Hiljentykäämme P. Mustapään runon ääressä. Tämän runon tunnistaa jokainen ja ehkä parhaiten Sulho Rannan säveltämän herkän laulun muodossa.
Harvoin on yksinäisyyttä kuvattu näin sielukkaan surumielisesti - vai onko tämä yksinäisyyttä? Tyhjyydentunnettakaan se ei välttämättä ole, koska lehtipuiden autiudessa tuuli sentään tuo mintun ja ruusun tuoksuja (oletettavasti?) rakkauden kryytimaalta.
Tämä on sanatonta, ei-intentionaalista (mihikään kohdistumatonta tai mistään nimenomaisesta kohteesta syntyvää) kaipausta, jonka 'rekisteröivät' ja josta 'raportoivat' yksinomaan aistit, joiden viestiä ja sanomaa kieli ei pysty kääntämään - ei ainakaan ilman, että tunne menettäisi jotain autenttisuudestaan ja alkuperästään.
Silti Mustapää on onnistunut kirjoittamaan runon, jossa sanat ikäänkuin tekevät itsensä tarpeettomiksi samalla, kun ne toimivat tunteen mediumina - (ks. PS. ja PPS.).
Kansanlaulu (P. Mustapää)
Vain pieni kansanlaulu
ja sanoja ei ole ollenkaan.
Vain pieni kansanlaulu,
ei sanoja ollenkaan.
Vain tuoksua mintun ja ruusun,
jota tuuli kantaa tullessaan,
vain tuoksua mintun ja ruusun
tuo tuuli tullessaan
Vain yksinäinen lintu,
joka synkeällä kedolla valittaa,
vain yksinäinen lintu,
joka kedolla valittaa.
Vain autius lehtipuissa
ja sininen rakkauden kryytimaa,
vain autius lehtipuissa,
sininen, autio maa.
YLE Teema Sininen laulu Taiteilijat Kirjallisuus Haavio Martti
http://www.kolumbus.fi/pertti.k.mustonen/jalanjaljet.htm (Täältä löytyy runsaasti mielenkiintoista lyrikkaa - lähinnä kotimaista tuotantoa)
PS.
medium (n.)
1584, "a middle ground, quality, or degree," from L. medium, from neut. of adj. medius (see medial). Meaning "intermediate agency, channel of communication" is from 1605. That of "person who conveys spiritual messages" first recorded 1853, from notion of "substance through which something is conveyed." Artistic sense (oil, watercolors, etc.) is from 1854. The adj. is 1670, from the noun; as a designation of cooked meat, it is attested from 1939. Happy medium is the "golden mean," Horace's aurea mediocritas.
http://www.etymonline.com/
PPS.
Mustapään runon tunnelmaa kuvailemaan sopii sekä ko. runojen että runoilijoitten temperamenttieroista huolimatta erinomaisesti Federico Garcia Lorcan erään runon viimeinen rivi: ...'ja äänettömyys lähtee liikkeelle'. Mestarillinen kielikuva!
January 30, 2008
January 29, 2008
Sina tulla minu Buduaari!?
Kierrätetään hieman hirv..öö...'hyvää kamaa'. Kiitos solille.
Ensi vuoden euroviisuvoittaja!
Ma itke, ma naura, ma tanssi ja hihku...ma saada twelve points!
(Ne oli kyllä miinuspisteitä/RR huom...)
Ensi vuoden euroviisuvoittaja!
Ma itke, ma naura, ma tanssi ja hihku...ma saada twelve points!
(Ne oli kyllä miinuspisteitä/RR huom...)
January 27, 2008
Aika 'huono' yli-ihmiseksi?
Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Filosofien huono käytös".
Petri kirjoitti
'Nietzscheen liittyen tässä käsitellyn kirjan pohjalta saa kuvan, että hän oli kaikkea muuta kuin mitä hänen on väitetty olleen eli kiltti, hyvä pianisti ja arjalaisia inhoava.'
No hyvä, että tämä asia sinullekin viimein 'valaistuu'. Oikeastaan kirjan otsikko Huonosti käyttäytyvät filosofit ei lainkaan päde Nietzscheen. Hän oli nimittäin aivan liian hyvin käyttäytyvä filosofi!
Nietzschen myöhäistuotannon briljantit tekstit vain eivät ole kovin 'hyväkäytöksisiä'.
*
Nietzschellä oli kirjoituksissaan (ajattelussaan - ei omassa elämässään) kaksi 'luontoa', joista jälkimmäistä - Wagner-breakin (1878) mutta etenkin Zarathustran (1883) jälkeistä - ilmaisemaa 'luontoa' kaikki hänen läheisimmät ystävänsä kovasti kummastelivat ja jopa kavahtivat.
'Onko ihmisen mahdollista luopua niin totaalisti sielustaan ja korvata se toisella?', kuten eräs parhaimmista yliopistokauden ystävistä, filologi Erwin Rohde kirjoitti jo Inhimillistä, liian inhimillistä teoksen (1878) julkaisun jälkeen.
Nietzshe vastasi ehkä hieman kieli poskessa jotenkin niin, että tämä toinen luonto tarvitaan, jotta ensimmäinen ('parempi?') korostuisi ja tulisi paremmin ymmärrettyä (vrt. kristologinen ongelma eli Kristuksen kaksiluonto-oppi).
Käytännössä kävi päinvastoin, mutta syy ei ole yksinomaan Nietzschen vaan hänen antisemitisti-natsi-sisarensa, joka 'brändäsi' veljeään ja tämän tuotantoa saksalaisen nationalismin tarpeisiin jo siitä lähtien, kun tämä oli täysin riippuvainen muitten avusta, ja kykenemätön kontrolloimaan teostensa ja jälkeenjääneitten papereittensa toimittamista.
Mutta ylipäätään ja ennenmuuta syy on lukijoiden oma mielikuvitus, ennakkoluulot ja siten epäkriittisyys.
Joku voisi sanoa, että Nietzshen strateginen clue oli kirjoittaa niin, että lopullinen tulkintavastuu teksteistä siirtyy sawolaisittain väistämättä lukijalle.
Mutta kuten tiedetään, tämä strategia on aiheuttanut kaikkein eniten väärinkäsityksiä ja ylilyöntejä hänen lukijoidensa/tulkitsijoidensa keskuudessa.
Toki vielä sitkeämpiä väärinkäsityksiä Nietzschestä sikiää siellä, missä häntä ei ole luettu lainkaan, ja missä ollaan siten pelkän yksipuolisen 'juorukeskustelun' tasolla (mitä Huonosti käyttäytyvät filosofit ei ole!)
Nietzsche itse kyllä varoitti useaankin otteeseen tekstiensä tulkintojen - ehkei niinkään väärintulkinnan kuin yksipuolisen lukemisen - mahdollisuudesta.
Mutta ilmeisesti N. ei sitä varoitusta kuitenkaan kyllin selvästi julkituonut, mistä 'laiminlyönnistä' häntä on sittemmin katkerasti ja halveksuvasti syytetty mm. liberaalidemokraattisten, itsensä 'tekopyhäköiksi' korottaneitten 'pintaliitäjämoralistien' (esim. B. Russell) piirissä.
Oikeampaa lienee kuitenkin sanoa, että johdonmukaisuuden nimissä Nietzsche ei oikeastaan edes voinut kirjoittaa: 'tulkitkaa minua 'näin ja näin', koska silloin hän olisi tullut samalla väittäneeksi, että esimerkiksi Zarathustra sisältää jonkin nimenomaisen ja eksplisiittisen käytännön ohjeistuksen - ikäänkuin 'Kymmenen käskyä', joita ihmisen pitää noudattaa.
(Toki Zarathustra antaa 'ohjeita', mutta eivät ne mitään konkreettisia käskyjä ole.)
Kyseisestä dilemmasta löydämmekin Nietzschen sielun varsinaisen paradoksin: ah miten mieluusti hän olisi ne Kymmenen uutta käskyä kirjoittanutkaan!, sillä totisesti hänessä kyti se sama radikaalipietistinen, individualistisen askeesin, uudestisyntymisen ja jopa itsepyhityksen (kyseenalainen?) tuli kuin esi-isissään.
Nietzsche oli kuitenkin aika 'huono' pietistis-dionyysiseksi yli-ihmiseksi - liian sairas ja sisäisten - sekä psykologisten että ajatuksellisten - ristiriitojen riivaama.
On silti melkoista kohtalon ivaa, että jopa tästäkin asiaintilasta hän voisi perustellusti syyttää omaa geneettistä ja kasvatuksellista perimäänsä, jolla on niin vahvasti kristinuskon hahmo.
Mutta yhtä selvää minun mielestäni on, että jonkinlainen täydellisen ihmisyyden (jumaluuden) tavoittelu kumpuaa Nietzschellä pikemminkin antiikin myyttien, uskontojen (etenkin mysteeriuskontojen) ja filosofioiden maailmasta, jotka etenkin saksalainen romantiikka ja vitalismi uudestaan 'löysi' ja glorifioi - ei niinkään modernismin perustan eli valistusaatteen sekulaarista kehitysoptimismista ja mekanistisesta maailmakuvasta - olkoonkin, että Nietzsche yhtä kaikki oli valistuksen kasvatti.
Pidetäänhän etenkin 1870-1880-lukuja ehkä kaikkein latteimman positivismin kukoistuskautena, eikä Nietzsche 15 vuotta (1864-1879) tiedeyhteisössä opiskelleena ja työskennelleenä voinut olla vaikuttumatta uusista aatteista.
Kristinusko ja uskonto yleensä oli olennainen osa Nietzschen 'ensimmäistä luontoa', josta puoliväkisin (tahtoen ja tahtomattaan) irtaantuessaan hän osoitti ajattelussaan ja lopulta (ainakin analogisesti, metaforan tasolla) myös elämässään, mihin saattaa ajautua ihminen, jolle Jumala (ja siten myös moraalin aksiomaattinen perusta) on kuollut - tai kirjaimellisemmin Nietzschen kuuluisiin sanoihin viitaten: 'joka on hänet tappanut!'
Lopuksi voimme vain kysyä: onko Nietzschen kohtalo myös meidän kohtalomme?
Petri kirjoitti
'Nietzscheen liittyen tässä käsitellyn kirjan pohjalta saa kuvan, että hän oli kaikkea muuta kuin mitä hänen on väitetty olleen eli kiltti, hyvä pianisti ja arjalaisia inhoava.'
No hyvä, että tämä asia sinullekin viimein 'valaistuu'. Oikeastaan kirjan otsikko Huonosti käyttäytyvät filosofit ei lainkaan päde Nietzscheen. Hän oli nimittäin aivan liian hyvin käyttäytyvä filosofi!
Nietzschen myöhäistuotannon briljantit tekstit vain eivät ole kovin 'hyväkäytöksisiä'.
*
Nietzschellä oli kirjoituksissaan (ajattelussaan - ei omassa elämässään) kaksi 'luontoa', joista jälkimmäistä - Wagner-breakin (1878) mutta etenkin Zarathustran (1883) jälkeistä - ilmaisemaa 'luontoa' kaikki hänen läheisimmät ystävänsä kovasti kummastelivat ja jopa kavahtivat.
'Onko ihmisen mahdollista luopua niin totaalisti sielustaan ja korvata se toisella?', kuten eräs parhaimmista yliopistokauden ystävistä, filologi Erwin Rohde kirjoitti jo Inhimillistä, liian inhimillistä teoksen (1878) julkaisun jälkeen.
Nietzshe vastasi ehkä hieman kieli poskessa jotenkin niin, että tämä toinen luonto tarvitaan, jotta ensimmäinen ('parempi?') korostuisi ja tulisi paremmin ymmärrettyä (vrt. kristologinen ongelma eli Kristuksen kaksiluonto-oppi).
Käytännössä kävi päinvastoin, mutta syy ei ole yksinomaan Nietzschen vaan hänen antisemitisti-natsi-sisarensa, joka 'brändäsi' veljeään ja tämän tuotantoa saksalaisen nationalismin tarpeisiin jo siitä lähtien, kun tämä oli täysin riippuvainen muitten avusta, ja kykenemätön kontrolloimaan teostensa ja jälkeenjääneitten papereittensa toimittamista.
Mutta ylipäätään ja ennenmuuta syy on lukijoiden oma mielikuvitus, ennakkoluulot ja siten epäkriittisyys.
Joku voisi sanoa, että Nietzshen strateginen clue oli kirjoittaa niin, että lopullinen tulkintavastuu teksteistä siirtyy sawolaisittain väistämättä lukijalle.
