Teismi, nihilismi, kuilu, itsemurha – ja pelastus

1

Jos hylkään hylomorfismin erilaiset versiot metafyysisinä ennakkoluuloina ja ristiriitaan päätyvinä virhepäätelminä ja naturalistisen holismin tietynlaisena magiana [yleisesti ottaen ajatus energiasta ‘henkisenä’ aineena: holistinen energeettisyys], minulle jää kaksi vaihtoehtoa: teoreettinen fysiikka/matematiikka ja nihilismi/teismi.

.

Teoreettinen fysiikka ja matematiikka eivät ole varsinaisesti metafysiikkaa vaan eksaktein ihmisen luoma sääntö- ja merkkijärjestelmä, ei enempää muttei vähempääkään. Nihilismi ja teismi sen sijaan ovat kannanottoja myös teoreettisen fysiikan ja matematiikan mahdollisuuteen selittää todellisuuden merkitys ihmiselle.

.

Nihilismille todellisuus on kielen täyttämää triviaa eli konstruoitua semantiikkaa, joka romahtaa tyhjyyteen ilman symboleita ja loogisia [perimmältään dialektisia, kaksiarvologiikan sitomia] sääntöjä. Matematiikka ja teoreettinen fysiikka yrittävät nekin tavallaan pelastaa ihmisen tuolta romahdukselta, mutta voivat ilmaista todellisuutta eksakteimmillaan vain kuolleiden muotojen avulla, jotka kyllä ‘toimivat’, mutta joissa ei ole muuta sisältöä kuin eksakti mitattavuus. Teismille todellisuus on sen sijaan pyhää jumalallista täyteyttä, jota myös matematiikka ilmentää.

.

Mutta mitä eroa lopultakaan on nihilismillä ja teismillä? Itse ajattelen, ettei niiden välillä ole perimmältään mitään eroa, koska tyhjyyttä ja täyteyttä on mahdoton ymmärtää edes itsessään saati sitten eron kautta. Tiedoksi kutsuttu ‘ennakkoluulo’ on aina ja väistämättä symbolista. Kuvittelu [imaginaarisuus] sen sijaan ei ole tietoa vaan kuvittelua, kuin valveilla nähtyä unta. Ja jos kaikki on pyhää, silloin myös tyhjyys on pyhää, ikään kuin näin sanomisella olisi mitään merkitystä tai edes mieltä. Nihilismi ja Jumala, molemmat, ovat semanttisia mielettömyyksiä, jotka äärimmäisinä ratkaisuina yhä vielä antavat trivialle mieltä.

.

Toisin sanoen koska trivia itsestään selvyytenä on aidosti vailla mieltä, nihilismi ja teismi ovat kuitenkin yhä vielä mielettöminä mielettömyyksinä [ja vain tämän vuoksi] tosia käytetyn symbolijärjestelmän sisällä, toisin kuin hylomorfismin keinotekoiset maailmat, joilla on pelkästään soveltava ja käytännöllinen funktio ja jotka näin ollen aina ja loputtomasti väistävät viimeisen kysymyksen todellisuudesta paetessaan materialle annettuihin tai materiasta hahmotettuihin metafyysisiin ja ylipäätään rationaalisesti konstruoituihin informaatio-muotoihin, joihin kuuluvat myös mallinnuksen ja virtuaalisuuden maailmat. Tämä hylomorfistinen prosessi on jäänyt evoluution vangiksi, vaikka luulee pystyvänsä hallitsemaan sitä.

.

Kysymykseen todellisuudesta ei voi vastata positiivisesti, antamalla sille argumentoitu ratkaisu, pakenematta sitä samalla representaation perspektiiviseen ansaan. Rehellisempää on siis nostaa kädet ylös ja tunnustaa tietämättömyytensä ja voimattomuutensa eli äärettömyys, jonka edessä inhimillinen ajattelu kohtaa rajansa eli rajattomuuden. Rehellisempää on romahtaa kuiluun kuin luulla pystyvänsä ylittämään kuilu eli kävelemään tyhjän päälle rakennettujen siltojen varassa kuilun reunalta toiselle. Näin ollen matematiikkakin on pelkkä hauras riippusilta, joka viime kädessä kuvitellaan todeksi. Kuilu on loputon niin pituus- kuin syvyyssuunnassa.

.

2

Tieto siis muuttuu ja päätyy aina ja väistämättä lopulta takaisin kuvitteluksi [imaginaariseksi kuvaksi], joka sen on synnyttänytkin. Tästä loppupäätelmästä, tiedon romahtamisesta takaisin kuvitteluun, ikään kuin uneen, on vain askel henkilökohtaiseen askeesiin: maailmasta vetäytymiseen ja vaikenemiseen. Tämä askel ei seuraa johtopäätöksestä eli tiedon arvon romahtamisesta tietenkään välttämättä vaan on ihmisen oma valinta ja sellaiseksi minä sen myös jätän [moni pakeneekin kuilun partaalta takaisin elämän valheeseen], toisin kuin pakkomielteisesti ihmisten persoonallisuuksia penkovat piilorasistiset pseudotieteilijät, jotka on legitimoitu käyttämään leimakirvestä tieteen nimissä [etenkin psykologit, sosiaalipsykologit ja antropologit] ja jotka luulevat olevansa tieteen auktoriteetin legitimoimia oraakkeleita.

.

Vain se, joka lakkauttaa itsessään representoituvan ja representoivan evoluution täysin, vapautuu. On kuitenkin aivan sama, jos ihminen syntyy jossain muodossa ikään kuin uudestaan jossain evoluutioon vaiheessa, koska hän ei silloin ole enää sama olento tai ja persoona kuin aiemmin eikä voi elää kuin vain ja ainoastaan sen hetkisen elämänsä. Kaikki muu höpinä  esim. jälleensyntymisestä on pelkkää inhimillisen ajattelun luomaa harhaista kuvitelmaa ja yritystä hallita evoluution tyhjyyttä, indifferenssiä ja triviaalisuutta, joka ei piittaa ihmisestä vähääkään vaan tapahtuu pelkästään oman itsensä takia [ikään kuin tämäkään väite olisi mielekäs]. Näin ollen myös tulevaisuuden ‘ennustamiseen’ suuntautunut buddhalaisuus on jämähtänyt juuri siihen ansaan, jota ja josta se kaikkein voimallisimmin yrittää paeta: inhimilliseen ajatteluun/tietoisuuteen.

.

Tietoisuuden voi lakkauttaa lopullisesti vain tekemällä itsemurha. Mutta kuka pystyy siihen? Harkitusti ja loppuun asti tyynenä. Jos ja kun psykologit, psykiatrit ja muut piilorasistiset hömppätieteilijät pitävät kaikkia itsemurhia mielenhäiriöinä, heidän täytyy silloin pitää myös antiikin ajan merkittävintä ajattelun ja elämänfilosofian suuntaa eli stoalaisuutta mielenhäiriönä. Mutta jos itsemurhan hyväksyvä stoalaisuus todella on mielenhäiriö, niin mitä sitten on elämän jatkaminen helvetillisessä tilanteessa? Kidutuskammio? Sadomasokismia? Kyllä, juuri sitä. Itse valitsen, jos minulta vain löytyy siihen tarpeeksi tahtoa, mieluummin mielenhäiriön kuin kidutuskammion. Tämä valinta merkitsee kuitenkin samalla perustavaa protestia kristillistä arvomaailmaa ja sen uskoa kohtaan. Elämä on kammottava erehdys, ei Jumalan armolahja.

.

3 

Nietzsche yritti romanttisen vitalismin ja Schopenhauerin taidekäsityksen hengessä estetisoida elämäntunteen ja ulottaa sen kolossaalisesti koskemaan koko maailmankaikkeutta. Hän puhuu oseaanisesta tunteesta, jonka ihminen voi tavoittaa maailmakokemuksessaan. Mutta Nietzschen ääni ei rivien välistä luettuna ja kaikessa liioittelussaan kuulosta kovin vakuuttavalta ainakaan tässä asiassa. Siinä on jotain jos ei teeskenneltyä niin pakotettua ja väkinäistä. Nietzschen Dionysos ei ole onnellinen vaan kuilun partaalla kävelevä desperado, joka stoalaisen itsekurin läpi yrittää rakastaa elämää. Mikä sovittamaton sisäinen ristiriita!

.

David Bentley Hart yrittää yhdistää Nietzschen kolossaalisen vitalismin lähes panteistiseen kristillisyyteen, jossa ‘autuus’, joka Jumalan luomistyön näkemisestä luonnossa seuraa, on uskon kokemuksellinen perusta. Mutta eikö tuon evolutiivisen luomistyön voi yhtä lailla nähdä kammottavana toistona, jossa syntyminen, lisääntyminen ja kuolema seuraavat toistaan vailla mitään muuta mieltä kuin tuo lisääntyminen [eli/tai informaation siirto] itsessään ilmentää? Eikö sen sokea ja päämäärätön syklisyys ole pikemminkin vankila, johon ihminen on tahtomattaan suljettu koko elämänsä ajaksi ja josta hän ei pääse pois kuin vasta kuolemassa? Eikö se ole pikemminkin helvetti, joka johtaa pelastukseen vasta loputtuaan – mutta vain kuoleman itsensä takia, ei sen jälkeen luvatun taivasosuuden vuoksi?

.

4

Mutta kas, luettuani pseudotieteilijää, minä toki alan ymmärtää ajatteluni ankeuden syytä. Minä olen parantumaton pessimisti ja tunne-elämältäni jotenkin häiriintynyt. Minun pitää oppia optimismin jalo taito. Minun pitää oppia ajattelemaan positiivisesti. Ehkä on niin, että joskus tulevaisuudessa on mahdollista vaihtaa pessimistille optimistin geenit ja saada hänet tällä tavoin ajattelemaan toisin. Koittakoon siis kaikille tuleville pessimisteille se päivä, jolloin he voivat käydä vaihdattamassa itselleen oikeat geenit, jotta heidän elämänsä ja ennen kaikkea heidän pessimismistään kärsivien optimististen lajitoverien elämä helpottuisi. Sellaista, tieteellisen geeni- ja emootiotutkimuksen ohjaamaa yhteiskuntaa odotellessa, täytyy pessimistin vain kärvistellä oman mielensä synkissä syövereissä. Tuota synkkyyttä kuitenkin valaisee kuilun toisessa päässä, tosin himmeästi mutta valaisee kuitenkin, optimismin ihanan helpottava valo. Kiitos tieteen ja tiedeyhteisön, joka on uuden uljaan elämänuskomme taivaisiin asti ulottuva kirkko.

Tietoisuus, totuus, vaikeneminen

Anonyymi kommentoi edellisessä päreessäni mm.:‘Mainittakoon, että tällä tietoisuustutkijalla olivat parhaat ajatukset.’

. 

