Olemassaolosta uskoon ja takaisin

Valkea kommentoi Ironmistressin päreessä ‘Ja anteeksihan en anna...’: ‘Kysymys Jumalan olemassaolosta ei liity psykologiaan ja on siitä erillinen.’

.

1

Valkean tekemä ero olemassaolokysymysten ja psykologian välillä on lähtökohta, joka pohjalta voi ainakin hieman selventää puhetta Jumalasta eli mitä me tarkoitamme sellaisella puheella. Modaalilooginen päättely osoittaa, että Jumalasta ei voida tietämällä tietää mitään sisällöllistä, mutta Jumalan olemassaoloa ei myöskään voida tiedollisesti kumota. Itse asiassa teistinen oletus Jumalan olemassaolon mahdollisuuden puolesta on modaalisesti pätevä, vaikkei tietenkään sitova, koska Jumalaan ei kenenkään tarvitse uskoa, vaikka ‘hän’ olisi olemassa.

.

Usko on perusteiltaan 1] luottamusta ‘kokemukseen’ Jumalan olemassaolosta [psykologinen/emotionaalinen ‘auktoriteetti’], 2] luottamusta siihen, että Raamatun ilmoitus on Jumalasta lähtevää [tradition auktoriteetti], 3] luottamusta tieteellisesti tutkitusta evidenssistä tehtyihin Jumalan olemassaoloa puoltavin tulkintoihin [tutkimuksellinen auktoriteetti]. Mikään näistä kolmesta uskoa tulevasta luokittelusta ei kuitenkaan ole suoraan oikeutettavissa tiedollisesti, vaikka Jumalan olemassaolo voidaankin Plantingan tavoin, ilman tiedolliseen päättelyyn sisältyvää ristiriitaa, osoittaa olevan ‘kumoamaton kumoaja’, joka pysäyttää naturalistisen evidenssin loputtoman regression, mitä naturalistinen [luonnontieteellinen] metodi ei perustavan metodisen lähtökohtansa [kokeellinen havainto on aina teoreettis-kokeellis-havainnollisesti tarkennettavissa ja/tai falsifioitavissa] vuoksi itsessään pysty tekemään [mitään perimmäistä alkua (tai loppua) on mahdoton todentaa empiirisesti havainnoimalla].

.

Naturalistit useimmiten kiistävät Plantingan argumentin tiedollisen ristiriidattomuuden, mutta toissijainen analyyttinen saivartelu käsitteiden semantiikasta voi tietysti jatkua loputtomiin ja silloin olemassaolon todistusta käsiteleviä tiedollisia kriteerejä laajennetaan yleensä epäsuoraan joskin välittömästi koskemaan myös edellä esitettyjä, uskoa tukevia tai sitä vastustavia perusteluja [ateisti-naturalisti ei luota uskovan perusteluihin ja kieltää ja vice versa], jotka siis eivät ole puhtaasti tiedollisia vaan psykologisia ja/tai tieteellisiä.

.

Modaaliloogiset johtopäätökset osoittavat meille tässäkin asiassa pelkästään loogisen päättelymme mahdollisuuksien tiedollisesti ymmärrettävät rajat eikä väitä mitään sisältökysymyksistä vaan kuten sanottu, metafyysisestä ja/tai teistisestä lähtökohdasta katsoen: pelkästään sen, mitä seuraa, jos emme oleta olemassaoloa ja tietoisuutta transsendenttisiksi [teistisen Jumalan ilmoituksiksi ja ‘ilmentymiksi’]. Siitä seuraa ‘absoluuttinen’ kontingenssi ja kaaos: maailman perimmäinen absurdisuus, jota naturalismi ei voi peruslähtökohtiaan kieltämättä väistää kuin pitämällä koko ongelmaa merkityksettömänä tutkimuksen kannalta [silti myös naturalisti etsii jatkuvasti perimmäistä syytä ja mieltä elämälle empiirisellä tutkimuksella].

.

David Bentley Hart myöntää, että ihminen voi kyllä elää maailmassa, jota pitää täysin absurdina, mutta vähintään älyllisen rehellisyyden vuoksi ei pitäisi totuuden nimissä väittää, ettei Jumalaa ole olemassa, mikäli tietoisuutta ja olemassaoloa on mahdoton ‘todistaa’ luonnontieteen metodein. Sillä nimenomaan totuutta naturalisteilla ei ole – tai sitten heidän totuutensa [esim. alku tai loppu, jossa/johon evidenssin regressio pysähtyy] on 1] joko deflatorinen eli/tai triviaali [yleensä matematiikalla ‘maagisesti’ verifioitu ‘perimmäinen’ havainto], 2] kehäpäättelyä [havainto perustellaan matemaattisesti siihen vaikuttavien syiden summana eli ‘selkokielellä’ sanottuna siitä itsestään käsin (vrt. Russellin paradoksi eli osan ja kokonaisuuden suhteen dilemma)] tai 3] tiedeyhteisön auktoriteetin hyväksymä ‘tilastollinen fakta’. Modaaliloogisesti mikään näistä kolmesta ei voi olla pätevä todiste Jumalan olemassaoloa vastaan. Tiedollinen 'hyvereliabilismi' [tutkimuksen (lähinnä metodiin liittyvien) eettisten periaatteiden noudattaminen takaa tutkimustuloksen luotettavuuden] ei lisää tähän jaotteluun mitään olennaisesti uutta ja kuuluu lähinnä kolmoskategoriaan.

.

2

Erottelu Jumalan olemassaolon [metafyysinen aspekti] ja Jumalaan uskomisen [psykologinen aspekti] välillä on aina syytä tehdä ja pohtia ensin, jotta selkiytettäisiin sitä, mistä puhutaan, kun puhutaan uskosta Jumalan olemassaoloon tai kielletään jopa järkevä mahdollisuus uskoa siihen.

.

Luottamusta on monenlaista ja monenlaisiin asioihin ja ilmiöihin kohdistuvaa. Luottamus tieteelliseen evidenssiinkään ei ole pelkästään ‘tieteellinen’ asia vaan tiettyä vakuuttuneisuutta evidenssin uskottavuudesta, perustuipa tämä vakuuttuneisuus sitten tilastollisiin  tekijöihin, teoreettisiin esityksiin tai uskonnolliseen motiiviin, jota pidän pääosin  psykologisena.

.

‘Valinnan varaa’ ja toisiaan täydentäviä luottamuksen motiiveja sekä ‘indikaattoreita’ siis löytyy. Omalta osaltani en kuitenkaan halua puuttua väittelyyn uskovien ja ei-uskovien ihmisten välisistä psykologisista eroista edes viiden metrin kepillä [ainakaan tässä yhteydessä], joten jatkakoon muut ihan rauhassa sitä polemiikkia. Ihmisten asenteiden välillä suhteessa Jumalaan on väistämättä eroja, mutta minä teen oman valintani itse niin kuin teen ja jätän tieteelliseksi naamioituneen dogmaattis-ideologisen kiistan ateistien ja uskovien luonteenominaisuuksista niille, jotka haluavat puoliväkisin olla oikeassa Jumalan suhteen ja tekemättä [yleensä tiedostamattaan] erottelua Jumalan olemassaolokysymyksen ja Jumalaan uskomisen välillä. Siinä menevät aina ‘metafyysiset puurot’ ja ‘psykologiset vellit’ sekaisin. Lopputuloksena on yleensä vähintäänkin huonosti maustettu ellei peräti pilalle mennyt paisti [usko, joka on pilaantunut ideologiaksi ja/eli vallan välineeksi; vrt. myös: - - “[...] kun kirkon järjestys oli otettu näin valtion suojelukseen (300 luvulla), Hart toteaa tästä tapahtumasta, että ‘se oli epäilemättä laitoskirkolle suureksi eduksi, mutta kristinuskolle ilmeinen katastrofi’”].

.

3

Kysymys Jumalan olemassaolosta on perimmältään eri asia kuin persoonallisuuspsykologiset määritelmät, mutta usko Jumalaan ei ole täysin irrotettavissa persoonallisista ominaisuuksista. Jos niiden pohjalta kuitenkin ryhdytään luokittelemaan ateisteja ja teistejä ikään kuin usko olisi välttämättä riippuvainen ja johdettavissa esim. hyvästä isäsuhteesta ja epäusko huonosta, toimitaan sellaisen motivaation pohjalta, joka kertoo vähintään yhtä paljon luokittelijan/leimaajan omasta kuin luokiteltavien persoonallisuudesta. Mitä tarkoitusperiä tällainen, useinkin lähes pakkomielteinen, leimaaminen lopulta palvelee? Pelkästään tieteellisiä ne eivät nimittäin ole. Tai sitten tieteellinenkin asenne on viime kädessä ideologinen eli vallankäytön ja hallinnan ilmentymä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/ja-anteeksihan-en-anna.html

http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/lassen_blogi/422/puheenvuoro_henkiloseurakunnista

Kieli on kone. Ihminen kuollut.

Finnegans Wake

*

Päreeksi venähtänyt kommentti Markun kommenttiin Ironmistressin päreessä Kirje kotiin.

-
1

Kirjoitin kommentissani: Kirjallisuudessa melkein kaikki genret ja tyylikonstit oli keksitty jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tai sen aikana, ja jos joku aikoi keksiä tietoisesti lisää kuten James Joyce, se siirtyi kaikessa nerokkuudessaankin helposti skitsofrenian ja solipsismin eli umpikujan suuntaan [poikkeuksena selkein varauksin absurdi teatteri].

Samassa mielessä modernista fysiikasta on newtonilaiseen verrattuna tullut matemaatikkojen mielikuvapeli, joka on käsittämätöntä 99%:le muuta ihmiskuntaa, eli se ei avaudu viime kädessä kuin asiaan sataprosenttisesti vihkiytyvälle aksiomaattis-lukumystisessä imaginaatiossa.

Sama ‘lukumystisyys’ [tosin eri kontekstissa] pätee Ulysseksen ja etenkin Finnegans Waken lukemisesta saatuun ‘ymmärrykseen’ - [korostan ‘ymmärrystä’ sillä pelkkää ‘puhdasta’ mielihyväähän voi saada mistä tahansa ja etenkin siitä, mitä ei ymmärrä ;\].

Rohkenen ehdottaa, että siinä missä itsetarkoituksellista intertekstuaalisuutta pidetään Joycen antaman esimerkin/mallin mukaan itsenäisenä kirjallisuus-genrenä, siinä modernia matemaattista fysiikkaa voisi pitää ihan omana estetiikkanaan, joka elää ihan omaa elämäänsä matemaatikkojen matemaattisessa avaruudessa.

*

Markku kommentoi edellistä: ‘On siinä se ero, että ihan konkreettiset laitteet saadaan toimimaan modernin fysiikan teorioita hyväksikäyttäen.’
.

2

Antavatko koneet lisää mieltä ja mielekkyyttä elämäämme? Avaavatko etenkin uusimmat laitteet elämän ja olemisen ymmärryksen mieltä? Samassa mielessä kysyn, avaako myös James Joycen skitsofreeninen solipsismi olemisemme ja elämämme mielekkyyshorisonttia? Jos avaa, niin onko meillä uskontoa rationaalisempaa kriteeriä [transsendentaalista positiota] ilmaista millä tavoin ja miksi näin tapahtuu? 
.

Jos vastaus näihin kysymyksiin ei ole uskonnollinen tai uskonnollistyyppinen: a) eksistenssifilosofia [Heideggerin kulttuurisidonnainen Dasein] tai b) deontologia [Kantin universaali kategorinen imperatiivi], niin muut vaihtoehdot ovat väistämättä teknis-pragmaattis-relativistisia [= moniarvoinen kapitalistinen teknokratia]. 

