Olisin tuhoutunut, jos en olisi tuhoutunut
[Sören Kierkegaard]
*
Tämä on minulle hyvin läheinen paradoksi.
*
Showing posts with label Kierkegaard. Show all posts
Showing posts with label Kierkegaard. Show all posts
September 17, 2014
February 18, 2010
Miten vihollisesta voisi tulla ystävä? Rakastamalla tietenkin...(?!)
In The Concept of the Political, Carl Schmitt famously defined the political in terms of the friend-enemy distinction. For Schmitt, it is the presence of the enemy which makes politics both possible and necessary. Since, as Schmitt claims, all “authentic” political theories presuppose a man essentially “evil,” “dangerous,” or a “dynamic” and “problematic” being, the political can be stripped to the bare distinction of friend-enemy. The enemy is the other, the foreigner, the one we are to hate and kill. Hatred and conflict is integral to politics, according to Schmitt; without conflict, politics would no longer be needed. A politics minus enmity, without the enemy, is impossible. Cessation of hostility is the end of the political.
Writing nearly a century earlier, Søren Kierkegaard urged in Works of Love that the other, the stranger, is not the enemy we are to hate, but the neighbor we must love. Kierkegaard bases his argument on the “Great Commandment” (found in Hebrew and Christian texts as well as, in some form, other world religions) that one is to love one’s neighbor as oneself, as well as Jesus’ teachings to love our enemies. Who is one’s neighbor? Kierkegaard refers to Jesus’ parable of the Good Samaritan to respond that the neighbor is the other; any other one may meet; every other. Most significantly, loving a neighbor is not merely a feeling or something one says, it is something one does. A politics of love means deeds of compassion.
For millennia, one of the most paramount of religious (and thus ethical) duties, whether Christian, Jewish, Muslim, Buddhist, Hindu, or other religious tradition, has been to act with compassion toward the stranger, the other, the neighbor. Most have some version of the “golden rule”: to treat others as you would yourself want to be treated. The other includes the enemy. As Kierkegaard states, “he who in truth loves his neighbor loves also his enemy” (Works of Love, 78). Enemy-love is not only a religious or ethical obligation, it is a political responsibility.
Schmitt also addresses the Great Commandment in The Concept of the Political, but interprets it more narrowly. Jesus, he says, is concerned only with the private enemy; the political with the public enemy. Schmitt seeks to cleanse politics as a concept from all dimensions other than the crucial friend-enemy distinction, seeking a pure residue that defines the political in its essence; the first non-essential to go is the private. The enemy, Schmitt insists, is a public enemy.
Writing nearly a century earlier, Søren Kierkegaard urged in Works of Love that the other, the stranger, is not the enemy we are to hate, but the neighbor we must love. Kierkegaard bases his argument on the “Great Commandment” (found in Hebrew and Christian texts as well as, in some form, other world religions) that one is to love one’s neighbor as oneself, as well as Jesus’ teachings to love our enemies. Who is one’s neighbor? Kierkegaard refers to Jesus’ parable of the Good Samaritan to respond that the neighbor is the other; any other one may meet; every other. Most significantly, loving a neighbor is not merely a feeling or something one says, it is something one does. A politics of love means deeds of compassion.
For millennia, one of the most paramount of religious (and thus ethical) duties, whether Christian, Jewish, Muslim, Buddhist, Hindu, or other religious tradition, has been to act with compassion toward the stranger, the other, the neighbor. Most have some version of the “golden rule”: to treat others as you would yourself want to be treated. The other includes the enemy. As Kierkegaard states, “he who in truth loves his neighbor loves also his enemy” (Works of Love, 78). Enemy-love is not only a religious or ethical obligation, it is a political responsibility.
Schmitt also addresses the Great Commandment in The Concept of the Political, but interprets it more narrowly. Jesus, he says, is concerned only with the private enemy; the political with the public enemy. Schmitt seeks to cleanse politics as a concept from all dimensions other than the crucial friend-enemy distinction, seeking a pure residue that defines the political in its essence; the first non-essential to go is the private. The enemy, Schmitt insists, is a public enemy.
Is the political defined by the enemy? Can it still be thus defined if the enemy, the other, is our neighbor, the object of our love rather than our enmity? Schmitt rightly observes that nation-states do group themselves according to the friend-enemy antithesis: “This is an ever-present possibility for every people existing in the political sphere” (CoP, 27).
Yet, as our experience (and Schmitt’s theory) confirms, defining the political in terms of the friend-enemy distinction makes war not only a real possibility, but an inevitability. “An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity” (CoP, 28).
