Kommentti

Päre on kirjoitettu kommentiksi Erastotenes Aleksandrialaiselle päreessäni Päivän kommentti: ‘Tietty psykologinen kehitystaso’.

1

Erastotenes Aleksandrialainen kirjoitti:

Sen sijaan Piaget’n malliin sisältyy kaikesta tieteellisyydestään huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jo lähtökohdissaan vahva ihmiskäsityksellinen [ontologinen, aksiologinen] näkökulma, jonka mukaan kehitystaso-hierarkia on luonnollisuudessaan toivottava.

Tämä ajatus on selkeä argumentaatiovirhe. Siitä, mikä on luonnollista, ei voi tehdä johtopäätöksiä eettisesti toivottavasta tilanteesta. Toisaalta eettisesti toivottavasta tilanteesta ei voi tehdä johtopäätöstä luonnosta. Nyt yrität mielestäni esittää, että bourdieuläinen yhteiskunta-analyysi johtaa parempaan yhteiskuntaan kuin tiettyjen psykologisten mallien vulgäärinen soveltaminen. Tästä vedät johtopäätöksen, että nämä psykologiset mallit ovat virheellisiä.

*

Väitteesi on perusteltu, mutta intentioni ei ollut tuo. Piaget’n ja Bourdieun teorioiden välille jää nimittäin katkos, jota tässä yritän pohtia omasta näkökulmastani. Kyse ei ole välttämättä edes Piaget’sta ja Bourdieusta vaan koko tieteellisen asenteen perimmäisestä luonteesta ja ongelmallisuudesta.

Siteeraan ensin itseäni: ‘[..] psykologialla, joka niin salakavalan huomaamattomasti on kautta historiansa antanut [pseudo]luonnontieteellisen auktoriteetin ties millaisille ihmisluonnon hierarkisoinneille, jotka pitäisi kuitenkin ymmärtää nimenomaan ‘stipulatiivisen’ ihmistieteen eikä matemaattis-fysikaalisen luonnontieteen puitteissa’. 

Tähän ei tietenkään [välttämättä] liity psykologi-tutkijan tietoista arvovalintaa vaan kyse on psykologia-tieteen metodologisen ontologian kehämäisyydestä. Metodeiltaan psykologia pyrkii olemaan on naturalistinen [neuro]tiede, mutta ontologialtaan se on sidoksissa tuloksiin, jotka väistämättä tulkitaan yhteiskuntapoliittisesti. 

Ihmistyyppejä vahvasti arvottavaa persoonallisuuspsykologiaa ja psykoanalyysia on aiemmin pidetty tieteellisesti pätevinä oppeina. Sitä ne eivät ole eikä niille pidä sellaista auktoriteettia antaakaan. Tästä huolimatta ne kertovat ihmisestä ihmisenä enemmän kuin pelkkä putkiaivoinen [kone]behaviorismi tai neurotieteisiin vähitellen sulautuvat neuro- ja kognitiivinen psykologia.

Kuitenkin juuri psykologian muuttumisessa luonnontieteeksi piilee paradoksaalisesti suurin vaara, koska psykologia edelleenkin toimii tulostensa suhteen tieteellisenä auktoriteettina, johon media, poliittiset toimijat ja siten ‘tavallisetkin’ kansalaiset vetoavat. 

Kun typologisoinneista ja hierarkisoinneista tehdään matemaattisia kaavoja sekä malleja [joilla on luonnontieteellistä legitimiteettiä], niin sen ihmiskäsityksen lähtökohta ja perusta, joka väistämättä noista kaavoista, numeroista ja malleista ‘ekstrapoloituu’ [darwinismi, ihminen biologisena koneena], muuttuu entistä näkymättömämmäksi samalla, kun se jyrää läpi koko yhteiskunnan ja ehkä koko maailman.

Näin on käynyt ennenkin ja näin tulee käymään myös tulevaisuudessa. Sitoutuessaan tieteelliseen metodiin ja lopulta luonnontieteeseen psykologiassa käytetyt typologisoinnit ja hierarkisoinnit saavat tutkimusten ja ideoiden kehittyessä ilmiasun, jota kulloinkin pidetään tieteellisenä totuutena, mutta joka siis väistämättä heijastelee jotain piilevää ihmiskäsitystä, jolla sitten oikeutetaan yhteiskuntapoliittisia toimia.

