‘I prefer not to’

Sammalkieli kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: Väärään osoitteeseen meni kivääri :(.

.

Luuletko, Sammalkieli, että vastaanottaja hakee sen aseen postista? Ei varmasti hae. Vaikka kovasti mieli tekisi, myönnettäköön. Tässä kulkee raja sinun edustamasi ja minun vasemmistolaisuuteni välillä. Sinä, toteuttaaksesi utopiasi, joudut väistämättä turvautumaan väkivaltaan, koska mikään demokratia ei koskaan pysty kontrolloimaan finanssipolitiikkaa oikeudenmukaisesti vaan se ajautuu aina tilanteeseen, jota Thomas Piketty on kirjassaan kuvannut. Väitän, että ainoastaan väkivalta ja terrori puree kapitalismiin. Hinta vain on kova, liian kova – ainakin minulle. Niinpä demokraattinen vasemmistolainen, vaikka olisi äärianarkistinen individualistikin, kuten minä [ joka sanoutuu irti myös Negrin, Deleuzen ja Foucault'n 'anarkismeista'], ajautuu umpikujaan. Hän ei voi valita kapitalismia muttei myöskään väkivaltaa. Hän näkee myös, ettei anarkismin pohjalle voi rakentaa yhteiskuntaa ajautumatta totalitarismiin. Tätä eivät anarko-kommunistit näytä ikinä tajuavan vaan rakentelevat utopioitaan kuin lapset hiekkalinnojaan oppimatta mitään siitä, että nuo linnat ovat ajan myötä sortuneet aina itse luomaansa diktatuuriin, joka [ja tämä on aidosti traagista] ensi-innostuksessa koetaan vapaudeksi, mutta joka myöhemmin muuttuukin vainoharhaisten valtakunnaksi ja vankilaksi. Jos joku nyt sanoo, että minulta puuttuu optimismia ja poliittista motivaatiota, hakekoon sen kiväärin postista. Vastuu aseesta ja sen käytön seurauksista on viimeistään sen jälkeen vain hänen, ei minun. En sotke käsiäni vereen, en edes syyllisten vereen, vaikka on pakko toistamiseen tunnustaa, että usein mieli tekisi. Ehkä olen lopulta kuin onneton Bartleby, joka kuolee omaan hämmentyneeseen neuvottomuuteensa ja toimimattomuuteensa vastaamalla aina kaikkiin käskyihin ja pyyntöihin: ‘I prefer not to’.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/06/vanhan-kommunistin-vanhasta-kotkasta.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Bartleby,_the_Scrivener

Velvollisuus-liberalistisia sivalluksia osa x

Kommentti Rikun kommenttiin päreessäni ‘Impivaara, here I come’.

.

Kummeli on sentään hauska, kun taas Jimmy H. on ällistyttävän mauton ja pahantahtoinen tosikko, joka käsittämätöntä kyllä luulee olevansa hauska.

.

Yksi aidon kulttuuri-ihmisen tuntomerkeistä on nimittäin ‘vilpitön’ itseironian taju ja kyky. Tämä taju/kyky puuttuu liian monilta julki-konservatiiveilta - ainakin niiltä, joiden kanssa olen täällä Blogistanissa väitellyt. Se on sääli, sillä konservatistisen ajattelun peruspointtia ei noin vain voi kumota naivin idealistisella hörhö-liberalismilla, joka luulee, että arvo-anarkismi on yhteiskuntaa ja ihmisten välisiä suhteita integroiva aate.

.

Tiukkapipoisimmat julki-impivaaralaiset tekevät siis itse asiassa hallaa omalle aatteelleen [kuten hörhö-anarkistit omalleen], jolla on taatusti ollut ja jolle löytyy fiksumpia edustajia kuin nämä eräät nimeltä mainitsemattomat nationalistit. Esimerkkinä [tietyin varauksin] vaikka Timo Hännikäinen, johon olen aiemmin pari kolme kertaa viitannut.

.

Oma poliittis-filosofinen peruslähtökohtani on joka tapauksessa eettiseen autonomiaan [jossa moraalinen autarkia ei ole ristiriidassa kategorisen imperativin kanssa] pyrkivän yksilön alkuperäinen ja absoluuttinen [negatiivis-individualistinen] vapaus, jonka on autonomian [~ tiettyä arvojen ykseyttä edellyttävän positiivisen vapauden] saavuttaakseen pyrittävä säätämään itse itselleen lakeja kahlitsemattoman vapautensa hallitsemiseksi, jottei ajauduttaisi eräänlaiseen arvojen ‘devalvaatioon’, sillä anarkistisesta arvopluralismista ei synny lopulta muuta kuin yhteiskunnallista epäjärjestystä eli kaikkein yleisimpiin perusnormeihin kohdistuvan lojaliteetin ja vahvimpia arvositoumuksia legitimoivan uskottavuuden rappeutumista.

.

Kapitalismi pystyy 'näkymättömän kätensä' jatkuvan hyvinvointikasvun metafysiikalla jos ei täysin rulettamaan niin ainakin suvereenisti ohjailemaan normien ja arvojen suhteen epäyhtenäistä anarko-liberalistista laumaa miten tahtoo, ja kuitenkin juuri kapitalismi [etenkin finanssi-kapitalismi aarresaarineen] on anarkisteillekin jotain sellaista, joka/mikä on saatava tiukasti kuriin. Miksi ihmeessä he eivät kuitenkaan tajua, ettei tämä tule onnistumaan ilman yhtenäistä arvopolitiikkaa?!

.

Konservatiivien logiikka on kapitalismin suhteen [ainakin näennäisesti] paljon yhtenäisempää ja myös siten järkevämpää. Mutta. Valitettavasti vain ainakaan ne konservatiivit, joihin edellä viittasin, eivät todellisuudessa edes pyri kapitalismin kontrolliin vaan pelkästään kapitalismin uudelleen ‘lokalisointiin’ ja hierarkisointiin jonkin/tietyn ‘paremman’ väestöryhmän ehdoilla [soveltamalla meritokratian kaapuun verhottua geeni- ja älykkyysosamääräpolitiikkaa lainsäädäntöön]. Tässä meillä on todella kieroutunut republikaaninen käsitys muka kaikkia ihmisiä koskevasta oikeudenmukaisuudesta ja sitä minä vastustan niin kauan kuin minussa henki vähänkin pihisee.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/10/impivaara-here-i-come.html

http://sarastuslehti.com/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen

 

Poliittinen legitimaatio ja anarkistinen valhe

Pariisin kommuuni ja valheellisen vapauden anarkistiset seireenit

.

Kommentti anonyymeille kommentoijille edellisessä päreessäni.

.

1

Ensimmäiselle anonyymille sen verran, että ‘korrelaationi’ oli tietenkin ‘epätieteellinen’  provokaatio, joka kuitenkin paljastaa samalla myös osan tämän hetken talouspoliittisten realiteettiemme todellisesta dynamiikasta. Suurkapitalistien pelipanokset ja sosiaaliset intressit ovat aivan toisesta maailmasta kuin keskiluokan todellisuus, sillä maksimaalisen hyvän tavoittelun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen välillä ei ole selvää positiivista korrelaatiota. Markkinoitten näkymätön käsi ei nimittäin lisää [tai laske] oikeudenmukaisuutta vaan elintasoa.

.

Oikeudenmukaisuus näyttäisi kuitenkin suurkapitalistien mielestä aina olevan hinnoiteltu liian kalliiksi suhteessa heidän voittoihinsa. Tätä faktaa ei kapitalismissa muuta mikään, kuten ei valitettavasti sekään, että ilman kohtuullisen [?] elintason mahdollistavaa taloussysteemiä, oikeudenmukaisuudelle jää pelkkä illuusion ja utopian – siis eräänlainen maallisen uskonnon – rooli.

.

2

Wallersteinin perusidean tunnen ja siitä näyttäisi löytyvän ‘totuudellisia’ aineksia. Mutta onko Wallerstein esittänyt kapitalismin kehityksestä muuta merkittävää visiota kuin kapitalismin historiallisen ‘moninapaisuusdynamiikan’?

.

Minulle deskriptiivinen kapitalismin kehityksen kuvaus ‘jää’ kuitenkin/väistämättä triviaaliksi siinä missä kaikki tieteellinen arviointi. Sosialismiin suurella varauksella suhtautuvalle vasemmistolaiselle [kuten minä] marxilaisten tutkijoitten ja ajattelijoitten perusongelma piilee kuitenkin aivan muualla kuin tieteellisessä evidenssipelissä eikä se fokusoidu lopulta edes loogisen argumentaatioon vaan poliittiseen legitimaatioon, jota mikään evidenssi/argumentti/kriteeri ei siis voi kausaalisesti taata. Eiväthän biljardipalloakaan liikuta fysiikan tai logiikan teoreettiset lainalaisuudet vaan näitä lakeja ‘aktivoivien/performoivien’ lainlaatijoiden antaman käskyn aiheuttama muutos/liike. Fiat! Tapahtukoon! Ihminen on siis kirjaimellisesti Jumala[nsa] kuva ja malli. Luoja. Siittäjä ja synnyttäjä. Murhaaja sekä pelastaja [jne].