Mutta kuten tiedetään, tämä strategia on aiheuttanut kaikkein eniten väärinkäsityksiä ja ylilyöntejä hänen lukijoidensa/tulkitsijoidensa keskuudessa.
Toki vielä sitkeämpiä väärinkäsityksiä Nietzschestä sikiää siellä, missä häntä ei ole luettu lainkaan, ja missä ollaan siten pelkän yksipuolisen 'juorukeskustelun' tasolla (mitä Huonosti käyttäytyvät filosofit ei ole!)
Nietzsche itse kyllä varoitti useaankin otteeseen tekstiensä tulkintojen - ehkei niinkään väärintulkinnan kuin yksipuolisen lukemisen - mahdollisuudesta.
Mutta ilmeisesti N. ei sitä varoitusta kuitenkaan kyllin selvästi julkituonut, mistä 'laiminlyönnistä' häntä on sittemmin katkerasti ja halveksuvasti syytetty mm. liberaalidemokraattisten, itsensä 'tekopyhäköiksi' korottaneitten 'pintaliitäjämoralistien' (esim. B. Russell) piirissä.
Oikeampaa lienee kuitenkin sanoa, että johdonmukaisuuden nimissä Nietzsche ei oikeastaan edes voinut kirjoittaa: 'tulkitkaa minua 'näin ja näin', koska silloin hän olisi tullut samalla väittäneeksi, että esimerkiksi Zarathustra sisältää jonkin nimenomaisen ja eksplisiittisen käytännön ohjeistuksen - ikäänkuin 'Kymmenen käskyä', joita ihmisen pitää noudattaa.
(Toki Zarathustra antaa 'ohjeita', mutta eivät ne mitään konkreettisia käskyjä ole.)
Kyseisestä dilemmasta löydämmekin Nietzschen sielun varsinaisen paradoksin: ah miten mieluusti hän olisi ne Kymmenen uutta käskyä kirjoittanutkaan!, sillä totisesti hänessä kyti se sama radikaalipietistinen, individualistisen askeesin, uudestisyntymisen ja jopa itsepyhityksen (kyseenalainen?) tuli kuin esi-isissään.
Nietzsche oli kuitenkin aika 'huono' pietistis-dionyysiseksi yli-ihmiseksi - liian sairas ja sisäisten - sekä psykologisten että ajatuksellisten - ristiriitojen riivaama.
On silti melkoista kohtalon ivaa, että jopa tästäkin asiaintilasta hän voisi perustellusti syyttää omaa geneettistä ja kasvatuksellista perimäänsä, jolla on niin vahvasti kristinuskon hahmo.
Mutta yhtä selvää minun mielestäni on, että jonkinlainen täydellisen ihmisyyden (jumaluuden) tavoittelu kumpuaa Nietzschellä pikemminkin antiikin myyttien, uskontojen (etenkin mysteeriuskontojen) ja filosofioiden maailmasta, jotka etenkin saksalainen romantiikka ja vitalismi uudestaan 'löysi' ja glorifioi - ei niinkään modernismin perustan eli valistusaatteen sekulaarista kehitysoptimismista ja mekanistisesta maailmakuvasta - olkoonkin, että Nietzsche yhtä kaikki oli valistuksen kasvatti.
Pidetäänhän etenkin 1870-1880-lukuja ehkä kaikkein latteimman positivismin kukoistuskautena, eikä Nietzsche 15 vuotta (1864-1879) tiedeyhteisössä opiskelleena ja työskennelleenä voinut olla vaikuttumatta uusista aatteista.
Kristinusko ja uskonto yleensä oli olennainen osa Nietzschen 'ensimmäistä luontoa', josta puoliväkisin (tahtoen ja tahtomattaan) irtaantuessaan hän osoitti ajattelussaan ja lopulta (ainakin analogisesti, metaforan tasolla) myös elämässään, mihin saattaa ajautua ihminen, jolle Jumala (ja siten myös moraalin aksiomaattinen perusta) on kuollut - tai kirjaimellisemmin Nietzschen kuuluisiin sanoihin viitaten: 'joka on hänet tappanut!'
Lopuksi voimme vain kysyä: onko Nietzschen kohtalo myös meidän kohtalomme?
January 25, 2008
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Filosofien huono käytös", joka käsittelee kirjaa Huonosti käyttäytyvät filosofit (HKF).
(Lisäys 26.1)
*
Kirjailija D. H Lawrence näki Bertrand Russellin läpi nietzscheläisen tarkasti.
Tämän kommentin loppupuolelta löytyy ote hänen ilmeisesti viimeisestä entiselle ystävälleen lähettämästään kirjeestä, jossa Lawrence sanoo säälimättömästi ja suoraan, mitä on oivaltanut Russellin luonteen ja mielipiteitten jakautumisesta sekä uskottavuudesta.
Maailman ehkä tunnetuimmasta pasifistista paljastuu näin syvästi ristiriitainen, ehkä jopa halveksuttavan tekopyhä ydin, joskin juuri tämäntyyppisiä persoonallisuuden/luonteen ja kirjallisen 'sanoman' tai julkituodun vakaumuksen välisiä ristiriitoja käsiteltävänä oleva kirja kaikkien valittujen filosofien suhteen nimenomaan esittelee, joskaan ei niitä syvällisemmin pohdi.
Nuo ristiriidat: minän kätkemiset ja harkitut paljastamiset ikäänkuin roolinottona (vääristävänä fasadina) tai käsittämättömän ristiriitaiset ja paradoksaaliset 'asennedissosiaatiot', joista kultakin filosofilta löytyy oma 'oireyhtymänsä', ovat tämän kirjan paras anti.
Tekijät ovat rutinoituneita historian, uskonnon ja filosofian tutkimisen ammattilaisia - myös journalisteina - eivätkä suinkaan mitään skandaalisenttareita, joten filosofien suppeat elämäkerrat pitävät yleisesti ottaen täysin kutinsa jokaisen kohdalla.
Kirjoittajat ovat kuitenkin valinneet linjansa etukäteen. He tekevät esim. aikakauden (1800-luvun alku ja puoliväli) nuorten taiteilijoiden ja intellektuellien syfilistartuntojen yleisyyden perusteella todennäköisyypäätelmän, jonka mukaan myös Nietzsche olisi hankkinut itselleen kupan, koska eivät halua uskoa, että 20-21-vuotias vapaa yliopisto-opiskelija olisi mennyt bordelliin muka vahingossa ja muka sitten paennut sieltä.
Ainakin hänen oletetaan palanneen kohtalokkain seurauksin, kuten Thomas Mann olettaa.
Nietzsche tosin itse kertoo kirjeessään ystävälleen Paul Deussenille katselleensa Kölnin nähtävyyksiä ja pyytäneensä ajuria viemään hänet ravintolaan, mutta huomasikin joutuneensa hevoskuskin 'oikusta' vastoin tahtoaan ja tarkoitustaan bordelliin.
Oli miten oli. Lopullisesti varmaa faktaa meillä ei ole siitä, mitä todella tapahtui. Itse asiassa Nietzschellä saattoi olla jopa perinnöllinen syfilis isän puolelta. Isä kuoli aivojen pehmennykseen 36-vuotiaana.
Nietzschen omissa muistiinpanoissa ja kirjeissä kuppatartuntaa käsitellään kovin vähän ja ristiriitaisesti, eikä asiaan siis löydy historialliset metodikriteerit täyttävää todistusta.
Tällainen tulkintavalinta kirjoittajilta ei kuitenkaan ole väärä vaan siis tiettyihin aihetodisteisiin perustuvaa päättelyä.
Lukijaa tässä toki hieman johdatellaan, koska kaikkea aineistoa puolesta ja vastaan ei käsitellä, vaan valinta on jo alunperin tehty tietyyn suuntaan, ja lähdeaineistoa käytetään valikoidusti tuota valintaa tukemaan.
Kyseisen asian perusteellinen setviminen olisi tietysti jo aivan oman tutkimuksen aihe.
*
Kuitenkin se, joka haluaa lukea eräistä todella tunnetuista filosofeista nopeasti hieman erilaisemman ja ehkä viihtellisemmän mutta silti historiallisesti ja filosofisestikin totuudenmukaisen katsauksen, hankkikoot tämän kirjan, joka lienee kyllä jo mennyt alennusmyynneissä kuin kuumille kiville.
*
Mutta tässä siis ote D. H Lawrencen aika raadollisesta joskin psykologisesti suorastaan 'läpivalaisevasta' katsauksesta Russellin luonteen 'irvokkuuteen'.
'Olet yksinkertaisesti täynnä tukahdutettuja haluja, joista on tullut villejä ja yhteiskunnan vastaisia. Ne esiintyvät puettuina sodanvastaisen propagandan valeasuun.
Kuten eräs nainen, joka oli osallistunut tapaamiseesi, sanoi minulle: "Se vaikutti niin merkilliseltä, puhua niin ilkeiltä näyttävin kasvoin rauhasta ja rakkaudesta. Hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä hän puhui."
(...) Olet liian täynnä paholaismaista tukahtuneisuutta ollaksesi muuta kuin himokas ja raaka.'
(HKF, s. 145)
*
Russell muutti filosofisia kantojaan jatkuvasti ja vetosi tieteen ehdottomaaan auktoriteettiin.
Filosofia oli hänelle kielen ja tieteellisten käsitteiden sekä argumentaation selventäjä, mutta tieteen siunauksellisuudesta hän oli ehdottomasti vakuuttunut, vaikka joutuikin totemaan Einsteinin tavoin, että tiede kehitti tuhoaseen, joka uhkasi tuhota koko maapallon.
Russell ei uskonut Kantin 'tieteellisen' tietoteorian foundationalistiseen projektiin, jonka perustana olivat autonomisen järjen mahdollistamat ajattelemisen edellytykset, ymmärryksen muodot, jotka myös osoittivat ajattelut perimmäiset ehdot ja rajat (näkemys, joka voidaan hyvin yksinkertaistetusti tiivistää myös transsendentaalirgumentiksi).
Russellille tiede siis hoiti tehtävänsä itsenäisesti tietoteoriaa juurikaan tarvitsematta. Filosofia vain tarkensi tieteen käsitteellis-loogista syntaksia (vrt. Carnap).
Mutta Russellin perimmäinen luonteen sadismi ja kieroutuneisuus henkilökohtaisissa suhteissa ei ollut mikään matemaattisesti ratkaistava yhtälö.
Matematiikan auktoriteettina vielä jopa Hilbertiin ja Gödeliin saakka, hän kuitenkin pystyi myös esittämään mielipiteitä, jotka olivat täysin ristiriidassa hänen henkilökohtaisen elämänsä sadististen taipumusten kanssa.
Matematiikasta ei ollut näiden ongelmien suhteen kuin suoranaista haittaa - ainakin ne sekoittivat Russellin itseymmärrystä itsestään entistä syvemmin: ihminen matemaattisena kalkyylinä - se ihanne oli täydellisessä ristiriidassa Russellin poliittis-teatraalisen populismin kanssa.
Eivätkä nyt auta analogiat persoonallisuuden ratkeamattomien ongelmien ja Russelin kehittämien määrättyjen kuvausten teorian tiettyjen heikkouksien (Iltatähti-Aamutähti-erottelun soveltumattomuus em. teoriaan) ja etenkin tyyppiteoriaan sisältyvä sisäinen paradoksi, jonka ratkaisuksi pekkä metatason olettaminen ei riitä, koska se johtaa regressioon, joka on pakko pysäyttää joko 'auktoriteetilla' tai hyväksymällä kehä ilman metatason postulointeja.
Russell oli ikäänkuin produktiivinen ja nerokas jakomielitautinen, ja mielisairautta hän elämänsä aikana myös pelkäsi, koska sitä oli hänen sisäsiittoisessa aatelissuvussaan esiintynyt lähisuvussakin.
Mutta ironian ja itseironian tajua Russellilla kyllä riitti - mikä itsereflektion tyyppi psykoottisilta skitsofreeneilta puuttuu lähes kokonaan - ainakin niin, että heidän huumorinsa voisi sanoa olevan kommunikoivaa.
(Omille ajatus-assosiaatioilleen voi toki kuka tahansa nauraa ääneen. Mutta koska psykoottinen, toisin kuin yhteisen assosiaatiomaailman muiden kanssa jakava, ei osaa niitä muille selventää, naurun syy jää tuntemattomaksi ja siten hieman epämiellyttäviksi etenkin, jos naurun syyn selvennys on täysin outo ja irrationaalinen tavalla, josta puuttuu kielellisen paradoksi taju.)
