Eläin, tiedemies ja idiootti eivät kykene
kysymään, miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään. Ihminen sen sijaan
kykenee.
Showing posts with label Oleminen. Show all posts
Showing posts with label Oleminen. Show all posts
May 30, 2014
August 8, 2009
'Materialistinen' Pyhä Henki tulee - oletko valmis?
Kommentti edellisen Zizek-päreeni kommentteihin.
*
Nonniin. Nyt käänsin otsikon Zizek-sitaatin jo hiukan osuvammin. - - - Missäs muuten viipyy Heidegger-vastauksesi Homo Garrulus? (Hämmästyttävää, että kerrankin pyydän sinua jatkamaan...)
*
No - ei näissä asioissa voi sanoa kuin 'sanoja'. Syvällisyydestä en tiedä. Mutta metaforisesta vokabulaarista on aina kyse, kun olemisesta ja todellisuudesta puhutaan.
Reduktionistiset tai kääntäen 'consenquential'-materialistit luulevat kykenevänsä välttämään metaforisen kielenkäytön täysin eli käyttämään kieltä 'kirjaimellisen/faktisen objektiivisesti' - pystyen siis muka väistämään emergenssin ongelman.
Toisin sanoen - tietoisuus muka kausaalisesti seuraa materialistista alkuehdoistaan ja -edellytyksistään.
Ja kissan pierut!
Juuri nämä materialistit lankeavat metaforiin kaikkein pahimmin ja ideologistisimmin, koska luulevat puhuvansa 'totuuden, todellisuuden kieltä an sich'. (He ovat tahtomattaan mystikkoja - 'huonoja' sellaisia.)
Juuri he ovat (tieteen kaapuun naamioituneita) kapitalismin 'frankensteineja', koska luulevat omistavansa ainoan olemassaolevan totuuden ja väittävät jopa tietävänsä (tai kapitalisti, jonka kanssa he ovat liitossa, 'tietää'), mitä on todellinen onni sekä todellinen hyöty.
Juuri heille tieteestä on tullut ideologia. He tekevät tieteestä sellaisen, koska kaikki muut sekulaarit ideologiat ovat nykyään romahtaneet.
Mutta me puhumme vain illuusion kieltä. Ja siellä illuusiossa (fantasiassa, mielikuvituksessa) on ainut todellisuus, mikä meillä on.
Voimme vain tulkita halujamme ja viettejämme (todellisuuden liikkeenä meissä), mutta emme koskaan tiedä, mitä ne ovat, merkitsevät ja mistä ne tulevat.
Vaikka merkitys (ja sitä ilmaisevat termit) ei olekaan täysin sattumanvarainen asia, niin se tulee aina hiukan 'jälkijunassa' - havainnon jälkeen. Mutta - ja tämä on oleellista - koska mitään havaintoa ei tietoisesti (siis reflektiona, sillä esim. eläinten signaalit eivät vielä ole tietoisuutta vaan automaattisia tai enintäinkin puoliautomaattisia vaistoreaktioita) voi edes olla olemassa ennen merkityksenantoa, sanat, kieli ja käsitteet (tietoisuus reflektiona) tulevatkin itse asiassa aina ensin - tosin havainnon 'kanssa' (vrt. Hegelin negaatio/dialektiikka).
Tämän vuoksi illuusio/fantasia/fiktio on ainut vaihtoehtomme ymmärtää 'tavoittamaton'. Me luomme todellisuuden yhä uudestaan fantasiassa/fiktiossa, jotta oleminen (ja tuleminen) ' olisi edes jotain' meille.
Tämä ei ole lopultakaan kovin kaukana Augustinuksen toteamuksesta 'credo, ut intelligam = uskon, jotta ymmärtäisin' - sillä erotuksella, että Zizekin tavoin meidän ei pidä uskoa tuonpuoleiseen transsendenttiin, sillä se on aina väärennös (fake), vaan käyttää transsendenssia ikäänkuin hyväksemme.
Sillä me itse olemme inkarnoitut transsendenssi. Jumala tuli ihmiseksi, kuoli (lopullisesti) ja jatkoi olemistaan ihmisenä 'Pyhässä Hengessä' (joka on emansipoitunutta yhteisöllisyyttä).
Edellä lausuttu lienee ainoa 'järkeenkäypä' kristillis-tyyppinen credo, jonka tunnustan.
