitten kulttuurisesti differentoituneessa maailmassa.
Eikä Waal sitä kyllä itsekään väittänyt selvittänensä vaan, että paljon on vielä tutkittavaa, jotta asia selkenisi.
Kiintoisa kytkentä naturalistiseen lähtökohtaan eettisten perusarvojen selittämiseksi löytyy filosofi Charles Taylorilta.
Hän käyttää termiä gut-reactions, joista ns. perimmäiset hyveet ihmisryhmässä alunperin saavat alkunsa. Kyse on siis liki viskeraalisista ('sisäelimiin liittyvistä') tuntemuksista, joiden pohjalta erotellaan hyvä ja paha, oikea ja väärä, niin että se palvelisi ryhmän säilymistä ja koherenssia.
Kyse on tietenkin ensisijaisesti eloonjäämisen turvaamisesta ja siihen liittyen perustarpeitten tyydyttämisestä ryhmässä.
Tämä varsin altruistiselta vaikuttava lähtökohta on iskostunut ihmisen tajuntaan tuhansien vuosien evoluution aikana.
*
En ole tottunut operoimaan näillä käsitteillä. Tuon mainitsemasi Dawkinsin Geenin itsekkyyden samoin kuin Sokean kellosepän olen käynyt melko kursoorisesti läpi, joten liikun todellakin aika harmaalla alueella, mitä tulee omaan tietomäärääni ja ymmärryskykyyni biologiasta.
Ylipäätään tunnen näitä asioita vähän esim. sinuun tai Mikaan verrattuna, mutta ne kiinnostavat minua, koska haluan saada tokkua siihen, miten biologiassa päätellään ja mitä. Tämä intressi tosin on filosofista laatua.
*
Gradualismin ja sattumateorian konfliktiin olen tutustunut Dawkinsin kirjojen ja eräitten referaattien kautta. Se saattaa todellakin olla paljon melua asetelmasta, jonka ei viime kädessä tarvitse olla jompaa kumpaa vaihtoehtoa poissulkeva.
Sattuma voidaan selittää asteittaisuudessa tapahtuneeksi hyppäykseksi, mutta ennenkaikkea sen vuoksi, että meiltä puuttuu toistaiseksi tarpeeksi evidenssiä esimerkiksi dinosaurusten sukupuuton syistä.
Tämä kanta on varsin optimistinen tiedon kasvun suhteen, ja siinä painotetaan, että tiedon aukkoja ei tule täyttää mystifioimalla tapahtunutta.
Evoluutiossa tapahtuneet 'hyppäykset' voivat helposti näyttää selittämättömyydessään sattumilta, jotka puolestaan saattavat toimia esim. älykkään suunnittelun kannattajille omien näkemysten perusteluna.
Mutta Dawkinsillehan tällainen päättely on ilmeisen virheellistä, koska se ei perustu tieteelliseen tutkimukseen vaan pelkkiin ideologisiin hypoteeseihin.
Vaikka Gould puolusti sattumateoriaa, niin ei hän ymmärtääkseni tinkinyt tuumaakaan evoluution geneettisestä perustasta.
Dawkinsin mukaan tämä kiista oli tosiaan näennäinen, ja aiheutti lopulta melko keinotekoisia väärinkäsityksiä.
Kuten kirjoitit: 'Siitäkös tyhjänpäiväinen sota syntyi'
*
PS. Maallikko olen muuten minäkin. Sitä en kyllä ihan heti usko..;)
Nuori nainen voi pelastaa vanhemman miehen henkiseltä romahdukselta
JOHN FOGERTY FEATURED IN 'NEWSWEEK'John is featured in this week's 'Newsweek' in the 'Turning Point' column. Read John's story,
at newsweek.com
*
TURNING POINT
Reclaiming My Voice
After Creedence broke up, the musician spent years searching for his own sound. With love, he found it.
By John Fogerty NEWSWEEK
Dec 3, 2007 Issue
***
My new album, "Revival,"comes by its title naturally—a return to making the kind of music I became known for early in my career. I get a real feeling of being back where I belong. But I didn't just decide to do that. I was in need of another kind of revival before that music could be created.
Twenty-one years ago I was a castaway—a drifter, floating along with the stream. Not plotting a course or even aiming for a destination point. I was filled with anger and hurt and at the same time, weirdly subdued; depressed. Just a year earlier I'd released a No. 1 solo album to wildly enthusiastic acclaim. How did things get so bad?
It began back in the early '70s. After leading my band Creedence Clearwater Revival through the most amazing three years that any band has ever had, the group collapsed, and disintegrated with a rather frightening level of jealousy and betrayal. I spent much of the next 30 years in litigation, battling with my record label, music publisher and former bandmates to protect the artistic integrity of my music and my financial rights to what I'd created. By the mid-1980s the emotional and financial toll of fighting these battles for so long came to a head. One day I was giving yet another deposition and found myself so angry that I couldn't remember my own address or telephone number! I remember going into a department store and being so fearful and dysfunctional that I could not ask a salesperson about buying a pair of socks. I couldn't sleep. I couldn't feel. Music was who I was and I could not understand why or how I could lose so much.
But everything changed one night in September 1986. I was on tour in Indianapolis. I'd wandered into a club near the hotel. After about 15 minutes, I had decided to leave, but suddenly the shadows parted. There she was. I actually said to myself, "That's the most beautiful girl I have ever seen." Her name was Julie. It was extremely lucky that we met at all. Julie was helping her sister move across the state and they had stopped in Indy for a break. They were just about to leave. Fifteen minutes—either way—and we would never have met.
We fell in love. Let me say that again. We fell in love. To me there is no more meaningful occurrence in this life. Though I had been married once before, in Julie I experienced what happens when another person becomes more important than one's self. I learned the concept of sharing—that's a big one. My psyche at the time was in such bad shape. I was a self-destructive mess. But in Julie I had total acceptance, something I'd never felt. She became my wife, my love, my best friend. Finally, my heart began healing. Meeting Julie opened that path.
Steeped in anger and hurt, I'd chosen not to play any Creedence Clearwater Revival songs—no "Fortunate Son," no "Bad Moon Rising," no "Born on the Bayou"—since 1972. But in 1987, less than a year after meeting Julie, I played them again for the first time at a concert in Washington, D.C., for Vietnam Veterans. It felt good. But you don't just snap your fingers and everything gets better. For a few years after that, whenever Creedence music would come on the radio, I still had to change the channel. I wouldn't pick up a guitar.
Slowly, with Julie's loving guidance, I began to move beyond the bitterness I'd carried for so long. It was five years later that she came into the house one day and saw that I was playing again. She says it was one of the happiest moments of her life. Thanks to her encouragement, I was rediscovering my voice as a songwriter. Over the years I had been sued for allegedly writing songs as a solo artist that sounded too much like the music I'd written for Creedence—for plagiarizing myself, as it's been described. I successfully defended myself in those suits. But whenever I'd sit down to write a song and it got anywhere near to sounding like Creedence, a little gremlin would pop up on my shoulder in the form of a lawyer saying "Don't do that." One day I said to the gremlin, "Get out of my life. I own this. I sound like this. I'm embracing this." I finally was able to put that to rest and become comfortable again with my sound.
It is fitting that it was Julie who came up with the title of my new album, "Revival." There's a song on it called "Broken Down Cowboy." As I was sitting down to write one day, the line came out of nowhere: "A broken-down cowboy like me." I realized I was writing about myself. That broken-down guy is someone I was a long time ago. When you're in the middle of so much pain, you're just trying to keep from drowning. Now there is enough perspective to write about it. Today I am 62 years old and Julie is 47. We have been together for two decades and have four children. To think that had Julie and I not met on that night so long ago, I could have missed all this. No way. I have my music and my family. I'm the luckiest man in the world! So when you ask about the revival of John Fogerty, it's really a celebration, a gift, the return of the real me.
© Newsweek, Inc.
***
John esiintyi viime perjantaina upouuden Nokia-teatterin (avattu 18.10) areenalla Los Angelesissa.
Nov 23
Fri
Los Angeles, CA
Set list
Good Golly Miss Molly
Bad Moon Rising
Longshot
Green River
Lookin' Out My Backdoor
Gunslinger
Born On The Bayou
Midnight Special
Ramble Tamble
Déjà Vu
Bootleg
Commotion
Who'll Stop The Rain
Creedence Song
Keep On Chooglin'
Don't You Wish It Was True
Have You Ever Seen The Rain
Broken Down Cowboy
Down On The Corner
Long Dark Night
Centerfield
Up Around The Bend w/Shane and Tyler Fogerty
Old Man Down The Road
Fortunate Son
Travelin' Band
Proud Mary
Takuuvarmaa tietoa binaarisessa maailmankaikkeudessa
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Luottamuksen aatehistoriaa".
*
Petri
Eiks Plantingan tietoteoreettinen lähtökohta: Jumala tiedollisena peruskokemuksena/-uskomuksena ole 'sukua' Wittgensteinin Varmuudesta-kannanotoille?
Vai onko Plantingaa pidettävä pikemminkin evidentialistina kuin foundationalistina?
Entä onko käytännössä mitään eroa sillä, perustuuko uskoni avoimesti perustelemattomaan varmuuteen vai todistukseen, jonka varmuus on pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa - ei yleisesti jaettavissa, vaikka Plantinga väittäisikin ko. tiedon olevan 'warranted'?
Mikä ihmeen warranted? Taas on keksitty uusi hämärä käsite pelastamaan meidät varman tiedon oikeutuksen ('turvalliselta') circulus vitiosukselta.
Mutta mutta: 'If you will not believe, you will not understand', kuten Jesaja kaukoviisaasti profetoi.
Niinpä niin. Naturalismi ei pysty takaamaan/perustelemaan tiedollisten kykyjemme luotettavuutta mutta teismi pystyy..(?)
Kuitenkaan ei ko. takuuta meille anneta ilman jonkinlaista 'älyn uhria' - ei 'varmasti'!
Mutta jospa 'älyn uhri' on meille episteemisesti 'hyödyllisempi' kuin pelkkä skeptisismi..?
Pascal'ko tämän uhrin 'odotusarvon' laskisi - vai peräti Bentham! Huh. Menen mieluummin vapaaehtoisesti Panopticoniin kuin ryhdyn dialogiin ajattelevan koneen (Benthamin) kanssa.
Pascalin uskonvarmuuden todiste: '..aamupäivällä tulta!'' sen sijaan menettelee. Meidän on nimittäin syytä uskoa, että P. ei valehtele.
Mutta Bentham vain laskee ja laskee - kunnes tahdon vapaus (joka on tietysti suhteellinen asia) on selitetty, kontrolloitu ja teljetty vankilaan häiritsemästä 'hyödyllisiä' matemaattis-loogisia operaatioita, jotka pelastavat maailman tekemällä siitä hyvin toimivan 'Superkoneen/Supervankilan'.
*
Jos olemme salakavalasti joutuneet kielen orjiksi samalla, kun se on vapauttanut tiedollisten kykyjemme käyttöä, niin samaan tapaan päädymme myös teknologian orjiksi.
Teknologia lisää vapauttamme toimia ja ajatella, mutta a) binaarisuudessaan se tyhjentää kaikki kielessä ilmaistut arvo- ja merkitysulottuvuudet tehden niistä matemaattisia kalkyyleja sekä b) muuttuu korvaamattomuudessaan pikemminkin uhkaksi kuin pelastukseksi.
Kohta a on vielä jotenkin kontrolloitavissa, koska arvo- ja merkitysväitteet perustuvat yhtä lailla kokemukseen kuin loogisiin todistuksiin.
Binaarisuus ei voine tuhota spontaania kokemuksellisuutta kokonaan, vaikka sellainenkin uhka on toki olemassa.
Kohta b onkin sitten fataali. Asian voi todistaa yksinkertaisesti painamalla 'sähkölaatikon' pääkytkin off-asentoon.
