Vaatimus että ihmisen pitäisi muistaa kaikki lukemansa on yhtä mieletön
kuin ajatus, että ihmisen pitäisi kantaa sisässään kaikki syömänsä
[Schopenhauer]
*
Showing posts with label Schopenhauer. Show all posts
Showing posts with label Schopenhauer. Show all posts
March 2, 2014
February 3, 2014
Kuolema yksilöi ihmisen
Heideggerilla kuolema yksilöi ihmisen
itselleen ja ravistelee hänet hänet irti das Manin todellisuudesta. Ihminen on
kohti kuolemaa oleva [Zein-zum-Tode].
....
Ironinen kysymys/huomautus 1900-luvun
omaperäisimmälle ja ehkä merkittävimmälle filosofille. Merkitsisikö ikuinen
elämä yksilöllisyyden kuolemaa eli paradoksaalisesti ‘maailmansielun’ [Atman,
terv. Schopenhauerin villakoiralle] muuttumista ‘kollektiiviseksi’
ihmiseksi/ihmisyydeksi teknonaturalistisen kehityksen kautta?! Kyseessä olisi
joko eräänlainen ‘nirvana naturalized’ tai zombie-tilaa muistuttava oleminen. Ainakin tämä kehitys [mikäli uskomme
kirjaimellisesti] murskaisi lopullisesti myös yksilöruumiin ylösnousemukseen uskovan kristillisen
dogmatiikan.
*
July 26, 2012
Kasvot larppaajan peilissä
Demoni Lilith ja Black Sabbath: Evil Woman
*
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin
päreeseen Uusi vitsaus hautausmailla.
1
Minun mielestäni live-rooli-pelaajat eli larppaajat
ajautuvat ennemmin tai myöhemmin palvomaan Saatanaa, koska he aina taistelevat
peleissään jotain Pahaa vastaan absoluuttisesta joko-tai-asetelmasta käsin.
Heidän elämänsä on pelkkää metsästystä ja vihollisen uhkaan valmistautumista. Itse asiassa
heistä itsestään tulee tällä tavoin uuden uljaan Saatanan edustajia.
2
Larppaus on manikealainen visio eli ikuinen taistelu
hyvän ja pahan välillä. Myös larppaajien isähahmon J. R. R. Tolkienin maailmassa
vallitsee sama hyvisten ja pahisten perusantagonismi. Mutta onko Saatana joku
ihminen tai ihmisen kaltainen olio, joka tahtoo pahaa vai onko se meissä
tahtova ‘tahto’ itsessään?
Tolstoille [joka oli schopenhauerinsa lukenut]
seksuaalisuus oli [uskonnottoman rationalismin ohella] suurin Saatana.
Dostojevskillakin rakastuminen ja seksuaalisuus sekoittavat miehen pään täysin
[esim. Dmitri Karamazov, joka tosin muutenkin on affektiensa vietävissä], mutta
itse Saatanan apokalypsi koetaan Dostojevskin mukaan ennen kaikkea
eurooppalaisen [universaalin] liberalistis-ateistisen valistuksen
arvonihilisminä eli positivistisen rationalismin moraalia ja kansallista
identiteettiä rapauttavina vaikutuksina.
Monista vastakohta-asetteluistaan [esim. herra- ja
orjamoraali] huolimatta Nietzschen todellisuus ei kuitenkaan ollut dualistinen
vaan täynnä suurempia ja pienempiä paholaisia. Tosin sekaan mahtuu myös
merkillisiä pyhimyksiä. Entä kuka sitten on ‘aito’ paholainen ja kuka ‘puhdas’
enkeli-pyhimys, siitä on nietzscheläisittäin ajatellen vaikea saada selvää.
Emmehän voi tietää sitäkään, rakastammeko jotain ihmistä ikuisesti vai tuleeko
hänestä jossain vaiheessa elämämme suurin pettymys, uhka ja jopa vihollinen.
En väitä, etteikö todellista pahuutta olisi olemassa
pahoina tekoina [murha, kidutus, petos], mutta väitän, että meidän on
ajoittain lähes mahdoton erottaa omaa perspektiivistä ja dispositionaalista
asennettamme pahuuteen siitä, mitä me pahoina tekoina erityisesti ja pahuutena
yleensä pidämme – toisten tekeminä. Näin siis pahuus on aina jo valmiina meissä
itsessämme ikään kuin odottamassa, että me sen tuomitsemme – jossain toisessa
ihmisessä tai aatteessa.
Mutta mitä kärkkäämmin ja systemaattisemmin me pahat
ihmiset ja pahuuden tuomitsemme, sitä pahempia, itsekkäämpiä ja
välinpitämättömämpiä meistä omassa oikeamielisyydessämme tulee. Tällainen
noidankehä on yhtä kuin moraalin romahdus farisealaiseksi tekopyhyydeksi ja
juuri tämän Jeesus [ja Buddha] niin syvästi tajusi.
