Kommentteja teologiasta

Kommentteja Petri Järveläisen päreestä "Papillisia keskusteluita".
(Lisäys 12.11)
*
Järveläinen kirjoitti mm.

'Luther ei löytänyt itsestään tällaista epäitsekästä rakkauden syvyyttä. Hän koki itsensä kelvottomaksi, koska hän jäi vain viimehetken katumuksen tasolle, itsensä pelastamisen, itsekkyyden tasolle.'

RR

Mielestäni Luther on kuin onkin oikeassa. Tämä merkitsee, että ajattelussani on ehkä tapahtumassa merkittävä muutos, mitä tulee soteriologiaan.

En kuitenkaan haluaisi, että se on sovittamattomassa ristiriidassa ortodoksinen, synergistisen theosiksen kanssa.
Mutta huonolta näyttää.

Kirjoitit joskus, että (Kemppisenkin kehuma) Tuomo Mannermaa, on kirjoittanut myös luterilaisen ja ortodoksisen pelastusopin käsitysten lähentymisestä.

Miten ihmeessä sellainen lähestyminen on mahdollista, vaikken ortodoksista uskoa pelagiolaisuuden (sala-)muotona pidäkään?
Tässä tarvitaan kyllä sellaisia 'silmänkääntötemppuja', joihin itse en kykene etenkään oppimattomuuteni vuoksi.
Mutta onko Mannermaalla tarjota muutakin kuin teologisia 'temppuja' ('tricks')?

jarvelainen sanoi...
Rane
Mannermaan "löytö" tapahtui Kiovassa 1977. Sen jälkeen on paljon vettä virrannut Donissa. Mannermaa johti leikkauspisteen Lutherin lauseeseen "Kristus on uskossa läsnä". Tämä Kristuksen sisälläasuminen viittasi jumalallistumiseen luterilaisuudessa.
Mutta: luterilaisten ja ortodoksien näkemys uskosta ei ole sama. Lisäksi kasteopissa on tiettyä eroa. Ortodoksisessa sakramenttiteologiassahan Pyhän Hengen lahja annetaan erikseen kasteen jälkeen ja sitä seuraavat kuuliaisuuden työt.
Luterilaisuus taas ajattelee, että Pyhän Hengen lahjat annetaan kasteessa ja sitten vain olla möllötetään eli palataan jokapäiväisessä katumuksessa kasteen viattomuuteen.

RR

'Mannermaa johti leikkauspisteen Lutherin lauseeseen "Kristus on uskossa läsnä". Tämä Kristuksen sisälläasuminen viittasi jumalallistumiseen luterilaisuudessa.'

Kun uskomme Kristukseen, hänen armonsa - jota siis riittää ylenmäärin - on laskettavissa meille hyväksi.
Ei kuitenkaan niin, että saisimme tuon armon jotenkin omasta ansiostamme vaan Kristuksesta - siitä, että hän Mannermaan mukaan on uskossamme läsnä.

Tämä ei ymmärtääkseni kuitenkaan ole Lutherin äärilinjan mukaista vaan jälkeenpäin kehiteltyä argumentointia, jotta Lutherin äärimonergismi ei vaikuttaisi täysin paradoksaaliselta, antinomiselta - jopa mielettömältä Jumalan mielivallan ilmaukselta.

Ihmisen psyykessä ei Lutherin/Melanchtonin mukaan itsekkyyden vuoksi ole edes 'paikkaa', jonne Jumala voisi armonsa asettaa niin tahtoessaan, ja jossa armo sitten alkaisi tehdä työtään Jumalan tahdosta (kuten vielä monergisti Augustinus ajatteli).

Hyväksyn Lutherin itsekkyysväittämän, mutta en hänen ajatustaan kasteessa saatavasta 'lopullisesta' armolahjasta.

Tällainen käsitys tekee uskosta ja uskon moraalista pelkän forenssisen vanhurskauttamisprosessin eli oikeudellisen päätöksen, jossa ihminen julistetaan ikäänkuin vapaaksi vailla omaa syytään, tahtoaan ja intentiotaan kääntyä Jumalan puoleen.

Väitän, että kyseinen intentio uskoon 'pyrkivällä' on. Hän nimittäin vastaa Jumalan kutsuun tuolla intentiolla.

Kaksoissidokseksi luterilainen vanhurskauttamisoppi muuttuu heti siitä hetkestä, kun ihmisen intentiolle ei anneta mitään pätevyyttä, vaikka Jumala häntä kuitenkin kutsuu.
Voit vastata kutsuun, kunhat et lähesty Jumalaa, koska et siihen kykene: voit tahtoa/haluta vain itseäsi.

