‘Heikkojen ja epäonnistuneitten tulee käydä perikatoon: meidän ihmisrakkautemme ensimmäinen käsky’

I'm Going Slightly Mad

*

Päreen luku 1 on sitaatti Ann Heberleinin kirjasta Pieni kirja pahuudesta.

.

1

[.....]

Friedrich Nietzschen mukaan ihmiskunnassa kamppailevat jatkuvasti toisaalta pimeät, kaoottiset, primitiiviset, irrationaaliset voimat, ja toisaalta pyrkimykset hallita niitä. Hän kutsuu näitä kilpailevia voimia dionyysisiksi ja apollonisiksi. Kummatkin voimat ovat läsnä ja havaittavissa ihmiselämässä, mutta dionyysiset voimat ovat voimakkaampia kuin apollonisten voimien yritykset hillitä niitä. Nietzsche liittää pimeät, primitiiviset, tuhoisat voimat luontoon ja niiden hillitsemispyrkimykset ihmiskulttuuriin ja sivilisaatioon.

.

Nietzsche ei suinkaan tuomitse dionyysisiä voimia, kuten voisi kuvitella, vaan päinvastoin. Hän nimittäin pitää niitä luovuuden alkulähteinä. Ihminen on osa luontoa, joten dionyysiset voimat hallitsevat meitäkin, Nietzsche pohtii. Terveellisintä on ymmärtää ja tunnustaa tämä seikka. Vasta silloin ihminen voi elää vapaata ja ja täysin ilon täyttämää elämää. Se tosiasia, että dionyysiset voimat torjutaan mutta apollonisia voimia ylistetään, selittää Nietzschen mukaan kulttuurimme sairastumisen ja sen, miksi järkemme ja moraalimme on pelkkä vitsi. Vain ani harvat suuret, luovat yksilöt [kuten Nietzsche itse, kuvittelisin] näkevät tämä petoksen läpi. Ratkaisu on arvioida moraaliset kannanottomme uudestaan, luopua harhaanjohtavasta rationaalisuudesta ja vapauttaa ne luovat alkukantaiset voimat, joilla on valta tehdä meidät onnellisiksi. Se ei Nietzscheä huoleta, että samalla kun pimeät, tuhoavat ja primitiiviset voimat toivotetaan tervetulleeksi, vapautuu myös julmuutta.

.

Nietzsche torjuu platonistisen ja aristoteelisen ajatuksen järjestä hyvän ihmiselämän edellytyksenä. Platonin ja Aristoteleen tavoin myös hänestä olemassaolo on kaksijakoista – luonto ja kulttuuri, pimeä ja valo – ja hän uskoo vakaasti siihen, että ihmiselämää leimaavat vastakohdat ja keskenään kamppailevat voimat, mutta siihen yhteneväisyydet jäävät. Platonin ja Aristoteleen päämäärä on kulttuurin kesyttämä luonto ja järjen voitto vieteistä, kun taas Nietzsche panee vietit järjen edelle ja torjuu valistusfilosofian pakkomielteen rationaalisuudesta.

.

Joseph Conradin romaanin [Pimeyden sydän], jossa Kurtz muuttuu sivistyneestä ja moraalisesta länsimaalaisesta julmaksi ja primitiiviseksi hirmuhallitsijaksi, voidaan ajatella kuvaavan ajoittain Nietzschen ajatusta siitä, miten ihminen käy kamppailua hänessä kilpailevien voimien, niin sisäisten kuin ulkoisten kanssa. Pimeyden sydäntä on luettu etupäässä voimakkaana kolonialismin kritiikkinä, mutta se tarjoaa myös mielenkiintoisia näkemyksiä ihmisluonnosta. Conrad kuvaa tehokkaasti, millainen valta dionyysisillä voimilla on itseään sivistyneenä pitämään mieheen. Niihin verrattuna sekä moraali, että järki jäävät kirkkaasti toiseksi. Aiempi moraalisten arvojen hylkääminen ja luovien, alkukantaisten voimien armoille heittäytyminen, kuten Nietzsche sitä nimittää, vaikuttaa tapahtuvan järkyttävän helposti. Ja niin Kurtz tosiaan tekee – hän on verrattoman luova keksimään rituaaleja, ja hänen intonsa kääntää aiemmat arvonsa päälaelleen on suorastaan ihailtavaa [jos ajattelee kuten Nietzsche].

.

Toinen kuuluisa romaanihenkilö, joka estoitta seuraa vaistojaan ja käyttää muita ihmisiä häikäilemättä hyväkseen halujaan tyydyttäessään, on Juliette, markiisi de Saden romaanin Histoire de Juliette, ou les Prosperites du vice kuvankaunis sankaritar. Mikään ei estä Juliettea ja hänen kumppaneitaan heidän yksilöhedonistisella matkallaan kohti seksuaalisia nautintoja. Lukuisat naiset ja miehet heittävät henkensä tässä lähes viisisataasivuisessa romaanissa, joka pursuaa seksuaalisia julmuuksia ja makaabereja orgioita. Viekas Juliette luo itselleen nimeä ja kokoaa omaisuuden järjestämällä tilaisuuksia, joissa kaikki on sallittua. Maurice Blanchot kirjoittaa teoksessaan Lautreamont et Sade ihailevasti, ettei kukaan voita Sadea vapaudessa ja hillittömyydessä. De Saden kuvaus ihmisistä, jotka asettuvat vallitsevan moraalikäsityksen ulkopuolelle – esimerkiksi sen, että murhaaminen on väärin – nähdään toisin sanoen ylistävänä mestariteoksena ja eräänlaisena libertaristisena manifestina. Romaanin ruotsinnoksen jälkisanoissa Edenborg ja Johansson painottavat Julietten feministisiä piirteitä, kuten monet muutkin heitä ennen: ‘[de Sade] antaa romaanihahmojensa kääntyä usein naisten puoleen ja houkutella näitä antautumaan himolle seksuaaliselle nautinnolle’. Vallitsevista sukupuolirooleista irrottautuminen ja naisten oikeuksien puolustaminen ovat tässä yhteydessä siis elähtäneen, sadistisen ja äärimmäisen seksuaalisuuden synonyymeja.

.

Julmuuden ja seksuaalisen nautinnon suhde on toistuva teema kaunokirjallisuudessa. Juliette on tärkeimpiä teoksia siinä kulttuurisesti hyväksytyssä väkivaltapornossa, joka tunnetaan nimellä posh porn. Käsitettä ei tietenkään käytetty de Saden aikaan. Ilmaisu viittaa sivistyneenä pidettyyn pornografisen kirjallisuuden genreen, jonka tekijät ovat usein naisia. Väkivalta ja julmuudet eivät ole kovinkaan harvinaisia aineksia posh porn-genressä. Toinen esimerkki on Helen Walshin romaani Lutka. Millie O’Reilly on Julietten tavoin kaunis, seksikäs, älykäs ja rakastettu. Millien seksuaalinen nautinto kytkeytyy tiiviisti kipuun – hänen omaansa ja muiden – ja romaanissa hänet sekä raiskataan että hän raiskaa itse. ‘Julmuus on ihmisen suurin ja raskain pahe’, kirjoitti Judith N. Shaklar, ja se vaikuttaa olevan peruslähtökohta muun muassa de Sadella ja Walshilla. Selvästikin julmuus ja piittaamattomuus kutkuttavat mieliä.

.

Moraalin alkuperästä –teoksen alkusanoissa Nietzsche kyseenalaistaa hyvän moraalin paremmuuden pahaan verrattuna. Olemme pitäneet itsestäänselvyytenä sitä, että hyvä on parempi kuin paha, Nietzsche kirjoittaa, – ajatelkaa, jos asia olisikin päinvastoin ja paha pitäisi arvottaa korkeammalle kuin kuin hyvä. Hän ei selosta asiaa kovin tarkkaan, joten jäämme edelleen epätietoisiksi sen suhteen, miten hän arvioi pahaa ja hyvä. Se toki käy selväksi, että Nietzsche suhtautuu ilmeisen epäluuloisesti ‘orjamoraaliin’, kuten hän asian ilmaisee. Orjamoraalin alkuperä on selvästi kristillisessä etiikassa, joka arvostaa kuuliaisuutta ja lojaaliutta [samoja ominaisuuksia, joista Milgramin tutkimuksen koehenkilöt antoivat näytteen...] ja jossa ihmisiä ja heidän tekojaan arvioidaan keskeisesti hyvän ja pahan käsitteillä. Juuri tällaisen moraalin – orjamoraalin – Kurtz vei mukanaan Afrikkaan, mutta hylkäsi myöhemmin. 

.

Nietzsche ei ensisijaisesti pyri kyseenalaistamaan pahaa moraalisena käsitteenä. Kuten kirjan nimikin vihjaa, hän suhtautuu skeptisesti koko moraalin käsitteeseen ylipäätään. Nietzsche torjuu termin paha, koska se on hänen mielestään ‘huono’ käsite; se demonisoi ‘vihollisen’ ja johtaa siten vain vihaan. Hänen mielestään viha ja kostonhimo ovat heikkouden merkkejä. Vahva ihminen ei anna muiden tekojen vaikuttaa itseensä eikä tuhlaa aikaansa vihaamiseen ja koston hautomiseen. Vihantäyteinen ja kostonhimoinen ihminen paljastaa vain oman heikkoutensa ja alemmuutensa. Viha on nimittäin Nietzschen mielestä vain ilmaisu omasta voimattomuudesta ja kyvyttömyyden pelosta, ja sillä on taipumus ottaa ihminen kokonaan valtaansa.

.

‘Pysy kovana!’ Nietzsche kehottaa lukijaa kirjassa Näin puhui Zarathustra ja tarkoittaa kovuudella, ettei muiden ihmisten pahojen tekojen sen enempää kuin heidän kärsimystenkään pitäisi antaa vaikuttaa itseensä. Luovan ihmisen täytyy olla kova, ja vain ihmisistä jaloimmat kykenevät täydelliseen kovuuteen. Muiden surkuttelu ja heikkojen sääliminen on epäinhimillistä. Nietzscheläinen miehekäs kovuus hylkää myötätunnon ja kannattaa sortoa sekä muiden ihmisten hallintaa. Hän ylistää niitä, jotka kestävät muiden kärsimystä, ja pitää heikkoutta ja heikkoja kohtaan tunnettua myötätuntoa kontraproduktiivisena. ‘Heikkojen ja epäonnistuneitten tulee käydä perikatoon: meidän ihmisrakkautemme ensimmäinen käsky’, Nietzsche kirjoittaa Antikristuksessa.