Tämän vuoksi myös Camus’n Putoamisen entinen tuomari Jean-Babtiste Clamence päätyi
piinakoppiinsa tekemään katumusrippiä tuntemattomille Amsterdamin kulkijoille.
Kun tuomitsemme muita, tuomitsemme väistämättä myös itsemme.
3
Päättelyni ajautuu jälleen paradoksiin, joskin
paradoksit sisältävät yhtä aikaa sekä umpikujan että ulospääsyn. Tällä
kertaa kyseessä lienee lähes mahdoton kehä, jota ei voi purkaa. Slavoj
Zizekiltä saamme kuitenkin esimerkin, josta päättelemme, että ratkaisuja voisi olla jopa kaksi tai ainakin '1½'. Vastustaessaan liberaalia moraalia
Zizek mielestäni kiteyttää em. paradoksin anekdoottiin, jonka mukaan voisimme
[ellemme ole arvokonservatiiveja] tietyllä hyvin luterilaistyyppisellä tai
pikemminkin kalvinistisella ehdolla tehdä mitä tahansa' hyvällä omallatunnolla'.
Se onnistuu, jos pystymme tuntemaan syyllisyyttä aivan kaikesta, mitä
teemme.
4
Palatakseni siihen mistä aloitin, sanottakoon vielä,
että toisin kuin väität, Ironmistress. sinä et ole mikään buddhalainen
säälimoralisti [elleivät sitten sääli ja ressentimentti ole saman asian eri
puolia] vaan kaunainen [juutalainen] perheenäiti, joka ei ainoastaan henkeen ja
vereen halua naarastiikerin tavoin puolustaa omaa perhettään, klaaniaan ja
elinreviiriään vaan myös kostaa sekä niille, jotka ovat rikkoneet sinua ja sinun fantasioitasi vastaan
että niille, jotka mahdollisesti tulevat sinua ja sinun fantasioitasi vastaan rikkomaan. Katso peiliin.
Etkö näe, miten itse naisdemoineista suurin, Lilith, siellä hymyilee ja
nyökkäilee sinulle hyväksyvästi.
*
February 19, 2011
Ridicule is the tribute paid to the genius by the mediocrities [Oscar Wilde] - mutta mitäpä muutakaan voi odottaa niiltä, joiden ajattelu perustuu pelkästään stereotyyppisiin klisheisiin, triviaaliin hyötylaskelmointiin ja banaaliin toistoon
[Kielimafian muokkauksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 22.20]
1
Vaikka se, mitä nero on, oivaltaa ja tekee, voidaan sovituin [sic] kriteerein/indikaattorein kääntää/tulkita älykkyyosamääräksi, ÄÖ ei silti koskaan ole käännettävissä suoraan neroudeksi vaan se pysyy pelkkinä numeroina, jotka eivät kerro neroudesta muuta kuin tyhjän numeraalisen faktan, josta voidaan päätellä käytännöllisiin sisältöihin vain em. sovituin kriteerein, joiden validiteettia [joka perustaa kehämäisesti itse itsensä lausumattoman auktoriteetin nojalla] on kuitenkin jo tieteen [puhumattakaan fenomenologian] nimissä syytä epäillä jatkuvasti, koska nuo kriteerit pitävät aina sisällään sekä lausumattomia premissejä että semanttisesti epämääräisiä käsitteitä [begging the question] - ja siten väistämättä subjektiivisia arvostereotypioita [selkokielellä: proto-rasistisia ennakkoluuloja].
2
Schopenhauerille nero oli iso lapsi, jolle maailma näyttäytyi outona näytelmänä. Nerolle oli elimellistä nähdä suoraan ideoiden maailmaan – kaukaisuuteen, jonne muiden silmät eivät kanna.
Vaikka nero edustikin ihmisyyden hämärässä tuikuttavaa majakkaa, olivat hänen hengentuotteensa perimmältään hyödyttömiä - jo senkin vuoksi, etteivät ne pyrkineet muuhun kuin tekijänsä kokemaan ja luomaan ainutlaatuiseen totuuteen.
'Hyödyllisten ihmisten vertaaminen nerokkaisiin on kuin rakennuskivien vertaamista timantteihin', näpäytti Schopenhauer etenkin tieteen nimeen vannovia utilitaristi-pragmatisteja.
'Hyödyllisillä ihmisillä' filosofi tarkoitti asiallisia ja järkeviä keskinkertaisuuksia, jotka luulevat olevansa suuriakin fiksuja hallitessaan kirjahyllyllisen empiirisiä faktoja sekä kolme argumentaation perusmallia.
3
Sitaatteja Oscar Wildelta
I have nothing to declare except my genius - [Oscar Wilde's response to an American customs official]
Genius is born, not paid.
Genius is an infinite capacity for giving pains.
Genius learns from nature, its own nature. Talent learns from art.
I put all my genius into my life; I put only my talent into my works.
The public is wonderfully tolerant. It forgives everything except genius
....
Always forgive your enemies - nothing annoys them so much.
