Kommentti nykytaiteesta 2

Kommentti solille ja Anita Konkalle päreessäni "Kommentti nykytaiteesta".
*
Minä olen sekä periaatteesta että piruuttani äärikonservatiivi, mitä taiteeseen tulee.

Sanoipa Adono mitä tahansa filosofisesti ihan hyväksyttävää ja perusteltua mimesikseen perustuvan taiteen totalitaarisesta luonteesta (= taide - jopa tonaalinen musiikki - rituaalin: siis indoktrinoivan politiikan välineenä), väitän, että me emme voi olla luontaisesti (ja se on ihan oikein! contra Adorno) havittelematta jokaisesta taideteoksesta jotain syvästi emotionaalista elämystä, joka tavalla tai toisella 'silloittaa' ymmärrystämme ja kokemustamme maailmaan/todellisuuteen välittömästi annetulla tavalla.

Ei taide voi olla vain käsittämätön elämys, joka pitää ensin jopa etäännyttää konventionaalisesta ja selittää sitten kriittisesti ja rationaalisesti, yrittäen sisäisen ristiriidan uhalla välttää pyrkimystä ymmärtää se jäljittelevyyden eli identtisyyden periaatteen sapluunassa.

Adornon vaatimus sisältää mahdottoman kaksoissidoksen (= tee jotain, mitä et voi tehdä, jos teet sen) kuten luterilainen vanhurskauttamisoppikin.

Tosin oma kritiikkini ei tässä (niinkuin aiemmassa päreessäni) kohdistunut nimenomaan Adornoa vaan modernin taiteen kontekstittomuutta, absurdismia ja jopa 'intentoitua irrationalismia' vastaan.

En kuitenkaan pidä dadaismia 'menetettynä' taiteen suuntauksena, jos se nyt ylipäätään voi olla mikään suuntaus. Kokeilut ovat aina tarpeen - itse asiassa täysin välttämättömiä.

Mutta taiteen banalisoituminen kuten yleensä kaiken merkityksiä sisältävän tai jopa ne rationaalisesti kieltävän - siis nihilismin! - banalisoituminen minua kuvottaa. Edes sitä, ettei mitään voi ottaa vakavasti, ei siis oteta enää vakavasti.

Vihaan sanontaa kauneus on katsojan silmässä (= banalisoitumisen lähtökohta) yhtä paljon kuin sitä, että se olisi taidekriitikon/-filosofin päässä.

Toki mä tiedän olevani liian yksipuolinen nyt, vaikka - jos ei vakaumukseni niin ainakin ymmärrykseni mukaan - taide on pluralisoinut ja monimutkaistanut todellisuuskäsitystämme (korrelaatio nykyfysiikkaan ilmeinen) jo aivan tarpeeksi - olkoonkin, että todellisuus tai pikemminkin selityksemme todellisuudesta ovat tietyssä mielessä ihan oikeasti pirstoutuneet siitä, mitä ne olivat vaikkapa vielä 1600-luvulla.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että todellisuus itsessään - heideggerilaisen ontologiaproblematiikan mielessä ja hengessä - olisi yhtään sen monimutkaisempi kuin vuonna 0. Selityksemme vain ovat päätyneet inflaatioon sekä filosofiassa, taiteessa että fysiikassa.

Ja koska sekä taiteilijat (esim. Dali, Pollock tai Rothko) että filosofit (skitsoanalyytikko Deleuze, dekonstruktionisti Derrida sekä analyyttiset tieteenfilosofit) yrittävät 'matkia' (mimesis - kyllä) fysiikan uusia todellisuusmalleja, he kehittelivät mitä käsittämättömimpiä tapoja kuvata 'uusi kaaos' (joka on itse asiassa vallinnut aina - alkuräjähdyksestä alkaen).

Heidegger sen sijaan sanoo, että tämän hänen 'uuden' ontologisen lähestymistapansa (joka kadotettiin jo Aristoteleen filosofiassa), jonka mukaan oleminen ei ole ominaisuus vaan jotain siitä riippumatta, suurin ihmeellisyys on lopulta siinä, että se on niin perin juurin yksinkertainen (toteamus, joka on hämmästyttänyt monia Heideggerin omaperäisen kielen kanssa 'kamppailevia'.).
*
Mielestäni nyt on kuitenkin jo aika vetää minimalistiset johtopäätökset, kysyä 'oikeat' kysmykset ja palata yksinkertaisiin, selkeisiin ongelmanasetteluihin ja ilmaisuihin. Tai ainakin jonkun pitäisi se tehdä (on tietysti jo tehnytkin kuten Heidegger).

Pahoja miehiä, hyljeksittyjä naisia - missä on syyllinen?

Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreessä "Nuorta sen lihan olla pitää" iineksen ja saaran kommenteihin.
*

Saara sanoi...
En kyllä käsitä, mitä vallanhalua tässä nyt oli. Surullistahan tämä on kaikin puolin, kun ikätoverit eivät toisilleen kelpaa. Hyljeksittyjä keski-ikäisiä naisia maailma täynnä, kun miehet unelmoivat nuorempien perään, joita vain harvoin onnistuvat saamaan. Kaikki häviävät.

Iines sanoi...
RR, arvasin tämän siirtosi, joskaan en halunnut sitä. Sinä väistät keskustelussa aina, kun lähestytään ihmisyyttä, miehen ja naisen samuutta, josta ei ole valmiita filosofiakirjoituksia, koska miehet ovat filosofian kirjoittaneet. Mutta - se on sinun valintasi, johon sinulla on oikeus.