Russell totesi jo varsin iäkkäänä, että kun hänen älynsä oli parhaimmillaan, hän perehtyi matematiikkaan, sittemmin laiskistuttuaan hän ryhtyi harrastamaan filosofiaa, ja viimeisessä vaiheessa elämäänsä hänestä tuli sitten poliittinen.
Osuvaa itsekriittistä itseironiaa maailmanlaajuisesti arvostetulta ja palkitulta pasifistilta, jota ainakin lähisukulaiset, tuttavat ja ystävät pitivät ihmissuhteissaan lähes moraalittomana kiristäjänä ja uhkailijana, joka pystyi ajoittain manipuloimaan lähimpiensä emootioita aivan mielensä mukaan.
***
Lisäys
Petri
Tää mun juttuni ei ole kaksinen. Samaa vanhaa huttua kertaalleen. Aihe on mitä herkullisin, mutta mä eksyin toistamaan itseäni.
Tekstistä puuttui - ainakin lopusta - kokoava teesi - synteesistä nyt puhumattakaan. Kirjoitus oli siis pelkkää antiteesissa rypemistä, vaikka pyrinkin lopussa 'myönnytyksiin' kehumalla Russellin ironiaa/itseironiaa.
Oleellista on havaita, miten käsittämättömän ristiriitaisia filosofit(kin) ovat itsensä kanssa - siis suhteessa omiin teksteihinsä.
En tarkoita nyt tekstien sisäisiä ristiriitoja (jotka kyllä usein heijastelevat kirjoittajan mielen epäkoherenssia) kuin toissijaisessa mielessä, vaan kyse on tietynlaisesta persoonallisuuden jakautumisesta.
Kirjoittaja ikäänkuin 'kavaltaa' omat ideaalinsa ja oman tekstinsä 'sanoman' mielensä tietyllä tasolla, mutta tämä 'dissosiaatio' pysyy usein täysin tiedostamattomana.
Näin kävi ilman muuta myös Nietzschelle, vaikka Freud nimittikin häntä ihmiseksi, jolla on ollut filosofeista ehkä kaikkein syvällisin itsetuntemuksen taju (tai joitain sinne päin - en muista sanatarkasti).
(Nietzsche aloitti kerran erään tekstinsä kirjoittamalla, että 'Me emme tunne itseämme me tietävät, mutta meillä on siihen pätevä syy.';)
Miten mahdotonta näyttää olevan elää niinkuin opettaa - jo senkään takia, että vakaumusten ja väitteitten siirtäminen elämäksi tai päinvastoin on enemmän mielikuvituksessa kuin reaalisessa käytännössä (mitä se on?) toteutuva projekti.
Eihän Pentti Linkolakaan tapa yritysjohtajia vaan on elämässään mitä lempein ihminen. Kunhan puhuu ja kirjoittaa 'lämpimikseen' kuin natsi;)
Enhän minäkään julistaudu Tapanilan diktattoriksi, vaikka mieli tekisi...(!?)
Huh. Pannaan tästä poikki, niin ei tarvi hävetä sanomisiaan ihan korvat punaisina.
(Lisäys 26.1)
*
Kirjailija D. H Lawrence näki Bertrand Russellin läpi nietzscheläisen tarkasti.
Tämän kommentin loppupuolelta löytyy ote hänen ilmeisesti viimeisestä entiselle ystävälleen lähettämästään kirjeestä, jossa Lawrence sanoo säälimättömästi ja suoraan, mitä on oivaltanut Russellin luonteen ja mielipiteitten jakautumisesta sekä uskottavuudesta.
Maailman ehkä tunnetuimmasta pasifistista paljastuu näin syvästi ristiriitainen, ehkä jopa halveksuttavan tekopyhä ydin, joskin juuri tämäntyyppisiä persoonallisuuden/luonteen ja kirjallisen 'sanoman' tai julkituodun vakaumuksen välisiä ristiriitoja käsiteltävänä oleva kirja kaikkien valittujen filosofien suhteen nimenomaan esittelee, joskaan ei niitä syvällisemmin pohdi.
Nuo ristiriidat: minän kätkemiset ja harkitut paljastamiset ikäänkuin roolinottona (vääristävänä fasadina) tai käsittämättömän ristiriitaiset ja paradoksaaliset 'asennedissosiaatiot', joista kultakin filosofilta löytyy oma 'oireyhtymänsä', ovat tämän kirjan paras anti.
Tekijät ovat rutinoituneita historian, uskonnon ja filosofian tutkimisen ammattilaisia - myös journalisteina - eivätkä suinkaan mitään skandaalisenttareita, joten filosofien suppeat elämäkerrat pitävät yleisesti ottaen täysin kutinsa jokaisen kohdalla.
Kirjoittajat ovat kuitenkin valinneet linjansa etukäteen. He tekevät esim. aikakauden (1800-luvun alku ja puoliväli) nuorten taiteilijoiden ja intellektuellien syfilistartuntojen yleisyyden perusteella todennäköisyypäätelmän, jonka mukaan myös Nietzsche olisi hankkinut itselleen kupan, koska eivät halua uskoa, että 20-21-vuotias vapaa yliopisto-opiskelija olisi mennyt bordelliin muka vahingossa ja muka sitten paennut sieltä.
Ainakin hänen oletetaan palanneen kohtalokkain seurauksin, kuten Thomas Mann olettaa.
Nietzsche tosin itse kertoo kirjeessään ystävälleen Paul Deussenille katselleensa Kölnin nähtävyyksiä ja pyytäneensä ajuria viemään hänet ravintolaan, mutta huomasikin joutuneensa hevoskuskin 'oikusta' vastoin tahtoaan ja tarkoitustaan bordelliin.
Oli miten oli. Lopullisesti varmaa faktaa meillä ei ole siitä, mitä todella tapahtui. Itse asiassa Nietzschellä saattoi olla jopa perinnöllinen syfilis isän puolelta. Isä kuoli aivojen pehmennykseen 36-vuotiaana.
Nietzschen omissa muistiinpanoissa ja kirjeissä kuppatartuntaa käsitellään kovin vähän ja ristiriitaisesti, eikä asiaan siis löydy historialliset metodikriteerit täyttävää todistusta.
Tällainen tulkintavalinta kirjoittajilta ei kuitenkaan ole väärä vaan siis tiettyihin aihetodisteisiin perustuvaa päättelyä.
Lukijaa tässä toki hieman johdatellaan, koska kaikkea aineistoa puolesta ja vastaan ei käsitellä, vaan valinta on jo alunperin tehty tietyyn suuntaan, ja lähdeaineistoa käytetään valikoidusti tuota valintaa tukemaan.
Kyseisen asian perusteellinen setviminen olisi tietysti jo aivan oman tutkimuksen aihe.
*
Kuitenkin se, joka haluaa lukea eräistä todella tunnetuista filosofeista nopeasti hieman erilaisemman ja ehkä viihtellisemmän mutta silti historiallisesti ja filosofisestikin totuudenmukaisen katsauksen, hankkikoot tämän kirjan, joka lienee kyllä jo mennyt alennusmyynneissä kuin kuumille kiville.
*
Mutta tässä siis ote D. H Lawrencen aika raadollisesta joskin psykologisesti suorastaan 'läpivalaisevasta' katsauksesta Russellin luonteen 'irvokkuuteen'.
'Olet yksinkertaisesti täynnä tukahdutettuja haluja, joista on tullut villejä ja yhteiskunnan vastaisia. Ne esiintyvät puettuina sodanvastaisen propagandan valeasuun.
Kuten eräs nainen, joka oli osallistunut tapaamiseesi, sanoi minulle: "Se vaikutti niin merkilliseltä, puhua niin ilkeiltä näyttävin kasvoin rauhasta ja rakkaudesta. Hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä hän puhui."
(...) Olet liian täynnä paholaismaista tukahtuneisuutta ollaksesi muuta kuin himokas ja raaka.'
(HKF, s. 145)
*
Russell muutti filosofisia kantojaan jatkuvasti ja vetosi tieteen ehdottomaaan auktoriteettiin.
Filosofia oli hänelle kielen ja tieteellisten käsitteiden sekä argumentaation selventäjä, mutta tieteen siunauksellisuudesta hän oli ehdottomasti vakuuttunut, vaikka joutuikin totemaan Einsteinin tavoin, että tiede kehitti tuhoaseen, joka uhkasi tuhota koko maapallon.
Russell ei uskonut Kantin 'tieteellisen' tietoteorian foundationalistiseen projektiin, jonka perustana olivat autonomisen järjen mahdollistamat ajattelemisen edellytykset, ymmärryksen muodot, jotka myös osoittivat ajattelut perimmäiset ehdot ja rajat (näkemys, joka voidaan hyvin yksinkertaistetusti tiivistää myös transsendentaalirgumentiksi).
Russellille tiede siis hoiti tehtävänsä itsenäisesti tietoteoriaa juurikaan tarvitsematta. Filosofia vain tarkensi tieteen käsitteellis-loogista syntaksia (vrt. Carnap).
Mutta Russellin perimmäinen luonteen sadismi ja kieroutuneisuus henkilökohtaisissa suhteissa ei ollut mikään matemaattisesti ratkaistava yhtälö.
Matematiikan auktoriteettina vielä jopa Hilbertiin ja Gödeliin saakka, hän kuitenkin pystyi myös esittämään mielipiteitä, jotka olivat täysin ristiriidassa hänen henkilökohtaisen elämänsä sadististen taipumusten kanssa.
Matematiikasta ei ollut näiden ongelmien suhteen kuin suoranaista haittaa - ainakin ne sekoittivat Russellin itseymmärrystä itsestään entistä syvemmin: ihminen matemaattisena kalkyylinä - se ihanne oli täydellisessä ristiriidassa Russellin poliittis-teatraalisen populismin kanssa.
Eivätkä nyt auta analogiat persoonallisuuden ratkeamattomien ongelmien ja Russelin kehittämien määrättyjen kuvausten teorian tiettyjen heikkouksien (Iltatähti-Aamutähti-erottelun soveltumattomuus em. teoriaan) ja etenkin tyyppiteoriaan sisältyvä sisäinen paradoksi, jonka ratkaisuksi pekkä metatason olettaminen ei riitä, koska se johtaa regressioon, joka on pakko pysäyttää joko 'auktoriteetilla' tai hyväksymällä kehä ilman metatason postulointeja.
Russell oli ikäänkuin produktiivinen ja nerokas jakomielitautinen, ja mielisairautta hän elämänsä aikana myös pelkäsi, koska sitä oli hänen sisäsiittoisessa aatelissuvussaan esiintynyt lähisuvussakin.
Mutta ironian ja itseironian tajua Russellilla kyllä riitti - mikä itsereflektion tyyppi psykoottisilta skitsofreeneilta puuttuu lähes kokonaan - ainakin niin, että heidän huumorinsa voisi sanoa olevan kommunikoivaa.
(Omille ajatus-assosiaatioilleen voi toki kuka tahansa nauraa ääneen. Mutta koska psykoottinen, toisin kuin yhteisen assosiaatiomaailman muiden kanssa jakava, ei osaa niitä muille selventää, naurun syy jää tuntemattomaksi ja siten hieman epämiellyttäviksi etenkin, jos naurun syyn selvennys on täysin outo ja irrationaalinen tavalla, josta puuttuu kielellisen paradoksi taju.)
Russell totesi jo varsin iäkkäänä, että kun hänen älynsä oli parhaimmillaan, hän perehtyi matematiikkaan, sittemmin laiskistuttuaan hän ryhtyi harrastamaan filosofiaa, ja viimeisessä vaiheessa elämäänsä hänestä tuli sitten poliittinen.
Osuvaa itsekriittistä itseironiaa maailmanlaajuisesti arvostetulta ja palkitulta pasifistilta, jota ainakin lähisukulaiset, tuttavat ja ystävät pitivät ihmissuhteissaan lähes moraalittomana kiristäjänä ja uhkailijana, joka pystyi ajoittain manipuloimaan lähimpiensä emootioita aivan mielensä mukaan.
***
Lisäys
Petri
Tää mun juttuni ei ole kaksinen. Samaa vanhaa huttua kertaalleen. Aihe on mitä herkullisin, mutta mä eksyin toistamaan itseäni.
Tekstistä puuttui - ainakin lopusta - kokoava teesi - synteesistä nyt puhumattakaan. Kirjoitus oli siis pelkkää antiteesissa rypemistä, vaikka pyrinkin lopussa 'myönnytyksiin' kehumalla Russellin ironiaa/itseironiaa.