Kyllä. Revonsuolla oli sentään esittää pari kolme erilaista näkemystä aiheen metafyysisestä ongelmallisuudesta, vaikkeivät biologi ja tähtitieteilijäkään turhan yksipuolisiin oletuksiin langenneet. Sen verran myönnettäköön [mutta samalla myös kritisoitakoon], että Valtaoja on useimmiten jopa yksipuolisuuteen asti täysin terveen järjen ihminen, mitä nyt ajoittain tuppaa ajautumaan sarjakuvamaiseen fantasia-metafysiikkaan [mikä on luonnontiedeihmisille varsin luonteenomaista], jonka ylivoimaisin edustaja lienee tällä hetkellä ‘tieteellisen’ paranoian kruunaamaton kuningatar Ironmistress.

. 

Eliminativismi itsessään on ihan koherentti teoria, mutta jos sitä halutaan käyttää naturalismin teoreettisena tukena tai ylipäätään kytkeä se naturalistiseen metafysiikkaan, ollaan vaikeuksissa. Eihän eliminitavismi voi sanoa edes sitä, että todellisuus ylipäätään on materialistinen. Eliminativismista nimittäin äärimmillään seuraa, ettemme voi puhua mitään edes yleiskäsitteellisistä entiteeteistä [niitä ei ole olemassa fysikaalisessa todellisuudessa], kun taas naturalismi tekee aina tämän eliminativististen lähtökohtiensa suhteen loogisesti ristiriitaisen hypoteesin - jos siis oletetaan, että eliminativismi on naturalismin perustava filosofinen lähtökohta. Jos taas naturalismi etsii tietoisuuden tutkimisessa teoreettista perustaa esim. emergentistä materialismista [joka on eräs hylomorfismin muunnelma ja siten oxymoron], se joutuu hylkäämään pelkästään fysikaalisten syy-yhteyksien kautta johdetun selityksen tietoisuudesta.

. 

Tähän dilemmaan ei ole empiirisesti mahdollista eikä loogisesti pätevää ratkaisua. Päädymme aina kehäpäättelyyn ja paradoksiin. Savoj Zizek tietysti selittäisi asian dialektisesti, mutta onko kaksiarvo-logiikkaan sitoutunut käsitteellinen dialektiikka lopulta muuta kuin käsitteisiin implikoidun semantiikan venytystä absurdeihin mittoihin eli lopultakin pelkkää sanoilla leikkimistä: eräänlaista teesi-antiteesi-peliä ad inf. Mitä nyt synteesiä yritetään joskus hahmottaa, mutta eihän dialektiikalle mitään loppua voi olla, ei ainakaan, jos oletetaan hengen kehityksen olevan analoginen biologisen evoluution kanssa[1]. Muussa tapauksessa dialektiikka pysähtyy hyvin nopeasti omien argumentatiivisten mahdollisuusehtojensa rajoihin. Jos se ne ylittää, liikutaan jossain naturalistisen holismin, panpsykismin tai platonistis-kristillisen mystiikan alueella.

. 

Poliittisesti ja metafyysisestikin hyvin erilaisia lähtökohtia edustavat Zizek ja Pauli Pylkkö väittäisivät yllättäen molemmat vastaan heittämällä Schellingin kehiin, mutta siinä vaiheessa minä nostan kädet ylös ja sanon: kiitti vaan, mutta nyt minä en enää ymmärrä. Kieltäydyn jatkamasta tätä verbaalisirkukseksi muuttunutta käsiteilotulitusta ja ‘valitsen’ mieluummin vaikka zeniläisyyden ja sen koanit, sillä siihen myös Schellingin täytyy lopulta semanttisesti päätyä: joko tautologiseen nonsenseen tai vaikenemiseen. Esikäsitteellinen dialektiikka on minulle tie tyhjyyteen. Ja jos tyhjyys on ‘totuus’ niin siinähän on, aina vain parempi, koska kysyminen loppuu ja alkaa lopullinen mielenrauha.

. 

Jälleen kerran Wittgensteinin askeettista mystiikkaa henkivä: siitä, mistä ei voi puhua [eli semantiikka ylipäätään] on vaiettava, pätee. Se, joka vaikenee lopullisesti, on saavuttanut ‘totuuden’ [joko palannut tai edennyt totuuteen, miten vain], ei ainoastaan luonnosta vaan myös ja etenkin tietoisuudesta. Ja, kuten sanottu, hän on saavuttanut silloin myös mielenrauhan. Tämän verran annan suosiolla periksi idän suurille ajatteluperinteille, buddhalaisuus mukaan lukien.

*

[1] Myös meemit on mahdollista tulkita käsitteellisiksi analogioiksi, jotka eivät siis ole todellisia samassa mielessä kuin geenit. Mikäli tällainen samaistus kuitenkin tehdään [esim. Ironmistress], on ajauduttu hylomorfistiseen metafysiikkaan niin että paukahti. Meemiä, toisin kuin geeniä, ei voi havaita. Meemi on pelkästään kätevä fiktio ja siten käsitteellinen väline jossain diskurssissa [kielipelissä].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/oikeudenmukaisuus-ansiona-aristoteles.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Wilhelm_Joseph_Schelling

http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_von_Schelling

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eliminativismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Panpsykismi

Kysymys, arvoitus, mysteeri

1

Arvoituksen voi ratkaista. Arvoitukselle löytyy aina jonkinlainen järjellisen päättelyn tukema luonnollinen syy. Mysteeri sen sijaan on ratkeamaton dilemma. Mutta miten arvoitus ja mysteeri voidaan erottaa toisistaan. Miten voimme sanoa, että jokin on ratkeamaton arvoitus eli mysteeri? Milloin voimme luopua kysymisestä ja sanoa: se on mysteeri. Eikö meidän tunnustaaksemme, että emme pysty ratkaisemaan jotain arvoitusta, pitäisi tietää, ettei se ole ratkaistavissa? Mutta jos tiedämme, ettei jokin ongelma ole ratkaistavissa, meidän täytyy tietää silloin edes jotain [mutta jotain varsin olennaista] itse mysteeristä. Emmehän voi luopua kysymisestä, vaikka arvoituksen mahdottomuus olisi todistettu tiedollisesti ja/tai kokeellisesti. Voimmeko? Vai paremminkin: pitäisikö meidän luopua silloin?

.

2

Kysymys on ensisijaisesti siitä, miksi kysymme ja toissijaisesti siitä, miten kysymme. Jos evoluutio on ‘luonut’ meidät uteliaina ja ajattelevina olentoina kysymään ja myös mahdollisimman taitavasti ratkaisemaan kysymyksemme, voiko eteemme koskaan tulla mitään sellaista, mitä ei voisi pätevästi ratkaista? Evoluution ‘ihmiseen sisällyttämän paineen ja voiman’ eteenpäin sysäämänä toimiva ihmisluonne kuitenkin pakottaa meitä etsimään parempia ratkaisuja jo pelkästään hengissä selviämisemme ja paremman hyvinvointimme vuoksi. Jos päädymme silti olettamaan, ettei jokin kysymys ja ongelma ole mitenkään ratkaistavissa, meidän olisi luovuttaaksemme opittava tyytymään johonkin jo saavutettuun ratkaisuun, lopetettava sen kysyminen yhtään perustavammin ja itse asiassa unohdettava koko ongelma, koska se on nyt saanut tiedonhankintamahdollisuuksiemme rajoissa ratkaisun, jota emme voi muuksi muuttaa.

.

3

On loogisesti itsensä kumoavia väittämiä, jotka eivät ole arvoituksia vaan paradokseja. Kun sanon: nyt minä valehtelen, niin valehtelenko silloin vai en? Jos väitteeni on totta, en valehtele, jos se taas on valhetta, se on totta. Tällainen itsensä kumoavuus ilmentää kaikkein yksinkertaisimmillaan mahdottomuutta todistaa kielessä yhtään mitään ajautumatta kehäpäättelyyn ja/eli paradokseihin. Kieli on itseensä viittaavaa ja siksi valehtelijan paradoksi toistuu ja ikään kuin uusintaa itseään loputtomiin kaikissa loogisissa todistuksissamme koskien ei ainoastaan dialektista argumentaatiota vaan myös hypoteeseista kokeellisen tieteen havaintojen perusteella tehtyjä induktiivisia yleistyksiä, jotka on teoriatasolla todistettava deduktiivisesti. Ainoa ‘tosi’, tieto, mitä meillä kielellisinä olentoina voi olla, on jotain, mitä ei voi eikä tarvitse todistaa. Se on yhtä aikaa sekä itsestään selvyyttä, uskoa että tervettä järkeä, joka koskee vain tuttuja asioita ja ilmiöitä.

.

4

Silti kysymme. Alusta lähtien ja loppuun asti. Miksi? Uteliaisuutemme ei lopu, vaikka keinomme näyttäisivät loppuvan. Ja kun uteliaisuutta ei voi tyydyttää enää tarkoitusperiimme nähden pätevimmiksi testatuilla keinoilla ja kokeilla, se muuttuu ihmettelyksi, joka on kaiken filosofisen kysymisen alku – ja loppu. Ihmettely sinänsä on jos ei välttämättä mysteeri niin ainakin se ilmaisee uteliaisuuden viimeisen pisteen, jossa ratkaisukeinot loppuvat, mutta uteliaisuus ei. Uteliaisuudella on tässä kaksi vaihtoehtoa: joko siirtää kiinnostuksensa kohde muualle tai muuttua ihmettelyksi. Ihmettely on kaiken uskonnon ja kaiken rationaalisen filosofian lähtökohta. Se on myös mysteerin lähtökohta.

.

5

Pelkästään utelias sen sijaan ei koe olemassaolossa mitään mysteeriä. Kohdatessaan mielestään ratkaisemattoman ongelman utelias empiristi yleensä jossain vaiheessa siirtää kiinnostuksensa muualle, muihin kohteisiin. Koska hänen intellektinsä ‘tyydyttyy’ vain aistien kautta saavutetuista kohteista, se ei voi edes ajatella ei-aistillista [ikään kuin jopa inhimillinen ajattelukin olisi vain ‘aistimista’ = empiristin kategorinen virhe].

.

6

Uskonnollinen ihminen ja filosofi sen sijaan jatkavat kysymistä. Uskonnollinen ihminen ratkaisee kysymisensä loputtomuuden päätymällä Jumalaan ja ryhtymällä palvomaan ‘häntä’. Filosofi sen sijaan ihmettelee loputtomiin. Filosofi voi toki uskoa tai olla uskomatta Jumalaan, mutta siitä huolimatta ja lopultakin juuri sen takia, koska hän ei lopeta ihmettelyään, mysteeri on myös hänelle koko ajan läsnä. Utelias empiristi sen sijaan jatkaa havainnointiaan ja jatkuvaa tiedonkeruutaan eikä ala ihmetellä jotain/mitään loputtomiin vaan etsii uuden vielä ratkaisemattoman kohteen, jolle yrittää löytää tiedonhankintamahdollisuuksiensa rajoissa jos ei varmaa niin ainakin tyydyttävän selityksen.