.

Kurtzista tulee kova mies, jota muiden kärsimys ja tuska eivät liikuta ja joka keskittyy luomaan oman maailman itsensä ympärille. Kurtzin hahmo on kuin nietzscheläisen ihanneihmisen ruumiillistuma, yli-ihminen, jolla on oikeus elää omien sääntöjensä mukaisesti – aivan kuten Raskolnikov ja Juliette tekevät [vrt. myös Don Juan/rr]. Raskolnikov ei tosin ole viehtynyt julmuudesta kuten Kurtz, mutta hänkin pitää itseään ‘poikkeuksellisena’ ihmisenä, jolla on erityislaatuisia näkemyksiä. Sen vuoksi hänellä on mielestään sekä kykyä että oikeus luoda omat sääntönsä. Oman, itseä varten luodun moraalin mukaan eläminen ei kuitenkaan tuo onnea. Raskolnikov murtuu hitaasti mutta varmasti, ja tunnontuskat musertavat hänen ennen niin järkkymättömän itseluottamuksensa. Kurtzkaan ei ole onnellinen, vaikka hän toteuttaa vallanhaluaan kaikin keinoin, sallii dionyysisten voimien pulputa sisältään ja antautuu niiden valtaan. ‘Kauhu! Kauhu! Kauhu!’ hän pihisee viimeisiksi sanoikseen kuolinvuoteellaan.

[.....]

.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta [s. 60-66]

.

2

Nietzschen kaksi luontoa: pehmeä ja kova, joista pehmeys oli todellinen ja kovuus vähitellen omaksuttu kirjallinen ‘kulissi’, joka toimi historian ja ihmisen julmuuden peilinä. Lopulta nerokas peili-kulissi murtui ja vei koko ihmisen mukanaan.

.

Kurtziin ja Raskolnikoviin verrattuna Nietzschen ‘oma psyykkinen romahdus’ [joka oli vain ajan kysymys] oli jos ei dramaattisempi niin ainakin konkreettisempi ja todellisempi. Se tapahtui Torinon kadulla Nietzschen nähtyä tammikuun alussa 1889 majatalonsa lähellä ajomiehen alkavan säälimättömästi ruoskia itsepäistä hevostaan, joka ei totellut isäntänsä käskyä vetää kuormaa. Nietzsche oli yhtäkkiä heittäytynyt hevosen kaulaan ja yrittänyt siten estää ruoskimisen.Tämän kohtauksen jälkeen Nietzsche vaipui ensin syvään apatiaan tai depressioon, mutta toivuttuaan hiukan hän alkoi lähetellä asuinpaikastaan osittain mielipuolisia kirjeitä ystävilleen [myös Italian kuninkaalle]. 

.

Nietzschen paras ystävä, Baselin yliopiston kirkkohistorian ja teologian professori Frans Overbeck haki hänet Torinosta Baseliin saatuaan ensin kirjeen, jota luuli aluksi Fritzin pilailuksi, mutta kun Nietzschen etäisempi professori-tuttava Baselista, tunnettu historioitsija Jacob Burkhardt, tuli näyttämään Overbeckille Nietzscheltä itse saamiaan merkillisiä kirjelappuja, tilanteen vakavuus lopulta selveni hänelle. Burckhardt kehotti Overbeckia hakemaan talvet Pohjois-Italiassa viettävän ystävänsä heti takaisin Sveitsiin tai Saksaan, koska tämä vaikutti olevan mieleltään aivan sekaisin ja hänen joutumisensa Italian silloisen mielisairaalajärjestelmän ‘hoidettavaksi’ olisi ollut paitsi kammottava vaihtoehto myös melkein peruuttamaton tilanne edistyneempään saksalaiseen psykiatriaan verrattuna. 

.

Overbeck ehti perille hieman ennen kuin Nietzschen majatalon isäntä [joka oli vienyt oudon kohtauksen saaneen ja täysin murtuneen filosofin kadulta takaisin kotiin] oli ilmoittamassa paikallisille viranomaisille lähes puhumattomasta, omituisesti käyttäytyvästä, huoneeseensa sulkeutuneesta ja kirjeitä lähettelevästä asukistaan. Overbeck löysi hyvin sekavassa mielentilassa olleen Nietzschen istumassa sohvalla ja selailemassa Wagnerista kirjoittamiaan tekstiluonnoksia Nietzsche contra Wagner'iin. Nietzsche tunnisti Overbeckin ja ilmeisesti jotenkin tajusi, mistä on kysymys. Molemmat itkivät. Vanha mutta vaiettu kauhukuva oli sittenkin toteutunut. 

*

http://sv.wikipedia.org/wiki/Ann_Heberlein

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ann_Heberlein

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche

http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pimeyden_syd%C3%A4n

http://en.wikipedia.org/wiki/Heart_of_Darkness

http://en.wikipedia.org/wiki/Juliette_%28novel%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Markiisi_de_Sade

http://en.wikipedia.org/wiki/Marquis_de_Sade

http://en.wikipedia.org/wiki/Milgram_experiment

http://fi.wikipedia.org/wiki/Milgramin_tottelevaisuuskoe

http://en.wikipedia.org/wiki/Apollonian_and_Dionysian

http://www.dartmouth.edu/~fnchron/1889.html

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Turin_Horse

http://briansibleysblog.blogspot.fi/2008/10/have-i-god-news-for-you.html

Don Giovanni ei kadu mitään ja joutuu helvettiin

Don Giovanni – Finale/The Commendatore Scene
.

Don Juan helvetissä

.

Kun Don Juan oli tullut

tuonelan rannalle, hän antoi

obolinsa Kharonille, synkeälle kerjurille, joka silmäili

häntä hetken kopeasti

kuin Antisthenes ja

kostonhimoisin, vahvoin kourin tarttui airoihin.

.

Rinnat paljaina, kauhtanat auki naiset vääntelehtivät

mustan taivaankannen alla, vonkuivat

hänen peräänsä kuin uhrieläinlauma.

Sganarelle nauraa räkätti, vaati palkkarästejään.

Sormi vapisten Don Luis osoitteli

rantoja kiertäville vainajille nuorukaista, joka oli pilkannut

hänen harmaita suortuviaan.

Siveä, hentoinen Elvire hytisi surupuvussaan

nähdessään uskottoman miehensä ja

entisen rakastajansa; aneli kai 

vihonviimeistä hymyä, jossa edes välähtäisi

muinaisten lupausten sulous.

.

Selkä suorana haarniskassaan

seisoi iso kivinen mies peräsimessä ja halkoi

mustaa vettä, mutta tyynenä sankarimme

istui, nojasi rapiirinsa kahvaan, tuijotti vanaveteen

alentumatta näkemään mitään.

*

Charles Baudelaire: Pahan kukat

*

Don Giovanni – Finale/Commendatore scene x 5

http://www.youtube.com/watch?v=dK1_vm0FMAU&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=JStPRk62QdI&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=ONX15zva31Y&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=rPEMZLJJ--s&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=_lf-lu0yfBU&feature=related

*

http://simple.wikipedia.org/wiki/Don_Giovanni

http://en.wikipedia.org/wiki/Don_Juan

http://fi.wikipedia.org/wiki/Don_Juan

http://en.wikipedia.org/wiki/Dom_Juan

http://www.potku.net/forum/viewtopic.php?p=488866

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/11/kerro-ateisti.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/10/muistatko-rakkaani-mita-kerran.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2011/08/don-juanin-loistava-pahuus.html

http://kvetchlandia.tumblr.com/page/18

Mitä apinat opettivat ihmiselle?

Mitä ihminen opetti apinalle?




  

'Kärsimyksen näkeminen tekee hyvää, kärsimyksen tuottaminen vielä parempaa – tämä on kova lause, mutta vanha mahtava inhimillinen, ylen inhimillinen pääväittämä, jonka muuten kenties allekirjoittivat jo apinat; kerrotaan nimittäin, että ne outoja julmuuksia keksiessään jo monesti opastavat ihmistä ja ikään kuin ‘näyttelevät’ hänelle. Ilman julmuutta ei mitään juhlaa.’

.

Nietzsche: Moraalin alkuperästä

*

‘Kaikki sanovat, että vihaavat pahaa, mutta sydämessään kuitenkin sitä rakastavat.’

.

Dostojevski: Karamazovin veljekset

*

Sitaatit kirjasta Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

*

http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/393

http://sv.wikipedia.org/wiki/Ann_Heberlein

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ann_Heberlein

http://latroskarosario.wordpress.com/2011/10/04/el-planeta-de-los-gorilas-restauracion/

'O horror, horror, horror! Tongue nor heart cannot conceive nor name thee!'

Teloituspaikka

 

Lukekaa tekstin lihavoidut kohdat erityisen intensiivisesti tytön tilanteeseen samaistuen. Jos ette järkyty perusteellisesti ja tunne sisimmässänne ylivoimaista tuskaa, joka pakottaa kyyneleet nousemaan silmiinne vaan kohautatte olkapäitänne ikäänkuin kyseessä olisi peräti tavanomainen juttu tässä kauheassa maailmassa, johon meidät on heitetty elämään eli rakastamaan ja vihaamaan toisiamme, te olette edistyneet evoluutiossa, teistä on tullut kelpoisempi kestämään ihmisten toisilleen aiheuttamia hirveyksiä. Arvatenkin te olette insinööri, lakimies, media-hyeena tai joku muuten vain 'sivistynyt' globaalin informaatio-maailman cyborg. Onneksi olkoon. Luovutettakoon teille kelpoisuus-mitali ihmislajin parhaimpien ja kestävimpien ominaisuuksien edistämisestä.

* 

‘Valtava raakuus’ - neljävuotias todistaja erityissuojelussa

*

 Ranskan Alpeilla tehty kylmäverinen surmatyö on puistattava tapaus. Kolme uhria tapettiin päähän ampumalla. Neljäntenä surmattu oli paikalla todennäköisesti sattumalta.

BMW-merkkisen henkilöauton kolme matkustajaa olivat 50-vuotias Saad al-Hilli, hänen vaimonsa ja yksi vanhempi nainen. Al-Hilli on brittiläinen liikemies, jolla on irakilaistausta.

Autossa olleen 77-vuotiaan naisen hallussa oli Ruotsin passi. Aftonbladetin mukaan Ruotsin ulkoministeriö on vahvistanut, että surmassa kuoli yksi Ruotsin kansalainen.

