‘Oikein’ mittaamisen käsite- ja vaikutushistoriaa

Mitan muunnelmat - Miten määritämme maailmaa, ihmistä ja tietoa [Tuukka Perhoniemi, URSAn planetaarion johtaja].

*

http://areena.yle.fi/radio/2183392

.

Ihminen mittaa kaikkea ja erilaisia mittoja tarvitaan lähes kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Miten mittaustavat ovat syntyneet ja miten mitat ovat vaikuttaneet ihmiskunnan kehitykseen? Siitä keskustellaan nyt Kalle Haatasen ohjelmassa. Vieraana on tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan planetaarion päällikkö Tuukka Perhoniemi.

*

http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=444

http://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/Default.aspx?tabid=304&id=8864

https://www.ursa.fi/yhteystiedot/ursan-yhteystiedot.html

Sähköpostia blogikommentaattorille [täydennetty versio]

Hei

 

Olet saattanut lukea tämän kirjan [Pertti Alanen: Einstein ja Wittgenstein, kaksi kulmakiveä], mutta suosittelen sitä siksi, että se sopii erinomaisesti Pauli Pylkön ‘Ajatus ja kädet’ teoksen ‘Esikäsitteellisyyden dialektiikka’-esseen eräänlaiseksi rinnakkaislukemistoksi. Ymmärtääkseni Pylkkö ristiriidan ja esikäsitteellisen dialektiikan korostuksessaan on kuitenkin ‘ontologisesti radikaalimpi’ kuin Alanen, joka taitaa fysikaalisten mittausongelmien analyysissaan päätyä jonnekin Wittgensteinin kielipeliteorian ja analyyttisen fenomenologian/hermeneutiikan ‘väliin’ [tämä on toki hieman retorinen arvio].

.......

Mitä Kari Enqvistiin tulee, niin verrattuna Pauli Pylkköön hän on filosofisena ajattelijana yksipuolisen alkeellinen [vrt. myös Richard Dawkinsin ‘moraali-empiristiset’ naivismit] ja yksipuolisessa reduktionismissaan jopa väärässä [tietoisuutta/mieltä ei voi selittää reduktionistisesti muttei myöskään ‘ontologisesti itsenäisenä’ emergenssinä] verrattuna ‘naturalistis-dialektiseen’ holismiin [mieli on materian=energian dialektinen (ei-lokalisoitavissa oleva) ‘ominaisuus’ ja päinvastoin]. Teknisen kehityksen voittokulku, johon Enqvist usein vetoaa näköjään myös ‘reduktionistisen’ fysiikan teoreettista ‘oikeellisuutta’ puolustellessaan, ei oikeuta reduktionismia edes pragmaattisesti [ellemme ajattele ihmistä pelkkänä informaationsiirtoautomaattina ja computerina eli ‘laskijana’], sillä ovathan ihmisen evolutiivisesta perusluonteesta [vallanhalu, ahneus, mukavuudenhalu eli laiskuus] juontuvat ja senkin takia jo alunperin kohtalokkaat [vain 200 vuoden aikana eskaloituneet!] ongelmamme suhteessa luontoon juuri modernin teknokapitalistisen kasvun katastrofaalisesti kiihdyttämiä. Kapitalismin kaupallisella periaatteella innovoitu ja manipuloitu elintason kasvun teknologia luo enemmän ongelmia kuin se pystyy koskaan ratkaisemaan. - - On sitten toinen joskin edellisestä väistämättä seuraava kysymys, mitä olemme valmiita hyväksymään Pylkön kulttuurisesta antimodernismista ja mitä emme ja miten paljon voimme olla hyväksymättä ilman, että ratkaisumme [ainakin Pylkön mielestä] on pelkkä idealistinen väistöliike eli pään pensaaseen panemista: siis lopultakin pelkkää perustavien ekologis-kulttuuristen ongelmien epärealistista hyssyttelyä ja sovittelua kapitalismin globaalisti itsetuhoisiin ehtoihin. - - Itse olen nykyään yhä suuremmassa määrin taipuvainen ajattelemaan, että Pylkkö on oikeassa ja muistelemaan Foucault’n kuvausta ihmisestä rantahiekkaan piirrettyinä kasvoina, jotka aalto huuhtoo pois [Sanat ja asiat].

*

http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-235-109-8

http://www.uunikustannus.fi/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6

http://www.uunikustannus.fi/kadettiedot.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Holismi

Nyt opiskelemaan fysiikkaa

Keijo Koo: Jenkka Kvanttimekaniikasta (säestys: Markus Tuominen, sanat ja esitys Keijo Koo) 

.

http://www.joutsa.fi/lukio/karaoke/jenkka.mp3

*

http://www.joutsa.fi/lukio/kuuntelejenkka.htm

Kateellinen filosofi kiusaa tiedeuskovaisia

Tieteiden välille leimahti ilmiriita

.

Filosofi syyttää fyysikkoja valmiista totuuksista. Fyysikko syyttää filosofia kateudesta.

9.5.2013, HS.fi

Juhani Karila

Helsingin Sanomat

Antti Hämäläinen, Outi Pyhäranta / HS

Kari Enqvist ja Esko Valtaoja.

Fakta

. 

Tieteellisen maailmankuvan puolesta

.

Kuusikymppiset professorit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja tunnetaan erinomaisina tieteen popularisoijina, jotka osaavat esittää asiansa selkeästi ja mehevästi myös väittelyissä ja haastatteluissa.
Hiljan kumpikin on käynnyt debattia uskosta, Valtaoja yhdessä Juha Pihkalan kanssa laatimassaan teoksessa Tiedän uskovani, uskon tietäväni, ja Enqvist omalla kirjallaan Uskomaton matka uskovien maailmaan.

Kotona maailmankaikkeudessa toi Valtaojalle Tieto-Finlandian vuonna 2001. Enqvist sai oman Finlandiansa kaksi vuotta aiemmin teoksesta Olemisen porteilla.

Akateemisessa maailmassa käydään kovaa taistelua tiedettä popularisoivien teosten vastuusta.
Teoreettisen filosofian dosentti Juha Himanka kyseenalaistaa Kari Enqvistin ja Esko Valtaojan populaarikirjallisen tuotannon tuoreessa Tieteessä Tapahtuu -lehden numerossa (3/2013).
Dosentti Himangan mielestä teoreettisen fysiikan professori Enqvist ja avaruustähtitieteen professori Valtaoja laukovat totuuksia ihmiselämästä heppoisin perustein.
"Enqvistin ja Valtaojan mielestä he tietävät, mistä todellisuus koostuu", puhelimitse tavoitettu Himanka kertoo.
"Ja että se rakennelma on niin vaikea, että ihmisten ei kannata ajatella itse, vaan luottaa heihin."
Artikkelissa Himanka kirjoittaa, että perustelematta jää muun muassa tämä Valtaojan uskallettu väite:
"Tuhannet vuodet filosofiaa ja teologiaa eivät ole tuoneet meille yhtään [sic] ainoaa oikeaa oivallusta maailmankaikkeudesta; siihen pystyy vain tiede." (Kosmoksen siruja, Ursa, 2002).
Himanka myös vihjaa, että teoksessaan Kaiken käsikirja vuodelta 2012 Valtaoja olisi poiminut virheellisesti ajoittamansa solipsismin synnyn englanninkielisestä Wikipediasta.
Enqvistiä Himanka suomii siteeraamalla filosofi Pauli Pylkköä, joka teki arvion Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen käsikirja (2009).
Enqvist "on opettelemassa filosofian alkeita julkisuuden valokeilassa", Pylkkö toteaa viime vuonna verkossa ilmestyneessä 70 sivun tekstissä, jossa käsittelee myös muita Enqvistin teoksia.
Himanka kirjoittaa:
"On tietysti ymmärrettävää, että Enqvistin ja Valtaojan nopealla tahdilla ilmestyvät kirjat ovat argumentaatioltaan puutteellisia ja sisältävät virheitä."
Enqvist vastaa, että kritisoijat eivät ymmärrä hänen ja Valtaojan teosten luonnetta.
"Ne eivät ole tieteellisiä artikkeleita vaan yrityksiä popularisoida luonnontieteitä ja filosofiaa. Yhtä hyvin voisi tutkia 7 päivää -lehteä filosofian näkökulmasta."
"[Himangan] artikkeli koostuu kahdesta osiosta. Ensimmäisessä sätitään minua ja Valtaojaa, toisessa kyseenalaistetaan suhteellisuusteoria. Viimeksi mainittu on todennettu hiukkasmaailmassa miljoonin tavoin. Himanka kirjoittaa myös kaksoisparadoksin ongelmista. No, jo ensimmäisen vuoden fysiikan opiskelijat pystyvät ratkaisemaan ne muutamalla laskulla."
Enqvist sanoo olevansa pahoillaan filosofian puolesta tieteenä.
"Kun ihmiset lukevat tällaista kaunaista ja kateellisuuden värittämää tekstiä, he ajattelevat, että tätäkö se filosofia nyt sitten on."
Enqvist syyttää Himankaa asiattomuuksista, ja toivoo rakentavaa keskustelua.
Esko Valtaoja puolestaan toteaa, että "minä teen tieteellisen työni aivan muualla kuin populaareissa julkaisuissa".
Hän myös vakuuttaa, että tuntee solipsismin sen verran hyvin, ettei hänen tarvitse turvautua Wikipediaan.
Himangan mukaan debatin siemen kylvettiin vuonna 2002, kun hänen kirjoittamansa Se ei sittenkään pyöri ilmestyi.
Tammen kustantama teos käsitteli sitä, voidaanko Maan sanoa kiertävän Aurinkoa vai päinvastoin.
"Suhteellisuusteorian mukaan asian voi nähdä molemmin päin", Himanka sanoo.
Enqvistin mielestä epäselvyyttä ei ole, ja viittaa jo aiemmin käytyyn keskusteluun:
"Hän [Himanka] ei ole tajunnut, että Maa kiertää Aurinkoa sen gravitaation takia."
Himanka myöntää, että "luonnontieteiden voittokulku on ollut hämmentävän hieno", mutta perää ennen kaikkea pelisääntöjä, joilla akateemista keskustelua käydään.
"Tiedettä popularisoivia teoksia pitää ehdottomasti tehdä. Mutta jos aletaan väittää asioita ilman perusteluja, pitää selkeästi ilmaista, että kyseessä on spekulaatio."
"Luonnontieteet eivät todennäköisesti ratkaise meidän elinaikanamme vaikkapa ihmissuhteisiin ja rakkauteen liittyviä ongelmia, joista Enqvist ja Valtaoja niin varmaan sävyyn kirjoittavat. Siksi ihmisten on edelleen syytä pohtia perustavanlaatuisia kysymyksiä."
Juha Himangan artikkelin voi lukea osoitteessa www.tieteessatapahtuu.fi
.
2
Pauli Pylkkö upottaa Kari Enqvistin kaulaansa myöten reduktionismin suohon
.