.

7

Kuitenkin myös havainnoista ‘totuuden’ todisteita etsivä empiirikko voi uskoa klassisen teismin ‘ei-havaittavaan’ Jumalaan, jota/mitä ei voi olettaa ja ymmärtää projektiivisesti eli ihmisenkaltaiseksi ‘suureksi toiseksi’, joka ‘sijaitsee’ kuin mikä tahansa materiaalinen kohde jossain ‘paikallistetussa ajassa’ vaan inhimillisen ajattelun mahdollistavaksi tietoisuuden ja olemassaolon Ykseydeksi. Näin ajatellen Jumala [em. ‘Ykseytenä’] on empiirikolle itsestään selvyys, jota ei tarvitse problematisoida ja joka oletetaan annettuna - uskoipa hän ‘siihen’ Jumalana tai pitipä sitä a-teistisesti ‘luonnollisena asiana’[?]

.

8

Rationaaliselle metafysiikalle Jumala on inhimillisen ajattelun perustana perimmäinen paradoksi, jota ei voi ‘ratkaista’, ja jonka voi määritellä vain tautologiana tai performatiiveilla [rukoukset], metaforilla ja narratiiveilla [*]. Niinpä evankeliumien Jeesuksen Jumala on tosi narratiivisena kuvauksena, ei loogisesti eikä empiirisesti.

.

9

Se, joka uskoo Jeesuksen Jumala/an, uskoo tietyn kertomuksen Jumala/an. Sitä, onko tämä usko ristiriidassa sen Jumalan kanssa, jota Tuomas Akvinolainen pitää olemisen analogiana, pidän kuitenkin outona väitteenä [jonka esim. Luther ja Heidegger esittävät (tosin hyvin erilaista lähtökohdista)]. Jumala ei ole persoona eikä mikään tunteva ‘olio’ siinä mielessä kuin ihminen. Pyhän Kolminaisuuden persoonat ovat pelkästään teologis-metafyysisiä metaforia, jotka hahmottavat evankeliumin jumalakäsitystä teologis-filosofisessa kontekstissa. Joka muuta väittää, on joko ymmärtänyt Jumalan kategorisesti väärin ja ajautuu väistämättä jonkinlaiseen polyteismiin ja antropomorfismiin/antroposentrismiin [kreationismi] tai samaistaa J/jumalan  ei-subjektiiviseen eksistenssiin [Heidegger].

.

10

Jumala-selitykset ja -kuvaukset tyypittyvät hyvinkin erilaisilla tavoilla kohti ‘ratkaisua’, joka ei ole enää puhtaasti empiirinen eikä pelkästään rationaalinen: 1] Jumalan/jumalien ‘lepyttäminen ja lahjominen’: luonnonuskonnot ja polyteismi yleensä, 2] J/jumalaa kohti pyrkiminen [a) Platon: anamnesis: rationalistinen ‘paluu’ alkuperäisiin [‘jumalallisiin’] Ideoihin, b) Aristoteles: teleologia: kehitys kohti täydellistymistä eli täydellistä Hyvää, c) Plotinos: (i) kääntymys kohti kaiken alkua eli Yhtä; (ii) Augustinus, Pseudo-Dionysios: mystinen tie: purgatio, illuminaatio, unio)] tai 3] Jumalan ihmiselle antaman ‘ehdollisen’ lupauksen täyttyminen [kirjan uskonnot: lähtökohtana juutalainen monoteismi: uskonnollinen kultti ja uskonnollinen laki Jumalan lupauksen ‘ehtoina’]. Vaihtoehdot 1 ja 3 ovat lähellä toisiaan, koska juutalainen monoteismi oli ainakin varhaisimmassa vaiheessa monolatriaa [Jahve oli/on yhden kansan oma Jumala, vaikka hänen lakinsa päti kaikkiin ihmisiin] eikä universaali monoteistinen transsendenssi, kuten klassinen teismi asian määrittelee [esim. David Bentley Hart: The Experience of God].

.

11

Sekä tiukan rationaalinen filosofi että empiirisen evidenssin etsijä voi päätyä uskomaan johonkin näistä jumala-käsitysten tyypeistä, jotka eroavat toisistaan merkittävästi, mutta ainakaan rationalisti ei lopeta ihmettelyään, koska hänelle empiirinen evidenssi ei milloinkaan voi tavoittaa Jumalaa eikä mystinen kokemus taas ole ymmärrettävissä järjellisesti. Jumala ei siis ole rationalistille arvoitus, joka joskus jollain tavalla ratkeaa havainnon tai jopa kokemuksen kautta, ymmärrettiinpä tuo ratkaisu sitten mysteeriksi tai ‘tiedoksi’. Ihmettely on filosofille loputon ‘tehtävä’ ja rationaalinen metafyysinen ihmettely on ihmettelyn äärimmäisin ja syvällisin muoto - myös hylomorfisti Aristoteleelle, jonka teleologis-metafyysinen empirismi ja biologismi perustui kuitenkin johdonmukaisella tavalla käytännölliseen järkeen [jonka, kuten järjen yleensä] ensimmäiset peruskategoriat pitää olettaa kategoris-rationaalisesti [joskin pragmaattisesti] tosiksi; niitä ei voi löytää suoraan yksilöolioista vaan ne ovat metafyysisiä postulaatteja, tosin ‘käytännöllisiä’ sellaisia.

.

[*] Performatiivi on sanallinen ‘teko’, esimerkiksi: 'kastan sinut Liisaksi', 'julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi’, mutta myös: 'ajattelen siis olen'.
*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Monolatria

Tietoisuus on valhe, joka kertoo totuuden [= tarinan totuudesta]

Anonyymi kommentoi päreessäni ‘Evoluutiota vai sykliä?: Viittasin noissa kommenteissani siis Ken Wilberin teorioihin, joihin voi tutustua lisää hänen kirjoistaan. Esim. tästä: http://en.wikipedia.org/wiki/Sex,_Ecology,_Spirituality

. 

Hyvä, että linkkasit tuon sivun, en ollut sitä laiskuuksissani lukenut. Paljon kiinnostavaa Wilderin yrityksessä saavuttaa ‘kokonaisnäkemys’ toki löytyy, mutta en minä nyt ihan noin maailmoja ‘syleilevä’ holisti ole, jos kohta holisti lainkaan. Painotan sillä tavoin ‘dualistista’ näkemystä, ettei meillä ole mitään pääsyä ulos tietoisuuskuplasta [vrt. Kant ja kyvyttömyytemme saada ‘suoraa’ tietoa empiirisestä maailmasta kokonaisuutena: ‘oliosta sinänsä’]. Emme voi tietää edes sitä, onko sen ulkopuolella mitään ja jos on, niin emme me siitä pysty mitään kertomaan tietoisuuden ‘sisällä’ – paitsi metaforisesti ja/tai täysin subjektiivisen kokemuksen tasolla, joka on yleensä enemmän tai vähemmän käsittämätöntä ‘privaattikieltä’ [jos sellaista nyt voi olla olemassakaan, koska kieli/kielenkäyttö perustuu aina paitsi symboleihin myös kieliopilliseen rakenteeseen, joka mahdollistaa ymmärrettävän kommunikoinnin]. Metaforinen puhe on aina ‘as if’ eli ‘ikään kuin’-kuvausta: ‘ilmenemisen’ kuvausta ‘toisin sanoin’. Tavallaan jo ‘toisin sanoin’ on liiallinen oletus, koska silloin oletetaan, että ilmenemiselle on olemassa ‘oikea ilmaisu’, jonka vielä joskus löydämme. Mitään sellaista ei voi olla, koska tietoisuus on syntynyt singulaarin järjen tekemistä yleistyksistä. Näitä metaforisia yleistyksiä voi käyttää kätevästi yksilöolioiden luokittelevaan ilmaisuun, mutta samalla ne myös vieraannuttavat meidät ilmenemisen ikuisesta indifferenssistä, jossa asiat ovat niin kuin ovat: tosiasioiden, ei olioiden, kokonaisuus [ks. Wittgensteinin Tractatuksen alkulause]. Ja siihen loppuu meidän ’suora’ tietomme tosiasioista, jos kohta sekään ei tietysti voi olla muuta kuin metaforista symboliikkaa tai merkkijärjestelmää: siis epäsuoraa yleistystä singulaarista perspektiivistä. Lopullinen representatiivisen tietoisuutemme ontologinen paradoksi tai katkos syntyy, kun tajuamme, ettei kaikkein eksakteimmallakaan tiedolla [ja varsinkaan sillä], siis tosiasioilla an sich [itsessään], ole mitään semanttista arvoa. Ne vain ovat: itsessään täydellisiä ja ‘välinpitämättömiä’. Ne eivät ‘avaudu’ meille, ellemme sulje niitä merkkijärjestelmiimme ja tee niistä tällä tavoin ontologisesti jotain muuta kuin, mitä ne tosiasioina itsessään ovat. Me emme toki symboleillamme [merkkijärjestelmillämme] tietoisesti väärennä tosiasioiden ilmenemisen kausaalisia ketjuja, koska merkkijärjestelmiin perustuvat mittaustapamme [*] kehittyvät, mutta me väistämättä irrotamme tosiasiat olemassaolon ‘puhtaasta aktuaalisuudesta’ oman ‘representatiivisen aktuaalisuutemme’ osiksi, jotta voisimme ikään kuin omistaa ne ja hallita niitä [vrt. magia]. Mikään perinteisen logiikan [kaksiarvologiikka, jossa eksistenssi-kvanttoreiden arvo on selvästi määritelty] puitteissa operoiva holismi ei voi ratkaista tätä paradoksia ajautumatta kehäpäättelyyn, joka osoittaa logiikan joko täydelliseksi [suljettuna systeeminä, joka täyttää vain omien ehtojensa ‘totuusvaatimuksen’] tai epätäydelliseksi [ristiriitaiseksi suhteessa totuusehtoihinsa]. Matematiikka sen sijaan, mitä lähemmäs tosiasioita se ‘päätyy’, sitä triviaalimmaksi se muuttuu. Matematiikassa kehämäisyys on hyväksyttyä ad hoc, sillä jos matematiikka ilmentää tosiasioita niin kuin ne tapahtuvat, kehät ovat itsestään selvä [triviaali] osa ilmenemistä. Kehät kuitenkin tekevät representaation eli symbolis-dialektisen argumentaation jos ei loogisena projektina mahdottomaksi niin ainakin ‘kyvyttömäksi’, sillä tosiasioiden ilmeneminen, vaikka se mitä ilmeisimmin näyttää toteuttavan usein tiettyjä säännönmukaisuuksia, ei sisällä symbolisia sääntöjä, jotka ovat transsendentaalisia suhteessa ilmenemiseen. Transsendentaalisuus on tässä tietoisuuden ‘ominaisuus’ [ymmärryksen muoto], joka ikään kuin ylittää ilmenemisen ‘puhtaan aktuaalisuuden/tapahtumisen’ konstituoimalla havainnoidut tosiasiat enemmän tai vähemmän käsitteellis-intuitiiviseen skeemaan. Käsitteelliset skeemat eivät ole ‘luonnollisen’ ilmenemisen ominaisuuksia [hylomorfisti tekee siis täysin metafyysisen alkuoletuksen ‘sekoittamalla’ keskenään kaksi eri tason ontologista/kategorista modusta]. Olen tässä asiassa enemmän Platonin rationaalisen ideaopin [yleisesti ottaen ‘matemaattisen’ lähestymistavan] kuin Aristoteleen empiristisen [‘käytännöllisen’ joskin samalla ‘umpimetafyysisen’] hylomorfismin kannalla. Sillä erotuksella, että en usko Platonin luolan ulkopuolisen maailman [Totuuden] olevan ihmisjärjen tavoitettavissa, ei ainakaan ‘järjellisenä’ kokemuksena. Kun puhutaan platonilaisittain alkuperäisten ideoiden muistamisesta [‘anamnesis’] ja ‘katselemisesta eli ‘theoriasta’, ollaan siirrytty vähintäänkin estetiikan ellei sitten jo [luku]mystiikan alueelle. Jokainen voi toki kokea, mitä kokee, mutta on täysin eri asia käyttää mitä tahansa merkkijärjestelmää [laajasti ymmärrettynä kieltä] tuon kokemuksen kuvaamiseen kuin ‘kokea’ se tässä ja nyt, suoraan ja ilman reflektiota [vrt. meditaatio]. Näin ollen me kaikki symbolis-representatiivisella tietoisuudella ‘varustetut’ olennot esitämme eräänlaista näytelmää [narratiivia], joka kuvaa todellisuutta, mutta joka ei ole todellisuutta vaan pelkästään ‘kertoo’ siitä jotain. Tietoisuus on kuin taide eli valhe, joka kertoo totuuden. Myös logiikka ja jopa matematiikka.

