'Ne tekevät sen itse'

Kirjoitettu kommentiksi hirliille Järveläisen päreessä "Päivän kirjavinkki".

hirlii sanoi...
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
*
RR

Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.

Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.

Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.

Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...

Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.

Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.

Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.

Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.

Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.

Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.

Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.

Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.

Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.