*
http://www.hs.fi/juttusarja/hakkinen/artikkeli/Keskikasti/1135263883097
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Schopenhauer
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
http://en.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
http://en.wikipedia.org/wiki/Genius
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/01/begging-question-ja-circular-reasoning.html
http://www.theabsolute.net/minefield/genqtpg.html
http://wittgensteinforum.wordpress.com/category/people/
http://www.hannahbdesign.com/blog/tag/oscar-wilde-week/
http://lkthayer.wordpress.com/tag/oscar-wilde/
January 14, 2008
Mikä on kaunista ja missä se luuraa?
Kirjoitettu kommenteiksi iineksen päreeseen "Lacrimosa ja Voimala".
*
iines
Selkeästi pohdiskelit. Mutta jos kukaan muu ei tiedä, että sinä 'tiedät', että jokin on taidetta, niin mitä sen on väliä, mitä kukaan ajattelee taiteesta. Jokainen vain 'pitää omaa kivaansa' ja elää ikäänkuin yksityisen kielen maailmassa.
Perustellusti tämä on Wittgensteinin mukaan mahdotonta. Taide syntyy ihmisten välisestä kommunikaatiosta, vaikka esteettinen elämys onkin subjektiivinen.
Esteettinen elämys ei kuitenkaan vielä itsessään 'takaa tai anna' muuta kuin 'affektiivis-intellektuaalisen taipumuksen ja kyvyn' arvioida kohdetta/tapahtumaa mahdollisena taiteena. (Myönnän: taipumus ja kyky ovat ongelmallisia käsitteitä tässäkin yhteydessä.)
Onko koettu asia sitten taidetta, määräytyy silti mielestäni pikemminkin diskurssista kuin yksittäisen subjektin tunteesta käsin.
*
peeär-mies
Osa vastauksestani sisältyy edelliseen iinekselle kirjoittamaani kommenttiin.
Ja mitä tulee siihen, että heittäisit Camus'n tai Dostojevskin roskikseen huonona kirjallisuutena/taiteena, niin voi sinua poloista! Oletko vallan menettänyt järkesi ja/tai esteettisen 'kykysi' ;)?
Toisin sanoen: On täysi vapaus valita, mitä lukee ja mistä pitää, mutta kukaan ei ole vapaa taidehistoriallisesta perinnöstä eli siitä, mitä pidetään arvostettuna taiteena.
Eli jos sanot, että tuo ei ole taidetta, koska minä en pidä siitä, se ei ole vielä pätevä perustelu arvioida jotain taiteeksi tai ei-taiteeksi.
Siitähän 'kaikki' toki lähtee - yksittäisestä makuarvostelmasta, jossa jollain merkillisellä tavalla yhdistyvät (jos yhdistyvät) samanaikaisesti subjektiivinen että objektiivinen näkemys (Kantin III:n kritiikin pääteema).
Mutta ollakseen objektiivinen ja universaali tai vähintäinkin edes kommunikoitavissa yksilöllisen makuarvostelman täytyy kiinnittyä diskursiivisesti tunnustettuun traditioon tai kaanoniin (vrt. Harold Bloom; myös Gadamer).
Tosin Kant itse etsi ratkaisua lähinnä subjektin ymmärryksestä, ei 'ulkopuolisesta' taidediskurssista.
Taide ja makuarvostelma olivat Kantilla autonomisia, joskaan ei yhtä subjektiivisesti ja vapaasti kuten I:ssä Kritiikissä tiedon luonteesta tai merkillisellä tavalla deterministisesti: autonomia ehdottoman käskyn=moraalilain 'välttämättömänä vastinparina' kuten II:ssa Kritiikissä.
Kantin mielestä ihmiselle on yksilönä mahdollista kokea ja tunnistaa suuri taide suureksi (tai pikemminkin kauneus kauneudeksi eikä rumuudeksi) eräänlaisen 'pyyteettömän' tarkastelun puitteissa.
Mitä tuo pyyteettömyys lopulta merkitsee ja on, siitä kai väitellään taidefilosofien piirissä edelleenkin.
Schopenhauer ja etenkin Nietzsche pitävät pyyteetöntä asennetta Kantin saaman pietistis-puritaanisen kasvatuksen seurauksena.
Miten nyt 'normaali' mies voisi katsella esim. alastoman naisen kuvaa 'pyyteettömästi' ;)?
(Kant ei kai ollut ihan normaali, koskapa vetkutteli kosintaakin niin pitkään, ettei pitänyt enää tarpeellisena mennä naimisiin lainkaan; - taisi siinä odotellessa toinen osapuolikin jo turhautua...;)
Mainitut herrat nimittäin ymmärsivät Kantin pyyteettömyyden asenteeksi, johon ei sisälly mitään praktisia tai psykologisia intressejä, ja päättelivät heti perään, että kyseessä on aivan mahdoton ja epätosi oletus.