*
http://www.breadsite.org/hymns3.htm
*
Nonniin. Nyt käänsin otsikon Zizek-sitaatin jo hiukan osuvammin. - - - Missäs muuten viipyy Heidegger-vastauksesi Homo Garrulus? (Hämmästyttävää, että kerrankin pyydän sinua jatkamaan...)
*
No - ei näissä asioissa voi sanoa kuin 'sanoja'. Syvällisyydestä en tiedä. Mutta metaforisesta vokabulaarista on aina kyse, kun olemisesta ja todellisuudesta puhutaan.
Reduktionistiset tai kääntäen 'consenquential'-materialistit luulevat kykenevänsä välttämään metaforisen kielenkäytön täysin eli käyttämään kieltä 'kirjaimellisen/faktisen objektiivisesti' - pystyen siis muka väistämään emergenssin ongelman.
Toisin sanoen - tietoisuus muka kausaalisesti seuraa materialistista alkuehdoistaan ja -edellytyksistään.
Ja kissan pierut!
Juuri nämä materialistit lankeavat metaforiin kaikkein pahimmin ja ideologistisimmin, koska luulevat puhuvansa 'totuuden, todellisuuden kieltä an sich'. (He ovat tahtomattaan mystikkoja - 'huonoja' sellaisia.)
Juuri he ovat (tieteen kaapuun naamioituneita) kapitalismin 'frankensteineja', koska luulevat omistavansa ainoan olemassaolevan totuuden ja väittävät jopa tietävänsä (tai kapitalisti, jonka kanssa he ovat liitossa, 'tietää'), mitä on todellinen onni sekä todellinen hyöty.
Juuri heille tieteestä on tullut ideologia. He tekevät tieteestä sellaisen, koska kaikki muut sekulaarit ideologiat ovat nykyään romahtaneet.
Mutta me puhumme vain illuusion kieltä. Ja siellä illuusiossa (fantasiassa, mielikuvituksessa) on ainut todellisuus, mikä meillä on.
Voimme vain tulkita halujamme ja viettejämme (todellisuuden liikkeenä meissä), mutta emme koskaan tiedä, mitä ne ovat, merkitsevät ja mistä ne tulevat.
Vaikka merkitys (ja sitä ilmaisevat termit) ei olekaan täysin sattumanvarainen asia, niin se tulee aina hiukan 'jälkijunassa' - havainnon jälkeen. Mutta - ja tämä on oleellista - koska mitään havaintoa ei tietoisesti (siis reflektiona, sillä esim. eläinten signaalit eivät vielä ole tietoisuutta vaan automaattisia tai enintäinkin puoliautomaattisia vaistoreaktioita) voi edes olla olemassa ennen merkityksenantoa, sanat, kieli ja käsitteet (tietoisuus reflektiona) tulevatkin itse asiassa aina ensin - tosin havainnon 'kanssa' (vrt. Hegelin negaatio/dialektiikka).
Tämän vuoksi illuusio/fantasia/fiktio on ainut vaihtoehtomme ymmärtää 'tavoittamaton'. Me luomme todellisuuden yhä uudestaan fantasiassa/fiktiossa, jotta oleminen (ja tuleminen) ' olisi edes jotain' meille.
Tämä ei ole lopultakaan kovin kaukana Augustinuksen toteamuksesta 'credo, ut intelligam = uskon, jotta ymmärtäisin' - sillä erotuksella, että Zizekin tavoin meidän ei pidä uskoa tuonpuoleiseen transsendenttiin, sillä se on aina väärennös (fake), vaan käyttää transsendenssia ikäänkuin hyväksemme.
Sillä me itse olemme inkarnoitut transsendenssi. Jumala tuli ihmiseksi, kuoli (lopullisesti) ja jatkoi olemistaan ihmisenä 'Pyhässä Hengessä' (joka on emansipoitunutta yhteisöllisyyttä).
Edellä lausuttu lienee ainoa 'järkeenkäypä' kristillis-tyyppinen credo, jonka tunnustan.
*
http://www.breadsite.org/hymns3.htm
July 30, 2008
Miksi laulat lintunen?
Tämä teksti toimikoon epäsuorana kannanottona Petri Järveläiselle päreessään Marionista vielä käymäämme kommenttikeskusteluun (kts. kuitenkin myös PS.)