Ja lopuksi, ei tässä huumorintajua tarvita, kun keskustellaan miehen ja naisen tasaisesta arvosta seksinkin suhteen. Asiallisuus riittää, joskin saa seksille toki nauraakin, sillä sehän on iloinen asia, elämän suola, sokeri ja pippuri'.

*

Ollaan sitten asiallisesti tasa-arvoisia. Piste. Eikö helpottanutkin. Kyllä varmasti. Ihan on taivaallinen olo.

Menisitten joskus kuuntelemaan jotain poliittis-filosofista luentoa, jossa käsitellään tasa-arvon ja vapauden välistä problematiikkaa, joka on käsitteellis-argumentatiivisellakin tasolla liki sovittamaton ristiriita - ellei nyt sitten ryhdytä maalaamaan utopioita.

Evät nämä ongelmat ole mitään miesten kirjoittamaa sovinismia! Heta Gylling tai Maija-Riitta Ollila (sekä monet muut paitsi ehkä Sari Näre ;) esimerkiksi ovat täysin päteviä luennoimaan aiheesta.

Se tasa-arvo, josta te puhutte on varmastikin tasa-arvoa, mutta ei missään tapaksessa sitä tasa-arvoa, jota pidetään poliittis-filosofisena ihanteena, koska teidän intentionne on aivan sama kuin sovinistimiehillä: pidetään kiinni omista oikeuksista niin pitkään kuin vain ikinä on mahdollista ikäänkuin toinen osapuoli - miehet - olisivat yksinomaan pelkkiä riistäjiä ja sikailijoita.

Sopii muuten tosiaan miettiä tuota Snellmannin aikaa, jonka jälkeen naisen asema Suomessakin on parantunut suorastaan mullistavalla tavalla.
Sekä perheenäidin roolissa, työelämän alueilla että poliittisesti, juridisesti ja sosiaalisesti mutta myös teknologian ja lääketieteen kehittymisen ansiosta.
Modernisaation kehityksen suurimpia hyötyjiä ovat olleet naiset ja lapset - eivät niinkään miehet.

Koettakaa nyt ottaa perspektiiviä tähän asiaan eikä pyöriä aina oman navan tai ylipäätään navan ympärillä!

Oleellista tässä kaikessa on kompromissien taito ja ennenkaikkea psykososiaalisen yhteistoiminnan ja vapaan kommunikaation perustalle rakentuva tasa-arvon tunnustaminen ja siihen pyrkiminen.

Vasta sen jälkeen lakiteksteihin raapustetut periaatteet esim. juuri naisten tasa-arvoisemmasta palkkauksesta saattavat toteutua hieman paremmin kuin ennen.

Mutta tämä vaatii muutosta syvemmällä kuin lakitekstien tasolla, eikä sitä tapahdu niin kauan kuin miehen ja naisen välinen - sanoisinko 'ontologisen' (erilaisten 'olemassaolotapojen') suhde ei muutu asenteellisesta räksyttämisestä kiihkottomamman ja asiakeskeisemmän - vähemmän ad hominem-argumentaation sävyttämäksi keskusteluksi - jos se miehen ja naisen välisessä dialogissa milloinkaan voi edes olla mahdolista.
*
(Ehkä jopa rakastuminen pitäisi siis julistaa 'kielletyksi'. Niinpä niin Platon - jo sinä näit tämän asian ytimeen Valtio-dialogissa, vaikka ratkaisusi oli kaikkea muuta kuin liberaali.
Platonin valtio oli muuten 'absoluuttisen' joskin hierarkisen tasa-arvon ilmentymä - myös naisten suhteen. Jopa siinä määrin, että se aivan ilmeisesti muistutti jossain määrin Spartan militaristista totalitarismia, jossa naisetkin kelpasivat sotilaiksi).
*
Nimittäin - kun kummallakin osapuolella on karvat pystyssä (mikään muuhan ei enää tässä keskustelun vaiheessa ole pystyssä), niin siitä seuraa vain loputtomasti lisää räksyttämistä.

Vielä kerran: voidaanhan niitä tasa-arvolakeja kirjoitella, mutta kun ei mikään näytä riittävän.

Olen joskus ennenkin vihjannut, että Islam on ratkaissut nämä ongelmat kätevän radikaalisti: siellä pannaan pulinat poikki ja laakista.

Mutta se ei ole tasa-arvoa. Enkä minä suinkaan sellaista diktatuuria halua. En yksinkertaisesti voisi luopua siitä sananvapauden periaatteesta, joka liberaalissa demokratiassa mahdollistaa minunkin kaltaisieni koiranleukojen tai 'totuudenpuhujien' olemassaolon.

Pitäis vain hyväksyä tämä loputon jankkaaminen...Voin miehenä ymmärtää varsin hyvin, miten joskus tulee mitta täyteen sitä yhtä ja samaa ikuista valitusta, jolle ei loppua näy.

Nietzsche kirjoitti, että mikään ei ole sielua raastavampi kokemus kuin kuunnella sairastavan naisen loputonta, kaunaista ja pahantahtoista vuodatusta ihmisistä, joita tämä vihaa ja halveksuu.

Sellaisesta sairastuu jo itse kuuntelijakin.