Autoon kuolleita aikuisia oli ammuttu puoliautomaattisella pistoolilla päähän. Autossa olivat matkustajina myös 8- ja 4-vuotiaat tytöt. Näistä vanhempi on sairaalassa koomassa. Tytön kallo oli murtunut voimakkaan lyönnin seurauksena. Neljävuotias tyttö löydettiin paikalta sokissa piilottelemassa kuolleen äitinsä hameen alta.

Henkensä joukkosurmassa menetti myös polkupyöräilijä Sylvain Mollier, jonka uskotaan olleen paikalla sattumalta. Poliisin mukaan Mollier oli nuori isä. Kuka surman sitten tekikin, ei selvästikään kaivannut todistajia.

- En kutsu tätä ammattilaisen työksi. Kutsun tätä valtavaksi raakuudeksi, syyttäjä Eric Maillaud sanoi tiedotustilaisuudessa.

Autossa kahdeksan tuntia piilotellut neljävuotias pikkutyttö oli löydettäessä kauhuissaan. Tutkijat eivät olleet avanneet auton ovia rikospaikkatutkinnan vuoksi. Tyttö ei ollut uskaltanut paljastaa olevansa autossa.

- Hän alkoi hymyillä ja puhua englantia, kun Chamberyn prikaatin santarmi nosti hänet syliinsä ja auttoi hänet ulos autosta, Maillaud kertoi.

Tyttö oli piileskellyt etupenkin takana lattialla kuolleen äitinsä hameen alla. Pikkutytön vieressä oli ollut suuri matkalaukku.

Tällä hetkellä neljävuotias on ainoa, joka pystyy kertomaan jotain joukkosurmasta. Syyttäjä on ottanut molemmat tytöt suojeluohjelmaansa. On mahdollista, että liikkeellä voi edelleen olla tappaja tai tappajia, jotka haluavat eroon todistajista.

Vuoristokylän tragedia

Karmiva löytö tehtiin keskiviikkona parkkipaikalta Ranskan Chevalinen vuoristokylän laitamilta. Autoon ammutut britit olivat olleet lomailemassa leirintäalueella Annecy-järvellä.

Wikipedian mukaan Chevalinen kylässä on alle 200 asukasta. Alueella on useita leirintäalueita, jotka sijaitsevat Annecy-järven tuntumassa.
*
Alpeilla surmattu insinööri-isä oli riidoissa veljensä kanssa

Kuollut insinööri siirsi veljensä syrjään yhteisestä teknologiayrityksestä. Riitaa on ollut myös kuolleen isän perinnöstä.

Perjantaina Alppien joukkosurman tutkinnassa ilmeni uusi käänne.

Daily Mailin mukaan poliisi kuulustelee surmassa kuolleen irakilaissyntyisen insinöörin veljeä, sillä on käynyt ilmi, että veljeksillä on ollut rahariitoja.

Alpeilla vaimonsa ja anoppinsa kanssa tapettu britti-insinööri perusti veljensä kanssa liikeyrityksen, josta myöhemmin sysäsi veljensä syrjään.

Verilöylyn tutkimuksia johtava syyttäjä Eric Maillaud kertoo todisteiden viittaavan siihen, että veljeksillä oli taloudellisia ongelmia.

- Näyttää siltä, että kahden veljeksen välillä oli erimielisyyksiä rahasta, hän sanoo.

- Tämä Britannian poliisilta tullut tieto näyttää olevan luotettavaa. Veljeä on kuulusteltava yksityiskohtaisesti, sillä jokainen johtolanka on tutkittava.

Muitakin talousriitoja

Kuolleen insinöörin kirjanpitäjä paljasti tänään, että veljeksillä on ollut pitkään riitaa heidän edesmenneen isänsä omaisuudesta.

Veli poistettiin insinöörin teknologiayrityksen tehtävistä noin puolitoista vuotta sitten. Hänet korvattiin insinöörin vaimolla, joka myös tapettiin joukkosurmassa.

Samoihin aikoihin veli muutti pois suvun miljoonakartanosta, joka sijaitsee Surreyssä, noin 30 kilometriä Lontoosta lounaaseen.

Omaisuuden Ranskassa, Sveitsissä, Espanjassa ja Irakissa on kerrottu olevan keskeinen kitkan aihe veljesten väleissä.

Ranskan poliisi puolestaan tiedotti, että poliisi etsii mustaan paitaan pukeutunutta miestä, joka kaahasi Peugeot-merkkisellä katumaasturilla pois surmapaikalta.

Ruumiit löytänyt pyöräilijä kertoi tutkijoille nähneensä vihreän katumaasturin sekä moottoripyörän ajavan kovaa vauhtia murhapaikan suuntaan vähän ennen kuin saapui paikalle.
*

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288497506363.html

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288497735063.html

http://www.shakespeare-navigators.com/macbeth/T23.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Macbeth

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pimeyden_syd%C3%A4n

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmestyskirja._Nyt

French Alps shootings: the main theories examined

Kasvot larppaajan peilissä

Demoni Lilith ja Black Sabbath: Evil Woman

*

Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Uusi vitsaus hautausmailla.

1

Minun mielestäni live-rooli-pelaajat eli larppaajat ajautuvat ennemmin tai myöhemmin palvomaan Saatanaa, koska he aina taistelevat peleissään jotain Pahaa vastaan absoluuttisesta joko-tai-asetelmasta käsin. Heidän elämänsä on pelkkää metsästystä ja vihollisen uhkaan valmistautumista. Itse asiassa heistä itsestään tulee tällä tavoin  uuden uljaan Saatanan edustajia.

2

Larppaus on manikealainen visio eli ikuinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Myös larppaajien isähahmon J. R. R. Tolkienin maailmassa vallitsee sama hyvisten ja pahisten perusantagonismi. Mutta onko Saatana joku ihminen tai ihmisen kaltainen olio, joka tahtoo pahaa vai onko se meissä tahtova ‘tahto’ itsessään?

Tolstoille [joka oli schopenhauerinsa lukenut] seksuaalisuus oli [uskonnottoman rationalismin ohella] suurin Saatana. Dostojevskillakin rakastuminen ja seksuaalisuus sekoittavat miehen pään täysin [esim. Dmitri Karamazov, joka tosin muutenkin on affektiensa vietävissä], mutta itse Saatanan apokalypsi koetaan Dostojevskin mukaan ennen kaikkea eurooppalaisen [universaalin] liberalistis-ateistisen valistuksen arvonihilisminä eli positivistisen rationalismin moraalia ja kansallista identiteettiä rapauttavina vaikutuksina.

Monista vastakohta-asetteluistaan [esim. herra- ja orjamoraali] huolimatta Nietzschen todellisuus ei kuitenkaan ollut dualistinen vaan täynnä suurempia ja pienempiä paholaisia. Tosin sekaan mahtuu myös merkillisiä pyhimyksiä. Entä kuka sitten on ‘aito’ paholainen ja kuka ‘puhdas’ enkeli-pyhimys, siitä on nietzscheläisittäin ajatellen vaikea saada selvää. Emmehän voi tietää sitäkään, rakastammeko jotain ihmistä ikuisesti vai tuleeko hänestä jossain vaiheessa elämämme suurin pettymys, uhka ja jopa vihollinen. 

En väitä, etteikö todellista pahuutta olisi olemassa pahoina tekoina [murha, kidutus, petos], mutta väitän, että meidän on ajoittain lähes mahdoton erottaa omaa perspektiivistä ja dispositionaalista asennettamme pahuuteen siitä, mitä me pahoina tekoina erityisesti ja pahuutena yleensä pidämme – toisten tekeminä. Näin siis pahuus on aina jo valmiina meissä itsessämme ikään kuin odottamassa, että me sen tuomitsemme – jossain toisessa ihmisessä tai aatteessa. 

Mutta mitä kärkkäämmin ja systemaattisemmin me pahat ihmiset ja pahuuden tuomitsemme, sitä pahempia, itsekkäämpiä ja välinpitämättömämpiä meistä omassa oikeamielisyydessämme tulee. Tällainen noidankehä on yhtä kuin moraalin romahdus farisealaiseksi tekopyhyydeksi ja juuri tämän Jeesus [ja Buddha] niin syvästi tajusi. Tämän vuoksi myös Camus’n Putoamisen entinen tuomari Jean-Babtiste Clamence päätyi piinakoppiinsa tekemään katumusrippiä tuntemattomille Amsterdamin kulkijoille. Kun tuomitsemme muita, tuomitsemme väistämättä myös itsemme.

3

Päättelyni ajautuu jälleen paradoksiin, joskin paradoksit sisältävät yhtä aikaa sekä umpikujan että ulospääsyn. Tällä kertaa kyseessä lienee lähes mahdoton kehä, jota ei voi purkaa. Slavoj Zizekiltä saamme kuitenkin esimerkin, josta päättelemme, että ratkaisuja voisi olla jopa kaksi tai ainakin '1½'. Vastustaessaan liberaalia moraalia Zizek mielestäni kiteyttää em. paradoksin anekdoottiin, jonka mukaan voisimme [ellemme ole arvokonservatiiveja] tietyllä hyvin luterilaistyyppisellä tai pikemminkin kalvinistisella ehdolla tehdä mitä tahansa' hyvällä omallatunnolla'. Se onnistuu, jos pystymme tuntemaan syyllisyyttä aivan kaikesta, mitä teemme.

