Kasvot larppaajan peilissä

Demoni Lilith ja Black Sabbath: Evil Woman

*

Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Uusi vitsaus hautausmailla.

1

Minun mielestäni live-rooli-pelaajat eli larppaajat ajautuvat ennemmin tai myöhemmin palvomaan Saatanaa, koska he aina taistelevat peleissään jotain Pahaa vastaan absoluuttisesta joko-tai-asetelmasta käsin. Heidän elämänsä on pelkkää metsästystä ja vihollisen uhkaan valmistautumista. Itse asiassa heistä itsestään tulee tällä tavoin  uuden uljaan Saatanan edustajia.

2

Larppaus on manikealainen visio eli ikuinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Myös larppaajien isähahmon J. R. R. Tolkienin maailmassa vallitsee sama hyvisten ja pahisten perusantagonismi. Mutta onko Saatana joku ihminen tai ihmisen kaltainen olio, joka tahtoo pahaa vai onko se meissä tahtova ‘tahto’ itsessään?

Tolstoille [joka oli schopenhauerinsa lukenut] seksuaalisuus oli [uskonnottoman rationalismin ohella] suurin Saatana. Dostojevskillakin rakastuminen ja seksuaalisuus sekoittavat miehen pään täysin [esim. Dmitri Karamazov, joka tosin muutenkin on affektiensa vietävissä], mutta itse Saatanan apokalypsi koetaan Dostojevskin mukaan ennen kaikkea eurooppalaisen [universaalin] liberalistis-ateistisen valistuksen arvonihilisminä eli positivistisen rationalismin moraalia ja kansallista identiteettiä rapauttavina vaikutuksina.

Monista vastakohta-asetteluistaan [esim. herra- ja orjamoraali] huolimatta Nietzschen todellisuus ei kuitenkaan ollut dualistinen vaan täynnä suurempia ja pienempiä paholaisia. Tosin sekaan mahtuu myös merkillisiä pyhimyksiä. Entä kuka sitten on ‘aito’ paholainen ja kuka ‘puhdas’ enkeli-pyhimys, siitä on nietzscheläisittäin ajatellen vaikea saada selvää. Emmehän voi tietää sitäkään, rakastammeko jotain ihmistä ikuisesti vai tuleeko hänestä jossain vaiheessa elämämme suurin pettymys, uhka ja jopa vihollinen. 

En väitä, etteikö todellista pahuutta olisi olemassa pahoina tekoina [murha, kidutus, petos], mutta väitän, että meidän on ajoittain lähes mahdoton erottaa omaa perspektiivistä ja dispositionaalista asennettamme pahuuteen siitä, mitä me pahoina tekoina erityisesti ja pahuutena yleensä pidämme – toisten tekeminä. Näin siis pahuus on aina jo valmiina meissä itsessämme ikään kuin odottamassa, että me sen tuomitsemme – jossain toisessa ihmisessä tai aatteessa. 

Mutta mitä kärkkäämmin ja systemaattisemmin me pahat ihmiset ja pahuuden tuomitsemme, sitä pahempia, itsekkäämpiä ja välinpitämättömämpiä meistä omassa oikeamielisyydessämme tulee. Tällainen noidankehä on yhtä kuin moraalin romahdus farisealaiseksi tekopyhyydeksi ja juuri tämän Jeesus [ja Buddha] niin syvästi tajusi. Tämän vuoksi myös Camus’n Putoamisen entinen tuomari Jean-Babtiste Clamence päätyi piinakoppiinsa tekemään katumusrippiä tuntemattomille Amsterdamin kulkijoille. Kun tuomitsemme muita, tuomitsemme väistämättä myös itsemme.

3

Päättelyni ajautuu jälleen paradoksiin, joskin paradoksit sisältävät yhtä aikaa sekä umpikujan että ulospääsyn. Tällä kertaa kyseessä lienee lähes mahdoton kehä, jota ei voi purkaa. Slavoj Zizekiltä saamme kuitenkin esimerkin, josta päättelemme, että ratkaisuja voisi olla jopa kaksi tai ainakin '1½'. Vastustaessaan liberaalia moraalia Zizek mielestäni kiteyttää em. paradoksin anekdoottiin, jonka mukaan voisimme [ellemme ole arvokonservatiiveja] tietyllä hyvin luterilaistyyppisellä tai pikemminkin kalvinistisella ehdolla tehdä mitä tahansa' hyvällä omallatunnolla'. Se onnistuu, jos pystymme tuntemaan syyllisyyttä aivan kaikesta, mitä teemme.