If we are weary of war and the wearying politics that accompanies it, weary of being fearful that an “enemy” might attack, weary that we might identify yet another “enemy” we will need to attack in order to “defend” ourselves, then perhaps we are weary of conceiving of the political in the terms offered by Schmitt. Perhaps we are ready to alter our conception of the political in terms of compassion, forgiveness, and love.
The Concept of the Political as Paradox: Schmitt, Kierkegaard, and Enemy-Love
http://en.wikipedia.org/wiki/Great_Commandment
http://www.targetofopportunity.com/
http://www.toppun.com/Martin-Luther-King/Buttons/Love-is-the-only-force-capable-of-transforming-an-enemy-into-friend-Martin-Luther-King-Jr-BUTTON.html
Yet, as our experience (and Schmitt’s theory) confirms, defining the political in terms of the friend-enemy distinction makes war not only a real possibility, but an inevitability. “An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity” (CoP, 28).
If we are weary of war and the wearying politics that accompanies it, weary of being fearful that an “enemy” might attack, weary that we might identify yet another “enemy” we will need to attack in order to “defend” ourselves, then perhaps we are weary of conceiving of the political in the terms offered by Schmitt. Perhaps we are ready to alter our conception of the political in terms of compassion, forgiveness, and love.
The Concept of the Political as Paradox: Schmitt, Kierkegaard, and Enemy-Love
http://en.wikipedia.org/wiki/Great_Commandment
http://www.targetofopportunity.com/
http://www.toppun.com/Martin-Luther-King/Buttons/Love-is-the-only-force-capable-of-transforming-an-enemy-into-friend-Martin-Luther-King-Jr-BUTTON.html
July 12, 2008
Viettely, uskon hyppy ja fantasian lävistäminen psykoanalyysin palveluksessa
Kirjoitettu kommentiksi ripsalle Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
I
ripsa kirjoitti
'Rauno! Pystytkö sinä ihan noin vain päättää olla riitelemättä jonkun kanssa? Eikö se nyt sentäs mene asian mukaan?'
*
Pystyn päättämään. Mutta en mene takuuseen, kuinka pitkäksi aikaa. Riitely ei mene minulla viime kädessä asian vaan toisen ihmisen luonteen mukaan. Olen siinä mielessä 'vinksahtanut'.
*
Riitely on minun tapani vietellä ihmisiä paljastamaan itsestään sellaisia asioita, mitä he eivät vakaassa mielentilassa a) haluaisi b) kykenisi itsestään paljastamaan.
Viettely 'riitelyyn' kätkeytyneenä on ikäänkuin eksistenttisen psykoterapian 'perversiivinen' muoto.
Perversiivinen siksi, että siinä kukaan ei saa toistaan, eikä terapia lopu oireiden poistumiseen. Vain intohimo ja suunnaton - sekä epätoivon että toivon välillä heilahteleva vapaudentunne jäävät.
Kierkegaard oli haka tämänkaltaisen 'terapian' eksplikoijana.
*
Perinteisestihän ajatellaan, että psykoterapia on onnistunut, kun terapoitavan ahdistavat oireet ovat vähentyneet ratkaisevasti.
'Viettelyterapiassa' sen sijaan on päästy loppuun, kun 'terapoitava ja terapeutti' eivät enää saa toisiltaan minkäänlaista kiihoketta viettelyyn - siis tranferenssin ja vastatranferenssin väliseen 'peliin' ja interaktioon.
Projektiot (viettely-yritykset) on silloin ikäänkuin kulutettu loppuun. Periaatteessa tällainen 'analyysi' saattaa kestää loputtomiin, elleivät osapuolet sitten sovi jossain vaiheessa sen päättymisestä tai jompikumpi katkaise terapiasuhdetta yksipuolisella päätöksellä.
Kierkegaardilaiselle 'terapialle' vapaus (terapian päämäärä) on äärimmäisen intohimon valtaan jäämistä - vailla varmuutta kohteesta.
Ja juuri tästä eksistenttisestä situaatiosta kumpuaa Kiekegaardin mukaan uskon hyppy, joka on siis heittäytymistä äärettömän mutta täysin epävarman intohimon vallassa kohti rakastettua=Jumalaa, joka ottaa vastaan - jos ottaa.
Olennaista tässä vastaanottamisessa on, että siinä intohimo ja vapaus lankeavat paradoksaalisella tavalla yksiin. Jumalan rakkaus vapauttaa - ei pakota.