Fyysikkoviikari filosofian ihmemaassa – eli olisiko tiedeuskovaisuutta hoidettava lääkkeillä ja kirurgialla? - - Kari Enqvistin 'Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat' ja muita hänen kirjoituksiaan

http://www.uunikustannus.fi/fysiikkaviikari.pdf

*

http://www.hs.fi/kulttuuri/Tieteiden+v%C3%A4lille+leimahti+ilmiriita/a1367987951707

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6

Kieli on kone. Ihminen kuollut.

Finnegans Wake

*

Päreeksi venähtänyt kommentti Markun kommenttiin Ironmistressin päreessä Kirje kotiin.

-
1

Kirjoitin kommentissani: Kirjallisuudessa melkein kaikki genret ja tyylikonstit oli keksitty jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tai sen aikana, ja jos joku aikoi keksiä tietoisesti lisää kuten James Joyce, se siirtyi kaikessa nerokkuudessaankin helposti skitsofrenian ja solipsismin eli umpikujan suuntaan [poikkeuksena selkein varauksin absurdi teatteri].

Samassa mielessä modernista fysiikasta on newtonilaiseen verrattuna tullut matemaatikkojen mielikuvapeli, joka on käsittämätöntä 99%:le muuta ihmiskuntaa, eli se ei avaudu viime kädessä kuin asiaan sataprosenttisesti vihkiytyvälle aksiomaattis-lukumystisessä imaginaatiossa.

Sama ‘lukumystisyys’ [tosin eri kontekstissa] pätee Ulysseksen ja etenkin Finnegans Waken lukemisesta saatuun ‘ymmärrykseen’ - [korostan ‘ymmärrystä’ sillä pelkkää ‘puhdasta’ mielihyväähän voi saada mistä tahansa ja etenkin siitä, mitä ei ymmärrä ;\].

Rohkenen ehdottaa, että siinä missä itsetarkoituksellista intertekstuaalisuutta pidetään Joycen antaman esimerkin/mallin mukaan itsenäisenä kirjallisuus-genrenä, siinä modernia matemaattista fysiikkaa voisi pitää ihan omana estetiikkanaan, joka elää ihan omaa elämäänsä matemaatikkojen matemaattisessa avaruudessa.

*

Markku kommentoi edellistä: ‘On siinä se ero, että ihan konkreettiset laitteet saadaan toimimaan modernin fysiikan teorioita hyväksikäyttäen.’
.

2

Antavatko koneet lisää mieltä ja mielekkyyttä elämäämme? Avaavatko etenkin uusimmat laitteet elämän ja olemisen ymmärryksen mieltä? Samassa mielessä kysyn, avaako myös James Joycen skitsofreeninen solipsismi olemisemme ja elämämme mielekkyyshorisonttia? Jos avaa, niin onko meillä uskontoa rationaalisempaa kriteeriä [transsendentaalista positiota] ilmaista millä tavoin ja miksi näin tapahtuu? 
.

Jos vastaus näihin kysymyksiin ei ole uskonnollinen tai uskonnollistyyppinen: a) eksistenssifilosofia [Heideggerin kulttuurisidonnainen Dasein] tai b) deontologia [Kantin universaali kategorinen imperatiivi], niin muut vaihtoehdot ovat väistämättä teknis-pragmaattis-relativistisia [= moniarvoinen kapitalistinen teknokratia]. 

Muistutan painokkaasti, ettei elämisen/olemisen mielekkyys kuitenkaan ole utilitaristinen tai edes pragmaattinen väline johonkin vielä ‘ylevämpään’ vaan itseisarvo kuten Onni, Velvollisuus ja/eli Jumala.
.

Mutta teknologia ei avaa maailman mieltä. Pikemminkin päinvastoin. Koneet sisältävät olemukseensa inhimillisen kommunikaation sulkeuman. Koneet eivät kommunikoi vaan ‘ääntelevät’ kuin soitin, jota soitetaan. Koneilta puuttuu väistämättä semanttisesti intentoiva tietoisuus, joka tajuaisi virheen itsessään [vrt. uusliberalistisen 'taloustiedekoneen’ virheettömät kvanttiohjelmoinnit/-mallinnukset ennen syyskuun 2008 romahdusta] tai erottaisi itsensä toisista koneista [identiteetin taju]. 
.

Samassa mielessä Joycen kirjallinen solipsismi merkitsee inhimillisen kommunikaation romahdusta verbaalis-tekniseen autismiin. Joycelaista solipsismia voi pitää 1900-luvun matemaattisen fysiikan ja teknologian paralleelina, joskin hyvin inhimillisessä eli fenomenologisessa mielessä, sillä Ulysseksen ja Finnegans Waken neologismit ovat käyttämässäni kontekstissa matemaattisesti koodatun [kieli]koneen inhimillinen ‘sielu’. 
.

Jos [multi]kausaallisen [kvantti]determinismin [ks. 2] periaatteella ohjelmoitu eli matemaattisesti predestinoitu kone pystyisi ajattelemaan ja tuntemaan, se puhuisi ‘joycea’. Mutta silloin se olisi myös jotenkin rikki tai ainakin epätäydellinen, mikä kuitenkin merkitsee, että se olisi yhä vielä ihminen. Näin ollen Joycen Ulysses-koneen ‘tuotekehittely’ on ainakin tekno-paavien näkökulmasta jäänyt tavallaan kesken.
.

3

Toistettakoon, että multi- tai kvantti-etuliitteet kausaliteetin ja determinismin edessä eivät tietysti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että matematiikka monimutkaisimmillaankin on laskennallisuuden aksiomaattisessa eli laskennallisen ajattelun ja järjestelmän ihanteessaan modaalisesti predestinoitua [muussa tapauksessa se hajoaisi kaaokseen].

On kuitenkin ontologisesti eri tason asia kysyä, onko maailma/todellisuus aktuaalisesti predestinoitu kuin yrittää loputtomalla matemaattisella pelillä osoittaa sen mahdollisesti olevan sitä. Voimme kysyä vielä enemmän: voiko matematiikalla todellisuuden representaationa edes päästä itse todellisuuden aktuaaliseen ytimeen? Ja vielä enemmän: onko itse representaatio lopulta suurin este tuon ytimen saavuttamiseen? 

Vastaan: kyllä on. Niinpä teoreettinen matematiikka palautuu lopulta aina siihen, mistä se Pythagoraalla alkoikin: lukumystiikkaan eli lukujen foundationalistisen merkityksen palvontaan. 
.

Jo irrationaaliluvut olivat Pythagoraalle [ja vielä Platonille] kauhistus [puhumattakaan ‘itämaiden’ nollasta eli ei-mistään=tyhjyydestä], joka tuhoaisi hänen harmonis-rationaalis-matemaattisen maailmansa, mutta niin vain kävi, koska maailmankaikkeus ei ole harmonia eikä ylipäätään aksiomaattisesti käsitettävä olio sinänsä - paitsi imaginaatiossa, jossa kaikki tietysti on mahdollista. Matemaattista päättelyähän [toisin kuin logiikkaa] ei nihiloi kehämäisyys [silloin kun se on aksiomaattisen säännön mukaan sallittua] eikä ‘epämääräinen’ empiria.
.

Aksiomaattisten ja laskuteknisten ‘myönnytysten’ [matemaattisten innovaatioiden] tekeminen on jatkunut matematiikassa aina tähän päivään saakka, sillä se elää ei-empiiristä elämää, jota empiria ‘uhkaa’ kaoottisuudellaan. Tämän vuoksi vain jokin hypoteettinen teoreettinen kalkyyli [lukumystiikka] voi pitää yllä uskoa johonkin kokonaisteoriaan, joka yhä suuremmalla nopeudella katoaa sekä teoreettisesta että varsinkin kokeellisesta näköpiiristämme, mitä tarkemmiksi laskelmamme ja mittauksemme tulevat - - kunnes fysikaaliset kokeet ovat ihmismittakaavassa lopullisesti mahdottomia, jolloin aineen rakennetta voi tutkia vain kvasi-tai ei-empiirisesti matemaattisen mallinnuksen ja simulaation keinoin.
.