.

3

Marxilaisuuden ydindilemma eli mahdollisesti ratkaisematon haaste ja tehtävä on vallan siirtämisen mahdollistava legitimaatio ja tuon legitimaation legitimaatio [jne.]. Toisin sanoen – miten sosialismiin siirtyminen voi saada perimmäisen legitimaationsa? Onko vallankumous välttämätön siirtymisessä jos ei vielä hegemoniseen sosialismiin niin viimeistään totaaliin valtiottomaan kommunismiin vai onko ‘aidosti’ oikeudenmukainen [tässä tapauksessa siis sosialistinen] yhteiskunta sittenkin saavutettavissa parlamentaarisen demokratian vaatimien proseduurien puitteissa?

*

Kommunistien mielestä edustuksellinen demokratia muuttuu aina, ehdokkaista riippumatta,  ‘pääomaparlamentarismiksi’ ajautuen väistämättä työläisten sosiaalisesta todellisuudesta pääoman sisäisen dynamiikan ehdoilla toimivaksi finanssi-pokeriksi [uhkapeli, jota eufemistisesti nimitetään riskien hallinnaksi], jonka intressit [maksimaalinen ja mahdollisimman nopea voitto] ovat oleellisesti toiset kuin elämäänsä varman päälle ja pitkällä tähtäimellä rakentamaan pyrkivälle työväestölle, sikäli kuin tuo ‘väki’ edustaa jotain luokkaa, jolla on laajempia oikeudenmukaisuuteen kytkeytyviä yhteisöllisiä intressejä.

.

Nykyään jopa suhteellisesti köyhien ihmisten elintaso on kuitenkin niin turvattu, ettei heitäkään ilmeisesti yhdistä toisiinsa enää muu kuin ahneus ja samansuuntainen rasismi – elleivät he sitten ole säilyttäneet uskoaan tuohon maallistuneeseen uskontoon nimeltään oikeudenmukaisuus, kuten deontologisen liberalismin moderni ‘Kant’, John Rawls, tai häntä ratkaisevasti lyhytnäköisemmät ja älyllisesti rajoittuneemmat suvaitsevaisuus-liberaalit, jotka ovat paitsi tahtomattaan voimattomia rahavallan suhteen myös psykologisesti naiiveja, mitä tulee suvaitsevaisuuden ideaaliin ideologisena kliseenä [liberalismin äärimmäinen ‘perversio’, anarko-kommunistit, ovat vieneet libertaristisen hörhöyden aina absurdisuuteen asti].

*

Mutta milloin [jos milloinkaan] vallankumoukselle on olemassa ‘oikea’ hetki -  siis sellainen hetki, jolloin kyse ei ole vain fanaattisen epärealistisesta typeryydestä vaan ainutlaatuisesta historiallisesta mahdollisuudesta yhdistyneenä historialliseen välttämättömyyteen?

.

Huomataan, että viime kädessä nämä molemmat vallankumouksen lähtökohdat ja perustelut palautuvat subjektiiviseen päätökseen ja agitaatioon, joka on yhtä aikaa sekä irrationaalinen että rationaalinen. Esimerkkeinä Rosa Luxemburg ja Lenin. Kun enemmistö väestä/kansasta ei ymmärtänyt ‘omaa parastaan’, halusivat Luxemburg ja Lenin hieman ‘oikaista’ Marxin historiallisen välttämättömyyden [determinismin] tiellä siirtymisessä sosialismiin ja kohti kommunismia. Jopa bolsevikkien turvallisuuspäällikkö Felix Dzerzhinskyn pelkäämä Luxemburg ei lopulta oikaissut kuin koipensa tultuaan teloitetuksi, mutta Leninin vallankumouksellinen rikollisjoukko kaappasi viimein lopullisesti vallan NL:ssa äärimmäisen väkivaltaisen ja 4 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen. Tässä taistelussa ei valitettavasti ollut kyse demokratiasta vaan kollektiivisesta pakkovallasta, jota perverssillä tavalla tosin nimitettiin todelliseksi demokratiaksi.

. 

Hitler oli ilmeisesti oppinut jotain Leniniltä, koska oli tätä [tosin vain lyhyen aikaa] poliittisesti ovelampi [ehkä myös hieman onnekkaampi] ja kaappasi vallan vasta saatuaan parlamenttiin tarpeellisen määrän edustajia voidakseen esim. sensuurilakimuutosten kautta julistaa poikkeustilan. - - Mikäli Hitler ei olisi ollut sotahullu nationalisti ja psykopaattinen rasisti, natsien poliittinen systeemi olisi luultavasti kestänyt paljon pitempään kuin vuoteen 1945 – jopa pitempään kuin Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltioiden reaalisosialismi. Mutta jokainen sotatalous romahtaa aikanaan – sotaan, joka joskus väistämättä hävitään.

.

Itse asiassa Venäjä ja Kiina ovat nykyään matkalla kohti autoritaarista totalitarismia [elleivät jo ole sitä], jossa valtiokommunismin ja natsismin [rasismin] aatteelliset perusrakenteet yhdistyvät. Länsimainen arvoliberaali kapitalismi sen sijaan ajautuu informaatioteknologian ja immateriaalitalouden kehityksen myötä melko varmasti kriisiin, jonka hallinnoimisessa mahdollisimman avoin parlamentaarinen demokratia saattaa osoittautua yhtä voimattomaksi kuin se on ollut suurpääomankin suhteen. Ellei sitten todellinen valta ole jo siirtymässä vääjäämättä kapitalististenkin valtioitten tiedustelupalveluille, jotka hallinnoivat myös poliittisesti kaikkein tärkeintä aluetta eli informaatioteknologiaa.

.

4

Poliittisesti autoritaarinen kapitalismi vai edustuksellisen demokratian nukkehallinto, jolla on muodollinen legitimaatio [valtuutus], mutta jolta puuttuu reaalinen kyky ja voima sekä rahan että lopulta kansan hallinnointiin: nämäkö ovat tulevaisuuden maailman poliittiset vaihtoehdot? 

.

Mutta voiko muodollisesta legitimaatiosta koskaan seurata kausaalisesti reaalista sisällöllistä voimaa ja kykyä? Eikö valta ja jopa pelkkä hallinnointi ole aina pikemminkin ja ensisijaisesti strategista [ja enintään intressien välistä kompromissia; Foucault]] kuin kommunikatiivisen eli tiukasti proseduraalisen [ja tiukasti vallan kolmijakoon perustuvan] oikeudenmukaisuuden ja/eli konsensuksen [Habermas] ilmentymää?

.

Jos hyväksyn tämän skeptisen johtopäätöksen vallasta, minun täytyy pohtia, miksi en asettuisi pikemminkin Carl Schmittin ja Leo Straussin kaltaisten oikeistokonservatiivien kuin Leninin ja Stalin puolelle. Valinta ei nimittäin ole minulle itsestään selvä.

.

Jos sen sijaan uskon, että vain proseduraalinen eli muodollinen ja edustuksellinen demokratia on välttämätön puite, jolla kansalaisten suorat mielipiteet voidaan toteuttaa poliittisina sisältöinä ja päätöksinä kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla, minun on mahdollista valita mikä tahansa puolue Vasemmistoliitosta Kokoomukseen ja siltä väliltä. Poliittisen filosofiani ydinkysymys ei siis ole sosialismi vai kapitalismi vaan edustuksellinen demokratia vai autoritaarinen valtio.

.

5

Anarkistit jäävät tämän jaottelun ulkopuolelle, koska heidän ‘yhteiskuntansa’ näköjään toimii ilman mitään pakotteita tai instituutioita. Jopa alkukristillinen kirkko tarvitsi uskonsa tueksi byrokratiaa, mutta anarkistit näyttäisivät toimivan pelkän ‘pyhän hengen’ voimasta; maailma on heille kuin yksi suuri kommuuni, jossa vallitsee täydellinen intressien eli tarpeiden ja halujen harmonia [?!].

.

Dialektisesti ajateltuna positiivinen eli haluttuun päämäärään suuntautuva, mielekäs vapaus voidaan saavuttaa tietysti vain negatiivisen vapauden rationaalisen rajoittamisen kautta, mutta tämän rajoittamisen on tapahduttava jokaisen yksilön autonomisena päätöksenä,ei kollektiivisena massahysteriana.

.

Itse itselleen normia/lakia asettavan ihmisen tilanne ei siis ole likikään samanlainen kuin anarkistisen kollektiivin yksipuolisen totaali irtautuminen institutionaalisen yhteiskunnan kahleista tarkoituksenaan ulottaa utooppisen keinotekoinen kommuuni-tila väkivaltaisesti kaikkialle.

.