Oleellista on havaita, miten käsittämättömän ristiriitaisia filosofit(kin) ovat itsensä kanssa - siis suhteessa omiin teksteihinsä.
En tarkoita nyt tekstien sisäisiä ristiriitoja (jotka kyllä usein heijastelevat kirjoittajan mielen epäkoherenssia) kuin toissijaisessa mielessä, vaan kyse on tietynlaisesta persoonallisuuden jakautumisesta.
Kirjoittaja ikäänkuin 'kavaltaa' omat ideaalinsa ja oman tekstinsä 'sanoman' mielensä tietyllä tasolla, mutta tämä 'dissosiaatio' pysyy usein täysin tiedostamattomana.
Näin kävi ilman muuta myös Nietzschelle, vaikka Freud nimittikin häntä ihmiseksi, jolla on ollut filosofeista ehkä kaikkein syvällisin itsetuntemuksen taju (tai joitain sinne päin - en muista sanatarkasti).
(Nietzsche aloitti kerran erään tekstinsä kirjoittamalla, että 'Me emme tunne itseämme me tietävät, mutta meillä on siihen pätevä syy.';)
Miten mahdotonta näyttää olevan elää niinkuin opettaa - jo senkään takia, että vakaumusten ja väitteitten siirtäminen elämäksi tai päinvastoin on enemmän mielikuvituksessa kuin reaalisessa käytännössä (mitä se on?) toteutuva projekti.
Eihän Pentti Linkolakaan tapa yritysjohtajia vaan on elämässään mitä lempein ihminen. Kunhan puhuu ja kirjoittaa 'lämpimikseen' kuin natsi;)
Enhän minäkään julistaudu Tapanilan diktattoriksi, vaikka mieli tekisi...(!?)
Huh. Pannaan tästä poikki, niin ei tarvi hävetä sanomisiaan ihan korvat punaisina.
John Fogerty kotistadionillaan - In Concert Against AIDS - 1989
Lisäyksiä 27.1. Tämä on parasta näkemääni live-Fogertya.
John Fogerty esiintyy näillä videoilla Oakland Stadiumilla (San Fransiscon Bay Area-aluetta) eräänä päätähdistä In Concert Against AIDS-tapahtumassa 27. 5. 1989.
San Fransicolaiset kolleegat Jerry Garcia ja Bob Weir Grateful Dead-yhtyeestä pyysivät häntä esiintymään. John sanoi, että OK, mutta hänellä ei ollut juuri sillä hetkellä omaa bändiä, johon Garcia oli todennut että me hoidamme sen asian.
Yllättävän hyvin bändi väliaikaiseksi kokoonpanoksi toimiikin, mutta on pakko sanoa, että ennenkaikkea musta rytmiryhmä hoitaa homman kotiin aivan mahtavasti. Garcia ja Weir ovat hekin mukana yllättävän tiukasti, vaikka en Deadin porukkaa minään ihmeellisinä muusikkoina ole pitänytkään.
Toki Garcia oli legenda jo eläessään - samoin yhtyeensä Grateful Dead - tämän konsertin primus motor.
Joka tapauksessa kyseessä on yksi niistä todella harvoista - yhden käden sormilla laskettavissa olevista - keikoista vuosien 1972-1997 välillä, joilla John Fogerty soittaa myös omia CCR-aikaisia hittejään.
Sen verran täytyy myös sanoa, että John vaikuttaa olevan suorastaan erinomaisella tuulella, mutta kyllä on 30000 paikallaolijankin tunnelma korkealla, kun näkevät San Fransiscon legendan pitkästä pitkästä aikaa kotiareenallaan.
***
http://www.youtube.com/watch?v=yQEGDm79E-c
Paras live-versio, jonka olen nähnyt Centerfieldistä! Tätä soitetaan kaikkien baseball-sarjamatsien aloitusbiisinä Ameriikassa. LP:ltä John Fogerty: Centerfield 1985.
http://www.youtube.com/watch?v=B1uN2nkuw-8
(Bad Moon Rising)
(Duurissa soiva, positiivisen letkeä ja yksinkertainen kantrihumppa, jossa on kuitenkin tosi synkeitä aikoja ennustavat sanat - myrskyjä, tulvia, maanjäristyksiä - siis varsinainen New Orleans-'sääennuste' vuodelta 1969 albumilta Green River).
Kyseessä CCR-Fogertyn kuuluisimpia biisejä, johon tämä itse suhtautui jälkeenpäin lievällä itseironialla ja laulaa nykyään konserteissaan yhden kertosäkeen 'there's a Bad Moon on a Rise foneettisesti melkein samalla tavoin joskin sisällötään: there's a Bathroom on the Right' ;)
http://www.youtube.com/watch?v=dbsyj9Q_-Ho
(The Midnight Special)
Vau mikä tunnelma! Tämä on Fogertyn uudelleen sovittama Huddie Ledbetterin vankilalaulu CCR-albumilta Willy and the Poor Boys - 1969)
http://www.youtube.com/watch?v=kI9ADAURdoU
(Rock'n Roll Girls)
(Kuunnelkaa laulajan ääntä. Se soi ja elää, se on yhtä aikaa vahva ja herkkä! Jerry Garcialta tyylikäs ja biisiin hyvin istuva kitarasoolo. Alkuperäisellä studioalbumilla Centerfield 1985 Fogerty multi-instrumentalistina soittaa soolon saksofonilla.
John esittelee bändin ennen kappaleen alkua - Garciakin löytyy viimein ;).
http://www.youtube.com/watch?v=ZSzqMXWX6lA
(Proud Mary)
(Klassikkojen klassikko. CCR:n ensimmäinen superhitti LP:ltä Bayou Country 1969.)
http://www.youtube.com/watch?v=pnFStz1rrtE
(Fortunate Son)
(Paras 'Onnenpoika', jonka minä olen nähnyt ja kuullut. Hillitön esitys! Yleisö on 'päreinä' tässä niinkuin kaikissa muissakin biiseissä...LP on em. Willy and the Poorboys.)
http://www.dead.net/show/may-27-1989
John Fogerty esiintyy näillä videoilla Oakland Stadiumilla (San Fransiscon Bay Area-aluetta) eräänä päätähdistä In Concert Against AIDS-tapahtumassa 27. 5. 1989.
San Fransicolaiset kolleegat Jerry Garcia ja Bob Weir Grateful Dead-yhtyeestä pyysivät häntä esiintymään. John sanoi, että OK, mutta hänellä ei ollut juuri sillä hetkellä omaa bändiä, johon Garcia oli todennut että me hoidamme sen asian.
Yllättävän hyvin bändi väliaikaiseksi kokoonpanoksi toimiikin, mutta on pakko sanoa, että ennenkaikkea musta rytmiryhmä hoitaa homman kotiin aivan mahtavasti. Garcia ja Weir ovat hekin mukana yllättävän tiukasti, vaikka en Deadin porukkaa minään ihmeellisinä muusikkoina ole pitänytkään.
Toki Garcia oli legenda jo eläessään - samoin yhtyeensä Grateful Dead - tämän konsertin primus motor.
Joka tapauksessa kyseessä on yksi niistä todella harvoista - yhden käden sormilla laskettavissa olevista - keikoista vuosien 1972-1997 välillä, joilla John Fogerty soittaa myös omia CCR-aikaisia hittejään.
Sen verran täytyy myös sanoa, että John vaikuttaa olevan suorastaan erinomaisella tuulella, mutta kyllä on 30000 paikallaolijankin tunnelma korkealla, kun näkevät San Fransiscon legendan pitkästä pitkästä aikaa kotiareenallaan.
***
http://www.youtube.com/watch?v=yQEGDm79E-c
Paras live-versio, jonka olen nähnyt Centerfieldistä! Tätä soitetaan kaikkien baseball-sarjamatsien aloitusbiisinä Ameriikassa. LP:ltä John Fogerty: Centerfield 1985.
http://www.youtube.com/watch?v=B1uN2nkuw-8
(Bad Moon Rising)
(Duurissa soiva, positiivisen letkeä ja yksinkertainen kantrihumppa, jossa on kuitenkin tosi synkeitä aikoja ennustavat sanat - myrskyjä, tulvia, maanjäristyksiä - siis varsinainen New Orleans-'sääennuste' vuodelta 1969 albumilta Green River).
Kyseessä CCR-Fogertyn kuuluisimpia biisejä, johon tämä itse suhtautui jälkeenpäin lievällä itseironialla ja laulaa nykyään konserteissaan yhden kertosäkeen 'there's a Bad Moon on a Rise foneettisesti melkein samalla tavoin joskin sisällötään: there's a Bathroom on the Right' ;)
http://www.youtube.com/watch?v=dbsyj9Q_-Ho
(The Midnight Special)
Vau mikä tunnelma! Tämä on Fogertyn uudelleen sovittama Huddie Ledbetterin vankilalaulu CCR-albumilta Willy and the Poor Boys - 1969)
http://www.youtube.com/watch?v=kI9ADAURdoU
(Rock'n Roll Girls)
(Kuunnelkaa laulajan ääntä. Se soi ja elää, se on yhtä aikaa vahva ja herkkä! Jerry Garcialta tyylikäs ja biisiin hyvin istuva kitarasoolo. Alkuperäisellä studioalbumilla Centerfield 1985 Fogerty multi-instrumentalistina soittaa soolon saksofonilla.
John esittelee bändin ennen kappaleen alkua - Garciakin löytyy viimein ;).
http://www.youtube.com/watch?v=ZSzqMXWX6lA
(Proud Mary)
(Klassikkojen klassikko. CCR:n ensimmäinen superhitti LP:ltä Bayou Country 1969.)
http://www.youtube.com/watch?v=pnFStz1rrtE
(Fortunate Son)
(Paras 'Onnenpoika', jonka minä olen nähnyt ja kuullut. Hillitön esitys! Yleisö on 'päreinä' tässä niinkuin kaikissa muissakin biiseissä...LP on em. Willy and the Poorboys.)
http://www.dead.net/show/may-27-1989
Mikä on merkin merkityksen merkitys?
Kirjoitettu kommentiksi merin kommenttiin A-K.H:n päreessä "Matkalla".
*
meri kirjoitti mm.
'taidehistoria, teologia ja filosofia voisivat jäljittää näitä kuvaketjuja pitkällekin kuvahistoriaan ja tutkia niiden merkitysten syntyä ja muuntumista.'
*
Ja mikähän tavoite kaikella tällä symbolisen 'sälän' tutkimisella lopulta on?
Postmodernismi on mullistavan teknologisen kehityksen siivittämänä tehnyt perimmältään raadollisen yksinkertaisesta ja yksiselitteisestä todellisuudesta pirstomielistä sarjakuvaa, joka saattaa viehättää monipuolisuudessaan, mutta joka on tyhjentynyt sisällöistään, sillä eihän kukaan enää tarjoa selitystä yhtään mihinkään vaan merkkejä merkkien perään.
Dialogi Kiasmassa
Taavi huudahtaa Tarjalle: Katso - merkki! Mikä sen merkitys on? Mitä se merkitsee? Mihin se viittaa? Onko sillä mitään perusreferenssiä? Onko sillä referenssiä lainkaan?
Tarja, joka on lukenut taidehistoriaa ja semiotiikkaa vastaa: Älä ole Taavi toope vaan katso tätä toista merkkiä, joka on sen sun merkin vieressä. Siinä on sulle johtolanka sun merkin merkityksestä.
Taavi huokaa: Ai jaa - niinkö? Mutta voisitsä selittää, millä tavalla se toinen merkki selittää tota toista?
Tarja: Helppo nakki! Tsekkaas tuo kolmas merkki tuossa. Se selittää, miten nuo kaksi merkkiä ovat kytköksissä toisiinsa.
Taavi: Aha! Mut miks mä en vieläkään tajuu, mitä toi eka merkki tarkottaa.
Tarja: No kato nyt noita muita merkkejä. Sieltä löytyy sulle vastauksia.
Taavi: Joo...nii vissiin löytyy...
*
Tämä keskustelu jatkuu loputtomiin - päivästä toiseen, sillä Kiasmasta ei symbolinen 'sälä' lopu - eikä tulkitsijalta-Tarjalta tulkinnat.
Keskustelu merkeistä kiertää siten omaa loputonta kehäänsä palaten aina vääjäämättä alkuun ikäänkuin todisteena Nietzschen (ja stoalaisten) ikuisesta paluusta...