4

Jos Higgsin hiukkanen olemassaolomme mielen ja mielekkyyden suhteen jotain mahdollistaa, niin entistä erikoistuneemman teknologisoitumisen, joka tulee kärjistämään biologis-kulttuurisen ihmisen ja matemaattisen digi-koneajattelun hypettämän tekno-cyborg-ihmiskäsityksen välillä vallitsevaa ristiriitaa äärimmilleen. James Joycen psykologisen merkityksen näen juuri tämän ristiriidan ensimmäisenä vakavasti otettavana ilmentymänä modernissa kirjallisuudessa.
.

Ulysses [ja sen ‘psykoottisempi’ versio Finnegans Wake] on nerokas teos, mutta se ei ole hyvää romaanitaidetta. Se on rikki menneen ihmisen puhetta. Sellaisen koneen puhetta, jota ei vielä ole tekno-fysikaalisesti kehitelty loppuun saakka, koskapa tuo ääni yhä vielä muistuttaa neologismeissaan ihmisen verbaalista ja jopa esiverbaalista kitinää eikä suinkaan matemaattisen informaation loputonta digitaalista ‘0, 1'-ketjua, josta toimivuuden parantamiseksi on poistettu kaikki psykologis-semanttiset konnotaatiot, nyanssit, viritykset, eleet ja häivähdykset. Cyborg, joka ei enää ‘tarpeettomasti’ kommunikoi [‘turhilla’ käsitteillä ja sanoilla] vaan pelkästään informoi eli siirtää tietoa kuin DNA-ketju, on luonnontieteen ja matematiikan ihmisihanne. James Joycen Ulysses ja etenkin Finnegans Wake käsittämättömässä verbaali-akrobatiassaan performoi samanaikaisesti sekä tuon informaatio-ohjelman ehdotonta konemaisuutta [‘digi-mekaanisuutta’] että sen viimeistä inhimillistä jäännettä: ihmisen tietoisesta eksistenssistään vieraantuvaa puhetta ja kirjoitusta, jonka koherenssi uhkaa jatkuvasti hävitä kokonaan ja muuttua konemaiseksi ääntelyksi – signaaleiksi vailla sydäntä ja sielua, affekteiksi vailla kokijaa, merkeiksi vailla merkitystä, olemiseksi vailla mieltä. 

.

Joyce persoonana on enää kuin trumpetti tai kitara [‘kieli-soitin’], josta hän yrittää kirjoittaen puhaltaa tai näppäillä ilmoille ääniä. Mutta kieli-väline [välineellinen kieli] syö lopulta isäntänsä eli Joycen mielen irrottaen sen kokevasta ja performatiivisesta subjektista. Näin kielestä psykologisena ilmaisuvälineenä tulee tarpeetonta, sillä se muuttuu matemaattiseksi ja digitaaliseksi. Kieli on nyt kone. Trumpetti soittaa simuloituja ääniä jonkin valmiiksi ohjelmoidun soittolistan mukaan. Koettu tosi maailma on muuttunut kuolleeksi matemaattiseksi muodoksi, jota ei voi enää ‘taikoa’ taiteen keinoin aktuaaliseksi fenomenologiseksi todellisuudeksi. Ihminen on kuollut.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/kirje-kotiin.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/James_Joyce

http://en.wikipedia.org/wiki/James_Joyce

http://fi.wikipedia.org/wiki/Odysseus_%28kirja%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Finnegans_Wake

http://37signals.com/svn/posts/633-lszl-moholy-nagys-visual-representation-of-finnegans-wake

Päivän kommentti: ‘Tietty psykologinen kehitystaso’

Matemaatikko Roger Penrose on saavuttanut ‘tietyn psykologisen kehitystason’.

*
[K-mafia lisäsi luvun 3 ja editoi lukua 1 - 16.7]




1

Kirjoitettu kommentiksi Erastotenes Aleksandrialaisen kommenttiin Kemppisen päreessä Kadun tohtorille.
*

Erastotenes Aleksandrialainen kirjoitti: 

‘On nimittäin niin, että korkeakoulutasoisen matematiikan ja fysiikan lukeminen edellyttää henkilöltä tiettyä psykologista kehitystasoa. Piaget'n kehitysasteteoriassa tätä kutsutaan "formaalisten operaatioiden" tason ylemmäksi vaiheeksi (joskus merkitään tasona IIIb). On ihan mahdollista olla kunniallinen, aktiivinen kansalainen ja suorittaa korkeitakin akateemisia opinnäytteitä ilman, että koskaan pääsee tälle loogisen ajattelun tasolle’.
.....

Kylläpä näin sadekesänä ilmestyy isoja sammakoita aina blogeihin asti.

Esimerkiksi Aristoteles ja Nietzsche ['ei-matemaattisina' filosofeina] eivät siis saavuttaneet ‘tiettyä psykologista kehitystasoa’. Mutta jok’ikinen niistä miljoonista, jotka ovat suorittaneet vähintään aineopinnot matematiikasta ja/tai fysiikasta ovat sen saavuttaneet.

Entä Heidegger, joka oli opiskellut myös luonnontieteitä ja matematiikkaa, mutta joka ei siitäkään huolimatta ‘onnistunut’ kohoamaan ‘tietylle psykologiselle kehitystasolle’? Siis fyysikoksi.

2

EA:n kommentista aistittavaa matemaattis-elitististä asennetta voidaan selittää pikemminkin Bourdieun käsitteellis-kuvailevalla sosiologialla [status, habitus, distinktio] kuin epätoivoisesti ja turhaan paikkaansa kovien tieteitten joukossa etsivällä psykologialla, joka niin salakavalan huomaamattomasti on kautta historiansa antanut [pseudo]luonnontieteellisen auktoriteetin ties millaisille ihmisluonnon hierarkisoinneille, jotka pitäisi kuitenkin ymmärtää nimenomaan ‘stipulatiivisen’ ihmistieteen eikä matemaattis-fysikaalisen luonnontieteen puitteissa. 

Toisin sanoen - jokainen ‘tieteellinen’ psykologia on piilevästi rasistinen, koska ihmisten erilaisuudesta voidaan aina tehdä ‘tarpeeksi’ luotettavia universaaleja luokituksia.

Tämä selittyy vertailemalla Bourdieun ja Piaget’n metodologisia sitoumuksia [ontologiaa]. Siinä missä Bourdieu kuvaa ihmisten yhteiskunnallista käyttäytymistä habituksien välisenä status-kilpailuna, siinä psykologia [tässä tapauksessa Piaget ja hänen epigoninsa Kohlberg] tekee ihmisten erilaisuudesta ‘tiettyjen psykologisten kehitystasojen’ luonnollisen hierarkian [korostan sanaa luonnollinen].

Bourdieulla status-hierarkia ei ole luonnollinen, mutta habitusten distinktio-taipumus [vrt. Nietzschen ‘distanssin paatos’], joka hierarkiat synnyttää on sitä. Sen sijaan Piaget’n malliin sisältyy kaikesta tieteellisyydestään huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jo lähtökohdissaan vahva ihmiskäsityksellinen [ontologinen, aksiologinen] näkökulma, jonka mukaan kehitystaso-hierarkia on luonnollisuudessaan toivottava.

Piaget’n universaalista ominaisuus-strukturalismista johtaa siten paljon suorempi tie eugeniikkaan ja rasismiin kuin Bourdieun konflikti-strukturalismista, jonka ontologian ytimessä ei ole ‘tietyiksi psykologisiksi kehitystasoiksi’ naamioitunut vaan pikemminkin habitusten väliseksi ‘luokkataisteluksi’ muuttunut darwinismi [jos saan hieman liioitella].

Bourdieun ihanneyhteiskunta ei perustu ‘tietyn psykologisen kehitystason’ [joka in ironice mitataan älykkyysosamäärästä tehdyillä ‘johdannaisilla’] saavuttaneitten valtaan [meritokratia] vaan tietyn distinktiivisen habituksen sisäistäneitten [ehkä väärään] arvioon siitä, mikä on myös heikoimmat mukaan lukien kaikkein oikeudenmukaisinta politiikkaa vallitsevassa kapitalismissa. 

3
Matemaatikot ja fyysikot 'tietyn psykologisen kehitystason '[sanoinko tämän jo?] saavuttaneina eivät ole sen kummempia ihmisiä kuin me muutkaan vaan ihan tavallisia näkkileivän purijoita [terveisiä Erno Paasilinna-vainaalle]. Tietenkin heillä on omia, mahdollisesti hyvinkin hienostuneita ja lukumystiikan asioihin vihkiytymättömälle salattuja mieltymyksiä, mitä tulee maailman selittämiseen, mutta eihän maailma selittämisestä miksikään muutu ja jos muuttuu niin luultavasti vain entistä mahdottomammaksi, mitä se varmaan ytimeltään myös on. Tämän oivaltamiseen ei kuitenkaan tarvita - - no - jääköön sanomatta - - .

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2012/07/kadun-tohtorille.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean_Piaget

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lawrence_Kohlberg

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pierre_Bourdieu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Roger_Penrose

http://www.worldofescher.com/misc/penrose.html

Hullunkurista

Cernin Cyborg

*

Kommentti Kemppisen päreeseen Viisaat puut.