Mutta miksi tehdä niin, minulta kysytään. Siksi, että silloin voimme paremmin tiedostaa ne seuraukset, joita kohtaamme, kun se kytkin menee off-asentoon itsestään ja vastoin tahtoamme...ehkä erittäin pitkäksi aikaa, jos ei sitten lopullisesti...
*
Petri
Eiks Plantingan tietoteoreettinen lähtökohta: Jumala tiedollisena peruskokemuksena/-uskomuksena ole 'sukua' Wittgensteinin Varmuudesta-kannanotoille?
Vai onko Plantingaa pidettävä pikemminkin evidentialistina kuin foundationalistina?
Entä onko käytännössä mitään eroa sillä, perustuuko uskoni avoimesti perustelemattomaan varmuuteen vai todistukseen, jonka varmuus on pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa - ei yleisesti jaettavissa, vaikka Plantinga väittäisikin ko. tiedon olevan 'warranted'?
Mikä ihmeen warranted? Taas on keksitty uusi hämärä käsite pelastamaan meidät varman tiedon oikeutuksen ('turvalliselta') circulus vitiosukselta.
Mutta mutta: 'If you will not believe, you will not understand', kuten Jesaja kaukoviisaasti profetoi.
Niinpä niin. Naturalismi ei pysty takaamaan/perustelemaan tiedollisten kykyjemme luotettavuutta mutta teismi pystyy..(?)
Kuitenkaan ei ko. takuuta meille anneta ilman jonkinlaista 'älyn uhria' - ei 'varmasti'!
Mutta jospa 'älyn uhri' on meille episteemisesti 'hyödyllisempi' kuin pelkkä skeptisismi..?
Pascal'ko tämän uhrin 'odotusarvon' laskisi - vai peräti Bentham! Huh. Menen mieluummin vapaaehtoisesti Panopticoniin kuin ryhdyn dialogiin ajattelevan koneen (Benthamin) kanssa.
Pascalin uskonvarmuuden todiste: '..aamupäivällä tulta!'' sen sijaan menettelee. Meidän on nimittäin syytä uskoa, että P. ei valehtele.
Mutta Bentham vain laskee ja laskee - kunnes tahdon vapaus (joka on tietysti suhteellinen asia) on selitetty, kontrolloitu ja teljetty vankilaan häiritsemästä 'hyödyllisiä' matemaattis-loogisia operaatioita, jotka pelastavat maailman tekemällä siitä hyvin toimivan 'Superkoneen/Supervankilan'.
*
Jos olemme salakavalasti joutuneet kielen orjiksi samalla, kun se on vapauttanut tiedollisten kykyjemme käyttöä, niin samaan tapaan päädymme myös teknologian orjiksi.
Teknologia lisää vapauttamme toimia ja ajatella, mutta a) binaarisuudessaan se tyhjentää kaikki kielessä ilmaistut arvo- ja merkitysulottuvuudet tehden niistä matemaattisia kalkyyleja sekä b) muuttuu korvaamattomuudessaan pikemminkin uhkaksi kuin pelastukseksi.
Kohta a on vielä jotenkin kontrolloitavissa, koska arvo- ja merkitysväitteet perustuvat yhtä lailla kokemukseen kuin loogisiin todistuksiin.
Binaarisuus ei voine tuhota spontaania kokemuksellisuutta kokonaan, vaikka sellainenkin uhka on toki olemassa.
Kohta b onkin sitten fataali. Asian voi todistaa yksinkertaisesti painamalla 'sähkölaatikon' pääkytkin off-asentoon.
Mutta miksi tehdä niin, minulta kysytään. Siksi, että silloin voimme paremmin tiedostaa ne seuraukset, joita kohtaamme, kun se kytkin menee off-asentoon itsestään ja vastoin tahtoamme...ehkä erittäin pitkäksi aikaa, jos ei sitten lopullisesti...
November 26, 2007
Aforismi
(Korjattu versio 27.11)
Hän oli niin synkkä ja pessimistinen ihminen, että hänen elämäsään ei ollut muuta positiivista kuin HIV.
Hän oli niin synkkä ja pessimistinen ihminen, että hänen elämäsään ei ollut muuta positiivista kuin HIV.
'Siveetöntä ihmisliisteriä vastaan'
Kirjoitettu merille Hotas-Kalen päreessä "Literum".
(Tälle runolle on vaihtoehtoinekin nini: Siveettömän ihmisen liisteriä vastaan, mutta en sitä nyt käytä.)
*
Siel' sanojen korkeas veisus'
vain ylevät virrat tunteen elämöitsevät,
eik' ihmisnesteiden ällö liisteri vetten päällä lillu -
sanan ja sieluruumihin pyhää liittoa inhasti tärväten.
(Tälle runolle on vaihtoehtoinekin nini: Siveettömän ihmisen liisteriä vastaan, mutta en sitä nyt käytä.)
*
Siel' sanojen korkeas veisus'
vain ylevät virrat tunteen elämöitsevät,
eik' ihmisnesteiden ällö liisteri vetten päällä lillu -
sanan ja sieluruumihin pyhää liittoa inhasti tärväten.
November 25, 2007
Halpaa armoa, kallista teknologiaa ja suurta huvitusta
Kirjoitettu kommentiksi catuluxelle Kemppisen päreessä "Kevytmielinen keskiluokka".
RR kirjoitti
Kemppinen kirjoitti 'Totuus kenties on jyrsivä piisamirotta?' Onko Jumala naamioitunut jyrsiväksi piisamirotaksi? Siltä näyttää (kuvasta päätellen).
Mutta tätä ei tarvitse edes todistaa. Se on kumoamaton perususkomus (Francois Rabelais Plantinga).
*
catuluxelle
Suomen ortodoksisen kirkon 'maailmamyönteisyys' alkaa minun silmissäni saavuttaa kohta sellaisen rajapisteen, että sen ylityttyä saatan jopa erota ko. kirkosta - tai ainakin rupean pilkkaaman sitä. (Enhän toki vielä ole pilkkaamiseen langennut...)
Jospa perustaisin oman kirkon: 'Viimeisien aikojen ensimmäiset.'
catulux sanoi...mm.
Luterilaisuus ei kait ole mikään synkkä uskonto, koska Marttikin ja hänen kaverinsa joivat olutta luterilaista oppia sorvatessaan...ja Pyhä Henki sitten hoisi loput. Muistakaamme myös Lutherin hienot sanat naisista, laulusta ja viinistä.
Rablee.
Tai sitten päinvastoin:"Ensimmäisten aikojen viimeisimmät."Koska monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja monet viimeiset ensimmäisiksi....
*
catulux
Ensimmäisistä ja viimeisistä. Minä olen 'poikkeus', ja poikkeus vahvistaa säännön ;)
*
Vai on luterilaisuus iloinen uskonto?
Kyllä se iloisuus on hankittu lähinnä hurmoskokemuksilla, mielenhäiriöillä ja viinalla!
Rakkautta siinä saattaa olla just sen verran kuin tässä demari-keskusta-kokoomus-vetoisessa demokratiassa nyt ylipäätään on 'järkevää' kokea.
Luterilaisuushan on ns. kansalaisuskonto. Kuulutaan kirkkoon muodon vuoksi ja uskotaan niinkuin Katri Helena johonkin korkeampaan voimaan, joka ei kuitenkaan ole sama kuin, mitä kirkko julistaa.
Selkokielellä: uskotaan siis omiin toiveisiin, tunteisiin ja projektioihin. Sellainen ei ole kristinuskoa vaan pelkkää narsistista pakanuutta.
*
Mutta armosta päihtymisen jälkeistä krapulaa ei voi välttää - ja taas alkaa uusi kierros synnintunnon manaamista ja tuhkan päällensä ripottelemista.
Kunnes armosta yksin taas koetaan vapauden ja pelastuksen raikkaat tuulet, jotka uudestaan päihdyttävät mielen.
Tätä maanis-depressiivistä syndroomaa, johon luterilainen pelastusoppi viime kädessä perustuu, on viime vuosina ryhdytty 'hoitamaan tavara-armon' avulla. (Onhan kirkosta eroaminen sitäpaitsi on lisääntynyt hälyttävästi!)
Hoitoon kuuluu myös sekä hilpeitä että sykähdyttäviä esityksiä Jeesuksen elämästä.
'Osta nyt Jeesus sydämeesi!' Halvalla!
Nyt siis myydään 'halpaa armoa'. 'Kallis armo' on liian kallista kansalaisille. He kun ovat laiskistuneet entisestään henkisesti ja hengellisesti tässä tv-viihteen suoltamassa globaalin pakanuuden mediassa.
Dietrich Bonhoeffor polttaisi varmasti päreensä, jos näkisi maassamme harjoitetun uskon alennusmyyntikampanjan - puhumattakaan USA:n fundamentalistisista 'uskon Ramboista', jotka rakentavat kirkostaan kristillistä Superpelicasinoa ja eräänlaista Sielujen Puuhamaata, jossa voi lyödä vetoa Jeesuksesta ja laskea Jeesus-vesiränniä pitkin lämpimään Jeesus-uima-altaaseen jne.
*
Toisaalta ortodoksien on turha luulla, että suosio kestää ikuisesti. Sillä niin perin klisheemäiseltä kuulostaa jonkun isä Arseninkin sielunhoidollinen protokollapuhe nykyään, eikä isä Mitrokaan jaksa aina naurattaa.
Sitäpaitsi mies, joka nauraa aina, vaikuttaa väkisinkin aika ajoin epäillyttävältä. Mille hän lopulta nauraa? Meillekö vai itselleen?
No - sekin vielä menettelee, mutta jos hän nauraa ihan vain sen vuoksi, ettei itkisi - kuten monesti on hysteerikkojen laita, niin silloin on jotain vinksallaan, jos on lupa käyttää eksaktia psykiatrista termiä.
Metropoliitta Ambrosius lienee jo solminut hyvät suhteet kaikkiin suurliikemiehiin, joita Suomesta löytyy. Hyvä niin.
Hirvittää vain, jos hän ryhtyy innovoimaan (tekemiensä ensi alkuun erittäin riskaabelien Valamon uudistusten jälkeen) uutta ortodoksikeskusta, jossa Jeesus Kristus Pantokrator heijastetaan hologrammina valtaisan kirkon (suuremman kuin Uspenski) kupoliin ääniefektien jähmettäessä kirkkokansan kauhusta ja kunnioituksesta lähes kivettyneinä paikalleen.
Esityksen lopuksi kupolista tippuu mannaa (valmiiksi pakattuja hunajapiirakoita) sekä lapsille kauko-ohjattavia heinäsirkkoja suoraan Egyptin ja Siinain erämaasta.
*
Nyt täytyy vähän hillitä mielikuvituksen lentoa eli tämä tästä tällä erää.
RR kirjoitti
Kemppinen kirjoitti 'Totuus kenties on jyrsivä piisamirotta?' Onko Jumala naamioitunut jyrsiväksi piisamirotaksi? Siltä näyttää (kuvasta päätellen).
Mutta tätä ei tarvitse edes todistaa. Se on kumoamaton perususkomus (Francois Rabelais Plantinga).
*
catuluxelle
Suomen ortodoksisen kirkon 'maailmamyönteisyys' alkaa minun silmissäni saavuttaa kohta sellaisen rajapisteen, että sen ylityttyä saatan jopa erota ko. kirkosta - tai ainakin rupean pilkkaaman sitä. (Enhän toki vielä ole pilkkaamiseen langennut...)
Jospa perustaisin oman kirkon: 'Viimeisien aikojen ensimmäiset.'
catulux sanoi...mm.
Luterilaisuus ei kait ole mikään synkkä uskonto, koska Marttikin ja hänen kaverinsa joivat olutta luterilaista oppia sorvatessaan...ja Pyhä Henki sitten hoisi loput. Muistakaamme myös Lutherin hienot sanat naisista, laulusta ja viinistä.
Rablee.
Tai sitten päinvastoin:"Ensimmäisten aikojen viimeisimmät."Koska monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja monet viimeiset ensimmäisiksi....