Koska anarkistinen kollektiivi yhteiskunnallisena totaliteettina syntyy vain väkivaltaisena projektina ja koska kommuunielämä merkitsee käytännössä yksilön täydellistä alistumista suoran demokratian oikukkaan populististen suhdanteiden vietäväksi, ei poliittisen anarkismin ja tyrannian välille ole edes syytä tehdä kuin käsitteellinen ero [jos sitäkään].

.

Anarkismi on perverssillä tavalla kontrafinaalinen projekti [toisin kuin Kantin kategorinen imperatiivi tai Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’] siinä missä mikä tahansa poliittis-uskonnollinen fundamentalismi, koska anarkismissa yksilö nimenomaan luopuu lähtökohtaisesta moraalisesta autonomiastaan ajautuen kollektiivisen eli heteronomisen pakon alaisuuteen. Jos anarkisti väittää olevansa vapaa, hän tekee sekä kategorisen virheen että elää psykologisessa valheessa.

.

Joku sanoo nyt, etten voi näin väittäessäni olla myöskään hegeliläinen, mutta hän unohtaa, että nimenomaan minä en ole kumoamassa valtiota ja instituutioita vaan epärealistisen ja vaarallisen illuusion kollektiivisesta vapaudesta. Sellaista vapautta ei ole olemassa muualla kuin anarkistien valheellisessa tietoisuudessa. Jopa uskonnolliset fundamentalistit ovat rehellisempiä ja selväjärkisempiä tässä asiassa kuin hedonistiset hippi-anarkistit, joiden keskuudesta nykyinen kapitalismi on saanut monta sosiaalista omaatuntoa vailla olevaa rosvoparonia.

.

6

En jatka nyt pitemmälle, koska tarkoitukseni on jossain vaiheessa kirjoittaa aiheesta hieman tarkemmin Paul Cockshottin/Allin Cottrellin kirjan ‘Uusi sosialismi’ herättämien ajatusten ja etenkin tuon kirjan tuottamien pettymysten pohjalta. 
.
Nämä ideologisesti yksinomaan Aristoteleehen, Marxiin ja anarkistiseen suoran demokratian ideaan tukeutuvat tietokoneinsinöörit näkevät ylettömästi vaivaa pikkutarkoissa työnarvolaskelmissa ikäänkuin työn voisi aina arvottaa kvantitatiivisesti ja ikäänkuin heillä olisi [ikäänkuin heillä ylipäätään voisi olla; samassa harhassa elävät myös uusliberaalit kvanttimatemaatikot] näitten laskelmiensa pätevyyteen vaadittava lähes täydellinen empiirisen tiedon määrä jo etukäteen hallussaan. 
.
Vallansiirtoa [itse asiassa vallan hajauttamista] edistävän ja sen mahdollistavan legitimaation pohdinnassa eli ideologisen ajattelunsa ytimen suhteen Cockshott/Cottrell ovat kuitenkin perin rajoittuneita ja suppea-alaisia ja senkin vuoksi enemmän kuin naiiveja. Niinpä jos kommunistien poliittisen ajattelun taso olisi yleisesti ottaen tämä, voisimme unohtaa kommunismin lopullisesti.

.

Anarko-kommunismin naiiviudesta ja poliittisesta vaarallisuudesta [se voi muuttua tyranniaksi yhdessä yössä, kuten juuri Ranskan ja Venäjän vallankumoukset ovat osoittaneet] lisää myöhemmin. Anarkismi on siis lapsellinen, kaoottinen ja vaarallinen utopia, joka pikemminkin estää kuin edistää realistisen vasemmistolaisen yhteiskuntaetiikan toteuttamista.

.

On kuitenkin tehtävä eroa myös sinänsä nerokkaaseen Zizekiin, joka provosoivasti leikittelee poliittisen vallankumouksen tulella, mutta Zizek sentään menee asian ytimeen eli nostaa legitimaatio-kissan pöydälle, kun taas anarkistit eivät edes ymmärrä, mistä legitimaatiossa lopulta on kysymys: heille kun kaikki on niin perin itsestään selvää: ihminen on hyvä ja kaikki rakastavat toisiaan, kun kaikille ihmisille vain annetaan siihen tilaisuus eikä heitä riistetä. - - Voi pyhä yksinkertaisuus! Vain Richard Dawkinsin ‘tieteellistä’ valistusoptimismia moraalin kehittymisen suhteen voi pitää yhtä lapsellisen typeränä kuin anarkisti-kommunistien poliittisia hiekkalaatikkoleikkejä ihanneyhteiskuntautopioillaan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/eiko-suomi-osaa-elvyttaa-itseaan-oikein.html

http://www.tiedonantaja.fi/2012-7-5/visio-sosialismista

http://sosialismi.net/uusi-sosialismi/

http://en.wikipedia.org/wiki/Paris_Commune

http://fivefingerdesign.tumblr.com/post/34180483079/paris-commune-collage-image-sources-images-the

Kulttuuri-Päre

Oliko Wagner vasemmistolainen?

. 

http://yle.fi/radio1/musiikki/figaro/oliko_wagner_vasemmistolainen_41514.html

.
Kuten tunnettua natsit käyttivät Richard Wagnerin ajatuksia ja musiikkia propagandanaan. Aivan yhtä hyvin Wagner olisi sopinut vasemmiston propaganda-aseeksi, sillä hän edusti nouruudessaan kaikkia mahdollisia vallankumousaatteita. Figaron toimittaa Paula Nurmentaus.
*