Muistutan painokkaasti, ettei elämisen/olemisen mielekkyys kuitenkaan ole utilitaristinen tai edes pragmaattinen väline johonkin vielä ‘ylevämpään’ vaan itseisarvo kuten Onni, Velvollisuus ja/eli Jumala.
.

Mutta teknologia ei avaa maailman mieltä. Pikemminkin päinvastoin. Koneet sisältävät olemukseensa inhimillisen kommunikaation sulkeuman. Koneet eivät kommunikoi vaan ‘ääntelevät’ kuin soitin, jota soitetaan. Koneilta puuttuu väistämättä semanttisesti intentoiva tietoisuus, joka tajuaisi virheen itsessään [vrt. uusliberalistisen 'taloustiedekoneen’ virheettömät kvanttiohjelmoinnit/-mallinnukset ennen syyskuun 2008 romahdusta] tai erottaisi itsensä toisista koneista [identiteetin taju]. 
.

Samassa mielessä Joycen kirjallinen solipsismi merkitsee inhimillisen kommunikaation romahdusta verbaalis-tekniseen autismiin. Joycelaista solipsismia voi pitää 1900-luvun matemaattisen fysiikan ja teknologian paralleelina, joskin hyvin inhimillisessä eli fenomenologisessa mielessä, sillä Ulysseksen ja Finnegans Waken neologismit ovat käyttämässäni kontekstissa matemaattisesti koodatun [kieli]koneen inhimillinen ‘sielu’. 
.

Jos [multi]kausaallisen [kvantti]determinismin [ks. 2] periaatteella ohjelmoitu eli matemaattisesti predestinoitu kone pystyisi ajattelemaan ja tuntemaan, se puhuisi ‘joycea’. Mutta silloin se olisi myös jotenkin rikki tai ainakin epätäydellinen, mikä kuitenkin merkitsee, että se olisi yhä vielä ihminen. Näin ollen Joycen Ulysses-koneen ‘tuotekehittely’ on ainakin tekno-paavien näkökulmasta jäänyt tavallaan kesken.
.

3

Toistettakoon, että multi- tai kvantti-etuliitteet kausaliteetin ja determinismin edessä eivät tietysti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että matematiikka monimutkaisimmillaankin on laskennallisuuden aksiomaattisessa eli laskennallisen ajattelun ja järjestelmän ihanteessaan modaalisesti predestinoitua [muussa tapauksessa se hajoaisi kaaokseen].

On kuitenkin ontologisesti eri tason asia kysyä, onko maailma/todellisuus aktuaalisesti predestinoitu kuin yrittää loputtomalla matemaattisella pelillä osoittaa sen mahdollisesti olevan sitä. Voimme kysyä vielä enemmän: voiko matematiikalla todellisuuden representaationa edes päästä itse todellisuuden aktuaaliseen ytimeen? Ja vielä enemmän: onko itse representaatio lopulta suurin este tuon ytimen saavuttamiseen? 

Vastaan: kyllä on. Niinpä teoreettinen matematiikka palautuu lopulta aina siihen, mistä se Pythagoraalla alkoikin: lukumystiikkaan eli lukujen foundationalistisen merkityksen palvontaan. 
.

Jo irrationaaliluvut olivat Pythagoraalle [ja vielä Platonille] kauhistus [puhumattakaan ‘itämaiden’ nollasta eli ei-mistään=tyhjyydestä], joka tuhoaisi hänen harmonis-rationaalis-matemaattisen maailmansa, mutta niin vain kävi, koska maailmankaikkeus ei ole harmonia eikä ylipäätään aksiomaattisesti käsitettävä olio sinänsä - paitsi imaginaatiossa, jossa kaikki tietysti on mahdollista. Matemaattista päättelyähän [toisin kuin logiikkaa] ei nihiloi kehämäisyys [silloin kun se on aksiomaattisen säännön mukaan sallittua] eikä ‘epämääräinen’ empiria.
.

Aksiomaattisten ja laskuteknisten ‘myönnytysten’ [matemaattisten innovaatioiden] tekeminen on jatkunut matematiikassa aina tähän päivään saakka, sillä se elää ei-empiiristä elämää, jota empiria ‘uhkaa’ kaoottisuudellaan. Tämän vuoksi vain jokin hypoteettinen teoreettinen kalkyyli [lukumystiikka] voi pitää yllä uskoa johonkin kokonaisteoriaan, joka yhä suuremmalla nopeudella katoaa sekä teoreettisesta että varsinkin kokeellisesta näköpiiristämme, mitä tarkemmiksi laskelmamme ja mittauksemme tulevat - - kunnes fysikaaliset kokeet ovat ihmismittakaavassa lopullisesti mahdottomia, jolloin aineen rakennetta voi tutkia vain kvasi-tai ei-empiirisesti matemaattisen mallinnuksen ja simulaation keinoin.
.

4

Jos Higgsin hiukkanen olemassaolomme mielen ja mielekkyyden suhteen jotain mahdollistaa, niin entistä erikoistuneemman teknologisoitumisen, joka tulee kärjistämään biologis-kulttuurisen ihmisen ja matemaattisen digi-koneajattelun hypettämän tekno-cyborg-ihmiskäsityksen välillä vallitsevaa ristiriitaa äärimmilleen. James Joycen psykologisen merkityksen näen juuri tämän ristiriidan ensimmäisenä vakavasti otettavana ilmentymänä modernissa kirjallisuudessa.
.

Ulysses [ja sen ‘psykoottisempi’ versio Finnegans Wake] on nerokas teos, mutta se ei ole hyvää romaanitaidetta. Se on rikki menneen ihmisen puhetta. Sellaisen koneen puhetta, jota ei vielä ole tekno-fysikaalisesti kehitelty loppuun saakka, koskapa tuo ääni yhä vielä muistuttaa neologismeissaan ihmisen verbaalista ja jopa esiverbaalista kitinää eikä suinkaan matemaattisen informaation loputonta digitaalista ‘0, 1'-ketjua, josta toimivuuden parantamiseksi on poistettu kaikki psykologis-semanttiset konnotaatiot, nyanssit, viritykset, eleet ja häivähdykset. Cyborg, joka ei enää ‘tarpeettomasti’ kommunikoi [‘turhilla’ käsitteillä ja sanoilla] vaan pelkästään informoi eli siirtää tietoa kuin DNA-ketju, on luonnontieteen ja matematiikan ihmisihanne. James Joycen Ulysses ja etenkin Finnegans Wake käsittämättömässä verbaali-akrobatiassaan performoi samanaikaisesti sekä tuon informaatio-ohjelman ehdotonta konemaisuutta [‘digi-mekaanisuutta’] että sen viimeistä inhimillistä jäännettä: ihmisen tietoisesta eksistenssistään vieraantuvaa puhetta ja kirjoitusta, jonka koherenssi uhkaa jatkuvasti hävitä kokonaan ja muuttua konemaiseksi ääntelyksi – signaaleiksi vailla sydäntä ja sielua, affekteiksi vailla kokijaa, merkeiksi vailla merkitystä, olemiseksi vailla mieltä. 

.

Joyce persoonana on enää kuin trumpetti tai kitara [‘kieli-soitin’], josta hän yrittää kirjoittaen puhaltaa tai näppäillä ilmoille ääniä. Mutta kieli-väline [välineellinen kieli] syö lopulta isäntänsä eli Joycen mielen irrottaen sen kokevasta ja performatiivisesta subjektista. Näin kielestä psykologisena ilmaisuvälineenä tulee tarpeetonta, sillä se muuttuu matemaattiseksi ja digitaaliseksi. Kieli on nyt kone. Trumpetti soittaa simuloituja ääniä jonkin valmiiksi ohjelmoidun soittolistan mukaan. Koettu tosi maailma on muuttunut kuolleeksi matemaattiseksi muodoksi, jota ei voi enää ‘taikoa’ taiteen keinoin aktuaaliseksi fenomenologiseksi todellisuudeksi. Ihminen on kuollut.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/kirje-kotiin.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/James_Joyce

http://en.wikipedia.org/wiki/James_Joyce

http://fi.wikipedia.org/wiki/Odysseus_%28kirja%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Finnegans_Wake

http://37signals.com/svn/posts/633-lszl-moholy-nagys-visual-representation-of-finnegans-wake

Kommentti

Päre on kirjoitettu kommentiksi Erastotenes Aleksandrialaiselle päreessäni Päivän kommentti: ‘Tietty psykologinen kehitystaso’.

1

Erastotenes Aleksandrialainen kirjoitti:

Sen sijaan Piaget’n malliin sisältyy kaikesta tieteellisyydestään huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jo lähtökohdissaan vahva ihmiskäsityksellinen [ontologinen, aksiologinen] näkökulma, jonka mukaan kehitystaso-hierarkia on luonnollisuudessaan toivottava.

Tämä ajatus on selkeä argumentaatiovirhe. Siitä, mikä on luonnollista, ei voi tehdä johtopäätöksiä eettisesti toivottavasta tilanteesta. Toisaalta eettisesti toivottavasta tilanteesta ei voi tehdä johtopäätöstä luonnosta. Nyt yrität mielestäni esittää, että bourdieuläinen yhteiskunta-analyysi johtaa parempaan yhteiskuntaan kuin tiettyjen psykologisten mallien vulgäärinen soveltaminen. Tästä vedät johtopäätöksen, että nämä psykologiset mallit ovat virheellisiä.

*

Väitteesi on perusteltu, mutta intentioni ei ollut tuo. Piaget’n ja Bourdieun teorioiden välille jää nimittäin katkos, jota tässä yritän pohtia omasta näkökulmastani. Kyse ei ole välttämättä edes Piaget’sta ja Bourdieusta vaan koko tieteellisen asenteen perimmäisestä luonteesta ja ongelmallisuudesta.

Siteeraan ensin itseäni: ‘[..] psykologialla, joka niin salakavalan huomaamattomasti on kautta historiansa antanut [pseudo]luonnontieteellisen auktoriteetin ties millaisille ihmisluonnon hierarkisoinneille, jotka pitäisi kuitenkin ymmärtää nimenomaan ‘stipulatiivisen’ ihmistieteen eikä matemaattis-fysikaalisen luonnontieteen puitteissa’. 

Tähän ei tietenkään [välttämättä] liity psykologi-tutkijan tietoista arvovalintaa vaan kyse on psykologia-tieteen metodologisen ontologian kehämäisyydestä. Metodeiltaan psykologia pyrkii olemaan on naturalistinen [neuro]tiede, mutta ontologialtaan se on sidoksissa tuloksiin, jotka väistämättä tulkitaan yhteiskuntapoliittisesti. 

Ihmistyyppejä vahvasti arvottavaa persoonallisuuspsykologiaa ja psykoanalyysia on aiemmin pidetty tieteellisesti pätevinä oppeina. Sitä ne eivät ole eikä niille pidä sellaista auktoriteettia antaakaan. Tästä huolimatta ne kertovat ihmisestä ihmisenä enemmän kuin pelkkä putkiaivoinen [kone]behaviorismi tai neurotieteisiin vähitellen sulautuvat neuro- ja kognitiivinen psykologia.

Kuitenkin juuri psykologian muuttumisessa luonnontieteeksi piilee paradoksaalisesti suurin vaara, koska psykologia edelleenkin toimii tulostensa suhteen tieteellisenä auktoriteettina, johon media, poliittiset toimijat ja siten ‘tavallisetkin’ kansalaiset vetoavat. 

