Finnegans Wake
*
Päreeksi venähtänyt kommentti Markun
kommenttiin Ironmistressin päreessä Kirje kotiin.
-
1
1
Kirjoitin kommentissani: Kirjallisuudessa melkein kaikki genret ja tyylikonstit oli keksitty
jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tai sen aikana, ja jos joku aikoi keksiä
tietoisesti lisää kuten James Joyce, se siirtyi kaikessa nerokkuudessaankin
helposti skitsofrenian ja solipsismin eli umpikujan suuntaan [poikkeuksena
selkein varauksin absurdi teatteri].
Samassa mielessä modernista fysiikasta on newtonilaiseen verrattuna tullut matemaatikkojen mielikuvapeli, joka on käsittämätöntä 99%:le muuta ihmiskuntaa, eli se ei avaudu viime kädessä kuin asiaan sataprosenttisesti vihkiytyvälle aksiomaattis-lukumystisessä imaginaatiossa.
Sama ‘lukumystisyys’ [tosin eri kontekstissa] pätee Ulysseksen ja etenkin Finnegans Waken lukemisesta saatuun ‘ymmärrykseen’ - [korostan ‘ymmärrystä’ sillä pelkkää ‘puhdasta’ mielihyväähän voi saada mistä tahansa ja etenkin siitä, mitä ei ymmärrä ;\].
Rohkenen ehdottaa, että siinä missä itsetarkoituksellista intertekstuaalisuutta pidetään Joycen antaman esimerkin/mallin mukaan itsenäisenä kirjallisuus-genrenä, siinä modernia matemaattista fysiikkaa voisi pitää ihan omana estetiikkanaan, joka elää ihan omaa elämäänsä matemaatikkojen matemaattisessa avaruudessa.
Samassa mielessä modernista fysiikasta on newtonilaiseen verrattuna tullut matemaatikkojen mielikuvapeli, joka on käsittämätöntä 99%:le muuta ihmiskuntaa, eli se ei avaudu viime kädessä kuin asiaan sataprosenttisesti vihkiytyvälle aksiomaattis-lukumystisessä imaginaatiossa.
Sama ‘lukumystisyys’ [tosin eri kontekstissa] pätee Ulysseksen ja etenkin Finnegans Waken lukemisesta saatuun ‘ymmärrykseen’ - [korostan ‘ymmärrystä’ sillä pelkkää ‘puhdasta’ mielihyväähän voi saada mistä tahansa ja etenkin siitä, mitä ei ymmärrä ;\].
Rohkenen ehdottaa, että siinä missä itsetarkoituksellista intertekstuaalisuutta pidetään Joycen antaman esimerkin/mallin mukaan itsenäisenä kirjallisuus-genrenä, siinä modernia matemaattista fysiikkaa voisi pitää ihan omana estetiikkanaan, joka elää ihan omaa elämäänsä matemaatikkojen matemaattisessa avaruudessa.
*
Markku kommentoi edellistä: ‘On siinä se ero, että
ihan konkreettiset laitteet saadaan toimimaan modernin fysiikan teorioita
hyväksikäyttäen.’
.
.
2
Antavatko koneet lisää mieltä ja
mielekkyyttä elämäämme? Avaavatko etenkin uusimmat laitteet elämän ja olemisen
ymmärryksen mieltä? Samassa mielessä kysyn, avaako myös James Joycen skitsofreeninen
solipsismi olemisemme ja elämämme mielekkyyshorisonttia? Jos avaa, niin onko
meillä uskontoa rationaalisempaa kriteeriä [transsendentaalista positiota]
ilmaista millä tavoin ja miksi näin tapahtuu?
.
.
Jos vastaus näihin kysymyksiin ei ole uskonnollinen tai
uskonnollistyyppinen: a) eksistenssifilosofia [Heideggerin kulttuurisidonnainen
Dasein] tai b) deontologia [Kantin universaali kategorinen imperatiivi], niin
muut vaihtoehdot ovat väistämättä teknis-pragmaattis-relativistisia [=
moniarvoinen kapitalistinen teknokratia].
Muistutan painokkaasti, ettei elämisen/olemisen
mielekkyys kuitenkaan ole utilitaristinen tai edes pragmaattinen väline johonkin
vielä ‘ylevämpään’ vaan itseisarvo kuten Onni, Velvollisuus ja/eli
Jumala.
.
.
Mutta teknologia ei avaa maailman mieltä. Pikemminkin
päinvastoin. Koneet sisältävät olemukseensa inhimillisen kommunikaation
sulkeuman. Koneet eivät kommunikoi vaan ‘ääntelevät’ kuin soitin, jota
soitetaan. Koneilta puuttuu väistämättä semanttisesti intentoiva tietoisuus,
joka tajuaisi virheen itsessään [vrt. uusliberalistisen 'taloustiedekoneen’
virheettömät kvanttiohjelmoinnit/-mallinnukset ennen syyskuun 2008 romahdusta] tai erottaisi
itsensä toisista koneista [identiteetin taju].
.
.
Samassa mielessä Joycen kirjallinen solipsismi merkitsee
inhimillisen kommunikaation romahdusta verbaalis-tekniseen autismiin. Joycelaista
solipsismia voi pitää 1900-luvun matemaattisen fysiikan ja teknologian
paralleelina, joskin hyvin inhimillisessä eli fenomenologisessa mielessä, sillä
Ulysseksen ja Finnegans Waken neologismit ovat käyttämässäni kontekstissa
matemaattisesti koodatun [kieli]koneen inhimillinen ‘sielu’.
.