Mutta Heideggerin mukaan Nietzsche oli lukenut Kantinsa jälleen Schopenhauerin 'yksipuolisten' tulkintojen valossa, sillä Heideggerin mielestä pyyteettömyys ei ole praktisen intressin poissaoloa vaan liittyy jollain tavalla totuuden paljastumiseen (aletheia) taideteoksessa.
Please - älkää kysykö minulta, mitä Heidegger tarkoittaa 'totuuden paljastumisella'! Minulla on kyllä 'meine Ahnung' asiasta, mutten osaa sitä tässä kirjalliseen muotoon saattaa.
Siäpaitsi se veisi hitosti aikaa ja tilaa.
*
iines
Selkeästi pohdiskelit. Mutta jos kukaan muu ei tiedä, että sinä 'tiedät', että jokin on taidetta, niin mitä sen on väliä, mitä kukaan ajattelee taiteesta. Jokainen vain 'pitää omaa kivaansa' ja elää ikäänkuin yksityisen kielen maailmassa.
Perustellusti tämä on Wittgensteinin mukaan mahdotonta. Taide syntyy ihmisten välisestä kommunikaatiosta, vaikka esteettinen elämys onkin subjektiivinen.
Esteettinen elämys ei kuitenkaan vielä itsessään 'takaa tai anna' muuta kuin 'affektiivis-intellektuaalisen taipumuksen ja kyvyn' arvioida kohdetta/tapahtumaa mahdollisena taiteena. (Myönnän: taipumus ja kyky ovat ongelmallisia käsitteitä tässäkin yhteydessä.)
Onko koettu asia sitten taidetta, määräytyy silti mielestäni pikemminkin diskurssista kuin yksittäisen subjektin tunteesta käsin.
*
peeär-mies
Osa vastauksestani sisältyy edelliseen iinekselle kirjoittamaani kommenttiin.
Ja mitä tulee siihen, että heittäisit Camus'n tai Dostojevskin roskikseen huonona kirjallisuutena/taiteena, niin voi sinua poloista! Oletko vallan menettänyt järkesi ja/tai esteettisen 'kykysi' ;)?
Toisin sanoen: On täysi vapaus valita, mitä lukee ja mistä pitää, mutta kukaan ei ole vapaa taidehistoriallisesta perinnöstä eli siitä, mitä pidetään arvostettuna taiteena.
Eli jos sanot, että tuo ei ole taidetta, koska minä en pidä siitä, se ei ole vielä pätevä perustelu arvioida jotain taiteeksi tai ei-taiteeksi.
Siitähän 'kaikki' toki lähtee - yksittäisestä makuarvostelmasta, jossa jollain merkillisellä tavalla yhdistyvät (jos yhdistyvät) samanaikaisesti subjektiivinen että objektiivinen näkemys (Kantin III:n kritiikin pääteema).
Mutta ollakseen objektiivinen ja universaali tai vähintäinkin edes kommunikoitavissa yksilöllisen makuarvostelman täytyy kiinnittyä diskursiivisesti tunnustettuun traditioon tai kaanoniin (vrt. Harold Bloom; myös Gadamer).
Tosin Kant itse etsi ratkaisua lähinnä subjektin ymmärryksestä, ei 'ulkopuolisesta' taidediskurssista.
Taide ja makuarvostelma olivat Kantilla autonomisia, joskaan ei yhtä subjektiivisesti ja vapaasti kuten I:ssä Kritiikissä tiedon luonteesta tai merkillisellä tavalla deterministisesti: autonomia ehdottoman käskyn=moraalilain 'välttämättömänä vastinparina' kuten II:ssa Kritiikissä.
Kantin mielestä ihmiselle on yksilönä mahdollista kokea ja tunnistaa suuri taide suureksi (tai pikemminkin kauneus kauneudeksi eikä rumuudeksi) eräänlaisen 'pyyteettömän' tarkastelun puitteissa.
Mitä tuo pyyteettömyys lopulta merkitsee ja on, siitä kai väitellään taidefilosofien piirissä edelleenkin.
Schopenhauer ja etenkin Nietzsche pitävät pyyteetöntä asennetta Kantin saaman pietistis-puritaanisen kasvatuksen seurauksena.
Miten nyt 'normaali' mies voisi katsella esim. alastoman naisen kuvaa 'pyyteettömästi' ;)?
(Kant ei kai ollut ihan normaali, koskapa vetkutteli kosintaakin niin pitkään, ettei pitänyt enää tarpeellisena mennä naimisiin lainkaan; - taisi siinä odotellessa toinen osapuolikin jo turhautua...;)
Mainitut herrat nimittäin ymmärsivät Kantin pyyteettömyyden asenteeksi, johon ei sisälly mitään praktisia tai psykologisia intressejä, ja päättelivät heti perään, että kyseessä on aivan mahdoton ja epätosi oletus.
Mutta Heideggerin mukaan Nietzsche oli lukenut Kantinsa jälleen Schopenhauerin 'yksipuolisten' tulkintojen valossa, sillä Heideggerin mielestä pyyteettömyys ei ole praktisen intressin poissaoloa vaan liittyy jollain tavalla totuuden paljastumiseen (aletheia) taideteoksessa.