*
But who would seriously care about never ending character string?
Don't we need a foundational explanation of interpretation anymore?
If not - why? Is it intellectually satisfactory enough always to loop around basically the same circle of interpretation and construction line?
In other words: signs differ but line makes 'no difference'.
This endless regression of signs makes me yawn..;)
*
Toistan jälleen itseäni, mutta kertauksen vuoksi selitettäköön edellistä dialogia ja englannin kielen 'harjoitusosiotani' seuraavasti:
Ranskalaiset Barthes, Foucault, Derrida, Deleuze, Lyotard ja Baudrillard (näitä seuraten amerikkalainen Rorty) ovat näheet tämän ilmiön läpi - ja päätyneet kukin sen nähtyään omanlaatuiseensa pessimismiin - muka iloiseen pessimismiin - haha että naurattaakin!
Jos kaikki on vain tulkintaa tulkinnasta, niin mitään tulkittavaa (siis mitään essentiaalista perustaa) ei oikeastaan ole olemassakaan, kuten Foucault veisteli esiderridalaiseen tyyliin jo -60-luvun alkupuolella.
Tästä nihilismiin johtavasta, antifoundationalistisesta positiosta seuraa tietenkin myös antirepresentationalismi, eli että merkit eivät esitä todellisuutta vaan ovat merkkejä merkeistä.
Tämä väite taas implikoi johdonmukaisesti, että mitään todellisuutta - totta maailmaa - ei ole olemassakaan. Se muuttui taruksi (Nietzsche, Epäjumalten hämärä, 1888) eli merkeiksi ja tulkinnoiksi.
Nietzsche oli sanonut tämän saman hiukan eri sanoin jo 1886 kirjansa Hyvän ja pahan tuolla puolen ensimmäisessä luvussa: Filosofien ennakkoluuloista, ja itse asiassa hän sanoi sen jo 1873 julkaisemattomassa luonnoksessaan 'Totuudesta ja valheesta ei-moraalisessa mielessä'.
*
Minulle perimmäinen ongelma tässä relativistis-nihilistisessä merkkijonojen loputtomuudessa ei kuitenkaan ole tuon loputtomuuden 'ontologinen tyhjyys' vaan tämän tyhjyyden seuraus: perinpohjainen ikävystyttävyys: se että kaikki toistuu samana päivästä toiseen, aikakaudesta toiseen, ikuisuudesta ikuisuuteen.
Merkkijonojen useinkin värikäs ja pluralistinen monipuolisuus on hämäävää. Karnevalismissaan se peittää minulle intuitiivisesti ilmiselvän tosiasian, että todellisuus on kuitenkin kaikessa muutoksessaan ja moninaisuudessaan 'yhtä ja samaa' (vrt. Herakleitoksen Logos) - merkit vain vaihtelevat.
Herakleitoksen jatkuva muutos sisältää jollain 'merkillisellä' (niinpä!?) tavalla Logoksen (Yksi ja sama) eli perimmäisen Järjen/Järjellisyyden. (En kuitenkaan tee välttämättä samaa johtopäätöstä Herakleitoksesta kuin Hegel...)
Mitä tuo Logos sitten semanttisesti sisältää - siitä minulla ei niin sanotusti ole hajuakaan...mutta ehkä sinulla meri merkkien ja 'merkillisyyksien' tuntijana on? Logoshan on joka tapauksessa eräänlainen logo - siis merkki - eikö vain..?
*
Tällä tavoin tulkinnallinen 'ympyrä' sulkeutuu kerta toisensa jälkeen: - loputon merkkien kehä imaisee tietoisuuden kuin musta aukko materian.
Sillä ehkä Logos onkin juuri tuo kehä itse? Mutta voimmeko me ymmärtää tällaisen olettamuksen mitenkään muuten kuin loogisena konstruktiona ja/tai matemaattisena symbolina eli 'jähmettyneenä, kuolleena' muotona - ja sellaisenaan yhä merkkinä?
Eli emme itse asiassa ymmärrä yhtään mitään vaan piirrämme pelkän 'kuvan' - 'oman' kuvamme - todellisuudesta.
Älli loppuu, pyörryttää..!
*
meri kirjoitti mm.
'taidehistoria, teologia ja filosofia voisivat jäljittää näitä kuvaketjuja pitkällekin kuvahistoriaan ja tutkia niiden merkitysten syntyä ja muuntumista.'
*
Ja mikähän tavoite kaikella tällä symbolisen 'sälän' tutkimisella lopulta on?
Postmodernismi on mullistavan teknologisen kehityksen siivittämänä tehnyt perimmältään raadollisen yksinkertaisesta ja yksiselitteisestä todellisuudesta pirstomielistä sarjakuvaa, joka saattaa viehättää monipuolisuudessaan, mutta joka on tyhjentynyt sisällöistään, sillä eihän kukaan enää tarjoa selitystä yhtään mihinkään vaan merkkejä merkkien perään.
Dialogi Kiasmassa
Taavi huudahtaa Tarjalle: Katso - merkki! Mikä sen merkitys on? Mitä se merkitsee? Mihin se viittaa? Onko sillä mitään perusreferenssiä? Onko sillä referenssiä lainkaan?
Tarja, joka on lukenut taidehistoriaa ja semiotiikkaa vastaa: Älä ole Taavi toope vaan katso tätä toista merkkiä, joka on sen sun merkin vieressä. Siinä on sulle johtolanka sun merkin merkityksestä.
Taavi huokaa: Ai jaa - niinkö? Mutta voisitsä selittää, millä tavalla se toinen merkki selittää tota toista?
Tarja: Helppo nakki! Tsekkaas tuo kolmas merkki tuossa. Se selittää, miten nuo kaksi merkkiä ovat kytköksissä toisiinsa.
Taavi: Aha! Mut miks mä en vieläkään tajuu, mitä toi eka merkki tarkottaa.
Tarja: No kato nyt noita muita merkkejä. Sieltä löytyy sulle vastauksia.
Taavi: Joo...nii vissiin löytyy...
*
Tämä keskustelu jatkuu loputtomiin - päivästä toiseen, sillä Kiasmasta ei symbolinen 'sälä' lopu - eikä tulkitsijalta-Tarjalta tulkinnat.
Keskustelu merkeistä kiertää siten omaa loputonta kehäänsä palaten aina vääjäämättä alkuun ikäänkuin todisteena Nietzschen (ja stoalaisten) ikuisesta paluusta...
*
But who would seriously care about never ending character string?
Don't we need a foundational explanation of interpretation anymore?
If not - why? Is it intellectually satisfactory enough always to loop around basically the same circle of interpretation and construction line?
In other words: signs differ but line makes 'no difference'.
This endless regression of signs makes me yawn..;)
*
Toistan jälleen itseäni, mutta kertauksen vuoksi selitettäköön edellistä dialogia ja englannin kielen 'harjoitusosiotani' seuraavasti:
Ranskalaiset Barthes, Foucault, Derrida, Deleuze, Lyotard ja Baudrillard (näitä seuraten amerikkalainen Rorty) ovat näheet tämän ilmiön läpi - ja päätyneet kukin sen nähtyään omanlaatuiseensa pessimismiin - muka iloiseen pessimismiin - haha että naurattaakin!
Jos kaikki on vain tulkintaa tulkinnasta, niin mitään tulkittavaa (siis mitään essentiaalista perustaa) ei oikeastaan ole olemassakaan, kuten Foucault veisteli esiderridalaiseen tyyliin jo -60-luvun alkupuolella.
Tästä nihilismiin johtavasta, antifoundationalistisesta positiosta seuraa tietenkin myös antirepresentationalismi, eli että merkit eivät esitä todellisuutta vaan ovat merkkejä merkeistä.
Tämä väite taas implikoi johdonmukaisesti, että mitään todellisuutta - totta maailmaa - ei ole olemassakaan. Se muuttui taruksi (Nietzsche, Epäjumalten hämärä, 1888) eli merkeiksi ja tulkinnoiksi.
Nietzsche oli sanonut tämän saman hiukan eri sanoin jo 1886 kirjansa Hyvän ja pahan tuolla puolen ensimmäisessä luvussa: Filosofien ennakkoluuloista, ja itse asiassa hän sanoi sen jo 1873 julkaisemattomassa luonnoksessaan 'Totuudesta ja valheesta ei-moraalisessa mielessä'.
*
Minulle perimmäinen ongelma tässä relativistis-nihilistisessä merkkijonojen loputtomuudessa ei kuitenkaan ole tuon loputtomuuden 'ontologinen tyhjyys' vaan tämän tyhjyyden seuraus: perinpohjainen ikävystyttävyys: se että kaikki toistuu samana päivästä toiseen, aikakaudesta toiseen, ikuisuudesta ikuisuuteen.
Merkkijonojen useinkin värikäs ja pluralistinen monipuolisuus on hämäävää. Karnevalismissaan se peittää minulle intuitiivisesti ilmiselvän tosiasian, että todellisuus on kuitenkin kaikessa muutoksessaan ja moninaisuudessaan 'yhtä ja samaa' (vrt. Herakleitoksen Logos) - merkit vain vaihtelevat.
Herakleitoksen jatkuva muutos sisältää jollain 'merkillisellä' (niinpä!?) tavalla Logoksen (Yksi ja sama) eli perimmäisen Järjen/Järjellisyyden. (En kuitenkaan tee välttämättä samaa johtopäätöstä Herakleitoksesta kuin Hegel...)
Mitä tuo Logos sitten semanttisesti sisältää - siitä minulla ei niin sanotusti ole hajuakaan...mutta ehkä sinulla meri merkkien ja 'merkillisyyksien' tuntijana on? Logoshan on joka tapauksessa eräänlainen logo - siis merkki - eikö vain..?
*
Tällä tavoin tulkinnallinen 'ympyrä' sulkeutuu kerta toisensa jälkeen: - loputon merkkien kehä imaisee tietoisuuden kuin musta aukko materian.
Sillä ehkä Logos onkin juuri tuo kehä itse? Mutta voimmeko me ymmärtää tällaisen olettamuksen mitenkään muuten kuin loogisena konstruktiona ja/tai matemaattisena symbolina eli 'jähmettyneenä, kuolleena' muotona - ja sellaisenaan yhä merkkinä?
Eli emme itse asiassa ymmärrä yhtään mitään vaan piirrämme pelkän 'kuvan' - 'oman' kuvamme - todellisuudesta.
Älli loppuu, pyörryttää..!
Marx kävi täällä - ja sen huomaa (Laji: poleeminen panettelu)
Kukahan idealistiksi naamioitunut libertaristi on kirjoittanut alla olevan wikipediasitaatin?
(Lisäys - PS.)
*
Nollasummapeli taloudellisessa toiminnassa
Nollasummapeli on tärkeä käsite taloustieteessä. Suurin osa taloudellisesta toiminnasta ei kuitenkaan ole nollasummapeliä. Arvokkaita hyödykkeitä ja palveluja voidaan luoda, tuhota tai allokoida aiheuttaen ihmisyhteisölle nettohyötyä tai -haittaa.
Käytännössä nollasummapeli on liian yksinkertainen ja jyrkkä kuvatakseen hyvin talouden ja yhteiskunnan monimutkaisia vuorovaitutussuhteita.
Kauppa ei ole teoriassa ikinä nollasummapeliä, jos osapuolet ryhtyvät vaihtokauppaan vain siksi, että arvostavat toisen osapuolen vaihdossa antamaa enemmän kuin omaansa. Leivän ostaja ostaa leivän ainoastaan, jos on valmis maksamaan leivästä pyydetyn hinnan. Toisaalta myyjä ei myisi leipää, jollei saisi voittoa. Toisaalta esimerkiksi epäsymmetrisen informaation vuoksi ostaja tai myyjä saattavat olla väärässä vaihtokaupan hyödyllisyydestä.
Muun muassa Robert Wright on esittänyt, että yhteiskunta loittonee nollasummapelistä jatkuvasti laajetessaan, lisääntyessään ja erikoistuessaan. Taloustieteissä ajatusta vastaa suhteellisen edun käsite.
*
Höpö höpö miten sinisilmäistä tekstiä! Ikäänkuin kirjoittaja ei kehtaisi tunnustaa, että esimerkiksi lääketeollisuus on täysin moraalitonta puuhaa.