Kun typologisoinneista ja hierarkisoinneista tehdään matemaattisia kaavoja sekä malleja [joilla on luonnontieteellistä legitimiteettiä], niin sen ihmiskäsityksen lähtökohta ja perusta, joka väistämättä noista kaavoista, numeroista ja malleista ‘ekstrapoloituu’ [darwinismi, ihminen biologisena koneena], muuttuu entistä näkymättömämmäksi samalla, kun se jyrää läpi koko yhteiskunnan ja ehkä koko maailman.

Näin on käynyt ennenkin ja näin tulee käymään myös tulevaisuudessa. Sitoutuessaan tieteelliseen metodiin ja lopulta luonnontieteeseen psykologiassa käytetyt typologisoinnit ja hierarkisoinnit saavat tutkimusten ja ideoiden kehittyessä ilmiasun, jota kulloinkin pidetään tieteellisenä totuutena, mutta joka siis väistämättä heijastelee jotain piilevää ihmiskäsitystä, jolla sitten oikeutetaan yhteiskuntapoliittisia toimia.

Kyseessä on paitsi itsestäänselvyys myös kehä, joka ei oikeastaan edes ole argumentaation ulottuvilla, koska se on kehä ja trivialiteetti, mutta silti sen voi oivaltaa, kun asiaa ajattelee. Tai niin ainakin minä ajattelen.

Ilman retorista liioittelua en tietenkään voi sanoa, ettei tästä asiantilasta muka ole monta askelta poliittisen rasismiin. Niinpä sanonkin vielä vahvemmin: tämä prosessi itsessään on rasismin primus motor. Se ei siis ainoastaan tuota rasismia vaan se aina jo on sitä, koska tieteellinen reduktio vääjäämättä toteuttaa ja institutionaalisella asiantuntija-auktoriteetillaan [muodollisen demokratian puitteissa] legitimoi sen, mitä Darwin ei suoraan sanonut: plutokraattis-meritokraattisen-hierarkian eli omaisuuteen ja koulutukseen perustuvan kastijaon. Tiede on Nietzschen vallantahdon korkein ilmentymä.

Tiede pyrkii 'luonnonvalinnan’ periaatteella [sopeutuvalla tavalla vahvin jatkaa sukuaan] luomaan demokratialla ‘kuorrutetun’ teknokraattisen version Platonin valtiosta [vrt. Leo Strauss ja muut uuskonservatiivit], jota pidän tässä sille antamassani kontekstissa sosiaalidarwinistisena ihannevaltiona par excellence A-luokan alfa-uros-hallitsijoineen [rahavalta], B-luokan vartijoineen [rahavallan palkkaama armeija, poliisi] ja C–luokan-kauppiaineen, yrittäjineen, prekariaatteineen ja rupusakkeineen [‘tarpeettomat’ ihmiset, joista on vain kuluja].

2

Kirjoitin: ‘Bourdieun ihanneyhteiskunta ei perustu ‘tietyn psykologisen kehitystason’[..] saavuttaneitten valtaan [meritokratia] vaan tietyn distinktiivisen habituksen sisäistäneitten [ehkä väärään] arvioon siitä, mikä on myös heikoimmat mukaan lukien kaikkein oikeudenmukaisinta politiikkaa vallitsevassa kapitalismissa.’ 

Korostan lainauksen kohtaa - ‘ehkä väärään arvioon’. Bourdieu ei nimittäin ollut ideologinen marxisti vaan hiukan epämääräisesti sanottuna yleisvasemmistolainen. Olennaista kuitenkin on se, ettei hän ollut sitoutunut luonnontieteelliseen ihmiskäsitykseen tai maailmankatsomukseen. Niinpä Bourdieun metodologis-ontologiset sitoumukset eivät myöskään olleet sidoksissa luonnontieteeseen samassa mielessä kuin ne olivat Piaget’llä. 

Tätä väitettä tukee se tosiasia, että Bourdieu opiskeli alunperin filosofiaa, teki lopputyönsä Leibnizista ja kävi sitten Nietzschen kanssa oman Jaakobin paininsa, jossa hän joutui vertaamaan keskenään ja testaamaan omaa marxilaisuuttaan sekä Nietzschen vallantahto-ajattelua ja sosiaalidarwinismia. Nämä vaikutteet näkyvät Bourdieun tavassa tehdä sosiologiaa, vaikkeivät ne välttämättä heti avautuisikaan.

Bourdieu ei esitä mitään yleistä universaalia kehitysteoriaa kuten Piaget teki - ja kuten teki myös empiiris-historiallinen deterministi Marx [dialektinen materialismi sen sijaan on lähinnä Engelsin yritys ratkaista historiallisen determinismin teoreettinen umpikuja]. Bourdieu sen sijaan hahmottaa ‘monadisen’ [yhteiskunta yksittäisten ja erillisten ryhmä/luokka-positioiden välisen erottautumisen dynamiikkana] konflikti-mallin, jonka avulla voimme ymmärtää yhteiskunnallisen status-kilpailun eli habitusten [sosiaalisten identiteettien] välisen distinktio-prosessin [‘vallantahdon’, tunnustuksen saamiseen pyrkimisen] yhteiskunnallisia lähtökohtia, syitä ja motiiveja. 

Kuten kirjoitin Bourdieulla universaalia on itse kilpailu habitus-distinktioiden ja –hierarkioiden konstellaatiosta, joka itsessään on pelkkä teoriaa varten tarvittava strukturaalinen kuvaus yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka kulloinkin habitusten välillä vallitsee eikä jokin havaittavissa ja todistettavissa oleva empiiris-tieteellinen tosiasia puhumattakaan siitä, että kehitys kulkisi enemmän tai vähemmän vääjäämättä kohti jotain tietynkaltaista konstellaatiota. 

Piaget kehityspsykologia sen sijaan pyrkii olemaan universaali tosiasiakuvaus ihmisen psykologisen ‘luonnon’ kehkeytymisestä. Argumenttivirhe tai ei – olen edelleen sitä mieltä, että Piaget’n universaalin empiirisen konstruktivismin [ihmisen luonnetyypityksen ja psykologisten tasojen hierarkisoinnin] on empiirisessä universalismissaan väistämättä oltava myös normatiivisesti tosi ja toivottava – aina ja kaikkialla. Muussa tapauksessa se on pelkkä deskriptiivinen ja formaalinen kuvaus samaan tapaan kuin biologiassa kuvataan solun kehitystä. Mutta varsinkin psykologia [ollakseen psykologiaa ihmisestä] ei voi olla olematta myös normatiivista eli johonkin tietoiseen tai tiedostamattomaan ihmiskäsitykseen ja joihinkin eettisiin arvoihin kytkeytyvää.

3

Ihmiskäsityksestä ja arvoista on tullut tieteessä miltei kirosana, mutta se, mikä tässä tapauksessa heitetään ulko-ovesta tieteen nimissä pihalle, tulee aivan varmasti keittiön ikkunasta sisälle – nyt vain tieteeksi naamioituneena ja tieteen asiantuntija-auktoriteetilla legitimoituna. 

Tämä on ehkä merkittävin syy, miksi jatkuvasti morkkaan etenkin luonnontieteilijöitä. Eivät ne tiedä, mitä ne lopulta tekevät. Niille on pääasia, että kaikki täsmää matemaattisesti, vaikka koko ihmisen maailma menisi päin persettä. Mutta ihminen [tietoisuus] ei ole pelkkä matemaattisesti koodattu kone vaan kone, joka tietää, olevansa kone. Niinpä koko [luonnon]tieteen projekti, joka tähtää täydellisen koneen rakentamiseen on ytimeltään metafyysis-uskonnollinen [maagis-gnostilainen] ja tästä seuraten myös ihmisen kannalta perimmältään itsetuhoinen, sillä täydellisen koneen eli informaatio-ohjelman koodit ja koordinaatit ovat yhtä ja samaa koko maailmankaikkeuden kanssa. 

Helpompiakin tapoja tehdä itsemurha kyllä löytyy - - .

4

Psykologia-tiedettä pohtimalla voidaan ehkä parhaiten avata harvoin kysyttyä kysymystä siitä, mikä on tieteellisen tutkimuksen perimmäinen raison d'être eli olemassaolon tarkoitus. Mikä lopulta ajaa meitä tutkimaan maailmaa ja itseämme tieteellisesti? Onko se [kuten Nietzsche kirjoitti] edelleenkin tuo Platonin jumalainen totuus, joka kätkee itseensä perimmäisen motiivin eli [foucault’laisittain] tiedontahdon, joka on itse asiassa vallantahdon ilmentymää?

Jos näin on, niin tiedettä voi ilman muuta pitää kaikkein tehokkaimpana sopeutumisyrityksenä maailmaan, joka juuri tieteen kehityksen takia muuttuu [länsimaistuneelle] ihmiselle päivä päivältä mukavammaksi paikaksi elää. Mutta hinta [tai pikemminkin vuokra], jota tästä mukavuudesta joudutaan maksamaan sekä jo nykyhetkessä että varsinkin tulevaisuudessa ei ole välttämättä maksettavissa pelkästään painamalla lisää rahaa [tieteeseen perustuvaa teknologiaa], sillä maailman, jossa tiede/raha on yhä käypää valuuttaa, täytyy itsessään olla likvidi eli riittävän arvokas ja uusiutumiskykyinen, jotta sitä voidaan loputtomasti kuluttaa tiedekapitalismin kulutusinnovaatioilla. Muussa tapauksessa juuri tiede osoittautuu Jumalan/jumalan ohella kaikkein suurimmaksi valheeksemme - jopa paljon pahemmaksi valheeksi kuin yksikään jumala.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/paivan-kommentti-tietty-psykologinen.html

Päivän kommentti: ‘Tietty psykologinen kehitystaso’

Matemaatikko Roger Penrose on saavuttanut ‘tietyn psykologisen kehitystason’.

*
[K-mafia lisäsi luvun 3 ja editoi lukua 1 - 16.7]




1

Kirjoitettu kommentiksi Erastotenes Aleksandrialaisen kommenttiin Kemppisen päreessä Kadun tohtorille.
*

Erastotenes Aleksandrialainen kirjoitti: 

‘On nimittäin niin, että korkeakoulutasoisen matematiikan ja fysiikan lukeminen edellyttää henkilöltä tiettyä psykologista kehitystasoa. Piaget'n kehitysasteteoriassa tätä kutsutaan "formaalisten operaatioiden" tason ylemmäksi vaiheeksi (joskus merkitään tasona IIIb). On ihan mahdollista olla kunniallinen, aktiivinen kansalainen ja suorittaa korkeitakin akateemisia opinnäytteitä ilman, että koskaan pääsee tälle loogisen ajattelun tasolle’.
.....

Kylläpä näin sadekesänä ilmestyy isoja sammakoita aina blogeihin asti.

Esimerkiksi Aristoteles ja Nietzsche ['ei-matemaattisina' filosofeina] eivät siis saavuttaneet ‘tiettyä psykologista kehitystasoa’. Mutta jok’ikinen niistä miljoonista, jotka ovat suorittaneet vähintään aineopinnot matematiikasta ja/tai fysiikasta ovat sen saavuttaneet.

Entä Heidegger, joka oli opiskellut myös luonnontieteitä ja matematiikkaa, mutta joka ei siitäkään huolimatta ‘onnistunut’ kohoamaan ‘tietylle psykologiselle kehitystasolle’? Siis fyysikoksi.

