‘Hajurako', moraali ja oleminen

“Ylhäisyyden ja distanssin paatos, kuten sanottu hallitsevan ja korkeamman lajin kestävä ja vallitseva yhteis- ja perustunne suhteessa alempaan lajiin, siihen mikä on 'alhaalla' - se on ‘hyvän’ ja pahan alkuperä” [Friedrich Nietzsche, Moraalin alkuperästä, kohta 2].

*

Jos hyväksyn Nietzschen väitteen, olenko silloin konservatiivi? Vai pikemminkin ultra-anarkistinen kyynikko? Jälkimmäinen vaihtoehto ei mielestäni sulje pois edellistä. Etäisyydenotto niihin, joista ei pidä, on kaiken moraalin perusmotiivi. Minä tosin puhun yksilöistä enkä lajista [enkä liittoudu kenenkään kanssa]. Mutta lajin 'puolesta' ei voi puhua kuin yksilö. Niinpä Nietzsche yleistää liikaa [ja puhuu itse asiassa omissa nimissään]. Sitäpaitsi lajeja ei ole olemassakaan, kuten ei rotujakaan. On vain katoavien yksilöiden tajunta. Kaikki muu on olemattomuutta ennen kuin se nousee olemiseen tietoisen yksilön symbolifunktiossa [käsitteellisessä representaatiossa] palatakseen takaisin olemattomuuteen tuon yksilön kuolemassa.

.

http://www.suomisanakirja.fi/hajurako

http://www.helsinki.fi/jarj/law-evil/linkkeja.html

http://en.wikipedia.org/wiki/On_the_Genealogy_of_Morality

Melankoliasta iloon ja takaisin eli onko uskottava moraali mahdollista ilman tiedollista varmuutta?

Otsikko esittää tämän ‘väsähtäneen keskipäiväisen’ pohdinnan viimeisen ja vastaamatta jääneen kysymyksen.

. 

1

Olemassaolo, jolle edes hetkittäinen ilo ei anna voimaa, on elävää kuolemaa. Se on zombie-tila, josta irtipääseminen on ihmisen luovuuden äärimmäisin koettelemus ja vaarallisin lähde. Se on kuilu, jonne ihminen on aina vaarassa pudota lopullisesti ja josta ylösnouseminen on kuin pelastus ikuisesta helvetistä. Jos inhimillisen olemassaolon ja elämän puolesta voidaan julistaa jotain ilosanomaa [evankeliumia], se ilosanoma on erottamaton luovien ja ilon täyttämien hetkien antamasta toivon tunteesta.

.

2

Spinoza ja Nietzsche ovat kyllä oikeassa korostaessaan ilon tunteen ja elämän mielekkyyden kokemuksen riippuvuutta toisistaan, mutta moraalin kanssa aktiivisilla passioilla ja positiivisilla affekteilla ei edelleenkään ole tiedollisesti juuri mitään tekemistä. Moraali, kantilaisen deontologian lähtökohdista ymmärrettynä, ei voi perustua tiettyihin, hyvinkin perusteltuihin, mutta yhtä kaikki satunnaisiin tuntemuksiin ja taipumuksiin, olivatpa ne sitten miten useasti toistuvia tahansa. Moraali on lähtökohdiltaan normatiivista pakkoa, joka asettaa jopa ihmisen kokeman suurimman ilon rationaalisen päättelyn puitteisiin. Ilosta voi päätellä rajattoman vapauden herättämän mielekkyyden tunteen [joka ihastuttavuudessaan voi olla myös kauhistuttava], mutta rajattomasta vapaudesta, jotta se ei johtaisi rikokseen, tuhoon ja kaaokseen, on pääteltävä Normin välttämättömyys. Muussa tapauksessa ilo ja vapaus kääntyvät itseään vastaan kumoten toteutumisensa mahdollisuudet ja edellytykset.

.

3

Kyseessä on ratkeamaton jännite ja ambivalenssi, kaksi vastakkaiseen suuntaan vetävän inhimillisen ajattelun perustavaa ‘voimaa’. Kyseessä ei ole vain liberalismin ja konservatismin välillä vallitsevaa kiistaa ilmentävä jännite vaan sekä liberalistisen että konservatiivisen etiikan sisäinen ambivalenssi [liberalismin lähtökohtana ovat ensisijaisesti normit (oikeuksina), konservatiiveilla arvot (traditioina)]. Tämän jännitteen purkamiseksi ja sovittamiseksi ‘Suuren Normin’ alaisuuteen tarvitaan arvoja, mutta koska arvot ovat yksittäisten traditioitten tuotetta, ne eivät voi apriori eli ensisijaisesti ja ontologisesti olla perustavia ‘Normin’ ehtoja eivätkä siten pysty sovittamaan/ratkaisemaan ikuista jännitettä suunnattomasta [ei suuntaa] ja rajattomasta [ei rajaa] ilosta kumpuavan negatiivisen vapauden ja sitä välttämättä kontrolloimaan asetettavan ‘Normin’ välillä.

.

4

Arvojen  ja normi/e/n välillä vallitsee ratkeamaton jännite, ambivalenssi ja ‘ontologinen dikotomia’, joka on kuitenkin pakko ottaa ‘kontrolliin’, jotta ihminen itse ja yhteisö, jossa hän elää ei ajautuisi kaaokseen [sillä vaikka anarkismi yksilötasolla on vapauden ensisijainen ja luovuttamaton lähtökohta, niin yhteisötasolla anarkismi toteutuu kontrafinaalisella logiikalla johtaen tyranniaan]. Vasta ‘kontrolliin ottamisen jälkeen’ yksittäisten arvojen ja normien väliselle ristiriidalle voidaan antaa pitäviä ja pitempiaikaisesti pysyviä sisältöjä eli arvoja, joiden puitteissa sitä voidaan ilmentää ja toteuttaa.

.

5

Tiedän, että moni väittää asian olevan päinvastoin: arvot määräävät normit, mutta kun arvot kerran pääsevät rönsyämään ja/tai yksipuolisuudessaan dominomaan, mikään ei niitä pidättele tai pysty enää kontrolloimaan. Kiista on kuitenkin syvemmällä tasolla – arvojen  ja pelkästään yksittäisten normien tavoittamattomissa. Se on päätöksenteon aktuaalisen ongelman ytimessä, niin yksilötasolla kuin poliittisesti ja kulttuurisesti.

.

6

Ihmisestä itsestään on tultava oman ilonsa = vapautensa rajoittaja kategorisen imperatiivin ehdottomuudella. Hänestä on tultava autarkinen itsensä suhteen [itseään hallitseva]. Jos hän ei tähän kykene, tarvitaan ‘Suvereeni’, joka tekee tuon ‘ensimmäisen päätöksen’ hänen puolestaan. Mutta eikö ole parempi, että ihminen itse on oman itsensä ‘suvereeni’ eli hallitsija, jota hänen intohimonsa tottelevat kuin, että joku ulkopuolinen ‘tyranni’ [olipa tämä sitten todellinen tai kuviteltu] tekee sen hänen puolestaan ja usein jopa häntä lainkaan kuulematta?

.

7

Entä mistä pysyvä eli muut normit perustava Normi lopulta tulee ja saadaan? Carl Schmitt sanoo sen ytimekkäästi: Aus einem Nichts –‘ ei mistään’. Mitä tämä merkitsee? Lopultakin sitä, että järki kumoaa tällä tavoin itse itsensä ja mahdollisuutensa legitimoida oman päättelynsä tulokset itsestään käsin. Habermas ei tätä perimmäistä ongelmaa pysty ratkaisemaan [jos kohta hän ei sitä tässä (identiteettifilosofisessa) muodossa enää kysykään], koska mikään kollektiivinen päätösproseduuri ei voi olla täysin neutraali, puolueeton ja objektiivinen.

.

8

Kaikki tämä väsynyt päättely toimii ikään kuin yhden kortin varassa ja myös kaatuu sen mukana. Ensinnäkin se uskoo rationaalisen päättelyn sisällölliseen voimaan [tässä mielessä järjellä on uskon ‘luonne’] ja toiseksi se edellyttää jokaiselta ihmiseltä sellaista rationaalisesti autonomisen päättelyn kykyä ja tasoa, jota mitä ilmeisimmin ei kaikilta kerta kaikkiaan vain löydy. Ihminen ei lopultakaan ole rationaalinen olento, joskin jotkut ihmiset ovat ’rationaalisempia’=vaikutusvaltaisempia kuin toiset. Mutta jos näin on, ei moraalikaan ole rationaalinen vaan [foucault’laisesti] strategisen toiminnan [vallankäytön] projekti. Silloin Nietzsche on sittenkin [ja jälleen kerran] oikeassa - myös sen suhteen, ettei hän [toisin kuin Spinoza] sekoita stoalaisittain aktiivisia passioita [iloa] ja rationaalisuutta toisiinsa. Järki on näin kumonnut itse itsensä. Lopussa on nihilismi. Moraali on makuasia.

.

9

Kärjistäen sanottuna David Bentley Hart hyväksyy Nietzschen tiedon oikeutusta ja totuutta (merkitystä)] koskevan nihilismin [modaalilogiikka sen sijaan pätee myös nihilismiin] ja esteettisen elämyksen ‘eksistentiaalisesti perustavan vaikutuksen’, mutta haluaa ‘laulaa Nietzschen suohon’ ja ‘valitsee’ Jumalan. Jos dialektinen argumentaatio ei johda kuin loputtomaan käsitteelliseen saivarteluun, joka lopulta kumoaa jopa oman perustansa, niin voimme, jos vain koemme henkilökohtaisesti mielekkääksi [mikä ei välttämättä implikoi liberalismia vaan myös eri traditioiden ‘henkilökohtaisuutta’], valita ‘hyvällä älyllisellä omalla tunnolla’ evankeliumeissa kerrotun Jeesuksen ja hänen Jumalansa. Nietzsche itse ei vastustaisi [eikä voisikaan vastustaa, vaikka hän kyllä korostaa älyllisen omantunnon merkitystä - omista lähtökohdistaan käsin] tällaista perustelua: hänhän johdonmukaisesti tunnustaa argumentaatiomme loputtoman tulkinnallisuuden, joka ei ole enää tiedollista vaan ‘makuasia’. Nietzsche ei siis kieltänyt kristinuskon mahdollisuutta nyt ja aina, mutta halusi itse sanoutua siitä irti – loppuaikoinaan jopa ‘fundamentalistisella ehdottomuudella’.

.

Se, joka nyt ateistina etsii Nietzscheltä luottamusta tieteeseen ikään kuin kristinuskon korvaajana tulee kuitenkin pettymään karvaasti. Tiede oli Nietzschelle lopulta sekin vallankäyttöä [ei pelkkä vallan väline vaan nimenomaan vallan ‘luomus’/vrt. Foucault] siinä, missä kaikki muukin tässä maailmassa ja elämässä: itse asiassa tiede on Nietzschelle uusi myyttisen ja siten ‘totalitaarisen’ vallan ilmentymä.

