Filosofisia kommentteja

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Klassinen teismi ja sen kritiikki".
(Lisäys: Tarkennuksia, klo: 16.00)
*
Tämähän on aivan olennaisiin filosofisen teologian ongelmiin ja niiden kehitykseen syventyvä kokonaiskatsaus. Erinomainen.
*
Joitain hajahuomautuksia.

'Tässä mallissa, hellyyden tuomiossa, pätee, että kaikki, lukuun ottamatta mahdottomia tapauksia, pääsevät taivaaseen'.

Onko kyse 'psykologisesti' vai loogisesti mahdottomista tapauksista?...;)
*
Eikös tuo Hegelin - alunperin 'Hengen fenomenologiassa'an esittämä maailmanhengen lopullinen inkarnaatio sosiaalisessa kontekstissa (valtiona) ole myös eräänlaista panenteismia?

Toki väite maailmanhengen aktuaalistumisen täydellistymisestä ja siten myös historian loppumisesta nimenomaan Preussin valtioon hieman epäillyttää, vaikka tämän eskatologian toteutumista yritettiinkin peräti kahdesti 'avittaa' viime vuosisadan aikana.
Eikä onnistuttu.
*
Zenonin paradoksia mukaileva vasta-argumentti oli loogisesti tosi hyvä.

Olemme pysyvästi dialektisessa kehässä (pysyvyys-muutos, ikuisuus aika jne.) tai kuin harakka äsken tervatulla katolla - riippuu vähän siitä painotetaanko päättelyä vai lähtökohtaa/lopputulosta eli tavallaan 'vakaumusta' (jo tämä jako synnyttää kehän).
Sama filosofisen argumentaation ja kielen luonteeseen implikoituva perusparadoksi kuitenkin piilee taustalla (kuten kielen itseensäviittaavuus).

Ei Ockhamin terminismillä ja Russellin määrättyjen kuvausten teorialla voi 'ratkaista' (lainausmerkit vihjaavat, että (ontologisia) ratkaisuja ei ole vain yhdenlaisia) transsendentaalisia oletuksia/käsitteitä sisältäviä ongelmia.

Jos sitä yritetään eli redusoidaan uskon lauseet väitelauseiksi ja niiden osiksi, kadotetaan koko asian sisältö ja ydin - ehkä lopullisesti.
Ja sitten voimmekin vain -johdonmukaisia yhä ollaksemme - vaieta kuten Wittgenstein.

Mutta onko 'syy' tähän kehään tai 'jämähtämiseen' (mitä myös W:n vaikeneminen tietyssä mielessä on) todellisuudessa (Jumalassa) vai kielessä (ihmisessä)?

Taas seuraa dialektinen kehä - ainakin loogisen päättelyn tasolla.

Jossain kohtaa pitää kai ruveta ihan tosissaan uskomaan (eli jämähtää tervaan 'spontaanisti'; mutta mistä saisimme 'voimaa ja kykyä' siihen?; - ai niin - armosta), jos haluaa välttyä modernin, skeptisen intellektuellin huokaukselta: 'Voi väsynyt sieluni - älä enää kysy miksi!' (Nietzsche)
*
Imaginaation ja illuminaation (mielikuvituksen ja valaistumisen) välinen suhde minua kovin kiinnostaa.
Nämä kaksi 'tapahtumaa' voivat ymmärtääkseni sekoittua pahan kerran toisiinsa, jolloin tuloksena on pelkkää narsismia tai mahdollisesti mielenhäriö.

Miten voimme erottaa fideismin narsismista? Emme mitenkään, ellei henkilö osoita uskoaan julkisesti, mutta sen jälkeen hän ei oikeastaan enää olekaan fideisti.

Tämä ajatus heräsi jälleen kerran lukiessani sinun aihetta käsittelevän tekstisi: 'Jos henkilö rukoilee vain sisäisiä kokemuksiaan tai mielensä sisältöjä, hän rukoilee itseään.'
*
Kysymys.