2

EA:n kommentista aistittavaa matemaattis-elitististä asennetta voidaan selittää pikemminkin Bourdieun käsitteellis-kuvailevalla sosiologialla [status, habitus, distinktio] kuin epätoivoisesti ja turhaan paikkaansa kovien tieteitten joukossa etsivällä psykologialla, joka niin salakavalan huomaamattomasti on kautta historiansa antanut [pseudo]luonnontieteellisen auktoriteetin ties millaisille ihmisluonnon hierarkisoinneille, jotka pitäisi kuitenkin ymmärtää nimenomaan ‘stipulatiivisen’ ihmistieteen eikä matemaattis-fysikaalisen luonnontieteen puitteissa. 

Toisin sanoen - jokainen ‘tieteellinen’ psykologia on piilevästi rasistinen, koska ihmisten erilaisuudesta voidaan aina tehdä ‘tarpeeksi’ luotettavia universaaleja luokituksia.

Tämä selittyy vertailemalla Bourdieun ja Piaget’n metodologisia sitoumuksia [ontologiaa]. Siinä missä Bourdieu kuvaa ihmisten yhteiskunnallista käyttäytymistä habituksien välisenä status-kilpailuna, siinä psykologia [tässä tapauksessa Piaget ja hänen epigoninsa Kohlberg] tekee ihmisten erilaisuudesta ‘tiettyjen psykologisten kehitystasojen’ luonnollisen hierarkian [korostan sanaa luonnollinen].

Bourdieulla status-hierarkia ei ole luonnollinen, mutta habitusten distinktio-taipumus [vrt. Nietzschen ‘distanssin paatos’], joka hierarkiat synnyttää on sitä. Sen sijaan Piaget’n malliin sisältyy kaikesta tieteellisyydestään huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jo lähtökohdissaan vahva ihmiskäsityksellinen [ontologinen, aksiologinen] näkökulma, jonka mukaan kehitystaso-hierarkia on luonnollisuudessaan toivottava.

Piaget’n universaalista ominaisuus-strukturalismista johtaa siten paljon suorempi tie eugeniikkaan ja rasismiin kuin Bourdieun konflikti-strukturalismista, jonka ontologian ytimessä ei ole ‘tietyiksi psykologisiksi kehitystasoiksi’ naamioitunut vaan pikemminkin habitusten väliseksi ‘luokkataisteluksi’ muuttunut darwinismi [jos saan hieman liioitella].

Bourdieun ihanneyhteiskunta ei perustu ‘tietyn psykologisen kehitystason’ [joka in ironice mitataan älykkyysosamäärästä tehdyillä ‘johdannaisilla’] saavuttaneitten valtaan [meritokratia] vaan tietyn distinktiivisen habituksen sisäistäneitten [ehkä väärään] arvioon siitä, mikä on myös heikoimmat mukaan lukien kaikkein oikeudenmukaisinta politiikkaa vallitsevassa kapitalismissa. 

3
Matemaatikot ja fyysikot 'tietyn psykologisen kehitystason '[sanoinko tämän jo?] saavuttaneina eivät ole sen kummempia ihmisiä kuin me muutkaan vaan ihan tavallisia näkkileivän purijoita [terveisiä Erno Paasilinna-vainaalle]. Tietenkin heillä on omia, mahdollisesti hyvinkin hienostuneita ja lukumystiikan asioihin vihkiytymättömälle salattuja mieltymyksiä, mitä tulee maailman selittämiseen, mutta eihän maailma selittämisestä miksikään muutu ja jos muuttuu niin luultavasti vain entistä mahdottomammaksi, mitä se varmaan ytimeltään myös on. Tämän oivaltamiseen ei kuitenkaan tarvita - - no - jääköön sanomatta - - .

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2012/07/kadun-tohtorille.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean_Piaget

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lawrence_Kohlberg

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pierre_Bourdieu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Roger_Penrose

http://www.worldofescher.com/misc/penrose.html

Tietoisuus, holismi ja aivojen teatteri

Tietoisuus [ei näy kuvassa] esittää pääroolia aivojen teatterin näytelmässä, jonka ohjaaja on tuntematon ja jonka dramaturgia muuttuu jatkuvasti.

I
Tietoisuutta ei voi ymmärtää ja selittää fysikaalisella reduktionismilla ajautumatta maagiseen realismiin sekä jakomieliseen tieteenfilosofiaan. Reduktionismin sijaan tietoisuuden tieteen paradigmaattisina perusteorioina voidaan pitää holismia, kaaosteoriaa ja autopoiesista.

Päreessä siteerattu sosiaalipsykologi Kullervo Rainio osoittaa, miten Kurt Lewinin dynaaminen psykologia ja stokastinen teoria voivat toimia holistisen tietoisuuden tutkimuksen metodi- ja sovellutusmalleina.

Tämän päreen lähtökohta löytyy Tapsan Einesbaari-tekstin kommenteista [linkki alla].

II
Kohti tietoisuuden holistista teoriaa

Kullervo Rainio 

[Tieteessä tapahtuu 3/2002]

Viime aikoina virinnyt vahva kiinnostus tietoisuuden kysymyksiin - jopa debatiksi asti - lienee lähinnä osoitus siitä, että tällä alalla varsinainen tieteellinen tutkimus on vasta hahmottumassa. On runsaasti erilaisia filosofisia näkemyksiä tietoisuuden olemuksesta, mutta empiirinen tutkimus on tuskin päässyt alkuun tai - mikä pahempi - on suuntautumassa syrjään kohteesta. Tämä koskee erityisesti aivojen neurofysiologista tutkimusta, joka esiintyy mielellään tietoisuuden probleemin ratkaisijana, mutta josta voidaan kysyä, onko se tietoisuuden tutkimusta lainkaan.

Fysikalismin suosima ajatus, ettei olisi olemassakaan mitään tietoisuutta tutkittavaksi (eliminatiivinen materialismi) tai että tietoisuuden tutkimus olisi korvattavissa aivoilmiöiden tutkimuksella (reduktiivinen fysikalismi ja emergentismi), on filosofisesti kestämätön - kuten esimerkiksi meillä Lauri Rauhala on osoittanut (Rauhala 1995; ks. myös Lowe 2000). Fysikalismi johtaa yrityksiin selittää näennäiseksi kvalioitten ja intentioiden olemassaolo ja vapaa tahto täysin illusoriseksi. Fysikalistisissa suuntauksissa, selvimmin emergentismissä, rakennetaan olettamukselle, että tutkimus tuo tulevaisuudessa mukanaan löydöksiä, jotka todistavat lähtökohdan oikeaksi. Nobelisti Sir John Eccles kutsuu tällaista filosofiaa "juhlallisten lupausten materialismiksi" (promissory materialism). Se on suuntaus, jossa tieteellinen eteneminen rajaa pois ilmiöt, jotka vaatisivat mentaalisia termejä selityksekseen, niin että ajan mittaan kaikki on kuvattavissa neurotieteen materialistisin termein. Eletään uskossa kaikkien probleemojen ratkeamiseen tätä tietä tulevaisuudessa (Eccles 1994, s. 7).

Emergentti materialismi väittää, että tietoisuuden ilmiöt ovat "monimutkaisten" fysikaalisten ilmiöiden emergenttejä ominaisuuksia, mutta mitään olettamuksiakaan siitä, miten nämä ominaisuudet syntyvät, ei ole pystytty esittämään. Siitä ei ole siten teorianmuodostuksen perustaksi, vaikkakin se holistiselta tarkastelutavaltaan poikkeaa edukseen muista materialistisista suuntauksista.

Uusi lähtökohta tutkimukselle holistiselta pohjalta

Usein tutkimus etenee ja saavuttaa tuloksia filosofisen keskustelun ollessa keskeneräistä - tätä voi pitää jopa sääntönä. Näin ei ole kuitenkaan tietoisuuden tutkimuksen laita. Tosin kognitiivinen psykologia on selvittänyt osakysymyksiä ilman yhtenäistä teoreettista käsitejärjestelmää, mutta tietoisuuden tutkimuksessa on nähtävissä suorastaan menetelmällinen taantuma - kahdessakin suhteessa:

1) Keinoälytutkimuksen piirissä kuvitellaan, että tietoisuutta - "ainakin osia siitä", kuten muka varovasti sanotaan - voitaisiin tuottaa ("emuloida") neuroniverkkojen avulla koodinmuunnos-prosesseina aivojen toimintojen neurofysiologisten mallien mukaan (esim. Igor Alexander). Tämä tekniikan piirissä syntynyt yltiöpäinen ajatus on peräisin jostakin hyvin kaukaa vuosisatojen takaa ja on ymmärrettävissä vain siksi, ettei sen esittäjille tietoisuuden perusolemus - tietoisuus holistisena, elämyksellisiä merkityksiä jäsentävänä kokonaisuutena - ole ollut vähimmässäkään määrin tunnettu. (On lisäksi kummallista, että tämän suuntauksen piirissä sivuutetaan kokonaan teon filosofinen analyysi. Koneet ohjelmineen eivät voi suorittaa tekoja, intentionaalisia, päämäärähakuisia toimintoja, niissä vain tapahtuu.)

2) Moderni, aivojen aktiviteettia verenkierron, sähköisten tai magneettisten muutosten avulla mittaava tutkimus pyrkii kartoittamaan aivoista alueita, joissa tietoisuuden toiminnot tapahtuvat. Tätä tutkimusta arvioi mm. Timo Järvilehto (2001) terävästi:

"Kognitiivisen toiminnan ja aivojen välisen suhteen tarkastelussa tutkimus on aivojen vuosikymmenen aikana taantunut 1800-luvun alun ajatuskuvioihin, frenologiseen aivotoiminnan tarkasteluun... Aivoissa ajatellaan todella olevan psyykkisen tai kognitiivisen toiminnan moduleita, jotka käytössä laajenevat ja joiden sijainti voidaan osoittaa rekisteröimällä jonkin aivojen osan aktivaatio erilaisten tehtäväsuoritusten yhteydessä... Kun siis esimerkiksi jonkin kognitiivisen toiminnon yhteydessä todetaan paikallisia muutoksia aivojen toiminnassa, näitä muutoksia pidetään riittävänä selityksenä tutkituille toiminnoille...[...]

Psyykkisen toiminnan sijainnin ja 'mekanismien' päätteleminen vain tietyistä aivojen osista suoritettujen rekisteröintien perusteella sisältää käsitteellisen sekasotkun, jossa psykologiset, koko ihmistä koskevat prosessit siirretään aivojen sisäisiksi prosesseiksi eli systeemin kokonaisuus identifioidaan yhden sen osan kanssa. Emme väitä, että kuvataiteilijan toiminta sijaitsee pensselin kärjessä, vaikka taulua maalattaessa juuri tuossa kohdassa tapahtuu selvästi havaittavia muutoksia."

Epäkypsää näissä tutkimuksissa on ennenkaikkea se, että tietoisuutta tarkastellaan - reduktionismin mukaisesti - additiivisena kokonaisuutena, mikäli se ollenkaan käsitetään kokonaisuudeksi. Kuitenkin jo hahmopsykologian perusoivalluksista lähtien (1912) pitäisi olla selvää, että elävä organismi on holistinen kokonaisuus, jossa kokonaisuus määrää osien aseman ja funktion. Tietoisuuden tutkimuksessa tämä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että tietoisuutta on tarkasteltava mentaalisten kokonaistilojen prosessina ja käsitteet on luotava tällaisen prosessin analyysia silmällä pitäen. Kognitiivisten osatoimintojen tutkimuksessa on muistettava, että ne ovat välineen asemassa, minän välineitä ja siinä alisteisia tietoisuuden suorittamille valinnoille ja asettamille päämäärille. - On selvää, että tietoisuus ei voi olla välineittensä additiivinen kokonaisuus. (Kun puhutaan esimerkiksi ihmisen evoluutiosta, olisi erotettava toisistaan välineiden kehitys - johon darwinismin ajatus täsmää hyvin - ja nämä välineet käyttöönsä ottavan tietoisuuden synty ja oma kehitys. Viimeksi mainittua tunnetaan huonosti, mutta darwinismi siihen näyttää soveltuvan heikosti. Mainittakoon, että Ecclesillä on tietoisuuden syntyyn luonteva aivofysiologinen näkökulma.)