*

Kemppinen kirjoitti: '”Miten on mahdollista, että tiede ei ole selvillä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin!” - Olin kuvitellut, että kaikki lukutaitoiset oppivat käsittämään tuollaisen lauseen hullunkurisuuden viimeistään kymmenvuotiaina. Korostan nyt varmuuden vuoksi, että kirjoittajat tarkoittavat kysymystä, onko jokin hiukkanen olemassa vai ei. [.....] ”Ongelma on, että tiedämme niin vähän. Ja vielä suurempi ongelma on, että olemme niin tyhmiä"' [Richard Feynman].

Kirjoittaja osaa totisesti olla sanomatta sitä, mitä hän tuossa tarkoittaa. Perimmäinen ongelma on kuitenkin siinä, että me emme tiedä edes sitä, mitä tietäminen merkitsee. Tietääkö piin 100 desimaalia ulkoa osaava jotain, vai toistaako hän vain robottimaisesti ulkoa oppimansa ja osaamansa? Tietääkö 20 vuotta intensiivisesti meditoinut ihminen jotain, vai onko kyseessä vain jatkuva kurinalainen itsesuggestio, jota ei voi kommunikoida muille ihmisille, koska jokainen käy solipsistisesti läpi vain omaa kokemustaan? - [En usko tässä mihinkään super-empatioihin, valaistumisiin, kuudensiin aisteihin tai muihin ajatuksensiirto-hömppiin]. 

Ilmeisesti Richard Feynman kuitenkin tiesi, kun kerran väitti, mitä väitti. Väite kuitenkin osoittaa hänen olleen sidoksissa matemaattis-metafyysiseen realismiin [maagiseen maailmankuvaan] ja skientistiseen oletukseen, jonka mukaan ihmisen tiedollinen kompetenssi kykenee paitsi jatkuvasti lisääntyvän informaation loputtomaan tallentamiseen [matemaattisesti operoimalla] myös omaksumaan, ymmärtämään ja koodaamaan kokonaisvaltaisesti kaiken sen, mitä on löytänyt. 

Toisin sanoen - tällainen tekno-futurismi jos mikä on skientismiä – siis uskoa tieteen kaikkivaltiuteen ja ihmiseen täydellisenä koneena, koska vain täydellinen kone pystyy loputtomaan informaation tallentamiseen ja vain täydellinen ihminen [Kone-Jumala] kykenee sen käsitteellis-rationaaliseen hallintaan, ellei sitten matematiikka korvaa käsitteellistä kieltä viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen muuttuu koneeksi [ilmeisesti koneeksi muuttumisen tärkeä edellytys on juuri kielen transformoituminen matematiikaksi].

Kuitenkin ja samanaikaisesti tähän asenteeseen [joka on puhtaasti fysikaalinen eikä lainkaan eettinen] sisältyy myös väistämättä [ainakin implisiittisesti] ajatus siitä, että tiede pystyy lopulta ratkaisemaan sen, mikä on oikein ja mikä väärin - ikään kuin tuo jako sisältyisi itse maailmankaikkeuden matemaattiseen rakenteeseen ja koodistoon. Tosiasioiden ja arvojen välillä ei ole enää ristiriitaa, kun niitä koodaa täydellisesti ohjelmoitu Super-Cyborg.

Mutta juuri tämä jos mikä on minun [joka en ole matemaatikko vaan pahainen kyynikko-filosofi] mielestäni vähintäinkin ‘hullunkurista’ – ellei peräti kauheaa. 

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2012/07/viisaat-puut.html

http://www.vocalo.org/explore/content/72312

http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Feynman

http://en.wikipedia.org/wiki/Richard_Feynman

Nihilistin filosofiaa

It's okay. There is no difference between the Truth and a truism.

 *
Kirjoitettu kommentiksi Iromistressin kommenttiin edellisessä päreessäni Päivän huikkanen.

1

Ironmistress kirjoitti: 'Mitä evankeliumiin tulee, niin olennaisempaa on henkilön historiallisuus kuin se, onko hänen agendansa totta.'

Ei pidä paikkaansa. Ei edes Higgsin hiukkasen suhteen. Havaittu 'tosi' on itsessään ei-mitään ilman teoreettista kontekstia, ilman käytännön sovellutuksia, ilman metafyysista tulkintaa.

Esimerkiksi fysiikan standarditeoria rakentuu ratkaisevalta osin matemaattis-metafyysiselle [lukumystis-maagis-mekanistiselle] perustalle, jota mikään koe ei voi todistaa päteväksi totuuden korrespondenssin suhteen. Sellaista koetta ei voi edes järjestää, koska kyseessä on intuitiivis-paradigmaattinen uskomus järjenkäytön mielestä. 

Higgsin hiukkanen on pelkkä vipu, jolla teoriaa voidaan suunnata tiettyyn suuntaan ilman, että ajaudutaan vakaviin ristiriitoihin. Mutta teoreettinen yhteensopivuus [koherenssi] ei takaa teorioiden vastaavuutta [korrespondenssia] todellisuuden suhteen eikä varsinkaan sen suhteen, mitä todistetulla teorialla eli konfirmoidulla havainnolla pitäisi tehdä.

Sitäpaitsi tieteen- ja mielenfilosofit eivät [tietenkään] ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä realismilla eli käsitteen vastaavuudella havainnon ja havainnon kohteen kanssa ylipäätään tarkoitetaan [kyseessä on toisin sanoen tietoisuuden ongelma]. Näin on siksi, koska representaatio mahdollistaessaan välittömän eli naivin realismin, sulkee pois absoluuttisen realismin. Tätä tietoiseen mieleen sisältyvän paradoksin/dialektiikan väistämättömyyttä identiteetti-teoreetikot, jotka edustavat luonnontieteen maagisinta muotoa, eivät kerta kaikkiaan tajua.

Mistä realistit saavat sen ['maailman ulkopuolisen'] ulkopuolisen kriteerin, joka arvioi, onko teorian ja havainnon välinen suhde todellinen/aito [rakenneyhtäläinen/isomorfinen tai muussa mielessä validi]?' Eivät mistään, joten heidän täytyy luottaa omiin formaali-loogisiin sitoumuksiinsa. 

Koherenssiteoreetikko on tietysti periaatteessa saman loogisen ongelman edessä, mutta hän ei väitäkään tietävänsä mitään todellisuudesta, joten kriteerinä toimivan metakielen [teoriakehikon] keinotekoisuus ei uhkaa hänen maailmankuvansa uskottavuutta samassa mielessä kuin realistia, jonka standardi-malli-korttitalo romahtaa kokonaan, mikäli usko representaation metafyysis-realistiseen pätevyyteen menetetään.

2

Jos korrespondenssiin uskovaa voisi nimittää maagikoksi, jolle todellisuus [empiria, havainto] on jotain ontologisesti perustavampaa [todellisempaa] kuin sitä kuvaava isomorfinen symboli, jolla kuitenkin on 'representatiivista' voimaa tuon kuvaamansa todellisuuden suhteen, niin koherenssiteoreetikon kohtalona on päätyä teorioitten absoluuttisessa koherenssissa todellisuuden trivialisoitumiseen, jolloin todellisuus ikäänkuin katoaa ja jäljelle jää vain solipsistinen subjekti [meditoiva positio]. 

Realisti palvoo 'animistista Totuutta' maagisessa representaatiossa. Antirealisti sen sijaan vain leikkii representaation eli symboloivan tietoisuuden tuottaman symbolisen palapelin [muuttuvilla] paloilla, joista rakentaa itselleen kuvan, jota kutsuu todellisuudeksi.

Antirealisti ei ole kuitenkaan matemaatikko, joka ei oikeastaan ajattele vaan noudattaa ja seuraa orjallisesti aksiomaattisten sääntöjen variaatioita. Niinpä antirealistille totuuden loogisen ja matemaattisen triviaalisuuden [truismien] ylittävä 'entiteetti' on tietoisuus eikä aineen rakenteen superhiukkanen, joka on ollut mahdollistamassa tietoisuuden itseorganisoitumista, mutta joka sellaisenaan ei ole mitään ilman ihmistä. Emme tiedä, oliko tietoisuus hiukkasen tarkoitus ja päämäärä, mutta sen tiedämme, että tietoisuus voi paljastaa hiukkasen.

Realisti uskoo, että maailmankaikkeus on äärettömän suuri Kone, jonka toimintaa ihmisen edistyäkseen tulee kopioida. Antirealistille maailmankaikkeus on hänen tajuava mielensä, jonka mukana katoaa myös se todellisuus, jota hän on leikkiessään rakentanut.

Antirealistin rakentama 'maailmankaikkeuskone' eroaa realistin täydellisestä [multi] kausaalisesti toimivasta aine-energia-järjestelmästä yhdessä asiassa. Antirealistin koneessa on sielu [subjekti]. Toisin sanoen virhe. Se on epätäydellinen. Mikä merkitsee metafyysistä skandaalia realistille, joka ei ymmärrä, että täydellisen koneen mukana katoaa myös epätäydellinen ihminen eli tietoisuus, joka mahdollisti olemassaolon.

Fysiikka on siis perimmältään kaikkein ihmisvihamielisin tiede. Epäjumalan palvontaa.

3

Higgsin hiukkaseen ei sisälly käyttöohjetta. Samassa mielessä todistus Buddhan, Sokrateen ja Jeesuksen olemassaolosta ei tuo mitään lisää heidän nimiinsä luettuihin opetuksiin.