Please - älkää kysykö minulta, mitä Heidegger tarkoittaa 'totuuden paljastumisella'! Minulla on kyllä 'meine Ahnung' asiasta, mutten osaa sitä tässä kirjalliseen muotoon saattaa.
Siäpaitsi se veisi hitosti aikaa ja tilaa.
July 20, 2007
Rakastaa, ei rakastaa...
(Viimeisimmät lisäykset ja korjaukset 23.7)
'syy' kirjoitti edellisessä päreessäni:
'no ei kai se elämä akattomuuteen kaadu?'
*
Se kaatui jo...mutta en todellakaan haluaisi, että minusta tulee katkera naisia tai ylipäätään elämää kohtaan.
Tästä mieleeni assosioituu välittömästi Arthur Schopenhauer, joka oli suorastaan huvittava ja ristiriitainen persoona näissä asioissa.
(Nietzsche on nähnyt terävästi Schopenhauerin läpi psykologisissa kommenteissaan tästä).
*
Arthur Schopenhauerin suhde äitiinsä Johannaan oli koko elämän ajan todella vaikea (no - niin oli minunkin).
Ensinnäkin: Arttu syytti äitiään aviomiehensä eli A:n isän 'laiminlyömisestä' ja välinpitämättömyydestä sekä tunteettomuudesta perhettään - siten myös Arttua - kohtaan; - jopa rikkaan kauppias-isänsä (joka oli vaimoaan paljon vanhempi) ajamisesta itsemurhaan.
Johanna kun alkoi pitää salonkia ja eli omaa seuraelämäänsä perheen sijasta ja sen kustannuksella.
Toiseksi: äiti ja poika 'kilpailivat' menestyksestä.
Johanna kirjoitti kaupallisesti ajoittain erittäin menestyksekkäitä romanttisia kertomuksia 1820/30-luvulla, jolloin vihdoin 1850-luvulla filosofiseksi 'hitiksi' noussut Arthurin magnum opus 'Maailma tahtona ja mielteenä' (MTM) ei myynyt juuri mitään eikä tehnyt vaikutusta myöskään akateemiseen maailmaan, joka oli siihen aikaan Hegelin 'mandaatti'.
Arttu kuitenkin sanoi äidilleen, että jonain päivänä noita sinun tarinoitasi ei muista kukaan, mutta minun MTM:ni säilyy ikuisesti filosofian historian merkkiteoksena.
Kolmanneksi: Arttu oli mustasukkainen jopa äitinsä läheisimmästä seuralaisesta, jonka kanssa tämä oli mennä avioon asuessaan Weimarissa (- jossa muuten kaksi niinkin erilaista miestä kuin Goethe ja Arthur Schopenhauer tutustuivat ja likipitäen täydellisestä temperamenttierostaan huolimatta kunnioittivat toisiaan vilpittömästi.)
Schopenhauerin suhde äitiinsä oli/on siis vähintäinkin 'herkkupala' freudilaiselle tulkinnalle, joskaan en tiedä, onko kukaan tehnyt aiheesta kunnon tutkimusta.
*
Arthurin pahin välirikko äidin ja hirvittävän ruman sisaren (jotka elivät kahden samassa taloudessa) välillä syntyi kun pankki, jonka hallussa/hoidossa schopenhauereitten perintöomaisuus oli, vaati perinnön pienentämistä (en muista enkä osaa ilmaista tätä tapausta oikealla terminologialla) puolella, koska muutoin pankki menisi konkurssiin.
Koko perintö siis menettäisi ilman tuota 'alennusta' arvonsa kokonaan kuin sijoitukset New Yorkin pörssiromahduksessa 1929.
Mutta siinä missä äiti antoi periksi pankille, siinä Schopenhauer isänsä kauppias-/välitysfirmassa kolme vuotta oppia saaneena ja muutenkin myös näissä asoissa fiksuna tyyppinä kirjoitti ko. pankinjohtajalle, että hän ei allekirjota paperia, koska on jotakuinkin varma, että pankin maksukyky ei ole uhattuna niin suuresti kuin se väittää.
Arttu lopettaa kirjeen murskaavaan tyyliinsä:
'Älkää luulkokaan, että vaikka ihminen olisi pyhittänyt elämänsä niinkin maailmasta vieraalle asialle kuin filosofia, että hän olisi näissä asioissa pelkkä epäkäytännöllinen typerys, jolle voi uskotella mitä tahansa.'
(Vapaa muistuma A:n kirjeestä.)
Äidin ja sisaren osuuksia pienennettiin radikaalisti, mutta Artun osuuksiin ei uskallettu kajota, koska pelättiin, että hän nostaa suuren oikeusprosessin.
Arttu oli kyllä varoittanut äitiään ja ilmaissut epäilyksensä pankin rehellisyydestä, mutta ei ollut hyväksynyt mitään kompromissiehdotuksia äitinsä taholta, joka noudatti pankin ohjeita.