*
[*]  Vain mittaustavat kehittyvät, sillä itse ‘ilmeneminen’ ei ‘ontologisesti’ kehity, vaikka onkin muutoksen tilassa. Tietystä perspektiivistä nähty [ja muuta lähtöpistettä kuin singulaari perspektiivi meillä ei havainnointiin ole: kaavat ovat merkkijärjestelmiä, eivät havaintoja] kehittymisen/evoluution ajatus sisältää kuitenkin väistämättä funktioihin ‘piilotetun’ teleologian: perspektiivinen havainnointi ei yksinkertaisesti voi välttää tätä oletusta.
*

http://www.handprint.com/SC/NIE/GotDamer.html#sect4

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/evoluutiota-vai-syklia.html

Mahdollista ja mahdotonta puhetta Jumalasta

Kaikki subjekti-predikaattirakenteeseen perustuva kielenkäyttö, jolla puhutaan Jumalasta, on väärinkäsitys ja mahdottomuus. Siksi jokainen, joka puhuu Jumalasta, puhuu aina jostain muusta kuin Jumalasta. Jumalasta ei voi puhua kuin havaittavasta olennosta. Yhtä vähän kuin voin havaita itseni tietoisena ajattelevana subjektina, yhtä vähän voin havaita Jumalan. Yhtä vähän kuin voimme pelkästään aistiemme kautta nähdä itsemme itsereflektiivisinä persoonina, ikään kuin voisimme osoittaa itsessämme kohdan, joka on ‘minä itse’, yhtä vähän voimme osoittaa, että tuossa on Jumala. Silti koemme vahvasti [eikä tuo kokemus ole pelkkää havaintoa vaan jotain perustavampaa, jotain, mikä on mahdollistaa inhimillisen ajattelun ja ymmärryksen syntymisen materiassa], että olemme olemassa juuri tiettynä olentona, jolle on annettu kasteessa tietty nimi. Jumala on olemassa juuri tuollaisen kokemuksen ytimessä, eikä ‘häntä’ tarvitse erikseen todistaa olemassa olevaksi tai ei-olemassa olevaksi. Mutta siinä mielessä kuin Jumala on vain meidän tietoisuutemme kautta, on häntä myös mahdoton kieltää ilman, että kieltäisimme samalla oman itsetajuisuutemme. Itse asiassa Jumalan kieltäminen onkin väärinkäsityksistä naurettavin. Lähes yhtä naurettava on tietysti mikä tahansa argumentatiivinen todistus Jumalan olemassaolon puolesta. Ikään kuin minun pitäisi erikseen todistaa olemassaoloni subjektiivisena olentona.

. 

Yhtä lailla kuin minun ei tarvitse ollakseni olemassa todistaa olemassaoloani, yhtä vähän minun tarvitsee todistaa Jumalan olemassaolo, sillä Jumala ei voi olla ilman minun tietoisuuttani. Jumalan ei kuitenkaan ollakseen tarvitse olla olemassa tietoisuutena. Minun tarvitsee. Miten sitten voin erottaa itseni Jumalasta? Empiirisesti en mitenkään, sillä ero on ontologinen. Ero minun ja Jumalan välillä on olemisen tavassa, ei fysikaalisessa luonnossa. Minä olen singulaari, joka kykenee päättelemään käsitteellisesti olemassaoloon, universaaliin, Jumalaan, mutta ei havaitsemaan sitä/häntä. Jumala taas on universaali, joka voi olla olemassa vain minun, singulaarin, kautta. Mutta tietenkin Jumala on, vaikkei sattuisikaan olemaan olemassa minun kauttani, sillä, yhtä vähän kuin minä olen itse ‘keksinyt’ itseni, yhtä vähän olen itse keksinyt Jumalan [PS.].

.

Jos empiirikko nyt [kuten yleensä] sanoo, ettei mitään ontologista eroa ole olemassa kuin metafysiikkana ja että metafysiikka on pelkkää käsitteillä pelailua, hänen täytyy kyetä selittämään tietoisuus, olemassaolo, aika ynnä muita perinteisesti metafysiikkaan luettuja asioita naturalistisesti, havaittujen materiaalisten syy-yhteyksien loogisesti välttämättöminä seurauksina. Ja sitä hän ei kykene tekemään ajautumatta ristiriitaan omien metodisten periaatteidensa kanssa. Tietoisuutta ja olemassaoloa ei voi havaita, koska ne aina jo toimivat kaiken havainnon perustana. Havainto ei luo tietoisuutta ja olemassaoloa. Pikemminkin on päinvastoin: vasta tietoisuus ja olemassaolo antavat havainnoille mielen ja merkityksen.

*

PS. Huomautettakoon, että sekä deismi että fideismi ovat perimmältään ateismia. Kreationismi deismin antropomorfistisena ja fundamentalistisena muunnelmana on näin ollen myös perimmältään jos ei ateismia niin ainakin projektiivista epäjumalanpalvontaa. Fideisti taas voi uskoa mihin tahansa miten tahansa mistään perusteluista mitään piittaamatta. Näin ollen fideisti on relativistinen voluntaristi, joka de facto palvoo itseään jumalana.

 

Panteismista puuttuu uskova subjekti. Ateismi on modaalilooginen väärinkäsitys.

Maaginen kommentti osa 2

Tiede kehittyy, mutta juuri ajallisen kehittymisensä vuoksi se ei lähesty eikä edes voi lähestyä Totuutta, sillä totuus ‘olevan olemassaolona’, kaikessa muutoksessaan ja pysyvyydessään, on kaiken ajallisen ‘perustava perusta’ - yksi ja sama, tässä ja nyt, ikuisesti [vrt. Herakleitoksen Logos ja Tuomas Akvinolaisen Jumala olemassaolon analogiana]. Pikemminkin tiede on matkalla kohti yhä täydellistyvää virtuaalista informaatiojärjestelmää, siis kohti ‘täydellistä konetta’, joka nimenomaan on se epäjumala, jonka palvonta monoteismissä aikoinaan kiellettiin [polyteismin jumalathan ovat ihmisen projektioita]. Se on koneeksi modifioitu luonto eli ihmisen mahdollisimman täydellinen ‘kopio’ itsestään. Epäjumalan palvonnassa ihminen palvoo siis lopulta omaa itseään ‘Jumalan kuvana’. - - No, ehkä tämä ihmisen katoaminen ja ikään kuin Jumalaksi muuttuminen todella on ainakin biologisen evoluution jos ei nyt päämäärä niin sen ‘kulkusuunta’. Perimmältään tämä tarkoittaa, että ihminen biologisena luonnonolioina muuttuu silloin joksikin muuksi ‘olioksi’, joka ei enää ole riippuvainen luonnonlaeista: Jumalaksi. Siitä vain yrittämään. Pitää kuitenkin muistaa, että ‘muuttumalla’ Jumalaksi, myös olemassaolo ‘katoaa’, koska Jumalassa on ‘kaikki eikä mitään’. Täydellisyys ei ‘tarvitse’ edes olemassaoloa.

.

Kas näin: minä nesteet sekoitin.

– Mitä katsotte silmin kauhistuvin?

Ahaa – seos tyhjiin häviää!

Hahaa, koe mainio! Tyhjä jää – – –

Uuno Kailas

*

http://fi.wikisource.org/wiki/Er%C3%A4s_analyysi

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/06/maaginen-kommentti-osa-1.html

Maaginen kommentti osa 1

1

Nimimerkki ‘Juoni’ kirjoitti edellisen päreeni kommentissaan: ‘ Ihmisen aivot ja niihin, sekä yhä enenevässä määrin ulkoisiin muisteihin kuten kovalevyille ja kirjoihin, jollain toistaiseksi tuntemattomalla tavalla koodattu informaatio ovat aivan yhtä paljon (tai vähän) luontoa, kuin vaikka muurahaisen hermosto ja siinä oleva informaatio.’

.

Mitä tutkimusmetodiin tulee, voin olla samaa mieltä, mutta ontologisesti täysin eri kannalla. Ja koska kyseessä on kategoris-ontologinen erimielisyys siitä, miten kielellinen representaatio ilmentää ja pystyy ilmentämään [tarkentamaan ja vääristämään] ‘aineellisia’ vaikutuksia, siitä on turha jatkaa tässä sen enempää. Minun kantani on kuitenkin selvä [viittaan useisiin asiaa käsitteleviin päreisiini]. Mentaalisen eli tietoisuuden ja fysikaalisen [‘aineellisen energian’ tvs.] välillä on perustava ja pysyvä katkos. Tuo katkos voidaan kuroa umpeen vain, mikäli kieli tietoisuuden representatiivisena kuvana katoaa lopullisesti. Minkä tapahtuminen on tietysti mahdotonta tajuta enää representatiivisesti eli tietoisesti.

.

‘Naturalistisen’ sillan rakentelu mentaalisen ja fysikaalisen välillä tulee jäämään aina vain yritykseksi, joka on tuomittu epäonnistumaan jo siksi, että siihen alunperin edes ryhdyttiin. Kaikenlainen hylomorfismi tieteen perustavana ontologisena konstituutio-oletuksena on metafysiikkaa par excellence - kuten kaikki muukin, mihin ihminen kielellisen symboliikan puitteissa ryhtyy.