.

Vallan muuttumisesta myös Nietzschellä ja Foucault’lla ajattelun transsendentaaliseksi perustaksi voidaan kyllä väitellä loputtomiin, mutta emme silti [tai pikemminkin tuon loputtomuuden vuoksi] pääse mitenkään ulos vallan ja tiedon yhteen kietoutumisesta ja siten päättelymme kehämäisyydestä, mikä tosiasia pätee tietenkin myös Nietzscheen ja Foucault’hon itseensä. Nietzsche tosin kommentoisi meidän, hänen tiedollisen oikeutuksen tulkinnallisuudesta esittämäänsä, kritiikkiämme, jonka mukaan myös hänen oma tulkintansa on relativistisesti kehäinen: ‘aina vain parempi’ (= kaikki on ‘vain’ tulkintaa)].

.

10

Tämä teksti alkoi yrityksestä välttää melankolian ajautumista masennuksen kuiluun, yrityksestä kokea iloa, joka nostaa ihmisen edes hetkeksi melankolian ‘yläpuolelle’, ellei peräti melankolian ‘tuolle puolen’. Siihen se myös palaa, vain ilon suomaa toivoa odottaen ja etsien: vailla järkeä, vailla moraalia, vailla rajoituksia - kohti taivasta ja ikuisuutta, kohti ‘olemattomuuden harmoniaa’, joka on perimmäisen ‘kaipauksemme’ todellinen kohde ja Jumala [jos joku sellaista termiä haluaa käyttää].

.

http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt

http://fi.wikipedia.org/wiki/Modaalilogiikka

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche

http://fi.wikipedia.org/wiki/Deontologia

http://en.wikipedia.org/wiki/Deontological_ethics

Realistista nihilismiä

Sitaatti on ensimmäisen luvun 'Tekniikka elämän taktiikkana' loppuosa Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik ('Ihminen ja tekniikka', 1931). Kirjan suomennos ilmestyy Sarastuksessa [Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti] luku kerrallaan Matti Simolan suomennoksena. 

.

[....]

Jokainen kone palvelee vain yhtä tarkoitusta ja on juuri tätä tarkoitusta ajatellen rakennettu. Kaikki liikennevälineet on kehitetty ajatellen ajamista, soutamista, purjehtimista, lentämistä eivätkä ole syntyneet mistään auton tai veneen kuvitelmasta. Menetelmä itsessään on ase. Ja siksi tekniikka ei ole mikään talouden ”osa”, yhtä vähän kuin talous, sota ja politiikka itsessään ovat mitään elämän ”osia”. Kaikki nämä ovat saman toiminnallisen, taistelevan, sielullisen elämän eri puolia. Tosin aikaisempien eläinten alkuperäisestä sodasta johtaa tie nykyajan keksijöiden ja insinöörien menetelmiin, ja samoin alkuperäisestä aseesta, viekkaudesta, tie koneiden rakentamiseen, joilla nykyistä sotaa luontoa vastaan käydään, joilla luontoa petkutetaan.

.

Tätä kutsutaan edistykseksi. Se oli edellisen vuosisadan suuri sana. Historian nähtiin avautuvan edessämme kuin tien, jota pitkin ”ihmiskunta” – eli valkoisten kansojen suurkaupunkien ”sivistyneistö” – urheasti marssi aina vain eteenpäin.

.

Mutta minne? Kuinka pitkään? Ja mitä sitten?

.

Tässä oli jotakin naurettavaa, tässä päättymättömässä marssissa kohti päämäärää, jota ei vakavasti pohdittu, jota ei yritetty, ei uskallettu selkeästi hahmottaa – koska päämäärä tarkoittaa myös loppua. Kukaan ei tee mitään ajattelematta hetkeä, jolloin hän on saavuttanut sen mihin pyrkii. Yhtäkään sotaa ei käydä, yhtäkään merimatkaa, ei edes kävelyretkeä tehdä ajattelematta sen kestoa ja päätöstä. Jokainen todella luova ihminen tuntee tyhjyyden, joka seuraa päätökseen vietyä työtä, ja pelkää sitä.

.

Kehitykseen kuuluu sen päättyminen – kaikella kehityksellä on alku, jokainen loppu on lopullinen – nuoruuteen kuuluu vanhuus, syntymään rappeutuminen, elämään kuolema. Eläin, jonka ajattelu on sidoksissa nykyhetkeen, ei tunne eikä aavista kuolemaa minään tulevaisuuteen kuuluvana uhkana. Se tuntee kuolemanpelkoa ainoastaan sen hetken, jolloin se tapetaan. Mutta ihminen, jonka ajattelu on vapautunut ajan ja paikan kahleista ja joka tuumailuissaan harhailee eilisen ja huomisen välillä, sen välillä mitä ”kerran” oli ja mitä ”kerran” tulee olemaan, tuntee kuoleman jo edeltä, ja riippuu hänen olemuksensa syvyydestä sekä hänen maailmankatsomuksestaan, voittaako hän pelon oman loppunsa edessä vai ei. Vanhan kreikkalaisen tarun mukaan, johon Iliaassa viitataan, oli Akhilleuksen äiti asettanut hänet valinnan eteen, halusiko hän elää pitkän elämän vaiko lyhyen, toimeliaan ja kunniakkaan, ja hän valitsi jälkimmäisen.

.

Oltiin – ja ollaan yhä – liian pinnallisia ja heikkoja hyväksymään kaiken elävän katoavaisuus. Se kääritään ruusunpunaiseen edistysoptimismiin, johon kukaan ei pohjimmiltaan usko, se peitetään kirjallisuudella, ryömitään piiloon ihanteiden taakse, jottei nähtäisi mitään. Mutta katoavaisuus, syntyminen ja rappeutuminen, on kaava, jota kaikki todellinen noudattaa, niin tähdet, joiden kohtaloa emme voi laskea, kuin myös kaikki hetken hyörinä tällä planeetalla.Yksilön elämä – on sitten kyse eläimestä, kasvista tai ihmisestä – on yhtä katoavaista kuin kansojen ja kulttuurien. Jokainen luomus on tuomittu tuhoutumaan, jokainen ajatus, jokainen keksintö, jokainen teko tullaan unohtamaan. Kaikkialla voimme aavistaa jo unohdettuja suurenmoisia historiallisia jaksoja. Kuolleiden kulttuurien aikaansaannosten raunioita on nähtävissä joka puolella. Taivaaseen kurkottavan, jumalalliset voimat ihmisen palvelukseen alistamaan pyrkivän Prometheuksen hybristä seuraa putoaminen. Mitä hyödyttää meitä jaarittelu ”ihmiskunnan ikuisista saavutuksista”?

.

Maailmanhistoria näyttää hyvin toisenlaiselta kuin myöskään meidän aikamme uskaltaa uneksia. Ihmisen historia on, verrattuna kasvi- ja eläinkunnan historiaan tällä planeetalla, puhumattakaan tähtimaailmojen elinkaaresta, lyhyt, äkillinen muutamia vuosituhansia kestävä nousu ja tuho, jotakin täysin epäoleellista maapallon kohtalossa, mutta meille, jotka olemme tänne syntyneet, jotakin traagisen suurta ja mahtavaa. Me 20. vuosisadan ihmiset nousemme ja luomme katseemme alaspäin. Ymmärryksemme historiasta, kykymme kirjoittaa historiaa, on salakavala merkki siitä, että kuljemme jo alamäkeä. Ainoastaan korkeiden kulttuurien huipulla, niiden ollessa muuttumassa sivilisaatioiksi, esiintyy hetken tällaista armotonta selvänäköisyyttä.

.

On sinänsä merkityksetöntä, millainen kohtalo tällä pienellä planeetalla, joka jossakin äärettömässä avaruudessa hetken kulkee rataansa, on kaikkien ”ikuisten” tähtien paljoudessa; ja vielä merkityksettömämpää on se liikehtiminen, mitä sen pinnalla muutamana silmänräpäyksenä esiintyy. Mutta joka ainoa meistä, jotka itsessämme emme ole yhtään mitään, viettää yhden sanomattoman lyhyen hetken, elinikänsä, tähän vilinään heitettynä. Ja siksi meille on määrättömän tärkeä tämä pikkumaailma, tämä ”maailmanhistoria”. Ja tämän lisäksi on jokaisen yksilön kohtalona syntyä tiettynä vuosisatana, tiettyyn maahan, tiettyyn kansallisuuteen, tiettyyn uskontokuntaan, tiettyyn säätyyn, ei ainostaan yleiseen maailmanhistoriaan. Emme voi valita, haluammeko olla egyptiläisen maanviljelijän poika joskus 3000 vuotta eKr. vai persialaisen kuninkaan tai nykypäivän maankiertäjän poika. Tähän kohtaloon – tai sattumaan – on vain sopeuduttava. Se tuomitsee meidät tiettyihin olosuhteisiin, katsomuksiin ja suorituksiin. Ei ole mitään ihmistä ”an sich”, josta filosofit jaarittelevat, vaan ainoastaan omanlaisensa tiettyyn rotuun kuuluva ihminen tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, ihminen joka taistelusssa annettua maailmaa vastaan joko voittaa tai häviää, samalla kun maailmankaikkeus ympärillä pysyy jumalallisen välinpitämättömänä. Tämä taistelu on yhtä kuin elämä, ja Nietzschen merkityksessä taisteluna, jonka pontimena on tahto valtaan, julmaa, taipumatonta – taistelua ilman armoa.

*

http://sarastuslehti.com/2014/01/12/tekniikka-elaman-taktiikkana/

http://en.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://sarastuslehti.com/

Elämä kuolemana

Asioitten tärkeysjärjestys muuttuu viimeistään silloin, kun loppu lähestyy, osittain pakosta osittain ymmärryksen kirkastumisen takia. Elämä ei ole enää elämän ‘tärkein’ asia. Nietzschen mielestä elämä onkin vain kuoleman eräs laji. Nihilistinä Nietzschen voi tosin sanoa päätyvän tässä[kin] kommentissa performatiiviseen ristiriitaan oman vitalisminsa kanssa - ellei vitalismi sitten ole perimmältään pelkkää 'kiimaista amokia' [vrt. dionyysinen hurmos] eli elämisen pakkomiellettä olemattomuudesta [kuoleman tilasta] elämää alkuun panevan siemensyöksyn aiheuttaman 'sikiämisen' jälkeen takaisin olemattomuuteen. 
.
Elämän evoluutio on siis poikkeus maailmankaikkeuden 'tilassa'. Teisti kuitenkin pitää tuota poikkeusta ihmeenä, joka on pyhä, koska se on Jumalan 'luomus'. Itse asiassa myös Nietzsche yrittää 'pyhittää' elämän, mutta hän ei tarvitse tai halua siihen Jumalaa/jumalia vaan nimenomaan dionyysista hurmosta ja 'oseaanisen tunteen'. Hurmoksen ja haltioitumisen jälkeen tulee enää vain kuolema, ei siis  mikään tuonpuoleinen vaan kuolema, joka on jatkuvasti läsnä, ikäänkuin sisäänkirjoitettuna, kaikessa elämässä ja elävässä ['mit' ikään syntyköön, se omiaan vain on häviöön' (Goethe)].

