Vicky Leandros [1972? - 23 v. ja 1992 - 43 v.] - - Après toi [1992] - In 1972 she
represented Luxembourg at the Eurovision Song Contest with this song and
won.
*
Showing posts with label ero. Show all posts
Showing posts with label ero. Show all posts
July 24, 2012
February 5, 2012
Kylmyys, joskus talvella
Talvi
Mä istun oven eessä kylmässä, katson talven julmaa vallankumousta.
Ei se säästä lehteä, ei puuta, ei pensasta.
Näen tän hyisen maailman ja tiedän,
että joskus sen uhriksi joudun.
[kirjoittanut nimimerkki Pömppö]
II
http://www.youtube.com/watch?v=F3nu-qmxM0w
Blood Sweat and Tears - Sometimes In Winter - - [Steve Katzin miltei depressiivisen melankolista yksinäisyyttä huokuva muistelo pois muuttaneesta rakastetusta BST:n hienoimmalta albumilta].
*
[säv.san Steve Katz]
Sometimes in winter
I gaze into the streets
and walk through snow and city sleet
behind your room
Sometimes in winter
forgotten memories
remember you behind the trees
with leaves that cried
By the window once I waited for you
laughing slightly you would run
trees alone would shield us in the meadow
makin' love in the evening sun
Now you're gone girl
and the lamp posts call your name
I can hear them
in the spring of frozen rain
now you're gone girl
and the times slow down till dawn
It's a cold room
and the walls ask where you've gone
Sometimes in winter
I love you when the good times
seem like memories in the spring
that never came
Sometimes in winter
I wish the empty streets
would fill with laughter from the tears
that ease my pain
*
March 26, 2010
Det är den tyngsta sorg som solen övergår, att man skall älska den man aldrig nånsin får
Viisun kauneus nimittäin löytyy yhtä aikaa useastakin kohdasta ihmissydäntä ja kaukaisinta tähteä yhdistävää imaginaarista janaa (seuratkaa tekin matematiikan historiaa niin tiedätte) eikä mistään yhdestä, minä-kärpäs-näkökulman muka-objektiivisesta pisteestä.
Jan Johanssonin jazzahtavaa pianotulkintaa voi nimittää cool'iakin cool'immaksi. Siin/tä kuulee aivan selvästi (ainakin minä kuulen), kun vaahteran lehdet, eräänä lokakuun aamuna syksyn ensimmäisen kovan pakkasyön jälkeen, putoavat hiljaa leijuen alas. Merkillisen kiehtova soundi: 3½ viimeistä ääniaaltoa ennen täydellistä hiljaisuutta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=LMgitKv-78I
Visa från Utanmyra (O tysta ensamhet)
*
Viisun alkuperäinen teksti:
O tysta ensamhet,
var skall jag nöjen finna?
Bland sorg som ingen vet
skall mina dar förrinna.
En börda tung som sten
mig möter vart jag går.
Bland tusen finns knappt en,
som kärlek rätt förstår.
Det är den tyngsta sorg,
som jorden månde bära.
Att man skall mista bort
sin allra hjärtans kära.
Det är den tyngsta sorg
som solen övergår.
Att man skall älska den
man aldrig nånsin får.
Ett rent och ädelt sinn,
en dygd som ensamt blänker,
en mun som talar ett
med allt vad hjärtat tänker.
Jag tror en sådan vän
är mer än mycket rar.
Var skall jag finna den
som dessa dygder har?
Emellan dig och mig
där tändes upp en låga
där tändes upp en eld
som är en daglig plåga.
Hur skall jag dämpa den
vet jag alls ingen rå´,
jag sörjer till min död
om jag aldrig dig kan få
Olof von Dalin
*
http://sv.wikipedia.org/wiki/Visa_fr%C3%A5n_Utanmyra
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Johansson
http://en.wikipedia.org/wiki/Jazz_p%C3%A5_svenska
http://en.wikipedia.org/wiki/Jan_Johansson
http://www.cdandlp.com/artist/0-0-0/1/1/jan-johansson.html
http://www.pxleyes.com/blog/2009/06/100-touching-photos-expressing-loneliness-and-solitude/
February 27, 2009
Korkealla - ja yksin...
Kuva: Kiipesin vuoren huipulle, kun alkoi vituttaa liikaa.*
Tätä korkeammalle ei pettynyt mutta ylpeä solipsisti enää pääse. Creamin loistava versio vanhasta blues-klassikosta.
(Lisäys 28. 2 koskien sanoja)
*
http://www.youtube.com/watch?v=uSvpGZ0sKZU&feature=related
Sitting on Top of the World- Cream (2005 Reunion - Live at the Royal Albert Hall)
*
Sitting on Top of the World- Cream (2005 Reunion - Live at the Royal Albert Hall)
*
HUOM!
The numerous versions of “Sitting Top of the World” recorded since 1930 have been characterized by variations to the lyrics. The original lyrics, as recorded by the Mississippi Sheiks in 1930 (wikipedia).
