Hyvä taide välittää oikeita tunteita

Leo Tolstoi ryhtyi tavallisen kansan edunvalvojaksi myös taiteen alalla. Nautiskelun ja kokeilujen vastustaja saakin hänen opuksestaan käyttöönsä oivat aseet.

 

Julkaistu: 27.12.2000 lehdessä osastolla Kulttuuri

Helsingin Sanomat 

Leo Tolstoin Mitä taide on? ilmestyi sata vuotta sitten ja ensimmäinen suomennos kohta sen jälkeen. Nyt Martti Anhava on suomentanut ja Kustannusyhtiö Taide julkaissut teoksesta uuden laitoksen.

Tiukka moralisti, ehdoton didaktikko ja kaiken nautinnon ja kokeilun vastustaja saa Tolstoilta oivat aseet käteen. Tavallisen kansan tarpeet ja maun tunteva pikkuporvari on Tolstoin hengenheimolainen.

Sosialistisen realismin käsitykset jokaisen työläisen tarpeista ja huomioon ottamisesta taiteen luomisessa löytyvät kaikki Tolstoilta.

Hän julkaisi taidekäsityksensä aikansa anarkistina ja toisinajattelijana. Keinot olivat hyökkäys ja vastustajan armoton teilaaminen.

Ne hän osasi. Tolstoi on loistava poleemikko, joka uskoi tehtäväänsä: "Koko maailma joutuu perikatoon, jos minä seisahdan."

Tolstoi kyseenalaisti, kuten suomentaja ja esipuheen kirjoittaja Martti Anhava toteaa, aikansa "uskonnon, ruokailun, seksuaalisuuden, kasvatuksen, rahan ja muut elämän välttämättömyydet, niin hän halusi myös taidetta kokeilla."

Tästä lähtee Tolstoin taidefilosofia, joka sai erikoismerkityksensä kirjoittajansa maailmanmaineesta.

Omasta kaunokirjallisesta tuotannostaan Tolstoi tuomitsi miltei kaiken. Tuomittavan ja vahingollisen taiteen kaivoon jouti suurin osa maailman taiteen huipputeoksista. Oman ajan modernismi, Wagner ja Shakespeare olivat vahingollisen taiteen pahimmat tuottajat.

Miksi? He edustivat huonoa ja väärää taidetta, koska hyvä ja oikea oli sellaista, joka välitti oikeita tunteita, viime kädessä uskonnollisia.

Tolstoi jakaa hyvän taiteen kahteen luokkaan: universaaliin, jossa esteettisetkin kriteerit osin painavat, ja uskonnolliseen, jonka arvo riippuu vain ja ainoastaan välitetyn "oikean" uskonnollisen kokemuksen ja tunteen määrästä. Näistä lähtökohdista Tolstoi arvottaa kaiken taiteen.

Hänellä on paikkansa estetiikan historiassa moralistisen taidekäsityksen ja tunneteorian klassikkona. Hänellä on edeltäjänsä, joita hän - niitä löytämättä - etsii teoksensa historiallisessa katsauksessa. Antiikin ajattelijoihin hän ei yllättävästi kuitenkaan ota siinä kantaa juuri lainkaan.

Vielä suurempi paradoksi on venäläisen tradition täydellinen sivuuttaminen. Venäläisen realismin ja sittemmin äärimmäisen utilitaristisen ja moralistisen taidekäsityksen klassikot Belinskistä eteenpäin hän jättää kokonaan mainitsematta, vaikka näkemykset ovat paljossa rinnakkaiset.

Tolstoi kysyy vain vielä realismin teoreetikkoja yksinkertaisemmin: mitä tästä ymmärtää tavallinen työläinen? Ylempien luokkien taide ei ole oikealla lailla kansanomaista, koska sitä säätelevät "ylpeys, sukupuolinen himo ja elämänahdistus".

Oikean taiteen ihanne on yksinkertaisen kylän akan laulama kansanlaulu, jonka kuultuaan tuntee itsensä virkeäksi ja tarmokkaaksi lähtemään hyviin ja oikeisiin toimiin. Pikku pioneerin ja partiolaisen oppaista löytynevät samat hyvän taiteen kriteerit.

Tolstoi on itse oppimestari, mutta samalla hän vihaa ja kyseenalaistaa taiteen selittäjien työn. Taidekriitikko on hänelle omiaan lasketteleva, totuuden hämärtävä selittäjä samalla lailla kuin itsensä myynyt pappikin. Ja totuuden hämärtäminen on Tolstoille synneistä suurin.

Totuus synnyttää aitoa taidetta eikä "taidekkeita" - kuten Anhava hauskasti ja osuvasti kääntää - joilla Tolstoi katsoo oman aikansa korvanneen oikean taiteen.

Oman aikansa taidetta Tolstoi rusikoi olan takaa. Modernistista runoutta hän siteeraa sivukaupalla ja asettaa sen sitten paikalleen: jäljelle ei jää kuin sekavaa sotkua. Sen vahingollisuudesta hän varoittaa liittämällä teokseensa vielä lisäluvun Lisää huonoja runoja.

Taiteen ja taidekkeiden raja on hämärä, vaikka Tolstoi vaatiikin sitä selväksi. Yksi hänen parhaita ja edelleen pitäviä määrittelyjään hyvän taiteen synnystä on kuvaus 1800-luvun alun kuulun kuvataiteilijan Brjullovin ohjeesta oppilaalleen, joka ihmetteli opettajansa kosketuksen vaikutusta työhönsä. "Taide alkaa siitä mistä alkaa himpun verran", opetti Brjullov, ja se on taiteen luonteenomaisin piirre.

Arkkivihollisille, Tolstoin ajan modernisteille, hänen taidenäkemyksensä olivat kiitollinen pilkan kohde.

Niinpä Anhava on liittänyt niteeseen mukaan aikalaisesseen, Vasili Rozanovin Tolstoi, Dostojevski ja taide. Rozanov on Suomessa jokseenkin tuntematon kirjailija, filosofi ja esseisti, joka oli aikanaan tunnettu ja kiistelty immoralisti, samalla kuitenkin vakaa oman moraalinsa julistaja hänkin.

Rozanov asettaa klassisesti vastakkain Tolstoin ja Dostojevskin ja rusikoi jälkimmäisellä edellistä. Rozanovin lähtökohta on Tolstoin teilaava Shakespeare-essee, joka ilmestyi muutama vuosi myöhemmin kuin Mitä taide on? -nide.

Toivoisiko Tolstoi todella, että hänen tyttärensä olisivat lautoja, jotka eivät miellytä ketään, aloittaa Rozanov ja jatkaa: "Tolstoin Kuningas Lear -selvitys on tasoltaan lukiolaisen töherrystä." Lukiolaisen tuotetta kehnommaksi sen tekee se, että Tolstoi haluaa teokselta kaavaa, moraalista opetusta eikä elämää.

"Hän ei ole pilvenylinen kirjailija", Rozanov toteaa. Dostojevski on kaikin tavoin sivistävämpi ja kasvattavampi.

Rozanovin essee on hyvä kontrasti Tolstoin teokselle, perin yksipuolinen sekin. Poleemisuudessaan ne ovat samasta puusta. Tolstoin kiukkuisia purkauksia vastaa Tolstoin tekstin kirvoittama Rozanovin parkaisu "Hyi, henkeen ottaa!" Tolstoin tekstin kirvoittamana.

Tolstoin teosta lukiessa nykylukijaakin saattaa ottaa henkeen, vakavana sen ääressä on vaikea pysyä, ellei ole vakavissaan tiukkapipoinen moraalikasvattaja. Ja heistähän ei koskaan liene puutetta. 

*

Hienon novellinsa Hadži-Murat Tolstoi loi kohta esseensä jälkeen rikkomalla miltei kaikki ne ohjeet ja säännöt, jotka oli toisille opiksi ja ojennukseksi luonut. Niin syntyi suurta ja oikeata taidetta.