*

‘Se astraalinen järjestys, jossa me elämme, on poikkeus; tämä järjestys ja sen edellyttämä melkoinen kesto on taas tehnyt mahdolliseksi poikkeusten poikkeuksen: orgaanisen elämän muodostumisen. Kokonaisluonteeltaan maailma sitä vastoin on ikuisesti kaaos (…) ja koko soittoautomaatti toistaa iäti veisuansa, jota ei koskaan saa sanoa sävelmäksi (…) Elävä on vain kuolleen eräs laji, ja hyvin harvinainen laji.’ (Nietzsche, Iloinen tiede, §109.)

*

http://kirjoituksianietzschesta.blogspot.fi/2014/02/jumalan-kuolema-ja-nihilismi.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Amok

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vitalismi

http://www.oboolo.com/philosophy-literature/humanities-philosophy/presentation/nietzsche-freud-oceanic-feeling-83677.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Oceanic_feeling

http://en.wikipedia.org/wiki/Performative_contradiction

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/03/pessimismin-ongelma.htm

Kommentteja Nietzschestä 4

Zarathustran ‘Onnellisten saarilla’ lukua [aiemmin mainitussa Ironmistressin päreessä] referoinut anonyymi esittää varsin pätevää kommentointia Nietzschestä. En kuitenkaan ole ihan yksi yhteen samaa mieltä kuin tuo Zarathustra-sitaatin Nietzsche [tai miten anonyymi häntä tulkitsee], joka nimenomaan pakeni unelmiinsa, koska hänen oma elämänsä oli psykofyysisesti ajoittain täyttä helvettiä [vaikeaa migreenityyppistä päänsärkyä hänellä oli ollut jo varhaisesta nuoruudesta lähtien, joten kuppa (mikäli Nietzsche todella sairasti sitä) on ollut joko perinnöllistä tai vasta myöhemmin hankittua], eikä hänen oloaan taatusti helpottanut se, että etenkin kristityt ja poliittiset nationalistit, joita hän monesti ympärillään näki [nationalisteja yhä lisääntyvässä määrin], näyttäytyivät hänelle kaikessa hyvyydessään, oikeamielisyydessään ja paatoksessaan liian usein tekopyhinä, kaunaisina ja valheellisina.

. 

Nietzschellä oli erittäin herkkä vaisto ressentimentille, joten vaikka hän klassisten kielten professorin sivistyksellä hallitsikin seurapiireihin ‘tarvittavan’ small talkin ja roolileikittelyn [jossa hän kuulemma oli erinomainen], hänen sisällään asui kuitenkin samalla, kuten niin monissa ‘asperger-tyyppisissä’ ajattelijoissa [‘luovissa, ironisissa narsisteissa’ (jos on lupa käyttää epämääräistä ja ristiriitaista psykologisointia) sietämätön tosikko - - [vrt. esim. Sokrates, Kierkegaard ja Dostojevski; nuori Wittgenstein jopa kieltäytyi kerran varsin kovaäänisesti keskustelemasta sanaakaan puutarhassa näkemiensä upeitten kukkien muka ‘objektiivisesta’ kauneudesta erään korkea-arvoisen ladyn kanssa, jonka sai tällä tavoin kerrassaan järkyttymään; eikö kauneutta muka oikeasti ollut olemassa?].

. 

Nietzsche siis unelmoi elämästä ja maailmasta, jossa ihmiset olisivat yksilöinä rehellisiä, aitoja, vapaita, vahvoja, spontaaneja ja iloisia omia itsejään eivätkä pelkästään tekopyhää, kaunaista, valheellisen paatoksellista, manipuloitavissa ja johdettavissa olevaa massaa - ei kuitenkaan jotain naivia ja mahdotonta utopiaa varten eläen, kuten anarkistit ajattelivat, vaan antiikin homeeris-sankarilliseen hyve-etiikkaan pohjautuen, mikä tietysti oli melko mahdoton fantasia modernissa maailmassa sekin: lukuun ottamatta poliittisten ääriliikkeiden ja kaupallisen viihdekulttuurin ‘sankareita’, jollaisiksi Nietzsche ei kuitenkaan yli-ihmistään taatusti tarkoittanut, vaikkemme aina voikaan välttyä tältä samanaikaisesti tahattoman koomiselta että ikävältä mielikuvalta.

. 

Unelmat ovat kuitenkin aina vain unelmia eli jonkin syvästi koetun puutteen ja kärsimyksen kompensoimista projisoimalla kompensaatio fantasiatasolle ja ‘lunastamalla’ se siellä eli käsittelemällä sitä ikään kuin ‘virtuaalisesti totena’, olipa sitten kyseessä uskonto tai epikurolaistyyppinen ‘mielihyväresepti’, jota toki pyritään kokeilemaan myös elävässä elämässä [mistä seuraa yleensä jonkinasteinen addiktio].

.

Tämä mielessä pitäen on opettavaista valaista Nietzschen kannanottoihin sisätyvien ristiriitaisuuksien [jotka olivat sekä tarkoin harkittuja että tiedostamattomia] psykologisia lähtökohtia parin vapaamuotoisen sitaatin puitteissa.

. 

1] Imre Kertez kirjoittaa Kaleeripäiväkirjassaan Nietzschen vihanneen lapsuuttaan ja pitäneen nuoruuttaan sairautena [alkuperäistä Nietzsche-lähdettä ei mainita]. 2] Rodgers & Thompson kirjoittavat [Huonosti käyttäytyvät filosofit]: “Herooisen yli-ihmisasenteen takana osa hänestä pysyi ikuisesti kirkkoherran poikana. Hyökätessään varhaiskristittyjä vastaan näiden ‘kohtuuttomasta paastoamisesta, jatkuvasta seksuaalisesta pidättäytymisestä, vetäytymisestä erämaahan tai kiipeämisestä vuorille tai pylvään päähän [...] miettimään määrätietoisesti ei-mitään, paitsi asioita, jotka provosoivat hurmiota ja henkistä häiriintyneisyyttä’, hän [Nietzsche] miltei kuvaili itsensä, joskin tahattomasti.”

.....

‘I have a dream’, julisti Martin Luther King. Myös Nietzschellä oli unelma. ‘Valitettavasti’ vain [toisin kuin Mr. Kingillä] se sijaitsi elämäksi kutsutussa labyrintissa, jossa samoiltuaan kukaan ei välttämättä löydä enää ‘takaisin lähtöpisteeseen’. Murhatun Kingin sen sijaan ei tarvinnut enää palata ‘lähtöpisteeseen’, koska hän ilmeisesti pääsi ‘perille’. Niinpä kukaan ole myöskään palannut kertomaan, josko hän löysi unelmansa eli onnen, etsipä hän sitä sitten elämän labyrintista vai tavoitteliko hän sitä ‘tuonpuoleisesta’. Kaikkein vähiten Nietzsche, joka halusi uskoa elämään.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/11/kommentti-nietzschesta.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/11/leopold-ja-loeb-eli-yli-ihmisen.html

Kommentteja Nietzschestä 3

‘Tiedemies’ kirjoitti aiemmin mainitun Ironmistressin päreen kommentissaan: ‘Itse en kyllä pidä Nietzscheä sen kummemmin erityisen nerokkaana kuin mitenkään erityisen "pahana" tyyppinä. Kirjoitukset ovat pitkälti melko sekavia ja julistavia. Russell taas arvosti selkeyttä.’

.

1 

Selkeä formaali argumentaatio ja tieteen metodikriteerit täyttävä asiateksti on harvoin kirjallisesti kovin tyylikästä luettavaa [mikä ei tietysti ole sen perimmäinen tarkoituskaan], kun taas jo retorinen ilmaisu itsessään sisältää aina argumentatiivisia ‘aineksia’ ja ‘aspekteja’.

. 

Retorisessa ilmaisussa formaali argumentti konstituoituu siten myös tyylissä ja tyylinä, metaforisesti, analogioina. Esimerkiksi uskonnollista kirjallisuutta ja runoutta on lähes mahdotonta ymmärtää pelkästään formaalina puheena. Myös Nietzschen aforistinen tyyli on sellaista puhetta, jonka tulkitsemiseen tarvitaan pikemminkin vahvasti hermeneuttista [filologis-historiallis-tulkinnallista] lukutapaa kuin jonkin formaalin sääntöparadigman seuraamisesta loogis-kausaalisesti johdettua teknistä mallia [niinpä myös Deleuzen tapa ‘mallintaa/strukturoida’ Nietzsche on yksi ranskalaisen käsitefilosofiarunouden väkisin väännetyimpiä ilmentymiä, vaikka siitä voi halutessaan ja hyvällä tahdolla jotain oppiakin].

. 

Kieltämättä retorinen teksti-ilmaisu saattaa vaikuttaa sekavalta varsinkin, jos siitä etsitään monomaanisesti vain eksplisiittistä argumenttia, mutta asiahan nyt kerta kaikkiaan on niin, että Nietzsche juuri aforistis-kirjallisella tyylillään pystyi konstituoimaan ja hahmottamaan esim. todella vaikeasti ilmaistavissa olevaa ‘ajan ja tulevaisuuden eetosta/henkeä’ tavalla, joka olisi ollut esimerkiksi Russellille hänen tavoitteittensa, lahjakkuutensa ja älyllisen mentaliteettinsa tavoittamattomissa.

.

2

Siitä, miten Nietzscheä sittemmin tulkittiin esim. sotapsykoosin lietsojana, voidaan syyttää alunperin hänen ‘tyhmäksi hanheksi’ nimittämäänsä vallanhaluista, nationalismia sekä sittemmin jopa Hitleriä ihannoinutta, sisartaan, joka [filosofian suhteen lähes idioottina: edes Rudolf Steiner ei kyennyt Elisabethia opettamaan vaan erosi tehtävästään] johti hänen kirjallisen jäämistönsä toimittamista. Nietzsche itse ei siis koskaan kirjoittanut ‘Tahto valtaan’ nimisiä ‘muistelmia’ eli otsikko on journalistisesti provosoiva ja kaupallisia tarkoituksia varten keksitty.

.

Tahtoa valtaan sivuavia tekstejä Nietzschen kirjoituksista ja muistiinpanoista toki löytyy, mutta yhdessäkään niistä hän ei [esim. anarkistikommunistien tai äärioikeistofasistien tapaan] kirjaimellisesti kehota ihmisiä ryhtymään terroristeiksi vaan pikemminkin Herakleitoksen, Thukydideen ja Machiavellin [miksei myös Baselin kollegansa Burkchardtin/’Italian renessanssin sivistys’] hengessä kuvailee ihmisen vääjäämätöntä taipumusta agoniin ja pyrkimystä saavuttaa sisäryhmälleen poliittinen sekä kulttuurinen valtahegemonia.