4

Palatakseni siihen mistä aloitin, sanottakoon vielä, että toisin kuin väität, Ironmistress. sinä et ole mikään buddhalainen säälimoralisti [elleivät sitten sääli ja ressentimentti ole saman asian eri puolia] vaan kaunainen [juutalainen] perheenäiti, joka ei ainoastaan henkeen ja vereen halua naarastiikerin tavoin puolustaa omaa perhettään, klaaniaan ja elinreviiriään vaan myös kostaa sekä niille, jotka ovat rikkoneet sinua ja sinun fantasioitasi vastaan että niille, jotka mahdollisesti tulevat sinua ja sinun fantasioitasi vastaan rikkomaan. Katso peiliin. Etkö näe, miten itse naisdemoineista suurin, Lilith, siellä hymyilee ja nyökkäilee sinulle hyväksyvästi.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/uusi-vitsaus-hautausmailla.html

 http://fi.wikipedia.org/wiki/J._R._R._Tolkien

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_%28Albert_Camus_novel%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lilith

Portto Neitsyt Mariana eli esteettinen vaikutelma, jonka merkitystä rumuus ja kauneus tai hyvyys, huonous ja pahuus eivät riitä selittämään eivätkä kuvaamaan

Death of the Virgin [Caravaggio]
*
Caravaggio's painting is the last major Catholic work of art in which Mary is clearly dead. Her feet are swollen, and no cloud of cherubs ferries her heavenward as depicted less than a decade before by Annibale Carracci (see Assumption of the Virgin (Carracci)) for Cerasi Chapel. He does not depict an assumption but her death, arm drooping to the earth. The figure, like that in nearly all Renaissance and Baroque Assumptions, looks much younger than a woman some 50 or more years old; medieval depictions of the death were often more realistic in this respect. Contemporaries accused Caravaggio of modelling a mistress/prostitute as the Virgin.
*
[Kielimafian tarkennuksia 18.1]
*
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin kommentteihin edellisessä päreessäni Ihmisnahkalamppu ja teloituksen estetiikka. 

1
IM: 'Caravaggion töitä leimaa ilmiömäinen taituruus, tekninen osaaminen ja aivan uudet taidot, kuten perspektiivi'.
.....
RR: 'Jos sinä olisit ollut konservatiivinen kardinaali, olisit tuominnut Caravaggion jyrkästi'
.....
IM: 'Ei suinkaan. Ruukinmatruuna olisi tuominnut hänet jyrkästi, jos "taideteos" olisi ollut purkillinen ulostetta alttarilla.'
*
Asetat kysymyksesi taiteen arvosta [ja vastaavasti historian mielestä] koko ajan sellaiseen [kapean subjektiiviseen] näkökulmaan, joka vie sinut vain yhteen suuntaan - omaan konservatiiviseen olohuoneeseesi. Samalla yrität objektiivisesti arvottaa hyvän taiteen redusoimalla sen käytettyihin teknisiin hienouksiin - ikäänkuin taideteoksen tekninen toteutus ja sen muotoon liittyvät seikat voisivat riittävästi selittää taideteoksen vaikutusta ja arvoa samassa mielessä kuin mopo on selitettävissä osiensa summana.

Mutta nyt ei ole kysymys pelkästä tekniikasta vaan [kuten itse sanot] nimenomaan 'purkista ulostetta' katolisen kirkon seinällä - toisin sanoen Caravaggion miltei inhorealistisesta naturalismista, joka kerta kaikkiaan soti katolisen kirkon esteettis-teologisia näkemyksiä vastaan.

Esimerkiksi Caravaggion käsinkosketeltavan 'lihallinen' maalaus kuolleesta Neitsyt Mariasta surevine kaljupäisine apostoleineen herätti pahennusta. Neitsyen mallina Caravaggio oli käyttänyt tuntemaansa prostituoitua - [huom. Caravaggion maalaus oli viimeinen merkittävä työ, jossa kuvattiin Neitsyt Maria kuolleena, sillä katolinen kirkko julisti myöhemmin, että Pyhä Neitsyt otettiin elävänä suoraan taivaaseen].

Olennaista kuitenkin on, että sinä IM ainakin epäsuorasti väität vanhoillisen kardinaalin ominaisuudessa hyväksyneesi/-väsi Caravaggion 1600-luvun alun katolis-kristillisestä korrektiudesta jopa kaikkein rankimmin poikkeavat maalaukset.

Käsittämättömän subjektiivinen ja anakronistinen väite.

Sinulta puuttuu kykyä rekonstruoida historiallinen tilanne mielikuvituksessasi etenkin 'epämiellyttävien' ihmisten ja suoranaisten 'vihollistesi' [muslimit, sosialistit, ranskalaiset, postmodernistit ym.] kannalta. Toisin sanoen - yhtä aikaa deterministisestä ja moralistisesta historiankäsityksestäsi johtuen sinun on lähes mahdoton asettua tietyn aikakauden kulloistenkin toimijoiden sen hetkiseen asemaan [toki se on vaikeaa kenelle tahansa] eli yrittää samastua heidän intentioihinsa.

Näin ollen puhut barokki-kardinaalin ominaisuudessakin lähinnä omien intentioittesi ja oman aikakautesi kautta ja puitteissa. Kukaan historioitsija ja taidekriitikko ei tietenkään välty anakronismeilta, mutta ainakin se olisi syytä tiedostaa ja tunnustaa, mitä sinä et kuitenkaan näytä tekevän.

Oivaltaaksesi mitä tarkoitan, kannattaa tutustua vaikka R. G. Collingwoodin historian-metodologisiin pohdintoihin sekä kulttuuri-antropologian ja sosiologian etic- ja emic-näkökulmien eroavuuteen, vaikka en usko, että tulet koskaan tajuamaan, mistä selittämisen ja ymmärtämisen erossa todella on kysymys tai edes hyväksymään, että niiden välillä ylipäätään on kategorista eroa - [ks. ennen postmodernin relativismin vaikutusta kirjoitettu von Wrightin 'Explanation and understanding' [1971], jota Tiede ja edistys 4/2011 käsittelee myös kriittisesti teemanumerossaan].

2
IM: 'Se kuvaa toisaalta ranskalaisten julmuuksia Espanjassa Napoleonin sotien aikana; ja toisaalta sen symboliikka on valtava.'

Paha Napoleon, ilkeät ja tyhmät ranskalaiset - niinpä tietysti.

Tiedän loukkaavani ainakin kiihkeimpien espanjalais-nationalistien tunteita, mutta on todellakin viime kädessä aivan sama, kenen julmuuksia Goyan maalaus kuvaa. Julmuudet valitettavasti ovat osa ihmislajin ihmisyyttä. Joka toista väittää elää joko idealistis-universaalissa ihmisoikeusunien maailmassa tai suljetussa nationalistista apartheidia demokraattisesti ajavassa territoriossa [vrt. USA:n etelävaltiot 1900-luvulla tai Israel juuri nyt], jonne hyväksytään vain yhteiskunnalliselta nettokontribuutioltaan kohtuullista positiivisempia konservatiivi-ihmisiä.

Maalaus näyttää yksittäisessä historiallisessa tilanteessa ilmenneen saatanallisen julmuuden. Ja vaikka ihan oikeasti oksettaakin sanoa, niin edellisessä päreessä esitelty Ilse Kochin Ihmisnahkalamppu kuvaa tuota julmuutta vielä vaikuttavammin joskin äärimmäisen rivolla tavalla.

Jossain kuitenkin kulkee raadollisen faktan eli kovan pornon tai suoran väkivallan ja esteettisen eli fiktion keinoin kuvatun julmuuden raja. En tiedä varmasti missä, mutta sopikaamme, että Kochin 'näkemys' ei kuulu taiteeksi kutsutun eli fiktiivisesti ilmaistun faktan piiriin, koska se itsessään on myös julmuuden ilmentymä ja tuote.

Mutta olipa kyseessä ilmentymä/tuote tai pelkästään kuvaus niin universaalista julmuudesta niissä molemmissa nyt kuitenkin on kyse, vaikka sinä haluatkin aina etsiä oman patrioottisen nurkkasi, josta käsin voi 'turvallisesti ja 'oikeamielisesti' määritellä hyvän ja pahan. Valitettavasti teet sen samaistalla keskenään huonon ja pahan. Huono on nimittäin esteettinen arvoarvostelma [se mikä on hyvää tai kehnoa], paha sen sijaan moraalinen maksiimi [se mikä on oikein tai väärin].

Tällaisessa asenteessa moralismi yhdistyy epäillyttävällä tavalla teknologisiin perusteluihin. Mielestäni kyseinen asenne on totalitarismi- ja futurismi-kritiikistäsi huolimatta vahvasti sukua 1920- ja -30-luvun nationalistis-fasistiselle konservativismille, jota voi perustellusti pitää kaikenlaisen apartheid-huuhailun ideologisena valepukuna.
*
Minua voidaan tietysti syyttää nihilismistä [ikäänkuin olisin rivo ja perverssi murhamies], mutta minun tapauksessani nihilismi on se, mitä ontologisesta universalismista ja Jumalasta on nietzscheläis-weberiläisen entzauberungin [eli/tai valistuksen] jälkeen enää jäänyt jäljelle [lukuunottamatta ehkä Badioun ongelmallista Tapahtuma-ontologiaa], koska olen menettänyt uskoni universaaliin moraaliin. Jumalaan sen sijaan en ole uskonut koskaan vaan ainoastaan 'puheeseen' Jumalasta.

3
IM: 'Jos taide kuvaa todellisuutta, tällöin ainoaa taidetta on realismi.'

Ja realismiko on yksinomaan esittävää taidetta? Mistä tiedät, että todellisuus on realistinen eli käsitettävästi esitettävissä? Jumalako kertoi? Vai Newton? Kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria ovat nimittäin eri mieltä.

4
IM: 'Tarkoitatko siis, että nykytaide on pelkkää postmodernia kitschiä?'

Jotakuinkin. Kitschiä ja campia nimenomaan. Nykytaide on ontologisen nihilismimme eli sosiaalisen konstruktivismimme omakuva ja nihilismissä/konstruktivismissa syvyys ja pinta ovat erottamattomia. Mutta kyllä sieltä aina ne suurimmat lyövät jossain vaiheessa läpi [kun taas populaareimmat nykypellet monesti unohdetaan - ei toki kaikkia].

Tosin syvyyden ja pinnan voi sanoa ikäänkuin naivisti [vrt. Schiller: 'Naivista ja sentimentaalisesta runoudesta'] olleen yhtä antiikin Kreikan kulttuurissa [jonka taidetta arvostamme suuresti], joskaan se kulttuuri ei ollut nihilistinen ainakaan samassa mielessä kuin moderni länsimainen sivilisaatio, vaikka päätyikin polyteismissaan 'liian' monien jumalien ´synkretismistä 'tuntemattoman jumalan' tyhjyyteen.

Analogisesti samassa mielessä länsimainen rahatalous elää futuurikauppojen muodossa [päästö- ja lukemattomat muut 'futuuriyksiköt'] eräänlaista polyteismin lopun alun kautta. Pää tulee yhä nopeammin vetävän käteen - tyhjä jää. Tarvitaan uusi perusvahva 'monoteistinen valuutta', mutta kuka siihen enää uskoisi ja luottaisi? Pitäisikö ryhtyä palvomaan keisaria Jumalana  kuten Roomassa viimein tapahtui ennen lopullista romahdusta - [Jumalan maanpäälliseksi sijaiseksi keisarin 'lobbasi' areiolainen kirkkoisä Eusebios - kristitty teologi!].