http://yle.fi/radio1/

Luottamuspula

 
Vihaatko sinä meitä Jeesus?
.
Jani Kaaro kirjoittaa Hesarin kolumnissaan:
.
Jos spartalaisia tai Aasian tiikeriäitejä ei lasketa lukuun, en tiedä toista kulttuuria, joka rajoittaisi ja säätelisi lasten vapautta yhtä paljon kuin omamme. Tulkitsit sitä miten päin vain, tämä vapauden puute palautuu aina tavalla tai toisella luottamuksen puutteeseen. Joko emme luota maailmaan; että se olisi hyvä lapsillemme.Tai sitten emme luota lapsiin; näemme heissä enemmän toteutumattomia pelkoja kuin toteutuvia mahdollisuuksia.- - Luottamuksen puute on periytyvää. Ihmisellä, johon ei ole luotettu lapsena, on pitkä tie oppia itse luottamaan ihmisiin. Kun luottamuksen puute siirtyy sukupolvelta toiselle, saamme aikaan tällaisen sääntöilijöiden maan. - - Jos siinä maassa opettajien ja oppilaiden väillä joskus räjähtää, siellä asuva kansa huutaa aina tiukempia sääntöjä ja kovempia rangaistuksia, kun oikeasti pitäisi kysyä, miten voisimme luoda molemminpuolista luottamusta.
.
1
Paitsi, että olen samaa mieltä Jani Kaaron kanssa, joka kirjoittaa taas erinomaista kolumnistiikkaa, olen eri mieltä hänen kanssaan. Samaa mieltä siinä, että noinhan asioiden pitäisi olla. Emme tarvitse lakia, koska laki itsessään on siirtynyt ihmisten sydämeen omantunnon ja luottamuksen äänenä. Uskallamme silloin ottaa riskejä toisten suhteen ilman riskivakuutuksia. Aito luottamus vallitsee, emmekä tarvitse pikkutarkkaa normistoa säätelemään ihmissuhteitamme ja kanssakäymisiämme, koska juuri nuo normit toimivat vääränlaisen autoritaarisuuden lähteenä. 
.
Epävarmassa ja sietämättömäksi muuttuvassa tilanteessa normeihin [säännöt, lait jne.] on liiankin helppo vedota, ja Kaaron mukaan ne samalla pitävät yllä ja jopa lisäävät sitä epäluottamuksen ilmapiiriä, joka ihmisten välillä pahimmillaan vallitsee. Normit ovat Kaarolle siis eräänlainen epäluottamuksen noidankehä eivätkä mikään turva aidon konfliktitilanteen hallitsemiseksi tai ennen kaikkea sen ennakolta ehkäisemiseksi. Kaaro väittänee päinvastoin, että normit itsessään tuottavat epäluottamusta ja konflikteja.
.
Kaaro on ilmeisesti kasvatus- ja yhteiskunta-anarkisti. Ehkä hän on myös jonkinlainen Jeesus-fani - tekisi mieli sanoa jeesustelija, ellei puhuisi perimältään täyttä asiaa. Minä vain en usko hänen utopiaansa. Hän on kuin ikihyveellinen Justine de Saden groteskissa ‘irstailuromaanissa’ eli jaksaa aina uskoa ihmisen hyvyyteen, vaikka miten kidutettaisiin. Marttyyri jos mikä - marttyyri joka roviolla palaessaan huutaa meille: te ette tuhoa ainoastaan minua vaan myös itsenne, vapautenne ja sielunne. Jumala antakoon teille anteeksi, sillä te ette näköjään tiedä, mitä te teette. Minä tiedän [tämän viimeisen lauseen hän todennäköisesti jättää sanomatta, jottei vaikuttaisi omahyväiseltä].
.
Toistan koko ajan: Kaaro on oikeassa, mitä tulee siihen, miten asioiden pitäisi olla. Mutta minä en usko häntä. En usko, että ihminen on sisimmältään niin hyvä ja ja niin hyväntahtoinen, että hän voisi kasvaa ja elää tässä maailmassa ilman selkeitä normeja tai jopa ilman minkäänlaista valtiokoneistoa, olkoonkin, että valtio on vallan, lain ja siten myös sorron institutionaalinen keskittymä. 
.
Minä uskon esimerkiksi John Rawlsin kantilais-liberaaliseen oikeudenmukaisuusajatteluun enemmän kuin mihinkään libertaristiseen vapausvouhotukseen, vaikka siis myönnän, että normit saattavat epäsuorasti ruokkia epäluottamuksen syntymistä ja epärelevanttia [ei-tarkoituksenmukaista] auktoriteettiin vetoamista. Mutta niin ruokkii pelkkä hyväntahtoisen naiivi ja sopimukseton luottamuskin tiettyjä mätämunia käyttämään luottamustamme hyväkseen ja tilaisuuden tullen pettämään sen. Eivätkä nämä ihmiset muuta tapojaan anteeksiantamuksemme ja hyvän tahtomme vaikutuksesta. He ovat siis pahoja.
.
Kaaro elää anarkistista utopiaa. Jopa siinä määrin, että joskus epäilen, josko hän on kokenut niin kovia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että hänen on aivan pakko kääntää kostonhalunsa mahdollista hyväksikäyttäjäänsä [kiusaajaansa, sortajaansa] kohtaan naiviksi luottamukseksi ja hyväntahtoisuudeksi kaikkia ihmisiä kohtaan, jottei pakahtuisi sieluaan kalvavaan vihaan.
.
On - jos ei täysin motiiviltaan [institutionaalisen [yleisen vai eliitin?] tahdon ilmauksena] niin ainakin intentioltaan [toiminnallis-tavoitteellisesti] - kaksi eri asiaa ymmärtää normit pakkona, jolla ihmisiä kontrolloidaan tai jopa uhataan sekä ohjeistuksena, joka antaa heille ymmärryksen siitä, missä kulkee hyvän ja sallitun käytöksen raja eli mikä on oikean käytöksen ‘moraalinen mitta’. 
.
Etenkin lasten ja nuorten ihmisten ei välttämättä ole aina helppoa tajuta, että se, mitä he sattuvat milläkin hetkellä haluamaan, ei ole mahdollista, sopivaa eikä sallittua. Normeja ja arvoja, joita lapsille ja nuorille tällöin opetetaan tai pitäisi opettaa, kutsutaan [mikäli Kaaro ei sitä jostain syystä satu tietämään] kasvatukseksi tai kasvatuksen enemmän tai vähemmän itseisarvoisiksi apuvälineiksi.
.
Jos Kaaro nyt kokee, että esim. Rawlsin lähtökohdiltaan kantilainen oikeudenmukaisuusteoria sisältää pakkoa, joka ruokkii ihmisten autoritaarisia luonteenpiirteitä ja että valtiolle ei pitäisi antaa edes sitä institutionaalista roolia, joka sille Rawlsin eroperiaatteen vaikutuksesta ihmisten ominaisuuksien suhteen väistämättä tulee, hän ajautuu libertarismiin, jossa valtiolla ei ole muuta roolia kuin toimia poliisina. Mutta Kaaro ilmeisesti menee vielä pitemmälle: hän kai pitää jopa poliisia tarpeettomana. Normit, lait, säännöt ja siis poliisikin aiheuttavat ihmisissä reaktion, joka ruokkii epäluottamusta kanssaihmisiä kohtaan. 
.
Joko Jani Kaaro on paranoidi tai sitten hän ei ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt ihmisluontoa ja normien välttämätöntä merkitystä ihmisyhteisön koheesion kannalta, mikäli hän nyt sellaista kuin ryhmän integraatio juurikaan noteeraa, koska vapaat, hyväntahtoiset ja toisiaan kohtaan luottamusta tuntevat ihmiset eivät kuulemma halua sääntöjä synnynnäisen[?] keskinäisluottamuksensa kierouttamiseksi ja vääristämiseksi.
.
2
Jeesus Nasaretilainen oli vapaa mutta silti [yleensä] hyväntahtoinen ihminen ja saatamme herkästi olettaa, että hänen hyväntahtoisuutensa kumpusi juuri hänen vapaudestaan juutalaisen lain orjuudesta ja uskosta Jumalan armoon [rakkauteen]. Mutta mitä Jeesus sai palkakseen siitä, että luotti ihmisiin, heidän vapauteensa ja hyvyyteensä? Häpeällisen kuoleman ristillä.
.
Johtuen syystä tai pikemminkin ehkä insentiivistä, jota en tajua (se onkin uskon asia), tämän teloituksen tuli olla todiste siitä, että ihmisellä on [imitatio christi] mahdollisuus hyvyyteen ja luottamukseen Kristuksen (Jumalan] kuoltua hänen syntiensä puolesta ja näin lunastettua hänen syntinsä. Tosin tällä tavoin jäimme ikuisiksi ajoiksi Jumalan velkaorjiksi, mutta onhan paljon miellyttävämpää olla velkaa ‘reilun armokaupan’ Jumalalle kuin shorttaaja-paholaiselle[?]
.
Rohkenen de Saden Justinen ja jopa Jeesuksen lopunajallisen opin [paholaisen maailma on tuhoutumassa ja vain hyvät eli uskovat pelastuvat] esimerkkiin viitaten väittää, että Jani Kaaro ja hänen kaltaisensa anarkismiin rakastuneet hippiluonteet elävät samaa unta kuin nämä naivin hyvyyden marttyyrit ja väitänpä vielä lisää: he saattavat syvällä sisimmässään jopa hekumoida sillä, että heidät vielä joku päivä [uudelleen?] ristiinnaulitaan, raiskataan tai muuten vain häpäistään, mutta silti he eivät halua kostaa eivätkä he edelleenkään pidä tarpeellisena, että yhteiskunnassa olisi joitain sääntöjä, jotka ohjaisivat ihmisten käyttäytymistä ja tapoja – ei suinkaan – he eivät edelleenkään tarvitse mitään normeja/sääntöjä turmelemaan ihmisten hyvä tahtoa eli tekemään ihmisistä autoritaarisia.
.
Kysyn yhä uudelleen [minulla on tässä mielessäni eräs tietty ihminen (Jani Kaaro-fani), jonka nimeä en tietenkään paljasta], onko se olettamani viha, jota nämä muka auktoriteeteista vapaat ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät tunnusta sisimmässään kytevän ja kalvavan, todellakin niin kauhea, että se täytyy yrittää totaalisti torjua tietoisuudesta, jottei se väistämättä ajaisi heitä itsetuhoon/-murhaan [kuten Jeesuksen kohdalla itse asiassa kävi]? 
.
Mitä näin fataalin trauman totaali-kielto heistä lopulta todistaa? Millaisia ihmisiä heistä onkaan tullut? Eikö heidän naiivi uskonsa anarkistiseen vapauteen alakin näyttäytyä perin oudossa valossa? Jospa kaiken [muka] tukahduttavan sääntö-normatiivisuuden ja siitä seuraavan kontrollin, kurin ja järjestyksen nihiloinnin [tuhoamisen] taustalla piilekin salainen toive tuhota näin saavutetun vapaan kaaoksen mukana koko ihmiskunta?! Sillä eikö tämä ‘vapaus’ kumpuakin äärimmäisestä vihasta elämää kohtaan?
.
Etenkin Nietzsche on kriittisesti kysynyt tätä asiaa kohdistaen kysymyksensä Paavaliin ja kirkkoisiin mutta ulottamatta sitä kuitenkaan itse Jeesukseen, jota hän piti aidosti vapaana joskin merkillisen ellei epäuskottavan pehmeänä tyyppinä [mitä Jeesus ei kuitenkaan mielestäni ollut].
.
Jani Kaaron ja Jeesuksen anarkistinen uni, kuten sanoin, on hyvin ylevää ja kunnioitettavaa laatua. Itsekin haluaisin sen olevan totta. Mutta Dostojevskin suurinkvisiittori opettaa meille, kuten hän ‘opetti’ myöhäiskeskiajan Jeesukselle, realismia, mitä tulee ihmisten kykyyn omaksua, elää ja kestää tämän saarnaamaa vapauden ja lähimmäisenrakkauden oppia. Ihmiset tarvitsevat ensin ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin [myös leipää]. Niitä he uskovat ja vasta niiden jälkeen heille voidaan kertoa kauniita tarinoita pyyteettömästä hyvyydestä, joka vallitsee jossain paratiisimaisessa tuonpuoleisuuden olotilassa, mutta johon me voimme jo täällä paholaisen valtakunnassa hankkia option treenamalla taivasolotilaa varten eli rakastamalla lähimmäisiämme ilman ehtoja [imitatio christi]. 
.
3
Minun mielestäni ihmiset voivat parhaiten luottaa toisiinsa siellä, missä he ovat sisäistäneet yhteiset normit, jotka säätelevät heidän affektejaan ja käyttäytymistään. Tällaiset normit ovat välttämättömiä [joskaan eivät tietysti aivan riittäviä] keskinäisen kanssakäymisen kannalta – eivät suinkaan jotain autoritaarisen mielivallan ilmentymää, koska ne ovat ihmisten itse itselleen asettamia [vrt. Kantin kategorinen imperatiivi, josta uusin syvällinen versio on Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’].
.
Jani Kaaron yliherkkyys sääntö- ja normikulttuuriamme kohtaan on kyllä osittain vankastikin perusteltua, mutta mielestäni hän ei näe tilannetta tarpeeksi selkeästi ja oikeassa perspektiivissä vaan palauttaa ongelman pelkästään yksilötasolle ikään kuin makrotason muutokset voisivat aina alkaa vain mikrotason valinnoista. Entä jos makrotaso onkin jo niin pitkälle biopolitisoitunut mikrotasoon [yksilöitten uskomuksiin ja alitajuntaan], että yrityksemme irtautua normeista ja säännöistä voi tapahtua enää vain omaksumalla [tiedostamattomasti] kokonaan toisenlainen säännöstö, joka viruksen tavoin pitääkin meitä entistä tiukemmin otteessaan? [tällaista normien semanttista transformaatiota voisi kutsua topologiseksi dialektiikaksi; vrt. Möbiuksen nauha].
.
Annan esimerkkinä suhtautumisen terveyteen ja omaan kehoon. Mitä onkaan viime vuosina normitettu ja sääntöistetty enemmän kuin ihmiskehoa ja psykofyysistä hyvinvointia? Foucault on osunut aivan naulan kantaan: meitä normitetaan jatkuvasti ja yhä lisääntyvässä määrin mutta ei moraalisilla vaan normalisoivilla standardeilla. Tämä on nykykapitalismin henki: ihmisruumiista ja –psyykestä on tullut pääomaa, jota pyritään lisäämään, jotta jatkuva kasvu toteutuisi [ja jotta pystyisimme kustantamaan julkiset palvelumme, jotka ovat reilun kapitalistin ‘suurin’ menoerä ja ‘huoli’ - ?].
.
Kaaro siis lienee ymmärtänyt väärin, mistä ‘normikenkä’ todella puristaa. Kyse ei ole niinkään tapoihin liittyvistä eettisistä ohjeistuksista, joiden tarkoitus on turvata ja vahvistaa yhteisöllistä integraatiota [identiteettien välinen konsensus tai ainakin siedettävä modus vivendi] kuin erilaisia vaihdon mekanismeja edistävistä kontrollien ja itsekontrollien muodoista, joiden insentiivinä on [ikuinen] kilpailu yhteisöllisestä statuksesta [identiteettien välinen hierarkia]. 
.
Medikalisaatio on yksi tärkeimpiä tällaisen standardisäännöstö-manipulaation ilmentymiä. Ihminen on muuttumassa/muuttunut moraalisesta arvoyhteisö-subjektista esteettiseksi taloussubjektiksi. Toivottavasti ‘luottamusmiehemme’ kiinnittää enenevässä määrin huomiotaan tähän biopoliittiseen aspektiin, josta Carl Schmittiltä, Walter Benjaminita ja Michel Foucault’a vaikutteita saanut poliittisen juridiikan filosofi Giorgio Agamben on tehnyt omat [erittäin] pessimistiset johtopäätöksensä [Agambenista lisää myöhemmin]. 
.
Meiltä puuttuu luottamusta toisiimme, mutta se ei johdu niinkään moraalinormeista kuin eettisen itseymmärryksemme estetisoitumisesta alati muuttuviksi brändeiksi ja trendeiksi, joista on tullut normaaliutemme eli yhteisöllisen arvostuksemme ja hyväksyttävyytemme – selkokielellä sanoen: suosiomme ja [kaupallisen] menestyksemme takeita. 
.
Kun olemme pelkkiä kauppatavaroita [‘fetissejä’] toisillemme, lienee aivan samantekevää, arvostammeko toisiamme ihmisinä. Sillä tarvitseeko silloin, kun pitää toista ihmistä pelkkänä keinona/välineenä oman nautinnon saavuttamiseen [mikä on itse asiassa kaiken perversion alkulähtökohta], kokea myös syvää luottamusta häneen? Tuskin, koska vain sellaiseen, jota pitää päämääränä itsessään, voi luottaa. Silloin voi luottaa myös itseensä.
*
http://www.hs.fi/tiede/S%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6ilij%C3%B6iden+maassa+tarjoilija+mittaa+ginin+viinamitassa/a1368408424824?ref=hs-hitaat-a-1
http://uskosiihen.blogspot.fi/