Eläväksi nykysuomeksi Hadži-Muratin on nyt kääntänyt Eero Balk. Hänen suomennoksensa on jo neljäs. Ensimmäisestä vastasi Tolstoin tuttu, Arvid Järnefelt.

Hadži-Murat oli kuuluisa tštseenisankari, josta Tolstoi kuuli paljon olleessaan mukana Krimin sodassa 1850-luvulla. Sankari vaihtaa venäläisten puolelle, mutta karkaa takaisin.

Hän on sodan lakien mukaan petturi, mutta Tolstoi tekee hänestä sankarin: ylevän, moraalisen, esikuvallisen hahmon. Hänen yksityisen onnen tavoittelunsa ei ole elämässä mahdollinen. Ihminen on alistettu olemassaoloamme ohjaavien suurten voimien edessä.

Tämän Tolstoi halusi opettaa samoin kuin korkean moraalin, hyvyyden ja rakkauden lait. Hadži-Muratissa ei ole jälkeäkään samaan aikaan luodun Mitä taide on? -teoksen saarnaavuudesta, vaikka italialainen ooppera Kaukasuksella ja naisten paljastava vaatetus saavatkin tuomionsa samoin kuin sokea venäläinen hallintovalta, jonka johtaja - tuolloin Nikolai I - uskoo olevansa hovinsa "ainoa rehellinen ihminen".

Hadži-Murat on Tolstoin viimeisiä kertomuksia ja yksi maailmankirjallisuuden suuria tarinoita.

Kaiken lisäksi se on uskomattoman ajankohtainen. Taistelussa toisenlaista, vierasta ja omasta näkökulmasta uhkaavaa vastaan ei ole muuttunut mikään.

Tolstoi eläytyy loistavasti vieraaseen ja toisenlaiseen ja näyttää yksioikoisen nationalistiset näkemykset toisessa valossa. Hän tekee sen kertomalla tarinansa lumoavasti.

Pekka Pesonen

*

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Hyv%C3%A4+taide+v%C3%A4litt%C3%A4%C3%A4+oikeita+tunteita/HS20001227SI1KU02jjj

http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Tolstoi

Tuleeko taiteen parantaa maailmaa?

PAATOS 3/2011 - Timo Leinonen [artikkelin kirjoittaja]

Leo Tolstoin käsitys taiteesta

Millainen on Sodan ja rauhan ja Anna Kareninan kirjoittajan käsitys taiteesta? Leo Tolstoin teos Mitä on taide? (1897) antaa kysymykseen vastauksia. Tolstoin kriittisellä ja yhteiskunnallista näkökulmaa painottavalla taide-käsityksellä on annettavaa nykyajallekin.

Mitä siis on tämä taide, jota pidetään niin tärkeänä ja välttämättömänä ihmiskunnalle että sen vuoksi voidaan uhrata paitsi työtä ja ihmiselämää myös hyvyyttä niin paljon kuin uhrataan? [1]

Kysymys on esitetty 1800-luvun loppupuolen Venäjällä, jossa ihmiset olivat erittäin epätasa-arvoisessa asemassa. Tämä tausta varmaan selittää hänen kysymyksensä jyrkkyyden ja hänen vastauksiensa ohjelmallisuuden yhteiskunnan vallitsevien vastakkainasettelun lieventämiseksi. Mutta itse kysymys lienee iätön ja aina tavalla tai toisella aina ajankohtainen. Pyrin tarkastelemaan Tolstoin ydinajatuksia suhteutettuna omiin käsityksiini taiteesta nykymaailmassa ilman erityistietämystä vallitsevista lukuisista taideteorioista. Toisin sanoen vertailupohjana on oma subjektiivinen näkemys taiteesta yleisellä tasolla. 
* 
Onko taide kauneutta?
Filosofit ovat liittäneet taiteen tavalla tai toisella kauneuden käsitteeseen. Taide on jotain, mikä ilmentää kauneutta. Immanuel Kant esitti, että ihmisellä on kyky arvostella asioita ilman käsitteitä ja tuottaa mielihyvää ilman halua. Tätä kykyä Kant kutsuu arvostelukyvyksi, joka on kauneuden kokemuksen perustana. Kauneus on jotakin, mikä vastustamattomasti miellyttää ilman, että kokemukseen liittyy minkäänlaisia käsitteitä tai odotettavissa olevaa hyötyä. [2]
Kantin näkemyksestä poiketen G. W. F. Hegel näki, että kauneuden sisältö on jotakin transsendenttia, ihmisen ulkopuolella olevaa. Taide on hänelle samanlainen väline kuin uskonto ja filosofia. Niiden avulla on mahdollista osoittaa ne tehtävät ja totuudet, jotka ovat ihmiselle kaikkein pohjimmaiset. Hegelin mukaan totuus ja kauneus viittaavat samaan asiaan, jota hän kutsuu ideaksi. Totuus on ajateltavissa oleva idea itse ja kauneus idean ilmentämistä. Kun idea tuodaan tietoisuuteen, se on sekä tosi että kaunis. [3]
Edellisen perusteella kauneuden voidaan ajatella olevan joko jotakin kokijan ulkopuolella ja kokijasta riippumatonta olevaa, tai jokin sellainen mielihyvää tuottava kokemus, johon ei liity minkäänlaista hyötynäkökohtaa. Tolstoi pitää Hegelin mallia liian mystisenä ja Kantin mallia taas liian epätarkkana. Mielihyvää tuottava kokemus, johon ei liity hyötymistarkoitusta, voi syntyä hyvin monesta asiasta kuten esimerkiksi juomisesta. [4] Tuntuu selvältä, että ihmisen on mahdotonta analysoida ja eritellä omia kokemuksiaan niin tarkasti, että olisi ylipäänsä mahdollista määritellä erikseen sellaiset mielihyvää tuottavat kokemukset, jotka syntyvät nimenomaan kauneuden kokemisesta muista mielihyvää tuottavista kokemuksista. Vaikka se ehkä olisi jollekin yksilölle mahdollista, se jäisi väistämättä kuitenkin tämän yksilön omaksi kokemukseksi. Sitä hänen on mahdotonta kiistatta välittää muille ihmisille ymmärrettävästi ja yksiselitteisesti.
Kauneuden ymmärrykseen liittyvästä dilemmasta päästäkseen Tolstoi hylkää kokonaan ajatuksen siitä, että taide voitaisiin ylipäänsä määritellä kauneuden avulla. [5] Kauneus jää aina lopulta liian subjektiiviseksi kokemukseksi, tai jos se yritetään käsitteellistää joksikin kokemuksesta erillään olevaksi ideamaailman ilmiöksi, siirrytään vääjäämättä samalla mystiikan maailmaan. Lisäksi on myös ongelmallista ajatella, että kauneuden kokemukseen liittyy aina mielihyvän tunne. Ajatellaan vain vaikka jotakin tragediaa esimerkiksi elokuvan muodossa. Tällainen voisi olla esimerkiksi Clint Eastwoodin elokuva Million Dollar Baby (2004). Itse kuvaisin omaa katselukokemustani siitä termillä kaunis, mutta tunsinko samalla mielihyvää sen katsomisesta? Tuskin, en ainakaan välittömästi. Eräät elokuvan kohtaukset pysähdyttivät. Niissä oli jotakin selittämätöntä, ja samalla niin ahdistavaa ja suurta avuttomuuden tunnetta aiheuttavaa, että kuvaisin sitä jo kauneuden kokemukseksi ilman mielihyvän häivää.
* 
Taide välineenä parantaa maailmaa
Tolstoi hylkää siis ajatuksen siitä, että taiteen voisi määritellä ilmiöksi, joka synnyttää havaitsijassa kauneuden tuntemuksen ilman, että siihen liittyisi millään tavalla hyödyn odotusta. Toisin sanoen kysymykseen ” mitä on taide”, on haettava vastausta muualta kuin abstraktista ideamaailmasta tai taiteen kokijan tunnemaailmasta. Tämän takia kysymystä pitääkin pohtia muista näkökulmista ja kysyttävä, miten taide liittyy niihin edellytyksiin, joita voidaan asettaa säälliselle elämälle. Toisin sanoen mikä on taiteen tarkoitus elämän kannalta ylipäänsä? Mikä on taiteen funktio tässä suhteessa, tai olisiko elämä tai sen laatu jollakin perustavanlaatuisella tavalla erilaista ilman taidetta?
Tolstoi oivaltaa, että taide liittyy nimenomaan niihin välineisiin, joilla ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa. Taide on Tolstoille ihmisten keskinäisen kanssakäymisen väline. Mikä tahansa taideteos synnyttää siihen tutustuvassa vaikutelman, jonka välityksellä hän on tekemisissä niin teoksen luojan kuin toisten teokseen joko samaan aikaan tai jonakin toisena ajankohtana tutustuvien kanssa. Taideteoksen synnyttämä vaikutelma merkitsee heille yhteistä, mutta ei varmastikaan samanlaista kokemusta.
Tolstoi rinnastaa taiteen välinearvon sanaan. Tolstoin mukaan sana yhdistää ihmisiä välittämällä ajatuksia ja kokemuksia ihmisten kesken. Samalla tavalla taide yhdistää ihmisiä. Näiden kahden välinen ero on siinä, että sanalla ihmiset välittävät toisilleen ajatuksia, kun taas taiteella välitetään tunteita, joita sanoilla ei ole mahdollista välittää. [6] Tolstoin mukaan ihmisellä on kyky välittää oma tunnetilansa toisiille. Taiteilija hyödyntää tätä ihmiseen kuuluvaa ominaisuutta luodessaan taidetta. Ensin hän välittää tunnetilansa valmistamaansa teokseen. Taideteos taas vuorostaan synnyttää Tolstoin logiikan mukaan saman tunnetilan taiteen käyttäjälle, tai ylipäänsä niille ihmisille, jotka tutustuvat taideteokseen. Tolstoi tiivistää ajatuksensa taiteen tehtävästä seuraavasti:

Taide ei ole minkään salaisen aatteen, kauneuden, Jumalan ilmentämistä, kuten metafyysikot sanovat; ei leikkiä johon ihminen purkaa itseensä kertyneen ylimääräisen energian, kuten fysiologiesteetikot sanovat, ei tunteiden ilmausta ulkoisin merkein, ei miellyttävien asioiden tuotantoa, ennen kaikkea ei nautintoa, vaan se on yksittäisen ihmisen ja ihmiskunnan elämän ja hyvyyttä kohti pyrkimisen kannalta välttämätön kanssakäymisen väline, joka liittää toisiinsa yksissä ja samoissa tunteissa. [7]

Näin Tolstoi rajaa samalla varsinaisen taiteen ulkopuolelle sellaisen taiteen, jota ei voida pitää välineenä parantaa maailmaa. Tämä tuntuu hyvin rajoitetulta tavalta ymmärtää taide. Voisi ehkä korkeintaan sanoa niin, että taide voi toimia tällaisena yhdistävänä välineenä. Perustava kysymys on ensinnäkin: miten voidaan kiistatta todeta joku tietty taideteos tällaiseksi? On oletettavaa saman taideteoksen voivan synnyttää erilaisen tunnetilan eri ihmisissä. Toinen seikka on myös se, että ei tunnu ollenkaan selvältä se, miksi taiteelle ylipäänsä pitäisi asettaa jokin tehtävä. 
* 
Tuleeko taiteen muuttaa vai kuvata maailmaa?
Minusta ainakin tuntuu, että taide soveltuu paremmin kuvaamaan kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta kuin, että taiteella tietoisesti tulisi pyrkiä ohjamaan yhteiskunnallista kehitystä johonkin suuntaan. Lienee myös luonnollista, että kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen voi synnyttää ihmisissä tarpeen pyrkiä muutoksiin, mutta se ei voi olla taiteen ainoa tehtävä. Miksi taidetta sitten tehdään? Tolstoille taide oli yhteiskuntaa muuttava voima, mutta nykytaide ei voi olla nykyaikaisessa monimutkaisessa maailmassa tällainen tekijä. Taiteen teon motiivi voi olla joko tekijän sisäinen tunne, jota sitten tämän pohjalta syntyvä taideteos ilmentää, tai taitelijan taloudellinen ansaintatarve.
Perusoivallus Tolstoilla on kuitenkin erinomainen: taide on ihmisten kanssakäymisen väline tunnetasolla. Miten itse kukin sitten käyttää tätä välinettä jää itse kunkin oman harkinnan varaan. Mutta on aivan selvää, että taide on merkittävä potentiaalinen väline lisätä ihmisten keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja yhteistä ymmärrystä myös kielimuurien yli. Maapallon tasolla voisi sanoa, että taide voi toimia sovittelevana välineenä ihmisten välillä synnyttämällä ihmisissä tunnetta siitä, että kaikki ovat ikään kuin samassa veneessä ja, että kaikki ihmiset ovat perusteiltaan hyvin samankaltaisia.
Toinen kysymys on, kykeneekö taide missään muodossa tähän, ja pitääkö taiteelle ylipäänsä antaa tällaista tehtävää. Tolstoin oma kirjallinen tuotanto, erityisesti hänen Sota ja rauha-teoksensa, voi tähän kenties kyetä. Mitään tällaista yleistä tehtävää taiteelle ei kuitenkaan voi antaa. Jos taas ajattelee sitä, minkälainen maailma olisi ilman taidetta, voisi vastausta hakea Tolstoin rinnastuksesta sanallisen viestinnän ja taiteen avulla tapahtuvan tunneviestinnän kesken. Ihmisten kanssakäymisen välineet olisivat näin hyvin vähäiset. Elämän laatu ja elämisen mahdollisuudet ylipäänsä kärsisivät.
* 
Sanan ja taiteen erilaisuus kanssakäymisen välineinä
Tolstoin erottelu sanan ja taiteen välillä ihmisten kanssakäymisen välineinä on myös ongelmallinen. Tolstoin mukaan sanat välittävät ajatuksia ja taide tunnetiloja. Kuitenkin moniin sanoihin sisältyy niin paljon pakattuja tunteita, tai sanat voivat syystä tai toisesta herättää kuulijassa niin voimakkaita tunteita, että tällainen erottelu on vähintäänkin epäselvä. Runoutta voidaan pitää sanataiteena, mutta myös tavanomaiseen keskusteluunkin yleensä sisältyy paljon tunnesisältöisiä sanoja. Toisaalta on huomioitava, että sanojen ja taiteen välinen erottelu ei ole Tolstoin taidekäsityksessä niin olennaista kuin se, että hän pitää molempia ihmisten kanssakäymisen välineenä. Tämä on minusta keskeistä.
Aivan samalla tavalla kuin sanallinen viestintä voi sisältää ihmisten erilaisuutta tai samankaltaisuutta korostavan ajatuksen, taidekin voi synnyttää vastaanottajassaan kokemuksen ihmisen yleisestä keskinäisestä yhteydestä tai ryhmäkuntaisuudesta. Lisäksi on hyvinkin ajateltavissa, että taiteella voidaan loukata jonkun tunteita. Yhteenkuulumisen tunteen herättämistä voidaan pitää toivottavana, mutta se ei voi olla sitova ohje taiteen tekijöille, sillä silloin se kääntyisi itseään vastaan. 
* 
Taiteen arvioinnin kulmakivet
Olennaista Tolstoin taidekäsityksessä on ajatus taiteen kyvystä välittää tunnetta taideteoksen tekijältä taiteen vastaanottajalle ja vastaanottajien välillä. Taiteen välityskyky taas riippuu hänen mukaansa kolmesta päätekijästä:

1. Teoksen välittämän tunteen laatu. Mitä erityisemmästä tunteesta on kysymys, sitä tehokkaammin tunne välittyy. Lähtökohtana Tolstoilla lienee ajatus siitä, että välitettävässä tunteessa tulee olla jotain poikkeavaa, jotain sellaista, mihin vastaanottaja ei ole tottunut.
2. Välitettävän tunteen selkeys. Tämä tarkoittanee sitä, että vastaanottajan tulee voida tulkita teoksen synnyttämä tunne mahdollisimman yksiselitteisesti.
3. Taiteilijan kokeman tunteen vilpittömyys. Toisin sanoen miten vahvasti taiteilija itse kokee sen tunteen, mitä hän taideteoksessaan välittää.