5
Moraali on aina keinotekoinen pakkopaita, joka määrittelee taiteelle sen sisällölliset rajat, mutta josta taide samalla pyrkii ilmaisussaan irtautumaan, koska totuudella ei ole sisällöllisiä eikä ilmaisullisia rajoja.

'Me emme voi puhua Jumalasta [Totuudesta], mutta meidän täytyy ja tämä on meidän suurin ahdistuksemme. Sen rinnalla kaikki muu on lastenleikkiä.', kirjoiitti Karl Barth - [vrt. Tractatuksen vaikeneva Wittgenstein tai Heideggerin keskiajan saksalaisilta mystikoilta [Mestari Eckhard] omaksuma Gelassenheit eli Silleenjättäminen, jossa annamme Jumalan olla (jätämme hänet olemiseen/sa), koska emme voi häntä tietoisesti/rationaalisesti saavuttaa, vaan/koska teemme hänestä aina oman kuvamme].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/01/ihmisnahkalamppu-ja-teloituksen.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_the_Virgin_(Caravaggio)
http://en.wikipedia.org/wiki/Caravaggio
http://en.wikipedia.org/wiki/R._G._Collingwood
http://fi.wikipedia.org/wiki/Emic
http://en.wikipedia.org/wiki/Emic_and_etic

Miksi fatalisti ei saa puhdistettua likaisia käsiään? David Lynch mielen(sä) äärirajoilla

Onko Slavoj Zizek (transsendentaalisen meditaation kilpailijana ja 'vasta-manaajana') ajamassa pahaa henkeä takaisin David Lynchiin? Zizek nimittäin olettaa (tämä on rr:n vitsi), että paha ja luova henki ovat erottamattomia sukulaisia. - - Mutta ehkä Lynch haluaa meditaatiolla vain rauhoittaa liian 'likaista' mieltään, jotta pystyisi keskittymään elokuvissaan Zizekin niin 'ihailemaan' - kammottavaan - reaaliseen.
*
(Kielimafian muutoksia ja lisäyksiä viimeksi 27.2.)
*
AH kirjoitti edellisessä päreessäni:
Joskus Lost Highway oli mielestäni eräs parhaita elokuvia. Mutta onko se lopultakin luonteeltaan fatalistinen - ja siten huono elokuva?
*
Katsoin Lost Highwayn eilen dvd:nä. Olen sen muistaakseni nähnyt joskus aiemmin, muttei ole kai kolahtanut, koskapa muistikuvat tuntuivat niin hämäriltä (tai sitten muistikuvani olivat erinomaisen akkuraatteja juuri ko. filmistä ;).

Joka tapuksessa kyseessä on hieno elokuva. Fatalistinen varmaankin kuten sanot, mutta se tuskin alentaa Lost Highwayn arvoa vähääkään. - Maailma ja ihmiset ovat siinä enimmäkseen pahoja. Se, joka uskoo rakkauteen, kohtaakin helvetin sekä itsessään että muissa ihmisissä.

Vanha story sinänsä. Hyvä ihminen ei saa aikaan kuin pahaa (itselleen ja jopa muille) pahassa maailmassa, olivatpa hänen motiivinsa miten 'puhtaat' tahansa (vrt. de Saden Justine). Itse asiassa juuri hänen hyvyytensä ajaa hänet turmioon.

En osaa sen kummemmin arvioida 'elokuvallisesti' tätä elokuvaa. En ainakaan tältä istumalta. Siitä löytyy niin monia huomionarvoisia pointteja.

David Lynch puolestaan on kieltäytynyt enää mitenkään analysoimasta Lost Highwayta.
*
Lynch on itämaisen transsendentaalisen mietiskelyn 'ammattilainen', joka haluaa järjestää maailmanlaajuisen meditaatiotapahtuman. - Slavoj Zizek, joka pitää Lynchiä yhtenä suurimmista neroista uusimman elokuvan alalla, on kuitenkin nimittänyt Lynchiä etenkin tuon meditaatiohypetyksen takia idiootiksi yksityisissä mielipiteissään.

Oletan, että asia liittyy jotenkin newageläisyyden ohella (Zizek halveksii New Agea avoimesti valistuksen ja järjen vastaisena hämäryytenä ja sekoiluna) Lynchin mahdolliseen kritiikkiin Zizekin elokuva-analyyseissaan käyttämää freudilais-lacanilaista tulkinta-apparaatistoa kohtaan sekä Lynchin poliittiseen suuntautuneisuuteen (republikaani, konservatiivi).

Mutta Lynch on nero elokuvaohjaajana. Sitä Zizek ei epäile. - - Jotenkin minulle kuitenkin herää kysymys: miten paljon Lynchissä itsessään täytyykään piillä 'potentiaalia murhaajaa', jos hän yrittää rauhoittaa tuon 'viettymyksensä' huumeitten ja viinan jälkeen maailman tehokkaimmalla 'päänsekoitusmenetelmällä' - transsendentaalisella mietiskelyllä?

Nietzsche lisäisi em. huumeitten listaan kristinuskon, mutta se on buddhalaisuuteen verrattuna aivan liian rationaalinen (teologinen) ja individualistinen (omantunnon) uskonto.

Silti voin erinomaisen hyvällä syyllä kysyä, voimmeko edes kuvitella narsistis-egoistisempaa maailmasuhdetta kuin mitä meditoivan mystikon/askeetin vaipuminen pseudohuumeenomaiseen 'horrokseen' eli (muka) ei-olemiseen, ei-minuuteen - sanalla sanoen jumalalliseen - ilmentää?

Siinä tilassa solipsismi ja panteistis-naturalistinen determinismi lankeavat yksiin.

Paradoksaalista, että haluavan ja kärsivän tietoisuutensa/minuutensa voi kieltää lopultakin vain se, joka pyrkii vajoamaan omaan itseensä niin syvälle, ettei hänen rationaalisesta reflektiostaan jää jäljelle muuta kuin elävä kuollut - zombie, joka yhä edelleen on olemassa mutta ei minuutena vaan subjektin haamuna (lacanilaisittain: imaginaarisen ja reaalisen 'hybridinä').

Newageläinen osapäiväbuddhisti (jota en itse nimittäisi aidoksi buddhalaiseksi) ja reduktionistinen tiedemies näyttäytyvät väärintulkitussa ei-subjektiivisuudessaan molemmat zombieina (tästä lisää toisessa päreessä): buddhalaisuus on kapitalistisen vaihtoarvoisuuden (joka on reduktionistisen tieteen 'isäntä') edessä polvistuva uskonto - fatalismia - sitä juuri.

Tällaisen projektin kanssa Zizek ei halua olla tekemisissä.

Nimenomaan Zizekin mielestä buddhalaisuus on ihanteellisin uskonto globaalille nykykapitalistiselle järjestelmälle, kun taas alkukristillinen apokalyptis-poliittis-eskatologinen paavalilaisuus edustaa Alain Badioulle ja Z:lle (molemmat ateisti-kritstittyjä) ajattelua, joka sisältää vallankumouksellisia aineksia muutoksen - Tapahtuman - ilmenemiselle.

Siinä missä buddhalaisuus ei tarjoa toivoa vaan passiivista kohtalouskoa ja alistumista vaihtoarvomaailman esineeksi (koska vastarinta on turhaa ja vain lisää kärsimystä?), siinä Paavalin usko (badioulais-zizekiläinen tulkinta) kuolleen Jumalan kuolleeseen mutta metaforisesti ylösnousevaan inkarnaatioon: poliittiseen Jeesukseen Pyhässä Hengessä ('Ideologiassa joskin nyt vailla Big Otheria/Jumalaa - mikäli sellainen ideologia ylipäätään on mahdollinen'), tarjoaa uskoa ja toivoa uuden, oikeudenmukaisemman maailman koskaan täydellisesti toteutumattomaan utopiaan.

Zizekin reaktio ihmisen pahuuteen on vastarinta, Lynch sen sijaan newageläisenä antaa periksi, koska ei halua liata käsiään maailmassa (poliittisessa). Mutta ehkäpä juuri (olkaamme jälleen dialektisia!) tämän steriilin fatalisminsa vuoksi Lynch tekee niin 'loistavan likaisia' elokuvia.

Vaikka mediaatio ei siis edes yritä puuttua aktiivisesti maailman pahuuteen vaan etsii yksilöllistä (sic) rauhaa ja tavallaan nöyrtyy pahuuden edessä (koska ihminen on gnostilaisittain pahan inkarnaatio, hän ei pysty vastustamaan pahaa oman tahtonsa (pahan) kautta: - tätä Zizek ei täysin kiellä), niin elokuva sentään pääsee jo hieman pitemmälle pahuuden reflektoinninssa (mikä on välttämätön kriittinen askel) - olkoonkin, ettei elokuva ehkä välttämättä pysty enempään - mutta tämäkin jo riittää oikeuttamaan sen poliittisen merkityksen.

Lynch on siis ehkä tahtomattaan erittäin poliittinen. Hänen kätensä (ajatuksensa ja mielensä) ovat veressä maailman pahuudesta - siis omasta pahuudestaan (lacanilaisittain reaalisesta, jota Lynch Zizekin mielestä loistavalla tavalla kykenee elokuvissaan ilmentämään). - - Entä puhdistuvatko ne meditaatiossa? Onko mediaatio Lynchille eräänlaista 'vastaterapiaa' hänen elokuviensa surrealistisen makaaberiuden aiheuttamalle traumalle?
 
Väitän, että Lynchin taiteiljaminä ja meditatiivinen minä ovat dialektisessa ristiriidassa keskenään. Sellaisesta yhdistelmästä seuraa äärimmillään joko mielenhäiriö tai erinomaista taidetta. Tai sitten molempia (vrt. Nietzsche).
*
http://religionblog.dallasnews.com/archives/2008/03/scientology-has-tom-cruise-tm.html
http://powermustache.blogspot.com/
http://pilgrimakimbo.blogspot.com/2009/09/zizek-on-children-of-men.html
http://savant.vuodatus.net/

Lady Macbeth tulee hulluksi

Linkkilisäys lady Macbethia loistavasti näyttelevästä 'Judi Dench'istä - 15.8.