Kunnian kulttuureista hippileiriin ja Jeesukseen

'Te siis haluatte tietää, mitä mieltä minä olen Antti Korhosen erottamisesta. Mitä te sillä tiedolla teette? Ettekö ymmärrä, ettei tässä tapauksessa voi tuomita ketään - ei edes opetusviraston juonittelijoita, vaikka he tietävätkin mitä tekevät. Taivaallinen Isäni kyllä aikanaan tuomitsee heidät. Mutta teidän tehtävänne ei ole tuomita ketään. Niin kovasti kuin haluaisittekin. Te kyykäärmeen sikiöt. Aina toisianne pilkkaamassa ja myrkkyhampain raatelemassa! Minä lähden nyt kala-leipä-aterialle, enkä siedä häiriköintiä ruokailupaikalla. Ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.'

*

‘Korjaava kommentti’ koskien kommenttia päreessäni ‘Johtaako itseohjautuva kasvu- ja oppimisprosessi häpeän kulttuuriin vai hippileiriin? Vai - -?’.

.

Kirjoitin seuraavasti: 'Ehkä lähes perverssit kunniakoodit ovat tarpeen juuri siellä, missä ei ole kyetty ratkaisemaan yhteisöllistä kanssakäymistä ja sen eettisiä periaatteita [...]’.

.

Kommenttini jättää toivomisen varaa sekä kokonaisuuden että yksityiskohtien suhteen. Esimerkiksi. Mitä olen tarkoittanut ilmaisulla yhteisöllisen kanssakäymisen ratkaisemisesta? Ja eikö olisi pitänyt hiukan selkiyttää sitä, miksi kunnian periaate on niin tärkeää toisilleen lähes vastakkaisissa yhteisöllisen elämän muodoissa eli romanikulttuurissa [piittaamattomuus demokraattisista instituutioista ja etenkin oikeuslaitoksesta; yksilö on ensisijaisesti suvun/klaanin jäsen] sekä Jani Kaaron kuvaaman ja preferoiman japanilaisen ‘vapaan oppimis-periaatteen’ yhteisöllisyydessä tukahduttava institutionaalinen roolikulttuuri, jossa yksilöllisyys ja yhteisöllinen rooli samaistuvat ‘vapaan’ ryhmäoppimisen prosessissa]. 

.

Näissä institutionaaliseen yhteisöllisyyteen täysin eri tavoin suhtautuvissa kulttuureissa romanit tappavat kunnian takia toisiaan mutta japanilaiset itsensä. Sen sijaan pidäkkeetöntä vapautta ja hedonistista nautintoa tavoittelevat hipit puolestaan viis veisaavat suvun tai yhteisön heihin kohdistamista moraalisiksi tulkittavan kunnian vaatimuksista - aivan kuten uusliberaalit kapitalistit eivät piittaa muusta kuin egoistista talous- ja nautintoarvoista. 

.

Hipit elävät kiertelevää elämää kuten romanit, mutta heidän valintojaan eivät siis säätele ja kahlitse suvun tai yhteisöllisten roolien paine vaan nautinto-addiktio – aivan kuten uusliberaalin finanssi-kapitalistin toimintaa ei ‘rajoita’ lopulta mikään muu kuin hänen ahneutensa määrä. Hipit ja kapitalistit ovat oman [ja ‘toisen navan’] ympärillä pyöriviä egoisteja siinä määrin kuin nautinto-addikti nyt ylipäätään pystyy olemaan reflektoivasti tahtova minä. Hänen elämänsähän on pääosin riippuvuuden ehdollistamaa eikä reflektoivan tahdon alaista toimintaa. Myöskään kunnian kulttuurin jäsen ei kärjistetysti tulkittuna ole yksilö vaan oman yhteisönsä edustamien arvojen vanki, jolla ei ole sananvaltaa itseään koskeviin tärkeisiin päätöksiin.

.