*
catulux
Ensimmäisistä ja viimeisistä. Minä olen 'poikkeus', ja poikkeus vahvistaa säännön ;)
*
Vai on luterilaisuus iloinen uskonto?
Kyllä se iloisuus on hankittu lähinnä hurmoskokemuksilla, mielenhäiriöillä ja viinalla!
Rakkautta siinä saattaa olla just sen verran kuin tässä demari-keskusta-kokoomus-vetoisessa demokratiassa nyt ylipäätään on 'järkevää' kokea.
Luterilaisuushan on ns. kansalaisuskonto. Kuulutaan kirkkoon muodon vuoksi ja uskotaan niinkuin Katri Helena johonkin korkeampaan voimaan, joka ei kuitenkaan ole sama kuin, mitä kirkko julistaa.
Selkokielellä: uskotaan siis omiin toiveisiin, tunteisiin ja projektioihin. Sellainen ei ole kristinuskoa vaan pelkkää narsistista pakanuutta.
*
Mutta armosta päihtymisen jälkeistä krapulaa ei voi välttää - ja taas alkaa uusi kierros synnintunnon manaamista ja tuhkan päällensä ripottelemista.
Kunnes armosta yksin taas koetaan vapauden ja pelastuksen raikkaat tuulet, jotka uudestaan päihdyttävät mielen.
Tätä maanis-depressiivistä syndroomaa, johon luterilainen pelastusoppi viime kädessä perustuu, on viime vuosina ryhdytty 'hoitamaan tavara-armon' avulla. (Onhan kirkosta eroaminen sitäpaitsi on lisääntynyt hälyttävästi!)
Hoitoon kuuluu myös sekä hilpeitä että sykähdyttäviä esityksiä Jeesuksen elämästä.
'Osta nyt Jeesus sydämeesi!' Halvalla!
Nyt siis myydään 'halpaa armoa'. 'Kallis armo' on liian kallista kansalaisille. He kun ovat laiskistuneet entisestään henkisesti ja hengellisesti tässä tv-viihteen suoltamassa globaalin pakanuuden mediassa.
Dietrich Bonhoeffor polttaisi varmasti päreensä, jos näkisi maassamme harjoitetun uskon alennusmyyntikampanjan - puhumattakaan USA:n fundamentalistisista 'uskon Ramboista', jotka rakentavat kirkostaan kristillistä Superpelicasinoa ja eräänlaista Sielujen Puuhamaata, jossa voi lyödä vetoa Jeesuksesta ja laskea Jeesus-vesiränniä pitkin lämpimään Jeesus-uima-altaaseen jne.
*
Toisaalta ortodoksien on turha luulla, että suosio kestää ikuisesti. Sillä niin perin klisheemäiseltä kuulostaa jonkun isä Arseninkin sielunhoidollinen protokollapuhe nykyään, eikä isä Mitrokaan jaksa aina naurattaa.
Sitäpaitsi mies, joka nauraa aina, vaikuttaa väkisinkin aika ajoin epäillyttävältä. Mille hän lopulta nauraa? Meillekö vai itselleen?
No - sekin vielä menettelee, mutta jos hän nauraa ihan vain sen vuoksi, ettei itkisi - kuten monesti on hysteerikkojen laita, niin silloin on jotain vinksallaan, jos on lupa käyttää eksaktia psykiatrista termiä.
Metropoliitta Ambrosius lienee jo solminut hyvät suhteet kaikkiin suurliikemiehiin, joita Suomesta löytyy. Hyvä niin.
Hirvittää vain, jos hän ryhtyy innovoimaan (tekemiensä ensi alkuun erittäin riskaabelien Valamon uudistusten jälkeen) uutta ortodoksikeskusta, jossa Jeesus Kristus Pantokrator heijastetaan hologrammina valtaisan kirkon (suuremman kuin Uspenski) kupoliin ääniefektien jähmettäessä kirkkokansan kauhusta ja kunnioituksesta lähes kivettyneinä paikalleen.
Esityksen lopuksi kupolista tippuu mannaa (valmiiksi pakattuja hunajapiirakoita) sekä lapsille kauko-ohjattavia heinäsirkkoja suoraan Egyptin ja Siinain erämaasta.
*
Nyt täytyy vähän hillitä mielikuvituksen lentoa eli tämä tästä tällä erää.
Pahoja miehiä, hyljeksittyjä naisia - missä on syyllinen?
Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreessä "Nuorta sen lihan olla pitää" iineksen ja saaran kommenteihin.
*
*
Saara sanoi...
En kyllä käsitä, mitä vallanhalua tässä nyt oli. Surullistahan tämä on kaikin puolin, kun ikätoverit eivät toisilleen kelpaa. Hyljeksittyjä keski-ikäisiä naisia maailma täynnä, kun miehet unelmoivat nuorempien perään, joita vain harvoin onnistuvat saamaan. Kaikki häviävät.
En kyllä käsitä, mitä vallanhalua tässä nyt oli. Surullistahan tämä on kaikin puolin, kun ikätoverit eivät toisilleen kelpaa. Hyljeksittyjä keski-ikäisiä naisia maailma täynnä, kun miehet unelmoivat nuorempien perään, joita vain harvoin onnistuvat saamaan. Kaikki häviävät.
Iines sanoi...
RR, arvasin tämän siirtosi, joskaan en halunnut sitä. Sinä väistät keskustelussa aina, kun lähestytään ihmisyyttä, miehen ja naisen samuutta, josta ei ole valmiita filosofiakirjoituksia, koska miehet ovat filosofian kirjoittaneet. Mutta - se on sinun valintasi, johon sinulla on oikeus.
RR, arvasin tämän siirtosi, joskaan en halunnut sitä. Sinä väistät keskustelussa aina, kun lähestytään ihmisyyttä, miehen ja naisen samuutta, josta ei ole valmiita filosofiakirjoituksia, koska miehet ovat filosofian kirjoittaneet. Mutta - se on sinun valintasi, johon sinulla on oikeus.
Ja lopuksi, ei tässä huumorintajua tarvita, kun keskustellaan miehen ja naisen tasaisesta arvosta seksinkin suhteen. Asiallisuus riittää, joskin saa seksille toki nauraakin, sillä sehän on iloinen asia, elämän suola, sokeri ja pippuri'.
*
Ollaan sitten asiallisesti tasa-arvoisia. Piste. Eikö helpottanutkin. Kyllä varmasti. Ihan on taivaallinen olo.
Menisitten joskus kuuntelemaan jotain poliittis-filosofista luentoa, jossa käsitellään tasa-arvon ja vapauden välistä problematiikkaa, joka on käsitteellis-argumentatiivisellakin tasolla liki sovittamaton ristiriita - ellei nyt sitten ryhdytä maalaamaan utopioita.
Evät nämä ongelmat ole mitään miesten kirjoittamaa sovinismia! Heta Gylling tai Maija-Riitta Ollila (sekä monet muut paitsi ehkä Sari Näre ;) esimerkiksi ovat täysin päteviä luennoimaan aiheesta.
Se tasa-arvo, josta te puhutte on varmastikin tasa-arvoa, mutta ei missään tapaksessa sitä tasa-arvoa, jota pidetään poliittis-filosofisena ihanteena, koska teidän intentionne on aivan sama kuin sovinistimiehillä: pidetään kiinni omista oikeuksista niin pitkään kuin vain ikinä on mahdollista ikäänkuin toinen osapuoli - miehet - olisivat yksinomaan pelkkiä riistäjiä ja sikailijoita.
Sopii muuten tosiaan miettiä tuota Snellmannin aikaa, jonka jälkeen naisen asema Suomessakin on parantunut suorastaan mullistavalla tavalla.
Sekä perheenäidin roolissa, työelämän alueilla että poliittisesti, juridisesti ja sosiaalisesti mutta myös teknologian ja lääketieteen kehittymisen ansiosta.
Modernisaation kehityksen suurimpia hyötyjiä ovat olleet naiset ja lapset - eivät niinkään miehet.
Koettakaa nyt ottaa perspektiiviä tähän asiaan eikä pyöriä aina oman navan tai ylipäätään navan ympärillä!
Oleellista tässä kaikessa on kompromissien taito ja ennenkaikkea psykososiaalisen yhteistoiminnan ja vapaan kommunikaation perustalle rakentuva tasa-arvon tunnustaminen ja siihen pyrkiminen.
Vasta sen jälkeen lakiteksteihin raapustetut periaatteet esim. juuri naisten tasa-arvoisemmasta palkkauksesta saattavat toteutua hieman paremmin kuin ennen.
Mutta tämä vaatii muutosta syvemmällä kuin lakitekstien tasolla, eikä sitä tapahdu niin kauan kuin miehen ja naisen välinen - sanoisinko 'ontologisen' (erilaisten 'olemassaolotapojen') suhde ei muutu asenteellisesta räksyttämisestä kiihkottomamman ja asiakeskeisemmän - vähemmän ad hominem-argumentaation sävyttämäksi keskusteluksi - jos se miehen ja naisen välisessä dialogissa milloinkaan voi edes olla mahdolista.
*
(Ehkä jopa rakastuminen pitäisi siis julistaa 'kielletyksi'. Niinpä niin Platon - jo sinä näit tämän asian ytimeen Valtio-dialogissa, vaikka ratkaisusi oli kaikkea muuta kuin liberaali.
Platonin valtio oli muuten 'absoluuttisen' joskin hierarkisen tasa-arvon ilmentymä - myös naisten suhteen. Jopa siinä määrin, että se aivan ilmeisesti muistutti jossain määrin Spartan militaristista totalitarismia, jossa naisetkin kelpasivat sotilaiksi).
*
Nimittäin - kun kummallakin osapuolella on karvat pystyssä (mikään muuhan ei enää tässä keskustelun vaiheessa ole pystyssä), niin siitä seuraa vain loputtomasti lisää räksyttämistä.
Vielä kerran: voidaanhan niitä tasa-arvolakeja kirjoitella, mutta kun ei mikään näytä riittävän.
Olen joskus ennenkin vihjannut, että Islam on ratkaissut nämä ongelmat kätevän radikaalisti: siellä pannaan pulinat poikki ja laakista.
Mutta se ei ole tasa-arvoa. Enkä minä suinkaan sellaista diktatuuria halua. En yksinkertaisesti voisi luopua siitä sananvapauden periaatteesta, joka liberaalissa demokratiassa mahdollistaa minunkin kaltaisieni koiranleukojen tai 'totuudenpuhujien' olemassaolon.
Pitäis vain hyväksyä tämä loputon jankkaaminen...Voin miehenä ymmärtää varsin hyvin, miten joskus tulee mitta täyteen sitä yhtä ja samaa ikuista valitusta, jolle ei loppua näy.
Nietzsche kirjoitti, että mikään ei ole sielua raastavampi kokemus kuin kuunnella sairastavan naisen loputonta, kaunaista ja pahantahtoista vuodatusta ihmisistä, joita tämä vihaa ja halveksuu.
Sellaisesta sairastuu jo itse kuuntelijakin.
Menisitten joskus kuuntelemaan jotain poliittis-filosofista luentoa, jossa käsitellään tasa-arvon ja vapauden välistä problematiikkaa, joka on käsitteellis-argumentatiivisellakin tasolla liki sovittamaton ristiriita - ellei nyt sitten ryhdytä maalaamaan utopioita.
Evät nämä ongelmat ole mitään miesten kirjoittamaa sovinismia! Heta Gylling tai Maija-Riitta Ollila (sekä monet muut paitsi ehkä Sari Näre ;) esimerkiksi ovat täysin päteviä luennoimaan aiheesta.
Se tasa-arvo, josta te puhutte on varmastikin tasa-arvoa, mutta ei missään tapaksessa sitä tasa-arvoa, jota pidetään poliittis-filosofisena ihanteena, koska teidän intentionne on aivan sama kuin sovinistimiehillä: pidetään kiinni omista oikeuksista niin pitkään kuin vain ikinä on mahdollista ikäänkuin toinen osapuoli - miehet - olisivat yksinomaan pelkkiä riistäjiä ja sikailijoita.