*

Pirun sotajoukoissa ei ole syntisempää paholaista kuin Macbeth (Macduff). - - Tähän kiroukseen ei voi lisätä muuta kuin: 'paitsi yksi: Lady Macbeth' - vallananastaja-kuningas Macbethin 'tunnoton' vaimo.

Macbeth itse on epävarma ja kokee tunnotuskia vaimonsa kanssa suunniteltujen ja tekemien sekä järjestämien murhien vuoksi, kun taas miestään epäröinnista (siten epämiehekkyydestä!) arvostelevaa lady Macbethia ei omatunto kolkuta - hän on emotionaalisesti kovaakin kovempi ihminen - - kunnes romahtaa henkisesti täysin sen jälkeen, kun hallitsijapari on tapattanut aiempien murhien tekijöistä tietoiseksi tulleen taani (lordi) Macduffin vaimon, lapset ja palvelijat.

Lady Macbethin kokema äärimmäinen tuska on psykoottista ja kauhistuttavaa hänen ajatellessaan ja kuvitellessaan murhattujen ihmisten verisiä ruumiita (ks. PS.). Lady kulkee kuin unissaan, puhuu itsekseen, ketään näkemättä tai kuulematta.

Macbeth sen sijaan pystyy lopulta - huolimatta ajoittaisesta harhaisuudestaan (hän näkee murhaamansa Banguon istumassa illallispöydässä) ja taikauskostaan (noitien ennustuksiin uskominen) taistelemaan kuolemaan saakka Macduffin masinoimia joukkoja vastaan.
*
Shakespearen Macbeth lienee toiminut eräänä esikuvana Rikoksen ja rangaistuksen nihilistiselle ja sieluntuskissaan miltei luhistuvan Raskolnikovin persoonalle. - - Sen sijaan lady Macbethia ei Dostojevskikaan kyennyt tai halunnut kirjoittaa romaaneihinsa - ellei sitten esimerkiksi Idiootin Nastasja Filippovna Baraskova ole sellainen. - - Dark Lady jäi ikäänkuin Shakespearen omaisuudeksi - - olkoonkin, että pahasta naisesta tunnetaan kautta kirjallisuuden historian monenlaisia versioita.
*
Shakespeare: "Macbeth" (Judi Dench) - sleepwalking scene - (V.1) - - Veri (ja veren haju) ei lähde käsistä pesemälläkään - - koska se veri ei ole käsissä vaan mielessä. - - (Lukekaa videon uploadaajan mainio sitaatti, jossa pohditaan hajuaistin poeettista käyttöä kirjallisuudessa sekä hajun metaforisen ilmaisukyvyn mahdollisuuksia ja rajoituksia.)

Lääkäri:
Huhut kiertävät, ja luonnottomat teot
tuovat luonnottoman vaivan; sairas mieli
purkaa salaisuudet mykkään tyynyyn.
Pappia hän tarvitsee, ei lääkäriä.
Herra meitä armahtakoon. Pankaa piiloon
vaaralliset esineet ja aineet; vartioikaa häntä.

(Suomennos Matti Rossi, 2004)
*

Macbeth - Act V. Scene 1. by William Shakespeare

*

PS.

Ralf Långbacka kirjoittaa Rossin kääntämän Macbethin esipuheessa:

'Kaikesta päätellen lady Macduffin ja hänen lastensa murha saa lady Macbethin (jolla ei ole lapsia/rr) itsehillinnän murtumaan. Hän putoaa kuin kivi epätoivon kaivoon, sillä juuri epätoivoa unissakävelykohtaus huokuu...'

*

www.angelfire.com/tx3/chrissandy1/caladymacbeth.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Macbeth

http://fi.wikipedia.org/wiki/Judi_Dench

http://www.actorsshakespeareproject.org/season4/macbeth.html

Kun Jumalasta tuli ateisti

Kuva: Slavoj Zizek terapoimassa Jumalaa Jobin tapauksen jälkeen.

*

Kommentti Tapsa P:n kommenttiin Iineksen päreessä It hurts to say goodbye?
*
Tapsa kirjoitti mm.:
Raamatussakin ihminen luodaan nimenomaan jumalan kuvaksi. Mutta mitä se tarkoittaa, sitäpä ei ole ainakaan meidän kristillisyydessämme trendikästä pohtia.

Ihminen on Jumalan kuva - mutta ei sentään kääntäen miltei suora joskin paisuteltu projektio ihmisestä itsestään kuten kreikkalaisten jumalat monessa suhteessa olivat.

Jumalan ja Saatanan välille on kuitenkin hankala tehdä eroa. Kyseessä lienee sama tyyppi tai vähintäinkin saman tyypin tapa saada pahan avulla ihminen kaidalle polulle. Jotta ihminen tajuaisi armon merkityksen ja siten eksistenssinsä perimmäisen perustan.

Sillä jos paheita, joista seuraavia rikkomuksia ja niiden aiheuttamia koettelemuksia ei olisi, mitään armoa ei tarvittaisi.

Näin ollen - tehdessään Jumalasta yksinomaan hyvän kristillinen teologia puhuu romanttis-haaveilevaa puppua.

Eihän Jeesuksen mainitsema 'Isäkään' ollut pelkästään hyvä. Rakastavaksi Jeesus häntä kyllä kutsuu, mutta kuten tiedämme ja olemme kokeneet, rakkaus ei ole suinkaan pelkkää lellittelyä vaan myös tiukkojen rajojen vetämistä ja joskus ankaraakin kuritusta, mikäli annettuja lupauksia ei pidetä ja/tai sääntöjä noudateta.

Tämä ei tietenkään tee rakastavasta Jumalasta pahaa, mutta asettaa kyseenalaiseksi lapsellisen ajatuksen siitä, että Jumala on armossaan meitä aina hyvin kohteleva. Päinvastoin! Jumala(kin) testaa ja kurittaa sitä, jota rakastaa, mutta - ja tämä on kristityille todella vaikea asia - joskus tuo kuritus saattaa mennä täysin 'överiksi' kuten Jobin tapauksessa.

Tällaiset ylilyönnit ovat Jumalan uskottavuuden ja viimein jopa hänen oman itsetuntonsa kannalta peruuttamattomalla tavalla kohtalokkaita.

Jobin hirveän kohtalon aiheuttajana Jumala näkee ja ymmärtää itsensä silkkana sadistina menettäen tämän seurauksena uskon itseensä. Siten Jumalasta itsestään tulee ensimmäinen ateisti! (vapaasti Zizekiltä).
*
Voimme lähestyä Jumalan pahuuden ongelmaa myös foucault'laisen problematiikan kautta.

'Kieltämällä ja ympäröimällä jokin asia moninaisin varoitustauluin, se nostetaan esiin asioiden tasaisesta massasta, sille annetaan tietynlainen erityisasema suhteessa muihin asioihin, ja näin ihminen kiinnittää siihen pakostakin huomionsa.

Miksi esimerkiksi Aatami ja Eeva halusivat syödä juuri hyvän ja pahan tiedon puusta, vaikka heillä oli koko paratiisi monine iloineen käsiensä ulottuvilla? Eikö heidät vietellyt hyvän ja pahan tiedon puun puoleen juuri se, että siitä oli kielletty maistamasta, kielletty hedelmä huokutteli juuri siksi, että se oli kielletty, ja tähän kieltämiseen käärmekin vetosi - 3.

3. Tässä onkin teologeille kuuma peruna purtavaksi. Tämä tulkinta nimittäin herättää epäilyksen siitä, että käärme olikin itse Jumala valepuvussa tai ainakin Jumalan liittolainen ja vallan pönkittäjä.

Eli Aatami ja Eeva eivät vastoin yleistä käsitystä toimineetkaan Jumalan tahtoa vastaan, vaan päinvastoin Jumala halusikin johtaa heidät lankeemuksen tielle. Tämä tulkinta siis kyseenalaistaa kristinuskon perusmyytin Jumalan ja Saatanan välisestä ehdottomasta vastakohtaisuudesta.' (ks. linkki).
*
http://www.netn.fi/498/netn_498_fouc4.html

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0h&oq=sla&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
http://naughtthought.wordpress.com/category/zizek/

Hysterian kahdet kasvot

I
Kuvitellaan todellinen tilanne.

Pariisi 1980-luvun puoliväli. Noin 35-vuotias Slavoj Zizek kävelemässä levottomasti huoneessaan, kääntyilemässä pää hiestä märkänä heitellen hikisiä liinavaatteita lattialle, istumassa sohvalla pää alaspäin, kädet niskan takana, epätasaisesti kulkeva hengitys, harhaileva katse, epätoivoiset huokaukset, pelko tarttua puhelimeen, kalvava mustasukkaisuus, mahdottomuus rakastaa sitä, johon on rakastunut.

Zizek on ajaunut oidipaalisen draaman keskiöön. Hän on toivottomasti rakastunut isähahmonsa, sen aikaisen professorinsa vaimoon ja elää yökaudet itsemurhan partaalla, surrealististen, perverssien fantasioitten tehdessä hakkelusta - ei ainoastaan hänen tunteistaan vaan myös hänen ylivertaisesta älystään.

Isää (professoria) ei voi tappaa. Äitiä (hänen vaimoaan) ei voi saada. Katseen ja ajatuksen pitää suuntautua muualle.

Kaikista varotoimista huolimatta rakkaus tuli yllättäen, täysin tahdittomasti, mitään ilmoittamatta tai kysymättä, viattomaan kirjeeseen suljettuna - tungettelevan epäkohteliaasti kuin serkkunsa kuolema.

Olet aseeton, sinut riisutaan alasti maailman, ihmisten ja itsesi edessä. Päädyt nöyryyttämään ja häpäisemään itseäsi, kaikki nauravat sinulle: noinko sekaisin se nainen on tuon miehen pään saanut? Eihän se ole mikään mies vaan säälittävä raukka. Hoitoon joutaa - ellei sitten suoraan telkien taakse. Potentiaali murhaaja.

Zizek hengittää syvään ja tiheästi. Lukee psykoanalyysia, muutama vuosi aiemmin kuollutta toista, ehkä biologista isääkin suurempaa isäänsä: psykoanalyytikko Jacques Lacania. Alkaa syntyä teoriarypäs, lahtökohta mielen, kielen, seksuaalisen halun ja fantasian sekä ideologian suhteesta.