Näin ajatellen hippien pidäkkeettömän universaali lähimmäisenrakkaus [altruismi] on paradoksaalisesti egoistisen ahneuden kääntöpuoli eikä jokin ihmisen hyvyyden mahdollistava ‘luonnollinen’ elämänmuoto. Mitä ikinä Jeesus sitten Vuorisaarnassa lopulta tarkoittikaan [etenkin moraalikäsitystensä realistista toteutettavuutta silmällä pitäen], niin huolimatta eettisestä syvällisyydestään hän oli myös tyypillinen utopisti-idealisti, joka ei ehkä tajunnut tai halunnut hyväksyä sitä, ettei mikään yhteisö pysy kasassa ilman moraalisia koodeja ja/eli institutionaalisia rakenteita [‘Lakia’]. Jeesus tosin sanoi tulleensa täyttämään lain, mutta eiköhän kristinuskon myöhempi historia kerro pikemminkin päinvastaisesta – Laki täytti Jeesuksen. 

.

Jos Jeesus kuitenkin oli oikeassa, niin hänen sanomansa ei näytä toteutuva ainakaan tässä maailmassa kuin yksittäisten yksilöitten kohdalla, ellemme sitten [kuten usein väitetään] pidä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon julistajien vaatimaa demokratia-kehitystä Jeesuksen oppien sekulaarina versiona. 

-

Mutta hei – väittikö Jeesus kirjaimellisesti, että rakkaus toteutuu jo tässä maailmassa? Eikös kyseessä ollut optio koskien Jumalan valtakuntaa? Jos näin, niin Jeesusta voisi tavallaan pitää myös yhtenä kapitalismin kaikkein suurimmista guruista. Tulevaisuuteen kannattaa sijoittaa. Pascal ryhtyi sittemmin lyömään jopa vetoa asiasta. Tosin Rooman kirkko oli jo myöhäiskeskiajalla myynyt 'riskittömiä' pelastus-optioita kovaan hintaan. Moraalinen rappio saa joskus lähes nerokkaita muotoja varsinkin, kun rahasta ja valllasta on kyse.

.....

?? Hmm. Tämän verran ‘korjauksia’ tällä erää. Kyse on niin isoista etiikan, yhteisöllisyyden ja ihmisluonnon ongelmista, ettei niitä [itse]ironisesti puhuakseni ratkaista kuin juuri siellä yhteisöllisessä kanssakäymisessä – jos ratkaistaan. Jätän asian muhimaan, mutta lienee väistämätöntä palata siihen myöhemmin uudestaan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/04/johtaako-itseohjautuva-kasvu-ja.html

http://www.properuskoulu.net/2013/04/miksi-antti-korhosesta-tehtiin.html

Kooma, kiima tai molemmat

 I

Useimmiten käy, että mies ja nainen ovat ottaneet kantaakseen velvollisuuden elää yhdessä koko ikänsä ja vihaavat toisiaan jo kuukauden kuluttua, haluavat erota, mutta eivät eroa, ja silloin syntyy se kammottava helvetti, jonka takia ihmiset sortuvat viinaan, ampuvat, puukottavat tai myrkyttävät toisensa.

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

1

Seksuaalisuus on pidäkkeetöntä himoa ja itsekkyyttä, joka tuhoaa kaikki jatkuvuuden, luottamuksen ja velvollisuuden varaan rakentuvat parisuhteet – myös ja etenkin avioliiton. Näin ajatteli Kreutzer-sonaatin vähän yli 60:n Tolstoi – seksuaalista askeesia avioliitossa saarnannut instituutioiden vastainen anarkisti, jonka vaimo kuitenkin synnytti ‘seksuaali-askeettiselle’ kirjailijallemme 13 lasta [!]'

Jo pelkästään mainittu kyseinen tosiasia kaikessa naivissa yksinkertaisuudessaan mielestäni todistaa, että vaikka Tolstoi varmasti oli jossain määrin oikeassa seksuaalisuuden ‘turmiollisuuden’ suhteen, niin askeettisen anarkisminsa toteuttamisen mahdollisuuksia hän kyllä liioitteli niinkuin vain [vanhemmiten] myrskyisässä avioliitossaan elävä moralistinen jäärä vain voi liioitella.

Tolstoi on esimerkki siitä, miten instituutioita vastustavat anarkistit [askeetit ja mutatis mutandis myös libertiinit] ovat repressiivisen systeemin moraalista korruptoivuutta ihmisen vapauden toteutumisen kannalta syyttäessään ajautuneet argumentatiiviseen kehään. He väittävät esim. mustasukkaisuutensa johtuvan siitä, että [avioliitto-instituutio ja instituutiot yleensä] tukahduttavat ja vääristävät seksuaalisuuden harjoittamista ja sen autenttista ilmentämistä, mistä seuraa pahoja psyykkisiä oireita.

Erotuksena libertiineihin pitää kuitenkin muistaa, että Kreutzer-sonaatin kertojan patologinen mustasukkaisuus johtuu vähintään yhtä paljon seksuaalisesta halusta itsestään [haluta jotakin halunsa välineelliseksi kohteeksi] kuin siitä, että mies ja nainen joutuvat sitoutumaan avioliitto-instituutioon, joka viimeistään muuttaa sukupuolisen halun pikemminkin nautinnollisen vallankäytön muodoksi kuin Jumalan lahjaksi ihmiselle. 

Mutta pidättäytymisellä ei tässä pyritä ratkaisemaan niinkään seksuaalisuuden kuin sukupuolisen sitoutuneisuuden eli parisuhteen tukahduttavaksi instituutioksi muodostumisen ongelma. Huomautettakoon, että niin sanottu ’finnsanityläinen bonoboteoria’ pyrkii ratkaisemaan saman ongelman täysin vastakkaisella tavalla eli libertiinisyydellä [seksuaalinen promiskuiteetti ja polyamoria]. Toisin sanoen siinä missä Tolstoi pyrkii tekemään parisuhteista ikäänkuin luostareita, joissa seksiä harjoitetaan [jos on aivan pakko] enintään naisen raskaaksi saattamistarkoituksessa, siinä libertiinit naivat kaikkea elävää, mikä himon hetkellä eteen sattuu.

Tolstoin parisuhde on askeettista sadomasokismia, kun taas libertiinit palaavat mielestään eläimelliseen ideaali-luonnontilaan, jossa ei ole vapautta rajoittavia instituutioita [kuten avioliittoa ja monogamiaa] eikä velvollisuusetiikkaa, sillä anarko-bonobolandiassahan kenenkään ei tarvitse luvata mitään, koska kukaan ei ole sitoutunut mihinkään tai kehenkään eikä kukaan omista toista muttei myöskään itseään, mikä merkitsee, että julkisuuden ja yksityisyyden raja on hämärtynyt [käytännössä tuon rajan kuitenkin vetävät bonobolassakin ne, joilla on eniten poliittista valtaa – eivät tavalliset yksityiset ihmiset].

2

Tolstoin instituutioiden vastainen anarkismi ja seksuaalinen ‘puhtaus’ perustuu Jeesuksen elämän [hieman gnostilaisesti tulkittuun] esimerkkiin. Tolstoi on saanut vaikutteita myös Schopenhauerin tahto-filosofiasta ja siihen sisältyvästä wanna-bee-buddhalaisuudesta.

Anarko-libertiinien ymmärrys yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta ja yksilöllisestä vapaudesta sen sijaan palautuu olennaisilta osiltaan jo tässä maailmassa toteutuvaan gnostilais-tyyppiseen pelastuskäsitykseen eli ihmisen täydelliseen vapautumiseen kaikista itsensä toteuttamista estävistä repressioista – lopulta jopa omasta minuudesta [ek – stasis].

Konventionaalisemman aatehistorian kannalta yhteiskuntapoliittinen anarkismi ja sen libertiinisyys eli minun sanastossani maallinen gnostilaisuus on epikurolaisuuden ja antiikin demokratian äpärälapsi, joka kulki tietään kristillisten ääriliikkeiden kautta maallisempaan ritariromantiikkaan palaten viimein imaginaarisena utopiana tämänpuoleiseen maailmaan Rousseaun ‘luonnossa’, josta ei enää ollutkaan pitkä matka vallankumous- ja muuhun romantiikkaan, joka alkoi palvoa yhtä aikaa sekä yksilön, massojen että kansojen vapautumista.

3

Anarkismia on siis kahta tyyppiä: askeettis-sadomasokistista ja libertiinis-promiskuiteettista. Pidättyvä, rauhanomainen ja luonnonläheinen tolstoilaisuus on ollut yksi viher-humanistisen pasifismin suuria lähtökohtia, kun taas radikaalimmat libertiini-marxilaiset tunnetaan pomminheittäjinä, terroristeina ja ylipäätään vallankumouksellisina utopisteina, jotka eivät usko poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ihmisen vapauttamisessa sekä kapitalistisista sortajistaan että sisäisistä estoistaan, jotka institutionaalinen repressio [etenkin kapitalismi] on luonut ja joita se ylläpitää. 