Erityisesti tämä viimeinen tekijä on tärkein ja olennaisin piirre Tolstoin ajattelussa. Jos tunne on riittävän vahva, siitä seuraa hänelle jo itsessään se, että tuntee täytyy olla myös tavalla tai toisella erityinen ja samalla selkeä. Tolstoi edellyttää, että jotta taide olisi aitoa, sen tulee kyetä välittämään vastaanottajalleen vilpittömästi ja selkeästi jonkin erityislaatuisen tunnekokemuksen. Tätä hän pitää teoksen taiteellisen arvona riippumatta siitä, mikä on taideteoksen sisältö. [8] Tolstoi määrittelee taideihanteensa seuraavasti:

Tulevaisuuden taide on siis sekä sisältönsä että muotonsa puolesta aivan eri asia kuin se mitä nyt pidetään taiteena. Tulevaisuuden taiteen sisältönä ovat vain tunteet jotka houkuttavat ihmisiä liittymään toisiinsa tai jotka yhdistävät heitä; muodoltaan tulevainen taide puolestaan on sellaista että kaikki ihmiset sen käsittävät. [9]

* 

Tolstoin kritiikki Richard Wagnerin Ring-oopperoita kohtaan

Tolstoi suhtautuu hyvin kriittisesti ja tunnepitoisesti Richard Wagnerin Ring-oopperaan ja Wagnerin ajatukseen luoda oopperasta kokonaistaideteos, jossa yhdistyvät eri taiteen alat kuin ennen kaikkea runous ja musiikki. Tolstoin mielestä Wagner ei ole pysynyt luomaan tällaista yhtenäistä kokonaisuutta, vaan hän väittää, että Wagnerin Ring-sarjan oopperat eivät ole tässä mielessä riittävän eheitä ja orgaanisia. Tolstoille todellinen taideteos on sellainen, että jos siitä poistaa minkä hyvänsä pienkin osan, kokonaisuus kärsii. Toisin sanoen jokainen pienenkin yksityiskohdan täytyy olla kokonaisvaikutelman syntymisen kannalta täysin välttämätön. Tätä ehtoa Wagnerin oopperat eivät läheskään täytä Tolstoin arvion mukaan. [10]
Lisäksi Tolstoi kritisoi voimallisesti Wagnerin oopperoita siitä, että ne eivät ole läheskään riittävän omaperäisiä yksityiskohdiltaan, tai ehkä olisi parempi sanoa Tolstoin pitävän niitä liian keinotekoisina vailla luonnollista sisäistä sanomaa. Toisin sanoen Tolstoi pitää Wagnerin teoksia tekotaiteellisina ja väärennöksinä. Tolstoi väittää, että esitykseen on otettu mukaan kaikenlaisia taruolentoja, joita yleensä on aina pidetty runollisina; keijukaisia, vedenneitoja ja nukkuvia kaunottaria. Musiikissa pyritään jäljentämään erilaisia ihmisten muualla kokemia ääniä, kuten linnun lauluja tai pajan ääniä. Oopperassa turvaudutaan liian huomiota herättäviin tehosteisiin, joilla vain pyritään herättämään katsojan hämmästystä. On virvatulia, hirviöitä ja vedenalaista toimintaa. Lisäksi oopperat tapahtumat ja musiikin käänteet luovat vaikutelmia siitä, että kaikki on jonkinlaista jatkumoa, jota pidetään yllä ilman tavanomaista ja luonnossa yleensä sattuvien tapahtumien logiikkaa. [11] Oopperan käänteet selitetäänkin usein esimerkiksi erilaisilla taikajuomilla, jotka muuttavat henkilöiden tunne-elämän täydellisesti.
Tolstoi arvostelee voimakkaasti Ring-oopperoita siitä, minkälaisen vaikutuksen ne aikaansaavat katsojassa. Tässä hän turvautuu omiin havainnointiinsa teatteriyleisön keskuudessa seuratessaan jotakin sarjaan kuuluvaa oopperaa Moskovassa. Tolstoi väittää, että Wagnerin oopperat vaikuttavat katsojiin huumausaineen tavoin siten, että katsojat menettävät todellisuudentajunsa ja joutuvat vähitellen Wagnerin valheellisen satumaailman vangiksi pitkän esityksen kuluessa. Tämä todistaa Tolstoille sen, että kysymyksessä ei voi olla aidosta taiteesta. Hänen arvionsa on tässä suhteessa tyly:

Ja kiitos mestarillisen väärentämisen taidon tämä mieletön, tökerö, valheellinen teos jolla ei ole mitään yhteistä taiteen kanssa valloittaa maailman, maksattaa ylöspanoistaan miljoonia ja kierouttaa yhä enemmän ylimpien luokkien ihmisten makua ja heidän käsitystään siitä mitä on taide. [12]

Tässä korostuu samalla Tolstoin ajatus siitä, että oikean taiteen tulee olla lähellä tavallista ihmistä. Kun taide suuntautuu vain jollekin tietylle ihmisryhmälle ja vielä niin, että se on omiaan muokkaamaan tämän ihmisryhmän taidetottumuksia aivan toisenlaisiksi kuin muilla, on ihan selvää, että tällainen taide ei täytä Tolstoin määrittelemää taiteen tehtävää toimia ihmisiä yhdistävänä tekijänä. 
* 
Wagnerin puolustusta omien kokemusteni pohjalta
Tietyllä tavalla kumpikin Tolstoin kritisoima piirre Wagnerin oopperoissa, eheyden puute ja tekotaiteellisuus liittyvät yhteen. Eheyden puutetta minun on vaikeampaa ymmärtää muuten kuin siinä mielessä, että oopperasarjan osien keskinäinen riippuvuus on ehkä vähäinen. Oopperoiden sarja ei muodosta mitään sisällöllistä kokonaisuutta. Kukin ooppera on ikään kuin oma kokonaisuutensa, jotka minusta ainakin ovat kukin hyvin kokonaisia ja ainakin kokonaisvaltaisia, jos niitä vain verrataan oopperoihin yleensä. Tämä koskee erityisesti Tolstoin Wagner-kritiikkiä. Ooppera on hyvin kokonaisvaltainen taidemuoto ja Wagnerin Ring-oopperat ovat hyvin kokonaisvaltaisia oopperoita, joissa musiikki, laulu ja tapahtumat muodostavat eteenpäin soljuvan yhtenäisen kokonaisuuden Tolstoin mainitsemista puutteista huolimatta. Itse en ainakaan tiedä toista oopperaa, joka yltäisi edes lähimäin samaan.
Tolstoi voi hyvin olla oikeassa siinä, että Ring-oopperat vaikuttavat huumeen lailla. Olen itse kokenut, että olen päässyt näiden oopperoiden maailmaan, esitysten päättyminen on ollut pettymys; joko tämä päättyi? Näin on tapahtunut siitäkin huolimatta, että esitys on kestänyt 5 – 6 tuntia. En osaa kuitenkaan tuomita oopperaa siitä, että se vieraannuttaisi katsojan ympäröivästä maailmasta.
Ring-oopperat kuvaavat satumaailmaa ja niissä ehkä liikaa sadunomaisia, epäluonnollisia piirteitä, kuten Tolstoi väitti. Mutta Tolstoi ei ottanut huomioon sitä, että oopperoissa on myös yleisiä metaforia ja allegorioita, jotka auttavat hahmottamaan maailmaa, joskus hyvin tuntuvastikin. Esimerkiksi syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2004 tapahtui Venäjällä hyvin traagisesti päättynyt Beslanin koulukaappaus. Olin samaan aikaan katsomassa Ring-sarjan Valkyyria-oopperaa. Yhteensattuma puhuttelin siksi, että esityksessä korostuivat piirteet, jotka toivat mieleen ihmisten kesken tapahtuvat mahdollisimman syvät loukkaukset. Oopperassa oli kuvattu sodan syntymekanismi.
Tänä vuonna tulee New Yorkin kaksoistornien tuhosta kuluneeksi 10 vuotta. Kansallisoopperassa esitetään Ring-oopperat kahtena sarjana niin, että viimeinen esitys Jumalten tuho esitetään 11.9.2011. Tätä kirjoittaessani minulla on esitykseen lippu. Olen ottanut huomioon Tolstoin varoitukset siitä, että Wagnerin oopperat kuvaavat satumaailmaa, joka voi häivyttää todellisuuden tajun.
* 
Viitteet