Näin ollen minulle on aivan sama olivatko Buddha, Sokrates tai Jeesus muutakin kuin pelkkää legendaa. Tärkeintä on se, mitä heistä on kerrottu ja kirjoitettu, miten heitä on tulkittu ja miten heihin uskotaan.

Olemassaolo, kuten sanottu, ei tuo mitään lisää siihen, minkä aina jo itse olemme keksineet tai joudumme keksimään saadaksemme totuuden oman etumme mukaisesti eläväksi ja toimivaksi - totuuden, joka itsessään ei ole yhtään mitään.

4

Tämä jos mikä on nihilistis-postmoderni kanta. Sitä voi toki kritisoida jostain yksittäisestä perspektiivistä käsin, mutta kokonaisuutena se on falsifioinnin ja verifioinnin ulkopuolella. Kyseessä on siis eräänlainen' itseorganisoituneen' [autopoieettisen] uskon muoto [kuten on realistienkin maaginen maailmankuva].

Antirealistina, jolle totuus on teorioiden koherenssia sekä 'aktualistina' [solipsistisena fenomenologina], jolle autenttinen kokemus todellisuudesta merkitsee tietoisuuden 'oikosulkua' eli mielen hajoamista, olen ehdottomasti nihilisti [todellisuus on keksitty, tavoittamaton ja indifferentti].

Ymmärrämme todellisuutta vain siinä mielessä ja määrin kuin se on kognitiivis-transsendentaaliselle apparaatillemme mahdollista representoida [symboleilla, teorioilla, käsitteillä. matematiikalla]. Vain tässä mielessä ja määrin voimme olla 'realisteja'. Lainausmerkit siksi, että tällainen [tieteellinen] realismi ei ole absoluuttista vaan practically perspektiivistä, jolloin se de facto muuttuu antirealimiksi.

Todellisuus itsessään [Lacanin reaalinen] ei aukea tai paljastu meille koskaan ja jos paljastuu, se merkitsee mielemme tuhoa - - ["Ja hän sanoi vielä: 'Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon'." (2. Moos. 33:20)].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Nihilism

http://www.cartoonstock.com/directory/t/truism.asp

Uusateististen skientistien älyllinen tilanne on huolestuttava

Uusateistitko ovat tässä matkimassa kreationisteja?

*

Päre on sitaatti uskonnonfilosofian blogista Usko, järki ja filosofia.

*

Miksi tarvitsemme [hyvää] filosofiaa?

Fyysikko Lawrence Kraussin uusin kirja, A Universe from Nothing: Why There is Something Rather Than Nothing, mitä Richard Dawkins muuten kuvailee kyseisen teoksen Jälkisanoissa Lajien synnylle verrannolliseksi “tuhoavaksi iskuksi” supernaturalismille, perustuu itse asiassa silkkaan puheenaiheen vaihtamiseen sekä ekvivokaatio-virhepäätelmään. Krauss aloittaa kirjansa kysymällä Leibnizin ensimmäisen kysymyksen: miksi ylipäänsä yhtään mitään on olemassa, sen sijaan, ettei olisi olemassa yhtään mitään?

Antaessaan vastauksensa Krauss kuitenkin vaihtaa puheenaihetta: hänen vastauksensa on, että moderni fysiikka pystyy selittämään, miten universumi voi tulla esiin kvanttityhjiöstä - jota Krauss harhaanjohtavaksi kutsuu “ei miksikään” tai “tyhjyydeksi”. 

Kysymyksessä “Miksi ylipäänsä yhtään mitään on olemassa, sen sijaan, ettei olisi olemassa yhtään mitään?”, ilmaisu “yhtään mitään” tarkoittaa kirjaimellisesti “ei mitään”, eli kaiken olevaisen puuttumista. Vastauksessa “universumi on olemassa, koska se popsahti olemaan ei mistään fysiikan lakien mukaisesti” termi “ei mitään” puolestaan tarkoittaakin jotain olevaa, eli tarkemmin kvanttityhjiötä. Näin Krauss käyttää termiä “ei mitään” kysymyksessään ja vastauksessaan eri tavoilla ja syyllistyy siksi pahaan ekvivokaatio-virhepäätelmään.

Vastaus “universumi ilmestyi kvanttityhjiöstä fysiikan lakien mukaisesti” ei luonnollisestikaan vastaa kysymykseen “miksi ylipäänsä yhtään mitään on olemassa?”, sillä tämä vastaus olettaa, että jotain on jo olemassa, eikä siksi selitä sitä.  Se, että Dawkins on valmis ylistämään näin heikkoa argumentaatiota, kertookin omaa kieltään uusateististen skientistien älyllisestä tilanteesta.  

(Kattavampiin Krauss-kirjoituksiini voi tutustua täällä ja täällä; Bill Vallicellan kirjoittamiin Krauss-kritiikkeihin puolestaan täältä; Edward Feserin arvio Kraussin kirjasta löytyy täältä; ja fysiikan filosofi David Albertin vastaava täältä.). 

Filosofi William Vallicella ilmaisee turhautumistaan Kraussin teokseen blogissaan Maverick Philosopher. Vallicellan mukaan Kraussin kirjan kaltaisen todella huonon filosofian olemassaolo antaa samalla erään tärkeän perusteen sille, miksi tarvitsemme hyvää filosofiaa. Hänen mukaansa Kraussin A Universe from Nothing  

 is a mishmash of bad philosophy, badly written, and popularization of contemporary cosmology. I cannot comment on the accuracy of the popularization, but the philosophy is indeed bad and demonstrates why we need philosophy: to debunk bad philosophy, especially the scientistic nonsense our culture is now awash in. I am tempted once more to quote some Kraussian passages and pick them apart. But besides being a waste of time, that would be the literary equivalent of beating up a cripple or rolling a drunk.   

Ei ehkä kovin kohteliasta, mutta varsin totta. Joka tapauksessa, Vallicellan huomio (hyvän) filosofian tarpeellisuudesta on toistamisen arvoista: tarvitsemme filosofiaa kumotaksemme huonon filosofian, erityisesti sen skientistisen hölynpölyn, mitä kulttuurimme on täynnä näinä päivinä. C.S. Lewis huomioi aikanaan saman seikan. “Good philosophy must exist”, Lewis kirjoitti, “if for no other reason, because bad philosophy needs to be answered”. Tai kuten Vallicella kirjoittaa eräässä toisessa postauksessaan:

People often question the utility of philosophy. One use of philosophy is to protect us from bad philosophy, pseudo-philosophy, the ‘philosophy’ of those who denigrate philosophy yet cannot resist philosophizing themselves and as a result philosophize poorly. Man is a philosophical animal whether he likes it or not. Philosophize we will - the only question being whether we will do it poorly or well.

*

http://ujjf.blogit.fi/miksi-tarvitsemme-hyvaa-filosofiaa/

http://ujjf.blogit.fi/miksi-maailma-on-olemassa/

http://ujjf.blogit.fi/induktiivinen-kosmologinen-argumentti/

http://ujjf.blogit.fi/miksi-naturalistin-ei-kannata-antaa-argumentteja/

http://ujjf.blogit.fi/

http://en.wikipedia.org/wiki/Equivocation

http://en.wikipedia.org/wiki/Leibniz%E2%80%93Clarke_correspondence

http://atheismisdead.blogspot.fi/2010/01/global-warming-and-intelligent-design.html

Mutta tiesittekö, että Algerian beyn nenän alla kasvaa käpy?

'Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä nykyisin - 10¹⁴  per ihminen, aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna?' - [kuvassa Martti Popristsin Suosalo].

1

Päreeni on kommentti Kemppisen päreeseen Itse tai itte - etenkin sen viimeiseen kappaleeseen.

*

Kemppinen kirjoitti: Ja tässä sitä ollaan. Mikä ihminen on toisille, siitä tiedetään paljon. Mikä hän on itselleen, se on arvoitus. Vastaus ei ole 7 miljardia erilaista minuutta. Vastaus on harhaanjohtavissa sanoissa ”minuus” tai ”persoonallisuus”. Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä nykyisin - 10¹⁴  per ihminen, aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna?

???

Välittömästi ensimmäinen assosiaationi viimeisestä kysymyksestä oli Popristsin Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta. Niin tyylillisesti kuin sisällöltään.

En ymmärtänyt, mitä kirjoittaja tarkoitti. Yritän seuraavassa selventää merkillistä kokemustani.

'Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä nykyisin - 10¹⁴  per ihminen, aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna? ~ ~ Mutta tiesittekö, että Algerian beyn nenän alla kasvaa käpy?'

Ei - en tiennyt. Enkä varsinkaan kyennyt edes ajattelemaan sitä. 

Asuukohan Kemppisen blogissa itse Espanjan kuningas?  Albert I Einstein? Vai oliko se Richard Suuri Feynman - - ???

2

Subjektiivinen, itsereflektoiva ajattelu [erotuksena tekoälylle sekä lasku- ja peliälylle] kognitiivisena prosessina on aina käsitteellistä työtä [konstruktiota] ja matematiikka sen sijaan numeroiden välisten suhteiden loputon ja kehämäinen peli.

Vaatimus siitä, että minuus pitäisi koodata matemaattisena järjestelmänä ja tätä operaatiota pitäisi sitten kutsua muka ajattelemiseksi on contradictio in adjecto eli mahdottomuuus [matemaattisesti varmennettuna potenssiin n]. Toistan - matematiikka ei ole ajattelua, sillä ajattelu tulee vasta matematiikan jälkeen kuten Aristoteleen metafysiikka fysiikan jälkeen [meta].