Valitettavasti radikaalit anarkistit eivät tunne myöskään sellaista asiaa kuin kuri ja kurinalaisuus. Luis Bunuelin mielestä vasemmisto-anarkisteista ei Espanjan sisällissodassa ollut itse asiassa muuta kuin haittaa tasavaltalaisten pyrkimyksille pitää saavutettu poliittinen valta itsellään.

4

Kaikesta eksentrisyydestään ja huvittavuudestaankin huolimatta Tolstoi edustaa tässä ihan järjellistä ajattelutapaa, mikäli ajattelemme, että tolstoilaisen ihmisen tulisi käyttäytyä väkivallattomasti, säädyllisesti, olla kiltti kaikille ihmisille, tuntea sääliksi nimitettyä myötätuntoa varsinkin vähäosaisempia kohtaan, tehdä hyväntekeväisyyttä jne. 

Mutta voimmeko pitää totuudenmukaisena Tolstoin väitettä siitä, että etenkin aviollinen seksi seksuaalisuuden eri ‘järjestelymuodoista’ kaikkein vulgaareimmin ilmentää parisuhteen sisäistä vallankäyttöä puolisojen [tai ylipäätään ihmisten] välillä?

En menisi suoralta kädeltä sanomaan ei, vaikka avioerojen määrän kasvusta ja perhesurmista saattaisi äkkiseltään päätellä, että avioliitto, avoliitto ja jopa totutuilla rutiineilla toimiva parisuhde näyttäisi nopeastikin kasvattavan vihaa kumppanien välillä. Poikkeuksia eli pitkään yhdessä eläneitä, onnellisia? pareja löytyy aina, mutta ne eivät kiinnosta tällä kertaa. Kiinnostavaa on se, miten avio- ja avopuolisot käyttävät seksiä omien intressiensä ja ylipäätään valtapyrkimystensä saavuttamiseksi. 

Varmaa on, että avioliitoissa näin tapahtuu [antamalla ja saamalla seksiä ‘sopimusta vastaan’], mutta onko silloin kyseessä äärimmäinen vai tavanomainen konsti kääntää puolison mielipide suuntaan, jota itse edustaa? Tällaista peliä voi hyvällä syyllä kutsua kaupankäynniksi, joka näiden asioiden kyseessä ollen alkaa tietenkin helposti muistuttaa pikemminkin prostituutiota kuin spontaanin rakkauden synnyttämää intohimoa.

Tolstoin Kreutzer-sonaatin kertojan saatana on kuitenkin mustasukkainen seksuaalinen halu '[halu-mieli'], joka aiheuttaa lopulta sen, että aviomies ajautuu mustasukkaisuus-kuvitelmissaan puukottamaan vaimonsa kuoliaaksi ilman, että hänellä olisi [tai tulisi edes olemaan] varmoja todisteita uskottomuudesta. 

Seksuaalisuus rakkaussuhteena [erotuksena prostituutiosta], mustasukkaisuus, omistamisenhalu. Kas siinä ketju, joka perustelee ja oikeuttaa kapitalistisen omistusoikeuden - [?] Mutta jos näin on, niin miten ihmeessä voimme muuttaa epäoikeudenmukaisena pitämäämme yhteiskunnallista systeemiä, koska se perustuu ja rakentuu rakkauden varaan? Hmm.

Ehkäpä anarko-bonobolandian tiedemiehet vielä keksivät katumuspilleriäkin paremman omantunnon-putsauslääkkeen. Se poistaa myös yksilökohtaisen rakkaudentunteen, joka on mahdollisesti päässyt syntymään parittelupartneria kohtaan. Tuosta kun otat kaksi tablettia Love-Antabusta kolmena päivänä peräkkäin, et enää koe rakkautta ihanaa panomiestäsi tai pehmeää pimppalooraasi kohtaan. 

Enää et myöskään koe lainkaan niin voimakasta tarvetta omistaa ylipäätään mitään, kuten halusit rakastuneena ollessasi. Olet palannut aitoon paratiisimaiseen luonnontilaan, jossa kaikki ovat veljiä ja siskoja keskenään, jossa lähimmäisenrakkaus on sosiaalista oikeudenmukaisuutta, jossa kukaan ei taistele naisista, miehistä, vallasta, omaisuudesta tai yhtään mistään, jossa vallitsee  - - niin mikä? 

Vastaus: a] joko syvä tiedottomuuden tila, kooma tai b] syvä orgiastinen tila, kiima. Tai molemmat.

II

The Kreutzer Sonata, Leo Tolstoy

The following entry presents criticism of Tolstoy's novella Kreitserova sonata (1890; The Kreutzer Sonata). See also Leo Tolstoy Literary Criticism, Khozyain I rabotnik Criticism, and Smert Ivana Ilyicha Criticism.

 

Indtroduction

The Kreutzer Sonata, a novella written during the closing years of the 1880s, issues from the later period of Tolstoy's literary career, which followed his moral and spiritual crisis of the late 1870s and culminated in works of fiction largely defined by his moral preoccupations. The Kreutzer Sonata emphasizes Tolstoy's controversial view on sexuality, which asserts that physical desire is an obstacle to relations between men and women and may result in tragedy. Although the moral stance on sexual relations presented in The Kreutzer Sonata has been criticized as simplistic or severe, the novella also has been recognized as among the best examples of Tolstoy's art of storytelling. Russian dramatist and contemporary Anton Chekhov wrote: "You will hardly find anything as powerful in seriousness of conception and beauty of execution."

 

Plot and Major Characters

The Kreutzer Sonata opens as a third-person narrative by an anonymous gentleman making his way across Russia by train. When the conversation among the passengers turns to the subjects of sex, love, and marriage, a lawyer claims that many couples live long, content married lives. But Pozdnyshev, another passenger, violently contradicts his statement and announces that he has murdered his wife in a jealous rage, a crime of which a jury has acquitted him. Citing that the deterioration of their marriage began on their honeymoon when they first began a sexual relationship, Pozdnyshev reveals himself as a man with an insane sexual obsession—he links sex with guilt, regards it as a 'fall' from an ideal purity, and describes sexual intercourse as a perverted thing. He tries to persuade his captive audience that all marriages are obscene shams, and that most cases of adultery are occasioned by music, the infamous aphrodisiac. This latter idea explains the title of the story, which is also a musical composition by Ludwig von Beethoven. Pozdnyshev explains the circumstances that led to his tragedy: after marrying a pretty woman who bore him children, he came to hate but lust for his wife. One day a musician named Trukachevsky, accepting Pozdnyzhev's invitation to visit their house, accompanied Pozdnyshev's wife on the violin while she played the piano. Convinced that the pair were having an affair, Pozdnyshev went into the country to attend the meeting of the local council, often recalling the look on their faces as they played the "Kreutzer Sonata." He returned home early, thinking that he would find the lovers in bed and consequently kill them; instead he found them sitting in the drawing room after they had played some music. Enraged nevertheless, Pozdnyshev killed his wife after Trukachevsky had escaped.

 

Major Themes

Critics observe that The Kreutzer Sonata presents Tolstoy's moral ideals through the medium of an artistic narrative, and that its principal theme is the corrupting power of sex and attendant jealousy. The novella summarizes Tolstoy's disgusted attitude toward sex, which he completely denounces, and reflects his new faith in celibacy and chastity after his conversion to a radical Christianity. The narrative is also said to manifest Tolstoy's belief that since Christ was not and could not be married, total chastity is the ideal state. The Kreutzer Sonata rests on the premise that carnal love is selfish and that unselfish love needs no physical consummation. For Pozdnyshev and Tolstoy alike sex is repulsive and destructive, even in marriage. Pozdnyshev's story highlights this premise by suggesting that sexual love degrades a human being and results in hostility to others and to one's self.
Pozdnyshev also dismisses love, or what the world calls love as distinct from sensuality, as non-existent between the sexes. To him traditional marriage has lost meaning and represents a cover for vice, fostering misunderstanding, jealousy, lies, and criminal passions. Finally, the title suggests that music provokes lechery, especially in the context of Beethoven's sonatas, which are often characterized by their intensity of feeling and violent contrasts of mood and emotion. Overall, commentators find that The Kreutzer Sonata represents Tolstoy's iconoclastic renunciation of social institutions, accepted conventions, and the lifestyle of the cultured class.