1. Tolstoi 2000, 31.
2. Tolstoi 2000, 49.
3. Tolstoi 2000, 53.
4. Tolstoi 2000, 66–67.
5. Tolstoi 2000, 68–74.
6. Tolstoi 2000, 76–77.
7. Tolstoi 2000, 79–80.
8. Tolstoi 2000, 206–210.
9. Tolstoi 2000, 261.
10. Tolstoi 2000, 179.
11. Tolstoi 2000, 189–190.
12. Tolstoi 2000, 191–193.
* 
Kirjallisuus
Tolstoi, Leo (2000), Mitä on taide?. (Tšto takoje iskusstvo, [1897], Suom. Anhava, Martti.) Kustannusosakeyhtiö Taide. Vammala.
*

http://www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/311/paatos31103.html

http://www.kookas.fi/articles/read/6089

https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/1800-luku/venajan-1800-luku/tolstoi

http://www.kiiltomato.net/leo-tolstoi-mita-on-taide/

http://www.kookas.fi/articles/read/6088

http://en.wikipedia.org/wiki/Lectures_on_Aesthetics

Kasvot larppaajan peilissä

Demoni Lilith ja Black Sabbath: Evil Woman

*

Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Uusi vitsaus hautausmailla.

1

Minun mielestäni live-rooli-pelaajat eli larppaajat ajautuvat ennemmin tai myöhemmin palvomaan Saatanaa, koska he aina taistelevat peleissään jotain Pahaa vastaan absoluuttisesta joko-tai-asetelmasta käsin. Heidän elämänsä on pelkkää metsästystä ja vihollisen uhkaan valmistautumista. Itse asiassa heistä itsestään tulee tällä tavoin  uuden uljaan Saatanan edustajia.

2

Larppaus on manikealainen visio eli ikuinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Myös larppaajien isähahmon J. R. R. Tolkienin maailmassa vallitsee sama hyvisten ja pahisten perusantagonismi. Mutta onko Saatana joku ihminen tai ihmisen kaltainen olio, joka tahtoo pahaa vai onko se meissä tahtova ‘tahto’ itsessään?

Tolstoille [joka oli schopenhauerinsa lukenut] seksuaalisuus oli [uskonnottoman rationalismin ohella] suurin Saatana. Dostojevskillakin rakastuminen ja seksuaalisuus sekoittavat miehen pään täysin [esim. Dmitri Karamazov, joka tosin muutenkin on affektiensa vietävissä], mutta itse Saatanan apokalypsi koetaan Dostojevskin mukaan ennen kaikkea eurooppalaisen [universaalin] liberalistis-ateistisen valistuksen arvonihilisminä eli positivistisen rationalismin moraalia ja kansallista identiteettiä rapauttavina vaikutuksina.

Monista vastakohta-asetteluistaan [esim. herra- ja orjamoraali] huolimatta Nietzschen todellisuus ei kuitenkaan ollut dualistinen vaan täynnä suurempia ja pienempiä paholaisia. Tosin sekaan mahtuu myös merkillisiä pyhimyksiä. Entä kuka sitten on ‘aito’ paholainen ja kuka ‘puhdas’ enkeli-pyhimys, siitä on nietzscheläisittäin ajatellen vaikea saada selvää. Emmehän voi tietää sitäkään, rakastammeko jotain ihmistä ikuisesti vai tuleeko hänestä jossain vaiheessa elämämme suurin pettymys, uhka ja jopa vihollinen. 

En väitä, etteikö todellista pahuutta olisi olemassa pahoina tekoina [murha, kidutus, petos], mutta väitän, että meidän on ajoittain lähes mahdoton erottaa omaa perspektiivistä ja dispositionaalista asennettamme pahuuteen siitä, mitä me pahoina tekoina erityisesti ja pahuutena yleensä pidämme – toisten tekeminä. Näin siis pahuus on aina jo valmiina meissä itsessämme ikään kuin odottamassa, että me sen tuomitsemme – jossain toisessa ihmisessä tai aatteessa. 

Mutta mitä kärkkäämmin ja systemaattisemmin me pahat ihmiset ja pahuuden tuomitsemme, sitä pahempia, itsekkäämpiä ja välinpitämättömämpiä meistä omassa oikeamielisyydessämme tulee. Tällainen noidankehä on yhtä kuin moraalin romahdus farisealaiseksi tekopyhyydeksi ja juuri tämän Jeesus [ja Buddha] niin syvästi tajusi. Tämän vuoksi myös Camus’n Putoamisen entinen tuomari Jean-Babtiste Clamence päätyi piinakoppiinsa tekemään katumusrippiä tuntemattomille Amsterdamin kulkijoille. Kun tuomitsemme muita, tuomitsemme väistämättä myös itsemme.

3

Päättelyni ajautuu jälleen paradoksiin, joskin paradoksit sisältävät yhtä aikaa sekä umpikujan että ulospääsyn. Tällä kertaa kyseessä lienee lähes mahdoton kehä, jota ei voi purkaa. Slavoj Zizekiltä saamme kuitenkin esimerkin, josta päättelemme, että ratkaisuja voisi olla jopa kaksi tai ainakin '1½'. Vastustaessaan liberaalia moraalia Zizek mielestäni kiteyttää em. paradoksin anekdoottiin, jonka mukaan voisimme [ellemme ole arvokonservatiiveja] tietyllä hyvin luterilaistyyppisellä tai pikemminkin kalvinistisella ehdolla tehdä mitä tahansa' hyvällä omallatunnolla'. Se onnistuu, jos pystymme tuntemaan syyllisyyttä aivan kaikesta, mitä teemme.

4

Palatakseni siihen mistä aloitin, sanottakoon vielä, että toisin kuin väität, Ironmistress. sinä et ole mikään buddhalainen säälimoralisti [elleivät sitten sääli ja ressentimentti ole saman asian eri puolia] vaan kaunainen [juutalainen] perheenäiti, joka ei ainoastaan henkeen ja vereen halua naarastiikerin tavoin puolustaa omaa perhettään, klaaniaan ja elinreviiriään vaan myös kostaa sekä niille, jotka ovat rikkoneet sinua ja sinun fantasioitasi vastaan että niille, jotka mahdollisesti tulevat sinua ja sinun fantasioitasi vastaan rikkomaan. Katso peiliin. Etkö näe, miten itse naisdemoineista suurin, Lilith, siellä hymyilee ja nyökkäilee sinulle hyväksyvästi.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/uusi-vitsaus-hautausmailla.html

 http://fi.wikipedia.org/wiki/J._R._R._Tolkien

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_%28Albert_Camus_novel%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lilith

Dostojevskista - ilkeillen ja syljeskellen...

Kuvassa viimeinen bysanttilainen munkki (Egon Friedellin mukaan).
*

Kommentti van Vaarille edelliseen päreeseeni Tolstoi, Dostojevski ja tietoisuuden ristiriidat.