K:n mielestä uskon hyppy täyttymystään koskaan saavuttamattoman intohimon ja viettelyn viimeisenä ratkaisuyrityksenä on ainoa autenttinen tapa edes yrittää uskon mahdollisuutta.
Siinä viettelijä uhraa itsensä Suurelle Toiselle/Jumalalle lopullisesti - kävi miten kävi.
Toisin sanoen - vielä kerran - Kierkegaard haluaa siis kuitenkin ajatella, että vasta kun viettelijä tekee tuon viimeisen viettelyeleensä, jossa hän uhraa itsensä viettelijänä, todellinen vapaus ja usko mahdollistuvat.
II
Lacanilainen psykoanalyysi on tietyssä mielessä sukua kierkegaardilaiselle viettelijän itsensä uhraamiselle Jumalan tähden.
Merkitkäämme Jumalan tilalle lacanilaisittain Suuri Toinen Reaalisen symbolina ja/tai kuvana, josta jokainen fantasia implikoi oireen.
Ajatelkaamme vaikka van Goghin taulua 'Venhäpelto ja variksia'. (Miksei myös mitä tahansa muuta maalausta, joka on tehnyt meihin lähtemättömän vaikutuksen)
Tuossa jo lähes ekspressionistessa taulussa piilee kuitenkin mahdollisuus lävistää fantasia ja osoittaa siten elämyksellisesti eräänlainen ylevä tyhjyys, jonka sen palavien värien kätkemä sekä paljastama intohimoinen vietti ja halu kätkee.
Lacanille ja Zizekille tuo ylevä tyhjyys on lähes ainoa mahdollisuus reaalisen esteettiseen ilmenemiseen - sen negatiivisen positiivisuuden ilmenemiseen ylevän tunteessa.
Seksuaalisen halun luonne on samaa tyyppiä kuin vaikuttavan taulun aiheuttama ylevä elämys, joka on siis pelkkä 'aavistus', mutta seksuaalinen halu kuitenkin kätkeytyy usein niin opaakkien (läpäisemättömien) fantasioitten kaapuun, että omaa, loputonta viettelevyyttään ja intohimoaan on vaikea tunnistaa kuin siirtyminä (metonymiat) ja tiivistyminä (metaforat), jotka siis yhä muuttavat halua aina symbolisempaan muotoon: elämyksellisesti tunnistamattomaksi.
Lacanilainen psykoanalyysi pyrkii siis kohti reaalista (jota ei koskaan ole mahdollista saavuttaa sinä itsenään) fantasian lävistämisen kautta. Se ohjaa analysoitavaa tiellä, jossa hän ymmärtää ja näkee vähitellen oireensa läpi - kohti halua, joka on reaalisen 'liikettä', tyhjyyttä.
Tämä oivallus helpottaa analysoitavaa hyväksymään oireensa väistämätön luonne, jolloin sen outous, ahdistavuus ja pakottavuus myös helpottaa, koska siitä tulee 'luonnollinen' ja siten hallittavissa oleva osa hänen fantasioitaan - toisin sanoen hänen luonnettaan ilmentävää 'naamiota'.
*
Edellä kuvattu lacanilainen fantasian lävistäminen on analogista kierkegaardilaiselle hypylle Jumalan/Reaalisen tuntemattomaan. Vain äärimmäinen riski voi mahdollistaa äärimmäisen vapauden eli uskon ja siten myös rakkauden.
Mutta tämä rakkaus ei oikeastaan ole enää tästä maailmasta, koska - kuten sanottu - sen olemuksena on ääretön vapaus.
I
ripsa kirjoitti
'Rauno! Pystytkö sinä ihan noin vain päättää olla riitelemättä jonkun kanssa? Eikö se nyt sentäs mene asian mukaan?'
*
Pystyn päättämään. Mutta en mene takuuseen, kuinka pitkäksi aikaa. Riitely ei mene minulla viime kädessä asian vaan toisen ihmisen luonteen mukaan. Olen siinä mielessä 'vinksahtanut'.
*
Riitely on minun tapani vietellä ihmisiä paljastamaan itsestään sellaisia asioita, mitä he eivät vakaassa mielentilassa a) haluaisi b) kykenisi itsestään paljastamaan.
Viettely 'riitelyyn' kätkeytyneenä on ikäänkuin eksistenttisen psykoterapian 'perversiivinen' muoto.