.

‘toistaiseksi tuntemattomalla tavalla’.

.

Vai niin. Onko tietoisuus siis ainakin toistaiseksi jokin vielä tuntematon maaginen 'aivokone' vai lymyääkö aivoissa joku vielä tuntematon 'tietoisuus-maagikko', joka säätelee 'aivokonetta'? Kerro minulle heti, kun tiede on [taas kerran] paljastanut tämän toistaiseksi maagisen ‘ominaisuuden/olion naturalistisen ‘luonnon’. Olen ironisen kiinnostunut kuulemaan, mitä evoluutio-kognitivistit mahtavat [taas kerran] keksiä objektiivis-naturalistisesti selittämään jotain, mikä he voivat nähdä aina jo peilistä ja kokea joka hetki – siis oman itsensä, subjektiivisen perspektiivinsä, ei yhtään sen enempää eikä vähempää.

.

2

‘ja siten ennustajansa omia arvointentioita sekä ennakkoluuloja - eivät empiirisesti todennettavia kausaalisia tosiasioita. - - ’Tämä on yksiselitteisesti kukkua.’

.

Se on kärjistys evoluutioteorian funktionaalisuus/teleologisuus-kritiikistä. Jotain pystytään toki ennustamaan kausaalisesti oikein, joskus itse asiassa paljonkin, mutta vähintään yhtä paljossa se jokin on evoluutiotutkimuksessa myös jälkiviisastelua, jossa puskan takaa ‘löydetään’ se hypoteesi, mikä sinne oli alunperin jo piilotettu. Ollaan siis joko löytävinään tai ei yksinkertaisesti tunnusteta tai edes tajuta, että todellisuudessa verifioitu hypoteesi on aina jossain määrin havainnoitsijan oma luomus. En tarkoita, että havainnoija nimenomaan tahallaan, tiedostaen eettisesti huijaavansa, tekisi näin, vaan että se yksinkertaisesti ja väistämättä on erottamaton osa evoluutioselitysten funktionaalista luonnetta, jota ei voi muuksi ‘ihmiskonstein’ muuttaa, koska [afortiori] ihminen on erottamamaton osa havainto- [ja preferenssi-] järjestelmäänsä, eikä ulospääsy johonkin puolueettomaan jumalalliseen tarkkailuasemaan ole mahdollista.

.

Jos ja kun näillä hypoteesia tukevasta evidenssistä tehdyillä, parhailla mahdollisilla funktioselityksillä [jotka enemmän tai vähemmän uskottavasti halutaan ymmärtää yhtä päteviksi kuin kausaaliset syy-yhteydet (kausaalisuus kun ei selitä lopputulosta kuten teleologisuus)] ryhdytään tukemaan jotain tutkijan edustamaa arvopreferenssiä, joka jo alunperin saattoi [implisiittisesti tai eksplisiittisesti] olla tutkijan tulkintojen taustalla, päädytään tuohon ‘intentio-kukkua’-päättelyyn. Ei se tämän monimutkaisempaa ole. Silti kyseessä on äärimmäisen sitkeä tutkimusasetelmiin sisältyvä kognitiivinen ‘ennakkoluulo’ [eikä pelkästään kognitiivinen (ikään kuin se olisi kognitiivisesti ratkaistavissa) vaan koko inhimilliseen ajatteluun sisältyvä metafyysinen elementti].

.

Hypoteesiin sisältyvien ja sitä evidenssitulkintojen enemmän tai vähemmän tukemana johdettujen selitysten/päätelmien/arvioiden luonne ja aste tietysti vaihtelee, mutta jos niillä ryhdytään selittämään ja ennustamaan kulttuurisia ja sosiologistyyppisiä ilmiöitä, ollaan valittu eri tulkintateiden risteyksestä tieteellisesti vähintäänkin kyseenalainen suunta, joka todellakin on pikemminkin arvoeettinen ja poliittinen kuin tieteellisesti puolueeton ja jonka valitsemiseen mikään kausaalinen selitys ei [luonnon]tieteen tutkimus-ideaalien puitteissa oikeuta.

.

Nimeä yksikin naturalistisesti perusteltu darwinistinen selitys, jolla voidaan etukäteen ennustaa tieteellisesti pätevällä tavalla [siis ilman arvopreferenssejä] tulevaisuuden kulttuurien ja yhteiskuntien rakenteistumista. Et pysty esittämään ainoatakaan lankeamatta mytologisointiin ja/tai jopa jonkinasteiseen eugeniikkaan [eli tieteenfilosofiseen muotoon typistettynä: sekoitat keskenään kausaaliset syy-seuraus- ja teleologiset (arvo)päämääräselitykset]. Eikö olisi älyllisesti rehellisempää sanoa avoimesti, että evoluutioselityksistä tehdyt preferenssipäätelmät ovat arvoeettinen ja poliittinen valinta, joka ei seuraa [jo senkään vuoksi, että se ei loogisesti voi seurata] kausaalisesti itse tutkimuksesta. Arvoja ei siis todellakaan, ei ainakaan naturalistisissa tieteissä, voi eikä saa johtaa tosiasioista. - - Käytännössä tilanne on tietysti aivan toinen. Mutta se keskustelu ei sitten kuulu enää [taas kerran] ainakaan naturalististen tieteitten ‘tutkimus-agendaan ja legitimaatio-mandaattiin’.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/06/aave-kummittelee-tieteessa-memetiikan.html

Seuraa haetaan

Nimimerkki Aktuaalinen singulaari ilman jatkuvuutta ja identiteettiä etsii tarttumapintaa tapahtumasta ikuisten potentiaalisten objektien maailmassa.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Alfred_North_Whitehead

http://en.wikipedia.org/wiki/Process_and_Reality

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alfred_North_Whitehead

http://en.wikipedia.org/wiki/Process_philosophy

http://en.wikipedia.org/wiki/Potentiality_and_actuality

http://philosopherdhaines.blogspot.fi/2013/04/being-being-actual-being-possible-and.html

Metafyysinen ‘perversio’

Onko ikuisuuden ja äärettömyyden [infiniittisyyden] metafyysis-filosofinen pohdiskelu ‘perverssiä’? Kyllä. Se on biologisen ja sosiaalisen evoluutiomme kannalta yksi kaikkein perversseimpiä ‘paheita’, koska se on [ainakin tieteellisesti] hyödytöntä eikä johda kuin mahdottomaan. Samalla se kuitenkin tekee ihmisestä ihmisen irrottaessaan hänen tajuntansa luonnon kausaalisesta determinismistä, johon kaikki muu elollinen ja eloton on erottamattomasti sidottu. - - Metafyysisesti ‘mahdotonta’ voi vain joko 1] ajatella, kuten eräät [mutta vain harvat] filosofit yhä vieläkin tekevät, 2] ratkaista se uskomalla Jumalaan tai 3] ryhtymällä etsimään kokeellis-empiirisesti havaintoa, joka voisi olla ‘mahdottoman’ fysikaalis-kausaalinen ‘syy’ ja yrittämällä tehdä se tällä tavoin ‘mahdolliseksi’ aistihavainnolle. En ota kantaa siihen, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta on se kaikkein perverssein tai ainakin naurettavin.

*

http://www.hs.fi/fingerpori/

Unissakävelyä [osa x]

Tarkennettakoon ‘Tiede ja pseudotiede’-pärettäni sen verran, että Descartes epäili äärimmillään [harkitun liioittelevasti?] jopa matemaattisen metodin pätevyyttä erottaa totuus 'totuudeksi naamioidusta' valheesta, jonka ja johon ilkeä demoni-jumala oli ihmisen kyvyt luonut. Niinpä ihmisen totuudentavoittelun takasi lopulta vain usko siihen, että Jumala ei huijaa meitä, eli hän ei ole luonut pelkkää ‘totuuskuplaa’, jota ei lopulta ole edes olemassa kuin ihmisen järjen ja kokemuksen synnyttämissä mielikuvissa.

.

Mutta/ja - kun tämä usko sisäistetään täysin, se voidaan ikäänkuin unohtaa. Näin on käynyt etenkin eksakteissa matemaattis-empiirisissä tieteissä. Matemaattiset empiristit eivät siis tiedä ‘uskovansa’, vaikka pelkät todennäköisyydet ovat aina suhteellisia ja/eli pragmaattisia eikä edes ‘puhdas’ matematiikka voi vakuuttaa meitä kuin trivaalisti [mikä ei ole tietoa vaan itsestään selvää tautologiaa: kuin ilmaa, jota hengitämme] tai maagisesti: projisoimme matemaattisiin kaavoihin, jopa numeroihin, ‘elävän ja luovan hengen’. Tai sitten piirrämme kuvan, jonka pitäisi olla ‘simuloitu’ malli esim. painovoimasta. Mutta voiko painovoimasta itsessään [an sich/per se] piirtää ‘kuvan’? Sehän vaatii ‘luovaa mielikuvitusta’, eikö? Tämäkö on eksaktia luonnon-tiedettä? Tätäkö lopulta on myös matematiikka: kuva, merkki, representaatio?

.

Ergo: meillä ei voi olla tietoa ilman representaatioita, jotka taas voivat olla “‘olevan olemisen’ ilmaisijoina” pelkkää harhaa Descartes’n tarkoittamassa mielessä. Eihän tasasivuisia kolmioitakaan ole ideaalisesti olemassa kuin representaationa eli ideoina. Väitän, että tämä huomautus pätee kaikkeen matematiikkaan, ei ainoastaan geometriaan. Matemaattinen ‘tieto’ on tavallaan maagista unta, ellet sitten samalla usko Jumalaan, mikä on omanlaistaan unta sekin, ehkä vain hieman ‘elävämpää’ kuin pelkkä matemaattis-maaginen uni, ei kuitenkaan yhtään sen todempaa, koska mitään Totuutta [iso ‘T’] ei ole olemassa kuin kielellis-metafyysisenä konstruktiona, joka teismissä saa ‘voimansa’ uskon kokemuksesta, mitä ikinä se sitten onkaan ja tarkoittaakaan - - [totuus (pieni ‘t’) tiedollisena hyveenä (esim.  Alvin Goldmanin hyvereliabilismi) on sopimus (vrt. deflationaaris-naturalistis-matemaattinen totuuskäsitys), jonka tiedeyhteisö hyväksyy eli ‘siunaa' = metodin hyveellisen soveltamisen ja noudattamisen tulos julistetaan tieteelliseksi totuudeksi].

.