.
Jos [multi]kausaallisen [kvantti]determinismin [ks. 2]
periaatteella ohjelmoitu eli matemaattisesti predestinoitu kone pystyisi
ajattelemaan ja tuntemaan, se puhuisi ‘joycea’. Mutta silloin se olisi myös
jotenkin rikki tai ainakin epätäydellinen, mikä kuitenkin merkitsee, että se
olisi yhä vielä ihminen. Näin ollen Joycen Ulysses-koneen ‘tuotekehittely’ on
ainakin tekno-paavien näkökulmasta jäänyt tavallaan kesken.
.
.
3
Toistettakoon, että multi- tai kvantti-etuliitteet
kausaliteetin ja determinismin edessä eivät tietysti muuta miksikään sitä
tosiasiaa, että matematiikka monimutkaisimmillaankin on laskennallisuuden
aksiomaattisessa eli laskennallisen ajattelun ja järjestelmän ihanteessaan
modaalisesti predestinoitua [muussa tapauksessa se hajoaisi
kaaokseen].
On kuitenkin ontologisesti eri tason asia kysyä, onko
maailma/todellisuus aktuaalisesti predestinoitu kuin yrittää loputtomalla
matemaattisella pelillä osoittaa sen mahdollisesti olevan sitä. Voimme kysyä
vielä enemmän: voiko matematiikalla todellisuuden representaationa edes päästä
itse todellisuuden aktuaaliseen ytimeen? Ja vielä enemmän: onko itse
representaatio lopulta suurin este tuon ytimen saavuttamiseen?
Vastaan: kyllä on. Niinpä teoreettinen matematiikka
palautuu lopulta aina siihen, mistä se Pythagoraalla alkoikin: lukumystiikkaan
eli lukujen foundationalistisen merkityksen palvontaan.
.
.
Jo irrationaaliluvut olivat Pythagoraalle [ja vielä
Platonille] kauhistus [puhumattakaan ‘itämaiden’ nollasta eli
ei-mistään=tyhjyydestä], joka tuhoaisi hänen harmonis-rationaalis-matemaattisen
maailmansa, mutta niin vain kävi, koska maailmankaikkeus ei ole harmonia eikä
ylipäätään aksiomaattisesti käsitettävä olio sinänsä - paitsi imaginaatiossa,
jossa kaikki tietysti on mahdollista. Matemaattista päättelyähän [toisin kuin
logiikkaa] ei nihiloi kehämäisyys [silloin kun se on aksiomaattisen säännön
mukaan sallittua] eikä ‘epämääräinen’ empiria.
.
.
Aksiomaattisten ja laskuteknisten ‘myönnytysten’
[matemaattisten innovaatioiden] tekeminen on jatkunut matematiikassa aina tähän
päivään saakka, sillä se elää ei-empiiristä elämää, jota empiria ‘uhkaa’
kaoottisuudellaan. Tämän vuoksi vain jokin hypoteettinen teoreettinen kalkyyli
[lukumystiikka] voi pitää yllä uskoa johonkin kokonaisteoriaan, joka yhä
suuremmalla nopeudella katoaa sekä teoreettisesta että varsinkin kokeellisesta
näköpiiristämme, mitä tarkemmiksi laskelmamme ja mittauksemme tulevat - - kunnes
fysikaaliset kokeet ovat ihmismittakaavassa lopullisesti mahdottomia, jolloin
aineen rakennetta voi tutkia vain kvasi-tai ei-empiirisesti matemaattisen
mallinnuksen ja simulaation keinoin.
.
.
4
Jos Higgsin hiukkanen olemassaolomme mielen ja
mielekkyyden suhteen jotain mahdollistaa, niin entistä erikoistuneemman
teknologisoitumisen, joka tulee kärjistämään biologis-kulttuurisen ihmisen ja
matemaattisen digi-koneajattelun hypettämän tekno-cyborg-ihmiskäsityksen välillä
vallitsevaa ristiriitaa äärimmilleen. James Joycen psykologisen merkityksen näen
juuri tämän ristiriidan ensimmäisenä vakavasti otettavana ilmentymänä modernissa
kirjallisuudessa.
.
.
Ulysses [ja sen ‘psykoottisempi’ versio Finnegans Wake]
on nerokas teos, mutta se ei ole hyvää romaanitaidetta. Se on rikki menneen
ihmisen puhetta. Sellaisen koneen puhetta, jota ei vielä ole
tekno-fysikaalisesti kehitelty loppuun saakka, koskapa tuo ääni yhä vielä
muistuttaa neologismeissaan ihmisen verbaalista ja jopa esiverbaalista kitinää
eikä suinkaan matemaattisen informaation loputonta digitaalista ‘0, 1'-ketjua,
josta toimivuuden parantamiseksi on poistettu kaikki psykologis-semanttiset
konnotaatiot, nyanssit, viritykset, eleet ja häivähdykset. Cyborg, joka ei enää ‘tarpeettomasti’ kommunikoi
[‘turhilla’ käsitteillä ja sanoilla] vaan pelkästään informoi eli siirtää tietoa
kuin DNA-ketju, on luonnontieteen ja matematiikan ihmisihanne. James Joycen
Ulysses ja etenkin Finnegans Wake käsittämättömässä verbaali-akrobatiassaan performoi samanaikaisesti sekä tuon informaatio-ohjelman ehdotonta konemaisuutta
[‘digi-mekaanisuutta’] että sen viimeistä inhimillistä jäännettä: ihmisen
tietoisesta eksistenssistään vieraantuvaa puhetta ja kirjoitusta, jonka
koherenssi uhkaa jatkuvasti hävitä kokonaan ja muuttua konemaiseksi ääntelyksi –
signaaleiksi vailla sydäntä ja sielua, affekteiksi vailla kokijaa, merkeiksi
vailla merkitystä, olemiseksi vailla mieltä.