Sopii muuten tosiaan miettiä tuota Snellmannin aikaa, jonka jälkeen naisen asema Suomessakin on parantunut suorastaan mullistavalla tavalla.
Sekä perheenäidin roolissa, työelämän alueilla että poliittisesti, juridisesti ja sosiaalisesti mutta myös teknologian ja lääketieteen kehittymisen ansiosta.
Modernisaation kehityksen suurimpia hyötyjiä ovat olleet naiset ja lapset - eivät niinkään miehet.
Koettakaa nyt ottaa perspektiiviä tähän asiaan eikä pyöriä aina oman navan tai ylipäätään navan ympärillä!
Oleellista tässä kaikessa on kompromissien taito ja ennenkaikkea psykososiaalisen yhteistoiminnan ja vapaan kommunikaation perustalle rakentuva tasa-arvon tunnustaminen ja siihen pyrkiminen.
Vasta sen jälkeen lakiteksteihin raapustetut periaatteet esim. juuri naisten tasa-arvoisemmasta palkkauksesta saattavat toteutua hieman paremmin kuin ennen.
Mutta tämä vaatii muutosta syvemmällä kuin lakitekstien tasolla, eikä sitä tapahdu niin kauan kuin miehen ja naisen välinen - sanoisinko 'ontologisen' (erilaisten 'olemassaolotapojen') suhde ei muutu asenteellisesta räksyttämisestä kiihkottomamman ja asiakeskeisemmän - vähemmän ad hominem-argumentaation sävyttämäksi keskusteluksi - jos se miehen ja naisen välisessä dialogissa milloinkaan voi edes olla mahdolista.
*
(Ehkä jopa rakastuminen pitäisi siis julistaa 'kielletyksi'. Niinpä niin Platon - jo sinä näit tämän asian ytimeen Valtio-dialogissa, vaikka ratkaisusi oli kaikkea muuta kuin liberaali.
Platonin valtio oli muuten 'absoluuttisen' joskin hierarkisen tasa-arvon ilmentymä - myös naisten suhteen. Jopa siinä määrin, että se aivan ilmeisesti muistutti jossain määrin Spartan militaristista totalitarismia, jossa naisetkin kelpasivat sotilaiksi).
*
Nimittäin - kun kummallakin osapuolella on karvat pystyssä (mikään muuhan ei enää tässä keskustelun vaiheessa ole pystyssä), niin siitä seuraa vain loputtomasti lisää räksyttämistä.
Vielä kerran: voidaanhan niitä tasa-arvolakeja kirjoitella, mutta kun ei mikään näytä riittävän.
Olen joskus ennenkin vihjannut, että Islam on ratkaissut nämä ongelmat kätevän radikaalisti: siellä pannaan pulinat poikki ja laakista.
Mutta se ei ole tasa-arvoa. Enkä minä suinkaan sellaista diktatuuria halua. En yksinkertaisesti voisi luopua siitä sananvapauden periaatteesta, joka liberaalissa demokratiassa mahdollistaa minunkin kaltaisieni koiranleukojen tai 'totuudenpuhujien' olemassaolon.
Pitäis vain hyväksyä tämä loputon jankkaaminen...Voin miehenä ymmärtää varsin hyvin, miten joskus tulee mitta täyteen sitä yhtä ja samaa ikuista valitusta, jolle ei loppua näy.
Nietzsche kirjoitti, että mikään ei ole sielua raastavampi kokemus kuin kuunnella sairastavan naisen loputonta, kaunaista ja pahantahtoista vuodatusta ihmisistä, joita tämä vihaa ja halveksuu.
Sellaisesta sairastuu jo itse kuuntelijakin.
Sielunvaellus ja ajattelun äärimmäinen rappiotila
Jukka Relander vasemmalla, Tuomas Nevanlinna oletettavasti oikealla. En tiedä, onko tämä poliittinen vai filosofinen 'konstellaatio'...(Huom! RR ottaa yksin vastuun improvisaatioistaan ja väärinmuistamisistaan.)
Tukevasti ilmassa- (filosofisen?) ratiohupailun osassa Helvetti (huhtikuulta 2007) 'Neuvonantaja' Tuomas Nevanlinna 'tunnustaa' varakansanedustaja Jukka Relanderille ajautuneensa epämääräisen monta kertaa elämässään inhimillisen ajattelun äärimmäisimmän rappiotilan partaalle - ellei ylikin.
Meitä tietenkin kiinnostaa, millainen tila ja tapahtuma silloin mahtaa olla kyseessä.
Nevanlinnan mukaan inhimillisen ajattelun ankeinta ja äärimmäisintä rappiota edustavat ne laskuhumalassa vietetyt aamyön tunnit, jolloin hän on ystäviensä kanssa sortunut keskustelemaan 'syvällisesti' sielunvaelluksesta.
Mikään muu performaatio ei kuulemma voi enää alittaa tämänkaltaisen puheaktin dekandenttisuutta ja toivottomuutta.
Otamme osaa.
*
November 24, 2007
November 23, 2007
Nietzscheä kirjallisille humanisteille
Kirjoitettu hyvin vapaamuotoiseksi kommentiksi merille tämän Hotas-Kalen päreessä "Rasismia" olleen kommentin johdosta.
*
Kommentoija - meri - kritisoi filosofiaa ja filosofeja (kirjallisen) humanistin näkökulmasta.
*
Ketähän vastaan sinä nyt halusit hyökätä? No - minä keskityn seuraavassa kuitenkin Nietzscheen kuten arvata saattaa.
Vaikka minulla on perin ambivalentti suhtautuminen analyyttisen filosofian argumentaatiosaivarteluihin ja tavallaan myös Platonista alkaneeseen dialektiseen perinteeseen (sorry Platon - teen kymmenen katumusharjoitusta :), niin olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että pelkkä argumenttien tekninen vääntäminen ei erityisemmin innosta.
Tekstissä tulee olla huumoria ja tyyliä, satiiria ja ironiaa sekä aikalais- ja kulttuurikritiikkiä. Ainakin minun mielestäni.
Mainitsemasi Deleuze on ajoittain sekavaa käsitteillä ja sanoilla leikittelyä (siinä mielessä hän on kuin onkin sukua eräille kirjallisille humanisteille!), Rawls matemaattisen tarkkaa, ikäänkuin menetelmäoikeudellista taloustiedettä, joka yrittää perustaa reflektiivisen tasapainon periaatteensa kantilaiselle, universaalille moraaliaksioomalle.
Nämä kaksi filosofointitapaa ovat toisistaan yhtä kaukana kuin yö ja päivä.
Nietzsche kirjallisena filosofina on tietenkin ratkaisevan paljon lähempänä Deleuzea kuin Rawlsia.
Deleuzehan on saanut vaikutteita Nietzscheltä ja kirjoittanut tämän filosofiasta esittelyn, joka kertoo kyllä pikemminkin hänen omasta filosofointitavastaan kuin Nietzschen filosofian todellisista ristiriidoista ja jännitteistä (RR:n mielipide).
Deleuze runoilee Nietzschestä ikäänkuin 'systemaattisen' filosofin ja hänen filosofiastaan yhtenäisen kokonaisuuden. Pötyä.
Tosin Nietzschen ajattelusta löytyy kyllä Deleuzen omiin teksteihin ja hänen Nietzsche-tulkintoihinsa verrattuna uskottava genealoginen (syntyopillinen) kaksoisteema: moraalin paljastuminen vallantahdoksi, mitä ilmentää sille aate- ja mentaliteettihistoriallisesti rinnakkainen ja sitä seuraava ilmiö eli nihilismin vääjäämätön 'invaasio' nimenomaan eurooppalaisten kollektiiviseen tajuntaan, moraalisten arvojen osoittautuessa vallantahdon ilmentymiksi myös kristillisyydessä.
I:ssä maailmasodassa ja sen jatkeessa eli Saksan revanssiyrityksessä - II:ssa maailmasodassa - kärjistyivät tämän nihilismin poliittisyhteiskunnalliset seuraukset.
Moraali vallantahtona ja siten kollektiivisena nihilisminä ei voi päätyä muuhun kuin tuhoavuuteen, kun se kohtaa ihmiset, jotka ovat menettäneet uskonsa kristillistä moraalia ylläpitävään Jumalaan.
Näillä ihmisillä ei ole mitään omakohtaista käsitystä vallan hallinnasta, koska he ovat kääntäneet oman moraalinsa sisäistäneenä kaikki valtayllykkeet itseensä - omaksitunnoksi, ja kun siis omantunnon moraali hajoaa sekä tyhjenee sisällöstä Jumalan kuolemassa, se Nietzschen mukaan muuttuu näiden ihmisten tajunnassa ja siten myös toiminnassa tuhoavaksi voimaksi.
Nietzsche itse oli erittäin epäröivä sen suhteen, voiko aktiivinen nihilismi passiivisen nihilismin (mitä itse asiassa kristinusko lopulta merkitsi) ylittäjänä koskaan toteutua rauhanomaisesti. Silti hän ei halunnut ryhtyä estämään ja moralisoiden varoittelemaan kehityksestä, jonka lopputuloksen hän arvioi oikein - ja juuri tämä on se syy, miksi häntä on niin paljon parjattu.
Entä olisiko maailma muuttunut yhtään sen paremmaksi, vaikka Nietzsche olisi kirjoittanut 'opettavaisen' kirjan nimeltään esimerkiksi 'Nihilismin vaaralliset seuraukset'?
Nietzsche kuitenkin katsoi, että on parempi, ettei edellä esitettyä kehitystä pyritä jarruttamaan millään tavoin, koska se on joka tapauksessa väistämättä meidän edessämme, vaikka voisimmekin muka jarruttaa kehityksen kulkua esim. 30-50 vuotta (vuosilukemat ovat tietysti täysin summittaisia).
Nietzschen mukaan oli parempi, mitä nopeammin kohtaamme nihilismin seuraukset, jotta voisimme ne ylittää ja luoda sellaisen arvomaailman, joka kestää pitkään ja jonka varaan voi rakentaa uutta kulttuuria - samaan tapaan kuin esimerkiksi kristinuskon maailmankatsomukseen pohjautunut moraali toimi aikoinaan uuden kulttuurin primus motorina.
Pahimmat Nietzsche-kriitikot ovat osoittautuneet liki tekopyhiksi retorikoiksi juuri siksi, etteivät he ole kyenneet tunnistamaan ja tunnustamaan tätä ensiarvoisen tärkeää ulottuvuutta Nietzschen ajattelussa.
He vaativat Nietzscheltä ikäänkuin 'anteeksipyyntöä' samaan tapaan kuin Heideggerilta vaadittiin anteeksipyyntöä hänen 1930-luvun natsiseikkailustaan.
Mutta kumpikaan ei pyytänyt anteeksi - ei kuollut Nietzsche edes jälkeenjääneissä muistiinpanoissaan tai kirjeissään (joita on paljon) eikä elävä Heidegger suullisesti tai kirjallisesti.
Suoraan sanottuna - vaikka Nietzsche ei ollut eikä varmasti koskaan olisi ollut natsi - ongelmallisinta tässä asiassa lienee, keneltä näiden miesten olisi pitänyt pyytää anteeksi? Koko maailmaltako? Jumalalta? Kymmeniltä miljoonilta sodissa kuolleilta ja heidän omaisiltaanko?
Sanoisin esim. Nietzschen murjoneelle Jonathan Gloverille (Ihmisyys), että pelkästään tällainen vaatimus itsessään - paradoksaalista kyllä - korottaa Nietzschen lähes jumalan asemaan.