4

Palatakseni siihen mistä aloitin, sanottakoon vielä, että toisin kuin väität, Ironmistress. sinä et ole mikään buddhalainen säälimoralisti [elleivät sitten sääli ja ressentimentti ole saman asian eri puolia] vaan kaunainen [juutalainen] perheenäiti, joka ei ainoastaan henkeen ja vereen halua naarastiikerin tavoin puolustaa omaa perhettään, klaaniaan ja elinreviiriään vaan myös kostaa sekä niille, jotka ovat rikkoneet sinua ja sinun fantasioitasi vastaan että niille, jotka mahdollisesti tulevat sinua ja sinun fantasioitasi vastaan rikkomaan. Katso peiliin. Etkö näe, miten itse naisdemoineista suurin, Lilith, siellä hymyilee ja nyökkäilee sinulle hyväksyvästi.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/uusi-vitsaus-hautausmailla.html

 http://fi.wikipedia.org/wiki/J._R._R._Tolkien

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_%28Albert_Camus_novel%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lilith

Demoneita ja kummituksia jakomielitautisessa matriisissa

Kirjotettu kommentiksi Eufemian päreeseen "Demoni" ja etenkin tommin siellä esittämiin kommentteihin.
Siteeraan ensin koko käydyn kommentoinnin, jotta oma "raporttini" ei jäisi vallan oudoksi ja irrallisen tuntuiseksi.

***
tommi said...
Mikä on demoni? Onko se sama asia kuin kummitus tai peikko?
20.2.07
Eufemia said...
Johan se määriteltiin ainakin puoliksi: Jumalasta etäisin olento, olennoista heikoin. Koska puhe oli Spinozasta, niin Deus sive natura, eli Jumala on ihan kaikki. Tällöin demonikaan ei ole Jumalasta irrallinen, vaan nimen omaan olennoista heikoin, eli vähiten Jumalan kaltainen. Ei siis kuin kummitus tai peikko, sillä ne osaavat kaikenlaista nastaa kuten kahleiden kalistelua ja örisemistä.
20.2.07
tommi said...
Minulla tämän jutun lukeminen tosiaan tyssäsi siihen, että jo ensimmäinen sana oli tuntematon. En kyllä vieläkään tajua mitä tarkoittaa "jumalasta etäisin". Alkaa tuntua, että tämä kieli on lukuisine satuolentoineen tahallisen hämärää.
Vanhoissa kansansaduissa oli tosiaan juttuja jostain jumalista ja (aika varmasti fiktiivisistä) tyypeistä, jotka "uskoivat" sellaisiin, mutta ei kai niitä ämmien horinoita kukaan enää muista. Epäreilua vaatia, että pitäisi tutustua.
20.2.07
Eufemia said...
"Uskominen" ei ole minustakaan erityisen kiinnostavaa. Sen sijaan on usein hyvin kiinnostavaa ja opettavaista miettiä erilaisia menneitä ja nykyisiä tapoja jäsentää asioita.
20.2.07
Erastotenes Aleksandrialainen said...
Tommin asenne uskontoa kohtaan on mielenkiintoinen. Jos oletetaan, että länsimaisen kulttuurin piirissä voisi kasvaa yksilö, joka ei tunne Jumalan ja jumaluuden käsitteitä, on jokin mennyt koululaitoksella pieleeen.
Ihminen, joka oikeasti olisi noin tietämätön, ei kykenisi ymmärtämään mitenkään länsimaisen ajattelun valtavirtaa viimeisen parintuhannen vuoden ajalta. Spinoza, Platon, Aristoteles ja Kant ovat arvokkaita ajattelijoita niin ateistille kuin uskovallekin.
Toinen seikka on, uskooko jumalien tai Jumalan olemassaoloon. Minä uskon kolmiyhteiseen Luojaan, joten tommin näkemyksen mukaan lienen fiktiivinen olento.
20.2.07
tommi said...
Kyllä minä nyt Jumalan tiedän, kirkkoja on kaikkialla. Soitteli kannelta ja tökkäsi jonkinlaisen puutikun kykloopin ainoaan silmään.
20.2.07

RR

Niinpä niin Tommi.

Kuten sanottu - et sinä keskustele, etkä sinä kai edes halua keskustella, vaikka jotain kommentoitkin.

Ja vaikka yrittäisin miten hyväntahtoisesti ja ei-ruumistisesti löytää sinun käsittämättömän totaalista mutta toivottavasti teeskennellystä (sillä jos se on aitoa kyvyttömyyttä, lienet luultavasti avohoidossa?) mielikuvituksettomuudestasi jonkinlaisen satiirin pilkahduksen, niin ei onnistu.

Yritän silti perustella ymmärtämättömyyttäni kohteliaasti (kuten eufemia minun filosofisia pakerruksiani luettuaan) toteamalla, että mitä ilmeisimmin syy on minussa (siis lukijassa) - ei sinussa.