.
Joyce persoonana on enää kuin trumpetti tai kitara
[‘kieli-soitin’], josta hän yrittää kirjoittaen puhaltaa tai näppäillä ilmoille
ääniä. Mutta kieli-väline [välineellinen kieli] syö lopulta isäntänsä eli Joycen
mielen irrottaen sen kokevasta ja performatiivisesta subjektista. Näin kielestä
psykologisena ilmaisuvälineenä tulee tarpeetonta, sillä se muuttuu
matemaattiseksi ja digitaaliseksi. Kieli on nyt kone. Trumpetti soittaa
simuloituja ääniä jonkin valmiiksi ohjelmoidun soittolistan mukaan. Koettu tosi
maailma on muuttunut kuolleeksi matemaattiseksi muodoksi, jota ei voi enää
‘taikoa’ taiteen keinoin aktuaaliseksi fenomenologiseksi todellisuudeksi.
Ihminen on kuollut.
*
22 comments:
Antavatko koneet lisää mieltä ja mielekkyyttä elämäämme?
Vastaus on yksiselitteinen kyllä. Ilman niitä elämämme olisi raakaa, julmaa, raskasta, työntäyteistä, brutaalia ja eläisimme orjayhteiskunnassa ja jatkuvassa sodassa. Koneet vapauttavat meidät olemaan ihmisiä ja toteuttamaan ihmisyyttä.
Avaavatko etenkin uusimmat laitteet elämän ja olemisen ymmärryksen mieltä?
Nimimerkki Tiedemies toteaisi, että kysymys "elämän ja olemisen ymmärryksen mielestä" on täysin järjetön. Sensijaan koneet, vapauttaessamme meidät raadannasta ja antaessaan meille vapaa-aikaa, vapauttavat meidät pohtimaan asiaa.
Samassa mielessä kysyn, avaako myös James Joycen skitsofreeninen solipsismi olemisemme ja elämämme mielekkyyshorisonttia?
Miksi sen pitäisi?
Muistutan painokkaasti, ettei elämisen/olemisen mielekkyys kuitenkaan ole utilitaristinen tai edes pragmaattinen väline johonkin vielä ‘ylevämpään’ vaan itseisarvo kuten Onni, Velvollisuus ja/eli Jumala.
Nimimerkki Tiedemiehen suulla voi vastata, että kysymys "elämisen mielekkyydestä" on täysin skitsofreeninen. Elämällä ei sellaisenaan, objektiivisesti, ole ateismin lähtökohdista mitään objektiivista merkitystä eikä tarkoitusta, Sen ainoa tarkoitus tai merkitys on se, minkä ihminen itse sille antaa. Kysymys "elämän mielekkyydestä" on sama kuin kysymys "sinisen värin mielekkyydestä".
Mutta teknologia ei avaa maailman mieltä.
Teknologia mahdollistaa meille sen mielekkyyden subjektiivisen löytämisen. Ilman teknologiaa elämämme olisi brutaalia, raakaa, julmaa, epäoikeudenmukaista, likaista ja armeliaan lyhyt.
Koneilta puuttuu väistämättä semanttisesti intentoiva tietoisuus,
Toistaiseksi.
On hyvin todennäköistä, että tällainen aikaansaadaan seuraavan parinkymmenen vuoden sisään. Sen jälkeen raja "elollisen" ja "elottoman" välillä hämärtyy koko ajan. Myös kybernetiikka ja kyborgisaatio kehittyy jatkuvasti.
4
Jos Higgsin hiukkanen olemassaolomme mielen ja mielekkyyden suhteen jotain mahdollistaa, niin entistä erikoistuneemman teknologisoitumisen,
Onko siinä sitten jotain pahaa?
joka tulee kärjistämään biologis-kulttuurisen ihmisen ja matemaattisen digi-koneajattelun hypettämän tekno-cyborg-ihmiskäsityksen välillä vallitsevaa ristiriitaa äärimmilleen.
Ehei. Se tulee hämärryttämään tuon rajan ja häivyttämään tuon ristiriidan täydellisesti. Onko teknokyborgi-ihmisen ja biologis-kulttuurillisen ihmisen välillä lopultakaan eroa?
James Joycen psykologisen merkityksen näen juuri tämän ristiriidan ensimmäisenä vakavasti otettavana ilmentymänä modernissa kirjallisuudessa.
Ulysses [ja sen ‘psykoottisempi’ versio Finnegans Wake] on nerokas teos, mutta se ei ole hyvää romaanitaidetta. Se on rikki menneen ihmisen puhetta.
Entä Volter Kilven Alastalon salissa? Miten tajunnanvirta yleensä?
'Onko siinä sitten jotain pahaa?'
Joka kysyy näin, on jo myynyt sielunsa paholaiselle.
1
Joyce oli kielellinen nero, mutta Ulysses ja Finnegans Wake eivät ole hyvää romaanitaidetta [Finnegans Wake ei ole romaani lainkaan] vaan ajatuksen ja kielen yhteinen umpikuja. Silti niistä voi toki nauttia suuresti.