Rene Girardille (mm. Väkivalta ja pyhä) toteaisin, että että syntipukin tarve se yhä vain jatkuu jatkumistaan (vaikka Jeesuksen piti olla viimeinen uhri) huolimatta siitä, että kumpaakaan mainituista filosofeista ei ole voitu osoittaa syylliseksi ainoaankaan tappoon tai murhaan - eikä edes yllytykseen.
Tämä kristillinen tunnustamisen kulttuuri (josta Foucault oli ennen kuolemaansa luonnostellut jo aika lailla neljättä osaa Seksuaalisuuden historiaansa) saavuuttaa lopulta median kautta perverssit mittasuhteet: ihmiset suorastaan janoavat syyllisiä (syylliset ja uhrit ovat eräs laji julkkiksia), ja media 'yhteistoiminnassa' yhä väkivaltaistuvan uusliberalistisen kulttuurimme kanssa myös tuottaa heille niitä.
Viittaan luonnollisesti etenkin äskettäisiin Jokelan koulun tapahtumiin. Väitän, että tällaiset tapaukset tuottavat ihmisille järkytyksen ja surun 'kylkiäisenä' tiedostamatonta, perverssiä nautintoa, vaikka he ovatkin heti ensi käänteessä valmiita tuomitsemaan murhaajan sekä jopa hänen lukemiensa kirjojen kirjoittajat!
Ja kun media tietää, että tämä perversio myy, se myös sitä entisestään ruokkii - ylilyönteihin asti.
*
Tämän mielestäni tarpeellisen 'välihuomautuksen' jälkeen totean vielä, ettei Deleuze (kuten ei Derrida tai Rorty niin monien muiden ohella) ole kiinnostunut Nietzschen teksteihin sisältyvien ongelmien pohtimisesta kuin kirjallisella tasolla, vaikka kaikkein merkittävin ja kiinnostavin problematiikka piilee niissä rivien väliin kätkeytyvissä Nietzschen persoonallisuuteen kytkeytyvissä jännnitteissä, jotka hän yrittää peittää näkyvistä joko provosoimalla tai vaikenemalla.
Nuo Nietzschen tekstissä piilevät 'sisäiset=persoonalliset' jännitteet erotuksena yksinomaan tekstuaaliseen tarkasteluun on hyvän tulkitsijan ja hyvän filosofin yritettävä löytää ja perustellen ilmaista eikä langeta hurmokseen oman sanallisen arkkunsa aarteista ja/tai tarkastelun kohteena olevan filosofin mahdollisesta verbaalivirtuositeetista.
Olen itse nuorna miesnä tämän 'hurmosvirheen' Nietzschen suhteen tehnyt (ehkä sen teki - traagista kyllä - myös P-E Auvinen, joskin hänen psyykensä oli vielä paljon häiriintyneempi kuin minun), mutta oppirahat on nyt maksettu. On aika keskittyä olennaiseen.
*
Filosofiaa on - meri - siis moneksi, eli ei kannata yleistää liikaa, kun haukkuu sitä.
*
Olet kuitenkin oikeassa: filosofit ovat vartiointiliikkeen miehiä (Jälkisanat/Sianhoito-opas (Lehtola, Eskelinen, 1987) on ollut minun suuria innoittajiani).
Vai oliko se Esa Saarinen, joka tuon vartiointiliikesloganin ennen Sianhoito-opasta heitti, ja että kundit antavat juuri siitä yhden (ainoan?) plus-pisteen Saariselle.
Heidän mielestään kun jopa murrosikäinen ja yli-innostunut 'rankkuuden' ihannoijakin on sentään parempi kuin robottimaisesti argumentoiva filosofikone (RR:n versio Lehtolan/Eskelisen tekstistä)
Mutta omalla tavallaan vartiointiliikkeen miehiä oli myös kulttuuri- ja aikalaiskriitikko Nietzsche, joka nimenomaisesti korosti, että filosofia on vallanhimoinen 'vietti'.
Ajatelkaa nyt vaikka Platonia ja hänen Valtio-dialogiaan tai Aristoteleen hyve-eettistä elitismiä.
Mainitut herrat tiesivät kyllä intellektuaalisen arvonsa ja halusivat sen myös julkituoda, vaikkeivät politiikassa (Platon ja Sisilian tyranni Dionysos II - kts. PS.) tai vallanpitäjien kasvattamisessa (Aristoteles ja Aleksanteri Suuren megalomania sekä juoppous) menestyneetkään.
Filosofia on Nietzchelle lakia laativaa toimintaa, eli kyse on arvoista ja niihin liittyvistä hyveistä, joita filosofi haluaa korostaa.
Tieto-opilliset saivartelut ja väitelauseitten tosi-epätosi-arvottaminen sen sijaan ovat Nietzschelle jotain varsin rahvaanomaista ja pinnallista puuhastelua (!?)
Nietzsche jopa kirjoittaa, että antiikin aikana ylimystö suhtautui dialektiikkaa harjoittavaan sofistiin varsin epäillen.
Sillä jos tietoa piti välttämättä perustella niin mielettömän järkevästi kuin dialektikko teki, siihen täytyi sisältyä jotain hyvin epällyttävää ja outoa.
Mutta toki filosofian voi aivan hyvin ymmärtää myös peliksi - eräänlaiseksi 'todistuskielipeliksi', jota käydään tiettyjen sääntöjen ja ehtojen vallitsessa.
Kuitenkin on täysin oma asia pitääkö siitä vai ei. Turha kiduttaa itseään seuraamalla esim. Sokrates-kahvilan väittelyitä, jos se ei kerta kaikkiaan kolahda. Eihän kenenkään ei tarvitse olla masokisti vastoin tahtoaan ;)
*
'sitäpaitsi minähän käytän juuri samaa ressentimenttistä strategiaa kuin ne joita vastaan taistelen.'
Tää meni mun hilseen yli. Selitä paremmin...Siis vielä kerran: ketä vastaan sinä taistelet?
PS.
Failed attempts in Sicily
Plato did try to realize some of his philosophical visions in real life, but with the experiences from Sicily were he came to know about the intrigues among the royal court in Syracuse. On his first visit Plato started at a friendship with Dion, a relative of the tyrant Dionysos I. After the death of Dionysos, Plato was called by Dion as a political mentor of Dionysos II. The project failed and when Dion was murdered Plato's own life were in danger. Whether it was due to practical disabilities of Plato, the difficulties in Syracuse or other restrictions is unknown or other. The lessons Plato learned was that the realization of an ideal state at least hard to attain.
http://www.findlink.dk/?Plato
..............................
*
PPS. Hitto. Mulla on ajoittain paha ongelma. Ollut koko ikäni. Yritän samanaikaisesti keskittyä aivan liian moneen aktiviteettiin: kirjoittaa tätä paginaa, kuunnella ratiosta rock-radion ohjelmaa Kysykää Juice Leskisen maailmakuvasta (vuodelta 1982), tsekata välillä televisio-ohjelmaa, lukea pätkiä parista kirjasta, varmistaa faktoja netin kautta (esim. wikipedia), syödä (viinaa ei nyt ole tarjolla), kuunnella valikoitua osaa Nevanlinnan ja Relanderin filosofisesta 'ratio-hupailusta' Tukevasti ilmassa jne.
Vaatii aikamoista keskittymistä, että pystyy tekemään kaikkea tätä melkein yhtä aikaa. Ehkä kyseinen tarkkaavaisuuden hajoitus selittää tekstieni ajoittaisen sekavuuden ;)
(No - mitä nyt tuossa taas vähän kärjistin...)
*
Kommentoija - meri - kritisoi filosofiaa ja filosofeja (kirjallisen) humanistin näkökulmasta.
RR
Ensinnäkin. En oikein ymmärtänyt, mikä oli vuodatuksesi pointti. Sorry mutta minäkin olen vain ihminen enkä selvänäkijä...
Muistutan, etten itse ole osallistunut ainoaankaan flosofiseen keskustelupiiriin netissä, vaikka pari kertaa on pyydetty. Minä EN ole filosofi sanan akateemisessa ja ammattimaisessa merkityksessä.
Olen idenfioitunut (Jumalan?) narriksi, houkaksi ja ilveilijäksi. Lienet huomannut?*
Ketähän vastaan sinä nyt halusit hyökätä? No - minä keskityn seuraavassa kuitenkin Nietzscheen kuten arvata saattaa.
Vaikka minulla on perin ambivalentti suhtautuminen analyyttisen filosofian argumentaatiosaivarteluihin ja tavallaan myös Platonista alkaneeseen dialektiseen perinteeseen (sorry Platon - teen kymmenen katumusharjoitusta :), niin olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että pelkkä argumenttien tekninen vääntäminen ei erityisemmin innosta.
Tekstissä tulee olla huumoria ja tyyliä, satiiria ja ironiaa sekä aikalais- ja kulttuurikritiikkiä. Ainakin minun mielestäni.
Mainitsemasi Deleuze on ajoittain sekavaa käsitteillä ja sanoilla leikittelyä (siinä mielessä hän on kuin onkin sukua eräille kirjallisille humanisteille!), Rawls matemaattisen tarkkaa, ikäänkuin menetelmäoikeudellista taloustiedettä, joka yrittää perustaa reflektiivisen tasapainon periaatteensa kantilaiselle, universaalille moraaliaksioomalle.
Nämä kaksi filosofointitapaa ovat toisistaan yhtä kaukana kuin yö ja päivä.
Nietzsche kirjallisena filosofina on tietenkin ratkaisevan paljon lähempänä Deleuzea kuin Rawlsia.
Deleuzehan on saanut vaikutteita Nietzscheltä ja kirjoittanut tämän filosofiasta esittelyn, joka kertoo kyllä pikemminkin hänen omasta filosofointitavastaan kuin Nietzschen filosofian todellisista ristiriidoista ja jännitteistä (RR:n mielipide).
Deleuze runoilee Nietzschestä ikäänkuin 'systemaattisen' filosofin ja hänen filosofiastaan yhtenäisen kokonaisuuden. Pötyä.
Tosin Nietzschen ajattelusta löytyy kyllä Deleuzen omiin teksteihin ja hänen Nietzsche-tulkintoihinsa verrattuna uskottava genealoginen (syntyopillinen) kaksoisteema: moraalin paljastuminen vallantahdoksi, mitä ilmentää sille aate- ja mentaliteettihistoriallisesti rinnakkainen ja sitä seuraava ilmiö eli nihilismin vääjäämätön 'invaasio' nimenomaan eurooppalaisten kollektiiviseen tajuntaan, moraalisten arvojen osoittautuessa vallantahdon ilmentymiksi myös kristillisyydessä.
I:ssä maailmasodassa ja sen jatkeessa eli Saksan revanssiyrityksessä - II:ssa maailmasodassa - kärjistyivät tämän nihilismin poliittisyhteiskunnalliset seuraukset.
Moraali vallantahtona ja siten kollektiivisena nihilisminä ei voi päätyä muuhun kuin tuhoavuuteen, kun se kohtaa ihmiset, jotka ovat menettäneet uskonsa kristillistä moraalia ylläpitävään Jumalaan.
Näillä ihmisillä ei ole mitään omakohtaista käsitystä vallan hallinnasta, koska he ovat kääntäneet oman moraalinsa sisäistäneenä kaikki valtayllykkeet itseensä - omaksitunnoksi, ja kun siis omantunnon moraali hajoaa sekä tyhjenee sisällöstä Jumalan kuolemassa, se Nietzschen mukaan muuttuu näiden ihmisten tajunnassa ja siten myös toiminnassa tuhoavaksi voimaksi.
Nietzsche itse oli erittäin epäröivä sen suhteen, voiko aktiivinen nihilismi passiivisen nihilismin (mitä itse asiassa kristinusko lopulta merkitsi) ylittäjänä koskaan toteutua rauhanomaisesti. Silti hän ei halunnut ryhtyä estämään ja moralisoiden varoittelemaan kehityksestä, jonka lopputuloksen hän arvioi oikein - ja juuri tämä on se syy, miksi häntä on niin paljon parjattu.