Kyseessä on paitsi itsestäänselvyys myös kehä, joka ei oikeastaan edes ole argumentaation ulottuvilla, koska se on kehä ja trivialiteetti, mutta silti sen voi oivaltaa, kun asiaa ajattelee. Tai niin ainakin minä ajattelen.

Ilman retorista liioittelua en tietenkään voi sanoa, ettei tästä asiantilasta muka ole monta askelta poliittisen rasismiin. Niinpä sanonkin vielä vahvemmin: tämä prosessi itsessään on rasismin primus motor. Se ei siis ainoastaan tuota rasismia vaan se aina jo on sitä, koska tieteellinen reduktio vääjäämättä toteuttaa ja institutionaalisella asiantuntija-auktoriteetillaan [muodollisen demokratian puitteissa] legitimoi sen, mitä Darwin ei suoraan sanonut: plutokraattis-meritokraattisen-hierarkian eli omaisuuteen ja koulutukseen perustuvan kastijaon. Tiede on Nietzschen vallantahdon korkein ilmentymä.

Tiede pyrkii 'luonnonvalinnan’ periaatteella [sopeutuvalla tavalla vahvin jatkaa sukuaan] luomaan demokratialla ‘kuorrutetun’ teknokraattisen version Platonin valtiosta [vrt. Leo Strauss ja muut uuskonservatiivit], jota pidän tässä sille antamassani kontekstissa sosiaalidarwinistisena ihannevaltiona par excellence A-luokan alfa-uros-hallitsijoineen [rahavalta], B-luokan vartijoineen [rahavallan palkkaama armeija, poliisi] ja C–luokan-kauppiaineen, yrittäjineen, prekariaatteineen ja rupusakkeineen [‘tarpeettomat’ ihmiset, joista on vain kuluja].

2

Kirjoitin: ‘Bourdieun ihanneyhteiskunta ei perustu ‘tietyn psykologisen kehitystason’[..] saavuttaneitten valtaan [meritokratia] vaan tietyn distinktiivisen habituksen sisäistäneitten [ehkä väärään] arvioon siitä, mikä on myös heikoimmat mukaan lukien kaikkein oikeudenmukaisinta politiikkaa vallitsevassa kapitalismissa.’ 

Korostan lainauksen kohtaa - ‘ehkä väärään arvioon’. Bourdieu ei nimittäin ollut ideologinen marxisti vaan hiukan epämääräisesti sanottuna yleisvasemmistolainen. Olennaista kuitenkin on se, ettei hän ollut sitoutunut luonnontieteelliseen ihmiskäsitykseen tai maailmankatsomukseen. Niinpä Bourdieun metodologis-ontologiset sitoumukset eivät myöskään olleet sidoksissa luonnontieteeseen samassa mielessä kuin ne olivat Piaget’llä. 

Tätä väitettä tukee se tosiasia, että Bourdieu opiskeli alunperin filosofiaa, teki lopputyönsä Leibnizista ja kävi sitten Nietzschen kanssa oman Jaakobin paininsa, jossa hän joutui vertaamaan keskenään ja testaamaan omaa marxilaisuuttaan sekä Nietzschen vallantahto-ajattelua ja sosiaalidarwinismia. Nämä vaikutteet näkyvät Bourdieun tavassa tehdä sosiologiaa, vaikkeivät ne välttämättä heti avautuisikaan.

Bourdieu ei esitä mitään yleistä universaalia kehitysteoriaa kuten Piaget teki - ja kuten teki myös empiiris-historiallinen deterministi Marx [dialektinen materialismi sen sijaan on lähinnä Engelsin yritys ratkaista historiallisen determinismin teoreettinen umpikuja]. Bourdieu sen sijaan hahmottaa ‘monadisen’ [yhteiskunta yksittäisten ja erillisten ryhmä/luokka-positioiden välisen erottautumisen dynamiikkana] konflikti-mallin, jonka avulla voimme ymmärtää yhteiskunnallisen status-kilpailun eli habitusten [sosiaalisten identiteettien] välisen distinktio-prosessin [‘vallantahdon’, tunnustuksen saamiseen pyrkimisen] yhteiskunnallisia lähtökohtia, syitä ja motiiveja. 