Mitä tajunnanvirtaan tulee, se on hyvä renki mutta huono isäntä. Volter Kilpi on ihan ok, mutta pääsääntöisesti hyviä romaaneita ei kirjoiteta pelkän kielellisen kikkailun varassa. Suuressa romaanissa narratiivinen elementti ei jää ilmaisullisen keinon vangiksi. Näin kuitenkin käy Joycelle ja hiukan lievemmässä määrin myös Kilvelle.
Itse asiassa hyvien romaanien aika on kuitenkin jo ohi. Globalisaation arkipäiväistyminen informaatio-teknologian muodossa ja tästä seuraava sosiaalinen muutos eli luokkarakenteen diffuusio sekä julkisen ja yksityisen rajan epämääräistyminen eivät synnytä enää suurta romaanitaidetta [tai suurta taidetta ylipäätään] – esim. Dostojevskin, Tolstoin, Flaubertin ja Melvillen [Moby Dick] kaltaisia neroja.
Suuri romaanitaide kertoo modernisaation kiihtymisvaiheessa olevasta maailmasta ja sen ihmisistä [mieluusti luen myös Tsehovin novellit ja näytelmät kyseisen muutoksen kuvaajiksi]. Me elämme jälkiteollista ja siten jälkimodernia retro-, kitsch-, camp-, performanssi-, spektaakkeli-, ja etenkin tosi-TV-aikaa.
Olen konservatiivi romaanitaiteen suhteen, vaikka myös itse rakastan kielellä kikkailua. Mutta pelkkä tekninen virtuositeetti tai johonkin erityiseen ilmaisutekniikkaan jämähtäminen [esim. tajunnanvirtamainen automaattikirjoitus] ei välttämättä ja useinkaan synnytä hyvää taidetta, joka on aina enemmän kuin teknisen osaamisensa summa – jotain, mikä tekee ihmisen ihmiseksi, jotain ylimääräistä ja samalla välttämätöntä, jotta suuri taide olisi mahdollista.
Se on jotain, mitä ei selittämällä ymmärretä, niinkuin te epärelevanteilla pikku argumenteillanne näpräävät teknologit luulette.
2
Tällaista puhetta ei Tiedemies ymmärrettävästi ymmärrä. Harvoin olenkin törmännyt argumentatiivisesti noin fiksuun tyyppiin, joka kuitenkin on samalla niin sieluttoman tyhjä. Toki Wittgenstein vetää vertoja jopa hänelle ;\, mutta Wittgenstein oli myös luova looginen nero, joka kohtasi logiikan paholaisen henkilökohtaisesti eikä vain teknistä taitavuutta osoittaen sorvaillut päteviä väittämiä [‘Logic is hell!, huudahti Wittgenstein kerran Bertrand Russellille].
Kun Tiedemiestä lukee, tuntuu kuin olisi tekemisissä koneen eikä ihmisen kanssa. Huomautan, että tämä tunne on todellinen eikä mitään retoriikkaa.
Mitä sinuun, Ironmistress, tulee, niin ristiriitaisempaa tyyppiä saa hakea. Edustat kaikkea seuraavaa. - Teknologiakeskeisyyttä [globaali universaali], buddhalaisuutta [globaali ‘solipsistinen’ universaali], konservatismia [lokaali nationalismi], juutalaisuutta [lokaali etnosentrisyys], objektiivisia arvoja [globaali universaali], demokratiaa [globaali universaali], maahanmuuttokielteisyyttä [lokaali nationalistinen piilorasismi], biologismia esim. ÄO-rasismin muodossa [gloKaali universaali], säälimoraalia [subjektivismia, relativismia, koska ei ole olemassa universaaleja moraalisia tunteita], antikapitalismia ja antisosialismia, pragmatismia, sananvapautta, säädyllisyyttä, tarkkuusammuntaa, sukurakkautta [buddhalainen?], purjehtimista, valssaamista, marjastamista, mutiaisten, vihreiden ja kulttuurimarxistien halveksuntaa, nationalististen oikeistokonservatiivi-liikkeiden salaihannointia, kunnon työläisten glorifiointia, perhe-elämää, naisen vapautta, latinankielisiä sanontoja, moralismia; tätimäistä opettavaisuutta jne. - - .
Tästä sopasta ei saa selvää eikä johdonmukaista rautakangellakaan. En mitenkään vihjaa, mutta olen joskus kuullut sellaisesta kuin naisen logiikka – – .
[to be continued]
‘Sen jälkeen raja "elollisen" ja "elottoman" välillä hämärtyy koko ajan.’
Eiköhän tuo elollisen ja elottoman välinen raja ole aina ollut vähintäänkin hämärä. Kiinnostavampi ongelma [koska se on kaikkien erontekojen edellytys/perusta] sen sijaan on tietoisen, esitietoisen [‘vähemmän tietoisen’] ja ei-tietoisen rajanveto, jota Freud yritti muka tieteellisesti pohtia.
Itse asiassa tuota eroa on performoitu siitä lähtien, kun ihminen alkoi luoda taiteeksi nimitettyjä artefaktoja-faktioita-fiktioita-metaforia. Kyseessä ei siis ole yksinomaan empiirinen ja argumentatiivinen vaan nimenomaan performatiivis-aktuaalinen ongelma, joka ei avaudu väkivaltaisessa logiikan Prokrusteen vuoteessa tai tiedemiehen tutkimuslampun alla.
Ikäänkuin tietoisen, esitietoisen ja tiedostamattoman voisi havaita fenomenologisessa aktuaalisuudessaan kuin ‘aineellisen’ synapsin tai hiukkasen – tai kuin aaltoliikkeen? Haha – siitä vain havaitsemaan te empiiriset idiootit! Missä kohtaa Lascaux’n luolahärkää te löydätte tietoisuuden hiukkasen, synapsin tai aaltoliikkeen? Onko se siinä härän pään vai perseen kohdalla? Vai selkärangassa?