Creamin version sanat:
One summer day, she went away;
Gone and left me, shes gone to stay.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
All the summer, worked all this fall.
Had to take christmas in my overalls.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
Going down to the freight yard, gonna catch me a freight train.
Going to leave this town; worked and got to home.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
*
Doc Watsonin sanat:
Was in the spring
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
She called me up
From down in Al Paso
She said "Come back, daddy
Ooh, I need you so"
And now she's gone
And I dont' worry
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
She called me up
From down in Al Paso
She said "Come back, daddy
Ooh, I need you so"
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
(break)
If you don't like my peaches
Don't you shake my tree
'n Get out of my orchard
Let my peaches be
And now she's gone
And I dont' worry
(break)
If you don't like my peaches
Don't you shake my tree
'n Get out of my orchard
Let my peaches be
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
And don't you come here runnin'
Holding out your hand
I'm gonna get me a woman
Like you got your man
And now she's gone
And I dont' worry
And don't you come here runnin'
Holding out your hand
I'm gonna get me a woman
Like you got your man
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
't Was in the spring
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
*
http://new.a2success.com/~Mountain_Top
't Was in the spring
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
*
http://new.a2success.com/~Mountain_Top
February 1, 2009
Hyödytöntä vapautta kadotetun rakkauden raunioilla
Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle päreessäni Mummosta ja Iineksestä.
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.
Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.
Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.
S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.
S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.
Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.
Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.
S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.
Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).
Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.
Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.
Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.
Mutta.
S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.
Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.
En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.
Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:
'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.
Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.
Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.
Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.
Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.
Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.
Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.
Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.
Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.
On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.
Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.
Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.
Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.
Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.
Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.
Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.
Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.
Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.
Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?
Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.
55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.
Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.
Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.
Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).
'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.
Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.
Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.
Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.
Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.
Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.
Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.
S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.
S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.
Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.
Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.
S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.
Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).
Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.
Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.
Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.
Mutta.
S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.
Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.
En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.
Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:
'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.
Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.
Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.
Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.
Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.
Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.
Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.
Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.
Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.
On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.
Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.
Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.
Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.
Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.
Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.
Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.
Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.
Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.
Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?
Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.
55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.
Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.
Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.
Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).
'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.
Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.
Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.
Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.
Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...
January 18, 2009
Pathoksen ja Doriksen viimeinen tapaaminen
Viimeisin muutos ja lisäys on tehty Doriksen ensimmäiseen, pitkään vastausrepliikkiin Pathokselle 25.1.
*
Pathos oli harmissaan. Athos ja Typhus eivät olleet innostuneet hänen 'doriksenpelastusretkestään' vaan olivat lähteneet jatkamaan 'kuran', joksi Pathos terävien ystävänä kutsui oluita, juomista inhottavaan Pickwick Pubiin Ala-Malmintorin laidalla.
Malmitalo oli vielä auki kellon näyttäessä vasta puolta kuutta illansuussa. Pathos päätti mennä käymään kirjastossa ja koukkasi matkallaan sinne Malmitalon inva-wc:n kautta. Vahtimestarilta avainta pyytäessään hän koki yllätyksen.
'Ovi on auki, teitä odotetaan'. 'Mitä ihmettä' P. ähkäisi, ja merkillisen sävähdyttävä aavistus täytti hänen mielensä.
Pathos koputti inva-wc:n ovea, ja kun se avautui, hän näki - aivan oikein! - edessään kadonneen Doris Häkkisen, tuon estetiikkaa opiskelevan naapurin himphamppuhempukan, jota 'kimppakiva-kaverien' oli ollut määrä lähteä etsimään.
'Miten ihmeessä sinä olet täällä? Mistä sinä tiesit, että minä tulen kirjastoon juuri näihin aikoihin? - - Ja mistä olet saanut nuo mustelmat tai mitkä lie fritsut kaulaasi? Ernestin kanssako te olette olleet paneskelemassa ja nyt sinä lutka yrität pokata minut?!'
Doris katsoi Pathosta syvälle silmiin.
'Sinä pöhkö ja hölmö mies. Pitääkö sinun aina olla niin fanaattisen mustasukkainen, vaikka me emme oikeastaan edes seurustele. Sinä vain olet kehitellyt päässäsi epärealistisia ja seksipitoisia fantasioita minun suhteeni, vaikka me emme ole muuta kuin jutelleet blogeissa, lähetelleet sähköposteja, puhuneet muutaman kerran skypessä, nähneet täällä kahviossa ja käyneet sitten pari kolme kertaa sinun luonasi. Ei sellainen ole vielä mikään parisuhde vaan deittailua - sinä neuroottinen, ihmisarka, viettielämältäsi ambivalentti, estynyt ja puolittain sadomasokistinen, äitisymbioosistasi kärsivä naistenvihaaja!'
Pathokselta loksahti konkreettisesti monttu auki.