.

Se, että Nietzsche sitten periaatteessa hyväksyi tämän taipumuksen ihmisluonnolle väistämättömänä ja jopa hieman naurettavasti [ja kieltämättä arveluttavasti] preferoi sitä homeerisen sankaruuden ihannoinnissaan, uusia arvoja asettavan yli-ihmisen hahmossa, on mielestäni täysin hänen oman luovan ajattelunsa vallassa. Vai pitäisikö meidän muka kritisoida esim. Shakespearea siitä, että hänen tragedioissaan tapetaan lähes sietämättömän paljon ihmisiä – ikään kuin vähemmällä murhamäärällä olisi saatu aikaiseksi ‘parempaa’ taidetta?

.

Tiedostan kyllä, että Nietzscheä puolustavaa ‘väistöliikettäni’ voidaan arvostella väittämällä, että Nietzschen perimmäinen intentio yli-ihmisen suhteen oli mentaalisesti ja ihmiskäsityksen suhteen hyvinkin erilainen kuin Shakespearen ‘dramaturgisen syvyyden ja tehon’ tavoite, mutta kukapa meistä lopulta voi sanoa, mitä nuo intentiot ja tavoitteet tarkkaan ottaen olivat: me saamme niistä vain vaikutelmia, jotka tulkitsemme omien ennakkoluulojemme, mieltymystemme ja järkemme mukaisesti. 

.

Tämän tiedostaen meidän pitäisi kuitenkin entistä paremmin tajuta ja tunnustaa, että sen jälkeen, kun varsinkin Shakespeare ja Nietzsche [myös Dostojevski ym.] ovat kirjoittaneet, me emme voi enää paeta oman oikeamielisyytemme taakse kuin ’viattomat’ lampaat tai ‘nenäpäivä-moralistit’, jotka ovat paljasta... - anteeksi 'naamioineet' tehottomasti ja kyseenalaisesti organisoidun hyväntekeväisyytensä hatarat ja häilyväiset motiivit naiiviuteen ja huumoriin [tällainen kampanja on kapitalismiin saumattomasti kytkeytyvän moraatunneteorian altruistis-kaupallisin ilmentymä ja autettavien olosuhteiden muuttamisen kannalta pelkkää tyhjäkäyntiä - olkoonkin että siinä ihmiskunnan kärsimystä lievennetään hetkellisesti about 0, 0001% (mutta onhan meillä kaikilla toki varaa ostaa hyvä omantunto; aiheesta lisää myöhemmin)].

.

3

Sekava tai ei - Marxin ja Freudin ohella Nietzschestä on joka tapauksessa melko nopeasti kehkeytynyt tietyn aatehistoriallisesti tulkitun, ‘epäilyn hermeneutiikaksi’ [Ricoeur, Foucault] nimetyn epookin ja episteemin [Foucault] kiteyttävä ‘ihmiskäsite’, samassa mielessä kuin Jeesuksesta ja Sokrateesta on tullut käsitteitä oman vaikutushistoriansa esimerkkeinä. 

.

4

Nuorempi Russell oli nero matematiikan ja logiikan filosofiassa, muttei mitenkään omaperäinen ‘yleisfilosofi’. Wittgenstein sanoi, että Principia Mathematica pitäisi julistaa pakolliseksi luettavaksi, kun taas Russellin myöhempi tuotanto on kelvotonta [no - Ludwig W. nyt oli joskus aika paha suustaan].

. 

Russellia luetaan ja kunnioitetaan, koska [Principia Mathematican ohella] etenkin hänen varhainen ‘On Denoting-tekstinsä on edelleenkin yksi analyyttisen filosofian nerokkaimpia [ja samalla arvoituksellisimpia sekä kiistellyimpiä] ajatussukelluksia. Esimerkiksi Wittgensteinin Tractatus on saanut ensimmäisen virikkeensä juuri tästä paperista.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/11/kommentti-nietzschesta.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/11/leopold-ja-loeb-eli-yli-ihmisen.html

http://en.wikipedia.org/wiki/On_Denoting

Kommentteja Nietzschestä 2

Ironmistress kirjoitti aiemmin mainitun päreensä kommentissa: Bertrand Russell ei oikein käsittele Nietzscheä silkkihansikkain kirjassaan "Länsimaisen filosofian historia". Itse asiassa hän repii Nietzschen kappaleiksi. Täsmälleen samoista syistä (joskin eri sanankääntein) kuin ruukinmatruunakin.

* 

Bertrand Russell oli merkittävä analyyttinen filosofi, mutta en menisi häntä mitenkään erityisesti glorifioimaan, vaikka hän suuri ‘analyyttisen älyn sankari’ olikin. Ellei sitten lähimpien ihmisten puolisadistinen manipulointi ole suurikin hyve [esim. D. H. Lawrencen arvio Russellin luonteesta on murskaava]: olihan kyseessä tyypillisen tekopyhä englantilainen aristokraatti, joka vanhoilla päivillään ‘dementoitui’ omahyväiseksi pasifisti-guruksi. 

.

Mitä osittain kieli poskessa ja rahankin takia kirjoitettuun filosofian historiaan ja siihen sisältyviin, etenkin Nietzscheen kohdistuviin ad hominem-syytteisiin tulee, ei Russellia kannata niin kovin kovalla kädellä arvostella, sillä vaikkei kyseessä olekaan pelkkä filosofian popularisointi, tekstiä voi pitää sentään ihan luettavana, mikä on perin harvinaista herkkua ammattifilosofian niin perin teknisellä alueella, jossa aate- ja oppihistoriallista metsää ei edes haluta nähdä 'yksilöolioitten' puilta - -  [positiiviselta poikkeukselta vaikuttaisi Riku Jutin (teor. fil. dos., maanviljelijä) aivan äskettäin ilmestynyt ‘Tiedon filosofia, antiikista nykyaikaan’, jota olen muutaman muun kirjan ohella paraikaa lukemassa; suosittelen sitä ‘sydämellisesti irvistäen’ Ironmistressille: näin kehittyi länsimaisen luonnontieteenkin taustalla vaikuttanut analyyttinen ajattelu (Nietzscheen ja Schopenhaueriin ei analyyttinen filosofi tuhlaa riviäkään, sillä kirja keskittyy tiedon analyysin eikä tiedon nihiloinnin historiaan ;\].

.

Russell oli alunperin nuoruudessaan vaikuttunut ja innostunutkin Nietzschestä, mutta tuli vuosien mittaan toisiin aatoksiin, mitä mielenmuutosta en ihmettele, koska itselleni kävi viimeisten 15 vuoden aikana osittain samalla tavalla, joskin lievemmässä muodossa ja eri syistä - silläkin erotuksella, että olen taas viime aikoina kyennyt sijoittamaan Nietzschen aatehistoriallisesti perustellummalla tavalla eurooppalaisen ‘mielen’ perinteeseen. Yksipuolinen tuomitseminen ei Nietzschen vaikutusta ja hänen ‘tehoaan’ poista tai mitätöi. Pikemminkin päinvastoin.

.

Sekä eurooppalaisen valistuksen, filosofian että '[‘individualistisen’] konservatismin perusjuonne kulkee väistämättä Nietzschen kautta, vaikka joku teknisen tutkinnon suorittanut buddhalainen[?!] ‘Lady Macbeth’ miten fanaattisesti haluaisikin derivoida hänet olemattomiin.

.

Nietzsche itse oli ad hominem-argumentoinnin mestari, mutta paljon syvällisempi ja terävämpi kuin psykologisesti häilyvää ja moraalisesti alkeellista ‘nenäpäivä-tunneteoriaa’ kompannut Russell, joka olisi nykyään luultavasti kampanjoinut lasten ympärileikkauksia vastaan, kuten IM. Nietzschelle uskonnollis-kulttuuriset erot sen sijaan olivat kunkin kulttuurin sisäinen asia ja Nietzschehän oli painokkaasti juuri eurooppalainen kulttuurikonservatiivi, joskin ei-poliittinen ja ‘radikaalisti aristokraattinen’ [Georg Brandesin antama ja Nietzschen itsensä hyväksymä kuvaus]. Nietzsche on siis piikki myös taulapäisimpien nationalisti-konservatiivien lihassa ja hyvä niin.

.

Mutta okei: ei Russell toki Nietzschen suhteen ihan väärässäkään ole vaan häntä vain erittäin yksipuolisesti lukeva. Muistutan vielä, miten David Bentley Hart [joka arvostaa Nietzschen retorisen moraalikritiikin osuvuutta] lukee, ymmärtää ja kritisoi Nietzscheä sanoessaan, että ‘Nietzsche ja hänen kamala makunsa on laulettava suohon’. Sillä vain ja pelkästään analyyttis-rationaalisin perustein teologiaa, filosofiaa ja historiaa tulkiten me emme pysty Nietzscheä ymmärtämään, kuten emme kristinuskoakaan. Herramoraalin ja orjamoraalin välinen ero kun ei lopultakaan ole mikään analyyttisen järjen asia: siinä on kyseessä heikkojen ja vahvojen välisestä arvokiistasta, joka ei ratkea edes stoalaisella universalismilla. Valitettavasti. Kyseessä on läpi ihmisen historian jatkuva taistelu ‘moraalisesta hegemoniasta’. Tämä oli herramoraalin puolelle asettuneen Nietzschen moraalifilosofian ydinajatus, ja jos se kuulostaa samankaltaiselta kuin erään ‘orjamoraaliteoreetikon’ eli Marxin näkemys, niin aivan oikein havaittu.

.

Herramoraali ja orjamoraali tietenkin sekoittuvat toisiinsa ja sitä monimutkaisemmin mitä liberaalimpiin demokratioihin on päädytty. Yksi on kuitenkin selvää: nykypäivän Nietzsche joutuisi [olisi ‘pakotettu’] ottamaan selkeämmän kannan pseudoliberalistiseen ‘aarresaari- eli finanssikapitalismiin’, joka on nykypäivän herramoraalin ilmentymä par excellence, mutta joka saa ainakin muodollisen legitimaationsa orjamoraalista periytyvältä parlamentaariselta demokratialta. Kas siinä pulma, jonka suhteen Nietzsche ‘suuressa politiikassaan’ oli poliittista demokratiaa vastustavana sekä aivan liian välinpitämätön [vaikka (etenkin) englantilaista bisnes-utilitarismia halveksikin] että jopa tietämätön [Thomas Mannin mukaan Nietzsche ymmärsi tuskin lainkaan aikansa kapitalismin imperialistisen kehityksen luonnetta (kuin ehkä myyttisesti: herakleitosmais-machiavellistisenä valtapelinä)].