‘Ehei. Se tulee hämärryttämään tuon rajan ja häivyttämään tuon ristiriidan täydellisesti.’
Mikä tulee onnistumaan [täydellisesti] vain tietoisuuden katoamisena. Mutta sinä olet ajattelultasi niin helvetin rajoittunut ja lapsellisen teknologinen, ettet ymmärrä lainkaan, mistä minä nyt puhun. Turha jatkaa. Helpompaa minun on Don Quijoten ja Learin lailla huutaa tuuleen, joskin samalla vastoin hullua ritaria ja hullua kuningasta hyväksyä viimeisenä varmuutena se, että kudon tyhjää [sillä siitä tässä kaikessa juuri on kysymys – tyhjyydestä].
'Sensijaan koneet, vapauttaessamme meidät raadannasta ja antaessaan meille vapaa-aikaa, vapauttavat meidät pohtimaan asiaa'. - ‘Teknologia mahdollistaa meille [elämisen] mielekkyyden subjektiivisen löytämisen.’
Siis älyn sekä ruumiin mukavuuden, helppouden ja laiskuuden. Kas siinäpä meille elämisen ja olemisen mieltä kerrakseen.
Olen yleensä säännöllisesti Raunon kanssa eri mieltä, mutta tällä kertaa hän on kirjoituksensa osalta oikeassa. Naiset ovat materialisteja ja resurssiahneita lasten takia; niukkuuden aikana kehittynyt "enemmän resursseja on parempi" paisuu liberaalissa kulutusyhteiskunnassa usein järjettömäksi tavara-, raha- ja kulutusahneudeksi. Naiset hurmaantuvat liikaa kiiltävän metallisista pinnoista ja värikkäistä valoista, ja miksei oikeistakin saavutuksista esim. lääketieteessä (sairauksien parantaminen; tähänkin liittyy positiivisten lisäksi negatiivisia seurauksia) pystyäkseen miesten lailla arvioimaan sitä mitä ihminen on, ja mihin suuntaan hän on kehittynyt tai taantunut. Ja ihmiset ovat ihmisinä kaikilla mittareilla tai "mittareilla" taantumassa, erityisesti länsimaiset ihmiset.
ÄO on pudonnut 1800-lukuun verrattuna; neroja ei ole enää ollenkaan tai lähes ollenkaan; kommunikointi on yksinkertaistunut ja latistunut (muistuttaa yhä enemmän Raunon mainitsemaa sielutonta konemaista "piipitystä"); klassisen kirjallisuuden veroista kirjallisuutta ei enää pystytä tuottamaan; jonkin asian ymmärtäminen muistuttaa yhä enemmän idiot savant tyylistä ymmärtämistä, tuotetaan jokin mekanistinen kaava, sovelletaan sitä johonkin tekniseen yksityiskohtaan ja lähes kaikki siihen liittyvä ymmärtäminen on = toimii tai ei toimi (ihmiset eivät pysty, halua eivätkä koe tarvetta ymmärtää enempää); mikroskooppisia yksityiskohtia havainnoidaan ja tiedetään, mutta laajempia kokonaisuuksia ja yhteyksiä ymmärretään huonosti tai ei ollenkaan (ammatillinen mikroerikoistuminen ja sirpaloitunut ymmärrys); hahmoton ja suuntaa vailla oleva edistyksellisyys (progress) on korvannut aidon tavoitteellisyyden, päättäväisyyden ja päämäärätietoisuuden; hyvän ja huonon rajat ovat hämärtyneet, eikä niitä pystytä enää määrittelemään järjellisesti; samanaikaisesti kun sisäiset/ henkilökohtaiset hyveet ovat ennätyksellisen vähäisiä, läpinäkyvä valtapoliittinen muilta jotakin vaativa moralismi, moraalinen teeskentely ja moraaliset pikkunäpertelyt sosiaalisten statuspisteiden saavuttamiseksi liberaalien keskuudessa ja keinotekoisten statuserojen luomiseksi suhteessa muihin ryhmiin ovat huipussaan (kierrätys, luomu, vihreys, ekologisuus, kehitysmaaretoriikka, jne, kts. esim. Pierre Bourdieu, Distinction); keventävä ja helpottava teknologia on veltostuttanut ihmiset fyysisesti; narsistinen pinnallisuus, valehtelut ja paisuttelut ovat "normaaliutta"; rehellisyys on uhrattu poliittisen korrektiuden, sosiaalisen konstruktivismin, etnopositiivisuuden, poliittisen utilitarismin jne. alttareilla; kylmä ja mitäänsanomaton tehokkuus ja ärsytystarkoituksessa tehty rumuus ovat korvanneet kauneuden; jne.
Voidaankin kysyä, että kun liberaali edistyksellisyys edistyy, väheneekö ihminen niin paljon, että hän lopulta katoaa kokonaan, vai muuttuuko hän loppumattomaksi sarjaksi mitättömyyteen redusoituja huipputehokkaita, -taloudellisia ja mekaanisia liikkeitä ja teknistä koordinoivaa datansiirtoa?
“Nimimerkki Tiedemies toteaisi, että kysymys "elämän ja olemisen ymmärryksen mielestä" on täysin järjetön. - ‘Nimimerkki Tiedemiehen suulla voi vastata, että kysymys "elämisen mielekkyydestä" on täysin skitsofreeninen’. - Kysymys "elämän mielekkyydestä" on sama kuin kysymys "sinisen värin mielekkyydestä".