Esimerkiksi: Kyllähän Viagraa myydään kovaan hintaan, koska siitä maksetaan mukisematta rikkaissa länsimaissa, mutta eipä ole uusia AIDS-lääkkeitä vuosien mittaan edes päästetty kunnolla markkinoille, tai sitten ne on hinnoiteltu aivan pilviin, sillä varsinkaan useimmilla Afrikan mailla, joissa tauti on kehittynyt melkein pandemiaksi, ei ole varaa maksaa niistä.
Robert Wrightin professio näyttäisi olevan ironisesti todettuna 'väestö-evolutiikan popularisointi', kun minä taas puhun monotonisesti paasaten ikäänkuin uskonnollis-moraalisesti ihmisen perimmäisestä motivaatiosta - 'pahuudesta ja synnistä' , joka saa meidät kiskomaan korkoja tai hinnoittelemaan tuotteemme mahdollisimman nopeaa, maksimaalista hyötyä ja voittoa silmälläpitäen.
Juuri tämä yksilöllinen asenne: ahneus (joka näyttää olevan yhteinen varsin monille ihmisille) määrää myös makrotason tilanteen. Kaikki muu on teoreettista 'pelailua' ja epäkriittisyydessään pelkkä ideologinen savuverho riistolle!
Ayn Randin kaltaisia puolifasisteja ja hänen hengenheimolaisiaan vastaan on turha asettua 'puolikuolleen', neutraalin teorian sofismeilla.
Tulee käyttää praktista ja kriittistä järkeä sekä lopulta niiden äärimuotoja: lakkoilua ja barrikaadeja.
Ja jos hallitus ryhtyy pakkotoimiin työläisiä vastaan, suurta riistopääomaa puolustaakseen - sellainen hallitus pitää kaataa vaikka väkisin!
*
PS.
Sen verran täytyy myöntää, että 'kantilaisen liberalistin' John Rawlsin analyyttiseen oikeudenmukaisuusteoriaan sisältyvä eroperiaate sekä Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian jatkajan Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoria (kumpikaan ei sitoudu avoimesti mihinkään arvolähtökohtiin) ovat käyttökelpoisia teoreettisia välineitä kohti kriittistä, arvoihin sitoutuvaa, anarko-konservatiivista kommunitarismia, jota itse edustan ;/
Nollasummapeli – Wikipedia
(Lisäys - PS.)
*
Nollasummapeli taloudellisessa toiminnassa
Nollasummapeli on tärkeä käsite taloustieteessä. Suurin osa taloudellisesta toiminnasta ei kuitenkaan ole nollasummapeliä. Arvokkaita hyödykkeitä ja palveluja voidaan luoda, tuhota tai allokoida aiheuttaen ihmisyhteisölle nettohyötyä tai -haittaa.
Käytännössä nollasummapeli on liian yksinkertainen ja jyrkkä kuvatakseen hyvin talouden ja yhteiskunnan monimutkaisia vuorovaitutussuhteita.
Kauppa ei ole teoriassa ikinä nollasummapeliä, jos osapuolet ryhtyvät vaihtokauppaan vain siksi, että arvostavat toisen osapuolen vaihdossa antamaa enemmän kuin omaansa. Leivän ostaja ostaa leivän ainoastaan, jos on valmis maksamaan leivästä pyydetyn hinnan. Toisaalta myyjä ei myisi leipää, jollei saisi voittoa. Toisaalta esimerkiksi epäsymmetrisen informaation vuoksi ostaja tai myyjä saattavat olla väärässä vaihtokaupan hyödyllisyydestä.
Muun muassa Robert Wright on esittänyt, että yhteiskunta loittonee nollasummapelistä jatkuvasti laajetessaan, lisääntyessään ja erikoistuessaan. Taloustieteissä ajatusta vastaa suhteellisen edun käsite.
*
Höpö höpö miten sinisilmäistä tekstiä! Ikäänkuin kirjoittaja ei kehtaisi tunnustaa, että esimerkiksi lääketeollisuus on täysin moraalitonta puuhaa.
Esimerkiksi: Kyllähän Viagraa myydään kovaan hintaan, koska siitä maksetaan mukisematta rikkaissa länsimaissa, mutta eipä ole uusia AIDS-lääkkeitä vuosien mittaan edes päästetty kunnolla markkinoille, tai sitten ne on hinnoiteltu aivan pilviin, sillä varsinkaan useimmilla Afrikan mailla, joissa tauti on kehittynyt melkein pandemiaksi, ei ole varaa maksaa niistä.
Robert Wrightin professio näyttäisi olevan ironisesti todettuna 'väestö-evolutiikan popularisointi', kun minä taas puhun monotonisesti paasaten ikäänkuin uskonnollis-moraalisesti ihmisen perimmäisestä motivaatiosta - 'pahuudesta ja synnistä' , joka saa meidät kiskomaan korkoja tai hinnoittelemaan tuotteemme mahdollisimman nopeaa, maksimaalista hyötyä ja voittoa silmälläpitäen.
Juuri tämä yksilöllinen asenne: ahneus (joka näyttää olevan yhteinen varsin monille ihmisille) määrää myös makrotason tilanteen. Kaikki muu on teoreettista 'pelailua' ja epäkriittisyydessään pelkkä ideologinen savuverho riistolle!
Ayn Randin kaltaisia puolifasisteja ja hänen hengenheimolaisiaan vastaan on turha asettua 'puolikuolleen', neutraalin teorian sofismeilla.
Tulee käyttää praktista ja kriittistä järkeä sekä lopulta niiden äärimuotoja: lakkoilua ja barrikaadeja.
Ja jos hallitus ryhtyy pakkotoimiin työläisiä vastaan, suurta riistopääomaa puolustaakseen - sellainen hallitus pitää kaataa vaikka väkisin!
*
PS.
Sen verran täytyy myöntää, että 'kantilaisen liberalistin' John Rawlsin analyyttiseen oikeudenmukaisuusteoriaan sisältyvä eroperiaate sekä Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian jatkajan Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoria (kumpikaan ei sitoudu avoimesti mihinkään arvolähtökohtiin) ovat käyttökelpoisia teoreettisia välineitä kohti kriittistä, arvoihin sitoutuvaa, anarko-konservatiivista kommunitarismia, jota itse edustan ;/
Nollasummapeli – Wikipedia
January 24, 2008
Meille on langetettu elinkautinen tuomio
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Lifelong learning".
(Julkaistaan journalistisen etiikan periaatteisiin vedoten vain tässä blogissa. - Lisäys - PS. klo: 00:45)
*
A-K.H sanoi...
Slogan elinikäinen oppiminen, kun sillä tarkoitetaan työmarkkinoita, joissa ihmisiä heitellään kuin jätesäkkejä, on paskapuhetta.
A-K. H on oikeassa: ylhäältä päin saneltu, yrityksiä palveleva elinikäinen oppiminen merkitsee 'elinkautista' velvoitetta toimia kvartaalitalouden pelinappulana.
Tästä perusvakaumuksesta lähtien voinen 'luontevasti' jatkaa eteenpäin Homo Garruluksen pohdintojen käsiteviidakkoon.
Kirjoitat Homo Garrulus niinkuin osaisit ratkaista tuosta vain innovoinnin ja markkinoinnin ongelmat myös käytännössä.
No - meillä jokaisella on vapaus omaan 'suuruudenhulluuteemme' - minullakin...
Mutta miten sinä muutat HG ne ihmisen psyykeen geneettisesti 'taotut' ehdot, joiden mukaan yrityksen on pyrittävä mahdollisimman suureen voittoon mahdollisimman pienillä kustannuksilla?
Sama kysymys ilmaistuna selkokielellä ilman skitsofreenisia ja sisällöltään tyhjiä käsitevoltteja: miten sinä poistat ihmisestä taipumuksen ahneuteen johtavaan kateuteen, kaunaisuuden, kostonhimon sekä laillisen' kusettamisen' (siis keinottelun) halun ja kyvyn?
Nämä yllykkeet toimivat joka tapauksessa pörssiyrittämisenkin perimmäisinä motiiveina.
Tähän voidaan tietenkin vastata, että jokainen on oman onnensa seppä eli saahan kuka tahansa aikuinen pelata uhkapelejäkin ja lotota.
Markkinatalouden vertaaminen uhkapeliin ja lottoamiseen (jossa voittaminen on pelkkää tuuria) ontuu kuitenkin pahasti, sillä vaikka joissain uhkapeleissä (esim. pokeri) taito saattaa hyvinkin auttaa hallitsemaan pelin psykologisen riskinottostrategian (kortithan eli pelkkä säkä ratkaisevat vain about 50% uhkapelin lopputuloksesta - jos sitäkään), niin kaupankäynti puolestaan perustuu koko ajan ihmisten välisiin neuvotteluihin ja kommunikaatioon, joista syntyy sopimuksia (Ks. PS.)
Sopimuksien mielekkyys taas perustuu luottamukseen eli lupauksiin ja niiden pitämiseen. Mutta koko homma ryssii, kun luottamus petetään tavalla tai toisella.
Ironista ja paradoksaalista kyllä - sinänsä ymmärrettävän liikesalaisuusperiaatteen nimissä ja suojissa tapahtuvat pahimmat luottamukseen kohdistuvat rikokset maailmassa.
Syy löytyy yksinkertaisesti siitä, että voitontavoittelun onnistuminen (ja siten koko kaupankäynti) perustuu juuri luottamuksen pettämiseen tavalla, jota tappion kärsineet osapuolet eivät joko tajua tai, joka niiden on pakko hyväksyä, koska mitään nimenomaan lainvastaista ei voida osoittaa tapahtuneen.
Kaiken voitontavoittelun idea on ihmisten laillinen kusettaminen, mikä niin laittamattoman osuvasti pelkistyy tinkimisen käytännöissä.
(Tämän logiikan mukaan omaisuus todellakin on rikos.)
Ajatellaanpa taas kerran käytettyjen autojen myyjää. Hän ei taatusti saisi autojaan kaupaksi kovinkaan hyvin ja hyvällä hinnalla, ellei suoranaisesti valehtelisi tai ainakin harkiten jättäisi kertomatta, mitä vikoja niissä piilee - mikä jo sinällään on ostajan harhauttamista.
Voiko tällaista ihmistä kutsua hyveelliseksi pelkästään sen vuoksi, että hän on saanut myytyä paljon lähestulkoon romuttamoon kelpaavia tappokoneita? Eikö hän itse asiassa käytä paheksuttavia keinoja 'hyvään' lopputulokseen päästäkseen, ja ole siten paheellinen ihminen?
Emmekö voisi näin ollen täysin oikeutetusti - tai eikö meidän itse asiassa ehdottomasti pitäisikin kysyä häneltä: Eikö sinun omatuntosi kolkuta yhtään?
Vastauksen tiedämme tietysti jo etukäteen: Ei koska en ole rikkonut lakia. Ja se siitä sitten. Kusetus on siis valtiovallan erityisessä suojeluksessa.
*
Myös kaupanteon eli voitontavoittelun ja politiikan välinen ero on etenkin viime vuosikymmeninä kaventunut.
Siinä missä yritykset myyvät pikemminkin uusinta teknologista 'pakkopullaa' ja mielikuvia (brändejä) kuin järkevän käytännöllisiä ja kestäviä tuotteita, siinä poliitikot 'myyvät' pikemminkin lupauksia ja mainospsykologin suunnittelemaa imagoaan kuin aitoja, pohdittuja ja realistisia politiikan teon vaihtoehtoja.
Poliitikoista on tällä tavoin tullut samanlaisia trendi-innovaattoreita kuin kauppiaista - itse asiassa vielä enemmän ja vielä pahempaa: poliitikoista on tullut pelkkiä markkinatalouden marionetteja, joiden itsenäisyys päätöksien teossa on kaventunut teknisten muodollisuuksien ja protokollan tasolle.
*
Markkinatalouden vapauden nimissä annettuja lupauksia on mahdollista pettää mielin määrin tai kuten sanoin: se nimenomaan kuuluu voitontavoittelun luonteeseen!
Kaikesta huolimatta vaikuttaa valitettavasti siltä, että vaikka voitontavoittelun taustalta löytyvätkin ahneuden motiivit, niin itse markkinatalous ei yksinkertaisesti voi toimia toisin kuin se nytkin toimii.
Suunnitelmatalous vääristää kilpailua ja heikentää yrityssijoittamista, mikä puolestaan ajaa taloutta taantumaan.