*

Ironmistressille vielä kerran seuraava muistutus. Eräs natsifilosofi totesi [eikä luultavasti ilman (itse)ironiaa]: ‘Lukuun ottamatta sitä, että Nietzsche ei ollut sosialisti, nationalisti eikä antisemitisti, hänestä olisi varmaankin tullut hyvä natsi’ [lainaus Safranski, 2000]. Märehdi tuota, IM, jos aivosi osaavat prosessoida/murskata muutakin kuin metallia ja muhamettilaisia.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/11/kommentti-nietzschesta.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/11/leopold-ja-loeb-eli-yli-ihmisen.html

http://www.gaudeamus.fi/juti-tiedon-filosofia-antiikista-nykyaikaan/

Kommentteja Nietzschestä

Nietzsche 24-vuotiaana filologian professorina vuonna 1869. 
.
1

Molemmat osat on kirjoitettu [jälkikirjoitusta lukuun ottamatta] alunperin kommenteiksi Ironmistressin päreeseen ‘Leopold Loed, eli yli-ihmisen käytäntö ja todellisuus’.

.

Sinä et, Ironmistress, ole lukenut ainuttakaan kirjaa Nietzscheltä etkä siis tunne häntä. Vain täydellinen tietämättömyys voi oikeuttaa ehdottoman ‘varmat’ mielipiteesi hänestä. Natsit ylistivät Nietzscheä täsmälleen samalla menetelmällä, kuin millä sinä hänet tuomitset. Valikoimalla/lukemalla kirjoittajan teksteistä vain omaa propagandaa palvelevia osia/sloganeja, esim. kokonaisasiayhteydestään irrotettuja lauseita, saadaan melkein mikä tahansa tekstiyhteys muuttumaan valkoisesta mustaksi ja päinvastoin [osaan itsekin käyttää ‘tarvittaessa’ tällaista olkinukkemystifikaatiota].

.

Propagandistisesti tehokas mutta älyllisesti ‘halpa’ konsti on tietenkin panna Nietzsche vastuuseen kaikkien psyykkisesti häiriintyneitten psykopaattien yli-ihmis-hypetyksestä. Periaatteessa samalla logiikalla voidaan esim. kaikki islamin uskon piiriin kuuluvat miehet nimetä pedofiileiksi ja terroristeiksi Muhammediin ja Koraaniin vedoten. Helppoa ja ‘halpaa’ argumentaatiota, jota esittäjänsä kuitenkin pitävät hyvinkin syvällisenä ja osuvana.

.

Nietzschen kohdalla tekstimanipulaatio on tietenkin siinä mielessä helppoa, että häntä voi ja on jopa pakko [sekä harkitun retoristen että harkitun tai harkitsemattoman provokatiivisten tekstien/aforismien osalta] tulkita monella tavalla. Minun mielestäni Nietzschen yli-ihminen valistuksen tieteellisesti järkevän [mutta perimmältään arvonihilistisen] projektin äärimmäisenä ‘inkarnaationa’ on kuitenkin aivan liian ‘selväjärkinen’ fantasia ollakseen vain kuppatautisen sekopään houretta. Yli-ihmisessä kiteytyy ja paljastuu nimittäin koko valistuksen projektin sisäinen itsepetos [ja sen Nietzsche halusi paljastaa]. Jos Nietzsche siinä samalla [uusia arvoja ja niiden asettajaa etsiessään] tuli pettäneeksi myös itseään, niin meidän tulee vain tajuta tämä itse/petos, ottaa oppia Nietzscheltä [monista lahjomattoman terävistä oivalluksista että ilmeisistä ylilyönneistä] ja yrittää 'laulaa hänet ja hänen kamala makunsa suohon', kuten Nietzscheä äärimmäisen sivistyneenä miehenä, mestarillisena retorikkona ja ateisteista ehkä syvällisimpänä pitävä amerikkalainen ortodoksiteologi, filosofi ja kulttuurikriitikko David Bentley Hart sanoo. Hartin mukaan Nietzsche tajusi selvästi [toisin kuin argumenteissaan naivit ellei peräti alkeelliset uusateistit], miten suuri oli se asia, jota vastaan hän kristinuskossa asettui [heikoista, sairaista, hylätyistä ja voimattomista huolehtiminen].

*

Hartin suhtautumisesta [arvostuksesta ja väistämättömästä kritiikistä] Nietzschen ajatteluun tulen luultavasti kirjoittamaan oman päreensä blogiini. Täällä olisi tuskin kannattanut tuhlata ruutia aiheeseen tämänkään vertaa.

*

PS.

Sekä minun että Ironmistressin blogi ovat ‘todisteita’ siitä, ettei ihmisten tuomitsemiseen todellakaan tarvita kuppatartuntaa. Kyllä se mahdollisuus on jokaisen ‘terveenkin’ ulottuvilla, vaikken itse aina pidäkään Ironmistressin kirjoittelua ja mielipiteitä vain rationaalisesti vaan jopa ‘psyykkisesti’ tasapainottomina. Näin toki ajatellaan myös Nietzschestä, mutta okei – lukekaa 100 Ironmistressin kirjoitusta ja vaikkapa Nietzschen ‘Hyvän ja pahan tuolla puolen’. Pohtikaa sitten kumman teksteistä sitä kuuluisaa järkeä, tyyliä ja luovaa oivallusta löytyy enemmän. Itse tiedän vastauksen etukäteen. Sama vertailu voidaan tehdä myös Kemppisen [tai minun kirjoitteluni] ja Nietzschen välillä. Me kaikki jäämme toiseksi tuon saamansa radikaalipietistisen kasvatuksen kanssa koko elämänsä ajan ‘taistelleen’ filologian professorin mestarillisen retoriikan ja aforistis-psykologisen oivalluskyvyn rinnalla, olimmepa sitten mitä mieltä tahansa Nietzschen ‘homeerisesta’ fantasiasta eli länsimaisesta valistuksesta kumpuavan arvonihilismin ylittävän uusien arvojen asettajan eli yli-ihmisen mahdollisuudesta, uskottavuudesta tai edes toivottavuudesta..

.
2

Ironmistress kirjoitti blogissaan: ‘Rauno, älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. - - Ruukinmatruuna on lukenut sekä "Hyvän ja pahan tuolla puolen" että "Niin puhui Zarathustra". Todettakoon, että aikuinen nainen lukee ne vähän eri kontekstissa kuin parikymppinen miehenalku. Ja naiselle ne ovat täysin käsittämätöntä, misogynististaä ja narsistista skeidaa. Kuppatautisen horinoita.’ - - Mitä taas kirjailijan omiin tarkoitusperiin tulee, niin siellä kirjassa lukee niinkuin kirjailija tarkoittaa ja kirjailija tarkoittaa sitä mitä kirjassa lukee. Ja useampi kuin yksi ihminen on saanut kuuppansa sekaisin ottamalla Nietzschen vakavasti. Edes korkea älykkyys ei suojaa, jos tunne-elämä on vajaa.

* 

Jos avoimesti tunnustaa, ettei ymmärrä Nietzscheä lainkaan ja että jo tämän vuoksi pitää hänen kirjoituksiaan ‘skeidana’, on tietysti täysin johdonmukaista olettaa ‘hyvällä älyllisellä omallatunnolla’, että Nietzschen tunne-elämä oli ‘vajaa’. Sinähän sen näköjään parhaiten tiedät: Blogistanin ‘tasapainoisin’ konservatiivi.

*

Voi pyhä yksinkertaisuus miten mustavalkoiseen ajatteluun voi teknillisen koulutuksensa plus-miinus-paradigmoihin pakkoneuroottisesti jämähtänyt, sivistyksellisesti ahdasmielinen ja rajoittunut mieli päätyäkään. Jos entisenä mielisairaanhoitajana voisin/saisin valita potilaani, joita joudun hoitamaan, niin sinä tuskin kuuluisit niihin, sillä hysteerisiä ja paranoideja luonnehäiriöitä, joihin liittyy massiivinen ‘splittaus’, on ylipäätään mahdoton ‘parantaa’.

.

Nietzscheä kuten Hamletia sen sijaan ei edes pidä parantaa, sillä heidän ‘hulluutensa’ heijastelee oman ja tulevan aikansa mielen kriisiä/‘mielenvikaisuutta’ [Nietzsche ja postmoderni skeptisismi/relativismi, Hamlet ja kostamisen (ylipäätään päätöksenteon) moraalis-eksistentiaalisten perustelujen totaali ambivalenssi/epävarmuus] ja on siten vähintään yhtä paljon neroutta [uudenlaisen vision aukeamista] kuin psyykkistä sairautta [vanhan mielen umpikujaa].

.

Mutta juuri Hamletista ja Nietzschestä [heidän virheistään, epäröinneistään ja ratkaisuistaan] on mahdollista oppia jotain rakentavalla tavalla uutta, kun taas sinusta, IM, [juutalaisten profeettojen paranoidisemmasta painoksesta] ei voi oppia muuta kuin ‘kaunaa, vihaa ja pelkoa’, joka ahdistettuna käpertyy omaan koloonsa miettimään kostoa tai joka vaikutusvaltaa saaneena pyrkii ulottamaan oman sisäryhmänsä ‘mustavalkoisen’ turvallisuuspakkomielteen koskemaan yhtäläisesti kaikkia ihmisiä ‘Valtakunnassa’ -  niitäkin, joiden mielestä ulkoryhmiin ['toiseuteen'] kohdistuva pelko, viha ja kauna eivät synnytä uutta positiivista yhteisöllisyyttä vaan päinvastoin laajentavat ja syventävät pelon, vihan ja kaunan kulttuuria.

*

Jos islamin vastakohta on eräänlainen uusi konservatiivinen Siion, IM, niin ole hyvä ja mene [purjehdi] rakentamaan tuota Siioniasi sinne, missä sen paikka raamattuhistorian mukaan on aina ollut, äläkä jää myrkyttämään suomalaisten mieliä tuolla konservatiivisella piilorasismillasi, jonka kaikkien hysteerisparanoidisten uhkakuviesi lisäksi pyrit legitimoimaan jopa tieteen auktoriteetilla.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/11/leopold-ja-loeb-eli-yli-ihmisen.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://netn.fi/lehti/niin-nain-313 

Kristus ja Antikristus

Nietzsche Ecce Homossa: ‘En lue Pascalia, vaan rakastan häntä...’ Kiintoisa todiste kokemuksestani, kuinka yksi suuri kristitty muistuttaa toista suurta kristittyä – tai yksi antikristus toista antikristusta; tai jos niin haluatte, Kristus Antikristusta.
*
Sitaatti löytyy Imre Kertész'in Kaleeripäiväkirjasta. 

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/kuilu.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/pari-helppoa-aforismia.html

Jumalasta, nihilismistä ja tyhjästä retoriikasta

 Valkea kirjoitti sitaatti-päreessäni ‘Kuilu’ mm.: ‘En väitä mitään ehdotonta Jumalan alkuperästä, viittaan vain siihen, että Jumalan todennäköisyys nousee niistä teorioista, joihin ateistitkin uskovat.’

.