*
On esitettävä vakava kysymys.
Milloin täyteys muuttuu tyhjyydeksi? Puhun siitä hetkestä, jolloin sielu, joka aiemmin huusi ja lauloi riemuaan, uupuu lauluunsa - joko liian haavoitettuna tai pelkästään vain väsyneenä laulunsa valheeseen, sen aina vain samaan, spontaanista pakottavaksi muuttuneeseen toistoon.
Kyse on olemisen ja olemassaolon suden hetkestä, jolloin lintu kysyy itseltään: miksi laulat? Kenelle laulat? Onko laulusi sinun ja sinua itseäsi vai jonkun toisen omaa? Oletko jotain täysin ainutlaatuista vai pelkkä Luojan, Universumin, heleästi soiva kannel - kuin radio, joka lähettää ilmoille sitä lähetystä, jonka jokin suurempi Ohjelmoija on sinuun ohjelmoinut.
Se lintu menee ymmälleen kysymyksestään. Ja juuri sinä hetkenä siitä tulee ihminen. Traagisin olento maailmankaikkeudessa. Se osaa nyt kysyä olemisensa syytä, ilonsa ja surunsa lähdettä, ja kerran kysyttyään, se kysyy sitä ikuisesti, sillä vastausta ei ole. On vain ikuisuus.
Lintu kuitenkin jatkaa lauluaan, sillä se ei kykene lopettamaan esittämäänsä ohjelmaa. Off-painike on sen tavoittamattomissa, eikä se ole vielä uskaltanut kohdata mahdollisuutta itsensä tuhoamiseen.
Itsensä, olemisensa ja tarkoituksensa kysymistä voi pitää vakavana häiriönä Kosmisen Ohjelmoijan Järjestyksessä - jonain, jota tämä ei ollut suunnitellut tapahtuvaksi juuri sillä tavoin kuin se viimein toteutui ihmisessä.
Jumala siis teki virheen? Täydellinen olento loi ensin sokeasti tottelevan, determininistisesti vaistojensa varassa toimivan, orgaanisen koneen, jolla ei ollut kykyä ottaa etäisyyttä itseensä ja maailmaan, ja johon Jumala oli tytyväinen.
Kuitenkin tuo niin mainio ja hyvin toimiva, luotu organismi - ei-intentionaalisessa funktionaalisuudessaan kekseliäs kone, keksi itse itsensä, ymmärsi luodun luonnon olemuksensa, kehityksen, joka oli vienyt sitä eteenpäin ikuisuudessa kuin tyhjiössä liikkuvaa esinettä, joka ei koskaan pysähdy, kun se kerran on sysätty liikkeelle.
Halu laulaa kauniisti, loputtomasti ja mitä moninaisimmin variaatioin saa kuitenkin lähes kuolettavan iskun yhdessä kysymyksessä: miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään? Tästä seuraa joukko muita, yhtä vakavia - linnun itsensä kannalta kohtalokkaita kysymysketjuja, joita se ei voi pysäyttää, ja joihin sillä ei koskaan tule olemaan tyydyttävää vastausta.
Kysmys, joka esitetään olemiselle ja olemassaololle on aina ensimmäinen ja viimeinen kysymys. Kaikki muut selventäessään ensimmäistä lopulta vain pahentavat tilannetta. Se lintu on päätynyt ansaan, se on kuin Wittgensteinin kärpänen kärpäslasissa. Se näkee ulos maailmaan, mutta lasin läpi ei pääse. Vapaudesta voi jäädä jäljelle vain illuusio.
Kumpi ratkaisu olisi parempi: sekö, että lintu tajuaisi, ettei vapaus ole mahdollista, vaikka näkeminen, transparenssi, onkin - vai se, ettei lintu - vaikka kysyykin itseltään olemisensa mieltä - tajuaisi olevansa ansassa, vaan rakastaisi näkymätöntä häkkiään kuin vapautta - rakastaisi sitä, että näkee kaiken niin selvästi ja kirkkaasti - ja jatkaisi lauluaan pelkästään vain siitä ilosta, että näkee?
Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on lohdullisempi. Sillä ensimmäisen hyväksyttyään linnulla ei olisi enää mitään syytä olla tekemättä itsemurhaa, olla tappamatta Luojaansa kerta toisensa jälkeen - turhaan, olla lopettamatta lauluaan ja kuolematta ikuiseen murheeseen, jonka täydellinen yksinäisyys ja kodittomuus synnyttää vankilassa, jonka muureja voisi niiden näkymättömyyden takia katkeran ironisesti nimittää vapaudeksi.
*
Jäljelle jää vain usko. Lintu laulaa, koska uskoo sokeasti siihen, että sen laululla on jokin perimmäinen tarkoitus, että sen olemassaololla ja olemisella on mieli, ja että kaikki se ilo ja riemu, jota sen laulu niin kauniisti ilmaisee, on perimmältään kuin siunattua armolahjaa, joka aina vain - ikuisuudesta ikuisuuteen - soi kiitollisuutta olemassaolostaan.
Jos nyt kysytään minun mielipidettäni mainituista motiiveista', joita lintu laululleen antaa, niin en voi muuta kuin pudistella päätäni ja todeta, että tuo lintu on absoluuttisen mielipuolinen olento. Mutta niin täytyy olla sen 'Luojakin'.
On tultava hulluksi, menetettävä järkensä tai koettava jotain muuta yhtä mieletöntä saavuttaakseen tunteen vapaudesta ja onnesta. Kyseessä on harha - ylimäärä (surplus), osa, joka ei mahdu enää olemisen kokonaisuuteen vaan jää sen yli, vaikka kuuluukin kokonaisuuteen sillä peruuttamattoman tärkeällä tavalla, että juuri se antaa Olemiselle merkityksen. Ilman sitä Oleminen ei ole mitään.
Tämän merkityksen nimi - moni sen jo arvaa - on tietenkin rakkaus.
PS.
Omistan tämän tekstin takkiraudalle, joka kertakaikkisen naivissa tekno-objektivismissaan on niin typerä, että kirjoittaa jopa minun blogini nimen väärin vain siksi, että haluaa korjata siitä löytyvän (harkitun) kirjoitusvirheen, koska haluaa olla matemaattisesti, poliittisesti, psykologisesti jne. aina oikeassa.
Tunnen tämän ihmistyypin ja tuomitsen sen jyrkästi! Varokaa niitä, joilla on oikeassa olemisen lahja. Minun vokabulaarissani he ovat kaikki tyynni rasisteja.
*
On esitettävä vakava kysymys.
Milloin täyteys muuttuu tyhjyydeksi? Puhun siitä hetkestä, jolloin sielu, joka aiemmin huusi ja lauloi riemuaan, uupuu lauluunsa - joko liian haavoitettuna tai pelkästään vain väsyneenä laulunsa valheeseen, sen aina vain samaan, spontaanista pakottavaksi muuttuneeseen toistoon.
Kyse on olemisen ja olemassaolon suden hetkestä, jolloin lintu kysyy itseltään: miksi laulat? Kenelle laulat? Onko laulusi sinun ja sinua itseäsi vai jonkun toisen omaa? Oletko jotain täysin ainutlaatuista vai pelkkä Luojan, Universumin, heleästi soiva kannel - kuin radio, joka lähettää ilmoille sitä lähetystä, jonka jokin suurempi Ohjelmoija on sinuun ohjelmoinut.
Se lintu menee ymmälleen kysymyksestään. Ja juuri sinä hetkenä siitä tulee ihminen. Traagisin olento maailmankaikkeudessa. Se osaa nyt kysyä olemisensa syytä, ilonsa ja surunsa lähdettä, ja kerran kysyttyään, se kysyy sitä ikuisesti, sillä vastausta ei ole. On vain ikuisuus.
Lintu kuitenkin jatkaa lauluaan, sillä se ei kykene lopettamaan esittämäänsä ohjelmaa. Off-painike on sen tavoittamattomissa, eikä se ole vielä uskaltanut kohdata mahdollisuutta itsensä tuhoamiseen.
Itsensä, olemisensa ja tarkoituksensa kysymistä voi pitää vakavana häiriönä Kosmisen Ohjelmoijan Järjestyksessä - jonain, jota tämä ei ollut suunnitellut tapahtuvaksi juuri sillä tavoin kuin se viimein toteutui ihmisessä.
Jumala siis teki virheen? Täydellinen olento loi ensin sokeasti tottelevan, determininistisesti vaistojensa varassa toimivan, orgaanisen koneen, jolla ei ollut kykyä ottaa etäisyyttä itseensä ja maailmaan, ja johon Jumala oli tytyväinen.