On siis erittäin perusteltua etsiä holistiselta pohjalta uusi lähtökohta sekä tietoisuuden käsitteelliselle analyysille että tietoisuusprosessin empiiriselle tutkimukselle. On luonnollista menetellä tieteellisen teorian yleistä rakennustapaa käyttäen: asetetaan hypoteesit abstrakteja teoreettisia käsitteitä käyttäen ja johdetaan niistä estimaatit annetuissa tilanteissa havaittavien variaabelien arvoille. (Mallina tässä voi hyvin olla kvanttimekaniikan teoria, jonka peruskäsitteet ovat täysin teoreettisia, ei-havainnollisia matemaattisia suureita. Matemaattisesti määriteltyjen olettamusten mukaisesti johdetaan teoreettisesti oletetuista asiaintiloista estimaatit havaittavien suureiden arvoille. Jos estimaatit vastaavat havaintoja, päätellään, että teoreettinen lähtökohtatilanne ja prosesseja koskevat hypoteesit ovat oikein asetettuja. Itse prosessia ei havaita!)

Holistisuuden periaate merkitsee siis sitä, että tietoisuus on kuvattava kokonaistiloina ja tietoisuusprosessit siirtyminä, transitioina, näiden kokonaistilojen välillä. Tietoisuuden tilat, mentaaliset tilat, ovat toki jäsentyneitä osiin, mutta nämä osat saavat merkityksensä kokonaistilasta - ne ovat olemassa vain kokonaistilojen jäsentyneinä osina. Uudella tavalla jäsentynyt tila on aina eri tila ja osilla on uusi merkitys uuden kokonaisuuden osina. (Siten edellä esitetty siirtymä kokonaistilasta toiseen voi tarkoittaa tilan uudelleenjäsentymistä.)

Ei voida mitenkään vaatia, että tietoisuuden tilat olisivat havaittavia. Voimme rakentaa teoriaa, vaikka ajattelemme mentaaliset tilat täysin teoreettisiksi. - Mutta kypsältä tieteelliseltä teorialta on vaadittava, että sillä on jokin yhteys empiriaan. Mitä ovat siis tietoisuuden teorian observoitavat suureet (observables)?

Jälleen on pidettävä silmällä teorian holistisuutta. Observaabelit voivat siten olla vain käyttäytymisen kokonaistiloja. Se, että ne ovat käyttäytymistiloja, tarkoittaa, että ne on voitava havaita intersubjektiivisesti, mutta myös, että ne on tulkittu niiden sisältämän merkityksen mukaisesti. Havainnontekijän on oltava selvillä siitä, mikä on relevanttia tutkimuskohteen kannalta - siis oletettujen mentaalisten tilojen käyttäytymiseen vaikuttamisen kannalta. Mikä tahansa käyttäytymisen ulkoisten piirteiden rekisteröinti ei kelpaa. Se saattaa olla täysin irrelevanttia. Tässä valossa tarkastellen aivotilojen diffuusi, hyvin summittainen rekisteröinti on juuri tuollaista irrelevanttia ulkoisten piirteiden kirjaamista.

Lewinin dynaaminen psykologia

Ainoaksi vakavaksi käyttäytymisen holistisen teorian yritykseksi lienee katsottava Kurt Lewinin dynaamisen psykologian käsitejärjestelmä ja psyykkisten voimien teoria (erityisesti Lewin 1938). Tunnusomaista sille on sellaisten voimien postuloiminen, jotka kohdistuvat nimenomaan persoonaan ajattelevana ja käyttäytyvänä kokonaisuutena. Psykologisen tarkastelun kohteena ovat siinä yksilön transitiot tilasta toiseen ja psyykkiset voimat näiden siirtymien syynä. Fyysisen, euklidisen avaruuden sijasta transitiot tapahtuvat hodologisessa (topologisessa) diskreetissä avaruudessa - nykyään sanottaisiin: graafissa.

Lewinin klassisessa teoriaesityksessä on kuitenkin lukuisia heikkouksia, jotka tekevät ymmärrettäväksi, että kiinnostus sen käyttöön on hiipunut. Kohtalokkain on se piirre, ettei Lewin selvästi erottele käyttäytymistä ja kognitiivista tapahtumista toisistaan. Lisäksi hän olettaa psyykkiset voimat deterministisesti vaikuttaviksi - mikä luonnollisesti tekee käyttäytymisprosessin estimoinnin jo periaatteessa virheelliseksi.

Lewinin käsitejärjestelmä on kuitenkin modernisoitavissa ja saatettavissa käyttökelpoiseksi, mutta se merkitsee radikaaleja muutoksia. Olen tämän toteuttanut teoksissani Stochastic field theory of behavior (1986) ja Cognitive Process and Behavior; A Conceptual Framework and Simulations (2002).

Tärkeimmät radikaalit muutokset, jotka Lewinin järjestelmään tarvitaan, ovat seuraavat:

1) Kun psyykkiset voimat vaikuttavat käyttäytymistilanteessa, nimeää Lewin suurimman niistä resultanttivoimaksi ja olettaa, että käyttäytyminen saa aina tämän resultanttivoiman suunnan. Resultanttivoima siis määrää käyttäytymisen ja tästä seuraa mainittu Lewinin teorian deterministisyys. On selvää, että tämä johtaa virheelliseen estimointiin, sillä yksilön käyttäytyminen on toki selvästi indeterminististä, ts. kussakin tilanteessa useat käyttäytymisvaihtoehdot ovat mahdollisia - tosin niin, että niiden toteutumisen todennäköisyydet ovat eri suuruisia.

2) Lewin ajattelee psyykkisten voimien vaikuttavan joskus suoraan käyttäytymiseen, joskus kognitioon tekemättä selvää eroa tällaisten voimien välillä. Tietoisuuden teoriana Lewinin esitys on siten äärimmäisen diffuusi. - On lähdettävä siitä, että psyykkiset voimat määräävät kognitiivisia tapahtumia ja vasta niitä seuraava päätöksenteko panee alulle käyttäytymisen (verbaalisen tai motorisen toiminnan).

Kognition ja käyttäytymisen stokastinen teoria

Kehittämäni Kognition ja käyttäytymisen stokastinen teoria rakentuu seuraaville käsitteille ja olettamuksille. (Tarkat loogiset määritelmät ja hypoteesit, jotka ovat riittävän eksakteja mahdollistaakseen simulointimallien ohjelmoinnin, esitetään mainituissa teoksissa. Tässä niihin voidaan vain vihjeenomaisesti viitata.)

Kognitiivisessa prosessissa oletetaan tapahtuvaksi kunakin aika-askeleena diskreetissä ajassa yrityksiä siirtyä tilasta toiseen. Yritykset määräytyvät probabilistisesti (simuloinnissa: "arpomalla") todennäköisyyksien vektoreista. (Kukin vektorin elementti-todennäköisyys merkitsee siis yhtä psyykkistä voimakomponenttia, mutta mitään voimaresultanttia ei oleteta.)

Erityinen "onnistumis"-todennäköisyys määrää, toteutuuko yritetty kognitiivinen transitio vai ei. Kognitiivisen tapahtumisen ja käyttäytymisen yhteys saadaan aikaan olettamalla ensiksikin toimintakynnys (action threshold), kokonaisluku, joka määrää, kuinka monen peräkkaisen onnistuneen yrityksen jälkeen tapahtuu käyttäytymisyritys. Se mikä tämä käyttäytymisyritys on, määräytyy erityisestä vastaavuus- eli korrespondenssitodennäköisyyksien vektorista, joka ilmoittaa ko. kognitiivisen yrityksen ja useiden eri käyttäytymisvaihtoehtojen väliset todennäköisyydet.

Jos toimintakynnys ylitetään, käyttäytymisyritys tapahtuu tiettynä (diskreetin) reaalisen ajan hetkenä ja jos se onnistuu, yksilö käyttäytyy tämän yrityksen mukaisesti seuraavana aika-askeleena. (Huomattakoon, että Lewin käsitteli vain avaruutta diskreettinä tilana, mutta tässä uudistetussa teoriassa myös aika on diskreetti variaabeli. Se mahdollistaa todennäköisyyksien käytön.)

Jonkinlainen edellä esitetyn mukainen korrespondenssi-olettamus on välttämätön, jotta mentaalisista tiloista voitaisiin johtaa seurauksia käyttäytymiseen. Kysymys ei ole vähäisempi kuin psykofyysisen probleeman ratkaisu. Formaali ratkaisumme on niin joustava, että se ei edellytä mitään etukäteistietoa mentaalisten tilojen ja käyttäytymisen tarkasta vuorovaikutuksesta. Rakennettaessa sovellusmalleja täytyy luonnollisesti tietää tai olettaa jotakin mainitusta vastaavuudesta. Niissä yksinkertaisissa kokeissa, pelitilanteissa, joihin tutkimuksen on pakko alussa rajoittua, voidaan olettaa yksi-yksinen vastaavuus: tiettyä mentaalista tilaa, "päätöstä tehdä tietty siirto", vastaa käyttäytymistila "yrittää tehdä tuo siirto" (todennäköisyydellä 1).

Sinänsä mielenkiintoinen kysymys, mitä tapahtuu aivoissa toimintapäätöksen pannessa käyttäytymisyrityksen liikkeelle, ei lainkaan kuulu tarkastelumme piiriin! Olemme tehneet ontologisen olettamuksen vain (ei-havaittavista) mentaalisista tiloista ja (havaittavista) käyttäytymistiloista sekä niitä yhdistävistä korrespondenssi-todennäköisyyksistä. Teorian estimaatiokyky osoittaa vähitellen, ovatko tehdyt mallinrakennusratkaisut varteenotettavia.

Jos kuitenkin jonkinlaista "selitystä" psykofyysiseen vastaavuuteen aivotutkimuksen kannalta välttämättä etsitään, kiintoisimman ja aukottomimman esityksen tarjoaa John Eccles (1994). Hänen mukaansa mentaaliset tilat muuttavat synapseissa sitä eksosytoosin todennäköisyyttä, jonka erityinen laukaisija (trigger) laukaisee - viimeksimainitun ollessa suuruusluokaltaan kvantti-ilmiö. Kun eksosytoosi tapahtuu samaan aikaan koko dendronissa, suuressa mutta suhteellisen eristetyssä joukossa neuroneja, vaikutus on riittävän suuri muuttamaan aivoaktiviteettia jollakin aivojen alueella. Mentaaliset tilat eivät itse ole fysikaalisia. Ecclesin mukaan mentaalisten tilojen vaikutus fysikaalisiin (aivo-) tiloihin ei järkytä fysikaalisia säilymislakeja, koska ainoastaan todennäköisyydet muuttuvat.

Ottamalla huomioon, että todennäköisyydet voivat olla monella tavalla ehdollisia, edellä tarkasteltu käsitteellinen viitekehys antaa mahdollisuuden rakentaa mitä moninaisimpia kognitiivisten prosessien teoreettisia malleja - erityisesti probleemanratkaisua koskevia. Edellä mainituissa teoksissani on esitetty yksityiskohtaisesti näitä malleja ja niiden simulointien antamia tuloksia. On selvää, että kuitenkin vain varsin yksinkertaiset laboratoriokokeissa esitetyt probleemanratkaisu-tilanteet ovat näin empiirisesti tutkittavissa. Kokeellisen tutkimuksen tavoite on ollutkin selvittää, ovatko teoreettiset lähtökohdat oikeaan osuvia.