Ajattelun historiasta toki löytyy monia uusplatonistisen emanaatioteorian eri variaatioista valaistuneita wannabee-mystikkoja imaginaatioineen. 'He' [ei-subjektit] eivät usko subjektiin vaan Substanssiin [hehheh - Substanssi siis uskoo itseensä tällä tavoin].

Manittakoon etenkin Spinozan affekti-geometria, joka kaikkivaltiaan 'energia-emanaation' suitsimiseksi väen väkisin hätärakentaa tuberkuloottisen lakoniset järkeiskulissit; Nietzschen valta-vitalismi osaeaanis-maanisine mielenkuohuineen, Marcusen polymorfisti perverssien viherhörhöjen globaali hippileiri, Reichin  'pneumaattis'-pseudotieteellinen seksuaalimystiikka [itse asiassa Marcuse ja Reich ovat piilorasisteja sui generis], Deleuzen kaikkein sekavimmat kielikuvat immanentin halukoneen nomadisista retkistä epäonnistuneitten metaforien kaatopaikalla, anarkisti-kommunisti Negrin autonominen väki-ilman-valtiota hokemassa vapauden huumassaan utooppis-romanttista yhteisö-mantraansa sekä monet muut emansipatorisen todellisuuden [siis minkä?] viettelevään interpellaatioon langenneet eli ne, jotka ovat onnistuneet sisäistämään pinttyneen imaginaarisen taikauskon siitä, että subjekti, moraali ja tieto ilmenevät ihmiselle/-ssä suoraan affekteina, jotka ovat koodattavissa lukusymbolein ilmaistuina järjestelminä kognitiivis-symbolisesti ymmärrettävällä tavalla.

Mutta kaikki tämä on tietysti höpöhöpöä.

Ajattelu on aina käsitteellisen etäännyttämisen 'apofaattista' työtä. Kielellisesti hahmottomien affekti-emootioiden ja symbolisen kognition välillä ei vallitse vahvaa korrelaatiota [eikä varsinkaan kausaatiota]. Subjekti, tietoisuus ja identiteetti ovat dialektinen repeämä tai irtautuminen affektien kaaoksesta metaforisen kuvan avulla.

Subjekti ei kuitenkaan ole metafyysisesti autonominen cogito eli Descartes'n sisällöllisesti itsenäinen substanssi vaan väkivaltaisesti symboliseen syntynyt tyhjä merkki tai pikemminkin kaikesta symbolisesta jäljelle/yli jäävä jälki.

Symmetrinen vuorovaikutus affektien ja symbolisen kognition eli metaforien välillä [= itseidenttisyys], joka olisi seuraus kahden ontologisen tason kausaalis-reduktiivisesta yhteydestä on näin ollen mahdottomuus, ja vaikka se olisikin mahdollista, kukaan ei tietäisi siitä mitään, koska subjekti [tieto] ilmaantuu kausaalis-deterministiseen maailmankaikkeuteen nimenomaan symbolisen synnyttävänä repeämänä/-stä, joka rikkoo determinismin jo pelkästään tekemällä sen tietoiseksi itsestään.

Yksilöllinen itsetajuisuus ei voi olla itseidenttistä, koska itseidenttisyydessä tajuisuus vajoaisi 'psykoottisesti' takaisin alkuperustaansa eikä mikään 'kiinnike', 'pysäytys' tai 'avautuma' voisi tällaisessa liukumassa [vrt. hallusinogeenien vaikutus] taata sille palautumista ajallis-paikallisen itsetajuisuuden positioon.

tse asiassa itseidenttinen subjekti contra Spinoza ei edes voi olla ajallis-paikallisuuteen väistämättä kiinnittynyt perspektiivi ja muunlaisia subjektiivisen tietoisuuden kognitiivis-transsendentaalisia edellytyksiä/ehtoja emme tunne [emme ainakaan ihmiselle kehittyneitten aisti-kognitio-kompetenssien puitteissa; scifi- ja muu new age-hörhöily on asia erikseen].

Niinpä Spinozan kuten ylipäätään luonto- tai zen-mystikoiden subjektin on oltava täysin erottamaton osa Substanssia. Mutta kun tämä erottamaton osa substanssia sitten naivin luonnontieteellisessä innossaan ryhtyy todistamaan omaa substanssista-erottamattomuuttaan, se tuleekin argumentoineeksi juuri täysin päinvastaisen subjekti-position olemassaolosta kuin, mihin oli itse ontologisesti sitoutunut.   

Kuten tunnettua kvantti-ynnä-muut-fyysikot kuitenkin pelastautuvat ontologian rajallisuudesta, joka maailmakaikkeuden indeterminismistä ja sen fenomenologisesta paralleelista eli subjektiivisesta tietoisuudesta seuraa, matematiikalla eli tilastollisilla todennäköisyyksillä [eihän heillä ole muutakaan mahdollisuutta fyysikkoina]. 

Näin tehdessään he eivät vieläkään näytä ymmärtäneen olevansa aina jo se subjektiivinen tietoisuus [indeterminismin inkarnaatio], jota yrittävät perustella ja kontrolloida todennäköisyyksillään vaan ylläpitävät tällä tavoin kategorisista virhepäätelmistä perustavinta yrittämällä kuin simbsalabim poistaa itsensä kaavasta [vrt. paroni von Munchausenin itsepelastus], jota ei olisi olemassa ilman 'kaavoittajaa'.

Sitäpaitsi kaava itsessään on todellisuuden symbolisesti identtinen kuva - ei itse aktuaalis-fenomenologinen todellisuus [reaalinen]. Vain lukumystikko ja/tai psykoottinen autisti voi väittää toisin.

3

10 potenssiin 14 ei ole ajattelun tavoitettavissa. Matematiikalle 10 potenssin 14 sen sijaan on pelkkä laskutoimitus jossain kaavojen ja numeroiden kosmisessa viidakossa. Jotta ymmärtäisimme tuota peliä teoreettisten käsitteiden tasolla, meidän täytyy ajatella. Vasta tässä kohtaa voimme puhua subjektista, itsestä, minuudesta tai identiteetistä. Joka muuta väittää, on siirtynyt imaginaarisuuden ja/eli mystiikan alueelle.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2012/06/itse-ja-itte.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/05/minimalistinen-subjekti.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/05/1-heideggerin-dasein-ihmisena-olemisen.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Diary_of_a_Madman_%28short_story%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Gogol

http://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Gogol

http://edinburghfestival.list.co.uk/article/36517-king-of-scotland/

http://www.varkaudenteatteri.fi/ohjelmisto_vierailut.shtml

Baletti on 'fenomenologista fysiikkaa'

Alakuvassa: Nijinski's Petrushka' [1911] expresses the grief of marionette [Petruska on eläväksi ja tuntevaksi muuttuvan nuken burleski tragedia]. Yläkuvassa: Alexander Campbell as Petrushka.

I
1
Petrouchka or Petrushka is a ballet with music by Russian composer Igor Stravinsky, composed in 1910–11 and revised in 1947.

Petrushka is a story of a Russian traditional puppet, Petrushka, who is made of straw and with a bag of sawdust as his body, but who comes to life and develops emotions.

 According to Andrew Wachtel, Petrushka is a work that fuses music, ballet, choreography and history in perfect balance. It evokes Richard Wagner's Gesamtkunstwerk (total artwork), but with a Russian approach.

2
Kehotan lukemaan Solomon Volkovin henkevän, informatiivisen, hauskan ja 'päähenkilönsä' kohtaloa ajatellen myös traagisen kirjan Pietari - Eurooppalainen kulttuurikaupunki, joka muiden taidemuotojen ohella ja niihin kietoutuneena avaa kulttuurisesti elävän historiallisen näkymän myös venäläisen baletin kehitykseen 1900-luvun alkuvuosina ja sen voimahahmon George Balanchinen emigroitumiseen vallankumouksen jälkeen ensin Pariisiin ja sitten Amerikkaan, jossa Balanchine tuli merkitsemään USA:n modernille klassiselle baletille samaa kuin pietarilaiset emigrantti-kolleegansa Igor Stravinski [sekä tämän lobbaama Tsaikovski] amerikkalaiselle taidemusiikkimaulle ja Vladimir Nabokov sen modernille kirjallisuudelle.

II
http://www.youtube.com/watch?v=JbWDG3LU4bc
Stravinsky - Petrouchka (1/4)

http://www.youtube.com/watch?v=bmf5T57sFHw&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (2/4)

http://www.youtube.com/watch?v=wekV-tQb-xs&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (3/4)

http://www.youtube.com/watch?v=kSssKEYzRJY&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (4/4)

III
http://www.youtube.com/watch?v=kHYwVfN3wY4&feature=related
Tchaikovsky - The Nutcracker - Kirov Ballet, St. Petersburg - - Pähkinänsärkijän satumaisen kaunista ja kokonaisvaltaista musiikkia kehon kielellä eli 'fenomenologisesti' ilmaistuna. Musiikillinen vaikutelma muuttuu baletissa liikkeiksi ja liikesarjoiksi, jotka ilmaisevat kuullun 'musiikillisen' äänimuodostelman mielen ja merkityksen kehollis-kineettisenä dynamiikkana. Sellaiseen ei suhteellisuusteoria tai kvanttimekaniikka pysty, vaikka miten säädettäis.