Perversiivinen siksi, että siinä kukaan ei saa toistaan, eikä terapia lopu oireiden poistumiseen. Vain intohimo ja suunnaton - sekä epätoivon että toivon välillä heilahteleva vapaudentunne jäävät.
Kierkegaard oli haka tämänkaltaisen 'terapian' eksplikoijana.
*
Perinteisestihän ajatellaan, että psykoterapia on onnistunut, kun terapoitavan ahdistavat oireet ovat vähentyneet ratkaisevasti.
'Viettelyterapiassa' sen sijaan on päästy loppuun, kun 'terapoitava ja terapeutti' eivät enää saa toisiltaan minkäänlaista kiihoketta viettelyyn - siis tranferenssin ja vastatranferenssin väliseen 'peliin' ja interaktioon.
Projektiot (viettely-yritykset) on silloin ikäänkuin kulutettu loppuun. Periaatteessa tällainen 'analyysi' saattaa kestää loputtomiin, elleivät osapuolet sitten sovi jossain vaiheessa sen päättymisestä tai jompikumpi katkaise terapiasuhdetta yksipuolisella päätöksellä.
Kierkegaardilaiselle 'terapialle' vapaus (terapian päämäärä) on äärimmäisen intohimon valtaan jäämistä - vailla varmuutta kohteesta.
Ja juuri tästä eksistenttisestä situaatiosta kumpuaa Kiekegaardin mukaan uskon hyppy, joka on siis heittäytymistä äärettömän mutta täysin epävarman intohimon vallassa kohti rakastettua=Jumalaa, joka ottaa vastaan - jos ottaa.
Olennaista tässä vastaanottamisessa on, että siinä intohimo ja vapaus lankeavat paradoksaalisella tavalla yksiin. Jumalan rakkaus vapauttaa - ei pakota.
K:n mielestä uskon hyppy täyttymystään koskaan saavuttamattoman intohimon ja viettelyn viimeisenä ratkaisuyrityksenä on ainoa autenttinen tapa edes yrittää uskon mahdollisuutta.
Siinä viettelijä uhraa itsensä Suurelle Toiselle/Jumalalle lopullisesti - kävi miten kävi.
Toisin sanoen - vielä kerran - Kierkegaard haluaa siis kuitenkin ajatella, että vasta kun viettelijä tekee tuon viimeisen viettelyeleensä, jossa hän uhraa itsensä viettelijänä, todellinen vapaus ja usko mahdollistuvat.
II
Lacanilainen psykoanalyysi on tietyssä mielessä sukua kierkegaardilaiselle viettelijän itsensä uhraamiselle Jumalan tähden.
Merkitkäämme Jumalan tilalle lacanilaisittain Suuri Toinen Reaalisen symbolina ja/tai kuvana, josta jokainen fantasia implikoi oireen.
Ajatelkaamme vaikka van Goghin taulua 'Venhäpelto ja variksia'. (Miksei myös mitä tahansa muuta maalausta, joka on tehnyt meihin lähtemättömän vaikutuksen)
Tuossa jo lähes ekspressionistessa taulussa piilee kuitenkin mahdollisuus lävistää fantasia ja osoittaa siten elämyksellisesti eräänlainen ylevä tyhjyys, jonka sen palavien värien kätkemä sekä paljastama intohimoinen vietti ja halu kätkee.
Lacanille ja Zizekille tuo ylevä tyhjyys on lähes ainoa mahdollisuus reaalisen esteettiseen ilmenemiseen - sen negatiivisen positiivisuuden ilmenemiseen ylevän tunteessa.
Seksuaalisen halun luonne on samaa tyyppiä kuin vaikuttavan taulun aiheuttama ylevä elämys, joka on siis pelkkä 'aavistus', mutta seksuaalinen halu kuitenkin kätkeytyy usein niin opaakkien (läpäisemättömien) fantasioitten kaapuun, että omaa, loputonta viettelevyyttään ja intohimoaan on vaikea tunnistaa kuin siirtyminä (metonymiat) ja tiivistyminä (metaforat), jotka siis yhä muuttavat halua aina symbolisempaan muotoon: elämyksellisesti tunnistamattomaksi.
Lacanilainen psykoanalyysi pyrkii siis kohti reaalista (jota ei koskaan ole mahdollista saavuttaa sinä itsenään) fantasian lävistämisen kautta. Se ohjaa analysoitavaa tiellä, jossa hän ymmärtää ja näkee vähitellen oireensa läpi - kohti halua, joka on reaalisen 'liikettä', tyhjyyttä.