Tietoisuuden filosofian kannalta huomautettakoon vielä eräästä seikasta. Teoriassa oletettu tapahtumisen stokastisuus ei vielä merkitse sitä, että olisi oletettu yksilön vapaa tahto. Tapahtumat oletetaan vain tilastollisen kausaliteetin mukaisiksi. Tosin tietyn yksilön käyttäytymistä laboratoriokokeessa ei voida täsmälleen ennustaa, mutta se ei kuitenkaan ole myöskään hänen määrättävissään - mikäli se noudattaa yleisiä kokeessa käyttäytymisen lakeja. Mutta se, osallistuuko yksilö kokeeseen vai ei, jatkaako hän koetta vai keskeyttääkö sen ja yrittääkö mahdollisesti "sabotoida" koetta käyttäytymällä tietoisesti epänormaalisti, on yksilön määrättävissä, periaatteessa vapaasti. Lyhyesti sanoen sitoutuminen (commitment) käyttäytymistilanteeseen tai ajattelu- ja kuvittelu-teemaan on katsottava vapaan tahdon ilmenemiseksi. Tätä tietoista sitoutumista ei voida millään keinolla liittää teorian piirissä ennustettaviin asioihin. Silti sen olemassaoloa ei ole aihetta yrittää kieltää.

Yritys tietoisuuden holistisen teorian käsitejärjestelmän ja perusolettamusten luomiseksi on tehty. Se näyttää osoittavan, että käytännössä tietoisuuden prosessit ovat vain hyvin yksinkertaisissa muodoissa saatettavissa suoraan empiirisen tutkimuksen kohteiksi - ja että on tietoisuuden ilmiöitä, joita ei periaatteessakaan voida ottaa ulkopuolisen kokeellisen tutkimuksen kohteiksi. Filosofisesti se ei liene kovin yllättävää.

KIRJALLISUUTTA

Cunningham, Suzanne (2000): What is a Mind; An Integrative Introduction to the Philosophy of Mind. Hackett Publishing Company, Inc. Indianapolis/Cambridge.
Eccles, Sir John C. (1994): How the Self Controls Its Brain. Springer-Verlag.
Järvilehto, Timo (2001): "Geenit ja aivot epäterveiden elämäntapojen ja sairauksien syinä". Suomen Hammaslääkärilehti 6/2001, ss. 338-345.
Lewin, Kurt (1938): Conceptual representation and the measurement of psychological forces.
Lowe, E.J. (2000): An Introduction to the philosophy of mind. Cambridge University Press.
Rainio, Kullervo (1986): Stochastic field theory of behavior. Commentationes Scientiarum Socialium 34. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.
Rainio, Kullervo (2000): "Miten tietoisuus säätelee aivojaan?" Kanava 1/2000.
Rainio, Kullervo (2002): Cognitive Process and Behavior; A Conceptual Framework and Simulations. Research Reports 1/2002, Department of Social Psychology, Helsinki University. (E-kirja, luettavissa ja kopioitavissa osoitteesta:
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosps/muut/rainio/ )
Rauhala, Lauri (1995): Tajunnan itsepuolustus. Yliopistopaino.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kullervo_Rainio
http://fi.wikipedia.org/wiki/Holismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietoisuus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaaosteoria
http://en.wikipedia.org/wiki/Autopoiesis
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteess%C3%A4_tapahtuu
http://lukupiiri1.blogspot.com/2012/04/stephen-hawking-leonard-mlodinow-suuri.html
http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps3/2_tietoisuus/01_aivot_ajattelu_tietoisuus?C:D=gjs5.eyct&m:selres=gjs5.eyct

Erikoistuminen genitaali-silpomisen tutkimukseen vaatii aivan erityisen ihmistyypin - ellei peräti kutsumuksen

Ympärileikattu mies. Sen näkee jo naamasta. Katse viipyilee horisontissa aivan kuin poissaoleva katsoja ei lainkaan ymmärtäisi omaa määräänsä laatuaan - siis identiteettiään. Eipä niin, koska pelivälineensä on silvottu. Aggressiota pukkaa vaan ei ulos asti uhku - enää.
*
Päreeni on kirjoitettu syväanalyyttiseksi kommentiksi Ironmistressin psykososiaalisia ilmiöitä ympärileikkauksella selittävään blogipostaukseen Pippelinleikkaususkonnot ja psykohistoria. Pohdin matruunan motiiveja pyöriskellä jatkuvasti näiden teemojen tiimoilla jopa huomiota herättävän innokkaasti ja tietäväisesti.

Mutta. En sittenkään tarjoa tätä tekstiä [osa II] edes trolli-kommentiksi mistressille vaan julkaisen sen tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Syvästi ihmetellen. Miksi vietti- ja väkivaltapsykologisesti noin oivaltavaa ja ratkaisuvalmista ihmistä ei ole jo korotettu perus-arvokonservatiivien johtavaksi yhteiskunta- ja psykoanalyytikoksi? Eräässä 1930-40-luvun tehokkaan tarkassa sukututkimusvaltiossa matruuna olisi epäilemättä ollut yksi psykolääkärien johtavia puhtaus- ja säädyllisyysteoreetikkoja.

I
Kaikki nämä epäkohdat johtuvat kuulemma ympärileikkauksesta [jopa ympärileikkaus itsessään]. Lukekaa ja ihmetelkää. Nais-Buddha Matruuna Ruukki kirjoittaa kommenttilootassaan seuraavasti:

"Tässäpä vielä pippelinleikkaajakulttuureille tyypillisiä piirteitä. Ruukinmatruunan oma uskonto, mahayanabuddhalaisuus, tuomitsee ympärileikkaukset ja muut silpomiset ankarasti - ja nämä kaikki piirteet puuttuvat sieltä, missä buddhalaisuus on valtauskonto!

* Korkea yhteiskunnan narsistisuus
* Orjuus ja luokkayhteiskunta
* Luokkaerot ovat jyrkät
* Maanomistus ja perimys seuraa isälinjaa
* Äidinpuoleinen sukulaisuus puuttuu käsitteenä
* Isänpuoleinen sukulaisuus olennaista
* Naisen hedelmättömyys rankaistaan ankarasti
* Morsiusraha on käytäntönä
* Isä on perheen diktaattori
* Moniavioisuus tavallista
* Miniä muuttaa appivanhempien talouteen
* Sekä tyttö- että poikalapset ympärileikataan
* Teini-ikäiset pojat eristetään muusta yhteisöstä
* Oraalinen ahdistuspotentiaali on korkealla
* Seksuaalinen nautinto on tabu
* Lapsille suodaan huomiota viivytellen
* Tyrannimainen ylijumala, joka vahtii ihmisten moraalia ja seksuaalikäyttäytymistä, mutta ei tekoja ja etiikkaa"

II
Piilonautintoa tuskasta

Mikä on Ironmistressin päreen motiivi, tarkoitus tai pyrkimys? Mine ei jummarra, vaikka mine tietä.

Kyseessä ei ole niinkään pseudotiede kuin tiedeporno. Genitaalit ja väkivalta [ja varsinkin silpominen] nimittäin kiinnostavat matruunaa suorastaan hekkumallisella intensiteetillä, kuten olen jo aiemmin huomauttanut.

Mutta jospa Hen vauhtiin päästyään jatkaisi sukupuoleen kohdistuvan väkivallan/'väkivallan' sarjaa ja kirjoittaisi seuraavaksi anaaliyhdynnän inha-saastasta otsikolla: 'Ehkäisykeino, naatinto vai väkivalta-perversio?'.

Voin auttaa löytämään tilastoja, joissa myös naiset kertovat halukkuudestaan tällä[kin] sodomian lajilla ähkäilyyn.

Toivomani päre ma luulen jo varmaan hiukan avoimemmin raottaisi lukijalle, että mistä se matruunan ikioma aivopierukana oikei pissii.

Motiivia hillittömään alapää-silpomisella mässäilyyn tässä näin ollen yhä vilpittömästi etsitään.

Kyseinen motiivi tuskin lienee tieteellinen kiinnostus asiaan [sillä tiede ei närkästy tai ylipäätään tunteile] tai sitten tieteen sisin tarkoitus ja olemus todellakin husserlilaisittain [fenomenologisesti] on päästä asioihin eli kokemukseen itseensä.

Toki matruuna ei ole henkilökohtaisesti kiinnostunut pseudotieteenä pitämästään fenomenologisesta kokemuksellisuuden tutkimuksesta, mutta tahtoipa hän sitä tai ei, tiedostipa hän sitä tai ei, niin juuri fenomenologista pohdintaa hän itse tässä tuottaa - ei niinkään tutkittavasta kohteesta kuin omista psykologisista taipumuksistaan.

Matruuna siis harjoittaa itsensä eli oman nautintonsa paljastamista näissä esinahka-orgioissaan ja clitoris-venytyksissään.

Pystyn lukemaan hänen henkilökohtaisia 'akuliinojaan' rivien välistä kuin Freud hysterioitaan, vaikka en tietenkään väitä täysin ymmärtäväni [kukaan ei ymmärrä], mikä on se helkutin kieroutunut mutta syvä nautinto, joka suorastaan panee Ironmistressiä kirjoittamaan näistä ruumiin eritteisiin ja ihmisen terskan sekä välilihanpalasiin liittyvistä kulttimenoista.

Sen verran kuitenkin tiedän ja väitän, että tuo sama nautinto ja sen hinkuaminen on saanut matruunan jo esigenitaalisessa iässä kiinnostumaan mytologioista ja gootti-hevi-peleistä.

Kyseessä on tetysti karmaisevan jännityksen ja kauhun stimuloima, kiihottama ja laukaisema primitiivisen mielihyvän panseksuaalinen affekti, joka purkautuessaan aiheuttaa selittämättömän hyvänolon ja helpottuneisuudern tunteen - hetkellisesti. Eikä aikaakaan, kun matruuna jo palaa astialle - 'tieteellisen' hekkiiman vallassa.
.....
Hmm. Etkö kokeilisi joskus - ihan vaihtelun vuoksi - vaikka eläinten konservoimista? Se voisi olla sinulle kaikkein itseterapeuttisin ammatti - täytteiden tunkeminen tapettujen elukoiden mahaan. Muistuttaa etäisesti masuunin lataamista - - ?
*
http://takkirauta.blogspot.com/2012/03/pippelinleikkaususkonnot-ja.html
http://listsoplenty.com/pix/bald-head-tattoos

Ota neuvosta van Vaari

Matkalla kohtaa mukavia yllätyksiä. - Ota nyt ilo irti irtosuhteista - ikään katsomatta.
*

Kirjoitettu kommentiksi van Vaarille Iineksen päreessä Miksi en löydä miestä?

(Kielimafia teki jo muutoksiaan alkuperäiseen verrattuna - klo: 22.50.)
*
Sinä voisit van Vaari lyödä rahoiksi parisuhdeterapeuttina. Sillä niin kovin helppoja näyttävät nais- ja ihmmissuhteet ylipäätään sinulle elämäsi aikana olleen/olevan.

Ja jottei jäisi mitään epäilystä asiantuntemuksestasi, höystät 'oppejasi' kunnon pedagogin tavoin itse koetuilla käytännön esimerkeillä - vaikkapa viimeisimmältä Siperian juna-reissultasi.

