(Korjauksia sekä 'Lievä lisäys' klo: 19.50)
*
Ma-Riikka sanoi...
Milloin metaforinen ja kirjaimellinen erotettiin, kysyt. Kysymys on laaja, mutta jotain pääpiirteitä tässä. Jo Aristoteles käytti erottelua, tosin aavistuksen toisin kuin modernissa keskustelussa. 1600-luvulla tapahtui murros ajattelussa. Empirismi, kuten varmaan arvasit, sai aikaan metafora-allergian: syntyi kaipuu tieteen kieleen, unelmaan, joka Wienin piirin intellektuelleille oli todellinen ylin utopia. Eikä se koskaan toteutunut. Loogisesta positivismista toivuttaessa metaforien ja mallien merkitys korostui uudelleen, niiden positiivinen (no joo...) arvo nähtiin jälleen myös tieteen käytäntöjen kannalta. Nietzscheläinen puhe kaiken kielen pohjimmaisesta metaforisuudesta on tietty yksi juonne. Filosofinen keskustelu metaforasta ja sen toiminnan ja viittaavuuden (referenssin) selittämisestä riehui pahimmillaan 1980-luvulla.
*
RR
No joo. Mikäpä ei olisi saanut alkuaan Aristoteleesta ja Platonista ;) Muistan toki Aristoteleen näitäkin asioita pohtineen.
Pointtini on kuitenkin (vaikeasti ilmaistavissa) kysyä, missä vaiheessa länsimainen mentaliteetti ('intellekti') alkoi 'tuottaa' tätä jakoa ilmaisemaan nimenomaan ontologista eroa eli eroa eri olemisen tapojen välillä?
Ei siis pelkkää retorista eroa kuten Aristoteles ymmärtääkseni esitti.
Kirjaimellinen on eri kategoriaan kuuluvaa kuin metaforinen. Silti ne ovat koko ajan suhteessa toisiinsa vaikkakin etääntyneet toisistaan radikaalisti juuri Valistuksen jälkeen.
Nykyään käytettäisiin kirjaimellinen - metaforinen sijaan kai mieluummin erottelua fakta - totuus - ainakin 'puolikovien ja kovien' tieteitten piirissä.
Kirjallisuustieteilijät ja filologit - sekä sitä kautta filosofiaan päätyneet (kuten Nietzsche tai Derrida) käyttävät kuitenkin jo lähtökohdistaan johtuen ensinmainittua jakoa.
Fakta ja totuus ovat nekin eri tason ilmaisuja. Totuus on ikäänkuin faktan abstrahoitu muoto ja voi olla konstruoituna olemassa ilman faktaakin, mutta saa silti viime kädessä 'uskottavuutensa' ja 'oikeutensa' siltä - tai ainakin luonnontieteissä ja niitä lähellä olevissa filosofipiireissä halutaan näin ajatella. (Kts. PS.)
Fakta puolestaan on pelkkää informaatiota niin kauan kuin se liitetään tiettyyn teoriamalliin eli 'totuusjärjestelmään'.
Fakta - totuus-erottelu tosin on jo varsin moderni ja liittyy pitkälti tieteen ja analyyttisen filosofian kehitykseen viimeisten 150 vuoden aikana.
Mutta - vaikka esimerkiksi jo kristillisen kirkon alkuvaiheissa ymmärrettiin retorinen jako kirjaimelliseen ja metaforiseen (siis Platonin ja Aristoteleen kautta), niin itse uskon 'praktinen kieli' ei tällaista jakoa tuntenut - eikä tunne edelleenkään.
Jaon kehittelivät oikeastaan vasta kreikkalaiseen filosofiaan hurahtaneet kristilliset teologit - edeltäjänään juutalainen Filon ja ensimmäisenä 'synteesintekijänään' merkittävin apologeetti Justinos Marttyyri.
Alunperin juutalaiskristillisyys ei ollut mikään teoreettisten erojen uskonto.
Voidaan perustellusti jopa väittää, että skolastiikka ja Valistuksen ateismi ovat itse asiassa kreikkalaisen ajattelun sisäisen ristiriidan ja kriisin jatkumoa.
Alkuperäinen, juutalaiskristillinen usko rakentuu puhtaasti kertomukselle - narraatiolle, jota voidaan toki tulkita, mutta jota ei aseteta dialektisen analyysin kohteeksi - kuin siis vasta Platoninsa lukeneitten ja stoalaisuudesta vaikutteita saaneitten apologeettien ja kirkkoisien toimesta.
Toki jo stoalaisuuden hyvin tuntenut Paavali konstruoi eräitä pysyviä rakenteita kristilliseen oppiin, mutta ei hän esittänyt mitään keskiplatonistista teoriasysteemiä kuten Justinos.