Jotkut sanovat kuitenkin, että näin ei välttämättä tapahdu, jos luovutaan jatkuvan kasvun ideologiasta (myytistä), sillä vääjäämättömästi keskittymään pyrkivä pääoma (aina vain laajemman markkinajohtajuuden tavoittelu) luo itse oman taantumansa edellytykset samalla, kun se myös aiheuttaa työttömyyttä siellä, missä yritykset eivät koe saavansa tarpeeksi voittoja ja siirtyvät halvempien tuotantokustannusten alueille (esim. Kemijärven sellutehtaan lakkauttaminen, Nokian Saksan tehtaan lopetus jne.)
Mutta koska tiedämme, että yrittäminen tarvitsee kannusteita - ei rajoitteita, eivätkä ihmiset yleisesti ottaen halua laskea elintasoaan, ja koska julkisia palveluja on vaikea järjestää, mikäli kansakunnasta ei löydy riittävän paljon veronmaksajia, tuntuu koko ajatus valtion suunnitelmallisesta taloudenpidosta mahdottomalta.
Pörssin pitää saada elää omaa elämäänsä, kansalaisyhteiskunta eläköön omaansa. Tämä on vapaassa markkinataloudessa Jumalan sanaan verrattava Negatiivisen Vapauden Laki ja Maksiimi, jota ei saa kieltää, mikäli haluaa välttyä 'Fundamentalisti-Kapitalistin langettamalta Kiroukselta', joka tuomitsee protestoijan aktivistiksi (terroristin 'alkumuoto'), ja projisoi hänet 'Pahan Akseliin', joka haluaa tuhota länsimaisen demokratian ja vapauden (eli vapauden riistää muita 'demokraattisesti' - toisin sanoen laillisesti).
*
Sinulla HG saattaa olla varsin hienoja ja omaperäisiäkin ajatuksia näistä asioista, mutta toivoisin, että palaat joskus maan pinnalle kertomaan niistä ihan 'vain' selkokielellä.
Tämän saman muistutuksen olen tosin monesti joutunut esittämään myös itselleni - ja ovathan sen muutkin esittäneet - jo melkein heti siitä lähtien, kun opin ensimmäiset sivistyssanani ;) - olkoonkin, että pelkästään yksi hyvä ja käyttökelpoinen käsite vastaa mielestäni ainakin määrätyissä tapauksissa edelleen kymmenien ellei satojen ompeluseuratätien jaarituksia - sanokoon Blogistanian 'omaperäisen, omakohtaisen ja ah niin empaattisen' (tosin miltei kaikki miehet ovat hänelle sovinisteja) Ikkunaiines sitten mitä tahansa...
PS.
Sen verran täytyy tarkentaa ja samalla väljentää eroa uhkapelien ja kaupallisen voitontavoittelun välillä, että toki juuri pokerin riskinotossa tiivistyy osuvasti se, mistä voitontavoittelussa perimmältään on kysymys: toisten kilpailijoitten huijaamisesta.
Voit yrittää nokittaa pelin tietyissä vaiheissa kaiken, mitä omistat, vaikka kädessäsi ei olisi edes kakkosparia, sillä mikäli toinen ei uskalla lähteä mukaan, voitat.
Peliteorian kannalta 'oikealla' psykologisella asenteella ja oikea-aikaisella uhkailulla eli riskinotolla on usein jopa ratkaisevampi merkitys pelikierrosten lopputulosten kannalta kuin pelkkään laskelmointiin luottamisella.
Silti on aivan selvää, että laskelmointia tarvitaan, koska riskinoton 'performaatio' perustuu sekä todennäköisyyslaskelmointiin/-logiikkaan että eräänlaiseen 'teatraaliseen lahjakkuuteen' ('pokerinaama').
Pokerinpelaajissa on usein matemaattisesti lahjakkaita henkilöitä, mutta huipulle pääseminen ja siellä pysyminen vaatii aivan erityistä psykologista manipulaatiokykyä.
(Julkaistaan journalistisen etiikan periaatteisiin vedoten vain tässä blogissa. - Lisäys - PS. klo: 00:45)
*
A-K.H sanoi...
Slogan elinikäinen oppiminen, kun sillä tarkoitetaan työmarkkinoita, joissa ihmisiä heitellään kuin jätesäkkejä, on paskapuhetta.
A-K. H on oikeassa: ylhäältä päin saneltu, yrityksiä palveleva elinikäinen oppiminen merkitsee 'elinkautista' velvoitetta toimia kvartaalitalouden pelinappulana.
Tästä perusvakaumuksesta lähtien voinen 'luontevasti' jatkaa eteenpäin Homo Garruluksen pohdintojen käsiteviidakkoon.
Kirjoitat Homo Garrulus niinkuin osaisit ratkaista tuosta vain innovoinnin ja markkinoinnin ongelmat myös käytännössä.
No - meillä jokaisella on vapaus omaan 'suuruudenhulluuteemme' - minullakin...
Mutta miten sinä muutat HG ne ihmisen psyykeen geneettisesti 'taotut' ehdot, joiden mukaan yrityksen on pyrittävä mahdollisimman suureen voittoon mahdollisimman pienillä kustannuksilla?
Sama kysymys ilmaistuna selkokielellä ilman skitsofreenisia ja sisällöltään tyhjiä käsitevoltteja: miten sinä poistat ihmisestä taipumuksen ahneuteen johtavaan kateuteen, kaunaisuuden, kostonhimon sekä laillisen' kusettamisen' (siis keinottelun) halun ja kyvyn?
Nämä yllykkeet toimivat joka tapauksessa pörssiyrittämisenkin perimmäisinä motiiveina.
Tähän voidaan tietenkin vastata, että jokainen on oman onnensa seppä eli saahan kuka tahansa aikuinen pelata uhkapelejäkin ja lotota.
Markkinatalouden vertaaminen uhkapeliin ja lottoamiseen (jossa voittaminen on pelkkää tuuria) ontuu kuitenkin pahasti, sillä vaikka joissain uhkapeleissä (esim. pokeri) taito saattaa hyvinkin auttaa hallitsemaan pelin psykologisen riskinottostrategian (kortithan eli pelkkä säkä ratkaisevat vain about 50% uhkapelin lopputuloksesta - jos sitäkään), niin kaupankäynti puolestaan perustuu koko ajan ihmisten välisiin neuvotteluihin ja kommunikaatioon, joista syntyy sopimuksia (Ks. PS.)
Sopimuksien mielekkyys taas perustuu luottamukseen eli lupauksiin ja niiden pitämiseen. Mutta koko homma ryssii, kun luottamus petetään tavalla tai toisella.
Ironista ja paradoksaalista kyllä - sinänsä ymmärrettävän liikesalaisuusperiaatteen nimissä ja suojissa tapahtuvat pahimmat luottamukseen kohdistuvat rikokset maailmassa.
Syy löytyy yksinkertaisesti siitä, että voitontavoittelun onnistuminen (ja siten koko kaupankäynti) perustuu juuri luottamuksen pettämiseen tavalla, jota tappion kärsineet osapuolet eivät joko tajua tai, joka niiden on pakko hyväksyä, koska mitään nimenomaan lainvastaista ei voida osoittaa tapahtuneen.
Kaiken voitontavoittelun idea on ihmisten laillinen kusettaminen, mikä niin laittamattoman osuvasti pelkistyy tinkimisen käytännöissä.
(Tämän logiikan mukaan omaisuus todellakin on rikos.)
Ajatellaanpa taas kerran käytettyjen autojen myyjää. Hän ei taatusti saisi autojaan kaupaksi kovinkaan hyvin ja hyvällä hinnalla, ellei suoranaisesti valehtelisi tai ainakin harkiten jättäisi kertomatta, mitä vikoja niissä piilee - mikä jo sinällään on ostajan harhauttamista.
Voiko tällaista ihmistä kutsua hyveelliseksi pelkästään sen vuoksi, että hän on saanut myytyä paljon lähestulkoon romuttamoon kelpaavia tappokoneita? Eikö hän itse asiassa käytä paheksuttavia keinoja 'hyvään' lopputulokseen päästäkseen, ja ole siten paheellinen ihminen?
Emmekö voisi näin ollen täysin oikeutetusti - tai eikö meidän itse asiassa ehdottomasti pitäisikin kysyä häneltä: Eikö sinun omatuntosi kolkuta yhtään?
Vastauksen tiedämme tietysti jo etukäteen: Ei koska en ole rikkonut lakia. Ja se siitä sitten. Kusetus on siis valtiovallan erityisessä suojeluksessa.
*
Myös kaupanteon eli voitontavoittelun ja politiikan välinen ero on etenkin viime vuosikymmeninä kaventunut.
Siinä missä yritykset myyvät pikemminkin uusinta teknologista 'pakkopullaa' ja mielikuvia (brändejä) kuin järkevän käytännöllisiä ja kestäviä tuotteita, siinä poliitikot 'myyvät' pikemminkin lupauksia ja mainospsykologin suunnittelemaa imagoaan kuin aitoja, pohdittuja ja realistisia politiikan teon vaihtoehtoja.
Poliitikoista on tällä tavoin tullut samanlaisia trendi-innovaattoreita kuin kauppiaista - itse asiassa vielä enemmän ja vielä pahempaa: poliitikoista on tullut pelkkiä markkinatalouden marionetteja, joiden itsenäisyys päätöksien teossa on kaventunut teknisten muodollisuuksien ja protokollan tasolle.
*
Markkinatalouden vapauden nimissä annettuja lupauksia on mahdollista pettää mielin määrin tai kuten sanoin: se nimenomaan kuuluu voitontavoittelun luonteeseen!
Kaikesta huolimatta vaikuttaa valitettavasti siltä, että vaikka voitontavoittelun taustalta löytyvätkin ahneuden motiivit, niin itse markkinatalous ei yksinkertaisesti voi toimia toisin kuin se nytkin toimii.
Suunnitelmatalous vääristää kilpailua ja heikentää yrityssijoittamista, mikä puolestaan ajaa taloutta taantumaan.
Jotkut sanovat kuitenkin, että näin ei välttämättä tapahdu, jos luovutaan jatkuvan kasvun ideologiasta (myytistä), sillä vääjäämättömästi keskittymään pyrkivä pääoma (aina vain laajemman markkinajohtajuuden tavoittelu) luo itse oman taantumansa edellytykset samalla, kun se myös aiheuttaa työttömyyttä siellä, missä yritykset eivät koe saavansa tarpeeksi voittoja ja siirtyvät halvempien tuotantokustannusten alueille (esim. Kemijärven sellutehtaan lakkauttaminen, Nokian Saksan tehtaan lopetus jne.)
Mutta koska tiedämme, että yrittäminen tarvitsee kannusteita - ei rajoitteita, eivätkä ihmiset yleisesti ottaen halua laskea elintasoaan, ja koska julkisia palveluja on vaikea järjestää, mikäli kansakunnasta ei löydy riittävän paljon veronmaksajia, tuntuu koko ajatus valtion suunnitelmallisesta taloudenpidosta mahdottomalta.
Pörssin pitää saada elää omaa elämäänsä, kansalaisyhteiskunta eläköön omaansa. Tämä on vapaassa markkinataloudessa Jumalan sanaan verrattava Negatiivisen Vapauden Laki ja Maksiimi, jota ei saa kieltää, mikäli haluaa välttyä 'Fundamentalisti-Kapitalistin langettamalta Kiroukselta', joka tuomitsee protestoijan aktivistiksi (terroristin 'alkumuoto'), ja projisoi hänet 'Pahan Akseliin', joka haluaa tuhota länsimaisen demokratian ja vapauden (eli vapauden riistää muita 'demokraattisesti' - toisin sanoen laillisesti).
*
Sinulla HG saattaa olla varsin hienoja ja omaperäisiäkin ajatuksia näistä asioista, mutta toivoisin, että palaat joskus maan pinnalle kertomaan niistä ihan 'vain' selkokielellä.
Tämän saman muistutuksen olen tosin monesti joutunut esittämään myös itselleni - ja ovathan sen muutkin esittäneet - jo melkein heti siitä lähtien, kun opin ensimmäiset sivistyssanani ;) - olkoonkin, että pelkästään yksi hyvä ja käyttökelpoinen käsite vastaa mielestäni ainakin määrätyissä tapauksissa edelleen kymmenien ellei satojen ompeluseuratätien jaarituksia - sanokoon Blogistanian 'omaperäisen, omakohtaisen ja ah niin empaattisen' (tosin miltei kaikki miehet ovat hänelle sovinisteja) Ikkunaiines sitten mitä tahansa...
PS.
Sen verran täytyy tarkentaa ja samalla väljentää eroa uhkapelien ja kaupallisen voitontavoittelun välillä, että toki juuri pokerin riskinotossa tiivistyy osuvasti se, mistä voitontavoittelussa perimmältään on kysymys: toisten kilpailijoitten huijaamisesta.