'Että mitäkö? - - Mutta jos tuo, mitä sanot, pitää paikkansa, ja se pitää, niin sitä suuremmalla syyllä voin kysyä uudestaan, että minkä ihmeen takia sinä odotat minua täällä inva-wc:ssä, jossa tosin olen kerran lausunut sinulle yhtä Larin-Kyöstin runoa - ja sitäkin mielestäsi ihan pieleen? Ethän sinä minusta välitä - rakastamisesta nyt puhumattakaan. Sinä jakorasia!
Doris rypisti otsaansa muka miettiväisesti, mutta hänen vinkeä kasvonilmeensä ja suunsa mutruisuus paljasti jonkin aivan muunlaisen tunteen tuon fasadin takaa.
'Entäpä jos minä tykkään sinusta - ihan oikeasti - mutta en halua sitoutua sinuun - ainakaan vielä. Eikä tarvitse sinunkaan sitoutua minuun. Joten voimme molemmat säilyttää vapautemme ja silti elää jonkinlaista yhteistäkin elämää - silloin tällöin - kunhan vain pääsemme molemminpuoliseen yksimielisyyteen siitä milloin ja missä. Ainakin minä haluaisin sellaisen suhteen sinun kanssasi.'
Pathos nieleskeli ääneen ja änkytti:
'Ai että niinkuin sellaista Sartren-Beauvoirin suhteen vapauttako tarkoitat? Ollaan yhdessä, mutta tehdään kukin tahoillamme, mitä halutaan. Mikä se sellainen suhde on? Seksuaalista pätkätyöläisyyttä. Muodostaisimme ikäänkuin vapaaehtoisen huoraprekariaatin, mitä intiimiin yhteiselämään tulee.
Entä jos minä olenkin rakastunut sinuun ihan oikeasti? Entä jos minä en voi sietää, että sinä käyt nussimassa Ernestin kanssa joka torstai-ilta ja palaat pillu ja huulet turvoksissa katselemaan kympin uutisia - raukeasti hymyillen - selvästikin pari kolme järisyttävää orkkua saaneena - sinä toisen miehen mulkun jatke!'
Doris Häkkinen - tuo Pathoksen märkien unien ja mustasukkaisten aggressioitten kohde ei hätkähtänyt miehen uhoilua:
'Mutta sinulla on aivan sama vapaus naisten - ja miksei myös miesten suhteen. Minä en ole mustasukkainen. Olen vapaamielinen, vapautunut ja sen vuoksi myös iloinen ihminen. Toisin kuin sinä - suurisuinen peikko ja mörkki!'
Vihainen mörkki katseli Dorista hänen kommenttinsa jälkeen. Käytyä keskustelua pohdiskellen Pathoksen suupielet kääntyivät kuitenkin lopulta sarkastiseen virneeseen. Sitten hän lausui itseironisen kohtalokkaalla äänellä käyttäen kaikkea sitä dramaattista mimiikkaa, jota oli yksin ollessaan ajankulukseen ja itseään hauskuuttaakseen kaksiossaan harjoitellut naureskellen monesti ääneen performatiiviselle pelilleen:
"Hyvästi Doris. On toki totta, että sinä et ole ainut nainen minulle tässä maailmassa, kuten en minä ole ainut mies sinulle. Mutta sitä en ymmärrä, miksi haluat meidän jatkavan sellaisessa suhteessa, joka aiheuttaa minulle tuskaa. Sadisti sinä olet. Pidä perseesi! Minä en aio jakaa sitä kenenkään muun kanssa.
Sillä jos minä nyt annan itseni rakastua sinuun todella syvästi ja ikäänkuin lopullisesti, niin minulla on oikeus vaatia sinulta tiettyä lojaalisuutta, sitoutumista ja uskollisuutta minua kohtaan - kuten sinäkin voit vaatia minulta sinua kohtaan, vaikka et sitä muka omien sanojesi haluakaan.
Tämä on meidän viimeinen tapaamisemme, ja sanon suoraan, että ainoa hyvä asia siinä on ollut se, että nyt minulle valkeni lopullisesti, kuka ja mikä sinä oikein olet. Ehdin sentään vielä kääntyä pois kuilun reunalta ja etsiä tasaista, tukevaa maata tunteilleni. Se, mitä sinä teet, on minulle enää yhdentekevää. Yhdentekevää, vaikka sieluni itkisi verta sen aikaa, kunnes unohdan sinut.
Palautan lainaamasi DVD:n vahtimestarille niin pian kuin ehdin. Hae se sitten, kun sinulle sopii. Mutta minä lähden nyt. Tämä näytös on lopussa, eikä se tule enää toistumaan. Eikä näissä sanoissa ole mitään pateettista ja dramaattista vaan silkkaa asiaa, sillä enhän minä ole sinulle kuin se yksi niiden muiden joukossa.