Tunnustan kuitenkin Tommi, että jostain merkillisestä syystä - vaikket sinä saakaan minua nauramaan mielipiteillesi (mikäli ne ovat mielipiteitä - sinä sen tietysti jälleen paremmin tiedät), saat minut kuitenkin lähes purskahtamaan itkuun kuten eräs 35 vuotta sitten tapaamani noin 30-vuotias, skitsofreniaa sairastanut mies, joka yritti suorittaa ylioppilastutkintoa Kotkan silloisessa iltalukiossa.

Yritimme useaan otteeseen keskustella aika vakavistakin asioista, mutta hänen tapansa argumentoida oli jotain aivan uskomattoman "tyrmäävää".
Hän pystyi esittämään vastaväitteitä, jotka eivät oikeastaan olleet osoitettavissa vääriksi, mutta jotka erittäin hämmentävällä tavalla sekoittivat keskenään tasot kirjaimellinen/vertauskuvallinen tai konkreettinen/abstrakti.

En silloin tajunnut, vaikka jotain jo mielisairauksista tiesinkin, että tämänkaltainen kyvyttömyys käsitellä kognitiivisesti symbolisen ja ei-symbolisen eroa liittyy monesti juuri skitsofreenikon mielen "häiriötilaan".

Muistan ne lähes kammottavat naurunpuuskat, joita hän sai aina, kun oli mielestään osoittanut jossain kommentissaan, että minun täytyi olla aivan pihalla väitteitteni kanssa esim. juuri Nietzschestä (jo silloin!).

Kammottavinta tuossa naurussa oli, etten ymmärtänyt siitä mitään - en liioin sitä, että hän nauroi, koska tunsi olevansa oikeassa (ja tietyssä mielessä, tietyllä mutta täysin epäadekvaatilla tavalla hän OLI oikeassa), vaikkei asiallisesti ottaen varmasti ollut.

Toisaalta tuosta naurusta ei löytynyt myöskään mitään ironista tai edes vahingoniloista. Se tuli ikäänkuin toisesta maailmasta, joka oli minulle täysin outo - lähes pelottava.

Kolme vuotta myöhemmin tyyppi oli tehnyt itsemurhan tyhjentämällä omista lääkkeistään purkillisen, jonka ilmeisesti tiesi varmuudella vievän hengen.

*
Että tällainen - suorastaan demoninen assosiaatio nousi muistini syövereistä kommenttejasi lukiessa.
Mutta ehkäpä se oli "vain" kummitus tai peikko...

Vielä kerran ja kuten sanottu - jos/kun en ymmärrä sinua, niin vika lienee kuitenkin kokonaan minun puolellani...

*
PS. Eufemian kommentin linkki opettavaista, jossa referoidaan Tuija Pulkkisen kirjan Postmoderni politiikan filosofia esittelemää saksalaisen idealismin (lähinnä Hegel) ja liberaalin angloamerikkalaisen (etenkin Locke) perinteen erilaisia käsityksiä vapaudesta ja kansalaisyhteiskunnasta, on varsin mainio.

Olen kirjan itsekin lukenut, ja se selvensi aika lailla eräitten muiden (mm. Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen) ohella eurooppalaisen ja amerikkalaisen politiikan kulttuurin eroja.

Amerikkalainen, lähinnä Lockesta (ei niinkään Hobbesista) periytyvä negatiivinen vapaus merkitsee vapauden rajoitusten minimoimista, kun taas Hegelin kehittelemä positiivinen vapaus korostaa juuri yhteisön, valtion ja moraalin merkitystä vapauden mielekkyyden ja sisällön perustana.

Sillä jos me emme ole vapaita johonkin, ei ainoastaan vapaita jostakin, ei vapaudella ylipäätään ole juurikaan mitään mieltä, muotoili asiaa jopa Nietzsche Zarathustrassaan.

*
Mitä ruumismiin tulee, niin minulle se on yhä edelleen melko sisäistämätön termi, jolle en näe yleisempää käyttöä.
Ehkä rinnastukseni perustuu väärikäsitykseen, mutta ruumismi muistuttaa jossain suhteessa Dawkinsin meemiä, jonka analogia geenin suhteen oli alunperin varsin mielenkiintoinen ja lupaava, mutta joka ei sittemmin osoittautunut tieteellisesti kovinkaan käyttökelpoiseksi.

Kun pyysin Tommilta aiemmin "erotusdiagnostista" määritelmää ruumismista toivoin, että hän perustelisi, miten se eroaa käsitteistä, jotka jollain tavalla sivuavat tai ovat merkitykseltään ja/tai käytöltään sitä lähellä - kuten ehkä psykologinen egoismi tai joku vastaava.
Tällainen erottelu selventäisi tämänkin käsitteen käyttöä huomattavasti enemmän kuin pelkkä käsitteen kuvailu lisämääreiden avulla.