*

(Kielimafia teki hyväksyvästi nyökytellen lisäyksiä kommenttiin Tapsa P:lle ja kolmeen Rikosta ja rangaistusta käsitelevään kappaleeseen - klo: 19.10.)
*
Hannu Hekkumoitsija olit joko sinä Vaari - naamioituneena uuden nimimerkin taakse ja haluten tahallisesti ärsyttää minua, tai sitten se oli joku viittä vaille kusipää, joka ei ymmärtänyt Dostojevskista edes omia (tiedostamattomia kun olivat) projektioitaan.
*
Haalean mutta sympaattisen etäinen, nauturalistisen mutta hienostuneen tyylin suurmestari Anton Tsehov ei arvostanut Dostojevskia. Hmm.

No - Anton Pavlovits olikin yleishumanistinen lääkäri, joka käsitteli henkilöitään kuin potilaitaan - luonnontieteellisellä neutraalisuudella käyttäen voimakkaimmillaankin pelkästään melankolisen lempeää joskin ajoittain purevahkoa ironiaa heidän kuvaamisessaan.

Dostojevski sen sijaan käsittelee henkilöitään toisella tavalla. Ikäänkuin väkivaltaisesti. He kaikki ovat osia hänen omasta 'hulluudestaan' ja hän panee heidät tekemään, mitä itse haluaa (siinä määrin kuin luominen on taiteilijan omassa vallassa).

Dostojevski on kuin satiirista oopperaalibrettoa - siis hieman absurdia draamaa - kirjoittava perverssi mafiapäällikkö, joka uhkaa jäädä henkilöittensä 'vangiksi'. (- Me ansaitsemme Dostojevskin. Emmehän ole itsekään mitään sliipattuja silosanojen sankareita tai säädyllisen ja sofistisen hyve-etiikan pitsipukuisia neitsyitä - - paitsi ehkä Tsehov ja Kemppinen (he-he-he...).

Itse asiassa Dostojevskin romaanihenkilöt ovat tyyppejä, aatteita, ajatuksia - siis hänen oman hullun psyykensä ajatuksia ja projektioita, kuten olivat esimerkiksi myös kaikki Karamazovit.

Se minua kuitenkin ihmetyttää, että niinkin kova nimi kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kirjallisuuskriitikkojen guru ja Nietzschen löytäjä - Georg Brandes - väitti, ettei Dostojevski hallinnut muka liian laveaa materiaaliaan ja kirjoitti kaiken ilman suunnitelmaa.

Tämä on silkkaa väärinymmärrystä jo esteettisesti, vaikka D:llä pirunmoinen kiire usein olikin. Sitäpaitsi on jälkeenpäin pystytty muistiinpanoista ja päiväkirjoista osoittamaan, että D. teki paljonkin töitä teostensa suunnittelemiseksi.

Ehkä Brandesin kritiikki sopii Keskenkasvuiseen (1875), jota tosiaan väitetään hieman hajanaiseksi. En kuitenkaan osaa vielä sanoa omaa mielipidettäni kyseisestä kirjasta, koska en ole vielä paneutunut siihen, vaikka kohta onkin tällä erää jo 10 Dostojevskin romaania luettu - puolet uusiksi, puolet ensimmäistä kertaa.
*
Tapsa P syytti Dostojevskin romaanihenkilöitä katu-uskottavuuden puutteesta, mikä oli surkea kirjallinen arviointi. Mitä helvetin tekemistä katu-uskottavuudella on fiktiivisen kirjallisuuden kanssa? Ei mitään!

Mutta jos nyt jotkut runopojat ja -tytöt haluavat 'henkiä' haikuja ja kuitenkin samalla jostain kumman syystä lukea vain katu-uskottavista (mitä ne ovat?) romaanihenkilöistä niin siitä vain. Ei kuulu mulle. En tosin ymmärrä edelleenkään moista vaatimusta (eikö se sisällä sisäisen ristiriidan; - ei kai runo voi koskaan olla nimenomaan katu-uskottava?!).

Tällainen asenne viestii minulle joka tapauksessa jostain hyvin 'vinoutuneesta' - jostain niin syvästi hienopersehumanistisesta, esteettisestä keikailusta, että haluan sanoutua välittömästi irti moisista katu-uskottavista?! eufemistikoista.

Edelliseen lisäten ja 'Bloom/Kemppistä' alustaen totean Esa Adrianin kirjoittavan osuvasti D:n Kellariloukon jälkisanoissa, että siinä missä Sota ja rauha on mentaalihygienisesti mitä tervehdyttävin teos, siinä Dostojevskin romaanit sen sijaan ovat vaarallisia räjähtäviä kapistuksia.

Harold Bloom ja J. Kemppinen (joka näköjään plagioi H. Bloomin ajatuksia) kokevat Dostojevskin lukemisen (Bloomin esimerkkinä on Lukemisen ylistyksessä Rikos ja rangaistus) miltei fyysisenä koettelemuksena (hieman negatiivisessa mielessä?!), ja sitähän se minullekin on - joskin positiivisessa mielessä.

Olin äskettäin itse täysin Rikoksen ja rangaistuksen uuden käännöksen lumoissa ja luulin jo välillä, että makuuhuoneestani ilmestyy kohta olohuoneeseen joko psykologiselta oivalluskyvyltään huipputerävä poliisitarkastaja/tutkintatuomari Porfiri Petrovits (ks. PS.), pervertikko-älykkö Svidrigailov, prostituutioon pakon edessä ajautunut 'puolipyhimys' Sonja Marmeladova tai sitten viimein itse tuo 'epäonnistunut?' yli-ihminen - Rodion Raskolnikov-poloinen - kuumeisena ja puoliparanoidisena murhiensa 'vieroitusoireiden' takia.

Sellaista on esteettinen kokemus aidoimmillaan. Romaanihenkilöt ryhtyvät elämään minun kanssani vähän samaan tapaan kuin Hamletin isän haamu puoliksi seonneenTanskan prinssin mielikuvituksessa - jos se nyt oli pelkkää mielikuvitusta (ha-ha).

*
Vastauksena kysymykseesi Vaari: Minulla ei ole ollut krapulaa yli viikkoon. Ja yli viikko menee, että tulee seuraava kankkunen.

*

Henki+kohentuu+kun+menee+kehnosti/HS20090208SI1KU02nfk

*

PS.

Rikoskirjallisuuden klassinen hetki: Porfiri Petrovits toteaa Raskolnikoville myötätuntoisesti mutta päättäväisesti: 'Te palaatte. Te ette tule toimeen ilman meitä. ('vapaa' sitaatti).'

Tolstoi, Dostojevski ja tietoisuuden ristiriidat

Pushkin, Tolstoi, Tsehov, Dostojevski, Turgenjev (näin väittää amazon-linkin teksti, mutta eikö tuo pienin nukke ole Dostojevski?)
*
(Kielimafia teki tarkistuksiaan ja lisäyksiään viimeksi klo: 23.45.)
*

Kommentti van Vaarille edellisessä päreessäni Varo talo - puu kaatuu!
*
van Vaari kirjoitti:
'Kuinka jaksaa oma Malthus-voimistelusi?'

Nyt en ymmärrä, mitä tarkoitat, vaikka toki voin arvailla.
*
Luen paraikaa miltei fyysis-kokemuksellisesti koettelevan Rikoksen ja rangaistuksen (johon palaan) jälkeen (Olli Kuukasjärven erinomainen uusi käännös, Otava, 2008) Dostojevskin pienoisromaanien (Pelurit, Ikuinen aviomies, genreltään uutta luova Kirjoituksia kellarista ym.) ohella mm. Elisa Heinämäen hienoa väitöskirjaa Tyhjä taivas - Georges Bataille ja uskonnon kysymys (ks. alempi linkki). Siinä saamme rautaisannoksen myös Hegelin hengen fenomenologiaa Kojeven luentojen pohjalta (logiikka/tietoisuus on aina negatiivista, subjekti ja substanssi ovat saman asian/ilmiön toisistaan peruuttamattomasti riippuvaisia puolia).

Ja kohtapuoleen Vaari - kohtapuoleen alan lukea ensi kertaa elämässäni Tolstoin Sotaa ja rauhaa (ensimmäinen, lyhyempi versio, 1140:n sivun laitos). Sitten olen Tolstoilta sen lisäksi lukenut (vain) Hadzi-Muratin ja Anna Kareninan, jotka ovat loistavia.