Wittgenstein ajoi itsensä umpikujaan Tractatuksessa väittäessään, ettemme itse asiassa voi edes kysyä mitään sellaista, mihin ei jo ole olemassa vastausta [tai paremminkin vastauksen hypoteettista mahdollisuutta]. Kuitenkin hän itse kirjoitti myöhemmin samassa kirjassa, että vaikka kaikki filosofian/logiikan ongelmat olisi ratkaistu, ei elämänongelmiamme olisi vielä edes sivuttu.
Kun metodisen monismin varaan rakennettu semanttinen verifikaatio osoittautui mahdottomaksi luonnontieteelliseksi ideaaliksi, Wittgenstein päätyi kehittämään kielipelinsä, jossa ajattelun ja järjen mieli määräytyy eri elämänmuotojen/diskurssien käytännöissä. Luonnontiede oli nyt enää vain yksi joskin yhä tärkein kielipeli muiden joukossa.
Okei. Me voimme vastata elämän tai sen mielen ongelmaan kielipeli-pluralismilla, mutta huolimatta ykkösasemastaan luonnontiede ei tässä mallissa pysty enää vaatimaan ehdotonta auktoriteettia ‘totuuden’ legitimointiin. Onkin helppo havaita, ettei kielipeli-pluralismista ole pitkä matka postmoderniin ajatteluun [etenkin Lyotard, joka korostaa kielipelien välistä agonismia/kiistaa/kilpailua, jota Habermas puolestaan yritti sovitella konsensus-periaatteella].
.....
Mutta aivan oikein - kysyä elämän mieltä [joka on itse asiassa kohdallisempi heideggerilainen termi kuin mielekkyys, johon aina liittyy teknis-pragmaattisia konnotaatioita], on analyyttisesti ajatellen samaa kuin kysyisi sinisen värin mieltä. - - Ja kuinka ollakaan – me aiomme myös vastata tähän kysymykseen. Koko sydämestämme ja sielustamme. Sinisen hämärän hetkellä - - .
http://www.youtube.com/watch?v=tpFIYX7Hyoo&feature=related&noredirect=1
'Onko siinä sitten jotain pahaa?'
Joka kysyy näin, on jo myynyt sielunsa paholaiselle.
Ateistit eivät usko sieluun eivätkä he usko paholaisiin. He uskovat ihmisen rajattomiin mahdollisuuksiin - myös tässä asiassa.
Itse asiassa hyvien romaanien aika on kuitenkin jo ohi. Globalisaation arkipäiväistyminen informaatio-teknologian muodossa ja tästä seuraava sosiaalinen muutos eli luokkarakenteen diffuusio sekä julkisen ja yksityisen rajan epämääräistyminen eivät synnytä enää suurta romaanitaidetta [tai suurta taidetta ylipäätään] – esim. Dostojevskin, Tolstoin, Flaubertin ja Melvillen [Moby Dick] kaltaisia neroja.
Eikö? Edes J.K. Rowling?
(ducking for cover)
Ehkä todellakin on niin; ehkä J.R.R. Tolkien oli viimeinen suuri kirjallinen nero. Tolkien samanaikaisesti loi - ja tappoi - fantasy fictionin; häntä ennen eikä hänen jälkeensä ei ole kirjoitettu yhtään hyvää fantasiaromaania.
Suuret kertomukset ovat kuolleet. Pienet eivät jaksa kiinnostaa. Jopa science fiction on lysähtänyt: kyberpunkin dystopia toteutui, joten kuka enää jaksaa kiinnostua? "En pelkää tulevaisuutta, koska luen tieteiskirjallisuutta", lauloi joskus Eppu Normaali. Nykyään tulevaisuutta pelkäävät kaikkein eniten ne, jotka lukevat scifiä.
Olen konservatiivi romaanitaiteen suhteen, vaikka myös itse rakastan kielellä kikkailua. Mutta pelkkä tekninen virtuositeetti tai johonkin erityiseen ilmaisutekniikkaan jämähtäminen [esim. tajunnanvirtamainen automaattikirjoitus] ei välttämättä ja useinkaan synnytä hyvää taidetta, joka on aina enemmän kuin teknisen osaamisensa summa – jotain, mikä tekee ihmisen ihmiseksi, jotain ylimääräistä ja samalla välttämätöntä, jotta suuri taide olisi mahdollista.
Isukki sanoi, että ruukinmatruunalla olisi kirjallisia lahjoja ja että ne kannattaisi jalostaa. Ikävä vain sillä ei elä mutta metallurgialla elää. Suomi on pieni maa ja kirjalliset piirit pienet. Ehkä blogaaminen on tapa purkaa sisäistä painetta.
Tällaista puhetta ei Tiedemies ymmärrettävästi ymmärrä. Harvoin olenkin törmännyt argumentatiivisesti noin fiksuun tyyppiin, joka kuitenkin on samalla niin sieluttoman tyhjä.
Viittaa jonkinasteiseen autismiin. Siihen viittaa myös hänen yksioikoisuutensa, tökeryytensä, täydellinen sosiaalisten taitojen puutteensa, ehdottomuutensa ja halu jyrätä toiset.
Toki Wittgenstein vetää vertoja jopa hänelle ;\,
Wittgenstein m olikin asperger. Se selittää paljon.
Kun Tiedemiestä lukee, tuntuu kuin olisi tekemisissä koneen eikä ihmisen kanssa. Huomautan, että tämä tunne on todellinen eikä mitään retoriikkaa.