Entä olisiko maailma muuttunut yhtään sen paremmaksi, vaikka Nietzsche olisi kirjoittanut 'opettavaisen' kirjan nimeltään esimerkiksi 'Nihilismin vaaralliset seuraukset'?
Nietzsche kuitenkin katsoi, että on parempi, ettei edellä esitettyä kehitystä pyritä jarruttamaan millään tavoin, koska se on joka tapauksessa väistämättä meidän edessämme, vaikka voisimmekin muka jarruttaa kehityksen kulkua esim. 30-50 vuotta (vuosilukemat ovat tietysti täysin summittaisia).
Nietzschen mukaan oli parempi, mitä nopeammin kohtaamme nihilismin seuraukset, jotta voisimme ne ylittää ja luoda sellaisen arvomaailman, joka kestää pitkään ja jonka varaan voi rakentaa uutta kulttuuria - samaan tapaan kuin esimerkiksi kristinuskon maailmankatsomukseen pohjautunut moraali toimi aikoinaan uuden kulttuurin primus motorina.
Pahimmat Nietzsche-kriitikot ovat osoittautuneet liki tekopyhiksi retorikoiksi juuri siksi, etteivät he ole kyenneet tunnistamaan ja tunnustamaan tätä ensiarvoisen tärkeää ulottuvuutta Nietzschen ajattelussa.
He vaativat Nietzscheltä ikäänkuin 'anteeksipyyntöä' samaan tapaan kuin Heideggerilta vaadittiin anteeksipyyntöä hänen 1930-luvun natsiseikkailustaan.
Mutta kumpikaan ei pyytänyt anteeksi - ei kuollut Nietzsche edes jälkeenjääneissä muistiinpanoissaan tai kirjeissään (joita on paljon) eikä elävä Heidegger suullisesti tai kirjallisesti.
Suoraan sanottuna - vaikka Nietzsche ei ollut eikä varmasti koskaan olisi ollut natsi - ongelmallisinta tässä asiassa lienee, keneltä näiden miesten olisi pitänyt pyytää anteeksi? Koko maailmaltako? Jumalalta? Kymmeniltä miljoonilta sodissa kuolleilta ja heidän omaisiltaanko?
Sanoisin esim. Nietzschen murjoneelle Jonathan Gloverille (Ihmisyys), että pelkästään tällainen vaatimus itsessään - paradoksaalista kyllä - korottaa Nietzschen lähes jumalan asemaan.
Rene Girardille (mm. Väkivalta ja pyhä) toteaisin, että että syntipukin tarve se yhä vain jatkuu jatkumistaan (vaikka Jeesuksen piti olla viimeinen uhri) huolimatta siitä, että kumpaakaan mainituista filosofeista ei ole voitu osoittaa syylliseksi ainoaankaan tappoon tai murhaan - eikä edes yllytykseen.
Tämä kristillinen tunnustamisen kulttuuri (josta Foucault oli ennen kuolemaansa luonnostellut jo aika lailla neljättä osaa Seksuaalisuuden historiaansa) saavuuttaa lopulta median kautta perverssit mittasuhteet: ihmiset suorastaan janoavat syyllisiä (syylliset ja uhrit ovat eräs laji julkkiksia), ja media 'yhteistoiminnassa' yhä väkivaltaistuvan uusliberalistisen kulttuurimme kanssa myös tuottaa heille niitä.
Viittaan luonnollisesti etenkin äskettäisiin Jokelan koulun tapahtumiin. Väitän, että tällaiset tapaukset tuottavat ihmisille järkytyksen ja surun 'kylkiäisenä' tiedostamatonta, perverssiä nautintoa, vaikka he ovatkin heti ensi käänteessä valmiita tuomitsemaan murhaajan sekä jopa hänen lukemiensa kirjojen kirjoittajat!
Ja kun media tietää, että tämä perversio myy, se myös sitä entisestään ruokkii - ylilyönteihin asti.
*
Tämän mielestäni tarpeellisen 'välihuomautuksen' jälkeen totean vielä, ettei Deleuze (kuten ei Derrida tai Rorty niin monien muiden ohella) ole kiinnostunut Nietzschen teksteihin sisältyvien ongelmien pohtimisesta kuin kirjallisella tasolla, vaikka kaikkein merkittävin ja kiinnostavin problematiikka piilee niissä rivien väliin kätkeytyvissä Nietzschen persoonallisuuteen kytkeytyvissä jännnitteissä, jotka hän yrittää peittää näkyvistä joko provosoimalla tai vaikenemalla.
Nuo Nietzschen tekstissä piilevät 'sisäiset=persoonalliset' jännitteet erotuksena yksinomaan tekstuaaliseen tarkasteluun on hyvän tulkitsijan ja hyvän filosofin yritettävä löytää ja perustellen ilmaista eikä langeta hurmokseen oman sanallisen arkkunsa aarteista ja/tai tarkastelun kohteena olevan filosofin mahdollisesta verbaalivirtuositeetista.
Olen itse nuorna miesnä tämän 'hurmosvirheen' Nietzschen suhteen tehnyt (ehkä sen teki - traagista kyllä - myös P-E Auvinen, joskin hänen psyykensä oli vielä paljon häiriintyneempi kuin minun), mutta oppirahat on nyt maksettu. On aika keskittyä olennaiseen.
*
Filosofiaa on - meri - siis moneksi, eli ei kannata yleistää liikaa, kun haukkuu sitä.
*
Olet kuitenkin oikeassa: filosofit ovat vartiointiliikkeen miehiä (Jälkisanat/Sianhoito-opas (Lehtola, Eskelinen, 1987) on ollut minun suuria innoittajiani).
Vai oliko se Esa Saarinen, joka tuon vartiointiliikesloganin ennen Sianhoito-opasta heitti, ja että kundit antavat juuri siitä yhden (ainoan?) plus-pisteen Saariselle.
Heidän mielestään kun jopa murrosikäinen ja yli-innostunut 'rankkuuden' ihannoijakin on sentään parempi kuin robottimaisesti argumentoiva filosofikone (RR:n versio Lehtolan/Eskelisen tekstistä)
Mutta omalla tavallaan vartiointiliikkeen miehiä oli myös kulttuuri- ja aikalaiskriitikko Nietzsche, joka nimenomaisesti korosti, että filosofia on vallanhimoinen 'vietti'.
Ajatelkaa nyt vaikka Platonia ja hänen Valtio-dialogiaan tai Aristoteleen hyve-eettistä elitismiä.
Mainitut herrat tiesivät kyllä intellektuaalisen arvonsa ja halusivat sen myös julkituoda, vaikkeivät politiikassa (Platon ja Sisilian tyranni Dionysos II - kts. PS.) tai vallanpitäjien kasvattamisessa (Aristoteles ja Aleksanteri Suuren megalomania sekä juoppous) menestyneetkään.
Filosofia on Nietzchelle lakia laativaa toimintaa, eli kyse on arvoista ja niihin liittyvistä hyveistä, joita filosofi haluaa korostaa.
Tieto-opilliset saivartelut ja väitelauseitten tosi-epätosi-arvottaminen sen sijaan ovat Nietzschelle jotain varsin rahvaanomaista ja pinnallista puuhastelua (!?)
Nietzsche jopa kirjoittaa, että antiikin aikana ylimystö suhtautui dialektiikkaa harjoittavaan sofistiin varsin epäillen.
Sillä jos tietoa piti välttämättä perustella niin mielettömän järkevästi kuin dialektikko teki, siihen täytyi sisältyä jotain hyvin epällyttävää ja outoa.
Mutta toki filosofian voi aivan hyvin ymmärtää myös peliksi - eräänlaiseksi 'todistuskielipeliksi', jota käydään tiettyjen sääntöjen ja ehtojen vallitsessa.
Kuitenkin on täysin oma asia pitääkö siitä vai ei. Turha kiduttaa itseään seuraamalla esim. Sokrates-kahvilan väittelyitä, jos se ei kerta kaikkiaan kolahda. Eihän kenenkään ei tarvitse olla masokisti vastoin tahtoaan ;)
*
'sitäpaitsi minähän käytän juuri samaa ressentimenttistä strategiaa kuin ne joita vastaan taistelen.'
Tää meni mun hilseen yli. Selitä paremmin...Siis vielä kerran: ketä vastaan sinä taistelet?
PS.
Failed attempts in Sicily
Plato did try to realize some of his philosophical visions in real life, but with the experiences from Sicily were he came to know about the intrigues among the royal court in Syracuse. On his first visit Plato started at a friendship with Dion, a relative of the tyrant Dionysos I. After the death of Dionysos, Plato was called by Dion as a political mentor of Dionysos II. The project failed and when Dion was murdered Plato's own life were in danger. Whether it was due to practical disabilities of Plato, the difficulties in Syracuse or other restrictions is unknown or other. The lessons Plato learned was that the realization of an ideal state at least hard to attain.
http://www.findlink.dk/?Plato
..............................
*
PPS. Hitto. Mulla on ajoittain paha ongelma. Ollut koko ikäni. Yritän samanaikaisesti keskittyä aivan liian moneen aktiviteettiin: kirjoittaa tätä paginaa, kuunnella ratiosta rock-radion ohjelmaa Kysykää Juice Leskisen maailmakuvasta (vuodelta 1982), tsekata välillä televisio-ohjelmaa, lukea pätkiä parista kirjasta, varmistaa faktoja netin kautta (esim. wikipedia), syödä (viinaa ei nyt ole tarjolla), kuunnella valikoitua osaa Nevanlinnan ja Relanderin filosofisesta 'ratio-hupailusta' Tukevasti ilmassa jne.
Vaatii aikamoista keskittymistä, että pystyy tekemään kaikkea tätä melkein yhtä aikaa. Ehkä kyseinen tarkkaavaisuuden hajoitus selittää tekstieni ajoittaisen sekavuuden ;)
(No - mitä nyt tuossa taas vähän kärjistin...)
Sielujen Puuhamaata testaamassa
Kirjoitettu kommentiksi Uuden Suomen verkkosivujen juttuun Yksi kirkko vetää puoleensa ilman kampanjoita.
(Tarkennus Pyhän Hengen 'matkoihin', 25.11)
*
'Luterilainen kirkko toteuttaa (isä) Mitron mielestä länsimaista markkinataloutta. Katolisen kirkon nykyistä toimintaa isä Mitro pitää puritaanisena kuultuaan käskystä käydä messussa.'
*
Ortodoksinen kirkko on 'aito' Disneyland.
Siinä missä luterilainen ja esim. USA:n evankelikaalinen liike rakentavat nykyään kirkostaan - markkinatalouden ehdoilla' - uskonnollista Superpelicasinoa tai sielujen Puuhamaata, siinä ortodoksisella kirkolla on ollut jumalallinen Elämyskeskus täysin valmiina jo lähes 2000-vuotta.
Tämä asiaintila tekee ortodoksisuudesta täysin ylivertaisen ainakin kaikkiin reformoituihin liikkeisiin nähden.
*
Sitäpaitsi mikään ei ole älyllisesti niin ällöttävää kuin tekopyhä kalvinismi, jossa predestinaatio-oppi ja pelagiolaisuus on epäpyhästi - suorastaan blasfemistisesti - naitettu keskenään, täysin piittaamatta loogisen ristiriidattomuuden ja uskottavuuden vaatimuksista.
Kuunnelkaapa mitä kalvisti sanoo: 'Jumala valitsee taivaaseen ennakolta - juuri minut!'
Kuullessani tällaista tekisi mieli nopeuttaa kyseisen ihmisen 'pelastusta' erinäisin 'tukitoimin', koska hänen maanpäällisellä elämällään ei pelastusvarmuuden saavutettuaan ole enää mitään merkitystä.
Mutta tätä ei pidä kertoa hänelle ääneen....
Perinteisen luterilaisuuden ihmiskäsitys taas on niin pessimistinen, että nykyään armoa onkin ryhdytty 'myymään' oikein kampanjatarjouksena ko. kirkon ehtymättömistä varastoista.