Vähitellen Slavoj toipuu kutsumattoman ja miltei väkivaltaisen vieraansa käynnistä. Mutta vaikka hän ei menetä kykyään ja haluaan rakastua ja rakastaa, niin jotain on perusteellisesti muuttunut hänen suhteessaan Rakkauteen. Love is Evil! (ks. video)

Zizekistä tulee eräänlainen kävelevä contradictio in adjecto: vitsiin laukeava ristiriita, rakastunut ironikko (Kierkegaard) ja intohimoinen kyynikko (Nietzsche): mies, joka valjastaa rakkauden, halun ja luomisen elementit hegeliläisen ristiriidan ja negaation logiikan käyttöön Lacanin toimiessa 'terapeuttisena' Neuvonantajana - ikäänkuin suurimapana Mentorina sille, miten tätä fantasmaattista 'halukonetta' (Deleuze) eli ihmistä, tulee ymmärtää:

http://www.youtube.com/watch?v=TJPhA9TGRls&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=U3x5X67OWj8&NR=1

II
Nyt käännämme katseemme toisaalle. Kanaalin tuolle puolen. Viehättävän kartanon vehreään puistikkoon on rakennettu pieni puutarhamaja, jonka pöydän ääressä istuu tip top säntillisen näköinen pariskunta. Pingottuneen jäykästi tuolissaan istuva mies tuijottaa naista huulet tiukasti yhdessä, hymyillen hieman väkinäisesti joskin mielihyvää katseessaan.

Mies on runoilija Thomas Stearns Eliot. Nainen on hänen vaimonsa, jonka kohtaloksi tuli lopulta sairastua psyykkisesti loppuiäkseen, mutta jota Eliot ei koskaan jättänyt, vaikka suhde olikin hänelle paitsi äärimmäisen rakas myös ajoittain äärimmäisen raskas..

Tiukkapipoinen konservatiivi, moralisti ja kielellinen nero sekä persoonallisuudeltaan yhtä valloittava kuin epävakaa nainen: yhdistelmä, joka saa jopa jokaisen amatööripsykoanalyytikon höristelemään korviaan.

Mies kuvailee tuntemuksiaan kuin olisi kirurgin veitsellä siivuttamassa omaa emotionaalista jännitettään, joka samalla kuvastaa parin välillä vallitsevaa hektistä suhdetta.

Eräässä runossaan Eliot kirjoittaa mitanneensa koko elämänsä teelusikoilla, ja sitä hän tavallaan tekee tässäkin: intohimo leikellään, paketoidaan ja käsitellään huolellisesti ja varovasti ikäänkuin se olisi räjähdysaltista dynamiittia. Mitä se tietysti onkin.

En voi olla hymyilemättä huulet mutrussa kuin lasten leikkejä katsellessa, kun kuvittelen mielessäni tämän parin kohtaamisen. Vain Eliot voi kuvata eroottisen rakkauden tunteen hysteerisen olemuksen näin kuivan asiallisesti pystyen silti välittämään tuon tahdottomasti vapauttavan ja yhä silti oudosti pakottavan jännitystilan, joka rakastavaisten välillä vallitsee.

Hysteria

As she laughed I was aware of becoming involved in her laughter and being part of it, until her teeth were only accidental stars with a talent for squad-drill.

I was drawn in by short gasps, inhaled at each momentary recovery, lost finally in the dark caverns of her throat, bruised by the ripple of unseen muscles.

An elderly waiter with trembling hands was hurriedly spreading a pink and white checked cloth over the rusty green iron table, saying:
"If the lady and gentleman wish to take their tea in the garden, if the lady and gentleman wish to take their tea in the garden ..."

I decided that if the shaking of her breasts could be stopped, some of the fragments of the afternoon might be collected, and I concentrated my attention with careful subtlety to this end.
***
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/03/slavoj-zizek-ja-ideologian-jumalallinen.html
http://en.wikipedia.org/wiki/T._S._Eliot
http://www.gutenberg.org/dirs/etext98/tsepm11.txt

Dostojevski ja Thomas Mann - romaaneista elokuviin ja tv-sarjoihin

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen kommentiin päreessään "Kirjasensuurini".
*
Kemppinen kirjoitti kommentissaan:

'Karamazov on minulle yksi kolmesta tai viidestä kaikkein hurjimmasta kirjasta.
Kun luin sen viimeksi, useita vuosia sitten, vaimoni pyysi, että jättäisin toistaiseksi Dostojevskin rauhaan.
Lukiessani olin vuoroon isä, vuoroon Ivan, joskus Smerdjakov, mutta en koskaan Aljosha.'

RR

Tietysti etenkin Ivan teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen, mutta näin jälkeen päin ihmetyttää yhä edelleen, miten rajusti Dmitrin ja Grusjenkan öinen 'troikka-ajo' kolahti kaiken ja kaikesta 'irtiottavassa' vapaudessaan sekä maailmoja syleilevässä intohimossaan.
Muistan sen tunteen kuin eilisen päivän. Sellaiset elämykset painuvat sieluun kuin syvimmät tatuoinnit ihoon.

Dostojevskin 'pahat ihmiset' ovat pahuudessaan kirjallisuuden historian 'uskottavimpia' hahmoja.
Ovatko asiat taas jotenkin niin merkillisen paradoksaalisesti, että vain hurskas, nöyrä ortodoksi (mitä Tolstoi ei ollut, kertoi luostarin igumeni, joka tapasi kumpaakin kirjailijaa) pystyy kirjoittamaan suoraan ja 'syvään' niin helvetillisistä (ukko Karamazov, Riivaajien Stavrogin ja Kirillov - miksei myös Kellariloukon mies) tai niin merkillisistä luonteista kuin Idiootti eli ruhtinas Myskin, tuo 'jurodivyi', houkka?

Nietzsche toivoi 1888 'Epäjumalten hämärässä' ja 'Antikristuksessa', että Dostojevski, joka oli ainut, jolta hänellä oli mitään opittavaa ihmisen psykologiasta, olisi elänyt Jeesuksen läheisyydessä - jotta olisi tietysti voinut kuvata meille oman lahjomattoman huomiokykynsä 'pensselillä' hieman eri perspektiivistä nähdyn ja koetun Jeesuksen kuin, minkä evankeliumit tarjosivat.
Nietzschehän ei arvostanut Uutta Testamenttia läheskään niin korkealle kuin VT:n. VT:ssä kun ihmiset tekivät jopa syntiä, eli käyttäytyivät ylipäätään kuten ihmiset käyttäytyvät joka puolella maailmaa.

Luulenpa että Dostojevski itse taisi joskus toivoa aivan samaa...tosin hän saattoi mielestään ja ainakin mielessään olla jo tavannutkin Jeesuksen kaltaisia. Aljosha tosin kaikessa sympaattisuudessaan on hiukan liian 'pliisu' ja klisheinen - ei siis vakuuttava. Isä Zosima sen sijaan ilmentää paikka paikoin sellaista karismaa, että hän kohoaa hetkeksi - mutta vain hetkeksi - päähenkilöjen rinnalle.

Smerdjakov taitaa olla koko henkilöpaletin kaikkein yllättävin, kaikkein vastenmielisin (vaikka ukko Karamazovia on todella vaikea 'voittaa' tässä lajissa) ja samalla - uskomatonta kyllä - jopa myös vilpitöntä sääliä herättävä hahmo.

Luettuani Karamazovit kaksi kertaa nuoruudessani en ole sen jälkeen 'uskaltanut' kajota kyseiseen kirjaan.

Luen paraikaa Thomas Mannin Tohtori Faustusta uusiksi. Eka kerta oli about 25 vuotta sitten.
Ei ole helppo kirja sekään. Ihmisen päänsisäisestä elämästä on vaikea tehdä toimivaa eli todella hyvätasoista saippuasarjaa (1982).

*
Mannin Buddenbrookeista olikin luonnolliseti paljon jo helpompaa tehdä 11-osainen tv-sarja, jossa katsojan mielenkiintoa ylläpitää lyypekkiläisen kauppiassuvun historia 1830-luvulta 1870-luvun lopulle.

Vuoden 1848 kapinavuosi (mm. Dresden, jossa Wagner lymysi samoissa barrikaadeissa sosialisti-anarkisti Nikolai Bakunin kanssa ja pelastui erittäin täpärästi melko varmalta kuolemanrangaistukselta päästessään livahtamaan ulos Dresdenistä) sekä 1870 Preussin- Ranskan sota, joka yhdisti Preussin ja sinetöi Bismarckin ehdottoman poliittisen vallan.

Toisaalta myös 1873 alkanut taloudellinen lama vei osaltaan Boddenbrookien suvun taloudellisen tilan ja tilanteen lähes romahduksen partaalle - myös ihmissuhteiden alueella.

Paljon romaanihenkilöitä, erilaisia luonteita ja dramaattisia kohtauksia. Schopenhauer ja Wagner taustalla eräänlaisina filosofis-esteettisinä johtomotiiveina - ikäänkun koko romaanin kulkua tematisoivana kontrapunktina.
Tällaiset elementit ovat sopivia aineksia tv-elokuvallisella kerronnalle.
*
Sen sijaan Tohtori Faustuksen 'kompositio' on monella tapaa hankala sekä kertoja Zeitblomin tarkoin harkitun, hieman itseironisen mutta myös monitasoisen kertojanroolin vuoksi - toisaalta myös Adrianin musiikkiteoreettis-filosofisiin (lähes numeromaagisiin) analyyseihin liittyvien pohdiskelujen takia (musiikin teorian neuvonantajana on toiminut itse Theodor Adorno).

Tv-sarja ei yllä lähellekään kirjan tasoa. Mutta eihän Karamazoveistakaan ole tehty kirjan veroista elokuvaa. Ei myöskään Anna Kareninasta (jonka Dostojevski mimitti taideteoksi vailla säröäkään) eikä niin monista muista kirjallisuuden klassikoista.

Huipputason romaanit ja elokuvallinen ilmaisu ovat ilmeisesti niin erilaisen ilmaisullisen fantasian 'myllystä' syntyviä/syntyneitä, etteivät parhaimpien romaanien eetos ja paatos luonne- ja tilannekuvauksineen ole ilmaistavissa elokuvakerronnallisesti 'nappiin' kuin ehkä vain hyvällä säkällä.

Hitchcock ja Bergman olivat loistavia käsikirjoittajia - miltei romaanikirjailijoita - mutta aina nimenomaan elokuvallisen liikkeen ehdoilla - siis ei ilman kuvattujen kohtausten leikkauksia, mikä onkin elokuvanteon teknisen toteutuksen ehkä kaikkein luovin prosessi.
*
Jos sinulla Kemppinen on mitä tahansa sanottavaa Tohtori Faustuksesta ja/tai ylipäätään Faustista, niin olispa mukava kuulla.