Dialektis-argumentatiivisen tiedon teoreettiset kriteerit kiertävät kehää tai ajautuvat regressioon [osan ja kokonaisuuden analyyttiseen synteesiin emme koskaan kykene, koska se vaatisi tietoisuutemme jakautumista vähintään kahtia (logiikan säännöillä kikkailu ei tässä auta)] eivätkä fysiikan matemaattiset alkuehdot tai koordinaatit puolestaan takaa muuta kuin tutkittavan ilmiön ‘sisällä’ tapahtuvien syy-suhteiden tutkimisen; niiden ulkopuolelle emme pääse ilman metafysiikkaa eli jatkamalla ‘puhtaan’ representaation mielikuvituksellista tietä. Mutta se tie onkin sitten meille aina avoinna – ad. inf.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/03/tieteen-ja-pseudotieteen-ongelma.html

http://www.amazon.com/Nihilism-Before-Nietzsche-Phoenix-Poets/dp/0226293483

 http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467/ref=pd_sim_b_1?ie=UTF8&refRID=0AJF1V2QDKJZN82XDGN3

Kuolema yksilöi ihmisen

Heideggerilla kuolema yksilöi ihmisen itselleen ja ravistelee hänet hänet irti das Manin todellisuudesta. Ihminen on kohti kuolemaa oleva [Zein-zum-Tode].

....

Ironinen kysymys/huomautus 1900-luvun omaperäisimmälle ja ehkä merkittävimmälle filosofille. Merkitsisikö ikuinen elämä yksilöllisyyden kuolemaa eli paradoksaalisesti ‘maailmansielun’ [Atman, terv. Schopenhauerin villakoiralle] muuttumista ‘kollektiiviseksi’ ihmiseksi/ihmisyydeksi teknonaturalistisen kehityksen kautta?! Kyseessä olisi joko eräänlainen ‘nirvana naturalized’ tai zombie-tilaa muistuttava oleminen. Ainakin tämä kehitys [mikäli uskomme kirjaimellisesti] murskaisi lopullisesti myös yksilöruumiin ylösnousemukseen uskovan kristillisen dogmatiikan. 

*

http://files.kotisivukone.com/finevision.kotisivukone.com/tiedostot/kalliokiipeily.pdf

http://files.kotisivukone.com/finevision.kotisivukone.com/tiedostot/vaitos2.pdf

http://www.helsinki.fi/lapinlahti/mika_federley.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger

http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology

http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#.27The_One.27_.2F_.27the_They.27

http://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Schopenhauer

http://en.wikipedia.org/wiki/Arthur_Schopenhauer

'Metafyysinen' kommentti

Pärekommentti Valkean kommenttiin edellisessä päreessäni Representaation kehkeytymisen metafysiikkaa.

.

Ei älykkyys ole kone, mutta silti koneesta [formaalista informaatiojärjestelmästä] on [liian] usein tehty kaiken älykkyyden malli ja mittari samassa mielessä kuin ideat ja teoriat ovat tietenkin paitsi älyn tuotetta myös älyn formaalisia malleja. Tästä seuraa, että 'kone-äly' voi rationaalisesti konstruoimansa J/jumalan [epäjumalan] hahmossa fetissoida ja orjuuttaa sekä itsensä että Jumalansa.

.

Niinpä modernin teknologian kehittyessä alunperin välinearvoisesta koneesta tulee tuotanto- ja kulutusyhteiskunnassa lopulta itseisarvo, josta me olemme riippuvaisia aivan kaikessa [niin fyysisesti kuin henkisesti]. Sitä minä tekniikan kritiikilläni tarkoitan olematta silti mikään linkolalainen luddiitti [tosin Linkola on lopulta oikeassa, mutta hänen totuuttaan ei voi soveltaa maailmaan: paluuta esimoderniin tai edes 30-luvun agraariin yhteiskuntaan ei todellakaan ole].

.

Tekniikan avulla elämänsä mukavuutta lisäävä ihminen, joka samalla itse ‘reifikoituu’ cyborgin kaltaiseksi myös älyssään [tämä on etenkin [uus]platoniseen gnostilaisuuteen sisältyvä ikuinen pyrkimys kohti ideoiden katselusta (theoria) aiheutuvaa ‘ek-staasia’], kohtaa väistämättä nemesiksen kalutessaan tyhjiin ‘yhteismaat’ [ja supistamalla intellektuaalinen vapautensa biteiksi/rr], kuten Anaksimandros jo vihjaisi. Mutta kuten kirjoitin, kyseessä ei itse asiassa ole nemesis vaan evoluution ‘normaali’ kiertokulku.

.

Nominalismin ja voluntarismin absoluuttisesti kaikkivaltiaan ‘kauhea’ Jumala, jonka Luther lopulta kohtasi kritisoidessaan skolastikkojen universaaliin järkeen sidottua Jumalaa, on oikea Jumala. Lutherin ankarin koettelemus oli kuitenkin lopulta se, miksi tuo ‘uusi’ [itse asiassa Vanhan testamentin eikä platonisen tai aristoteelisen logiikan avulla selitetty/konstruoitu ‘kompromissi’-] Jumala armahtaisi sisimmässään täysin egoistisen ja omia halujaan jopa Jumalaan projisoivan ihmisen varsinkin, kun ‘Hän’ itse näyttäisi osoittautuvan myös kaiken pahan alkuperäksi.

.

Pelkkä hyvyys [ja/eli rationaalisuus universalismina] rajoittaa Jumalan kaikkivaltiutta; kumpaa siis painotamme: hyvää ja ei-kaikkivaltiasta vai hyvän ohella pahaa ja kaikkivaltiasta Jumalaa. Luther valitsi kaikkivaltiaan, Erasmus hyvän ja tämän vuoksi ‘yksin armosta’ on Lutherille täysin peruuttamaton lähtökohta eli sellainen Jumala, jonka kanssa ei voi pelailla mitään rationaalisia tai liberaaleja sopimuspelejä.

.

Lopulta Luther ‘sola’-lähtökohdissaan ja ristin teologiassaan ‘ymmärsi’ kaikkivaltiaan kauhean Jumalan Kristuksen kautta rakastavaksi Jumalaksi. No – ‘hyvä niin’, vaikka tietty sadomasokistinen maku tästä uskosta kyllä suuhun jää. Silti se on intuitiivisesti rehellisempää kuin vanha luonnollisen [skolastisen] teologian suorastaan mystis-looginen [‘matemaattinen’] rationalismi, jonka Jumala on pelkkä loogikkojen arvokkain pelimerkki tai myöhemmän evankelisen liikkeen helppo teologinen liberalismi, jossa Jumala on pikemminkin varman lottovoiton järjestäjä kuin mikään aitoon eettiseen itsetutkiskeluun pakottava ‘ikuisuuden personoitu Sana’.

.

Ja aivan lopuksi, Valkea, haluan sinun ymmärtävän, että kaikessa tässä spekuloinnissa on kyse representaation ‘ihmeen’ hämmästelystä. Miten onkaan luonnossa voinut tapahtua sellainen ihme, että jostain hemmetin hiiliyhdisteiden lähes absoluuttisen epätodennäköisestä yhdistymisestä syntyi elollinen evoluutio, jonka lopussa eräs kädellinen nisäkäslaji alkoi hahmottaa lähes psykoottista maailmakokemustaan 'intentionaalisen' mimesiksen avulla. Totisesti, se ‘Tapahtuma, Aukeama’ [Heidegger] on kaikessa sattumanvaraisuudessaan sellainen ‘ihme’, jota minun puolestani voi kutsua vaikka Jumalan aikaansaannokseksi, vaikken itse teisti olekaan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/representaation-kehkeytymisen.html

Representaation kehkeytymisen metafysiikkaa

An Artist in his Studio, 1629, Rembrandt

*

Olemme siirtymässä luonnon mykkyydestä tekniikan hiljaisuuteen. Äänekäs ja vimmainen näyttelijä nimeltään ihminen tulee tämän kehityksen myötä häipymään lavalta keikkumasta.

.

Tämä päre on lähtenyt liikkeelle kommenttina Valkean kommenttiin päreessäni ÄO, osa 2, mutta laajentui ‘äärettömyyksiin’.

. 

Valkea kirjoitti: ‘Korkea ÄO on pohjimmiltaan aivojen prosessointikykyä, esim. kykyä kuvitella mielessään monimutkaisia geometrisiä rakennelmia, pyöritellä niitä mielessään ja tehdä niihin monimutkaisia muutoksia.’

. 

I

Älykkyys siis on ‘pelkkä’ tietokoneen täysin ohjelmoitu hardware ~ 'objektiivista' syntaksia [kausaliteetti] eikä suinkaan 'subjektiivista'  semantiikkaa [substanssi], jos semantiikka nyt lainkaan on ilmaistavissa muuten kuin metaforisesti - tai - juuri prosessoinnin epätäydellisyytenä eli/tai 'koneen virheenä’ - sanalla sanoen luonnon anomaliana, jollaisena itsereflektiivistä representaatiota pidän. ^*. 

Tällainen absoluuttisesti syntaktinen älykkyys on minulle viime kädessä todellinen antiutopia: robottihelvetti [fenomenologisemmin: houkutteleva ‘subjektiton’ hallusinaatio/meditaatio], joka näennäisellä mutta haavoittuvalla [katkaise sähköt (tai fenomenologisemmin: fantasia, meditaatio, LSD:n vaikutus) ja ‘älysi’ katoaa] helppoudellaan typistää meidät ‘takaisin’ luonnon kausaliteettia mallintavaan ‘teknisen autismin’ orjuuteen, josta fantasian kautta pääsimme [valitettavasti?] kerran irtautumaan [ei tietenkään ilman vakavia traumoja] kohti ikuisuutta/‘jumaluutta’. Nyt tuo ikuisuus-jumaluus näyttää kuitenkin älymme käsissä muuttuvan täydelliseksi koneeksi: J/jumalan ‘malliksi’ eli epäjumalaksi.

. 

Mutta kuten jo Anaksimandros [myös juutalaiset oppineet joskin hiukan eri syistä] ‘tiesi’: ‘Mistä olioilla on syntynsä, siihen tapahtuu myös niiden häviäminen velvoitteen mukaan: ne näet korvaavat ja kostavat toisilleen oikeudenloukkauksen aikajärjestyksen mukaan’ [filosofian syntysanat]. Selkokielellä sanottuna tämä ei ole muuta kuin kaiken evoluution [luomisen, syntymisen] perimmäinen tarkoitus ja päämäärä: ‘mit’ ikään syntyköön, se omiaan vain on häviöön’, kuten Faust replikoi. - - Anaksimandroksen ajattelu sisälsi metafyysistä moralisointia, mutta kuten me jo nykyään ‘tiedämme’ [mikäli uskallamme sen tunnustaa], on evoluutio sekä hyvän ja pahan [jopa huonon] tuolla puolen että vailla mitään päämäärää.

. 