Missä vaiheessa Euroopan intellektuaalista historiaa kirjaimellinen ja metaforinen (faktat ja totuus) alettiin erottaa toisistaan siinä mielessä ja merkityksessä kuin me nyt tuon erottelun ymmärrämme?
Valistuksen aikana vai jo Ockhamin nominalismissa ja uskonpuhdistuksessa? Joka tapauksessa se erottelu johtaa nihilismiin. Ellei sitten jo itse negatiivisen (apofaattisen) teologian perinne ole nihilismiä..?

Akvinolainen ei kuitenkaan vielä tee tätä erottelua - ainakaan selkeästi, vaikka tavallaan osoittaakin siihen tien korostamalla yleisen ja erityisen ilmoituksen eroa.
Toisaalta jo Origeneelta löytyy jako kirjaimelliseen ja metaforiseen eksegeesiin, mutta tuo jako ei tarkoittanut erottelua faktat-totuus.

Perustelu.

'Tuomashan ajatteli, että Jumalaa lähestyvä sielu valaistaan siten, että siihen syntyy uudenlainen tiedostamisen muoto, joka on luonteeltaan Jumalan tai jumalallisen totuuden imaginäärinen korrelaatti.'
*
Mitä siis todella tapahtui ihmisen intellektuaalisessa kehityksessä, kun kirjaimellinen ja metaforinen, faktat ja totuus erkaantuivat ihmisen tietoisuudessa ontologisesti eri 'alueiksi'?

Tällaiseen kysymykseen vastaamiseen ei ymmärtääkseni riitä pelkkä oppihistoriallinen tarkastelu.
Pitää mennä sisälle eurooppalaiseen mentaliteetti-historiaan vähän samaan tapaan kuin Nietzsche - hulluuden ja nihilismin uhallakin.
*
Tarkennuksia.

'Tuomashan ajatteli, että Jumalaa lähestyvä sielu valaistaan siten, että siihen syntyy uudenlainen tiedostamisen muoto, joka on luonteeltaan Jumalan tai jumalallisen totuuden imaginäärinen korrelaatti.'

Tämä illuminaatiossa annettu tiedostamisen muoto eli jumalallisen totuuden imaginäärinen korrelaatti pitää vielä tiiviisti yhdessä kirjaimellisen ja metaforisen sekä faktat ja totuuden.

Sitten terminismi, nominalismi ja voluntarismi räjäyttivät ikuisen? eron ihmisen (järjen) ja Jumalan (kaikkivaltiuden) välille.

(Piti ryhtyä jopa keksimään loogisesti ristiriidattomia mahdollisia maailmoja, koska reaalinen/aktuaalinen maailma muuttui 'mahdottomaksi' (kontingentiksi) intellektin kannalta.)

Tällä tavoin (yksi ja ainoa) Jumala kuoli. Hänet korvattiin ns. empiirisillä 'faktoilla' ja 'loogisilla tempuilla' (häpeällistä!).
Tuli ikuinen yö...ei suinkaan Val(a)istus - ainakin jos puhumme arvoista ja niiden perustasta.

Nietzsche ja Alasdair McIntyre jakavat tässä suhteessa (myös hyve-eettisesti) saman 'alkuaseman' suhteessa valistuksen perintöön (jonka seurauksena moraali pirstoutui), mutta päätyvät kovin erilaisiin ratkaisuihin.

Heidän välinen moraalifilosofinen kiistansa (yksilökeskeinen perspektivismi - tomistinen kommunitarismi) heijastelee melko osuvasti omia dilemmojani moraalifilosofian suhteen - ei niinkään Nietzschen ja Kantin välinen suhde, koska Nietzsche oli perimmältään kantilainen (autonomista järkeä korostava, eettisesti ehdoton - jopa moralistinen) myös moraalifilosofiassaan - tosin äärimmäisessä mielessä.
*
Lopuksi.

Onko kirjaimellisen ja metaforisen välisen eron syntyminen kuitenkin ajoitettavissa jo Antiokian ja Aleksandrian teologikoulukuntien väliseen kiistaan?
Historialliskriittinen ja allegorinen tulkinta johtivat nimittäin lopulta melko erilaiseen todellisuudentulkintaan noin yleisestikin ottaen.