Olen joskus nuoruudessani saattanut yrittää lukea jotain muutakin Tolstoilta; en vain enää muista kunnolla mitä (Ivan Iljitsin kuolema varmasti, samoin Kreuzer-sonaatti). Tolstoin käsitykset estetiikasta ovat joka tapauksessa esteettisen elämyksen ja taiteen luomisen suhteen periaatteessa selkeän yksinkertaisia ja täysin järkeviä (taiteen luominen lähtee tunteesta ja on tämän tunteen siirtämistä tai 'tartuttamista' taideteoksessa sen kokijaan), vaikka hän aatteellisessa, kansaa ihannoivassa fanatismissaan ajatuukin lopulta hieman naurettavasti tuomitsemaan 'joutilaan luokan' taiteen - siis myös eräät omat teoksensa.

Veikkaan etukäteen, että Sodan ja rauhan lukuelämys tulee olemaan todella antoisa.
*
Yritin oikein tosissani kritisoida Tolstoita viimeksi eilen, koska en voi aina sietää hänen säälimoraaliaan, jossa vaistoan ajoittain nöyristelevää ylhäisaatelisen kreivin tekopyhyyttä (Tolstoihan oli antiklerikaalinen, kristillis-sosialistinen narodnikki - ei kuitenkaan mikään vallankumouksellinen), mutta toisaalta enhän voi herrajumala sentään ymmärtää sitäkään, miksi Dostojevski (tuo hullu, jonka koen sukulaissielukseni) käänsi vanhemmiten kelkkansa lähes täysin ja ryhtyi patataantumukselliseksi venäläisen eli/tai panslavistisen imperialismin puolestapuhujaksi - kristillisyyden nimissä (ks. kuitenkin PPS.)!

Mutta siis Tolstoi. Kysymys kuuluu: Miten/miksi arrogantti, itsekäs, ylpeä - jopa lähimmilleen röyhkeä (kuten Schopenhauer) ihminen voi kannattaa säälimoraalia? Sitä en voi ymmärtää etenkään Tolstoin askeesia saarnaavan ihanteen eli Schopenhauerin suhteen.

Ainoa järkeenkäypä selitys olisi kai, että sisimmässään tällaiset ihmiset tiedostavat syvästi oman psykologisen egoisminsa yhteisöllisen turmiollisuuden - myös lähimmissä ihmissuhteissaan - ja katuvat.

Entä miksi sitten Nietzsche - kiltti ja kohtelias Hamletimme - ryhtyi ihannoimaan sankarillisia, ajoittain jopa brutaaleja homeerisia hyveitä ja alkoi julistaa jotain aivan muuta ihmistyyppiä kuin, mitä itse oli käytännössä? (- Toki Nietzsche kuitenkin yritti yhdistää mainitut kaksi luontoaan: 'Caesar, jolla on Kristuksen sydän', on hänen ihanneihmisen tyyppinsä.)

Tästä paradoksaalisesta sielunliikkeestä täytyy löytyä joku ihmisen persoonallisuuteen liittyvä särö, halkeama tai vastaava 'negatiivinen logiikka'. Muuten en voi sitä ymmärtää. Pelkkä diskurssiin (positiiviseen johdonmukaisuuteen) tuijottaminen ei nyt riitä. Hegel ja psykoanalyysi sen sijaan saattavat hyvinkin auttaa ymmärtämään tätä merkillistä, usein tiedostamatonta joskin perin yleistä psyykkistä 'ilmiötä' (Zizek ymmärtää ko. problematiikkaa).

Dostojevskista voimme kuitenkin tässä yhteydessä oppia paljon, ja Nietzsche ehtikin oivaltaa Dostojevskin ristiriitaisen ja näennäisesti kaoottisen 'draamaromaanitaiteen' (jota Bahtin nimitti oivallisesti karnevalistiseksi polyfoniaksi) valaisevan psyykkistä ambivalenssiamme (sekä ihmissuhteissamme että omassa psyykessämme) nerokkaasti, vaikkei hän Dostojevskia kovin paljon ehtinytkään lukea.

Näin ollen Tolstoin (ja Schopenhauerin) sääli käy ymmärrettäväksi, jos sovellamme siihen Hegeliä, psykoanalyysia ja Dostojevskia. - - Ajattelumme, tietoisuutemme ei ole lineaarista, kausaalista, positiivista ja tällä tavoin johdonmukaista vaan elämme omien fantasioittemme usein tiedostamattomassa verkostossa. Näin ollen kaikkea tulee ajatella vastakohtansa kautta ja vastakohdat tietoisuuteen sisällyttäen. - - Niin pirun vaikeaa kuin tämä käytännössä onkin...
*
PS.
Mikä kirja kerrotaan löytyneen Tolstoin kuolinvuoteen viereltä hänen viimeisellä (neljännellä) pakomatkallaan kotoaan Jasnaja Poljanan tilalta 1910 (Tolstoi sairastui ja eräs lääkäri sai vanhan kirjailijan poistumaan junasta jollain asemalla, jonka asemapäällikkö majoitti hänet luokseen)? Vastaus: Karamazovin veljekset.

PPS.
Hannu Hekkumoitsijalle vielä:

Dostojevski ei totisesti ollut pelkuri niinkuin pöyristyttävän poleemisesti ja vailla uskottavia faktoja tai intuitiivista ymmärrystä Dostojevskin tietyistä romaaneista aiemmin väitit vaan ääri-ihminen vähän kaikessa. Mutta äärimmäisyyksistään huolimatta hänen poliittista suunnanmuutostaan ei tule pitää aivan niin radikaalina kuin väitetään (ja kuten itsekin annoin tässä ymmärtää, vaikka melko rankalta ja ristiriitaiselta se kyllä vaikuttaa), koska Dostojevski ei milloinkaan nuoruudessaan ollut varsinainen sosialisti; - nihilisti hän ehkä vähän aikaa oli aivan kuten nihilistiryhmästä eronnut Riivaajien (1872) Satov, jonka yksi kirjallisuuden historian inhottavimmista ja epämiellyttävimmistä (mm. Othellon Jagon ohella) hahmoista - em. ryhmän johtaja Pjotr Stepanovits Verhovenski - murhaa/murhauttaa syyttäen Satovia valheellisesti ilmiannoista (vrt. Stalinin 60 vuotta myöhemmin alkaneet näytösoikeudenkäynnit).

D. oli myös kostonhimoinen kritisoijiaan - etenkin häntä nuorempana raaasti ivannutta Turgenjevia (tuo Riivaajien feminiininen, 'muka-venäläinen', kirjailija Karmazinov) kohtaan. Riivaajat oli Dostojevskin nemesis. Varsin kammottava kirja lopputulemassaan - ja silti ajoittain, alkupuolella, pirullisen hauska satiiri mutta myös profetia, joka toteutui sisällisotavaiheen ja Leninin jälkeen stalinismissa.

Entä olisiko vanhan Dostojevskin 'teokraattis-kristillis-imperialistinen tsarismi' ollut sen parempi vaihtoehto? Siitä tuskin kannattaa enää spekuloida, koska anarkistis-nihilistis-kommunistinen terrori olisi jossain vaiheessa tehnyt varmasti selvää jälkeä Venäjän vanhasta monarkiasta I maailmansodan myllerryksessä.

En siis pidä tuota mallia edes mahdollisena, vaikka se historiallis-filosofisen faktion ja fiktion tasolla tuntuisikin jälkeenpäin maltillisemmalta ja vähemmän ruumiita tuottavalta kuin trotskilais-leninistinen jatkuvan vallankumouksen ja viimein 'porvarillisen kommunismin' eli Stalinin status quohon pyrkivä hirmuhallinto. - - Mutta vielä kerran: - Dostojevski ennusti Riivaajissa, mihin nihilisti-sosialistien projekti toteutuessaan johtaa/johti.