Hyvästi Doris. Ja onnea. Eroamme ystävinä. Tai ainakin minä yritän ajatella sinut ystävänä. Tunnustan, että se ei ole helppoa, koska minä rakastan sinua. Silti tämä on ainut vaihtoehto. Darling - jos joskus muistat minua, niin muista samalla, että kerrankin joku mies sanoi sinulle suoraan ja sisimmästään sen totuuden, minkä sinä ansaitsitkin kuulla. Ja totuus - rakas haikuni - eikö se ole aina hyvä asia - - - ?"
*
Doris Häkkinen jäi katse ja koko olemus jähmettyneenä seisomaan inva-wc:n ovelle ehtimättä sanoa edes hei, kun Pathos jo kääntyi, avasi oven ja paiskasi sen ulos mennessään kiinni paljon lujempaa ja kovaäänisemmin kuin olisi ollut asiallista.
Vahtimestari alkoi tuijottaa häntä ihmetellen. Pathos totesi miehelle lakonisen kylmästi ja välinpitämättömästi:
'Viekää rouvalle vessapaperia. Se on päässyt kuulemma loppumaan. Muuten kaikki on hyvin. Ja tulee myös olemaan. Mitä nyt vähän vatsavaivoista kärsitään...'
Tämän sanottuaan Pathos kaivoi povitaskustaan Doriksen hänelle lainaamaan DVD:n: Salò eli Sodoman 120 päivää (Pasolini), mulkaisi vielä alahuultaan puraisten wc:n ovelle päin, rykäisi ja sanoi hämmästyneelle vahtimestarille hitaasti ja arvokkaasti ikäänkuin tämä olisi ollut hänen henkilökohtainen palvelijansa:
'Antakaa tämä rouvalle, kun viette sen vessapaperirullan. Se kuuluu hänelle. Se on hänen omaisuuttaan. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.'
Sitten Pathos alkoi klenkata kohti ulko-ovea, katuvalojen valaisemalle torille ja päätti lähteä vetämään kunnon kännit. Yksin. Hänen silmissään oli surullinen ja ikävöivä katse.
*
Pathos oli harmissaan. Athos ja Typhus eivät olleet innostuneet hänen 'doriksenpelastusretkestään' vaan olivat lähteneet jatkamaan 'kuran', joksi Pathos terävien ystävänä kutsui oluita, juomista inhottavaan Pickwick Pubiin Ala-Malmintorin laidalla.
Malmitalo oli vielä auki kellon näyttäessä vasta puolta kuutta illansuussa. Pathos päätti mennä käymään kirjastossa ja koukkasi matkallaan sinne Malmitalon inva-wc:n kautta. Vahtimestarilta avainta pyytäessään hän koki yllätyksen.
'Ovi on auki, teitä odotetaan'. 'Mitä ihmettä' P. ähkäisi, ja merkillisen sävähdyttävä aavistus täytti hänen mielensä.
Pathos koputti inva-wc:n ovea, ja kun se avautui, hän näki - aivan oikein! - edessään kadonneen Doris Häkkisen, tuon estetiikkaa opiskelevan naapurin himphamppuhempukan, jota 'kimppakiva-kaverien' oli ollut määrä lähteä etsimään.
'Miten ihmeessä sinä olet täällä? Mistä sinä tiesit, että minä tulen kirjastoon juuri näihin aikoihin? - - Ja mistä olet saanut nuo mustelmat tai mitkä lie fritsut kaulaasi? Ernestin kanssako te olette olleet paneskelemassa ja nyt sinä lutka yrität pokata minut?!'
Doris katsoi Pathosta syvälle silmiin.
'Sinä pöhkö ja hölmö mies. Pitääkö sinun aina olla niin fanaattisen mustasukkainen, vaikka me emme oikeastaan edes seurustele. Sinä vain olet kehitellyt päässäsi epärealistisia ja seksipitoisia fantasioita minun suhteeni, vaikka me emme ole muuta kuin jutelleet blogeissa, lähetelleet sähköposteja, puhuneet muutaman kerran skypessä, nähneet täällä kahviossa ja käyneet sitten pari kolme kertaa sinun luonasi. Ei sellainen ole vielä mikään parisuhde vaan deittailua - sinä neuroottinen, ihmisarka, viettielämältäsi ambivalentti, estynyt ja puolittain sadomasokistinen, äitisymbioosistasi kärsivä naistenvihaaja!'
Pathokselta loksahti konkreettisesti monttu auki.
'Että mitäkö? - - Mutta jos tuo, mitä sanot, pitää paikkansa, ja se pitää, niin sitä suuremmalla syyllä voin kysyä uudestaan, että minkä ihmeen takia sinä odotat minua täällä inva-wc:ssä, jossa tosin olen kerran lausunut sinulle yhtä Larin-Kyöstin runoa - ja sitäkin mielestäsi ihan pieleen? Ethän sinä minusta välitä - rakastamisesta nyt puhumattakaan. Sinä jakorasia!
Doris rypisti otsaansa muka miettiväisesti, mutta hänen vinkeä kasvonilmeensä ja suunsa mutruisuus paljasti jonkin aivan muunlaisen tunteen tuon fasadin takaa.