 

Critical Reception

The initial reception of The Kreutzer Sonata generated a great deal of controversy, especially since some readers perceived Pozdnyshev's story as advocating free love. Censored by government and church officials, Tolstoy's novella circulated widely in manuscript, both in Russia and abroad, before it was published. Since then The Kreutzer Sonata has become one of Tolstoy's most read works, sometimes referred to as his "crowning achievement." However, many commentators have criticized the novella for its unrealistic plot, inconsistent method, and the unsound principles espoused by Pozdnyshev ("How would the human race survive?" they have asked), and others have criticized its aesthetic imperfections, noting Tolstoy's failure to connect diverse points and direct contradictions in Pozdnyshev's arguments. Attempts by such critics as Dorothy Green and Bettina L. Knapp to relate the structure of the story to the structure of Beethoven's sonata have been successful, and such critics as Ruth Crego Benson and John M. Kopper have approached the various aspects of sexuality in the novella, including the relations between men and women and the position of women in modern society. Above all, The Kreutzer Sonata is often discussed in terms of the author's personal life. R. F. Christian has described the appeal of Tolstoy's novella: "Few other novelists could have made compelling reading out of sentiments and arguments which are irritating and manifestly unjust. Few other novelists could have given pathos and poignancy to the ending of a story whose limits appear to be laid down by the advice proffered in its opening chapters: 'Do not trust your horse in the field, or your wife in the house'."
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Tolstoi
http://en.wikipedia.org/wiki/Leo_Tolstoy

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tolstoilaisuus

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Kreutzer_Sonata
http://www.enotes.com/kreutzer-sonata-criticism/kreutzer-sonata-leo-tolstoy
http://www.youtube.com/watch?v=mixnMzHUYxA

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/ma-sulle-uuden-luonteen-rakennan-vaikka.html

http://justwilliamsluck.blogspot.fi/2010/03/kreutzer-sonata.html

Mä sulle uuden luonteen rakennan – vaikka väkisin [?]

Narsisti ja hänen uhrinsa.

 

Satiirisesti vakavaa kommentointia Sammalkielen päreeseen Kommentti Valkealle.

1

Sammalkieli kirjoitti:‘Porvarillinen yhteiskunta on narsistisen kilpailun yhteiskunta. Narsismista on mahdollisimman laajassa mitassa pyrittävä eroon, joten tätäkin vasten sosialismi näyttäytyy ainoana järjellisenä vaihtoehtona ja kehityssuuntana.’

Narsismista on siis oikein pyrittävä eroon ja vielä mahdollisimman laajassa mitassa? Höhöpö. Pidän tuollaisia sammakoita perimmältään rasistisina.

Millä sinä Sammalkieli muutat ihmisen kulttuuri-biologisen luonteenrakenteen? Pakottamalla ihmiset elämään tietyllä tavalla ‘uudenlaisessa’ yhteiskunnassa, joka muistuttaa mentaalis-sosiaaliselta rakenteeltaan [metsästäjä-keräilijä-] ‘yhteisöjä’ ennen omistuskäsitteen synnyttänyttä maanviljelyskulttuuria, joka institutionalisoi seksuaalisuuden monogamiaksi – [haha - eikös me juuri moniarvoisina uusliberalisti-kapitalisteina taas uudestaan olla eräänlaisia metsästäjä-keräilijöitä?]. 

Toisin sanoen pakottamalla [sic] ihmiset haluamaan jotain sellaista, mitä he itse asiassa eivät enää edes voi haluta kyetäkseen elämään nykyisenkaltaisissa moderneissa yhteiskunnissa – ei ainakaan ilman yhteiskuntien totaalia perversoitumista kommuuneiksi eli julkisiksi prostituutio-korporaatioiksi, mikä tietenkin esim. perinteisesti ultraliberaalin Hollannin esimerkkiä seuraten saattaisi hyvinkin onnistua. Mutta poistaisiko se kapitalismin – narsismista nyt puhumattakaan ?

Ei hyvältä näytä. Pahasti epäilen, SK, että olet yrityksessäsi muuttaa ihmisen yhteiskunnallis-biologista luonteenrakennetta vaarassa sortua peräti finnsanitylaiseen bonoboismiin, jossa haikaillaan panseksuaalisesta matriarkaatista [voihan Herbert Marcuse ja Wilhelm Reich yhteensä!].

No – täytyy tunnustaa: kyllä minäkin sellaisesta ‘Pan-Vitusta’ haikailen. Toisin sanoen palaisin mielelläni takaisin sinne, mistä tulinkin, mutta kun se nyt ei kerta kaikkiaan ole enää mahdollista, kuten ei ole mahdollista palata 10000 vuotta sosiobiologisessa ajassa taaksepäinkään, ellemme sitten anarkisti-kommunistien tavoin tee niin sanottua anakronistista virhepäätelmää, joka mahdollistaa ‘ideologisen’ siirtymisen aikakaudesta toiseen ja etenkin tuon toisen aikakauden ‘ideologisen’ siirtymisen meidän aikaamme. Ei pysty Cernin putki siihen. Tarvitaan Kuittisen putki.

Bonobo-aiheeseen palaan kuitenkin takuuvarmasti toisessa päreessä. Nyt voin vain todeta, että Orhi ‘Sinnsanity’ Kuittinen mitä ilmeisimmin näkee jatkuvasti villejä pan-unia jopa valveilla ollessaan. 

Sitä ennen nopea silmäys alkuperäiseen aiheeseen eli narsismin ja narsistisen markkinatalouden luonteeseen [bonobot melkein varastivat tämän päre-shown].

2

On syytä muistuttaa, että esim. lahjakkuus on aina vahvasti narsistinen projekti, mikä asiaintila valitettavasti tekee ainakin joistain lahjakkaista ihmisistä pitemmän päälle myös erittäin ikäviä tyyppejä.

Tämä ei päde kääntäen. Kaikki narsistit eivät tietenkään ole lahjakkaita ja jos ovat niin hyvin kapea-alaisessa mielessä eli he osaavat ja itsetarkoituksellisesti haluavat vain käyttää muita ihmisiä hyväkseen.

Mutta jos nyt välttämättä haluat karsia, poistaa, eliminoida [miten vain haluat] narsismin kokonaan ihmisestä, olet suuressa vaarassa tehdä hänestä ‘virallisesti’ myös tasapäisen lauma- ja massaihmisen, jota poliittisen ‘keskusvallan’ eliitti [eli sinun kaltaisesi narsistit ; \] hallitsee, ja joka kiltisti kuluttaa vain keskusvallan kauppaamia ja kontrolloimia ‘tuotteita’. 

Tällä logiikalla näkisinkin sinut jopa milttonilaisen narsismin kääntöpuolena. 

3

On Milttonilta psykologista mystifikaatiota ja manipulaatiota väittää [vaikka taloustieteellinen argumentaatio ehkä päällepäin näyttäisi muodollisesti pätevän (vrt. Wahlroos); – PS.], että uusliberalistinen laissez faire on oikeutettua jo pelkästään sen vuoksi, että aina on kysyntää kaikelle ja koska ihmiset ostavat pääsääntöisesti halvinta. Turha siis rajoittaa kaupankäyntiä, koska ‘oikeat’ arvot [jopa moraaliset] löytyvät juuri kysynnän ja tarjonnan vapaassa pelissä. 

Mutta tarkkaan ottaen kyseessä ei ole peli lainkaan vaan eräänlainen sissisota, koska markkina-casinoa ei pelata säännöillä vaan perimmäisten sääntöjen puuttumisella. No – voimmehan tietysti kutsua tätä roolipeliä vaikkapa Harhauttajat-nimiseksi larppaukseksi, sillä harhauttamisesta siinä nimenomaan on kyse. 

Casino-laissez faire on laillista pokeria miljardiluotoilla, ja pokeri on laillistettua harhauttamista – siis kusetusta. Mutta onko pokeri enää peli vai onko kyseessä pelkkä kiristyksen peliksi ‘jalostettu’ muoto? Sitä sopii pohtia joskus vähän pitempäänkin.

Tulkoon taas selväksi, että uusliberalismi on [de jure] oikeutettua vain silloin, jos/kun annetaan narsististen kusettajien käyttää muita hyväkseen sallimalla heidän mielin määrin keinotella ihmisten tarpeilla, heikkouksilla, turhamaisuudella, kärsimyksillä ja jopa suoranaisella hädällä. 

Entä vaatiiko tuon sallimisen ‘järkevä ja oikeudenmukainen’ rajoittaminen itse kapitalistisen talousjärjestelmän totaalia muuttamista ja ennen kaikkea muuttuuko järjestelmän mukana myös siinä elävän ihmisen luonteenrakennne [joka aiemmin oli jumiutunut kapitalistiseen omistamisen, rakastamisen ja yksityisyyden kulttuuriin] - ja nimenomaan 'vapautuneeseen sekä riippumattomaan' suuntaan, mikä merkitsee käytännössä sitä, ettei kenenkään tarvitse luvata mitään, koska kukaan rakasta ketään eikä omista mitään - ei edes omaa yksityisyyttään. 

Tätä sopii pohtia loputtomiin. Ja tuomita se jyrkin sanoin.

PS.

Logiikan ja argumentaation sokea piste on siinä, että ne tekevät empiriasta liian yksipuolisia yleistyksiä [nyt osui myös minuun, mutten uponnut ; \]

*

http://sammalkieli.blogspot.fi/2012/07/kommentti-valkealle.html

http://finnsanity.blogspot.fi/2012/07/hyperseksi-naisen-roolit-ja-kapitalismi.html

http://nakiafleming.wordpress.com/2012/01/08/being-manipulated-by-a-pro-the-narcissist/

Nautinnon ytimessä kipunoi tuskainen hehku

This summary is not available. Please click here to view the post.