Kuitenkin tuo niin mainio ja hyvin toimiva, luotu organismi - ei-intentionaalisessa funktionaalisuudessaan kekseliäs kone, keksi itse itsensä, ymmärsi luodun luonnon olemuksensa, kehityksen, joka oli vienyt sitä eteenpäin ikuisuudessa kuin tyhjiössä liikkuvaa esinettä, joka ei koskaan pysähdy, kun se kerran on sysätty liikkeelle.
Halu laulaa kauniisti, loputtomasti ja mitä moninaisimmin variaatioin saa kuitenkin lähes kuolettavan iskun yhdessä kysymyksessä: miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään? Tästä seuraa joukko muita, yhtä vakavia - linnun itsensä kannalta kohtalokkaita kysymysketjuja, joita se ei voi pysäyttää, ja joihin sillä ei koskaan tule olemaan tyydyttävää vastausta.
Kysmys, joka esitetään olemiselle ja olemassaololle on aina ensimmäinen ja viimeinen kysymys. Kaikki muut selventäessään ensimmäistä lopulta vain pahentavat tilannetta. Se lintu on päätynyt ansaan, se on kuin Wittgensteinin kärpänen kärpäslasissa. Se näkee ulos maailmaan, mutta lasin läpi ei pääse. Vapaudesta voi jäädä jäljelle vain illuusio.
Kumpi ratkaisu olisi parempi: sekö, että lintu tajuaisi, ettei vapaus ole mahdollista, vaikka näkeminen, transparenssi, onkin - vai se, ettei lintu - vaikka kysyykin itseltään olemisensa mieltä - tajuaisi olevansa ansassa, vaan rakastaisi näkymätöntä häkkiään kuin vapautta - rakastaisi sitä, että näkee kaiken niin selvästi ja kirkkaasti - ja jatkaisi lauluaan pelkästään vain siitä ilosta, että näkee?
Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on lohdullisempi. Sillä ensimmäisen hyväksyttyään linnulla ei olisi enää mitään syytä olla tekemättä itsemurhaa, olla tappamatta Luojaansa kerta toisensa jälkeen - turhaan, olla lopettamatta lauluaan ja kuolematta ikuiseen murheeseen, jonka täydellinen yksinäisyys ja kodittomuus synnyttää vankilassa, jonka muureja voisi niiden näkymättömyyden takia katkeran ironisesti nimittää vapaudeksi.
*
Jäljelle jää vain usko. Lintu laulaa, koska uskoo sokeasti siihen, että sen laululla on jokin perimmäinen tarkoitus, että sen olemassaololla ja olemisella on mieli, ja että kaikki se ilo ja riemu, jota sen laulu niin kauniisti ilmaisee, on perimmältään kuin siunattua armolahjaa, joka aina vain - ikuisuudesta ikuisuuteen - soi kiitollisuutta olemassaolostaan.
Jos nyt kysytään minun mielipidettäni mainituista motiiveista', joita lintu laululleen antaa, niin en voi muuta kuin pudistella päätäni ja todeta, että tuo lintu on absoluuttisen mielipuolinen olento. Mutta niin täytyy olla sen 'Luojakin'.
On tultava hulluksi, menetettävä järkensä tai koettava jotain muuta yhtä mieletöntä saavuttaakseen tunteen vapaudesta ja onnesta. Kyseessä on harha - ylimäärä (surplus), osa, joka ei mahdu enää olemisen kokonaisuuteen vaan jää sen yli, vaikka kuuluukin kokonaisuuteen sillä peruuttamattoman tärkeällä tavalla, että juuri se antaa Olemiselle merkityksen. Ilman sitä Oleminen ei ole mitään.
Tämän merkityksen nimi - moni sen jo arvaa - on tietenkin rakkaus.
PS.
Omistan tämän tekstin takkiraudalle, joka kertakaikkisen naivissa tekno-objektivismissaan on niin typerä, että kirjoittaa jopa minun blogini nimen väärin vain siksi, että haluaa korjata siitä löytyvän (harkitun) kirjoitusvirheen, koska haluaa olla matemaattisesti, poliittisesti, psykologisesti jne. aina oikeassa.