Kas näin Vaari kertoo:

"Baikal-järven kohdalla sinnikkäästi piirittämäni naapurihytin kanssamatkustaja, kypsä ranskalainen kaunotar, Yvonne, suli (kuten olin suunnitellutkin) kuin vaha ja antoi viimein periksi ehdotukselleni opettaa hänelle esperantoa yksityisesti.

Olin nimittäin juuri käynyt ostamassa Yvonnelle viimeisimmältä pysähdyspaikaltamme Irkutskista 29 ruusua, joiden selitin ilmaisevan sekä hänen ikävuosiensa lukumäärää että hänen luonteensa ihastuttavuutta.

Itse asiassa tuo viinaan menevä nainen näytti jo ainakin 55-vuotiaalta ja oli luonteeltaan varsin pinnallinen ja kauan sitten taakse jääneitä menestyksen aikojaan narsistisesti muisteleva uneksija (entinen näyttelijätär).

Sitäpaitsi hän muuttui lähes sietämättömäksi narisijaksi jos samppanja tai votka sattuivat loppumaan (mutta niin ei minun kanssani tietenkään päässyt käymään).

Harkittu imartelu auttaa aina näissä asioissa, ja niin sainkin ylisanojen siivittelemänä lahjoittamieni ruusujen tekemän vaikutuksen ansiosta viettää pari seuraavaa yötä tuon charmanttiin persoonaani hetkellisesti hurmaantuneen rouvan hytissä.

Puhuimme kiihkeää ruumiin kieltä (esperanto oli minulle tietysti pelkkä tekosyy) lähinnä ranskan murteella: 'Qui, je't aime mon amour!'

Loppumatkalla yritin sitten päästä Yvonnesta puoliväkisin eroon, koska hän oli menettänyt mielenkiintoaan meikäläiseen ja ruvennut oikein urakalla ryyppäämään (hän osoittautui pahimman luokan alkoholistiksi) junan votkavarastoa tyhjäksi - minun rahoillani! - - Mitä lopulta tapahtui - sitä en tässä voi kertoa..."
*
Miksi siis jättää moinen kyky hyödyntämättä kaupallisesti? Olethan sitäpaitsi mainosmiehiä. Ja saisi Dr. Phil myös samalla vakavasti otettavan kilpailijan - Dr. Grandpa'sta

Miten näytellä naimista?

Keitin kielimafialle iltakofeiinit ja pistin ne duuniin. Piristyivät kirjoittamaan huomattavia lisäyksiä pornofilmin määrittelyyn - aikalisä: 19.6 klo: 14.50. - - Tämä teksti saattaa muuttua, ja on jo osittain muuttunut, painotukseltaan hiukan toisentyyppiseksi kuin, miten sen alunperin ajattelin.
*

Pitkäksi venähtäneestä lisäyksestä edelliseen tekstiin tuli uusi päre, koska se muokkautui omaksi jutukseen. Aiheena on kuitenkin edelleen porno, seksi, fantasia ja näytteleminen sekä näitä teemoja sivuavat pohdiskelut.
*
Joku saattaa nyt kysyä, että mitä näyttelemistä naimisessa muka on? Eikö se olekin pelkkää ähkimistä, hillitöntä himoa ja panoa? No totta kai - sitä juuri, mutta silti väitän, että pornofilmien taiteellisesti yleensä surkea taso johtuu paitsi siitä, että sitä tekevät vain miehet toisille miehille, myös siitä yksinkertaisesta tosiasiasta ja syystä, että pornoa on erittäin vaikea näytellä.

Periaatteessa kuka tahansa osaa nussia, mutta kuka osaa näytellä nussimista ja silti saada jopa aidosti orgasmin näytellessään? Puhun nyt naisista, sillä mieshän ei voi orgasmiaan näytellä ilman trikkejä. Kun lasti lentää, niin se on siinä, kuten jääkiekkoselostaja sanoisi. Muussa tapauksessa mitään orgasmia ei tullut.

Kyseessä ei ole mikään helppo juttu. Silti hyvä naisnäyttelijä osaa jujuttaa meitä luulemaan, että hän todella sai orgasmin. - No - turha ehkä ryhtyä nussimaan pilkkua tässä asiassa. Eikö meille miehille pitäisi riittää, että nainen voi ainakin eläytyä rooliinsa niin täysillä kuin pystyy, ja että se (saa meille) riittää - sillä elokuvathan kuten sanottu ovat illuusiota (älkää nyt hymyilkö, tämä on totinen paikka!). - - Vai pitäisikö pornoa tehdä lähinnä dokumentaarisessa ja kasvatuksellisessa hengessä? Valitettavasti sellainen on melko tylsää katseltavaa.

Perimmältään tässä on kuitenkin kyse - ei enemmästä tai vähemmästä kuin parisuhteeseen liittyvästä - tietyssä mielessä näennäisestä mutta silti paradoksaalisesta ja pahimmillaan jopa traagisesta - kahtiajaosta kiimaisesti panevaan himoon sekä hellään ja sosiaaliseen rakastamiseen - biologis-animaaliseen ja psykososiaaliseen elementtiin.

Kyseinen mentaalis-sosiaalis-biologinen jako sisällyttää itseensä väistämättä sen, että joudumme kaikki näyttelemään suurimman osan elämäämme, mitä seksuaalisen halun purkamiseen ja/tai siihen pyrkimiseen tulee. Hieman kyynisesti sanottuna, pyrimme pitämään yllä läheisyyden vaatimaa roolia eli näyttelemme partnerillemme tai sitten käytämme pelkästään ja yksinomaan fantasiaa (masturbaatio), joka on tietysti sekin merkittävä tekijä myös parisuhteessa - kahden kesken.

Orgasmi itsessään ei kuitenkaan ole enää näyttelemistä, mutta juuri orgasmiin (mies ajattelee näin) meidän fantasiamme, joiden sosiaalisena vastineena (kääntöpuolena - ei fantasian vastakohtana) on aina eräänlainen roolinotto (flirtti, kiusoittelu, hellät sanat), kuitenkin pyrkivät.

Sekä miesten että naisten sopii kuvitella alussa esitetty tilanne, jossa joutuisi näyttelemään oikeasti pornofilmissä ja kuitenkin sen tehdäkseen tulisi kyetä myös saamaan aidosti orgasmi (ja/tai kokea syvää eroottista läheisyyttä) ilman, että roolityöstä ja koko elokuvasta tulisi pelkkää 'lihan vääntöä ja nesteiden pursuamista' - ikäänkuin tahdotonta kiimassa sätkimistä, mikä lopultakin turruttaa ja äärimmillään toistettuna jopa masentaa. - - Tarvitaan siis fantasiaa, näyttelemistä - sanalla sanoen sublimaatiota, jotta seksi latautuisi kerta toisensa jälkeen yhtä sähköisesti kuin ennenkin.

En malta olla tässäkin vinosti hymyilemättä Augustinukselle ja muille kirkkoisille. Saarnatessaan pidättyvyyttä ellei peräti maltillista askeesia he tulivat rakentaneeksi 'aikapommin', joka taatusti piti yllä seksuaalisia fantasioita. - Mutta juuri nuo affektiiviset kuvitelmathan heidän piti pidättyvyydellä sammuttaa! - Niinpä niin - Augustinuksen sinänsä mainiot ja terävät Tunnustukset sisältävät minun mielestäni ajoittain huonoa tai ainakin hieman tekopyhää psykologiaa - 'ruumiin väärinkäsitystä', kuten Nietzsche sanoisi.

Tietenkin miehet ja naiset ovat seksuaalisen halun, fantasioiden ja seksuaaliroolien ('näyttelemisen') suhteen erilaisia - biologisista syistä. Miehen seksuaalisuus on kyltymätöntä, koska purkautumiseen valmista spermaa kehittyy jatkuvasti, kun taas naisen kuukautiskierto jo sinällään periodisoi - siis tekee naisen halun biologisesti hitaamman syklin mukaan toimivaksi verrattuna mieheen, jolle jatkuva aamuerektio on melko varma merkki siitä, että halun biologia vielä toimii.

Haluan kuitenkin painottaa yhä uudestaan fantasian ja 'näyttelemisen' merkitystä seksuaalisuudessa. Ideaalisessa pornofilmissä on kolme tasoa: 1) seksi, 2) fantasia eli 'näytteleminen' ja 3) näytteleminen (ilman lainausmerkkejä) eli illuusion luominen siitä, että kaksi ensimmäistä elementtiä toteutuvat filmissä aidosti - siten, että ne nimenomaan sulautuvat harmonisesti yhteen.

Toisin sanoen - seksistä ei pidä pornofilmissä tulla kaikkea muuta kommunikaatiota ja toimintaa rajoittava itsetarkoitus (hah - vai ei tule!) eikä puolestaan psykososiaalisuudesta eli fantasiaroolituksesta halun avointa purkautumista liiaksi säätelevä etiketti tai 'kosiorituaali'. Juoni pitää Josefine Mutzenbacherin tapaan rakentaa perustaltaan yksinkertaisesti mutta huolella, ja paljon pitää nähdä vaivaa muun muassa kuvauksen sekä puvustuksen suhteen.

Pelkästään seksin ympärille ei tietenkään voi rakentaa kovin monipuolisia juonirakenteita, mutta pitää muistaa, ettei pornofilmin nyt sentään mikään Madame Bovary tai Anna Karenina tarvitse olla. Siinähän perimmäisenä tarkoituksena on viihdyttää katsojaa hyvin yksinkertaisella tavalla: - esittämällä sukupuoliaktikohtauksia mahdollisimman kiihottavasti unohtamatta kuitenkaan eroottisen läheisyyden ja ironian sekä itseironian (jota Mutzenbacheristakin löytyy) tärkeyttä.

Mutta tällainen - pornofilmin sisällöllisen funktion 'taiteellisempi' määrittely - on kai liian idealistinen projekti - liikaa vaadittu; - olemmehan sentään aika ajoin varsin kiimaisia elukoita kaikki, joten seksuaalisuus tulee vääjäämättä dominoimaan noissa filmeissä muita kommunikaation ja toiminnan alueita.

On kuitenkin syytä merkitsevästi huomioida, että siinä missä seksuaalisuus on naisille perimmäisesti olemuksellinen tila, jossa seksuaalisen halun virikkeet syntyvät melkein mistä vain, siinä miehet puolestaan tietoisesti pyrkivät stimuloimaan itseään vahvoilla seksuaalisilla ärsykkeillä - lähinnä naisen seksuaalisuuden kautta.

Mies on muka sukupuolisesti aktiivisempi ja etsii seksuaalista kiihoketta tietoisemmin ja tarkoitushakuisemmin kuin nainen. (Näennäisesti - toiminnan tasolla näin onkin, mutta olemuksellisesti juuri nainen suorastaan tihkuu seksiä biologisena olentona). Mieheltä siis 'puuttuu' (sic) koko ajan enemmän kuin naiselta, joka on kuten jo edellä vihjattiin itse ruumiillistunut luonto - seksuaalinen maaäiti. Sitäpaitsi nainen ei tarvitse miestä lisääntyäkseen - ainoastaan miehen siemennestettä (tämä tosiasia on julma uhka miehen 'antropologiselle' narsismille!).

En kuitenkaan malta olla väittämättä, että tässä miehen ja naisen välisessä 'epäsuhdassa' piilee jonkinlainen paradoksi, jonka mies voi yrittää ylittää. Voidaan nimittäin perustellusti kysyä, miksi mies ylipäätään kohkaa naisen perään kuin kuolaava koni? Eikö myös hän voisi yhtä hyvin kuin nainen odottaa, että hänet isketään?