'Entäpä jos minä tykkään sinusta - ihan oikeasti - mutta en halua sitoutua sinuun - ainakaan vielä. Eikä tarvitse sinunkaan sitoutua minuun. Joten voimme molemmat säilyttää vapautemme ja silti elää jonkinlaista yhteistäkin elämää - silloin tällöin - kunhan vain pääsemme molemminpuoliseen yksimielisyyteen siitä milloin ja missä. Ainakin minä haluaisin sellaisen suhteen sinun kanssasi.'
Pathos nieleskeli ääneen ja änkytti:
'Ai että niinkuin sellaista Sartren-Beauvoirin suhteen vapauttako tarkoitat? Ollaan yhdessä, mutta tehdään kukin tahoillamme, mitä halutaan. Mikä se sellainen suhde on? Seksuaalista pätkätyöläisyyttä. Muodostaisimme ikäänkuin vapaaehtoisen huoraprekariaatin, mitä intiimiin yhteiselämään tulee.
Entä jos minä olenkin rakastunut sinuun ihan oikeasti? Entä jos minä en voi sietää, että sinä käyt nussimassa Ernestin kanssa joka torstai-ilta ja palaat pillu ja huulet turvoksissa katselemaan kympin uutisia - raukeasti hymyillen - selvästikin pari kolme järisyttävää orkkua saaneena - sinä toisen miehen mulkun jatke!'
Doris Häkkinen - tuo Pathoksen märkien unien ja mustasukkaisten aggressioitten kohde ei hätkähtänyt miehen uhoilua:
'Mutta sinulla on aivan sama vapaus naisten - ja miksei myös miesten suhteen. Minä en ole mustasukkainen. Olen vapaamielinen, vapautunut ja sen vuoksi myös iloinen ihminen. Toisin kuin sinä - suurisuinen peikko ja mörkki!'
Vihainen mörkki katseli Dorista hänen kommenttinsa jälkeen. Käytyä keskustelua pohdiskellen Pathoksen suupielet kääntyivät kuitenkin lopulta sarkastiseen virneeseen. Sitten hän lausui itseironisen kohtalokkaalla äänellä käyttäen kaikkea sitä dramaattista mimiikkaa, jota oli yksin ollessaan ajankulukseen ja itseään hauskuuttaakseen kaksiossaan harjoitellut naureskellen monesti ääneen performatiiviselle pelilleen:
"Hyvästi Doris. On toki totta, että sinä et ole ainut nainen minulle tässä maailmassa, kuten en minä ole ainut mies sinulle. Mutta sitä en ymmärrä, miksi haluat meidän jatkavan sellaisessa suhteessa, joka aiheuttaa minulle tuskaa. Sadisti sinä olet. Pidä perseesi! Minä en aio jakaa sitä kenenkään muun kanssa.
Sillä jos minä nyt annan itseni rakastua sinuun todella syvästi ja ikäänkuin lopullisesti, niin minulla on oikeus vaatia sinulta tiettyä lojaalisuutta, sitoutumista ja uskollisuutta minua kohtaan - kuten sinäkin voit vaatia minulta sinua kohtaan, vaikka et sitä muka omien sanojesi haluakaan.
Tämä on meidän viimeinen tapaamisemme, ja sanon suoraan, että ainoa hyvä asia siinä on ollut se, että nyt minulle valkeni lopullisesti, kuka ja mikä sinä oikein olet. Ehdin sentään vielä kääntyä pois kuilun reunalta ja etsiä tasaista, tukevaa maata tunteilleni. Se, mitä sinä teet, on minulle enää yhdentekevää. Yhdentekevää, vaikka sieluni itkisi verta sen aikaa, kunnes unohdan sinut.
Palautan lainaamasi DVD:n vahtimestarille niin pian kuin ehdin. Hae se sitten, kun sinulle sopii. Mutta minä lähden nyt. Tämä näytös on lopussa, eikä se tule enää toistumaan. Eikä näissä sanoissa ole mitään pateettista ja dramaattista vaan silkkaa asiaa, sillä enhän minä ole sinulle kuin se yksi niiden muiden joukossa.
Hyvästi Doris. Ja onnea. Eroamme ystävinä. Tai ainakin minä yritän ajatella sinut ystävänä. Tunnustan, että se ei ole helppoa, koska minä rakastan sinua. Silti tämä on ainut vaihtoehto. Darling - jos joskus muistat minua, niin muista samalla, että kerrankin joku mies sanoi sinulle suoraan ja sisimmästään sen totuuden, minkä sinä ansaitsitkin kuulla. Ja totuus - rakas haikuni - eikö se ole aina hyvä asia - - - ?"
*
Doris Häkkinen jäi katse ja koko olemus jähmettyneenä seisomaan inva-wc:n ovelle ehtimättä sanoa edes hei, kun Pathos jo kääntyi, avasi oven ja paiskasi sen ulos mennessään kiinni paljon lujempaa ja kovaäänisemmin kuin olisi ollut asiallista.