Tunnen tämän ihmistyypin ja tuomitsen sen jyrkästi! Varokaa niitä, joilla on oikeassa olemisen lahja. Minun vokabulaarissani he ovat kaikki tyynni rasisteja.
February 11, 2008
Kettu joka oli valepukuinen siili
Kirjoitettu kommentiksi Homo Garrulukselle Järveläisen päreessä "Freudista lukiessa".
'Tämä on täysin lumottu maailma. Luonto juhlii sovintojuhlaansa ihmisen kanssa. Myytti kertoo, että Apollon on liittänyt revityn Dionysoksen taas kokonaiseksi. Tämä on Apollonin uudelleen luoman, aasialaisesta eripuraisuudesta pelastetun Dionysoksen kuva.'
(Ote Nietzschen tekstistä Traagisen ajattelun synty (Niin&Näin, 3/94 - http://www.netn.fi/394/netn_394_niett.html, http://en.wikipedia.org/wiki/Dionysus, Apollonian and Dionysian
*
HG
Minä olenkin siili - en kettu.
Olen siili, joka on erikoistunut Nietzscheen - kettuun, joka oli valepukuinen siili, mutta kuulostaa toki vähintäinkin paradoksaaliselta ja itseironiselta väittää näin.
Miten ihmeessä Friedrich Nietzsche voisi olla yksi suuri idea - mies, jonka ajattelu on miltei kirjaimellisesti kuin kappaleiksi hajonnut/revitty Dionysos?
Mutta katsos HG - minun puolihullu missioni on yrittää kasata jälleen kokoon ja ('ihmis-')eläväksi tuo mainadien ('elämänvoimien' raivon) kappaleiksi repimä Dionysos (ks. PS.).
Oikeastaan Dionysos itse on kontrolloimattomien 'elämänvoimien' inkarnaatio ja mainadit hänen oman hulluutensa ilmenemismuotoja.
Dionysos lienee Jeesuksen (ja Osiriksen) ohella mysteeriuskontojen, joissa jumala läpäisee elämän ja kuoleman rajan, tunnetuimpia hahmoja.
Jeesushan on myös 'kahdesti ovesta tullut' (dionysos) eli uudestisyntynyt.
Jesse vain sittemmin 'nousi ylös' lopullisesti - Dionysos sen sijaan jatkaa muodonmuutoksiaan maan päällä loputtomiin.
Nietzscheä ja hänen ajatteluaan yhdistää todellakin se merkillinen ominaisuus - eikä tämä ole pelkkä retorinen analogia, että vaikka hänen hulluksi tulemisensa johtui ties mistä aivojen 'pimahtamisesta', myös hänen filosofiansa loppupiste ihmisjärjen kannalta voi olla VAIN hulluus.
Siten hulluksi tullut Nietzsche on konkreettisin ja kirjaimellisin todiste filologi ja filosofi Nietzschen ajattelun perimmäisestä olemuksesta tai luonteesta: se ei voi päätyä muuhun kuin kaaokseen, joka 'naamoituu' aina uusiin ja muutoksenalaisiin hahmoihin.
Kaaos ei ole kuitenkaan sama kuin loppu (ikäänkuin mitään alkua ja loppua olisi muualla kuin mielikuvituksessamme).
Dionysos kuten sanottu muuttaa jatkuvasti muotoaan. Myös Nietzschen filosofiasta käyty 'verinen' tulkintataistelu, jossa Nietzsche on 'korotettu tai murhattu' lukemattomia kertoja, osoittaa omalta osaltaan tämän väitteen todeksi.
Kaikkein paradoksaalisinta lienee silti, että Nietzsche ei voi olla edes 'pelkkä' hullu, sillä hänessäkin on dionyysisen tulemisen ja herakleitisen muutoksen eräänlaisena 'tiivistymänä' apollonista järkeä (principium individuationis, myös Herakleitoksen Logos) eli tarve ja taipumus uskoa ikuisuuteen olemisena, mitä voi pitää länsimaisen, platonisoidun kristinuskon metafyysisena perusoletuksena ja -elementtinä.
Nietzsche itse pohtii, että ikuisen paluun ajatusta voi pitää olemiselle analogisena käsityksenä.
Tämän apollonisen Nietzsche-Dionysoksen minä haluan konstruoida hetkeksi 'ihmisten ilmoille', väiaikaisesti käsitettäväksi hahmoksi, koska kuten me muutkin - myös hän on ihminen, vaikka onkin samanaikaisesti hullu (dionysinen jumala).