Kun selvisi, miten pankki asiassa sitten oli toiminut, Johannan ja Artun välit menivät vähäksi aikaa poikki.
Artulle melko läheisen sisaren kirje osoittaa, ettei hänkään enää voinut tuntea rakkautta tätä kohtaan - ikäänkuin A. olisi muka huijannut heitä!?
Totuus kuitenkin on, että Arthur ei suostunut pankin kompromissiehdotukseen, kun taas äiti ei ollut uskaltanut vastustaa pankkia niin totaalisti kuin Arttu.
Olen tosin ymmärtänyt, että A. toimi tässä asiassa melko itsenäisesti, koska ei voinut sittenkään olla täysin varma pankin tilasta.
Mutta hänellä oli todellista business-älyä, ja siksi hän rohkeni lopulta kirjoittaa pankin johdolle mitä kirjoitti.
*
Kun Schopehauer tuomitsi tahdon ja seksuaalisuuden ylistäen askeettista elämää, niin miten hän itse eli tuonne vähän yli 40 ikävuoteensa asti?
Ei varmasti kuin munkki vaan irtosuhteita viljellen ja erinomaisella taloudellisella taidolla isänsä perintöä vaalien - samalla elämästään nautiskellen.
Hänellä oli pitkäaikainen suhde berliiniläiseen näyttelijättäreen, joka - vaikkei tullutkaan raskaaksi Artusta/Artulle vaan eräälle kolleegalleen olisi kuitenkin mennyt naimisiin A:n kanssa, kun tämä sitä itse pyysi - kaikesta 'uskottomuudesta' huolimatta.
Lopulta kävi niin, että näyttelijätär kuoli, mutta A. suostui maksamaan lapselle jopa elatusapua.
Samoihin aikoihin Arttu näki unen koleraepidemiasta, joka yhä 1800-luvun puoleenväliin asti (ja myöhemminkin) iski ajoittain suuriin kaupunkeihin. Schopenhauer lähti Berliinistä jo samana päivänä.
Berliinin yliopiston filosofian professori ja mies jota Schopenhauer erityisesti vihasi, jäi kaupunkiin varoituksista huolimatta ja kuoli koleraan miltei heti.
*
(Myös Nietzschellä kävi koleran suhteen tuuria Venetsiassa keväällä joskus 1880-luvun alussa, jolloin hän - senhetkiseen ilmastoon tympääntyneenä lähti kohti Pohjois-Italiaa.
Seuraavana päivänä kaupunki julistettiin karanteeniin, eikä sieltä olisi päässyt pois pitkiin aikoihin, mikä olisi moninkertaistanut tartuntariskin.)
*
Otapa tästä tolkku! Arttu ei ainakaan minun mielestäni ollut täysin tolkuissaan edellä mainitun näyttelijättären suhteen vaan aivan silmittömän rakastunut ja himojensa vietävänä.
Mutta ehkäpä myös tämä kokemus vahvisti hänen pessimististä ja kyynistä - ajoittain suorastaan misogyynistä asennettaan naisiin.
*
Toisaalta on kerrottava, että tavatessaan vanhoilla päivillään älykkään ja säkenöivän kulttuurivaikuttajan Malwida von Meysenbugin, josta tuli vaikutusvaltainen 'salonginpitäjä' sekä Wagnerin (myös monien muiden kulttuurihenkilöiden) hyvä ystävä - vanhemmiten myös Nietzschen eräänlainen suojelija sekä 'sijaisäiti' - Arttu oli todennut, että hänen kai pitää pitää hieman tarkistaa käsityksiään naisista...(Hehheh - vai niin!?)
(Malwida (joka oli kymmenisen vuotta vanhempi kuin Nietzschen erittäin nuori äiti - ja vanhapiika - vai pitäisikö sanoa nykytermein sinkku) oli todennut eräänä iltana Sorrentossa (1877) suuremmoisen tyytyväisyyden vallassa, kun Nietzsche, tohtori Paul Ree ja Nietzschen oppilas ja hänen 'yksityissihteerinsä', muusikko Heinrich Köselitz (Nietzschen antama nimimerkki: Peter Gast) olivat istuneet iltaa teetarjoilun kera, ja Ree sekä Gast olivat lukeneet ääneen (Nietzsche toivoi, että voisi lepuuttaa särkeviä ja likinäköisiä silmiään) ranskalaisia kirjailijoita: mm. Montaignea, Stendhalia, Rouchefoucalt'a jne., että 'mehän olemme kuin oikea perhe!')
***
Ja - kuten sanoin - silti eräät maailmanhistorian piikikkäimmät, 'myrkyllisimmät' ja psykologisesti fiksuimmat (sorry - ehkei sentään - kyllä ne taitavat löytyä Shakespearelta ja Ibseniltä - Dostojevskikin on kyllä tosi terävä (esim. Idiootin Nastasja Filippovna) mutta melko kyyninen - tietenkin myös Flaubert) - kommentit naisista on kirjoittanut Arthur Schopenhauer.