1

Jumalan niin kutsuttu ‘reaalinen’ olemassaolo tai hänen ‘reaalinen’ olemattomuutensa ei muuta ihmisen elämää mihinkään suuntaan. ‘Sen sijaan’ usko tai epäusko muuttaa. Minä en usko, mutta en myöskään kiellä uskon tai edes Jumalan olemassaolon mahdollisuutta. Yritän elää tämän dilemman kanssa, vaikka mieluusti toki uskoisin, jos ‘voisin’.

.

Epäusko johtaa helposti joko nihilistiseen näköalattomuuteen [Camus, Beckett ja absurdi] tai typerään ihmiskeskeiseen hybrikseen, joka nimenomaan on nihilististä: esim. naiivi valistushenkinen tekno-optimismi ~ luonnon raiskaaminen ja välineellisen teknologian itseisarvoistuminen [ja teknologiako pelastaa itsensä itse (ihmisen avustuksella) aiheuttamiltaan uhkilta?], finanssi-kapitalismi systemaattisena lakimiesten manageroimana ammattirikollisuutena, totalitarismi massojen uskontona ~ massojen viihde uutena totalitarismina, ‘selkärangaton arvoplularismi’ salakavalimpana fanaattisuutena ja rasismina.

.

Niinpä Nietzschen dionyysiset yli-ihmishourailut kuuluvat sekä väärinkäsityksen että mytologian piiriin, vaikka häneltä löytyykin ällistyttävän teräviä psykologisia sekä filosofisia havaintoja. Nominalistinen voluntarismi vapautti joka tapauksessa nimenomaan ‘nihilistisen Jumalan/ihmisen’, joten Nietzschen nihilismi-kritiikki [kristinusko ‘heikentää ja pienentää’ ihmistä] vaikuttaa aatehistoriallisesti vähintäänkin omituiselta ja nihilismin voittavan yli-ihmisen hypetys itsensä kumoavalta provokaatiolta, jonka todelliset kasvot 1900-luku sotineen ja ekokatastrofin uhkineen näytti [kuten Nietzsche itse ennusti ilmeisesti täysin tajuamatta tai ainakaan piittaamatta oman ajattelunsa vaikutus-yhteydestä näihin tuleviin tapahtumiin].

.

Tietenkin voimme ja ehkä meidän pitäisikin tulkita Nietzscheä niin, että juuri hänen filosofiassaan nominalistis-voluntaristisen Jumalan kauhea kaikkivaltius sai aidoimmat ihmiskasvot. Edes Lutherin sadomasokistinen ristin teologia evankelisen liberaaliteologian kaupallis-empaattisesta pintaliidosta [joka on ‘halpaa armoa’ vastakohtana ‘kalliille armolle’/Bonhoeffer] nyt puhumattakaan ei ollut yhtä rehellinen kokemus nominalistisesta inhimillisen ajattelun ja ymmärryksen vallankumouksesta kuin nietzscheläisen vallantahdon ja yli-ihmisen julistus.

.....

Ehkä ainoa todellinen pelastuksemme on ‘paluu takaisin eläimeksi’. Mutta sitä ei evoluutio meille kovin helposti suo, ellemme sitten onnistu kapitalistisella tekno-optimismillamme kontrafinaalisesti tuhoamaan kaikkea sitä sivistystä, jonka olemme onnistuneet suuressa älykkyydessämme kehittämään.

.

2

Jos joku sitä sattuu kysymään niin vastaan, että Paul Tillichin teologia on tärkeimmän eli henkilökohtaisen uskon kokemuksen kannalta tyhjää eksistentialistis-panteistista retoriikkaa, joka ei anna mitään todellista vaihtoehtoa sille, joka etsii aitoa uskoa Jumalaan - pikemminkin päinvastoin. Tillichin teologinen ajattelu on pelkkää ‘nerokasta’ sanahelinää, josta puuttuu syvä uskonnollinen vakaumus ja Jumalan läsnäolon vaikutus [toisin on Karl Barthin dialektisessa joskin ‘ahdasmielisessä’ teologiassa].

.

Teologis-filosofisten humanistien ei pitäisi koskaan ryhtyä uskonnollisiksi ajattelijoiksi, koska he onnistuvat keinotekoisilla käsitteillään lopulta vain vesittämään evankeliumien Kairos-hetkeä ilmentävän sanoman jokaista ihmistä henkilökohtaisesti koskettavan luonteen. Tillichin teologia koskettaa kaikkia ihmisiä, mutta ei sinua ja minua henkilökohtaisesti. Jopa Nietzsche on ‘teologisesti’ koskettavampi ajattelija kuin Tillich. Itse asiassa jo Heidegger sanoi periaatteessa saman kuin Tillich, joka yrittää siirtää Heideggerin mystisen ‘eksistenssi-agnostismin’ kristinuskon viitekehykseen. Sitä paitsi usko ei ole mikään Tillichin yleisfilosofinen ‘korrelaatio’ eri 'diskurssien' [oleminen 'J/jumalana'/olemassaolo ihmisenä] välillä vaan uskovan henkilökohtainen kohtalo Kristuksessa!

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/tahdon-asia.html 

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/teeskentelijoita-ja-fanaatikkoja.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

Silppu-päre: blogikirjoittamisen tarkoituksesta ja eräistä filosofeista [etenkin Deleuze ja Nietzsche]

[24.6] Gilles Deleuze ja tuhoon tuomittu yritys yhdistää Spinozan rationaalinen monismi [determismi, luonnontiede] Nietzschen esteettiseen pluralismiin [indeterminismi, taide]. - - Ajattelen hieman ironisesti, että Deleuzelta on puuttunut ‘adekvaatti’ synesteettinen kyky, jolla hän olisi voinut ‘kääntää’ erityyppisiä aistimuksia toisiinsa [esim. tietty äänin nähdään tiettynä värinä] puhumattakaan siitä, että hän jo alunperin alkoi yrittää mahdotonta: käsitteellinen filosofointi ei nimittäin koskaan pystyy ilmaisemaan maailmaa yhtä aikaa sekä aktuaalisesti [affektiivisessa tapahtumisessaan] että järjellisesti käsitettävällä tavalla [argumentatiivisen selkeytensä rationaalisesti säilyttäen]. Niinpä Deleuzen energeettinen vokabulaari ja ‘affektiivis-nomadinen käsitesekoilu’ ei onnistu vakuuttamaan ainakaan minua. Sitä paitsi – vielä kerran ja a fortiori immanentti pluralistinen monismi ei voi toteutua kuin joko luonnontieteellisessä kontekstissa tai esteettisessä performaatiossa [etenkin musiikissa] mutta ei filosofisena käsiterunoutena [filosofian parodiointi on tietysti asia erikseen, mutta siitäkään tässä ei ymmärtääkseni ole kyse].

.

[21.6 Kommentti]

.

Valkea kirjoitti kommentissaan päreessäni ANATEEMA mm.: Nykyinen kommunikaatiosi tuhoaa ja delegitimoi sanomasi, sekä oman poliittisen viiteryhmäsi keskuudessa, että kanssakäymisessä muiden kanssa. Tämä ei varmaankaan ole tarkoituksesi? Voisi päätellä useista tekijöistä, että tarkoituksesi on tulla laajalti ymmärretyksi ja ehkä arvostetuksikin.

*

Minkä tarkoituksen? Minkä sanoman?

. 

Minulla ei ole mitään varsinaista 'tarkoitusta' tälle kirjoittelulle. Tämä blogi on kaikkine rönsyineen tai [epä]säännönmukaisuuksineen täysin henkilökohtainen ‘projekti’, jonka aloittamiseen Leevi Lehto minut satunnaisen kommentointini jälkeen houkutteli joskus elo/syyskuussa 2004 [kiitos siitä Leeville taas kerran: tämä on ollut ajoittain sekä erittäin hauskaa että kipeällä tavalla opettavaista]. Minulla ei myöskään ole poliittista viiteryhmää [puolueena] eikä [hiukan liioitellen sanottuna] juurikaan kommunikaatiota muiden kanssa. En nimenomaisesti ole halunnut tulla arvostetuksi tai ymmärretyksi. Haluan vain omalla tavallani ja omaa sisäistä tematiikkaani syventäen edistyä [mikä ei välttämättä ilmene suoraan teksteistä] näissä yksityisissä pohdinnoissani, joiden ytimessä filosofian puolelta ovat Descartes, Spinoza, Hume, Kant, [Fichte, Schelling] Hegel, Nietzsche ja Heidegger.

*

[24.6 Lisäys edelliseen kommenttiin]

. 

Piti tietysti kirjoittaa myös Wittgensteinin nimi tuohon listaan.

. 

Pois jätetyistä sen verran, että kun mainitaan Nietzsche, tulee Schopenhauer mukaan häntä erikseen nimeämättä.

. 

Empiristeistä Locke [‘empiristinen idealismi’] ei ole kovin omaperäinen: tietoteroreettisesti hän on lopultakin Descartes’n epigoni, sillä [kuten Locke epäsuorasti myöntääkin] sekundaaristen ja primaaristen ominaisuuksien erottelu ei onnistu viime kädessä kuin ‘intuitiolla’ [vrt. kartesiolainen cogito]. Locke on myös modernin omistusoikeusteorian muotoilija, joka pitää omistusoikeutta silti edelleen perimmältään jumalallisesti/luonnollisesti annettuna. Mutta Locke on omistuksen suhteen ontologisesti väärässä [ja tekopyhä]. On vain omistamisen perustan/perusteen pragmaattinen idea [työllä tuotetun omistuksen legitimaatio] ja sen mukainen oikeustulkinta = representatiivisen ‘eliitin’ kirjoittama juridinen päätös.

. 

Berkeley [‘oleminen on havaituksi tulemista’: subjektiivinen idealismi] sen sijaan on paljon mielenkiintoisempi kuin Locke, mutta hän puolestaan kytkeytyy mukaan Kantin, Humen [ja Schopenhauerin kautta].

. 

Marx liittyy Hegeliin [käänteisen] dialektiikan sekä logiikan osalta ja Nietzscheen moraalifilosofisen relativisminsa vuoksi [moraali on sosiaalinen intressi (nietzscheläisittäin: arvosidonnainen perspektiivi) eikä objektiiviseksi oletettu idea tai imperatiivi [oli tuo idea sitten jumalallista/luonnonoikeudellista alkuperää tai moraalin proseduraalinen ehto/Kant].

. 

Leibniz on saanut selviä vaikutteita Spinozalta, mutta kääntänyt tämän metafysiikan päälaelleen ja tehnyt spinozalaisen substanssin lukemattomista moduksista ontologisesti primaareja [‘ikkunattomia’] monadeja [substansseja, joista todellisuus viime kädessä koostuu]. Tällaista [sekä Spinozan että Leibnizin] metafyysistä idealismia Kant ryhtyi viimeistään Humeen tutustuttuaan kritisoimaan systemaattisesti.

*

[22.6. Filosofista aihetta sivuava tekstiluonnos]

.