Toki näin tapahtuukin monissa 'parisuhderituaaleissa' (jotka ovat aina yhtä primitiivisiä ja neurooottisia!), mutta tarkoitukseni on puhua nyt sukupuoliroolien stereotypioista. - Nimittäin - apropos! - muutetaan hieman näkökulmaa (tämä on eräs versio kuuluisasta 'parallax view'sta) ja käännetään tuosta vain 'gender-asetukset' ylösalaisin eli annetaan miehelle 'lupa' käyttäytyä naisen tavoin. - Ottakaa kiinni jos saatte! - - En suinkaan pihtaa vaan testaan (hehheh!).

Hmm - - nyt pitänee ottaa aikalisä, sillä mielikuvitukseni on saattanut äsken ryhtyä laukkaamaan liian lujaa, joten palaan stereotyyppis-traditionaaliseen erotteluun miehen ja naisen sukupuoliroolituksen suhteen. Ja tuo erotteluhan on edelleenkin yllättävän tiukka ja tarkka - etten sanoisi dogmaattinen - jopa urbaaneissa, ultraliberaalien androgyynien yhteisöissä, jossa kaikki käy ja kaikkea kokeillaan - kunnes on tehtävä ikäänkuin lopullinen valinta: elääkö miehen vai naisen kanssa - tai sitten yksin.

Mutta heti siitä lähtien, kun ryhdytään elämään virallisesti (en selitä mitä tämä merkitsee) tuon maailman kuuluisimman sadomasokistisen instituution - parisuhteen - sisällä, siitä lähtien spontaani hyppelehtiminen aidan toiselle puolelle (vaikka ruoho onkin siellä aina vihreämpää) julistetaan omantunnon kysymykseksi - toisin sanoen enemmän tai vähemmän kielletyksi leikiksi, josta seuraa aina sekä sisäinen (omantunnon tuskat) että ulkoinen (puolison/kumppanin ja yhteisön) tuomio.

..........(aikalisä)...........

Tulen pornofilmipohdiskeluissani siihen lopputulemaan, että 'fataali' biologispohjainen erilaisuus seksuaalisuuden kokemisessa, seksuaalisessa herkkyydessä ja stereotyyppisten gender-asetusten paineessa johtaa siihen, että juuri miehet tekevät ja myös katsovat pornofilmejä ylivoimaisesti eniten. Miehet tekevät noita filmejä itseään ja toisia miehiä - eivät naisia - varten.

Entä minkälainen olisi naisten tekemä pornofimi? Sellainen joka on tehty myös miehille. Olen kuullut (muistaaksaeni Zizekin kautta), että tällaisia yritelmiä on tarjolla esim. Ranskassa mutta niiden myyntimenestys on ollut melko kehno. Taiteellisesta tasosta en tiedä. Itse asiassa ajattelen varsin sovinistisesti, että naisten tekemä pornofimi olisi joko lesboille suunnattu, tai sitten se on jo itsessään jonkinlainen contradictio in adjecto - itseensä sisältyvä ristiriita.

Eivät naiset tarvitse pornoa, naiset tarvitsevat fantasiaa ja näyttelemistä. Miehet taas ovat jämähtäneet omaan himoonsa ja stimuloivat itseään taiteellisesti huonolla pornolla, jossa yleensä on vähän mielikuvitusta, paljon 'runsaita' naisia, suuria kyrpiä ja hillitöntä panemista (ks. PS.).

Nyt kun olen toistuvasti päätynyt viimemainittuun klisheeseen, tekee mieleni lopettaa S.:n minulle kerran toteamaan spontaaniin ihmetykseen, jonka mukaan hän piti lähes käsittämättömänä, miten kaksi niin kertakaikkisen erilaista ja toisilleen vastakkaista olentoa kuin mies ja nainen voivat ylipäätään olla yhdessä.

Tähän en voi sanoa muuta kuin: Olen samaa mieltä honey. With love! (Mutta ei ilman pornoa mumisen itsekseni kenenkään sitä kuulematta...)
*
PS.
Erosta huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jokainen nainen - jos ei muuten niin tiedostamattaan - tietää, mitä mies haluaa. (Se onkin paljon helpompaa kuin miehen tietää, mitä nainen todella haluaa.) Muuten en voi ymmärtää noita puolialastomia tytönhupakoita 'vesirajaa' hipovissa lannevaatteissaan - hameiksi niitä tuskin voi enää sanoa.

*

com/article/176328/8_reasons_to_have_sex_before_you_get.html

Filosofia, Maria Montessori ja puolikovat metodit

Kirjoitettu kommentiksi Iinekselle päreessäni Terapiassa.
*
Iines kirjoitti:
'Jotenkin muuten tuli mieleen Pojat-elokuvan Vesa-Matti Loiri juoksemassa junaradalla äidin Saksan-junan perässä.'

Aika hyvä rinnastus, vaikka ikä ja tilanne onkin toinen.

Aihe kieltämättä kiehtoo minua kuten kaikki, mikä emootioissani vahvasti velloo.

Kirjoitan joko emootioitteni tai älyllisesti, pelkän filosofisen kontekstin, pohjalta, kuten olet ehkä huomannut (hymiö). Olen sillä tavoin 'jakomielinen'.

Mutta joissain jutuissa molemmat ulottuvuudet sekoittuvat toisiinsa, ja se on perusideaalini kirjoittamisessa.

Sinun tapasi käyttää järkeä vain on hieman toisenlainen kuin minun (älyllinen temperamenttisi on erilainen), ja koet vieraaksi filosofisen kontekstini sekä filosofis-metodisen lähestymistavan.

Toisaalta - et tunne filosofiaa. Vokabulaarimme ja psykologinen asenteemme tietoon on jo tämän vuoksi erilainen. Tieto ei nimittäin ole pelkästään neutraali ja objektiivinen monoliitti (tästä lienemme osittain samaa mieltä), kuten Takkirauta luulee vaan yksilön asenneilmastoon ja asennemaailmaan kytkeytyvä operatiivinen väline (viittaan esimerkkiini Maria Montessorista).

Mutta jos ei tunne ja ole sisäistänyt sitä tapaa, miten filosofinen argumentaatio kulkee ja etenkin, miten filosofia aina päätyy merkilliseen - joskus erittäin luovaan ja hgedelmälliseen ristiriitaan dialektiikassaan, ei voi myöskään keskustella sen pohjalta.

Tarkoitan arkipäiväisen, satunnaisen, yksittäisen sekä metatason tai toisin sanottuna yksityisen ja yleisen kytköstä. Filosofia liikkuu ehkä liikaa metatasolla, mutta sen lähtohta joka tapauksessa on aina yksityisessä.

Sinä olet metodisesti pohjimmiltaan yhteiskuntatieteilijä ja induktiivinen ajattelija. Kirjoitat yksityisestä ja selität sitä psykososiaalisilla muuttujilla.

Itse koen tällaisen - 'puolikovan' - metodiikan ja lähestymistavan filosofiselta kannalta loputtomaksi suoksi, jossa tehdään valtavasti tutkimuksia, mutta mitään lopullisesti uutta niillä(kään) ei loppujen lopuksi saada aikaiseksi (mikä ei tarkoita, etteikö näillä tutkimuksilla ja keskusteluilla sinänsä olisi merkitystä ja oikeutusta).

Ellei 'aitoa' muutosta sitten pohjimmiltaan tapahdu makrotasolla - asenneilmaston muuttumisena - kuten Maria Montessorin sitkeys ja lahjakkuus osoittavat.

Mutta Montessorikaan ei itse asiassa ollut sosiologi tai psykologi (hänen aikanaan nuo tieteet olivat tietenkin vasta kehittymässä) vaan lääketieteellisen koulutuksen saanut humanisti.

Dikotomia sekin. Väitän kuitenkin, että Montessorin ideat olivat pikemminkin vahvaa sisäistä vakuuttuneisuutta oman asenteensa oikeellisuudesta kuin - kärjistetysti sanottuna - yksinomaan tieteestä kausaalisesti johdettua päättelyä.

Montessorilla oli - myös aikansa ennakkoluulot huomioon ottaen - äärimmäistä sitkeyttä ja lahjakkuutta tuon asenteensa oikeellisuuden ja tieteellisen sekä moraalisen legitimiteetin osoittamiseksi.

Kirjoita sinä päre Maria Montessorista. Olet sen saattanut joskus tehdäkin.

Itse siis elän kuitenkin oudossa heilurissa: toisaalla on tiukan muodollinen filosofinen argumentaatio (Hesan yliopisto on perinteisesti ollut analyyttista filosofiaa painottava - onneksi vähenevässä määrin) - toisaalla luova, kirjallinen ilmaisu.

Olen tosin sanonut aiemminkin, että jos voisin valita (lahjakkuus- ja motivaatiokysymys), kirjoittaisin vain fiktiota - en riviäkään filosofiaa, mutta tämä on tietysti kärjistys, jonka toteuttaminen on minulle mahdottomuus, ja jota en lopulta itsekään halua.

En pysty jättämään filosofiaa - eikä siihen ole täysin pätevää syytäkään. Tämä asiaintila vain on pakko hyväksyä, sietää ja elää sen kanssa hyödyntäen filosofiaa, miten parhaaksi näkee ja miten sen soveltamisen fiktioon parhaiten kokee ja osaa.
*
Sen verran voin luvata, että villahousupojasta tai ainakin jotakuinkin hänen ikäisestään RR:stä saattaa kyllä hyvinkin tulla lisää tekstiä. Itse asiassa ko. päreeni muistikuva ja kokemus oli jo pitkään ollut ehdolla tulla kirjoitetuksi johonkin muotoon blogissa ja/tai kommenteissa.

Terapiassa

Kirjoitettu kommentiksi Homo Garrulukselle Iineksen päreessä Mikkos-hikka.
*
Kielimafia lisäsi tippa linssissä PS:n, johon tehtiin muutos Iineksen huomautuksen jälkeen - klo:17.35
*
HG kirjoitti: 'Olin yksin kotona.'

Niin minäkin. Olen ollut hyvin yksinäinen lapsi.

Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.

Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.

Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.

Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).

Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.

Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti.

Näin jälkeenpäin olen ollut oivaltavinani, että äiti pelästyi itse niin paljon minun ahdistustani, että suuttui jo senkin takia.

Vaistosi minussa kai oman itsensä (hän kärsi paniikkihäiriöstä joskus) ja torjui omaa ahdistustaan suuttumalla.

On vaikea rakastaa, olla hellä ja empaattinen, jos itse pelkää toisen (tässä: lapsensa) tunteita.

Entä onko tämä kokemus (joka ei ole minulle ainoa laatuaan) äidistä jättänyt jälkensä persoonallisuuteeni?

Yleistän katkeran itkuni paradoksiksi, jolla on kuitenkin selvä 'päämäärä', ja joka pyrkii ratkaisemaan emotionaalisen umpikujan tai epävarmuuden.

Nimittäin.

Joskus ihminen (sekä mies että nainen) etsii rakkautta jopa suututtamalla sen, jota haluaisi rakastaa, ja jolta toivoo vastarakkautta.

Tuttua?

PS.
Iines kirjoitti blogissaan: Voi pientä villahousupoikaa. Nyt itketät kaikkia äitejä, ainakin minua.

Minä vastaan: Kiitos äiti. Saat anteeksi.

Iines lohduttaa ja opettaa minua vielä lisää: Rane, äideille pitää lopulta antaa anteeksi. He ovat sisimmältään pieniä turvattomia ressukoita itsekin. Minunkin äitini jäi täysorvoksi alle kaksivuotiaana.