(Mutta miten ihmeessä voidaan samaistaa kreikkalainen Logos ja juutalainen Kristus, jonka lähtökohdat ovat Vanhassa Testamentissa?
Onko kyseessä 1) (tosiaankin) ihmeeseen verrattava ajattelujärjestelmällinen innovaatio 2) perustavaa laatua oleva argumentatiivinen väärinkäsitys vai 3) peräti aate- mentaali- ja poliittishistoriallinen 'katastrofi'?
Luultavasti kaikki kolme vaihtoehtoa ovat yhtä aikaa oikeita.)
*
Lievä lisäys
Uskon praktinen tai liturginen kieli on aina performatiivista eli esittävää tai jotain 'tekevää' kuten esimerkiksi: 'julistan teidät mieheksi ja vaimoksi' (sormukset sormeen), 'siunaan teitä' (papin käsi heilahtaa).
Mutta myös arkiset tapahtumat ovat täynnä performatiiveja: 'avaan tämän sillan yleiseen käyttöön' (sillan poikki kulkeva nauha katkaistaan saksilla), 'julistan sinut ritariksi' (miekalla sohitaan kumpaakin olkapäätä kohti ja annetaan mahdollisesti jokin metallinen häkkyrä kaulaan).
(Kts. PPS.)
Performatiivinen kielenkäyttötapa sisällyttää itseensä kyllä kirjaimellisen ja metaforisen välisen retoriikan mutta ei ontologista eroa, eikä sen suhteen ei ole myöskään relevanttia kysyä, mikä tällaisissa ilmaisuissa on faktaa ja mikä totuutta.
*
Näistä aiheista minulla on enemmänkin kirjoitettavaa mutta palataan asiaan.
Ovat kuitenkin pirun hankalia asioita ymmärtää. Tunnustankin avoimesti tähän loppuun kuten James Potkukelkka: 'Älli loppuu - pyörryttää! APUVA!'
*
PS. Miksei myös Alvin Plantingan teistisessä naturalismissa, joka olettaa, että Jumalan havaitseminen/kokeminen on ihmisen erityinen kognitiiviseen kykyyn perustuva peruskokemus ja siten perususkomus, jota ei tarvitse todistaa.
PPS.
Miksei myös - (ei ehkä kovin toimiva esimerkki): 'rakastan sinua' (mies antaa kukkapuskan vaimolleen).
Mies haluaa tällä tavoin lepyttää puolisoaan mokattuaan kännissä viikonloppuna. Huom! Kukkia ei pidä viedä ilman tällaista hyvää syytä pyytää anteeksi, koska muuten vaimo alkaa heti epäillä, että jos mies tuo kukkia muka osoittaakseen ihan vain pelkästään rakkauttaan, niin jotain todella ikävää on tapahtunut.
Naisen logiikan mukaan mies kykenee osoittamaan vilpitöntä ja aitoa rakkautta kukkapuskalla vain seurusteluaikana.
11 comments:
Kuka/mikä perkele sää Rauno oikeen oot? Kun miehen kielellistiedollinen rekisteri ulottuu James Potkukelkasta Alvin Platingaan etc,etc ei voi muuta kuin ihailla - ja/tai olla kade?
Kun miehestä ei löydy yhteystietojakaan - ootko edes olemassa?
peeär-mies
Räsäsen Ilmoitus
Olen olemassa. Voit luottaa ja uskoa Sanaani.
Ja Emailinhan pitäis löytyä tästä laatikon alapuolelta. Se riittänee yhteystiedoksi.
Hei hyvä Rauno,
Kiitos pohdinnoistasi.
Valistuksen ateismi?
Liian kategorinen ilmaisu,
ainakin minusta.
Muuten olen pitkälti samaa mieltä
kuin PeeäR siitä, että olet kovin monipuolinen. Se on hyvä juttu,
Sinussa on uomo universalista ja "renessanssiruhtinastakin".
Joko muuten olet kokoamassa päreitäsi kirjaksi -edelleen suosittelen, vaikka tuskin siitä mitään piittaat;) Voisin kontribuoidankin, jos siitä välität senkään vertaa.
Sanon näin, koska en halua olla pliisu, vaikka en tosiasiassa ole,
vaan...kova jätkä, melkein niin kuin Sinäkin;)
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti
mattitaneli
'Joko muuten olet kokoamassa päreitäsi kirjaksi -'
Ei nyt hoppuilla ollenkaan. Itse asiassa nämä päreet ja kommentoinnit (myös muualle) ovat a) sekä hupia että b) yritystä kirjoittaa sellainen määrä luonnosmaisia fragmentteja, että niistä syntyisi pari kolme perustavaa teemaa Nietzscheä ja nihilismiä käsittelevään esseekoosteeseen.