Blogini teemojen perusteella olen kai Nietzschen [joka Dostojevskin ohella on varhaisin sivistyksellisen ‘herattäjäni’] hengessä jonkinlainen humanismia kritisoiva yleishumanisti ja satiirikko, vaikka suhtaudunkin Nietzschen ‘filosofis.käsitteelliseen’ vitalismiin ja ‘spinozismiin’ nykyään lähinnä päätäni pudistellen joskin myötätuntoisesti eli empaattis-säälivästi hymyillen.

.

Mielestäni Nietzsche kuitenkin hyvin kipeästi tajusi, että ‘siitä mistä ei puhua [eli wittgensteinilaisittain se, mitä ei voi semanttisesti verifioida’], voidaan vain säveltää musiikkia. Toisin sanoen sanat/kieli eivät riitä ilmaisemaan [paitsi ehkä runoudessa/Hölderlin] esteettis-vitalistisen ‘filosofian olemusta’. Itse asiassa kyseessä ei ole filosofia lainkaan [niin kuin minä filosofian epistemologis/ontologisena rationalismina ymmärrän] vaan ‘performatiivinen akti’.

.

Spinozan rationaalinen kielenkäyttö onkin itse asiassa harhaanjohtavaa: affekteja ei ole mahdollista pukea rationalistiseen kaapuun kuin mystifiomalla sekä kieli että todellisuus: Spinoza on siis [animistinen] mystikko, joka ei vielä ehtinyt vaihtaa alaa ja ryhtyä luonnontieteilijäksi.

* 

Nämä Nietzscheen ja Spinozaan liittyvät terveiset lähetän haudan taakse kyseisten herrojen filosofisesti erinomaisen taitavalle popularisoijalle, tulkitsijalle ja [ajoittain väistämättä hieman naurettavalle] ‘epigonille’ Gilles Deleuzille, joka valitettavasti [koska vitalistit ovat aidoimmillaan aina taiteilijoita] ei ollut taiteilija kuten Nietzsche eikä myöskään omaperäinen filosofi kuten Spinoza [1].

.

Deleuzen virhe oli siis yrittää tulla ‘nietzscheläis-freudilaiseksi’, energeettisen immanenssin ‘käsitetaitelijaksi'. Ja vaikka Deleuze ajoittain onkin mukaansatempaava [esim. elokuva- ja kirja-analyysit], niin aivan liian usein hän muuttuu käsitteitä lähes sekopäisellä tavalla kontekstista toiseen transitoivaksi ja modifioivaksi ranskalaisen, ‘inflatorisen’ rationalismin irvikissaksi [joka lopulta ‘defloituu’ ja katoaa olemattomiin].

.

Wittgensteinin käsitteiden perheyhtäläisyys muuttuu Deleuzella ‘insestiseksi promiskuiteetiksi’, joka synnyttää epäsikiöitä myös filosofiassa, ei ainoastaan elävässä elämässä. - - Vielä kerran: Deleuze ei yrityksistään huolimatta ollut uusi Nietzsche – siis taitelija filologin ja filosofin valepuvussa.

.

Mutta Deleuze ei myöskään ollut luonnontieteilijä, vaikka saattoi jopa Freudin tapaan toivoa [Freud nimenomaan vaati tieteellistä arvostusta, vaikka neurologina varmasti tajusi teoriansa luonnontieteellis-teoreettisen hataruuden ja vitalistisen hämäryyden] ‘energeettisten’ käsitteittensä olevan spinozalais-vitalistisessa kontekstissa empiirisen tutkimuksen kannalta yhtä relevantteja kuin luonnontieteelliset hypoteesit. Tuloksena on pahimmillaan tässäkin tapauksessa esteettis-rationalistista sekasotkua, jonka vain ranskalaiset filosofit osaavat koodata auki ~ tuloksena pelkästään uusi ‘salakieli’ ad inf.].

*

[1] Spinozan olisi pitänyt olla pikemminkin luonnontieteilijä kuin absurdin abstrakti rationalisti. Ymmärtääkseni Spinozan suureksi yllätyksekseen ja ilokseen vasta noin 37-vuotiaana löytänyt Nietzsche tämän yli-intellektuaalista Jumala-käsitettä kritisoidessaan kuitenkin oivalsi, että Spinozaa ‘vaani’ monomaanisen rationalismin takana äärettömän empirismin upottavan tukehduttava suo [eikä niinkään jokin affektien hurmio, kuten Nietzsche itse Spinozan rationaalisen affekti-vitalismin tulkitsi], jonne Spinoza ei vielä ollut uskaltanut hypätä ilman superkäsitteellisiä pelastusrenkaitaan, jotka toimivat lähinnä defenssien tavoin suhteessa ikuisuuteen, äärettömyyteen ja affektien sekä modusten kaaokseen.

.

Mutta Nietzsche hyppäsi. Tunnetuin seurauksin. Emme ehtineet heittää hänelle pelastusrengasta enkä usko, että hän olisi psykoottisuuteen päätyvässä estetismissään siihen edes tarttunut. Hän olisi huutanut meille: ‘Jos minut ylipäätään tarvitsee pelastaa, niin ei ainakaan kantilais-kristillisellä pelastusrenkaalla’. - - Okei. Huku sitten. En aio yrittää pelastaa sinua [selittää sinua parhain päin] enkä myöskään seurata perässäsi lopulliseen hulluuteen/rr.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/anateema.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://en.wikipedia.org/wiki/Synesthesia

http://www.phillwebb.net/History/Twentieth/Continental/%28Post%29Structuralisms/Deleuzean/Deleuze/Deleuze.htm

Antirealistin realismia 2

Moraali ei ole tunne eikä affekti vaan mahdollisimman yleisesti hyväksyttävien ja paheksuttavien asioiden reflektoivaa kategorisointia – siis ajatuksen eikä conatuksen työtä. Spinoza ja Nietzsche eivät näin ollen puhu moraalista lainkaan vaan omista haluistaan ja ’hallusinaatioistaan’, joista voi toki seurata epäsuoraa joskin yleensä vääristävää ja irrelevanttia vaikutusta moraaliseen arviointiin, mutta jotka itsessään [deterministisen kausaation alaisena materiana/energiana] ovat moraalin [eli vapauden kausaliteetista seuraavien arviointien/ajattelun] suhteen yh/t/ä mykkiä ja tyhjiä kuin aivomassa, josta etsimme ajatusta.

.

Moraali kielellis-kulttuurisena koodauksena [erotuksena signaalien käyttöön ja vaistonvaraiseen ‘tietoon’] ei ole mikään ihmislihassa ‘kompostoitunut’ tai sen ‘käymisreaktiona’ syntynyt kemiallinen yhdiste ['moraali-affekti'], joka ei irtoa kausaalisesta perustastaan vaan ilmentää sitä vain kompleksisemmalla tavalla. Sen sijaan ajattelu representatiivisena reflektiona, josta pätevät moraaliarvioinnitkin nousevat, on irronnut materiaalisesta perustastaan ontologisesti epävarmaksi [ei-ajalliseksi ja ei-paikalliseksi] holistisen indeterminismin symboliseksi topologiaksi. 

.

'Pätevän järjen' perusta rakentuu siis paradoksaalisesti 'epävarman ontologian' eikä suinkaan ehdottoman luonnon kausaliteetin varaan, jossa itseään introspektiivisesti tarkastelevan ajattelun [maailmankaikkeuden 'silmän'] mahdollisuuskin on pelkkä imaginaaris-affektiivis-animistinen fantasia eikä mikään holistisesti 'kehkeytyneen' ontologisen eron ilmaiseva dialektisesti välttämätön 'actus purus'.

.

Spinozan etiikka on rationalisoitua vitalistista mystiikkaa [panteismia eli animismia], josta Nietzsche poisti rationaalisuuden ja panteismin päätyen de facto egot/e/ismiin. Pätevä moraalifilosofinen päättely hylkää tällaiset ‘energeettisyys-hörhöilyt’ ja perustaa moraalin itse asetettua velvollisuutta korostavaan autonomiseen [erotuksena negatiiviseen vapauteen] järkeen [kategoriseen imperatiiviin].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Conatus

http://en.wikipedia.org/wiki/Egotism

http://fi.wikipedia.org/wiki/Topologia_%28matematiikka%29

http://en.wikipedia.org/wiki/Actus_purus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kategorinen_imperatiivi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oikeudenmukaisuusteoria

http://en.wikipedia.org/wiki/Veil_of_ignorance

http://en.wikipedia.org/wiki/Kantian_ethics

http://faculty.fordham.edu/tampio/Tampio%20-%20Rawls%20and%20the%20Kantian%20Ethos.pdf

'Tuo juopotteleva mutta rosvoilunhaluinen heimo'

Tekstiä on alunperin kirjoitettu kommentiksi Finnsanityn päreeseen ‘Nyt ammutaan kovilla: Habermasin mukaan Saksa on tuhoamassa Eurooppaa’.

.
1
Saksa rulettaa nykyään sekä Euroopan Unionin politiikassa että Euroopan talouden ja finanssimaailman foorumeilla. Mestarien liigan loppuottelussa pelaa kaksi saksalaisjoukkuetta. Onko saksalaisten goottilais-natsistinen Lebensraum-nationalismi nyt [jälleen kerran] pääsemässä valloilleen?

2
Olen usein hämmästellyt, miten on mahdollista, että ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskova anarkososialisti voi ‘hyvällä omallatunnolla’ eli affektiivisesta ristiriidastaan piittaamatta hyökätä niin patologisella raivolla päin vastustajiaan kuin sinä Finnsanity teet, mutta tällä kertaa komppaan tekstiäsi [en välttämättä ilman ironiaa]. Sillä Habermas lienee nyt oikeassa eikä hän tällä kertaa haaveile mistään ideaalisesta kommunikaatiosta vaan tietää kokemuksesta, millaisia auktoriteetti-maanikoita saksalaiset voivat olla.

John Maynard Keynes lähti aikoinaan [1919] ovet paukkuen Versailles'n neuvotteluista havaittuaan, että Saksa jyrätään sekä taloudellisesti että henkisesti maan tasalle. Etenkään Ranska eikä lopulta myöskään USA uskonut Keynesin varoitusta, jonka mukaan lähes ikuiseen velkaorjuuteen asti nöyryytetyt saksalaiset lähtevät jossain vaiheessa suurin joukoin marssimaan jonkun tarpeeksi tehokkaan kansankiihottajan perässä kostohaaveet mielessään. Vuoden 1933 lopussa tuo ennustus oli toteutunut.

Mutta onko tosiaan myös tämä nykyinen – rauhan ja yhteistyön – Saksa sisimmässään yhä edelleen se sama roomalaisia ryöstelevien barbaaristen goottien heimo, josta kehkeytyi sittemmin Preussiksi nimetty sekä humanistisesti huippusivistynyt että teollis-teknologisesti über-innovatiivinen kasarmi/sotatalous, joka puolestaan natsien manipuloimana muuttui maailman tehokkaimmaksi tappokoneeksi? Kommunikatiivis-toiminnallista konsensus-järkeä lobbaava filosofi-sosiologi Jürgen Habermas näyttäisi [minulle hieman yllättäen] vastaavan tähän kysymykseen myöntävästi.