*
Pitääkö ensin vihata, jotta näkisi totuuden...rakkaus kun vain sumentaa aistit!
*
http://de.wikipedia.org/wiki/Malwida_von_Meysenbug
'syy' kirjoitti edellisessä päreessäni:
'no ei kai se elämä akattomuuteen kaadu?'
*
Se kaatui jo...mutta en todellakaan haluaisi, että minusta tulee katkera naisia tai ylipäätään elämää kohtaan.
Tästä mieleeni assosioituu välittömästi Arthur Schopenhauer, joka oli suorastaan huvittava ja ristiriitainen persoona näissä asioissa.
(Nietzsche on nähnyt terävästi Schopenhauerin läpi psykologisissa kommenteissaan tästä).
*
Arthur Schopenhauerin suhde äitiinsä Johannaan oli koko elämän ajan todella vaikea (no - niin oli minunkin).
Ensinnäkin: Arttu syytti äitiään aviomiehensä eli A:n isän 'laiminlyömisestä' ja välinpitämättömyydestä sekä tunteettomuudesta perhettään - siten myös Arttua - kohtaan; - jopa rikkaan kauppias-isänsä (joka oli vaimoaan paljon vanhempi) ajamisesta itsemurhaan.
Johanna kun alkoi pitää salonkia ja eli omaa seuraelämäänsä perheen sijasta ja sen kustannuksella.
Toiseksi: äiti ja poika 'kilpailivat' menestyksestä.
Johanna kirjoitti kaupallisesti ajoittain erittäin menestyksekkäitä romanttisia kertomuksia 1820/30-luvulla, jolloin vihdoin 1850-luvulla filosofiseksi 'hitiksi' noussut Arthurin magnum opus 'Maailma tahtona ja mielteenä' (MTM) ei myynyt juuri mitään eikä tehnyt vaikutusta myöskään akateemiseen maailmaan, joka oli siihen aikaan Hegelin 'mandaatti'.
Arttu kuitenkin sanoi äidilleen, että jonain päivänä noita sinun tarinoitasi ei muista kukaan, mutta minun MTM:ni säilyy ikuisesti filosofian historian merkkiteoksena.
Kolmanneksi: Arttu oli mustasukkainen jopa äitinsä läheisimmästä seuralaisesta, jonka kanssa tämä oli mennä avioon asuessaan Weimarissa (- jossa muuten kaksi niinkin erilaista miestä kuin Goethe ja Arthur Schopenhauer tutustuivat ja likipitäen täydellisestä temperamenttierostaan huolimatta kunnioittivat toisiaan vilpittömästi.)
Schopenhauerin suhde äitiinsä oli/on siis vähintäinkin 'herkkupala' freudilaiselle tulkinnalle, joskaan en tiedä, onko kukaan tehnyt aiheesta kunnon tutkimusta.
*
Arthurin pahin välirikko äidin ja hirvittävän ruman sisaren (jotka elivät kahden samassa taloudessa) välillä syntyi kun pankki, jonka hallussa/hoidossa schopenhauereitten perintöomaisuus oli, vaati perinnön pienentämistä (en muista enkä osaa ilmaista tätä tapausta oikealla terminologialla) puolella, koska muutoin pankki menisi konkurssiin.
Koko perintö siis menettäisi ilman tuota 'alennusta' arvonsa kokonaan kuin sijoitukset New Yorkin pörssiromahduksessa 1929.
Mutta siinä missä äiti antoi periksi pankille, siinä Schopenhauer isänsä kauppias-/välitysfirmassa kolme vuotta oppia saaneena ja muutenkin myös näissä asoissa fiksuna tyyppinä kirjoitti ko. pankinjohtajalle, että hän ei allekirjota paperia, koska on jotakuinkin varma, että pankin maksukyky ei ole uhattuna niin suuresti kuin se väittää.
Arttu lopettaa kirjeen murskaavaan tyyliinsä:
'Älkää luulkokaan, että vaikka ihminen olisi pyhittänyt elämänsä niinkin maailmasta vieraalle asialle kuin filosofia, että hän olisi näissä asioissa pelkkä epäkäytännöllinen typerys, jolle voi uskotella mitä tahansa.'
(Vapaa muistuma A:n kirjeestä.)
Äidin ja sisaren osuuksia pienennettiin radikaalisti, mutta Artun osuuksiin ei uskallettu kajota, koska pelättiin, että hän nostaa suuren oikeusprosessin.
Arttu oli kyllä varoittanut äitiään ja ilmaissut epäilyksensä pankin rehellisyydestä, mutta ei ollut hyväksynyt mitään kompromissiehdotuksia äitinsä taholta, joka noudatti pankin ohjeita.
Kun selvisi, miten pankki asiassa sitten oli toiminut, Johannan ja Artun välit menivät vähäksi aikaa poikki.
Artulle melko läheisen sisaren kirje osoittaa, ettei hänkään enää voinut tuntea rakkautta tätä kohtaan - ikäänkuin A. olisi muka huijannut heitä!?
