'Se on deliriumia teologi Järveläinen'

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Aforismeja".
*
”Hän roikkui vielä sikäläisessä yliopistossa kuin kaunis kynttiläkruunu, jossa ei tosin enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut palanut yksikään kynttilä.” (Lichtenberg)

Tällä oli hyvä aloittaa päivänsä. Olin tunnistavinani oman itseni - ja eräitä muitakin - 'oikeita' oppineita ;). Tosin tunnistamisen syy minun ja oikeitten oppineitten kohdalla ilmentää faktisesti eri asioita.

*
Olen itsekin ihmetellyt, miten jotkut ihmiset voivat kirjoittaa lievässä tai lievää vakavammassa humalatilassa ihan järjellisen oloista tekstiä.

Ei sen puoleen - näissä blogiympyröissä olen joskus itsekin tehnyt niin, mutta mitä enemmän on tuiskeessa, sitä enemmän täytyy myös skarpata, jottei tulisi kirjoittaneeksi ihan täyttä soopaa.
Ja kuten on huomattu skarppaus ei aina ole onnistunut - vaikkei se tosin aina onnistu selvin päinkään, jolloin juttuni ja kommenttini pääosin kirjoitan.

Saarikoski kehitti itselleen viimeisinä vuosinaan päivittäisen valkoviiniannostelun niin, että hän ei ollut koskaan varsinaisesti humalassa, mutta vaikutuksen alaisena koko ajan.

Mia Berner oli sanonut eräälle toimittajavieraalle tämän tuotua kaksi pulloa Kossua tuliaisiksi, että toinen pullo pistetään kaappiin varalle.
Siitä yhdestäkin Pena sai vain hyvin säästeliäästi mitattuja lasillisia.
Mia lisäsi, että jos Pentti juo pullollisen tätä, hän ei kirjoittaisi kuukauteen mitään. Oli mennyt äijän maksa surkeaan kuntoon jo siinä vaiheessa.

Saarikoski itse sanoi, että 90% humalassa kirjoitetuista teksteistä menee roskakoriin niitä selvin päin lukiessa.
Mutta kyllä hän lähetti lehtiin sellaistakin materiaalia, jota ei edes muistanut kirjoittaneensa. Esimerkiksi aika nätti runo Suomen Kuvalehdessä äidin kuoleman johdosta (olisko ollut 1979) oli kuulemma sellainen.

Myös Juice Leskinen kuului tähän 'viina bensana'/RR porukkaan. Alkoholi toimii heille yksinkertaisesti kuin polttoaineena, jolla saadaan kroppa ja aivot taas toimimaan.

Onpa eräs neurologiaan erikoistunut suomalainen psykologi (nimi ei just nyt tule mieleen) esittänyt eräässä yliopistoissakin vielä 10 vuotta sitten käytetyssä oppikirjassaan, että alkoholisoituneen Saarikosken aivojen 'mitkä neuronit ne nyt taas olivatkaan' palautuivat normaalitilaan ja toimintakuntoon vasta tietyn alkoholiannoksen jälkeen.

No - kyseisestä - tieteellisestä - tiedostahan me emme tietysti kostu yhtään mitään, mitä tulee tämän renessanssi-ihmisen (etenkin kreikan filologian tuntemus) kirjallisiin tuotoksiin, mutta ymmärrämme kyllä paremmin, miksi hän joi jatkuvasti.

Alkoholistin nimittäin on juotava jatkuvasti tai ei ollenkaan. Juoppo taas vetää viinaa useasti ja suuria annoksia, muttei joka päivä (tosin viinan himossaan hänkin elää joka päivä).
Tietenkin tämä erottelu on määritelmällinen eikä sovellu läheskään kaikkiin yksittäisiin tapauksiin.
*
Joka tapauksessa alkoholi vaikuttaa aika paradoksaalisella tavalla kirjoitustoimintaan: 1) Se stimuloi mieltä ja vähentää ns. valkoisen paperin kammoa' eli liikaa itsekritiikkiä.
2) Samalla ihminen voi kuitenkin totuttautua skarppaamaan päättelyään äärimilleen, koska alkoholin stimuloiva vaikutus sekä toisaalta heikentää että toisaalta vahvistaa ajattelun eri ulottuvuuksia/puolia.

Raja tulee tietenkin vastaan jossain vaiheessa, eli alkoholin stimuloiva vaikutus on jo niin vahvaa, että skarppaus ei 'siirry' enää tekstiin, vaan ajattelusta tulee yhä suuremmassa määrin sumenevien elämyksellisten ideoiden massaa.

Pahaksi onneksi kontrolli ei välttämättä yleensä enää pelaa tarpeeksi hyvin tuossa vaiheessa, ja kirjoittaja luulee suoltavansa hienoakin tekstiä improvisoidusti.
Asia on kuitenkin päinvastoin.

Rock-blues-kitaran legenda Johnny Winter totesi aikoinaan, että huumausaine luo soittajalle illuusion siitä, että hän soittaa paremmin kuin selvänä, mutta tämä on harhaa.

*
Lutherin mieltymys olueen ja viiniin tunnetaan. Liekö hän ollut juoppohulluuskohtauksen vallassa heitellessään pirua mustepullolla.

Olen itse 'päässyt' ms-hoitajana seuraamaan muutaman kerran deliriumin kehittymistä - parissa tapauksessa aivan minuutti minuutilta ja miltei silmänliikkeestä toiseen.
Kyseessä on aika karsea kokemus myös hoitajalle.

Ihminen menee deliriumissa mieleltään täysin palasiksi. Hän yrittää viimeiseen asti skarpata ajatuksellisesti ja verbaalisesti, mutta lopulta nuppi on niin sekaisin, että realiteetit katoavat lähes kokonaan.

Muistan Tarkan Saarikoski-elämäkerran toisesta osasta pätkän, jossa Hannu Salama ja Tuulaliina Saarikoski olivat toimittamassa Penttiä Hesperian sairaalaan tämän mentyä (ensimmäisen kerran elämässään - 1969?) deliriumiin (muistaakseni) eräällä Irlannin matkallaan.

Äijä saatiin onneksi aika nopeasti Suomeen Tuulaliinan tajuttua korteista ja muista yhteydenotoista, että Penan ajattelu ei enää toiminut tässä maaimassa.

Ironisinta koko episodissa oli, että hoitohenkilökunta luuli ensin hysteerisen Tuulaliinan ja kännipäisen Salaman olevan hoidon tarpeessa - ei itse Saarikosken, joka kaikessa harhaisuudessaankin rauhallisimpana kolmikosta onnistui tekemään aluksi terveen vaikutelman.

Tämä on tyypillistä deliriumille: potilaan puhe ja realiteettitaju toimivat ajoittain selkeästi, ja vaikka realiteetit olisivat kadoksissakin, niin silti puhe saattaa kuulostaa selkeältä.
Mutta se on siis 'vain' harhaa.

Saarikoski itse kirjoitti 'menneensä rikki' hyvin syvällisellä tavalla. (Vielä sairaalassa ollessaan hän ryhtyi kääntämään Matteuksen evankeliumia.)