On[ko] siis aivan sama, minkälainen ideologia- ja talousmalli Saksassa hallinnoi, koska aina siellä päädytään toistamaan samaa muinaisten goottiheimojen luontoa, joka ilmenee ympäröivien yhteiskuntien ryöstelynä ja valloittamisena? Mikäli historia toistaa itseään, silloin vastaus on jälleen myönteinen ja Habermas näin ollen oikeassa.

3

Habermas lienee tässä kommentissaan osaltaan muistanut myös Nietzschen hilpeän-ilkeää kritiikkiä koskien muinaisten germaani-goottien juopottelevaa ja ryöstelevää heimoa sekä heidän perillistensä eli 1800-luvun saksalaisten nationalistista mentaliteettia, jota Nietzsche erityisesti inhosi. Nietzschen kritiikin kohteeksi joutui epäsuorasti myös Saksassa läpilyöneen luterilaisen pelastusopin ‘ratkaisu’ [= vapaan ratkaisuvallan mahdottomuus], jonka ilmentämä ‘liian’ vahva monergistinen eetos Jumalan armoon varaan jättäytymisestä voidaan tulkita maallisesti alttiudeksi alistua diktaattorin johtoon.

*
Uskonpuhdistuksen jälkeisessä Saksassa on toki aina elänyt paljon myös katolisia, mutta saivartelematta sen enempää Rooman juristi-teologien kehittelemän perimmältään synergistisen vanhurskauttamisopin näennäisestä samankaltaisuudesta luterilaisen monergismin kanssa [PS.] voidaan havaita, että niin Italiassa, Espanjassa kuin Saksassa juuri katoliset papit olivat valmiimpia yhteistyöhön fasistien ja natsien kanssa kuin Bonhoefferin kaltaiset kristinuskoa liberaalimmin ja evankelisemmin julistaneet Luther-teologit.
 

Pitää muistaa, että katolinen kirkko on ‘länsimaisen’ kristillis-teokratian alkuperäinen ilmentymä [PPS.] ja paavi sen ‘diktaattori’, joka oli jo aiemmin historiansa aikana joutunut kamppailemaan valtansa legitiimiydestä maallisten hallitsijoiden kanssa. Päinvastoin kuin Luther ja reformaatio paavi sen sijaan ei de facto koskaan luopunut valtansa legitiimiyden ulotta/u/misesta myös maallisen regiimin alueelle, niin virtuaalista kuin tuo valta jo parin viime vuosisadan ajan on ollutkin.

PS.

Katoliselle päinvastoin kuin luterilaiselle armo ei ole niinkään Jumalan ‘vapauttava käsky’ [vrt. Kant ja ‘tietoisuuden vapaan kausaliteetin’ asettama kategorinen imperatiivi], jota 'pitää spontaanisti totella’ vaan [armo-]lahja [kristillinen hyve], jota voi omien psykologisten taipumustensa mukaan käyttää ja kehittää hyvin tai huonosti. Ylipäätään armo ei luterilaiselle ole mikään annettu ‘oma’ lahja vaan pikemminkin ‘korkeamman kohtalon/järjen’ säätämä toimintaohje/’päiväkäsky’.

PPS.

Kristinusko ei kuitenkaan alunperin ollut mitään maallis-poliittista vapautuksen ideologiaa [erotuksena anarko-sosialistien a) höyrypäisiin antivaltio-utopioihin, b) ‘hallusino-geneettiseen’ oletukseen ihmisluonteen perimmäisestä hyvyydestä ja c) väärinkäsitykseen tietoisuuden panteistis-affektiivisesta ontologiasta] eikä myöskään itämaista yksinvaltiaan palvontaa vaan juutalaisen liittonomismin perillinen ja sen messiaanisen tradition jatkaja, mikä ilmeni eskatologisena lopun ajan julistuksena eli ‘paluuna tulevaisuuteen’ Isän Jumalan valtakuntaan, josta ihminen oli aikoinaan hairahtunut synnin seurauksena synnin tielle materiaaliseen maailmaan. 

Kristillisessä uskon- ja metafysiikan mentaliteetissa yhdistyivät näin ollen kreikkalais-itämainen henkien ja voimien gnostilaisuus [sielun pre-eksistenssi ja polyteistinen animismi] sekä juutalainen lankeemuksen eli erehtyvän ja etenkin tottelemattoman tahdon ja siitä seuraavan synnin korostus.

4

‘Loppu tulee pian. Valmistautukaa Jumalan tuomioon!’ - - Eikö juuri Hitler vienyt tämän maan piiriin tasalle siirretyn eskatologis-messiaanisen ajattelutavan karmeaan loppuunsa asti. Saksalaiset valittuna kansana. - - Päättyykö Bayern München - Borussia Dortmund tasapeliin, jonka Saksan kansa voittaa ja häviää yhtä aikaa? Jälleen kerran.

*

http://finnsanity.blogspot.fi/2013/04/nyt-ammutaan-kovilla-habermasin-mukaan.html

http://www.cartoonstock.com/directory/s/sack_of_Rome.asp

Joskus osattiin tehdä loistavaa musiikkia ja kirjoittaa myös todella korkeatasoisia musiikkiarvosteluja. Mutta ei enää.

Richard Wagner - Die Meistersinger von Nürnberg - Klaus Tennstedt - LPO at Tokyo 1988/The Mastersingers of Nuremberg - Tennstedt - London Philharmonic Orchestra at Tokyo 1988.

*

Friedrich Nietzsche: Beyond Good and Evil
Prelude to a Philosophy of the Future.

1886.
 Peoples and Fatherlands.

240

I have heard, once again for the first time—Richard Wagner's overture to the Meistersinger: it is a magnificent, overladen, heavy and late art which has the pride to presuppose for its understanding that two centuries of music are still living—it is to the credit of the Germans that such a pride was not misplaced! What forces and juices, what seasons and zones are not mixed together here! Now it seems archaic, now strange, acid and too young, it is as arbitrary as it is pompous-traditional, it is not infrequently puckish, still more often rough and uncouth—it has fire and spirit and at the same time the loose yellow skin of fruits which ripen too late. It flows broad and full: and suddenly a moment of inexplicable hesitation, as it were a gap between cause and effect, a pressure [ein Druck] that makes us dream, almost a nightmare [ein Alpdruck]—, but already the old stream of wellbeing broadens and widens again, the stream of the most manifold wellbeing, of happiness old and new, very much including the happiness of the artist in himself, which he has no desire to conceal, his happy, astonished knowledge of the masterliness of the means he is here employing, new, newly acquired, untried artistic means, as his art seems to betray to us. All in all, no beauty, nothing of the south or of subtle southerly brightness of sky, nothing of gracefulness, no dance, hardly any will to logic; a certain clumsiness, even, which is actually emphasized, as if the artist wanted to say: "it is intentional"; a cumbersome drapery, something capriciously barbarous and solemn, a fluttering of venerable learned lace and conceits; something German in the best and worst sense of the word, something manifold, formless and inexhaustible in the German fashion; a certain German powerfulness and overfullness of soul which is not afraid to hide itself among the refinements of decay—which perhaps feels itself most at ease there; a true, genuine token of the German soul, which is at once young and aged, over-mellow and still too rich in future. This kind of music best expresses what I consider true of the Germans: they are of the day before yesterday and the day after tomorrow—they have as yet no today.

Friedrich Nietzsche: Jenseits von Gut und Böse
Vorspiel einer Philosophie der Zukunft.

1886. 
Völker und Vaterländer.

240

Ich hörte, wieder einmal zum ersten Male—Richard Wagner's Ouverture zu den Meistersingern: das ist eine prachtvolle, überladene, schwere und späte Kunst, welche den Stolz hat, zu ihrem Verständniss zwei Jahrhunderte Musik als noch lebendig vorauszusetzen:—es ehrt die Deutschen, dass sich ein solcher Stolz nicht verrechnete! Was für Säfte und Kräfte, was für Jahreszeiten und Himmelsstriche sind hier nicht gemischt! Das muthet uns bald alterthümlich, bald fremd, herb und überjung an, das ist ebenso willkürlich als pomphaft-herkömmlich, das ist nicht selten schelmisch, noch öfter derb und grob,—das hat Feuer und Muth und zugleich die schlaffe falbe Haut von Früchten, welche zu spät reif werden. Das strömt breit und voll: und plötzlich ein Augenblick unerklärlichen Zögerns, gleichsam eine Lücke, die zwischen Ursache und Wirkung aufspringt, ein Druck, der uns träumen macht, beinahe ein Alpdruck—, aber schon breitet und weitet sich wieder der alte Strom von Behagen aus, von vielfältigstem Behagen, von altem und neuem Glück, sehr eingerechnet das Glück des Künstlers an sich selber, dessen er nicht Hehl haben will, sein erstauntes glückliches Mitwissen um die Meisterschaft seiner hier verwendeten Mittel, neuer neuerworbener unausgeprobter Kunstmittel, wie er uns zu verrathen scheint. Alles in Allem keine Schönheit, kein Süden, Nichts von südlicher feiner Helligkeit des Himmels, Nichts von Grazie, kein Tanz, kaum ein Wille zur Logik; eine gewisse Plumpheit sogar, die noch unterstrichen wird, wie als ob der Künstler uns sagen wollte: "sie gehört zu meiner Absicht"; eine schwerfällige Gewandung, etwas Willkürlich-Barbarisches und Feierliches, ein Geflirr von gelehrten und ehrwürdigen Kostbarkeiten und Spitzen; etwas Deutsches, im besten und schlimmsten Sinn des Wortes, etwas auf deutsche Art Vielfaches, Unförmliches und Unausschöpfliches; eine gewisse deutsche Mächtigkeit und Überfülle der Seele, welche keine Furcht hat, sich unter die Raffinements des Verfalls zu verstecken,—die sich dort vielleicht erst am wohlsten fühlt; ein rechtes ächtes Wahrzeichen der deutschen Seele, die zugleich jung und veraltet, übermürbe und überreich noch an Zukunft ist. Diese Art Musik drückt am besten aus, was ich von den Deutschen halte: sie sind von Vorgestern und von Übermorgen,—sie haben noch kein Heute.
*

http://www.youtube.com/watch?v=MVSDF8KzK_Y

http://fi.wikipedia.org/wiki/N%C3%BCrnbergin_mestarilaulajat

http://en.wikipedia.org/wiki/Die_Meistersinger_von_N%C3%BCrnberg

http://en.wikipedia.org/wiki/Beyond_Good_and_Evil

http://www.thenietzschechannel.com/works-pub/bge/bge8.htm
http://www.thenietzschechannel.com/