Ruukinmatruunalla on samanlainen fiilis :-/
Mitä sinuun, Ironmistress, tulee, niin ristiriitaisempaa tyyppiä saa hakea.
Meitä on joka junaan ja osa jää asemallekin. Jos ruukinmatruunassa ei olisi ristiriitoja, hän ei olisi ihminen lainkaan vaan kyborgi. Ja ruukinmatruuna ei halua olla botti.
Tästä sopasta ei saa selvää eikä johdonmukaista rautakangellakaan. En mitenkään vihjaa, mutta olen joskus kuullut sellaisesta kuin naisen logiikka – – .
Juuri sitä. Ei kuitenkaan sekopäisen peikon logiikkaa.
Suuren romaani- ja muun taiteen aika voi olla todellakin ohi, mutta ei sitä siksi ole, ettei neroja enää syntyisi, vaan siksi että ihmisten tapa tyydyttää tarpeensa muuttuu.
Tarinan kuulemisen tarve on ja pysyy, mutta tapa kertoa tarina muuttuu.
Ruukinmatruuna on väärässä siinä, etteikö kirjallisilla lahjoilla eläisi. Kyllä niillä vaan elää ja ihan hyvin elääkin. Riippuu siitä vaan, mihin niitä käyttää.
‘Ehei. Se tulee hämärryttämään tuon rajan ja häivyttämään tuon ristiriidan täydellisesti.’
Mikä tulee onnistumaan [täydellisesti] vain tietoisuuden katoamisena. Mutta sinä olet ajattelultasi niin helvetin rajoittunut ja lapsellisen teknologinen, ettet ymmärrä lainkaan, mistä minä nyt puhun.
Jos vastaanottaja ei ymmärrä sanomaa, vika on tekstin kirjoittajassa. Hän on kirjoittanut joko epäselvää tai käsittämätöntä tekstiä.
Mutta tuo, mitä toteat, on pelkkää diibadaabaa, liirumlaarumia ilman substanssia. Teknologinen evoluutio tulee häivyttämään tuon eron - siis eron alastoman apinan nimeltä Homo sapiens sekä teknokyborgin välillä lopullisesti. Onko se sitten hyvä vai paha asia, jää nähtäväksi - teknologiaa emme kykene enää pysäyttämään.
'Sensijaan koneet, vapauttaessamme meidät raadannasta ja antaessaan meille vapaa-aikaa, vapauttavat meidät pohtimaan asiaa'. - ‘Teknologia mahdollistaa meille [elämisen] mielekkyyden subjektiivisen löytämisen.’
Siis älyn sekä ruumiin mukavuuden, helppouden ja laiskuuden. Kas siinäpä meille elämisen ja olemisen mieltä kerrakseen.
Juuri niin. Ilman koneita sinäkin raataisit pellolla ja joku sinua parempaan asemaan syntynyt ruoskisi selkänahkaasi kun laiskottelet. Etkä todellakaan ajattelisi tällaisia syntyjä syviä, vaan mistä saa seuraavan porkkanan vatsantäytteeksi. Ruukinmatruuna puolestaan olisi kotiorja ja synnytyskone. Elämä olisi raaka, brutaali, tietämätön, rankka, likainen, julma ja armeliaan lyhyt.
Se, mihin käytämme tuon älyn sekä ruumiin mukavuuden, helppouden ja laiskuuden, onkin sitten oma asiamme. Luommeko elämästämme antiikin Ateenan kaikkine älyllisine stimulaatioineen vaiko antiikin Rooman leipine ja sirkushuveineen, on meidän oma ratkaisumme. Ei kenenkään muun.
Älä Ironmistress ajattele anakronistisesti kuten yleensä teet, vaan sub specie aeternitatis. Silloin ehkä hetkellisesti ymmärrät minun diibadaabaani elämisen ja olemisen mielestä.
Kyseessä ei ole historiallinen projekti tai projektio vaan subjektiivisen tietoisuuden ainutlaatuinen näky, jossa ikuisuus tunkeutuu aikaan.
Mutta jos sitä minulta varta vasten kysytään, niin sanon suoraan, että juuri sinä edustat tekno-buddhalaisessa konservatismissasi persoonatonta Saatanaa naisen hahmossa. Siis luovan ja rationaalisen subjekti-olemisen kannalta pahinta mahdollista visiota, minkä ihminen voi persoonallisen mielensä [itse]tuhoksi keksiä.
Hmm.
Ehkä minun ei pitäisi kuluttaa ruutiani sinun kaltaiseesi lihaan, joka on ottanut koneen muodon, mutta minun on pakko profetoida, sillä minä olen vain pelkkä välittäjä, jota suurempi totuuden voima liikuttaa ja puhuttaa.
[to be continued]
'Wittgenstein m olikin asperger. Se selittää paljon.'
No joo. Kyllä se jotain selittää, mutta Wittgensteinin filosofian 'autistisuus' voidaan ymmärtää ilman mitään psykologisia reduktioitakin. Tosin tällä kertaa ne natsaavat kohtuullisen hyvin tuohon filosofiaan, joka on tekijänsä näköinen, mutta pidän tällaista luonteen ja tuotannon ‘isomorfiaa’ pikemminkin luonnollisena kuin jotenkin kompromettoivana Wittgensteinin [tai kenen tahansa luovan ajattelijan] ajattelun kannalta.