(Tiettyä linjaa on toki ajatuksissani jo syntynytkin)
En kehtaa käyttää sanaa tutkimus, koska en koe olevani sellaisessa kovin hyvä eli tarpeeksi kärsivällinen ja muotoseikoista kiinni pitävä.
Materiaalia kyllä löytyy vimein ja kosolti, mutta olen aika hidas ja ehkä laiskakin lukemaan pitkäjännitteisesti, vaikka toki koko ajan jotain pakerrankin.
Jos hurahtaisin vielä samanlaiseen 7-8 vuoden opiskelu- ja lukumaniaan kuin yli kymmenen vuotta sitten niin a vot - silloin vain taivas on rajana, koska tukena on myös satoja sivuja tekstiä (ja lisää tulee), jotka muodostavat epämääräisen mutta silti ajatteluuni koherenssia antavan projektin joittenkin filosofisten ja teologisten teemojen suhteen.
Toistan, että kyseessä ei olisi välttämättä lainkaan mikään tieteellinen tai yliopistollinen projekti.
*
Paljon muutakin tekstiä ja 'sälää' löytyy, mutta suurin osa siitä on pelkästään hetkellistä hupia.
Kaikilla meillä päreitä kainalossa on, mutta joillakin niissä on tuli.
Räsäsestä on tullut Jumala 2: "Voit uskoa ja luottaa sanaani."
Kiitos!
a-k.h
Ymmärsit ironian.
Rr,
en ole Austiniani lukenut, mutta puheaktiteoria herättää kiinnostavia kysymyksiä suhteessa uskonnolliseen kieleen (ja sen totuuteen). Kuvittele henkilö, joka osallistuu "uskontunnustus"-nimiseen puheaktiin. Eri ihmisille se saa aikaiseksi erilaisia tulkintoja teon luonteesta. Kummi, joka osallistuu rituaaliin ilman uskoa, saattaa kokea "tässä minä nyt valehtelen" - millaisesta puheaktista silloin on kyse? Rukoilu on uskon äidinkielestä selkein esimerkki. Ilman kognitiivista sisältöä (puhun Jumalalle, jonka vähintään toivon olevan olemassa; minimissään puhun itsessäni olevalle jumaluudelle tai hengelle...joka tapauksessa jollekulle, joka "on" ) se on mieletön teko.
Minulla on muuten mielikuva, että antiikin "mythos" edusti jo jotain metaforista tapaa suhtautua todellisuuteen. Sen verran vilkkaasti kilpailevia myyttejä esiintyi rinnan, sulassa sovussa. Tavallaan ortodoksian ajan kirjaimellinen raamatuntulkinta oli takaisku, liekö ollut rinnakkaisilmiö empirismille? Samaan aikaan tapahtui uskon ja tiedon ontologinen toisistaan irtirepäisy (no viimeistään Kant teki sen). On tosi hankala hahmottaa, miten tämä kaikki usko/tieto/fiktio/fakta -peli rakentui, joten jos saat siihen selkoa, niin ei hullumpaa. Hermeneutiikkakin kun syntyi juuri Raamatun ymmärtämisen tarpeesta.
Sekavia mietteitä, mutta antaa mennä...
Niin ja naisen logiikallahan viitannet narraatioon, kulttuuriseen fiktioon, joka liittyy vain löyhästi empiriaan sitoen yhteen tietyntyyppiset mieskokemuksen ja suodattaen ne tietyn sabluunan kautta, jolloin todellisuus näyttäytyy siten, kuin olisi olemassa kaksi logiikkaa...
ma-riikka
Rukousta aioinkin käyttää esimerkkinä, mutta se sitten jäi kirjoittamatta ylös.
Naisen logiikka on juuri narraatiota, jolla parisuhteeseen liittyvää problematiikkaa yritetään avata - sitä samalla myös kätkien (tai päinvastoin), sillä narratiivi allegoriana ei välty 'mystifikaatiolta' - miehen ja naisen luonteessa - ominaisuuksissa ja taipumuksissa - ilmeneviä eroja karrikoimalla.
Oikeastaan kyse onkin siis parisuhteen, ei naisen logiikasta, sillä samat toistuvat ja uusinnettavat lainalaisuudet ja mystifikaatiot elävät kyllä myös muissa kuin heterosuhteiden narraatioissa; lukemalla Viiviä ja Wagneria tai Königin homosuhdesarjakuvia tärmää täsmälleen samantyyppisiin asetelmiin, joissa roolit tuovat mukanaan myös tietyntyyppisen logiikan.
Post a Comment