IV
http://www.youtube.com/watch?v=vbY_FIyXPFg&feature=related
Tchaikovsky - Swan Lake - Act 2, Pas de Quatre - - Pienten joutsenten tanssi on eräs baletin historian kuuluisimmista kohtauksista.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://en.wikipedia.org/wiki/Petrushka_(ballet)
http://www.answers.com/topic/petrushka-ballet-burlesque-in-4-scenes-for-orchestra-1911-version
http://fi.wikipedia.org/wiki/Igor_Stravinsky
http://en.wikipedia.org/wiki/Pyotr_Ilyich_Tchaikovsky
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pjotr_T%C5%A1aikovski
http://en.wikipedia.org/wiki/Vaslav_Nijinsky
http://en.wikipedia.org/wiki/George_Balanchine
http://en.wikipedia.org/wiki/Gesamtkunstwerk
http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhten%C3%A4istaideteos
http://www.interq.or.jp/mars/siozaki/klimkin/eNijinski.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Solomon_Volkov
http://www.otava.fi/kirjat/tieto/2012/fi_FI/pietari/
http://compassrosebooks.blogspot.com/2009/11/stravinskys-three-great-ballets.html

Onko gravitaatiolla mieli vai onko se pelkkä tyhjä idiootti? Onko pelaamisessa moraalia vai onko se ihmisen barbaaris-biologisen luonnon lattein, petollisin ja pinnallisin ilmenemismuoto?

Kuvassa IDIOOTTI

Päreavaruuden osa I on kirjoitettu kommentiksi Tapsan kommenttiin hänen Einesbaari-referaatissaan Stephen Hawking, Leonard Mlodinow: Suuri suunnitelma. Luvussa II, 1 tehdään eräitä ajatuskokeita ja luvussa II, 2 yritetään sanoa jotain päättävää ja kokoavaa näistä kokeista.

I
1
Tapsa kirjoitti: 'On myös mahdollista, ettei Hawking tunne nykyfilosofiaa.'

Hawking ei kai tunne kuin uusplatonismin ja Kantin [no - sekin on jo paljon]. Mutta onhan nykyfilosofialla toki tarjota jotain melkein täysin uuttakin - vai onko sittenkään?

Quentin Meillassaoux'n yritys spekulatiiviseen realismiin [ks. linkki; vrt. metafyysinen realismi] on kyllä aika terävä, vaikka se minun [kantilaisessa] mielessäni ilmentääkin a-subjektivismissaan eräänlaista zombie-ajattelua eli perustavaa kontradiktiota, koska spekulatiiviset ei-subjektit eivät minun ymmärtääkseni ole olemassa kuin fiktioina [ja/eli uskonnollis-metafyysisesti]. Miten sellaiset voivat puhua filosofisesti yhtään mistään yhtään mitään [;\].

2
Tapsa kirjoitti: 'Hän nimittäin itse selittää todellisuuden tavalla, joka muistuttaa kovasti ns. husslerilaista fenomenologiaa – eli kaikki mitä voimme tietää maailmasta suoraan, on vain aivojemme prosessoimaa sähkömagneettisen säteilyn ja painovoiman vaikutusta. Heijastusta luolan seinässä, jos Platonia lainaisi.'

Kuvauksesi fenomenologiasta on aiheellisesta Husserl-korostuksestaan huolimatta jotenkin ongelmallinen. Se tuntuisi sopivan paremmin loogiseen [positivistiseen] ja konstruktiiviseen empirismiin kuin viimeisessä kirjassaan 'Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia' kirjoittaneen Husserlin ajatteluun, jossa tämä lanseeraa fenomenologiaansa 'elämismaailman' käsitteen, joka juontuu hermeneutikko Diltheyltä [elämisyhteys, elämänkokonaisuus] ja Heideggerilta [maailmassa-oleminen]. - - Habermas hyödynsi elämismaailman käsitettä merkittävästi 'sosiaalihermeneutiikassaan', vaikkei hänen myöhäistuotannostaan enää löydy 'positiivisia' kytkentöjä Heideggeriin tai ylipäätään fenomenologiaan.

Sen sijaan voidaan myöntää, että varhaisen Husserlin fenomenologisen teorian aksioomat kumpuavat positivistis-geometrisista ihanteista eli analogia fysikalistiseen reduktionismiin ei ole täysin väärä. Mutta kuten Heidegger toteaa, loppuun asti viety fenomenologinen reduktio, jota Husserl vaatii, on mahdottomuus [kuten fysikalistinenkin reduktio].

3
'Minun' fenomenologiani ei ole 'reduktionistista solipsismia' vaan heideggerilaisittain olemisen mielen mahdollisuuden avautumista [ikäänkuin tietoisuuden alkamisen toistumista]. Tämänkaltainen eksistenssin avautuminen tapahtuu Heideggerilla kollektiivisesti kulttuurisena vaikutuksena [joskaan ei vailla 'riskiä', kuten tiedämme].

Korostan sanaa avautuminen ja alkaminen, sillä Heidegger ei etsi mitään loppua tai lopullista [matemaattis-definitiivistä kaiken teoriaa]; - sitäpaitsi länsimainen filosofia on hänen mukaansa tavallaan jo ajautunut loppuun [väärään nihilismiin] keskittyessään [jo Platonista mutta viimeistään Aristoteleesta alkaen] olemisen sijasta olevaan ja 'laskevaan ajatteluun' [rechnende Denken].

Hawkingin 'fenomenologisessa tiede-solipisismissa' ihminen on kuitenkin pelkkä robottimainen 'väline-tietoisuus', josta todellisuuden matemaattiset lainalaisuudet heijastuvat epätäydellisesti kuin kylmä valo kuun pinnasta. Siinä mielessä Hawkingin ihminen toki muistuttaa Platonin luolan vankeja.

II
1
Mutta me [ainakaan me, jotka tiedostamme ihmisrodun taipumuksen totaaliin esteettis-moraaliseen rappioon] emme ole luolassa emmekä vankeja vaan 'vapaita' taiteilijoita - näyttelijöitä [jotka lavalla keikkuvat aikansa ja häipyvät]. Me emme ole enää kiinnostuneita Totuudesta vaan yhtä hyvin myös Valheesta, joka määrää fantasioitamme Totuudesta vähintäin yhtä paljon ja enemmänkin kuin niin sanottu triviaali faktinen totuus.

Modernin fysiikan viimeisimmät kiemurat osoittavat, että maailmanhistorian luotettavimman tieteen edustajat eivät tiedä olemisesta loppujen lopuksi yhtään mitään senkään takia, koska he yrittävät ymmärtää sitä olevana, joka on hajotettavissa, hierarkisoitavissa ja priorisoitavissa erilaisiin osiin matemaattisella pelillä. He kohtaavat lopulta aina saman tyhjyyden, jolle esimerkiksi pimeä aine tai multiversumi on vain eräs sofistikoitutnut nimitys.

Nykyään he näpräävät matemaattisten teorioidensa kanssa, joita ei pystytä enää milloinkaan todistamaan kokeellisesti. Totuus on kuulemma Gravitaatio. Voi pyhä yksinkertaisuus! Pitikö tuhlata yli 2000 vuotta älyllistä energiaa idioottimaisen trivian tähden, jos jo a] stoalaisuuden syklisessä ekpyrosiksessa [maailmanpalo, Ragnarök, Götterdämmerung; vrt. multiversumi, 'jossa' maailma 'syntyy' joka hetki uudestaan] b] uusplatonismin Yhden emanaatiossa [vrt. Big Bang, suhteellisuusteoria ja gravitaatio] ja c] Jumalan luomistyössä ex nihlilo [tyhjästä; vrt. kvanttiteoria] oivallettiin olennaisin koko kosmisesta todellisuudesta?

Matemaattis-fysikaaliset selitykset eivät ole tuoneet mitään olennaisesti uutta mainittuihin kolmeen uskonnollis-metafyysiseen malliin.

On myös turha vedota siihen, että juuri moderni fysiikka, joka on mahdollistanut modernin tekniikan synnyn ja siten modernin infrastruktuurin - esim. erikoissairaanhoidon huipputeknologian jne., on samalla lisännyt myös onnellisuuttamme sub specie aeternitatis [ikuisuutta silmällä pitäen].

Lukekaa vaikka piruuttanne Heideggerin Tekniikka ja käänne, niin ymmärrätte, miksi jokin GSM on lähes yhtä tyhjän kanssa, kun kysytään sen avaamia mahdollisuuksia olemisen mielen kysymiseen. Vai avaako GSM ['Tekniikka'] meille sittenkin käyttökelpoisuudessaan olemisen mieltä jonkin verran? Kyllä avaa, sanoo Heidegger, mutta lisää heti perään, että samalla se kuitenkin myös kätkee olemista paljon enemmän kuin avaa sitä.

Teknologisten mukavuuksien ja kulutusnautintoon indoktrinoivan viihdemedian paljous toki lisää onnellisuutta, mutta tavalla joka ei Nietzscheä, Heideggeria, Bataillea tai muita filosofisia antimodernisteja miellytä.

Modernin liberalistisen 'tekno-onnellisuuden' kokemuksen [jonka lähtökohtana Nietzsche pitää ihmisen laiskuutta] edellytyksenä on nimittäin uudenlaisen ihmistyypin eli Nietzschen 'viimeisten ihmisten' kehkeytyminen tekno-media-kapitalismin hengestä. Kyseessä on ihmislaji, joka luulee keksineensä onnen ensimmäisenä maailmanhistoriassa.