Kuten kirjoitin Bourdieulla universaalia on itse kilpailu habitus-distinktioiden ja –hierarkioiden konstellaatiosta, joka itsessään on pelkkä teoriaa varten tarvittava strukturaalinen kuvaus yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka kulloinkin habitusten välillä vallitsee eikä jokin havaittavissa ja todistettavissa oleva empiiris-tieteellinen tosiasia puhumattakaan siitä, että kehitys kulkisi enemmän tai vähemmän vääjäämättä kohti jotain tietynkaltaista konstellaatiota. 

Piaget kehityspsykologia sen sijaan pyrkii olemaan universaali tosiasiakuvaus ihmisen psykologisen ‘luonnon’ kehkeytymisestä. Argumenttivirhe tai ei – olen edelleen sitä mieltä, että Piaget’n universaalin empiirisen konstruktivismin [ihmisen luonnetyypityksen ja psykologisten tasojen hierarkisoinnin] on empiirisessä universalismissaan väistämättä oltava myös normatiivisesti tosi ja toivottava – aina ja kaikkialla. Muussa tapauksessa se on pelkkä deskriptiivinen ja formaalinen kuvaus samaan tapaan kuin biologiassa kuvataan solun kehitystä. Mutta varsinkin psykologia [ollakseen psykologiaa ihmisestä] ei voi olla olematta myös normatiivista eli johonkin tietoiseen tai tiedostamattomaan ihmiskäsitykseen ja joihinkin eettisiin arvoihin kytkeytyvää.

3

Ihmiskäsityksestä ja arvoista on tullut tieteessä miltei kirosana, mutta se, mikä tässä tapauksessa heitetään ulko-ovesta tieteen nimissä pihalle, tulee aivan varmasti keittiön ikkunasta sisälle – nyt vain tieteeksi naamioituneena ja tieteen asiantuntija-auktoriteetilla legitimoituna. 

Tämä on ehkä merkittävin syy, miksi jatkuvasti morkkaan etenkin luonnontieteilijöitä. Eivät ne tiedä, mitä ne lopulta tekevät. Niille on pääasia, että kaikki täsmää matemaattisesti, vaikka koko ihmisen maailma menisi päin persettä. Mutta ihminen [tietoisuus] ei ole pelkkä matemaattisesti koodattu kone vaan kone, joka tietää, olevansa kone. Niinpä koko [luonnon]tieteen projekti, joka tähtää täydellisen koneen rakentamiseen on ytimeltään metafyysis-uskonnollinen [maagis-gnostilainen] ja tästä seuraten myös ihmisen kannalta perimmältään itsetuhoinen, sillä täydellisen koneen eli informaatio-ohjelman koodit ja koordinaatit ovat yhtä ja samaa koko maailmankaikkeuden kanssa. 

Helpompiakin tapoja tehdä itsemurha kyllä löytyy - - .

4

Psykologia-tiedettä pohtimalla voidaan ehkä parhaiten avata harvoin kysyttyä kysymystä siitä, mikä on tieteellisen tutkimuksen perimmäinen raison d'être eli olemassaolon tarkoitus. Mikä lopulta ajaa meitä tutkimaan maailmaa ja itseämme tieteellisesti? Onko se [kuten Nietzsche kirjoitti] edelleenkin tuo Platonin jumalainen totuus, joka kätkee itseensä perimmäisen motiivin eli [foucault’laisittain] tiedontahdon, joka on itse asiassa vallantahdon ilmentymää?

Jos näin on, niin tiedettä voi ilman muuta pitää kaikkein tehokkaimpana sopeutumisyrityksenä maailmaan, joka juuri tieteen kehityksen takia muuttuu [länsimaistuneelle] ihmiselle päivä päivältä mukavammaksi paikaksi elää. Mutta hinta [tai pikemminkin vuokra], jota tästä mukavuudesta joudutaan maksamaan sekä jo nykyhetkessä että varsinkin tulevaisuudessa ei ole välttämättä maksettavissa pelkästään painamalla lisää rahaa [tieteeseen perustuvaa teknologiaa], sillä maailman, jossa tiede/raha on yhä käypää valuuttaa, täytyy itsessään olla likvidi eli riittävän arvokas ja uusiutumiskykyinen, jotta sitä voidaan loputtomasti kuluttaa tiedekapitalismin kulutusinnovaatioilla. Muussa tapauksessa juuri tiede osoittautuu Jumalan/jumalan ohella kaikkein suurimmaksi valheeksemme - jopa paljon pahemmaksi valheeksi kuin yksikään jumala.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/paivan-kommentti-tietty-psykologinen.html