Ajattelen, että Jumala kuitenkin haluaa kutsua ihmistä luokseen (muutoinhan uskolle ei todellakaan olisi mitään muuta perustetta kuin itsekkyys), mutta tämä jää täydelliseen epävarmuuteen valituksi tulemisensa suhteen, niin paljon kuin Kristuksen armoa hänelle hyväksi luettaisiinkin.

Tämä tahto/intentio, jota kutsu edellyttää, jotta ihminen siihen voisi vastata, mitätöidään forenssisessa vanhurskauttamisopissa.
En ymmärrä Lutherin ajatuksenkulun mieltä. Pahimmillaan se on lamauttava, ei suinkaan vapauttava kaksoissidos.

Toki ristin teologia on varsin näppärä vastaus Lutherin ihmisluonnon suhteen aivan ääripessimistisen monergismin ongelmaan, mutta yhä edelleen, se säilyttää 'kauhukabinettimaisen' tilan, jossa uskovan itseymmärrys ei pahimmillaan koe Jumalan tahtoa kuin mielivaltaisen despootin reaktioksi.

Eikä silloin myöskään - ainakaan johdonmukaisia ollaksemme - ole väliä tapoitko kahdeksan ihmistä vai kävitkö kirkossa joka sunnuntai.

Pikemminkin voit Paavalin tavoin kerskata heikkoudellasi ja jopa pahoilla teoillasi. Ristin teologian mukaanhan kadotetuimmat ovat lähinnä pelastusta kuten se toinen ryöväri Jeesuksen vierellä ristinpuulla.
Tosn hänenkin piti tunnustaa uskovansa, ennenkuin lupaus pelastuksesta annettiin. Toinen, joka ei uskonut joutui helvettiin sitä paikasta.
*
Jumalan tahdon välittäjiksi ovat legitimoituneet papit. Mistähän he lopulta saavat tuon valtansa? Toisilta papeilta jne. - siis institutionaalisesta suksessiota.

Eikö usko sitten voisi olla välitön suhde Jumalan ja ihmisen välillä? Ehkei, sillä kirkon ulkopuoliset, karismaattiset liikkeetkin toimivat aina vahvojen, suggestiivisten auktoriteettien inspiroimina.

Ellei sitten jotain Antti Eskolan 'hiljaista uskoa' sellaiseksi lueta.

Mutta 'hiljaisesta uskosta' uskosta, joka ei tarvitse legitimoituja auktoriteetteja Jumalan sanoman välittäjiksi, ei liene pitkä matka fideismiin, joka taas vaikuttaa aivan mahdottomalta kannalta kirkko-instituution kannalta - olipa sitten kyseessä luterilaisuus, katolisuus tai ortodoksinen usko.

Katolisuus ja ortodoksisuus ovat mm. sakramentteineen fideismin suhteen vielä suuremmassa ristiriidassa kuin luterilainen, puolisekularisoitunut ja uskontieteellistä skeptisimiä lähenevä uskon(non) tutkimus.
*
Tämän on minun(kin) dilemmani: miten olla yhtä aikaa fideisti ja arvostaa samalla etenkin sakramenttioppia ja papiston roolia sekä auktoriteettia uskon/Jumalan 'legitimoituina' välittäjinä ja edustajina.

Lisäys 12.11

jarvelainen sanoi...

Rane
Mannermaan idea on, että Kristus asuu ihmisessä (ikään kuin siellä, missä ei ole psyykkistä responssimahdollisuutta Jumalaan). Näin ihmisen mieleen syntyy usko. Mutta tämän lisäksi ihmisellä on voi olla henkilökohtainen kokemus, subjektiivinen usko, joka liittyy Kristuksessa sisälläasumiseen.

Eero Huovinen on kirjoittanut aiheeseen liittyen tutkimuksen Fides Infantium, joka rakentuu duplex iustitia -idealle.
Tuplavanhurskaus on sitä, että Pyhä Henki lahjoittaa uskon, johon subjektiivinen usko vastaa. Sinänsä idea ei ehkä auta paljon pidemmälle ongelmassa, jota kuvaat. Puhtaasti forenssisena oikeustoimena vanhurskauttamista kuvataan luterilaisten Tunnustuskirjojen nuorimmassa osassa, Sovinnonkaavassa.