Tätä kapitalismin laiduntamaa ja maksimaaliseen kulutukseen indokrtinoitua [jalostettua= markkinatalouden eugeniikka] laumaa yhdistää ja sitoo loputon turhamaisuuden, ahneuden ja raadollisen kilpailun henki, joka mieltää maailman universaaliksi Peliksi, jota pelataan kaikkialla hiukan eri muodoissaan: - pokerina, shakkina, jalkapallona ja Angry Birdsinä [ylipäätään tietokonepeleinä, joita pidän älyllisenä atrofiana] päätyäkseen lopulta pörssikeinottelun kehämäisiin ja itsensä toteuttaviin riskipekulointeihiin.
......
Varsinkaan riskispekuloinnit eivät tarkasti ottaen ole enää peliä vaan kiristystä ja huijausta, mutta joissa juuri tämän vuoksi toteutuu äärimmäisellä tavalla kaiken [ja kaikkia pelaajia koskevia] sääntöjä noudattavan pelimoraalin sisään rakennettu ja/eli sääntöjen sallima [tyyppiesimerkkinä pokeri] strateginen anti-etiikka eli petos, jolla pyritään harhauttamaan vastustajaa. - - Pokeriin voi tietysti osallistua tai olla osallistumatta vapaaehtoisesti, mutta kukaan ei sen sijaan voi kieltäytyä kapitalismista, ja tämä on osaltaan [syitä on toki muitakin] se kohtalokas ero, joka tekee kapitalismista laillistettua rikollisuutta, jonka seurauksiin ei voi vaikuttaa, kun taas pokerinpeluusta voi kieltäytyä [ellei ole pokeriaddikti].
.......
Pelin ihminen on addiktoinutut robotti, joka ei kykene ottamaan etäisyyttä itseensä ja muihin [paitsi strategisessa huijaamis- eli hyötytarkoituksessa ~ pokeri- ja finanssi-strategiat] samassa mielessä kuin teatteri/näyttelijä pystyy. Näyttelijän esittämä fiktiivinen 'valhe' ei siis pyri vulgaariin oman hyödyn tavoitteluun ['huijaanpa nyt katsojaa niin hyvin, että hän tulee toisenkin kerran maksamaan pääsylipun'] vaan taiteelliseen vaikutelmaan totuudesta, joka voi olla vaikkapa kuvaus pelureista ja heidän moraalisesta sekä psyykkisestä patologiastaan.
.......
Pelin ihminen on kadottanut jotain aivan olennaista tietoisuuden alkuperäisen avautumisen synnyttämien näköalojen/mahdollisuuksien valaisemasta aukeamasta, jossa olemisen mielen läsnäolo viipyy hetken aikaa kätkeytyäkseen ja avautuakseen riippuen siitä, miten alkuperäisinä me itse olemme läsnä tuossa avautumisessa.

Yksi on kuitenkin varmaa: pelin ihminen ei ole läsnä olemisen avautumisessa, koska hänestä on tullut eläimellisen luontonsa teknologisesti uusintava automaatti/robotti, joka vajoaa urbaanin teknologisen sivilisaation älylliseen barbariaan muuttumalla anonyymin todellisuuden anonyymiksi pelinappulaksi [vrt. Kafkan kirjojen päähenkilöt].

Mutta siinä missä Kafkan yksilöt vielä kokevat autoritaarisen 'Pelijumalan' kammottavan anonyymisyyden, anomian ja sieluttomuuden uhkaavan peroonallista minäänsä, siinä teknologisen onnen 'uudet luomukset' tuntevat, että Pelijumala kutsuu heitä jokaista erikseen [vrt. Althusserin interpellaatio] pelaamaan ilman, että kukaan asettaa kyseenalaiseksi sen oravanpyörän, mihin he astuvat suostuessaan yhäaikaa pelaajiksi ja pelinappuloiksi [hyväksikäyttäjiksi että hyväksikäytettäviksi/-tyiksi].

Olemisen mielen kysyminen on mieletöntä siellä, missä pelataan, lasketaan ja kehitelllään 'kuolleita muotoja' hyödyntäen joko formaali-loogisesti tai tilastollis-matemaattisesti Kaiken [maailman] teorioita.

Siellä missä oleminen on pelkkää ositettua olevaa [välttämätön, kontingentti, universaali, partikulaari, substanssi, aksidenssi], siellä ei 'hengen fenomenologisesti' [jolloin Käsite (myös edellä mainitut) on 'esi'-hegeliläisittäin ajatuksen elävää työtä eikä pelkkä metafyysisen tai triviaalin lauselogiikan yksittäinen, kivettynyt ja tyhjä termi] liikahda luovan älyn yksikään lehti. Siellä pätevät formaalin logiikan ja matemaattisen fysiikan kuolleet eli triviaalit lainalaisuudet [esim. ristiridattomuuden laki ja gravitaatio], joiden pitäminen olemisen mielen syvällisimpänä avautumisena olisi yhtä mieletöntä, kuin jos paaviksi naamiodun 'nerokkaan' [loistavan oppivaisen] papukaijan jakamat synninpäästöt otettaisiin täysin vakavasti.

Toki ihmis-paavi kuitenkin edustaa aivan eri todellisuutta kuin fyysikko tai loogikko jo sen vuoksi, että hän ei pelaa vaan näyttelee - niin vakavissaan kuin hän antaakin meidän ymmärtää olevansa. Papukaija sen sijaan vain matkii ja toistaa oppimansa kuin idioottimainen kone, joka on ohjelmoitu pelaamaan tiettyä peliä loputtomiin.

Kieltämättä paavi muistuttaa jossain määrin papukaijaa liturgisen toistamisen 'pakossaan', mutta vielä enemmän tuo papukaija - loistava matkija - muistuttaa matemaatikkoa, jonka aivot ovat pelkkää säännön seuraamista eli peliä sen kaikkein triviaaleimmassa muodossa.

2
Olemisen mieltä lähinnä lienee kuitenkin musiikki, koska se on yhtä aikaa sekä absoluuttista peliä [sävelten ja harmonioiden matemaattiset suhteet] että absoluuttista teatteria [musiikin ekspressiivis-kokemuksellinen esitys, esittäminen ja vaikutus].

Minun 'filosofiani' perimmäinen lähtökohta kiteytyy juuri musiikin arvoitukseen. Musiikissa [esim. Bachin 'matemaattisestikin heuristisissa' kontrapunkteissa] analyyttinen ja synteettinen yhdistyvät yhdeksi ainutlaatuiseksi olemisen mielen avaavaksi mahdollisuuksien näköalaksi tai aukeamaksi.

Mutta eikö myös matemaattinen fysiikka tee saman 'mielellisen' vaikutelman? Vastaus on, että fysiikka jää aina puolitiehen. Fysiikka on kuin musiikkia ilman ääntä, esitystä ja kokemusta. John Cagen kokeilu '4.33' osoittaa, että vaikka hiljaisuus ja tyhjyys synnyttävät merkityskokemuksia, ne eivät kykene tekemään tuota kokemusta mielekkääksi.

Soitettu ja kuunneltu [ei siis vaiettu] musiikki sen sijaan kykenee 'mielen ilmaisuun' vai pitäisikö sanoa paremminkin 'ilmaisun mieleen', mutta siihen vaaditaan kompos(t)oituja sävel-ääniä, jotka ihmismieli on rakentanut ja joihin se on tiivistänyt valtavan määrän informaatiota, joka saa musiikkiteoksessa runollis-symbolisen merkityksen. - - Kärjistäen ja yksipuolisesti sanottuna musiikki on runoutta ilman sanoja ja runous musiikkia ilman sävellettyä ääntä.

Bachin fuugien elämää suuremmissa kontrapunkteissa ja Schubertin liedien ylevän ja banaalin yhdistävässä herkkyydessä kuulemme sellaista 'olemisen mielen virettä' jota on turha hakea fysiikan ään(r)ettömistä kaavoista ja numeroista, jotka elävät omaa zombie-elämäänsä lukumystikoiksi muuttuneitten palvojiensa tieteellisissä menoissa [ei Pythagoraskaan ollut taiteilija (säveltäjä) vaan numeromaagikko].

Niinpä olen taipuvainen ajattelemaan, että juuri fyysikot ovat nykyisen aikamme todellisia mystikoita, jotka ovat sekoittaneet päänsä pahemman kerran 'törmättyään' tuntemattoman jumalan [gravitaation?] absurdiin pimeyteen ja/eli tyhjyyteen.
.....
Kosmos on kuin tyhjä idiootti, jolle Oleminen täälläolon [Dasein] muodossa eli ihmisen kielellis-symbolisessa tietoisuudessa ja luovuudessa [myös musiikki on kieltä] antaa mielen - lukuunottamatta 'viimeisiä ihmisiä', jotka pelaavat alistavia ja orgastisia pelejään kuin eläisivät huumeenomaisessa kiimassa, joka ilmentää heidän biologisen luontonsa barbaarista latteutta ja pinnallisuutta.
*
http://lukupiiri1.blogspot.com/2012/04/stephen-hawking-leonard-mlodinow-suuri.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/04/nykyfilosofian-uutuus-spekulatiivinen.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Quentin_Meillassoux
http://ndpr.nd.edu/news/23797-after-finitude-an-essay-on-the-necessity-of-contingency/
http://www.netn.fi/kauppa/index.php?main_page=product_info&products_id=67
http://commons.wikimedia.org/wiki/File:COSMOS-AzTEC3.jpg