Tässä kohtaa pitää ehdottomasti muistaa, että koneet eivät ‘synny’ [katoavaisen muutoksen biologinen alku] vaan ovat tavallaan ikuisia artefaktoja kuten Platonin ideat tai monoteismin Jumala, joka ei luomisessaan kuitenkaan ollut riippuvainen edes ikuisista ideoista tai ylipäätään logiikan eli ihmisjärjen ‘pakkopaidasta’. Näin ollen siinä missä ikuiset ideat ovat ‘teknisesti’ eli rationaalis-kausaalisesti täydellisiä, siinä Jumala oli kaikkivaltiudessaan jotain täysin muuta – jotain, millaiseksi kone ei koskaan voi tulla, koska ‘Hän’ on myös luonnon kausaliteetin luoja eli absoluuttinen vapaus ja tahto [II, III].

. 

II

Me ‘luodut’ [edes ihmiset] emme ymmärrä Jumalan absoluuttista vapautta, koska se on järjen kannalta ratkeamaton ristiriita eli antinomia ~ äärellinen ei voi ymmärtää ääretöntä eikä ajallinen ikuista kuin symbolisesti. Niinpä vapauden kokemus on ‘todellinen illuusio’, jota ‘ilman’ [lainausmerkit, koska en ymmärrä, mitä merkitsee olla ilman vapautta] ei ole olemassa rationaalista päättelyä.

*

Kyseessä on samalla absoluuttinen paradoksi, koska vapauden ‘ytimestä’ löytyy seksuaalinen halu tai formaalimmin ilmaistuna informaation kopioitumisen ja siirtymisen deterministinen pakko. Näin siis maailmaan itseensä sisältyvä dynaaminen elementti [liike, muutos] saa ihmisen kielellis-käsitteellisen kehityksen myötä transsendentaalisena koetun [dialektis-strukturaalisesti konstruoidun] vapauden ‘ulottuvuuden’ [ei-ulottuvaisuuden/vrt. Descartes’n cogito].

.

Aiemmin täysin vaistonvaraisen eli syklis-deterministisesti vaikuttavan entsyymi-toiminnan pakottaman ihmisen halu ei hämmästyttävää kyllä enää välittömällä tavalla suuntaudukaan kohteisiinsa täysin automaattisesti vaan pysähtyy – ei enää ajan, paikan ja affektin täydellisesti ehdollistamana vaan ikään kuin ‘ikuisuutta silmällä pitäen’ [sub specie aeterni] arvioimaan oman ‘halunsa, tahtonsa ja ‘olotilansa’ ‘laatua, merkitystä ja mielekkyyttä’ suhteessa halun kohteisiin ja suhteessa itseensä.

. 

Tämä on biologisessa evoluutiossa jotain täysin uutta - ja lopultakin tarpeetonta, mikäli evoluution ainoa tarkoitus [tietenkään evoluutiolla ei ole mitään erityistä tarkoitusta; vain ihminen kuvittelee niin] on ainoastaan ‘suosia ja auttaa’ [nämäkin ovat tietysti antropomorfismeja, koska evoluutio ei ‘suosi, auta eikä syrji’ ketään: se vain ‘antaa’ (ei se anna vaan/) eli tekee (ei se tee mitään, koska tekeminen on subjektiivista toimintaa eikä evoluutio ole subjekti) muutoksen puitteet mahdollisiksi ja joskus [sopeutujan löytämän‘ratkaisevan (lisääntymis)edun’[?] vuoksi’) ehkä hiukan helpommiksi ~ ‘sopeutuvimmat selviytyvät’] niille, jotka pystyvät parhaiten sopeutumaan olosuhteisiin ja siten turvaamaan lisääntymisensä [evoluution liikettä voisi näin ollen kuvata ‘funktionaalisena tautologiana’].

.

Mutta välittömän halun irtoaminen affektiivisesta ruumiistaan ja havaituista kohteistaan ei enää suoraan ‘palvele’ lajinsäilymistä, vaikka se toki sitäkin tekee. Tällä tavoin ihminen vähitellen mutta peruuttamattomasti alkaa siirtyä luovan fantasian maailmaan, mikä prosessi ei siis ainakaan suoraan ja välittömästi toimi lajinsäilymistä varten vaan ruokkii viime kädessä vain fantasiaa itseään. Siten fantasia irtautuu autonomiseksi ‘projektikseen ja alueekseen’ aivan samassa mielessä kuin tekniikka [paljon myöhemmin] ‘karkasi’ käsistämme kuin se entinen mopo. - - Näin syntyivät ensin käsityöstä taide, havainnoivasta ja päättelevästä ajattelusta filosofia, myöhemmin [siirtyessämme 1300-1600 luvuilla universalismista nominalismiin ja voluntarismiin] kokeellis-matemaattinen tiede ja moderni tekniikka sekä ei-ekspressiivinen estetiikka poiesiksen yhä monimutkaisempina ja mimesiksestä irtaantuneina muotoina.

.

III

Jumalan vapaudessa ei ole kyse Platonin universaalien ideoiden muistelemisen, stoalaisten ehdottoman varman katalepsiksen, Spinozan pelkästään positiivisten passioiden, Hegelin hengen fenomenologian/evoluution ‘täyttymisen’ tai Marxin deterministisen luokkataistelun tuottamasta ‘vapaudesta’ [1], jotka itse asiassa ovat vapauden täydellisiä vastakohtia [koska ne lopulta ‘uhraavat’ yksilön redusoimalla sen ideoihin (tai Jumalaan pelkkänä Ideana) tai bio-fysikaaliseen ‘tyhjyyteen’] vaan yksilöllisesti koetun kairos-hetken ilmentämästä vapaudesta – Tapahtumasta, ‘jossa’/’jolloin’ ikuisuus tunkeutuu aikaan ~ äärellinen ihminen kohtaa ‘itseään menettämättä’ [2] itsessään äärettömän ikuisuuden ~ jossa singulaarinen erottautuu pluraalisessa kuitenkaan kadottamatta pluraalista [3, 4, 5].

. 

Tällaista hetkeä subjekti ei voi intensiivisimmillään jakaa kenenkään kanssa [6], vaikka sen voi kokea vain ‘toisten’ [‘ulkomaailman’] kanssa [myös fantasia representaationa on käsitteellisesti joskaan ei kokemuksellisesti ‘ulkomaailmaa’]. Ja juuri tämän ‘hetken’ vuoksi kristinusko ja [varauksin] Fichte, Schopenhauer ja Stirner [myös Nietzsche] ovat ‘maltillisina solipsisteina’ oikeassa.

.

Itse määrittelisin niin, että Olio sinänsä = Tuleminen = Halu/Tahto = Fantasia = Tietoisuus = Ego + Egolle ilmenevät ilmiöt ja olennot. Tämä trivialiteetti on todellista ‘ylieläimellisyyttä’, joka on avoinna kaikille ‘vapaille ihmisille/hengille’ [mutta ei deterministeille tai ylipäätään materialistisille empiristeille, jotka ovat luonnon lakien ‘säälittäviä orjia’ ;\].

.

1] Sen sijaan Darwinin evoluutioteoriassa yksilöllä ja/tai vapaudella ei lajiin nähden ole pienintäkään itseisarvoa: yksilö on aina pelkkä evoluution ‘väline’: minkäänlaista ‘vapautta’ ei ole olemassa, sillä edes sopeutuminen ei ole vapautta vaan funktionaalista liikettä.

. 

2] Toisin kuin edellä mainituissa ‘vapauksissa’ tapahtuu ~ etenkin deterministinen, monistinen materialismi [stoalaisuus ja epikurolaisuus; Spinoza] ja naiivi empirismi [empirismi on aina enemmän tai vähemmän naiivia] sekä [varauksin] erilaiset objektiivisen idealismin ja realismin muodot [Platonia ja Hegeliä en täysin luokittele tähän metafyysisten ‘orjien’ sarjaan dialektisen asenteensa vuoksi].

 

3] Kuten äärimmäisessä antirealismissa ~ solipsismissa ja ‘systemaattisessa’ egoismissa tapahtuu [Berkeley, Stirner].

. 

4] Viitepisteinäni tällaisen kokemuksen ilmaisemisessa olkoon Aristoteleen tragedian kahtharis [sielun ‘puhdistuminen ja ylevöityminen’/vrt. kairos-hetki], Heideggerin Tapahtuma ja Aukeama [Ereignis, Lichtung/vrt. kairos-hetki], kristinuskon khalkedonilainen teologia [Jeesus ihmisenä ja jumalana] sekä ‘”materialisoitu ja sosialisoitu”’ solipsismi [huomaa tripla-lainausmerkit] ~ Egon absoluuttinen vapaus luonnon ja yhteiskunnan sosiaalisessa välttämättömyydessä.

 

5] Koska tämäntyyppisen ‘metafyysisen’ asenteen ja siten myös kaiken etiikan lähtökohtana on Egon vapaus [vastinparinaan nominalistien kaikkivaltias voluntaristinen eikä niinkään universalistien rationaalisiin lainalaisuuksiin sidottu Jumala] on Egon on opittava rajoittamaan itseään/vapauttaan, jotta sen vapaudella olisi ylipäätään mitään mieltä ~ kategorinen imperatiivi/Kant, Rawls].

. 

6] Sen vuoksi, koska identtisiä kollektiivisia kokemuksia ei yksinkertaisesti vain ole olemassa, vaikka rakkaus/orgasmi sekä uskonnollinen tai poliittinen joukkohysteria eri muodoissaan huijaisikin meitä näin ajattelemaan.

. 

7] Kuten jo on huomattu, kalastan kartesiolaisissa vesissä ja näyttelen kartesiolaisessa teatterissa. Mielestäni ulkomaailma on sekä hyödyllinen että vaarallinen keksintö, jonka yritämme saada toimimaan haluamallamme tavalla.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/ao-pare-osa-2.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Macbeth

https://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Clearing

https://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Ereignis

http://en.wikipedia.org/wiki/Kairos

http://massthink.wordpress.com/2007/07/08/heidegger-twists-husserl-dasein-not-tego/

http://www.artinthepicture.com/paintings/Rembrandt/An-Artist-in-his-Studio/

Valehtelu tieteenä

‘I think that modern physics has definitely decided in favor of Plato. In fact the smallest units of matter are not physical objects in the ordinary sense; they are forms, ideas which can be expressed unambiguously only in mathematical language.’

—	Werner Heisenberg

 *

Tapsa kommentoi Kemppisessä [Miksi mitäkin] seuraavasti:

.

 ‘Vedatietäjät kertoivat jo tuhansia vuosia sitten, että kosmos on sykkivä: se syntyy, kasvaa ja romahtaa kasaan vuosimyriadien mittaan toistuvasti. Tähän asti nykyfysiikka on väittänyt, että muuten oikein, mutta ei se mitään romahda... vaan laajenee ikuisuuksiin. Mutta äsken luin, että juuri löydetyn Higgsin hiukkasen massa viittaisikin siihen, että universumi sittenkin romahtaisi takaisin alkupisteeseen...’

.