*
Tekstiin alun sitaatti kertoo professori-Nietzschen nuoruuden idealismista, jolloin hän vielä koki dionyysisen ja apollonisen välisen tasapainon kaiken kulttuurin perusedellytykseksi.
Sittemmin tuo sidos höltyi, ja Nietzschen apollonisuus sulautui yhä enemmän dionyysiseen todellisuuteen - vallantahdoksi kohti yli-ihmistä, jonka viimeinen kauhu, kiusaus, koettemus - ja 'pelastus' - oli ikuinen paluu.
*
PS.
Taidan olla vähän samaa sukua kuin Lemminkäisen äiti..;)
'Martti Haavion mukaan tarina Lemminkäisen kuolemasta ja henkiin heräämisestä on pohjimmiltaan samaa kantaa kuin muinaisen Egyptin Osiris-myytti. Egyptiläisen myytin mukaan Osiris-jumala paloiteltiin, mutta palat koottiin yhteen, ja Osiris herätettiin henkiin. (wikipedia)
*
PPS.
Nietzsche's ideas about ethics are far less well known than some of his striking coinages: immoralist, overman, master morality, slave morality, beyond good and evil, will to power, revaluation of all values, and philosophizing with a hammer.
These are indeed among his key conceptions, but they can be understood correctly only in context. This is true of philosophic terms generally: Plato's ideas or forms, Spinoza's God, Berkeley's ideas, Kant's intuition all do not mean what they would mean in a non-philosophic context; but scarcely anybody supposes that they do.
In Nietzsche's case, however, this mistake is a commonplace -- surely because few other philosophers, if any, have equaled the brilliance and suggestiveness of his formulations. His phrases, once heard, are never forgotten; they stand up by themselves, without requiring the support of any context; and so they have come to live independently of their sire's intentions.
[Source: Walter Kaufmann, From Shakespeare to Existentialism: An Original Study (Princeton: Princeton University Press, 1959), pp. 207-8.]
'Tämä on täysin lumottu maailma. Luonto juhlii sovintojuhlaansa ihmisen kanssa. Myytti kertoo, että Apollon on liittänyt revityn Dionysoksen taas kokonaiseksi. Tämä on Apollonin uudelleen luoman, aasialaisesta eripuraisuudesta pelastetun Dionysoksen kuva.'
(Ote Nietzschen tekstistä Traagisen ajattelun synty (Niin&Näin, 3/94 - http://www.netn.fi/394/netn_394_niett.html, http://en.wikipedia.org/wiki/Dionysus, Apollonian and Dionysian
*
HG
Minä olenkin siili - en kettu.
Olen siili, joka on erikoistunut Nietzscheen - kettuun, joka oli valepukuinen siili, mutta kuulostaa toki vähintäinkin paradoksaaliselta ja itseironiselta väittää näin.
Miten ihmeessä Friedrich Nietzsche voisi olla yksi suuri idea - mies, jonka ajattelu on miltei kirjaimellisesti kuin kappaleiksi hajonnut/revitty Dionysos?
Mutta katsos HG - minun puolihullu missioni on yrittää kasata jälleen kokoon ja ('ihmis-')eläväksi tuo mainadien ('elämänvoimien' raivon) kappaleiksi repimä Dionysos (ks. PS.).
Oikeastaan Dionysos itse on kontrolloimattomien 'elämänvoimien' inkarnaatio ja mainadit hänen oman hulluutensa ilmenemismuotoja.
Dionysos lienee Jeesuksen (ja Osiriksen) ohella mysteeriuskontojen, joissa jumala läpäisee elämän ja kuoleman rajan, tunnetuimpia hahmoja.
Jeesushan on myös 'kahdesti ovesta tullut' (dionysos) eli uudestisyntynyt.
Jesse vain sittemmin 'nousi ylös' lopullisesti - Dionysos sen sijaan jatkaa muodonmuutoksiaan maan päällä loputtomiin.
Nietzscheä ja hänen ajatteluaan yhdistää todellakin se merkillinen ominaisuus - eikä tämä ole pelkkä retorinen analogia, että vaikka hänen hulluksi tulemisensa johtui ties mistä aivojen 'pimahtamisesta', myös hänen filosofiansa loppupiste ihmisjärjen kannalta voi olla VAIN hulluus.