Paljon sitä toki tarvitaankin, koska 'kadotetut' kärsivät kaiken muun riivauksen ohella myös syömishäiriöstä, sillä mitä syntisemmäksi ihminen itsensä kokee, sitä suurempi on armon vajaus.
Esitetty päättely on pelkkää synnin ja armon suhteen välistä 'talousmatematiikkaa', jonka oppii soveltamalla funktiolaskua pelastusoppiin.
(Mutta eikös tämä ole sala-arminiolaisuutta - ellei peräti piilokalvinismia?!)
*
Katolisen kirkon lakimiesmafia on aina rekrytoinut ihmisiä pakkolakeihin vetoamalla. Se ei siis ole mitään uutta. Mutta mehän tiedämme, että (Danten) Helvetin alimmasta kerroksesta löytyy jäätyneen Saatanan ohella melkoinen määrä juristeja...joten...
*
Etsikää ihmiset kirkon aitoa hengellistä traditiota eikä mitään karaoke- piraatti- tai aleversioita, joita niin ällöttävän 'positiivisessa' mainoshengessä suorastaan tuputtaen kaupataan luterilaisessa ja evakelikaalisessa busineksessä näinä 'tavara-armon' aikoina.
Vatikaanin Cosa Nostraa kaihtakaa, sillä siellä elää verikosto, jonka juristi-kardinaalit tosin hämäyksen vuoksi ovat nimittäneet yksipuolisesti vain sovitusuhriksi meidän syntiemme takia.
Rooma, jossa Pyhä Henki on käynyt vain yhden ainoan kerran, koska juristipaavi langetti sille aikoinaan kirkollispoliittista syistä lähestymiskiellon, nimittäin mässäilee Kristuksen kärsimyksillä ja kidutuksilla, joita tämän täydellisen sovitusuhrin pitää ikuisesti kärsimän tyydyttääkseen meidän perversiivistä tarvettamme nauttia väkivallasta.
Samalla meitä myös ikäänkuin rivien välistä muistutetaan, miten käy, jos asetumme Jumalaa ja Kristusta (jota Paavin Mafia edustaa) vastaan.
Tässä siis operoidaan kahdella tasolla, joista toinen ilmentää kristillistä sanomaa ja toinen - piilevä - katolisen kirkon puritaanista ja legalistista tarvetta pelotella seurakuntalaisia.
Sovituksen perusideahan oli syyttömän uhraaminen (Kristus oli viimeinen, ikäänkuin metauhri girardilaisessa mielessä) meidän ikisyntisten puolesta, mutta katolisen implikaation mukaan me kuitenkin seuraamme Jeesuksen teloitusta ikäänkuin hän viattomuudestaan huolimatta toimisi myös esimerkkinä (maallisesta) rangaistuksesta, joka kohtaa meitä kaikkia, mikäli asetumme ennenkaikkea Roomaa vastaan.
*
Vain ortodoksisuudesta siis kumpuaa kaikkein painokkaimmin kristillisen uskon ydinsanoma: Ylösnousemus eli Kuolemalla kuoleman voitti! Totisesti voitti!
Toisin sanottuna: Koska synti on kuoleman aiheuttaja tai oikeastaan itse kuolema, niin juuri ylösnousemus vapauttaessaan meidät kuoleman pelosta, vapauttaa meidät samalla myös synnistä, koska me tiedämme (uskomme), että Kristuksen kärsimystien ja ylösnousemustapahtuman läpieläminen ortodoksisen tradition kautta, on se tie, joka vie kohti pelastusta olemattomuuden, tyhjyyden ja kadotuksen loputtomuudesta.
(Tarkennus Pyhän Hengen 'matkoihin', 25.11)
*
'Luterilainen kirkko toteuttaa (isä) Mitron mielestä länsimaista markkinataloutta. Katolisen kirkon nykyistä toimintaa isä Mitro pitää puritaanisena kuultuaan käskystä käydä messussa.'
*
Ortodoksinen kirkko on 'aito' Disneyland.
Siinä missä luterilainen ja esim. USA:n evankelikaalinen liike rakentavat nykyään kirkostaan - markkinatalouden ehdoilla' - uskonnollista Superpelicasinoa tai sielujen Puuhamaata, siinä ortodoksisella kirkolla on ollut jumalallinen Elämyskeskus täysin valmiina jo lähes 2000-vuotta.
Tämä asiaintila tekee ortodoksisuudesta täysin ylivertaisen ainakin kaikkiin reformoituihin liikkeisiin nähden.
*
Sitäpaitsi mikään ei ole älyllisesti niin ällöttävää kuin tekopyhä kalvinismi, jossa predestinaatio-oppi ja pelagiolaisuus on epäpyhästi - suorastaan blasfemistisesti - naitettu keskenään, täysin piittaamatta loogisen ristiriidattomuuden ja uskottavuuden vaatimuksista.
Kuunnelkaapa mitä kalvisti sanoo: 'Jumala valitsee taivaaseen ennakolta - juuri minut!'
Kuullessani tällaista tekisi mieli nopeuttaa kyseisen ihmisen 'pelastusta' erinäisin 'tukitoimin', koska hänen maanpäällisellä elämällään ei pelastusvarmuuden saavutettuaan ole enää mitään merkitystä.
Mutta tätä ei pidä kertoa hänelle ääneen....
Perinteisen luterilaisuuden ihmiskäsitys taas on niin pessimistinen, että nykyään armoa onkin ryhdytty 'myymään' oikein kampanjatarjouksena ko. kirkon ehtymättömistä varastoista.
Paljon sitä toki tarvitaankin, koska 'kadotetut' kärsivät kaiken muun riivauksen ohella myös syömishäiriöstä, sillä mitä syntisemmäksi ihminen itsensä kokee, sitä suurempi on armon vajaus.
Esitetty päättely on pelkkää synnin ja armon suhteen välistä 'talousmatematiikkaa', jonka oppii soveltamalla funktiolaskua pelastusoppiin.
(Mutta eikös tämä ole sala-arminiolaisuutta - ellei peräti piilokalvinismia?!)
*
Katolisen kirkon lakimiesmafia on aina rekrytoinut ihmisiä pakkolakeihin vetoamalla. Se ei siis ole mitään uutta. Mutta mehän tiedämme, että (Danten) Helvetin alimmasta kerroksesta löytyy jäätyneen Saatanan ohella melkoinen määrä juristeja...joten...
*
Etsikää ihmiset kirkon aitoa hengellistä traditiota eikä mitään karaoke- piraatti- tai aleversioita, joita niin ällöttävän 'positiivisessa' mainoshengessä suorastaan tuputtaen kaupataan luterilaisessa ja evakelikaalisessa busineksessä näinä 'tavara-armon' aikoina.
Vatikaanin Cosa Nostraa kaihtakaa, sillä siellä elää verikosto, jonka juristi-kardinaalit tosin hämäyksen vuoksi ovat nimittäneet yksipuolisesti vain sovitusuhriksi meidän syntiemme takia.
Rooma, jossa Pyhä Henki on käynyt vain yhden ainoan kerran, koska juristipaavi langetti sille aikoinaan kirkollispoliittista syistä lähestymiskiellon, nimittäin mässäilee Kristuksen kärsimyksillä ja kidutuksilla, joita tämän täydellisen sovitusuhrin pitää ikuisesti kärsimän tyydyttääkseen meidän perversiivistä tarvettamme nauttia väkivallasta.
Samalla meitä myös ikäänkuin rivien välistä muistutetaan, miten käy, jos asetumme Jumalaa ja Kristusta (jota Paavin Mafia edustaa) vastaan.
Tässä siis operoidaan kahdella tasolla, joista toinen ilmentää kristillistä sanomaa ja toinen - piilevä - katolisen kirkon puritaanista ja legalistista tarvetta pelotella seurakuntalaisia.
Sovituksen perusideahan oli syyttömän uhraaminen (Kristus oli viimeinen, ikäänkuin metauhri girardilaisessa mielessä) meidän ikisyntisten puolesta, mutta katolisen implikaation mukaan me kuitenkin seuraamme Jeesuksen teloitusta ikäänkuin hän viattomuudestaan huolimatta toimisi myös esimerkkinä (maallisesta) rangaistuksesta, joka kohtaa meitä kaikkia, mikäli asetumme ennenkaikkea Roomaa vastaan.
*
Vain ortodoksisuudesta siis kumpuaa kaikkein painokkaimmin kristillisen uskon ydinsanoma: Ylösnousemus eli Kuolemalla kuoleman voitti! Totisesti voitti!
Toisin sanottuna: Koska synti on kuoleman aiheuttaja tai oikeastaan itse kuolema, niin juuri ylösnousemus vapauttaessaan meidät kuoleman pelosta, vapauttaa meidät samalla myös synnistä, koska me tiedämme (uskomme), että Kristuksen kärsimystien ja ylösnousemustapahtuman läpieläminen ortodoksisen tradition kautta, on se tie, joka vie kohti pelastusta olemattomuuden, tyhjyyden ja kadotuksen loputtomuudesta.
Aristoteleen salattu elämä
Mitä ihmettä tässä kuvassa tapahtuu? Fyllis, Aristoteleen rakastajatar, ratsastaa suurella filosofilla. Taiteilijoiden renessanssiaikana suosima tarina havainnollisti naisten valtaa (wikipedia).
*
Noinpa sitä maailmanhistorian ehkä suurin filosofi siinä vain leikkii heppaa luentojen välillä. Vai että naiset alempiarvoisia miehiin verrattuna..?
Kun sinun perversiosi Arska on nyt viimeinkin paljastettu, en usko enää sanaakaan siitä, mitä kirjoitit naisista.
*
'Ehheheh! Hauskastipa menee eteenpäin kummallisessa asennossa rouva selässään hän' - sanoisi James Potkukelkka.
*
http://www.youtube.com/watch?v=OHdlTAaBMRM (Jamekselta loppuu älli - APUVA!)
November 22, 2007
Ovatko mielenliikkeitten nimet faktoja vai metaforia?
Kommentti Petri Järveläiselle päreessä "Klassinen teismi ja sen kritiikki".
*
jarvelainen sanoi... mm.
Jos katsomme aleksandrialaisten ja kappadokialaisten isien raamatunselityksiä, ne ovat eräässä mielessä "historiallis-kriittisiä". Esim. faarao ei surmauttanut esikoisia historiassa, he sanovat, vaan kyse oli tietenkin propassioiden kuolettamisesta. Augustinuksen De Genesi (saat siitä Amazonista huokean englanninnoksen) käsittelee tätä kysymystä juurta jaksain.
Kirjaimellinen merkitys on hänelle merkitys, jota kirjoittaja on itse tarkoittanut, ei ulkoisessa tekstissä oleva fundamentalistisesti tulkittu kirjaimellinen merkitys. Niinpä luomisen kuudesta päivästä kirjaimellinen merkitys on se, että Jumala loi maailman yhdessä ikuisuuden momentissa ja kuusi päivää ovat tämän yhden päivän eri ulottuvuuksia samassa momentissa. Muistaakseni olet maininnut hyllyssäsi olevan Cambridge Companion to Augustine. Siinä on yksi artikkeli tästä kysymyksestä.
*
Rauno Rasanen sanoi...mm.
Petri
Se artikkeli, johon viittaat, on tietysti Simo Knuuttilan 'Time and Creation in Augustine'
......................
'Esim. faarao ei surmauttanut esikoisia historiassa, he sanovat, vaan kyse oli tietenkin propassioiden kuolettamisesta.'Viitataan siis todelliseen 'tapahtumaan' joskin narraation kautta.
Mutta onpa kyllä aika hankalasti ilmaistu ja vaikeasti ymmärrettävissä tuo propassioiden kuolettaminen, ellei satu olemaan perehtynyt Augustinukseen.
Tässä on kyllä vaarana lipsua metaforiseen - yksi ('harha-')askel ja mielikuvitus ottaa lopullisesti vallan teologin/filosofin (muka) vakavuudesta ;)
*
jarvelainen sanoi...