Vahtimestari alkoi tuijottaa häntä ihmetellen. Pathos totesi miehelle lakonisen kylmästi ja välinpitämättömästi:
'Viekää rouvalle vessapaperia. Se on päässyt kuulemma loppumaan. Muuten kaikki on hyvin. Ja tulee myös olemaan. Mitä nyt vähän vatsavaivoista kärsitään...'
Tämän sanottuaan Pathos kaivoi povitaskustaan Doriksen hänelle lainaamaan DVD:n: Salò eli Sodoman 120 päivää (Pasolini), mulkaisi vielä alahuultaan puraisten wc:n ovelle päin, rykäisi ja sanoi hämmästyneelle vahtimestarille hitaasti ja arvokkaasti ikäänkuin tämä olisi ollut hänen henkilökohtainen palvelijansa:
'Antakaa tämä rouvalle, kun viette sen vessapaperirullan. Se kuuluu hänelle. Se on hänen omaisuuttaan. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.'
Sitten Pathos alkoi klenkata kohti ulko-ovea, katuvalojen valaisemalle torille ja päätti lähteä vetämään kunnon kännit. Yksin. Hänen silmissään oli surullinen ja ikävöivä katse.
September 8, 2008
Tunnustuskia erotessa
Tämän kirjeen tyylilaji on tuntematon, joskin se lienee hyvin lähellä naivia realismia ainakin silloin, kun ei tahtoen tai tahtomattaan käänny farssiksi ja/tai satiiriksi.
*
EILA
Jos haluat tässä ja edellisessä postauksessa esitettyjen ajatuskokeiden jälkeen katkaista välit kanssani, toimit täysin vastoin periaatteitasi todistaen minulle kuitenkin samalla paradoksaalisesti sen, että rakastat minua tavalla, jota olen odottanut jo pitkään.
*
Et vastaa puhelimeen. Onko minun ymmärrettävä, että haluat panna välit poikki? Jos näin on, niin en voi – tuohon aiemman postaukseni sitaattiin viitaten – muuta kuin toistaa, että silloin sinä vihdoinkin rakastat minua tavalla, joka sekä reflektoiden että myös tunteella huomioi ne minun miehiseen itsekunnioitukseeni erottamattomasti kuuluvat itseymmärrykseni piirteet, jotka määrittävät käsityksiäni siitä, mitä miehen ja naisen välinen rakkaus ja keskinäinen arvostus toteutuakseen välttämättä vaatii.
Vielä kerran ja tätä koko ajan seuraavassa toistaen – koska et halua jatkaa samaan tyyliin kuin ennen vaan mieluummin jätät minut, viestit minulle, että rakastat minua ehkä enemmän tai ainakin ylivoimaisesti eri tavalla enemmän kuin ketään muuta juuri nyt tuntemaasi miestä.
Kahdessa edellisessä postauksessa esittämäni ajatuskoe on siten tuottanut tuloksen, johon saatan olla enemmän kuin tyytyväinen: sinä rakastat minua - - - koska jätät minut, etkä suostu elämään enää tuossa vanhassa suhteessamme, jossa haavoitit minun miehistä itsekunnioitustani, ja joka aiheutti minussa itsehalveksuntaa.
Rakastan sinua nyt ehkä enemmän kuin koskaan; – olenhan juuri saanut sinulta, minut jättäessäsi, sellaisen rakkaudentunnustuksen, josta haaveilin sisimmässäni jo skype-hulluutemme alusta lähtien.
En siis erehtynyt sinun suhteesi. En myöskään omien tunteitteni suhteen. Olet minulle rakkain ihminen tässä maailmassa.
Olisin kuitenkin halunnut, että sinusta tulisi minulle rakkain ihminen koko elämässäni – koko ihmissuhteitteni kokemushistoriassa. Mutta jos olen vilpittömän rehellinen itselleni – vielä kerran: sellainen sinusta tuli juuri sinä hetkenä, kun jätit minut. Kiitos siitä rakas. Olen onnellinen, että vihdoin saan kokea rakkautesi, joka täyttää kaikki ne vastavuoroisuuden elementit, jotka tarvitaan meidän välillämme vallitsevaan, elämää suurempaan hellyyden- ja läheisyydentunteeseen.
Muistele minua joskus rakas. Minäkin muistelen sinua. Parhain muistolahja, jonka voit minua varten valmistaa, on ikioma muistolipas, jossa lukee: Raunon lipas. Sen voit sitten jättää johonkin tuntemattomaan paikkaan ja toivoa, että sen löytää joku nainen, joka ihastuu siihen, vie kotiinsa, asettaa takan päälle ja katselee sitä hellästi haaveillen ja rakkaimpia muistojaan läpieläen. Silloin – tuossa muistolippaassa - me kaksi olemme ikuisesti yhtä kuolemankin jälkeen.