Tämä oivallus helpottaa analysoitavaa hyväksymään oireensa väistämätön luonne, jolloin sen outous, ahdistavuus ja pakottavuus myös helpottaa, koska siitä tulee 'luonnollinen' ja siten hallittavissa oleva osa hänen fantasioitaan - toisin sanoen hänen luonnettaan ilmentävää 'naamiota'.
*
Edellä kuvattu lacanilainen fantasian lävistäminen on analogista kierkegaardilaiselle hypylle Jumalan/Reaalisen tuntemattomaan. Vain äärimmäinen riski voi mahdollistaa äärimmäisen vapauden eli uskon ja siten myös rakkauden.
Mutta tämä rakkaus ei oikeastaan ole enää tästä maailmasta, koska - kuten sanottu - sen olemuksena on ääretön vapaus.
November 30, 2007
'Ne tekevät sen itse'
Kirjoitettu kommentiksi hirliille Järveläisen päreessä "Päivän kirjavinkki".
hirlii sanoi...
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
*
RR
Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.
Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.
Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.
Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...
Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.
Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.
Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.
Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.
Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.
Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.
Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.
Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.
Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.
hirlii sanoi...
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
*
RR
Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.
Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.
Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.
Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...
Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.
Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.
Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.
Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.
Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.
Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.
Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.
Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.
Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.
May 17, 2007
'Uncle Freak' kohtaa armon
Kirjoitettu alunperin kommenteiksi PJ:n päreeseen "Pipit ja papit".
*
RR ad merja auer
Miten jollekin ihmiselle voi antaa anteeksi sellaista, johon hän ei ole syyllistynyt?
Kieroa meininkiä...
En suostu uskomaan, että syntymiseni ihmiseksi teki minusta automaattisesti langenneen.
En mielestäni kanna kenenkään muun syntiä kuin omaani (en siis Aatamin enkä ihmislajin syntiä).
Sitäpaitsi meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen, kuten Camus kirjoitti.
Mikään ateeksianto ei hänen taakkaansa helpota. Niinpä hänen ainoa onnensa on hänen taakkansa.Toisin sanoen a la Kierkegaard: 'Epätoivo on meidän ainoa toivomme.'
Jos ei rakasta kohtaloaan (amor fati - Nietzsche, stoalaiset), vihaa sitä. Kumman sinä valitset?
Väittäisin, että kun äärimmäinen nihilismi saavuttaa ihmisessä lakipisteensä, se joko tuhoaa hänet tai tekee hänestä niin 'kovan', ettei edes rakastaminen enää horjuta hänen henkistä tasapainoaan.
Ja juuri sen takia hän pystyykin rakastamaan varauksettomammin kuin se, joka on yhä omien impulssiensa, affektiensa, paheittensa ja ennakkoluulojensa orja.
*
Merja Auer sanoi...
Elän häpeästä välittämättä sellaisena kuin olen, ja ajattelen että sillä on jotain tekemistä jos ei anteeksiantamuksen niin ainakin armon kanssa.
*
RR
Oukei. Ajatellaan nyt sitten, että josko minä olenkin ihmislajiin kuuluvana olentona väistämättä täysi paska. Langennut Aatamissa ja Eevassa.
Niin että miten se Jeesus sitten voi minut pelastaa - siis armahtaa ja anteeksiantaa minun syntisyyteni?
Enhän minä häntä ole pyytänyt asianajajakseni. Suoraan Jumalan kanssa on ollut tarkoitukseni hoitaa tämä syyllisyys-juttu, vaan nyt menee Jesse tapattamaan itsensä minun puolestani.
Enkä minä voi muuta kuin kokea lievää ankarampaa avuttomuutta - liki syyllisyyttä (sic), koskapa minun sijaani tuomittiin väärä kaveri.
Minunhan siellä ristillä olisi pitänyt roikkua. Minä olen se oikea syyllinen! Ei Jesse...
Vaan nyt väittävät teoloogit, että kyseessä oli itse Isä-/(Äiti-) Jumalan suunnitelma, jonka käsikirjoituksen mukaan tämä lähetti oman poikansa, joka on samaa sukua hänen kanssaan - ja vielä enemmänkin: samaa olemusta!? - pelastamaan minut.
Näin on Jeesus sovittanut Aatamin (ja Eevan) synnit, jotka yhä kuhisevat meikäläisessäkin ilman, että minun on tarvinnut pistää tikkua ristiin.
Minun mielestäni tällainen, vapauttava tuomio, jonka joku toinen kärsii minun paheitteni takia, on kuitenkin hirvittävä oikeusmurha - ehkä peräti sadismia.