Siten hulluksi tullut Nietzsche on konkreettisin ja kirjaimellisin todiste filologi ja filosofi Nietzschen ajattelun perimmäisestä olemuksesta tai luonteesta: se ei voi päätyä muuhun kuin kaaokseen, joka 'naamoituu' aina uusiin ja muutoksenalaisiin hahmoihin.
Kaaos ei ole kuitenkaan sama kuin loppu (ikäänkuin mitään alkua ja loppua olisi muualla kuin mielikuvituksessamme).
Dionysos kuten sanottu muuttaa jatkuvasti muotoaan. Myös Nietzschen filosofiasta käyty 'verinen' tulkintataistelu, jossa Nietzsche on 'korotettu tai murhattu' lukemattomia kertoja, osoittaa omalta osaltaan tämän väitteen todeksi.
Kaikkein paradoksaalisinta lienee silti, että Nietzsche ei voi olla edes 'pelkkä' hullu, sillä hänessäkin on dionyysisen tulemisen ja herakleitisen muutoksen eräänlaisena 'tiivistymänä' apollonista järkeä (principium individuationis, myös Herakleitoksen Logos) eli tarve ja taipumus uskoa ikuisuuteen olemisena, mitä voi pitää länsimaisen, platonisoidun kristinuskon metafyysisena perusoletuksena ja -elementtinä.
Nietzsche itse pohtii, että ikuisen paluun ajatusta voi pitää olemiselle analogisena käsityksenä.
Tämän apollonisen Nietzsche-Dionysoksen minä haluan konstruoida hetkeksi 'ihmisten ilmoille', väiaikaisesti käsitettäväksi hahmoksi, koska kuten me muutkin - myös hän on ihminen, vaikka onkin samanaikaisesti hullu (dionysinen jumala).
*
Tekstiin alun sitaatti kertoo professori-Nietzschen nuoruuden idealismista, jolloin hän vielä koki dionyysisen ja apollonisen välisen tasapainon kaiken kulttuurin perusedellytykseksi.
Sittemmin tuo sidos höltyi, ja Nietzschen apollonisuus sulautui yhä enemmän dionyysiseen todellisuuteen - vallantahdoksi kohti yli-ihmistä, jonka viimeinen kauhu, kiusaus, koettemus - ja 'pelastus' - oli ikuinen paluu.
*
PS.
Taidan olla vähän samaa sukua kuin Lemminkäisen äiti..;)
'Martti Haavion mukaan tarina Lemminkäisen kuolemasta ja henkiin heräämisestä on pohjimmiltaan samaa kantaa kuin muinaisen Egyptin Osiris-myytti. Egyptiläisen myytin mukaan Osiris-jumala paloiteltiin, mutta palat koottiin yhteen, ja Osiris herätettiin henkiin. (wikipedia)
*
PPS.
Nietzsche's ideas about ethics are far less well known than some of his striking coinages: immoralist, overman, master morality, slave morality, beyond good and evil, will to power, revaluation of all values, and philosophizing with a hammer.
These are indeed among his key conceptions, but they can be understood correctly only in context. This is true of philosophic terms generally: Plato's ideas or forms, Spinoza's God, Berkeley's ideas, Kant's intuition all do not mean what they would mean in a non-philosophic context; but scarcely anybody supposes that they do.
In Nietzsche's case, however, this mistake is a commonplace -- surely because few other philosophers, if any, have equaled the brilliance and suggestiveness of his formulations. His phrases, once heard, are never forgotten; they stand up by themselves, without requiring the support of any context; and so they have come to live independently of their sire's intentions.
[Source: Walter Kaufmann, From Shakespeare to Existentialism: An Original Study (Princeton: Princeton University Press, 1959), pp. 207-8.]
PPPS. Homo garrulus: Minä en itse asiassa keskustele, minä käyn monologia. Niin näyt tekevän sinäkin. Mutta koska tämä lienee yhteinen piirteemme eli meitä yhdistävä tekijä, miksi emme jatkaisi tätä monologista 'dialogia'.
Meillä on vapautemme - eikö se riitä 'kaksin käytävän' yksinpuhelun motiiviksi - ainakin minulle riittää.
Subscribe to:
Posts (Atom)