Miksi en siis rakastaisi sinua enemmän kuin ketään koskaan? Pystyithän sinä viimein rakastamaan minua niinkuin minä tuota rakkautta miehenä syvimmiltään tarvitsin, toivoin ja halusin.
Bye bye kulta. Hellä muistosi ei unohdu milloinkaan. Olemme aina yhtä – erossa.
Rauno
PS.
Eila kulta. Tämä teksti – farssimaisuudestaan ja satiirisuudestaan huolimatta tai juuri niiden takia - on ehkä raastavin ja syvin sinulle koskaan kirjoittamani rakkaudentunnustus. En voi elää ilman sinua, ja suuressa rakkaudessasi sinä viimein tajusit sen.
PPS.
Liittomme sai lopulta Korkeimman siunauksen.
Pappi kysyi meiltä: Tahdotko sinä Rauno erota tästä Eilasta? Minä nyökkäsin hämmentyneen varmasti: Tahdon. Pappi jatkoi: Tahdotko sinä Eila erota tästä Raunosta? Sinä vastasit pontevasti: No ihan varm...tahdon. Pappi lopetti kysymällä: Tahdotteko te olla erossa toisistanne aina sekä myötä- ja vastoinkäymisissä? Yhteen ääneen kajautimme niin lujaa, että kaksi todistajaa oli lentää ahtereilleen: Tahdomme!
Ja tällä tavoin meistä tuli ei-aviopari, joka ei elänyt yhdessä vaan erossa keskenään - onnellisena elämänsä loppuun saakka.
(Tämä tarina on tosi.)
*
EILA
Jos haluat tässä ja edellisessä postauksessa esitettyjen ajatuskokeiden jälkeen katkaista välit kanssani, toimit täysin vastoin periaatteitasi todistaen minulle kuitenkin samalla paradoksaalisesti sen, että rakastat minua tavalla, jota olen odottanut jo pitkään.
*
Et vastaa puhelimeen. Onko minun ymmärrettävä, että haluat panna välit poikki? Jos näin on, niin en voi – tuohon aiemman postaukseni sitaattiin viitaten – muuta kuin toistaa, että silloin sinä vihdoinkin rakastat minua tavalla, joka sekä reflektoiden että myös tunteella huomioi ne minun miehiseen itsekunnioitukseeni erottamattomasti kuuluvat itseymmärrykseni piirteet, jotka määrittävät käsityksiäni siitä, mitä miehen ja naisen välinen rakkaus ja keskinäinen arvostus toteutuakseen välttämättä vaatii.
Vielä kerran ja tätä koko ajan seuraavassa toistaen – koska et halua jatkaa samaan tyyliin kuin ennen vaan mieluummin jätät minut, viestit minulle, että rakastat minua ehkä enemmän tai ainakin ylivoimaisesti eri tavalla enemmän kuin ketään muuta juuri nyt tuntemaasi miestä.
Kahdessa edellisessä postauksessa esittämäni ajatuskoe on siten tuottanut tuloksen, johon saatan olla enemmän kuin tyytyväinen: sinä rakastat minua - - - koska jätät minut, etkä suostu elämään enää tuossa vanhassa suhteessamme, jossa haavoitit minun miehistä itsekunnioitustani, ja joka aiheutti minussa itsehalveksuntaa.
Rakastan sinua nyt ehkä enemmän kuin koskaan; – olenhan juuri saanut sinulta, minut jättäessäsi, sellaisen rakkaudentunnustuksen, josta haaveilin sisimmässäni jo skype-hulluutemme alusta lähtien.
En siis erehtynyt sinun suhteesi. En myöskään omien tunteitteni suhteen. Olet minulle rakkain ihminen tässä maailmassa.
Olisin kuitenkin halunnut, että sinusta tulisi minulle rakkain ihminen koko elämässäni – koko ihmissuhteitteni kokemushistoriassa. Mutta jos olen vilpittömän rehellinen itselleni – vielä kerran: sellainen sinusta tuli juuri sinä hetkenä, kun jätit minut. Kiitos siitä rakas. Olen onnellinen, että vihdoin saan kokea rakkautesi, joka täyttää kaikki ne vastavuoroisuuden elementit, jotka tarvitaan meidän välillämme vallitsevaan, elämää suurempaan hellyyden- ja läheisyydentunteeseen.
Muistele minua joskus rakas. Minäkin muistelen sinua. Parhain muistolahja, jonka voit minua varten valmistaa, on ikioma muistolipas, jossa lukee: Raunon lipas. Sen voit sitten jättää johonkin tuntemattomaan paikkaan ja toivoa, että sen löytää joku nainen, joka ihastuu siihen, vie kotiinsa, asettaa takan päälle ja katselee sitä hellästi haaveillen ja rakkaimpia muistojaan läpieläen. Silloin – tuossa muistolippaassa - me kaksi olemme ikuisesti yhtä kuolemankin jälkeen.