Rane
Joo, se on hyvä artikkeli, ja nyt kun muistutat, niin viittaan siihen! Tarkoitin kuitenkin Thomas Williams, Biblical interpretation samassa teoksessa.
*
RR
Aha!
Kun mainitsit aihetta käsittelevän artikkelin, en ajatellut, että viittaat kommenttisi koko viimeiseen kappaleeseen, vaan pidin lähtökohtana juuri edellä käsittelemiäsi luomisen ja ajan/ikuisuuden käsitteitä.
Muussa tapauksessa olisin ilman muuta etsinyt kirjasta eksegeettistä artikkelia, koska siitähän tuossa propassion 'historiallis-kriittisessä'(?) tulkinnassa oli kyse.
Opimme tästä jälleen sen, että kannattaa lukea artikkelista muutakin kuin pääotsikko ja alaotsikot, ennenkuin väittää siitä yhtään mitään ;).
*
Täytynee lukea Williamsin juttu, koska minun kaaliini tuo esitetty tulkinta ei 'historiallis-kriittisen' metodin sisälle oikein mahdu.
Tai mahtuu kyllä - jos nyt vähän venytetään kirjaimellisen tulkinnan 'käyttömahdollisuuksia'.
Mutta juuri sehän tässä muodollisesti onkin ongelma: missä vaiheessa kirjaimelliseksi tarkoitettu tulkita ei enää uskottavasti ilmaise todellista historiallista, aktuaalista tapahtumaa vaan pikemminkin symbolisoi jotain, jonka olemassaolo on lähinnä tiedostamatonta: tässä tapauksessa siis propassio. (Kts. PS.)
Näin epämääräinen ja hämärä (tiedostamaton) mielenliike saattaa siten olla ilmaistavissa kielessä pikemminkin metaforana kuin tosiasiana.
Se, että mieli muodostaa arvostelman propassiosta ei mielestäni ole mikään todiste siitä, että kyseessä olisi kirjaimellinen ja siten faktinen arvostelma. Ovatko esimerkiksi unet tosiasioita vai symboleja?
Onko se levottomuus, jonka aika ajoin koen itsessäni mahdollisesti seksuaalista halua, viinanhimoa, yksinäisyyttä, depressiota hypomaniaa, aggressiota jne.?
Mikä tahansa näistä vaihtoehdoista antaa kyllä nimen levottomuudelleni, mutta toisaalta myös mikä tahansa niistä saattaisi olla faktisesti totta.
Eli merkitseekö jonkun vaihtoehdon toteutuminen nimenomaan sitä, että juuri se ilmaisee levottomuuteni tosiasiallisen syyn ja luonteen?
Valitessani (jos kyse tässä tapauksessa voi ylipäätään olla valinnasta; ja jos ei niin silloin kai kyseessä on fakta, mutta sen tiedostaminen (ja nimeäminen) jää hyvin vaillinaiseksi, koska se EI ollut valinta vaan determinoitu reaktio ärsykkeeseen) ja hyväksyessäni yhden vaihtoehdon eli tehdessäni siitä arvostelman, voitaneen puhua kirjaimellisesta ja aktuaalisesta tulkinnasta.
Vai voidaanko sittenkään? Olisin voinut valita toisinkin.
Mieleni valinta on useinkin hyvin sattumanvarainen. Siitä seuraa, että arvostelmani on vähintäin yhtä paljon symbolinen kuin faktinen.
Propassiot eli energeettiset impulssit ovat periaatteessa nimettömiä. Toisin sanottuna - Ricoeurin tapaan - 'halun kohtalot ovat tuntemattomia'.
Siksi niiden nimityksetkään (arvostelmat) eivät voi olla kirjaimellisia ja faktisesti tosia.
*
En siis ole lukenut artikkelia, mutta lienee selvää, että Augustinuksen tapa käsitellä kirjaimellisen (historiallis-kriittisen) ja metaforisen (allegorisen) suhdetta ei ole läheltäkään sama kuin se, missä kontekstissa ja sapluunassa me tätä jakoa nykyään analysoimme Nietzschen, Peircen, Freudin, Saussuren ja postmodernin metaforakeskustelun jälkeen.
Voimmeko ylipäätään kovinkaan hyvin ymmärtää edes tekstien kautta sitä mentaalista ja aatteellisesta eetosta, jonka vaikutuksessa Augustinuskin teologiaansa ja filosofiaansa kehitteli.
No - ainakin voimme tehdä hyviä arvauksia ja kumoamisia...
*
PS. Propassion määritelmä Järveläisen päreessä Ensimmäiset kiusaukset.
'Tunteen synnyssä vaikuttaa kuitenkin aistielämä, ruumiillinen ehdotus järkevälle mielelle, joka silloin kun se ottaa ruumiillisen ehdotuksen vastaan, muodostaa sitä koskevan arvostelman, joka on siis varsinaisesti tunne.
Ruumiin ehdotus on esitunne, propassio. Mikäli mieli ei muodosta siihen liittyvää arvostelmaa, ei tunnetta synny.'
*
jarvelainen sanoi... mm.
Jos katsomme aleksandrialaisten ja kappadokialaisten isien raamatunselityksiä, ne ovat eräässä mielessä "historiallis-kriittisiä". Esim. faarao ei surmauttanut esikoisia historiassa, he sanovat, vaan kyse oli tietenkin propassioiden kuolettamisesta. Augustinuksen De Genesi (saat siitä Amazonista huokean englanninnoksen) käsittelee tätä kysymystä juurta jaksain.
Kirjaimellinen merkitys on hänelle merkitys, jota kirjoittaja on itse tarkoittanut, ei ulkoisessa tekstissä oleva fundamentalistisesti tulkittu kirjaimellinen merkitys. Niinpä luomisen kuudesta päivästä kirjaimellinen merkitys on se, että Jumala loi maailman yhdessä ikuisuuden momentissa ja kuusi päivää ovat tämän yhden päivän eri ulottuvuuksia samassa momentissa. Muistaakseni olet maininnut hyllyssäsi olevan Cambridge Companion to Augustine. Siinä on yksi artikkeli tästä kysymyksestä.
*
Rauno Rasanen sanoi...mm.
Petri
Se artikkeli, johon viittaat, on tietysti Simo Knuuttilan 'Time and Creation in Augustine'
......................
'Esim. faarao ei surmauttanut esikoisia historiassa, he sanovat, vaan kyse oli tietenkin propassioiden kuolettamisesta.'Viitataan siis todelliseen 'tapahtumaan' joskin narraation kautta.
Mutta onpa kyllä aika hankalasti ilmaistu ja vaikeasti ymmärrettävissä tuo propassioiden kuolettaminen, ellei satu olemaan perehtynyt Augustinukseen.
Tässä on kyllä vaarana lipsua metaforiseen - yksi ('harha-')askel ja mielikuvitus ottaa lopullisesti vallan teologin/filosofin (muka) vakavuudesta ;)
*
jarvelainen sanoi...
Rane
Joo, se on hyvä artikkeli, ja nyt kun muistutat, niin viittaan siihen! Tarkoitin kuitenkin Thomas Williams, Biblical interpretation samassa teoksessa.
*
RR
Aha!
Kun mainitsit aihetta käsittelevän artikkelin, en ajatellut, että viittaat kommenttisi koko viimeiseen kappaleeseen, vaan pidin lähtökohtana juuri edellä käsittelemiäsi luomisen ja ajan/ikuisuuden käsitteitä.
Muussa tapauksessa olisin ilman muuta etsinyt kirjasta eksegeettistä artikkelia, koska siitähän tuossa propassion 'historiallis-kriittisessä'(?) tulkinnassa oli kyse.
Opimme tästä jälleen sen, että kannattaa lukea artikkelista muutakin kuin pääotsikko ja alaotsikot, ennenkuin väittää siitä yhtään mitään ;).
*
Täytynee lukea Williamsin juttu, koska minun kaaliini tuo esitetty tulkinta ei 'historiallis-kriittisen' metodin sisälle oikein mahdu.
Tai mahtuu kyllä - jos nyt vähän venytetään kirjaimellisen tulkinnan 'käyttömahdollisuuksia'.
Mutta juuri sehän tässä muodollisesti onkin ongelma: missä vaiheessa kirjaimelliseksi tarkoitettu tulkita ei enää uskottavasti ilmaise todellista historiallista, aktuaalista tapahtumaa vaan pikemminkin symbolisoi jotain, jonka olemassaolo on lähinnä tiedostamatonta: tässä tapauksessa siis propassio. (Kts. PS.)
Näin epämääräinen ja hämärä (tiedostamaton) mielenliike saattaa siten olla ilmaistavissa kielessä pikemminkin metaforana kuin tosiasiana.
Se, että mieli muodostaa arvostelman propassiosta ei mielestäni ole mikään todiste siitä, että kyseessä olisi kirjaimellinen ja siten faktinen arvostelma. Ovatko esimerkiksi unet tosiasioita vai symboleja?
Onko se levottomuus, jonka aika ajoin koen itsessäni mahdollisesti seksuaalista halua, viinanhimoa, yksinäisyyttä, depressiota hypomaniaa, aggressiota jne.?
Mikä tahansa näistä vaihtoehdoista antaa kyllä nimen levottomuudelleni, mutta toisaalta myös mikä tahansa niistä saattaisi olla faktisesti totta.
Eli merkitseekö jonkun vaihtoehdon toteutuminen nimenomaan sitä, että juuri se ilmaisee levottomuuteni tosiasiallisen syyn ja luonteen?
Valitessani (jos kyse tässä tapauksessa voi ylipäätään olla valinnasta; ja jos ei niin silloin kai kyseessä on fakta, mutta sen tiedostaminen (ja nimeäminen) jää hyvin vaillinaiseksi, koska se EI ollut valinta vaan determinoitu reaktio ärsykkeeseen) ja hyväksyessäni yhden vaihtoehdon eli tehdessäni siitä arvostelman, voitaneen puhua kirjaimellisesta ja aktuaalisesta tulkinnasta.
Vai voidaanko sittenkään? Olisin voinut valita toisinkin.
Mieleni valinta on useinkin hyvin sattumanvarainen. Siitä seuraa, että arvostelmani on vähintäin yhtä paljon symbolinen kuin faktinen.
Propassiot eli energeettiset impulssit ovat periaatteessa nimettömiä. Toisin sanottuna - Ricoeurin tapaan - 'halun kohtalot ovat tuntemattomia'.
Siksi niiden nimityksetkään (arvostelmat) eivät voi olla kirjaimellisia ja faktisesti tosia.
*
En siis ole lukenut artikkelia, mutta lienee selvää, että Augustinuksen tapa käsitellä kirjaimellisen (historiallis-kriittisen) ja metaforisen (allegorisen) suhdetta ei ole läheltäkään sama kuin se, missä kontekstissa ja sapluunassa me tätä jakoa nykyään analysoimme Nietzschen, Peircen, Freudin, Saussuren ja postmodernin metaforakeskustelun jälkeen.
Voimmeko ylipäätään kovinkaan hyvin ymmärtää edes tekstien kautta sitä mentaalista ja aatteellisesta eetosta, jonka vaikutuksessa Augustinuskin teologiaansa ja filosofiaansa kehitteli.
No - ainakin voimme tehdä hyviä arvauksia ja kumoamisia...
*
PS. Propassion määritelmä Järveläisen päreessä Ensimmäiset kiusaukset.
'Tunteen synnyssä vaikuttaa kuitenkin aistielämä, ruumiillinen ehdotus järkevälle mielelle, joka silloin kun se ottaa ruumiillisen ehdotuksen vastaan, muodostaa sitä koskevan arvostelman, joka on siis varsinaisesti tunne.
Ruumiin ehdotus on esitunne, propassio. Mikäli mieli ei muodosta siihen liittyvää arvostelmaa, ei tunnetta synny.'
Subscribe to:
Posts (Atom)