PPPS.
Kysymys: Mitä Dostojevskin kirjaa Tolstoi, joka ei noteerannut tätä kirjailijana kovin korkealle, ja joka ihmetteli kerran Turgenjevin kanssa, miksi Dostojevskia oikein luetaan niin paljon, arvosti eniten (myös D:n vihamies Turgenjev arvosti kyseistä teosta)? Vastaus: Muistelmia kuolleesta talosta.

*

https://oa.doria.fi/handle/10024/42552 (Tyhjä taivas : Georges Bataille ja uskonnon kysymys)

http://www.amazon.com/Russian-Writers-Nesting-Dostoevsky-Turgenev/dp/B000RIQT8C

Sisyphos ja traagiset naiset

Kirjoitettu kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Silkkaa haircuttia".

(Alkuperäiseen versioon on tehty lisäyksiä)
*
meri, iines ja muut.

Ei Sisyfos etsi mitään. Camus'n tulkinnan mukaan kiven vieritys vuoren huipulle on pelkkä 'ulkopuolelta' määrätty tehtävä, jonka elämä on hänelle syntymässä antanut.

Hänellä itsellään ei ole siihen mitään valtaa - paitsi itsemurha (tässä: lopullinen resignaatio kohtalon edessä, joskin esim. Antogineen kuolema oli itsemurha kunnian ja oikeudenmukaisuuden tähden) tai kapina kohtaloaan vastaan. Camus valitsi jälkimmäisen.

Sisyfos tietää tehtävänsä mutta hän tietää myös sen, että kivi vierii takaisin vuoren juurelle. Loputtomiin. Ei muuta.

Camus halusi kuitenkin ajatella, että Sisyfos on onnellinen, mutta en usko, että Albert oli ihan pilkulleen tosissaan tässä toteamuksessaan.
Kyseessä on kierkegaardilaisittain epätoivon 'glorifiointi' tai ylipäätään jonkinlainen absurdin optimismin osoitus. Tällä tavoin Sisyfos saa tavallaan myös prometheusmaisia piirteitä.

Mutta jos Sisyfoksen kohtalosta (ikuisesta kivenpyörittämisestä) aikoo löytää jotain etsimisen iloa, niin hänelle täytyy keksiä vähintäinkin yksi kohtalotoveri.
Ehkä Sisyfoksella on kaveri tai jopa rakastettu. Näin saadaan heti jännitystä pitkäveteiseen 'duuniin'.

Sillä kuten Nietzsche kirjoitti, heti kun Jumala oli luonut naisen (Jumalan toinen erehdys), jotta Aatamilla ei olisi ollut niin tylsää yksinään, ikävyys katosi tykkänään - eikä se kovin helposti palaa naisen 'läsnäollessa'.
*
Maailmankirjallisuuden klassikkoromaanien päähenkilöt rouvat Bovary ja Anna Karenina olivat älykkäitä, viehättäviä ja radikaaleja naisia, mutta kumpikin tuhoutui halutessaan 'todellista' rakkautta (virallisen avioliiton sijaan).
Vaikka syrjähypyt sallittiinkin porvaris- ja etenkin aatelissäädyssä tiettyyn rajaan asti, niin sen tietyn rajan ylittämisen jälkeen myös kyseessä olevien naisten kunnia oli lopullisesti mennyttä, ja vaihtoehtoina joko yleinen halveksunta tai itsemurha.

Totta kyllä kumpikin romaani on miehen kirjoittama, ja on sanottu (myös Rouva Bovarysta, vaikka kirjan sanomaa pidettiinkin aluksi moraalittomana ja se julkaistiin vasta oikeudenkäynnin jälkeen), että niistä heijastuu oman aikansa eli 1800-luvun puolenvälin porvarillinen moraali, jonka saneli maskuliininen valta säätyhierarkoineen (ks. kuitenkin PS.)

Tolstoi edustaa Flaubertia selvemmin sovinnaista linjaa: Annan tuho seuraa väistämättä, joskin loistavan psykologisen kuvauksen erittelemänä, hänen päättäväisestä halustaan seurata omia tunteitaan, vaikka ne johtavat uskottomuuteen.

Ajan hammas ei näihin teoksiin pure (kuten ei antiikin tragedioihinkaan), mutta on selvää, ettei tällaisia romaaneja ole enää mahdollista kirjoittaa näinä teknologian, demokratian, liberalismin ja emansipaation aikoina, jolloin kaikki on kaupan - jopa kunnia.

Suurta rakkautta ja uskottomuutta toki 'esiintyy' yhä vielä nykyäänkin, mutta psykoterapeutteja sekä mediahyeenoja (mikä perverssi yhteisöllisen moraalin korvike!) lukuunottamatta mikään kunniaan liittyvä kirjoittamaton laki tai kollektiivinen instanssi ei velvoita meitä ihmissuhteissamme enää yhtään mihinkään.

Voimme tehdä omat päätöksemme ihan niinkuin meitä itseämme huvittaa. Kunnian ja moraalin välinen sidos on katkennut. Tästä seuraa, että moraali on menettänyt sisältönsä ja siitä on tullut pelkkä yksityis- ja lakiasia.

Rouva Bovaryn ja Anna Kareninan traagiset kohtalot saavat meidät vielä samastumaan ja kokemaan heissä jotain ylevää, vaikka ihmettelemmekin, että joskus yhteiskunta on voinut olla noin 'taantumuksellinen' ja naisia alistava.

Mutta kolmannen traagisen naisen - Antigonen - motiivi menee ilmeisesti jo yli ymmärryksemme: miten ihmeessä joku voi kuolla veljensä kunnian ja kirjoittamattoman oikeudenmukaisuuden takia?

Tähän kohtaan pitää lisätä, että Antigoneen tragedia on ikäänkuin kreikkalainen versio muutama sata vuotta myöhemmin tapahtuvasta Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta.
Toisaalta tragediat ylipäätään ja osaltaan ikäänkuin valmistivat tietä kristilliselle pelastusnäytelmälle, jossa itse Jumala kuolee ihmisen kunnian tähden.

Niinpä me preferenssiutilitarismin ja kapitalismin korruptoimat nykyihmiset, joilla ei enää ole edes ideologioita - uskonnosta nyt puhumattakaan - emme ymmärrä sankaruudesta, kunniasta ja oikeudenmukaisuudesta enää muuta kuin sen, minkä urheilukanavat sekä typerät idols- ja tosi-tv-ohjelmat meille näyttävät (jotkut sotaelokuvat ovat ehkä poikkeuksia (*) eli selkokielellä: emme mitään!

(*) Viihteellinen tekopsykologisointi ja animaatio-action on tuhoamassa elokuvien ja sarjafilmien sisällöllisen tason jotakuinkin 'onnistuneesti' - olkoonkin että esim. Sormusten herran tarinassa vielä yritettiin myyttisesti muistella 'menneen maailman' eli kunnian kulttuurin eetosta.

'Sormusten' kolmas eli viimeinen osa oli juuri intensiivisesti kerrotun/kuvatun - miltei naivin klisheemäisyytensä vuoksi hyvä; - no - olihan ne efektitkin mahtavia, vaikkeivät pelkästään tehosteet voi mitään pelastaa, jos elokuva on oikeasti huono.)

(PS.
'Romaani on malliesimerkki realismista. Flaubert ei kommentoi suoraan Emma Bovaryn moraalia ja välttää tämän aviorikosten tuomitsemista. Tästä jotkut aikalaiset päättelivät Flaubertin ihannoivan aviorikoksia, mikä johti skandaaliin.
Realismin ja romantiikan vastakkainasettelu näkyy romaanissa selvästi, kun Emman idealistiset haaveet asetetaan todellisuutta vasten. Romaani onkin usein nähty romanttisen haihattelun kritiikkinä. Kuitenkin Flaubertin lausuma "Emma Bovary, c'est moi" ("Minä olen Emma Bovary") mutkistaa tätä tulkintaa.
(wikipedia)´

www.indorphyn.com/01/2007/ad-networks-pt-i/.

blogs.ya.com/nivel1/c_7.htm.