Miksi en siis rakastaisi sinua enemmän kuin ketään koskaan? Pystyithän sinä viimein rakastamaan minua niinkuin minä tuota rakkautta miehenä syvimmiltään tarvitsin, toivoin ja halusin.
Bye bye kulta. Hellä muistosi ei unohdu milloinkaan. Olemme aina yhtä – erossa.
Rauno
PS.
Eila kulta. Tämä teksti – farssimaisuudestaan ja satiirisuudestaan huolimatta tai juuri niiden takia - on ehkä raastavin ja syvin sinulle koskaan kirjoittamani rakkaudentunnustus. En voi elää ilman sinua, ja suuressa rakkaudessasi sinä viimein tajusit sen.
PPS.
Liittomme sai lopulta Korkeimman siunauksen.
Pappi kysyi meiltä: Tahdotko sinä Rauno erota tästä Eilasta? Minä nyökkäsin hämmentyneen varmasti: Tahdon. Pappi jatkoi: Tahdotko sinä Eila erota tästä Raunosta? Sinä vastasit pontevasti: No ihan varm...tahdon. Pappi lopetti kysymällä: Tahdotteko te olla erossa toisistanne aina sekä myötä- ja vastoinkäymisissä? Yhteen ääneen kajautimme niin lujaa, että kaksi todistajaa oli lentää ahtereilleen: Tahdomme!
Ja tällä tavoin meistä tuli ei-aviopari, joka ei elänyt yhdessä vaan erossa keskenään - onnellisena elämänsä loppuun saakka.
(Tämä tarina on tosi.)
September 1, 2008
Free Bird
Tämä on yksi 1970-luvun suuria klassikoita kokonaisena live-taltiointina. Erään sukupolven anthem. Stadiontunnelma välittyy aidoimmillaan.
*
http://www.youtube.com/watch?v=7PENBU3lrpE
Lynyrd Skynyrd - Free Bird, live 1977
If I leave here tomorrow
Would you still remember me?
For I must be travelling on, now,
cause theres too many places Ive got to see.
But, if I stayed here with you, girl,
Things just couldnt be the same.
Cause Im as free as a bird now,
And this bird you can not change.
Lord knows, I cant change.
Bye, bye, its been a sweet love.
Though this feeling I cant change.
But please dont take it badly,
cause lord knows Im to blame.
But, if I stayed here with you girl,
Things just couldnt be the same.
Cause Im as free as a bird now,
And this bird youll never change.
And this bird you can not change.
Lord knows, I cant change.
Lord help me, I cant change
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hymni
*
http://www.youtube.com/watch?v=7PENBU3lrpE
Lynyrd Skynyrd - Free Bird, live 1977
If I leave here tomorrow
Would you still remember me?
For I must be travelling on, now,
cause theres too many places Ive got to see.
But, if I stayed here with you, girl,
Things just couldnt be the same.
Cause Im as free as a bird now,
And this bird you can not change.
Lord knows, I cant change.
Bye, bye, its been a sweet love.
Though this feeling I cant change.
But please dont take it badly,
cause lord knows Im to blame.
But, if I stayed here with you girl,
Things just couldnt be the same.
Cause Im as free as a bird now,
And this bird youll never change.
And this bird you can not change.
Lord knows, I cant change.
Lord help me, I cant change
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hymni
August 10, 2008
Don't they know it's the end of the world', it ended when I lost your love
Kaunista - kaunista. Ihanaa tuskaa...Voi Jumala, miten vaikeaa on rakastaa! Olipa sitten 20 tai 80 vuotias. Eikö ihminen koskaan opi tässä asiassa mitään?
*
http://www.youtube.com/watch?v=Pz_pySu99AA&feature=related
Brenda Lee: End Of The World
*
why does the sun go on shining
why does the sea rush to shore
don't they know it's the end of the world
'cause you don't love me any more
why do the birds go on singing
why do the stars glow above
don't they know it's the end of the world
it ended when i lost your love
i wake up in the morning and i wonder
why everything's the same as it was
i can't understand, no, i can't understand
how life goes on the way it does
why does my heart go on beating
why do these eyes of mine cry
don't they know it's the end of the world
it ended when you said goodbye
why does my heart go on beating
why do these eyes of mine cry
don't they know it's the end of the world
it ended when you said goodbye
*
http://www.youtube.com/watch?v=Pz_pySu99AA&feature=related
Brenda Lee: End Of The World
*
why does the sun go on shining
why does the sea rush to shore
don't they know it's the end of the world
'cause you don't love me any more
why do the birds go on singing
why do the stars glow above
don't they know it's the end of the world
it ended when i lost your love
i wake up in the morning and i wonder
why everything's the same as it was
i can't understand, no, i can't understand
how life goes on the way it does
why does my heart go on beating
why do these eyes of mine cry
don't they know it's the end of the world
it ended when you said goodbye
why does my heart go on beating
why do these eyes of mine cry
don't they know it's the end of the world
it ended when you said goodbye
Subscribe to:
Posts (Atom)