Totuus kuitenkin on, että Arthur ei suostunut pankin kompromissiehdotukseen, kun taas äiti ei ollut uskaltanut vastustaa pankkia niin totaalisti kuin Arttu.
Olen tosin ymmärtänyt, että A. toimi tässä asiassa melko itsenäisesti, koska ei voinut sittenkään olla täysin varma pankin tilasta.
Mutta hänellä oli todellista business-älyä, ja siksi hän rohkeni lopulta kirjoittaa pankin johdolle mitä kirjoitti.
*
Kun Schopehauer tuomitsi tahdon ja seksuaalisuuden ylistäen askeettista elämää, niin miten hän itse eli tuonne vähän yli 40 ikävuoteensa asti?
Ei varmasti kuin munkki vaan irtosuhteita viljellen ja erinomaisella taloudellisella taidolla isänsä perintöä vaalien - samalla elämästään nautiskellen.
Hänellä oli pitkäaikainen suhde berliiniläiseen näyttelijättäreen, joka - vaikkei tullutkaan raskaaksi Artusta/Artulle vaan eräälle kolleegalleen olisi kuitenkin mennyt naimisiin A:n kanssa, kun tämä sitä itse pyysi - kaikesta 'uskottomuudesta' huolimatta.
Lopulta kävi niin, että näyttelijätär kuoli, mutta A. suostui maksamaan lapselle jopa elatusapua.
Samoihin aikoihin Arttu näki unen koleraepidemiasta, joka yhä 1800-luvun puoleenväliin asti (ja myöhemminkin) iski ajoittain suuriin kaupunkeihin. Schopenhauer lähti Berliinistä jo samana päivänä.
Berliinin yliopiston filosofian professori ja mies jota Schopenhauer erityisesti vihasi, jäi kaupunkiin varoituksista huolimatta ja kuoli koleraan miltei heti.
*
(Myös Nietzschellä kävi koleran suhteen tuuria Venetsiassa keväällä joskus 1880-luvun alussa, jolloin hän - senhetkiseen ilmastoon tympääntyneenä lähti kohti Pohjois-Italiaa.
Seuraavana päivänä kaupunki julistettiin karanteeniin, eikä sieltä olisi päässyt pois pitkiin aikoihin, mikä olisi moninkertaistanut tartuntariskin.)
*
Otapa tästä tolkku! Arttu ei ainakaan minun mielestäni ollut täysin tolkuissaan edellä mainitun näyttelijättären suhteen vaan aivan silmittömän rakastunut ja himojensa vietävänä.
Mutta ehkäpä myös tämä kokemus vahvisti hänen pessimististä ja kyynistä - ajoittain suorastaan misogyynistä asennettaan naisiin.
*
Toisaalta on kerrottava, että tavatessaan vanhoilla päivillään älykkään ja säkenöivän kulttuurivaikuttajan Malwida von Meysenbugin, josta tuli vaikutusvaltainen 'salonginpitäjä' sekä Wagnerin (myös monien muiden kulttuurihenkilöiden) hyvä ystävä - vanhemmiten myös Nietzschen eräänlainen suojelija sekä 'sijaisäiti' - Arttu oli todennut, että hänen kai pitää pitää hieman tarkistaa käsityksiään naisista...(Hehheh - vai niin!?)
(Malwida (joka oli kymmenisen vuotta vanhempi kuin Nietzschen erittäin nuori äiti - ja vanhapiika - vai pitäisikö sanoa nykytermein sinkku) oli todennut eräänä iltana Sorrentossa (1877) suuremmoisen tyytyväisyyden vallassa, kun Nietzsche, tohtori Paul Ree ja Nietzschen oppilas ja hänen 'yksityissihteerinsä', muusikko Heinrich Köselitz (Nietzschen antama nimimerkki: Peter Gast) olivat istuneet iltaa teetarjoilun kera, ja Ree sekä Gast olivat lukeneet ääneen (Nietzsche toivoi, että voisi lepuuttaa särkeviä ja likinäköisiä silmiään) ranskalaisia kirjailijoita: mm. Montaignea, Stendhalia, Rouchefoucalt'a jne., että 'mehän olemme kuin oikea perhe!')
***
Ja - kuten sanoin - silti eräät maailmanhistorian piikikkäimmät, 'myrkyllisimmät' ja psykologisesti fiksuimmat (sorry - ehkei sentään - kyllä ne taitavat löytyä Shakespearelta ja Ibseniltä - Dostojevskikin on kyllä tosi terävä (esim. Idiootin Nastasja Filippovna) mutta melko kyyninen - tietenkin myös Flaubert) - kommentit naisista on kirjoittanut Arthur Schopenhauer.
*
Pitääkö ensin vihata, jotta näkisi totuuden...rakkaus kun vain sumentaa aistit!
*
http://de.wikipedia.org/wiki/Malwida_von_Meysenbug
Subscribe to:
Posts (Atom)