1

Valaisevaa - kerrassaan valaisevaa. Jopa siinä määrin valaisevaa, ettei ole väliä sillä, elänkö Plotinoksen vai Enqvistin maailmankaikkeudessa. Ette te kosmologit ja kvanttifyysikot mitään tiedä, koska todellisuus on, mitä on eli ei mitään ja kaikki [tyhjyys ja täyteys]. Kunhan veivaatte niitä numerosymbolejanne eri asentoihin suhteessa toisiinsa. Olette pikemminkin taitelijoita kuin fyysikkoja. Osaatte siis valehdella vakuuttavasti. Oletteko lukeneet salaa Oscar Wildea?

.

2

Totuus ei ole todellisuuden vaan kielen ‘ominaisuus’. Totuus ei ole olemassa havaittavana tosi-asiana, joita tietenkin on olemassa [joskin triviaalisti; vrt. Mooren ‘käsi’] vaan kielessä representoituvana ymmärryksenä maailmasta ja olemisesta. Maailma itsessään ei representoi vaan on niin kuin on – yhtä tyhjä kuin täysikin, ei mitään ja kaikkeus. Tämä merkitsee ontologisesti [olemisen kokemistavan merkityksessä] sitä, että maailma ei ole olemassa puhtaana havaintona vaan representatiivisena hahmona [mallinnettuna, rajattuna, perspektiivisesti]. 

.

Maailma sinänsä ilmentää itseään ‘vain’ lukemattomien tosi-asioiden äärettömyytenä/-ssä, joita ihminen luettelee ja mallintaa totuudeksi. Totuus [kokonaisuus] ei kuitenkaan ole tosiasioiden [osatekijöiden] summa vaan jotain enemmän kuin summa [jotain ‘ylimääräistä’], sillä kokonaisuutta ei voi ajatella loogisesti osiensa summana ilman, että se hajoaisi takaisin osiksi. Kokonaisuus itsessään on siis jakamaton eikä sisälly osiinsa. [Parmenideen monismi, Russellin paradoksi].

.

3

Matematiikka on jälleen asia erikseen. Mutta kalkyloinnilla on ‘hintansa’. Moderni fysiikka ‘käännettynä’ käsitteelliselle kielelle eli ‘tultuaan ymmärretyksi’ menettää heti matemaattisen eksaktiutensa. Kun numerot puhuvat, kieli vaikenee. Maailma on tietysti aina hiljaa. Meille jää siis kaksi vaihtoehtoa – joko maailman ymmärtäminen tai sen eksakti kalkyloiminen. Molempia emme voi saada yhtä aikaa. Tällainen ‘epätarkkuusperiaate’ on minun Schrödingerin kissani. Varokaa menemästä liian lähelle. Se raapaisee kognitiivisia kykyjänne vielä kuoltuaankin [jos se nyt ylipäätään kuolee]. Terapiaksi suosittelen Kemppisen tavoin Bachia. Harvoin on kuultu niin kaunista ja kristillistä matematiikkaa.

*

Nyt menen lukemaan lisää Wildea. Valehtelu on nimittäin kiva, kehittävä ja kohteliaskin harrastus. Se jatkuvasti lähentelee totuutta lähestymättä sitä liikaa.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2013/03/miksi-mitakin.html

https://wiki.aalto.fi/download/attachments/70792391/wilde_seddiki.pdf?version=1&modificationDate=1348581965000

http://fi.wikipedia.org/wiki/Schr%C3%B6dingerin_kissa

http://en.wikipedia.org/wiki/Schr%C3%B6dinger%27s_cat_in_popular_culture

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kvanttimekaniikka

http://www.tumblr.com/tagged/quantum%20theory?before=39

'Not how to get out but how did we fall in'

Slavoj Žižek. The Buddhist Ethic and the Spirit of Global Capitalism. 2012.

.

1

Tämä luento kannattaa kuunnella kokonaisuudessaan, joskin sen todellinen herkku eli varsinaisten johtopäätösten tekeminen alkaa kohdasta 56.30. Zizek halveksii buddhalaisuuden länsimaisia new age-miksauksia, mutta suhtautuu vakavasti ja arvostavasti Buddhaan sekä alkuperäisen buddhalaisuuden muotoihin. 

.

Kristinuskon ja [etenkin new age-]buddhalaisuuden välillä nähdään usein eettistä sukulaisuutta, mutta Zizek väittää perustellusti, että niiden välillä vallitsee perustava ‘metafyysis-antropologinen’/rr eroavuus [ks.myös luku 2]. Tämän eroavuuden lähtökohtia voisi pohtia seuraavasti. Tavoitellessamme nirvanaa, olisi syytä kysyä ja ymmärtää, miksi päädyimme/irtauduimme kaiken elollisen deterministisestä kiertokulusta tilaan, joka aiheuttaa meille kärsimystä. 

.

Zizekin spekulatiivisen problematiikan peruspointti [hyvin yksinkertaistetusti sanottuna] on siinä, että vasta ei-tietoisesta kiertokulusta irtautumisen jälkeen [mikä aiheutti kärsimyksen] syntyy myös tarve päästä siitä pois ja että tämän prosessin myötä ylipäätään myös mahdollistuu [ei aiemmin, koska kärsimystä, harhaista egoa ja ‘väärää’ tietoisuutta ei aiemmin ollut] sen tyhjyyden ajatteleminen, johon buddhalaisuus meditaatiossa kohti valaistumista/nirvanaa pyrkii. 

.

Miksi emme siis 1] ‘pysyneet’ elämän tiedottomassa kiertokulussa vaan päädyimme tahtoviksi, [pseudo]tietoisiksi ja siten kärsiviksi ihmisiksi? Onko tämä katastrofi 2] jonkin a] yksinomaan ihmiseen itseensä sisältyvän ja hänen kauttaan tapahtuvan/aiheutuvan lankeemuksen [fall] seurausta [eli vieraantumista tiedottoman harmonian alkutilasta] vai b] sisältyykö [gnostilaisittain ilmaistuna] jo Todellisuuden ‘alkuperään’/Jumalaan itseensä jokin särö – jokin pahuuden elementti, joka aiheutti ihmisen putoamisen/lankeemuksen yksilöllisen egon kärsivään tilaan? 

.

Toisin sanoen [kohta 2b] - onko todellisuus [tai Jumala] itsessään 'paha' - ytimiään myöten? Jos on, niin kyseisestä asiaintilasta ei seuraa vakavia ongelmia ainoastaan kristinuskolle vaan myös buddhalaisuuden nirvana-käsitykselle. Lopullinen ulospääsy samsarasta saattaakin olla liki mahdotonta, jos/kun pahuus todellisuuden periolemuksena 'tunkee' itsensä väistämättä jopa meditaatioon. Mutta buddhalaisilta löytyy käytännöllinen ratkaisu myös tähän ongelmaan, kuten Zizek aivan lopuksi kertoo buddhalaisuutta paremmin tuntevien kanssa keskusteltuaan.

.

2

Slavoj Žižek on Buddhism and the Self

. 

[One of the only schools] of thought that fully accepts the inexistence of the big Other is Buddhism. Is the solution then to be found in Buddhist ethics? 

There are reasons to consider this option. Does not Buddhism lead us to “traverse the fantasy,” overcoming the illusions on which our desires are based and confronting the void beneath each object of desire?

Furthermore, psychoanalysis shares with Buddhism the insistence that there is no Self as a substantive agent of psychic life: no wonder Mark Epstein, in his book on Buddhism and psychoanalysis, refers positively to Lacan’s early essay on the “mirror stage,” with its notion of the Ego as an object, the result of the subject’s identification with the idealized fixed image of itself:⁷¹ the Self is the fetishized illusion of a substantial core of subjectivity where, in reality, there is nothing.

This is why, for Buddhism, the point is not to discover one’s “true Self,” but to accept that there is no such thing, that the “Self ” as such is an illusion, an imposture. In more psychoanalytic terms: not only should one analyze resistances, but, ultimately, “there is really nothing but resistance to be analyzed; there is no true self waiting in the wings to be released.”⁷² The self is a disruptive, false, and, as such, unnecessary metaphor for the process of awareness and knowing: when we awaken to knowing, we realize that all that goes on in us is a flow of “thoughts without a thinker.”

The impossibility of figuring out who or what we really are is inherent, since there is nothing that we “really are,” just a void at the core of our being. Consequently, in the process of Buddhist Enlightenment, we do not quit this terrestrial world for another truer reality — we just accept its non-substantial, fleeting, illusory character; we embrace the process of “going to pieces without falling apart.”

In the Gnostic mode, for Buddhism, ethics is ultimately a question of knowledge and ignorance: our craving (desire), our attachment to terrestrial goods, is conditioned by our ignorance, so that deliverance comes with proper knowing. (What Christian love means, on the contrary, is that there is a decision not grounded in knowledge—Christianity thus breaks with the entire tradition of the primacy of Knowledge which runs from Buddhism through Gnosticism to Spinoza.)

Crucial to Buddhism is the reflexive change from the object to the thinker himself: first, we isolate the thing that bothers us, the cause of our suffering; then we change not the object but ourselves, the way we relate to (what appears to us as) the cause of our suffering: “What was extinguished was only the false view of self. What had always been illusory was understood as such. Nothing was changed but the perspective of the observer.”⁷³

This shift involves great pain; it is not merely a liberation, a step into the incestuous bliss of the infamous “oceanic feeling”; it is also the violent experience of losing the ground under one’s feet, of being deprived of the most familiar stage of one’s being. This is why the path towards Buddhist Enlightenment begins by focusing on the most elementary feelings of “injured innocence,” of suffering an injustice without cause (the preferred topic of narcissistic, masochistic thoughts: “How could she do this to me? I don’t deserve to be treated that way”).⁷⁴

The next step is to make the shift to the Ego itself, the subject of these painful emotions, rendering clear and palpable its own fleeting and irrelevant status—the aggression directed against the object causing the suffering should be turned against the Self itself. We do not repair the damage; rather, we gain the insight into the illusory nature of that which appears to need repair.⁷⁵

---

71 Epstein, Thoughts Without a Thinker, p. 152.
72 Ibid., p. 121.
73 Ibid., p. 83.
74 Ibid., p. 211.
75 Although, even here, there is a fundamental ambiguity in the Buddhist edifice: is the goal of the Buddhist meditation nirvana as the shift in the subject’s stance towards reality, or is this goal the fundamental transformation of reality itself, so that all suffering disappears and all living beings are relieved of their suffering? That is to say, is not the effort to enter nirvana caught between two radically opposed extremes, the minimalist and the maximalist? On the one side, reality remains as it is, nothing changes, it is just fully perceived as what it is, a mere insubstantial flow of phenomena that does not really affect the void at the core of our being; on the other side, the goal is to transform reality itself so that there will be no suffering in it, so that all living beings will enter nirvana.

*
The edited excerpt is from Slavoj Žižek's book, "Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism."
^*
http://www.youtube.com/watch?v=qkTUQYxEUjs

http://bigthink.com/postcards-from-zizek/slavoj-zizek-on-buddhism-and-the-self