A) Se on epäoikeudenmukaista B) se on julmaa C) se tekee minusta joko narrin tai lisää syyllisyyttäni entisestään.
Kaikki tämä tietysti edellyttäen, että uskon siihen, mitä teologit minulle kertovat. Ja jos en usko, niin nykyään siitäkään ei joudu helvettiin vaan pelastuu.
Jo on tehty helpoksi tämä nykyajan luterilainen kristillisyys.
Enhän minä pelastusta kaivannut vaan reilua oikeudenkäyntiä!
Nyt on Nasse 'Uncle Freak' Räsänen hyvin hyvin vihainen!!
*
RR ad merja auer
Miten jollekin ihmiselle voi antaa anteeksi sellaista, johon hän ei ole syyllistynyt?
Kieroa meininkiä...
En suostu uskomaan, että syntymiseni ihmiseksi teki minusta automaattisesti langenneen.
En mielestäni kanna kenenkään muun syntiä kuin omaani (en siis Aatamin enkä ihmislajin syntiä).
Sitäpaitsi meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen, kuten Camus kirjoitti.
Mikään ateeksianto ei hänen taakkaansa helpota. Niinpä hänen ainoa onnensa on hänen taakkansa.Toisin sanoen a la Kierkegaard: 'Epätoivo on meidän ainoa toivomme.'
Jos ei rakasta kohtaloaan (amor fati - Nietzsche, stoalaiset), vihaa sitä. Kumman sinä valitset?
Väittäisin, että kun äärimmäinen nihilismi saavuttaa ihmisessä lakipisteensä, se joko tuhoaa hänet tai tekee hänestä niin 'kovan', ettei edes rakastaminen enää horjuta hänen henkistä tasapainoaan.
Ja juuri sen takia hän pystyykin rakastamaan varauksettomammin kuin se, joka on yhä omien impulssiensa, affektiensa, paheittensa ja ennakkoluulojensa orja.
*
Merja Auer sanoi...
Elän häpeästä välittämättä sellaisena kuin olen, ja ajattelen että sillä on jotain tekemistä jos ei anteeksiantamuksen niin ainakin armon kanssa.
*
RR
Oukei. Ajatellaan nyt sitten, että josko minä olenkin ihmislajiin kuuluvana olentona väistämättä täysi paska. Langennut Aatamissa ja Eevassa.
Niin että miten se Jeesus sitten voi minut pelastaa - siis armahtaa ja anteeksiantaa minun syntisyyteni?
Enhän minä häntä ole pyytänyt asianajajakseni. Suoraan Jumalan kanssa on ollut tarkoitukseni hoitaa tämä syyllisyys-juttu, vaan nyt menee Jesse tapattamaan itsensä minun puolestani.
Enkä minä voi muuta kuin kokea lievää ankarampaa avuttomuutta - liki syyllisyyttä (sic), koskapa minun sijaani tuomittiin väärä kaveri.
Minunhan siellä ristillä olisi pitänyt roikkua. Minä olen se oikea syyllinen! Ei Jesse...
Vaan nyt väittävät teoloogit, että kyseessä oli itse Isä-/(Äiti-) Jumalan suunnitelma, jonka käsikirjoituksen mukaan tämä lähetti oman poikansa, joka on samaa sukua hänen kanssaan - ja vielä enemmänkin: samaa olemusta!? - pelastamaan minut.
Näin on Jeesus sovittanut Aatamin (ja Eevan) synnit, jotka yhä kuhisevat meikäläisessäkin ilman, että minun on tarvinnut pistää tikkua ristiin.
Minun mielestäni tällainen, vapauttava tuomio, jonka joku toinen kärsii minun paheitteni takia, on kuitenkin hirvittävä oikeusmurha - ehkä peräti sadismia.
A) Se on epäoikeudenmukaista B) se on julmaa C) se tekee minusta joko narrin tai lisää syyllisyyttäni entisestään.
Kaikki tämä tietysti edellyttäen, että uskon siihen, mitä teologit minulle kertovat. Ja jos en usko, niin nykyään siitäkään ei joudu helvettiin vaan pelastuu.
Jo on tehty helpoksi tämä nykyajan luterilainen kristillisyys.
Enhän minä pelastusta kaivannut vaan reilua oikeudenkäyntiä!
Nyt on Nasse 'Uncle Freak' Räsänen hyvin hyvin vihainen!!
Subscribe to:
Posts (Atom)