De te fabula narratur - Sinusta tarina kertoo

Kirjoitettu kommentiksi Takkiraudan päreeseen "Niin lässytti Zarathustra".
*
Tekstisi oli ainakin Nietzschen osalta yksipuolisuudessaan populistista roskaa.

Olen itse lukenut hyvin suuren osan Nietzschen tuotannosta kolmeen kertaan ja tunnen hänen elämäkertansa paremmin kuin referaattien perusteella. Tunnen myös joitain tulkintalinjoja Nietzschen ajattelusta, joten väitän tietäväni ja ymmärtäväni hänestä enemmän kuin sinä.

Yritän käydä dialogia Nietzschen kanssa. Se on joskus äärimmäisen vaikeaa, sillä en mitenkään voi hyväksyä hänen tiettyjä ylilyöntejään.
Toisaalta en halua enkä voi uskoa, että ne on kirjoitettu aina ehdottoman vakavassa hengessä vaan pitkälti inspiroituneena ja provokatiisesti.

Jos nimittäin tietäisit, minkälaista kirjeenvaihtoa Nietzsche kävi esimerkiksi parhaan ystävänsä ja Baselin kolleegansa teologi, kirkkohistorioitsija, professori Franz Overbeckin kanssa, suusi saattaisi loksahtaa auki.

Nietzsche jopa ehkä hieman 'hädissään' ja anteeksipyydellen kirjoittaa Overbeckille 'Zarathustran viimeisen osan sekä 'Hyvän ja pahan tuolla puolen' (joka oli N:n sanojen mukaan musta kirja - kuin mustekala) ilmestymisen jälkeen, että hän ei elämänsä aikana ole missään tavannut niin hyveellisiä ihmisiä kuin kristittyjen parissa (jos kohta tuo hyveellisyys perustuu N:n mielestä usein kyseenalaisiin psykologisiin motiiveihin.)

'Epävirallinen' Nietzsche on siis koko lailla eri kuin kirjojen mies. Kun hän julkaisi Ihmimillistä, liian inhimillistä' ensimmäisen osan (1878) ja etenkin Zarathustran (1883-85) sekä 'Hyvän ja pahan tuolla puolen' (1886), hänen läheiset ystävänsä eivät olleet uskoa lukemaansa.

Tämä dionyysinen Jumalan tuhoajako oli se sama kohtelias, hienotunteinen ja kiltti mies, jonka he olivat oppineet tuntemaan?
Nietzsche vastasi osittain kieli poskessa eräälle ystävälleen, joka kritisoi hänen 'uutta, toista luontoaan', että tämä toinen luonto tarvitaan, jotta 'ensimmäisen luonnon' hyveet vahvistuisivat ja tulisivat paremmin esille.

Vaarallista leikkiä omalla psyykellä.
*
Nietzschen strategia on joka tapauksessa selvä. Hän oli pettynyt kristinuskon illusoriseen metafysiikkaan, tekopyhään arvomaailmaan ja 'laumamoraaliin'.
Samalla hän hylkää myös Schopenhauerin romanttisen pessimismin ja Wagnerin auktoriteetin (mikä ei ollut N:lle helppo asia...)

Nietzschelle Dionysos, eli yli-ihmisen myyttinen lähtökohta, on se jumala, jonka hän valitsee Jeesuksen sijaan, joskin antaa silti Jeesukselle samalla korkeimman arvonimen - 'vapaa henki', koska Jeesuksessa ei ollut kaunaa(!).
Vuorisaarna ei kuitenkaan saa N:ltä hyvää arvosanaa, koska se muuttaa moraaliasenteiden suuntaa kieroutuneen säälin ja nöyristelevän alemmuudentunteen suuntaan.
Ainoa todellinen kristitty kuoli ristillä.

Joka tapauksessa Nietzsche ei edes yritä esittää yhtenäistä moraalijärjestelmää, koska sellaista ei ole olemassa muualla kuin eräitten filosofien (esim. Kant) käsitteellisessä ja argumentatiivisessa mielikuvituksessa.

Mutta vaikka tämä onkin osaltaan totta, Nietzsche epäonnistui (kuten myöhemmin Sartre) perustelemaan moraalin uskottavasti vapauteen, estetiikkaan ja luovuuteen pohjautuvaksi projektiksi.

Joka ottaa Foucault'n tosissaan, saattaa tietysti väittää vastaan, mutta voiko Foucault'n esteettistä moraalia pitää moraalina lainkaan?
Eikö siinä ole kyse pikemminkin agonisen hybriksen siirtämisestä yhteisölliseen sapluunaan, jolloin moraalista on tullut pelkkä jälkimodernin markkina- ja kilpailuyhteiskunnan trendi, eli moraalikin olisi tällöin mennyt lopullisesti pörssiin ja menettänyt siten autonomiansa?

Jos myös Nietzsche ajatteli moraalista näin (mikä ei ole lainkaan itsestään selvää) - olen eri mieltä.
*
Mitä Nietzschen syfilis-tartuntaan tulee, kukaan vakavasti otettava tutkija ei ole kyennyt osoittamaan, että se pitäisi varmasti paikkansa.
Thomas Mannin kuuluisassa Nietzsche-esseessä esitetty kuvaus on (kuten Mann itsekin sanoo) pelkkä epäsuoriin olettamuksiin ja lausumiin (myös Nietzschen omiin) perustuva manipuloitu fiktio.

Nietzsche kärsi jo lapsesta asti samantyppisistä oireista kuin aikuisena, ja on esitetty, että mikäli hän olisi saanut tartunnan 20 vuotiaana, kuppa olisi hyvin suurella todennäköisyydellä aiheuttanut aivohalvauksen paljon ennen Torinoa tammikuun kolmantena 1889 - Nietzschen ollessa 44 ikäinen.

Muista myös se, että hänen isänsä kuoli niin sanottuun aivojen pehmennykseen N:n ollessa 4,5 vuotias. Kyseessä saattaa siis olla perinnöllinen sairaus - oli se sitten syfilis tai ei. Myös aivokasvaimesta on puhuttu.

Miten vain - minulle tapaus Nietzsche ei kuitenkaan tyhjene sinun populismiisi.
*
Sitten huomautus, joka ei ole pelkästään retorinen, ja joka osoittaa mielestäni sen, että Nietzschen äly ja itseymmärrys toimi vielä kolme kuukautta ennen romahdusta ainakin ajoittain täysin briljantisti, vaikka oireet alkoivat radikaalisti pahentua juuri syksyllä 1888.

Nietzsche kirjoittaa Ecce Homossa (osittain itse tulkittu vapaa muistuma), että ne jotka olettavat hänet ymmärtäneensä, tekevät hänestä aina oman kuvansa - yleensä varsin idealistisen (hyvässä ja pahassa), ja ne jotka eivät ymmärrä, unohtavat hänet.

Juuri näin. Sama pätee esimerkiksi Nietzschen suuresti ihailemaan Dostojevskiin. Meidän on nimittäin aika vaikea D:n kirjojen perusteella arvioida, oliko hän itse kristitty vai pikemminkin paholaisen asianaja. Elämäkerran mukaan hän oli vakaumuksellinen ortodoksi.

Nietzschen elämäkerta puolestaan paljastaa (kuten edellä todettiin), että tässä meillä on kiltti, äärimmäisen herkkä ja suorastaan ylikohtelias gentleman, jolla on pyhimyksen moraali.

Minun on äärimmäisen vaikea pitää tällaista ihmistä hirviönä - varsinkin, kun hän myös monesti omissa teksteissään korostaa hyveitä, jotka edustavat mitä korkeinta moraalisuutta - moraali siis tulkittuna kaunaisuudesta vapaan, 'itseään luovan' ihmisen 'projektiksi' (mikä toki on hyvin väljä ja problemaattinen määritelmä kuten edellä myös on esitetty).

Mutta yhtä lailla kuin Augustinuksella perisyntioppeineen ja Tertullianuksella kostonpäivästä nautiskelevana tai Dostojevskilla Ivan Karamazoveineen (praktinen ateisti, joka ei kiellä Jumalaa vaan hylkää hänet maailman pahuuden sallijana, mistä seuraa, että kaikki on sallittua!), niin myös Nietzschellä on 'pimeä' puolensa.

Näitä pimeitä puolia meidän tulee vain yrittää ymmärtää, muttei missään tapauksessa tehdä niistä kritiikitöntä ohjenuoraa tai perustaa oman arvomaailmamme rakentamisessa.

Nämä teologien, filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden pimeät puolet on 'annettu' meille ikäänkuin koettelemuksiksi, joiden läpi meidän täytyy väistämättä käydä, jotta näkisimme itsemme ja maailman rehellisemmin.

Nietzsche itse kirjoittaa, että hänen ateisminsa on hänen askeettisen elämänsä äärimmäisin ilmentymä - hän kieltää itseltään jopa Jumalan.
Ateismi on Nietzschelle kuin erämaa, jonne kriisissä oleva ihminen menee taistelemaan Itsensä, Jumalansa ja Paholaisensa kanssa (kyseessä on aivan ilmeinen viittaus Jeesuksen kiusauksiin erämaassa).

Tämänkaltaisessa 'hengen itsekurituksessa' on kuitenkin vaaransa.

Kun Nietzsche kirjoittaa, että 'se, mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua', hän yliarvioi itsensä, sillä trauma, jonka hän omassa elämässään ja henkisessä että fyysisessä kehityksessään koki, haavoitti hänen sieluaan pysyvästi.
Hänestä tuli kyllä vahva ja sitkeä mutta tavalla, joka lopulta tuhosi hänet.

Olkoon tämä Nietzschen tarinan opetus - ainakin metaforisesti. Opetus, josta Tuusulan surmaaja ei ymmärtänyt mitään. Ymmärrätkö sinä?

*
Sanonkin Takkiraudan kirjoittaja lopuksi omaan uhoiluusi viitaten vanhan viisauden: 'De te fabula narratur'.

Tulkitsen sanonnan tässä siten, että tehdessäsi lähes täysin kritiikittömästi vouhottaen Nietzschestä hirviön, tulet samalla kirjoittaneeksi - kuten Nietzschekin edellä vihjaa - tarinaa itsestäsi.

Sinusta tarina kertoo. Ja sinä kerrot sen itse.