Nero hän oli. Muutti anglo-amerikkalais-analyyttisen koulukunnan edustajana [joskin myös Wienin piirin ‘ulkojäsenenä’] 1900-luvun filosofisen ajattelun suuntaa 2 ja ½ kertaa [Heidegger puolestaan oli mannermais-hermeneuttisen filosofian kiistatta suurin vaikuttaja]. Puolikas tulee Varmuudesta-muistiinpanojen antifoundationalistisesta propositionalismista [olen nimittänyt sen kieli poskessa ‘epistemologiseksi fideismiksi’], joka myöhäiskauden kielipeli-idean ohella vaikutti merkittävästi myös tuleviin mannermaisen[kin] postmodernin filosofian edustajiin.
Kysynpä joka tapauksessa Ironmistressiltä mielestäni kohtuullisen helpon kysymyksen, joka liittyy Wittgensteinin filosofian ytimeen ja paljastaa samalla hänen ajattelunsa ‘autismin’ filosofiset syyt ja perustelut.
‘Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava’. Mitä tämä Tractatuksen viimeinen päälause tarkoittaa filosofisessa kontekstissa? Vastauksen voi ilmaista monella tavalla, mutta sen ydin on hyvin yksinkertainen ja selkeä.
"ÄO on pudonnut 1800-lukuun verrattuna; neroja ei ole enää ollenkaan tai lähes ollenkaan;"
Höpöhöpö. Keskimääräinen ÄO on noussut ja huippujakin on saman verran kuin ennen. Syinä ovat esimerkiksi parempi ravinto ja parempi koulutus.
Mutta ethän sinä tietenkään tätä tarkoittanut.
Sivuhuomautuksena: Vielä Arthur Schopenhauer (1788-1860) piti tuolloin nousussa ollutta romaanitaidetta varmana merkkinä länsimaisen kulttuurin rappiosta. Schopenhauerin mukaan romaanien lukeminen oli haitallista, lukuunottamatta sellaisia teoksia, jotka ironisoivat koko lajityyppiä [Don Quijote]. Schopenhauerin mukaan romaanien lukeminen tuhoaa yksilön kyvyn ajatella itse, ja täyttää pään kaikenlaisella turhalla hölynpölyllä.
Itse olen valmis allekirjoittamaan näkemyksen, jonka mukaan kaikki menetetään, kun teitittelystä luovutaan, mutta toisaalta myös sen trivialiteetin, että jotain muuta varmasti saadaan vastineeksi.
Sammalkieli,
Tästä voit aloittaa länsimaiden ÄO:n kehityssuunnan pohdiskelun:
http://charltonteaching.blogspot.co.uk/2012/02/convincing-objective-and-direct.html
http://charltonteaching.blogspot.co.uk/2012/06/taking-on-board-that-victorians-were.html
http://charltonteaching.blogspot.fi/2012/07/problems-with-measuring-very-high-iq.html
http://charltonteaching.blogspot.co.uk/2012/06/creativity-and-eysencks-psychoticism.html
http://charltonteaching.blogspot.fi/2012/07/invisibility-of-genius.html
http://charltonteaching.blogspot.co.uk/2012/06/how-many-geniuses-does-it-take-to-make.html
http://medicalhypotheses.blogspot.co.uk/2009/02/why-are-modern-scientists-so-dull.html
Humalaltani hahmotan nyt vain sen, että kaikki linkit on johonkin blogiin jossa on ennenkin esitetty outoja näkemyksiä. Taidan korkata kaljan mieluummin.
T: Toveri ÄO 145.
Sammalkieli,
Sinä vain et tiedä mistä puhut. Todennäköisesti lähes kaikki ÄO "tietosi" ovat virheellisiä (l. valheellisia), koska olet imenyt niitä median uutisista. Flynn-efekti, eli se, että eurooppalaisten/länsimaalaisten ÄO on pitkään noussut, mutta on viime aikoina tasaantunut ja kääntynyt laskuun, on yksi harvoja rehellisiä virheitä. Mitään kaikki ÄO-alueet kattavaa nousua ei ole 1900-luvulla ja 2000-luvulla tapahtunut. Flynn-efektin laskusuuntaus on kuitenkin todellinen.
Et kai ole Valkea tosissasi? ÄO ei ole mitään muuta kuin reduktiivinen silmänkääntötemppu, jolla oikeutetaan uusi apartheid sen jälkeen, kun rotu osoittautui geenitutkimusten jälkeen sosiobiologiseksi ennakkoluuloksi.
Älykkyysosamäärä vaihtelee ihmisillä, mutta kun siitä tehdään komparatiivisessa kulttuuritutkimuksessa yhteiskuntien sosiaalipsykologiseen kehitykseen korreloiva muuttuja, on päädytty takaisin sosiobiologis-rasistiseen scifiin niin että paukahti.
En pidä tuollaisesta asenteesta enkä tuollaisista ihmistä. Olkoon se minun rasismiani. En tarvitse varsinkaan tiedettä peittelemään ja muka oikeuttamaan inhoani sellaisia ihmisiä [esim. nationalisti-konservatiivit] kohtaan, joiden perimmäinen politiikan- ja tutkimuksenteon motiivi on oikeudenmukaisuudeksi ja tieteellisyydeksi naamioitunut tekopyhä vallanhalu.
Hehheh. Kirjoitinkohan itseni pussiin edellisessä kommentissa? Ei olsi ensimmäinen kerta - - .
Älykkyysosamäärä mittaa selviytymistä älykkyysosamäärää mittaavassa testissä. Millä tavalla se sitten korreloi jonkinlaisen älyllisen tai muun lahjakkuuden kanssa ja mitkä kaikki tekijät tulokseen vaikuttavat, onkin jo toinen juttu.
Post a Comment