Voit yrittää nokittaa pelin tietyissä vaiheissa kaiken, mitä omistat, vaikka kädessäsi ei olisi edes kakkosparia, sillä mikäli toinen ei uskalla lähteä mukaan, voitat.
Peliteorian kannalta 'oikealla' psykologisella asenteella ja oikea-aikaisella uhkailulla eli riskinotolla on usein jopa ratkaisevampi merkitys pelikierrosten lopputulosten kannalta kuin pelkkään laskelmointiin luottamisella.
Silti on aivan selvää, että laskelmointia tarvitaan, koska riskinoton 'performaatio' perustuu sekä todennäköisyyslaskelmointiin/-logiikkaan että eräänlaiseen 'teatraaliseen lahjakkuuteen' ('pokerinaama').
Pokerinpelaajissa on usein matemaattisesti lahjakkaita henkilöitä, mutta huipulle pääseminen ja siellä pysyminen vaatii aivan erityistä psykologista manipulaatiokykyä.
Maailman paras pilkkalaulu?
(X:s osa sarjasta 'Räsänen toistaa itseään' - anteeksi: 'pitää kertauskurssia'...)
Tämän biisin nimi oli alunperin Zanz Can't Dance. John Fogertyn 'ensimmäisen' comebackin (1985, toinen tapahtui 1997) ensimmäisen albumin Centerfield ensimmäistä painosta oli kuitenkin ehditty myydä jo 600000 kpl ennenkuin Fantasy Recordsin eli entisen CCR-yhtyeen levy-yhtiöpomo Saul Zaentz - blogiani seuranneet tietävät kyllä kuka - ehti reagoida (melko nopeasti tosin) ja nostaa oikeusjutun Fogertya ja hänen silloista levy-yhtiötään Warner Bros.:ia vastaan kunnianloukkauksesta.
Haasteen seurauksena Warner muutti kappaleen nimen levyn kansiin ja tähän videoon. Vanz Can't Danz kuulostaa foneettisesti samalta kuin Zanz Can't Dance, mutta näyttää tietenkin luettuna eri nimeltä.
Fantasyn vain vähän aiemmin ensimmäiseksi nostaman plagiaattisyytöksen (Fogerty muka kopioi Centerfieldillä erästä omaa CCR-aikaista kappalettaan (siis itseään!?), jonka tekijänoikeudet olivat Zaentzilla) rauettua Zaentzin ja Fogertyn edustajat saivat käskyn sopia tässä linkitettyä biisiä koskevan herjaussyytteen.
Sitäpaitsi lakimiesten palkkiot olivat jo siinä vaiheessa nousseet pilviin, eikä jutun ratkeaminen jommankumman eduksi näyttänyt mitenkään itsestään selvältä (Ks. PS.).
Zaentz siis tyytyi siihen, että hän sai painostettua Warnerin muuttamaan biisin nimen Vanziksi. Niinpä myös tämä video otsikoitiin toisin, vaikka en ainakaan minä erota, lausuuko Fogerty Vanz vai Zanz.
Kappaleesta kuulee ja videon toteutuksesta näkee, että se on syntikkaäänineen, sähkörumpuineen ja reggea-tyyppisine jytkytyksineen kasarikamaa - äänitetty 1984.
Video sinänsä oli kuvalliselta toteutukseltaan aikoinaan uraauurtava, mutta jäi osittain kai näiden lakitupahässäköittenkin takia melko tuntemattomaksi.
Fogertyn satiiri ja pilkka on kuitenkin kappaleen nimen kirjaimenvaihdosta huolimatta todella purevaa, sillä onhan videoanimaatiossa tanssivan skeittaripojan varasteva sika nimeltään juuri Zanz - anteeksi Vanz! (Ks. kuitenkin PPS.)
Oikeussalissa Fogerty kertoi lakonisen 'viattomasti', että hänen tarkoituksenaan oli vain kertoa tarina pojasta ja siasta ;)
Mutta sitähän nyt ei usko Erkkikään, jos/kun tietää Johnin ja hänen entisen ystävänsä sekä levy-yhtiöpomonsa väliset katkerat riidat tekijänoikeuksista, harhauttavista tiedoista ja suoranaisista kavalluksista (see The Castle Bank of Nassau Story).
Mutta itse biisi toimii sellaisenaankin, vaikka pirullisen maukkaan lisämausteen Zanz-Vanz-jupakka sille toki antaa...
***
http://www.youtube.com/watch?v=qAEd_U7TEEM (1985)
John Fogerty,..the song "Zanz Kant Danz" was altered and re-titled "Vanz Kant Danz" a few months after the release of the 1985 Centerfield album in an unsuccessful attempt to avoid a defamation lawsuit from Saul Zaentz, owner of Fantasy Records.
The altered "Vanz Kant Danz" version of this song appears on all post-1985 pressings of the album.
(Myös uploadaaja kertoo faktat.)
PS. Fogerty totesi eräässä haastattelussa 1985 paluustaan kitkerällä tavalla Zaentzin nostamiin syytteisiin viitaten: Comeback begins, Nightmare continues.
PPS. Ilman itseironiaa ei tätä innovatiivisesti savimateriaalia hyödyntävää animaatiota kuitenkaan tehty. Jaksossa, jossa Zanz-Vanz muuttaa muotoaan eri hahmoiksi, viimeisenä vilahtaa itse Fogerty - kärsällä varustettuna ;).
Tämän biisin nimi oli alunperin Zanz Can't Dance. John Fogertyn 'ensimmäisen' comebackin (1985, toinen tapahtui 1997) ensimmäisen albumin Centerfield ensimmäistä painosta oli kuitenkin ehditty myydä jo 600000 kpl ennenkuin Fantasy Recordsin eli entisen CCR-yhtyeen levy-yhtiöpomo Saul Zaentz - blogiani seuranneet tietävät kyllä kuka - ehti reagoida (melko nopeasti tosin) ja nostaa oikeusjutun Fogertya ja hänen silloista levy-yhtiötään Warner Bros.:ia vastaan kunnianloukkauksesta.
Haasteen seurauksena Warner muutti kappaleen nimen levyn kansiin ja tähän videoon. Vanz Can't Danz kuulostaa foneettisesti samalta kuin Zanz Can't Dance, mutta näyttää tietenkin luettuna eri nimeltä.
Fantasyn vain vähän aiemmin ensimmäiseksi nostaman plagiaattisyytöksen (Fogerty muka kopioi Centerfieldillä erästä omaa CCR-aikaista kappalettaan (siis itseään!?), jonka tekijänoikeudet olivat Zaentzilla) rauettua Zaentzin ja Fogertyn edustajat saivat käskyn sopia tässä linkitettyä biisiä koskevan herjaussyytteen.
Sitäpaitsi lakimiesten palkkiot olivat jo siinä vaiheessa nousseet pilviin, eikä jutun ratkeaminen jommankumman eduksi näyttänyt mitenkään itsestään selvältä (Ks. PS.).
Zaentz siis tyytyi siihen, että hän sai painostettua Warnerin muuttamaan biisin nimen Vanziksi. Niinpä myös tämä video otsikoitiin toisin, vaikka en ainakaan minä erota, lausuuko Fogerty Vanz vai Zanz.
Kappaleesta kuulee ja videon toteutuksesta näkee, että se on syntikkaäänineen, sähkörumpuineen ja reggea-tyyppisine jytkytyksineen kasarikamaa - äänitetty 1984.
Video sinänsä oli kuvalliselta toteutukseltaan aikoinaan uraauurtava, mutta jäi osittain kai näiden lakitupahässäköittenkin takia melko tuntemattomaksi.
Fogertyn satiiri ja pilkka on kuitenkin kappaleen nimen kirjaimenvaihdosta huolimatta todella purevaa, sillä onhan videoanimaatiossa tanssivan skeittaripojan varasteva sika nimeltään juuri Zanz - anteeksi Vanz! (Ks. kuitenkin PPS.)
Oikeussalissa Fogerty kertoi lakonisen 'viattomasti', että hänen tarkoituksenaan oli vain kertoa tarina pojasta ja siasta ;)
Mutta sitähän nyt ei usko Erkkikään, jos/kun tietää Johnin ja hänen entisen ystävänsä sekä levy-yhtiöpomonsa väliset katkerat riidat tekijänoikeuksista, harhauttavista tiedoista ja suoranaisista kavalluksista (see The Castle Bank of Nassau Story).
Mutta itse biisi toimii sellaisenaankin, vaikka pirullisen maukkaan lisämausteen Zanz-Vanz-jupakka sille toki antaa...
***
http://www.youtube.com/watch?v=qAEd_U7TEEM (1985)
John Fogerty,..the song "Zanz Kant Danz" was altered and re-titled "Vanz Kant Danz" a few months after the release of the 1985 Centerfield album in an unsuccessful attempt to avoid a defamation lawsuit from Saul Zaentz, owner of Fantasy Records.
The altered "Vanz Kant Danz" version of this song appears on all post-1985 pressings of the album.
(Myös uploadaaja kertoo faktat.)
PS. Fogerty totesi eräässä haastattelussa 1985 paluustaan kitkerällä tavalla Zaentzin nostamiin syytteisiin viitaten: Comeback begins, Nightmare continues.
PPS. Ilman itseironiaa ei tätä innovatiivisesti savimateriaalia hyödyntävää animaatiota kuitenkaan tehty. Jaksossa, jossa Zanz-Vanz muuttaa muotoaan eri hahmoiksi, viimeisenä vilahtaa itse Fogerty - kärsällä varustettuna ;).
January 23, 2008
Olet mun Tuut Tuut
Kuten niin monesti ennenkin, olen unohtanut joksikin aikaa erään hyvin hyvin tärkeän tunteen, joka tulkoon tämän 'kansanmusiikkiesityksen' myötä uudelleen julki. Tunteen nimi on ILO (Joy).
John Fogerty esittää paikallisissa kesäbileissä Rockin' Sidney Simienin (joka soittaa haitaria) kappaleen My Toot Toot.
Havaittakoon, että esiintymispaikan 'savolaisväki' syvältä Louisianan suistoalueelta valmistaa tarmokkaasti - minkä tanssimiseltaan ehtii - perinneruokaansa, joka on varsin äyriäispitoista. Onkohan tämä sitä jambalayaa?
http://www.youtube.com/watch?v=YV3Owkm5IXw
Rockin' Sidney Simien & John Fogerty. With Kip Bacque, Mark Miller, Warren Storm and Willy T. Spring, 1985.
Opetelkaa läimäyttämään takapuoltanne oikeassa tahdissa.
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1GGLQ_FIFI257&q=rockin+sidney&btnG=Hae&meta=
(Tästä löytyy Rockin' Sidneyn wikipedialinkki. Mies oli merkittävä cajun-zydeco-muusikko/säveltäjä.)
John Fogerty esittää paikallisissa kesäbileissä Rockin' Sidney Simienin (joka soittaa haitaria) kappaleen My Toot Toot.
Havaittakoon, että esiintymispaikan 'savolaisväki' syvältä Louisianan suistoalueelta valmistaa tarmokkaasti - minkä tanssimiseltaan ehtii - perinneruokaansa, joka on varsin äyriäispitoista. Onkohan tämä sitä jambalayaa?
http://www.youtube.com/watch?v=YV3Owkm5IXw
Rockin' Sidney Simien & John Fogerty. With Kip Bacque, Mark Miller, Warren Storm and Willy T. Spring, 1985.
Opetelkaa läimäyttämään takapuoltanne oikeassa tahdissa.
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1GGLQ_FIFI257&q=rockin+sidney&btnG=Hae&meta=
(Tästä löytyy Rockin' Sidneyn wikipedialinkki. Mies oli merkittävä cajun-zydeco-muusikko/säveltäjä.)
Satan cries, take aim!
Run Through the Jungle toisin kuin Fortunate Son ei alunperin viittaa Vietnamin sotaan, vaikka se sinne aikoinaan miellettiinkin, ja jonne se kieltämättä myös hyvin sopii.
Biisin idea lähti niistä 200 miljoonasta aseesta (ks. lyrics), joita yksityisten ihmisten oli USA:ssa laskettu omistavan 1970. Määrä oli John Fogertyn mielestä kammottava, ja laulu sen mukainen.
Oliver Stonen Vietnam-elokuvan Platoon eräässä kohtauksessa kuulemme siihen miksatun, alkuperäisen ja mahtipontisuudessaan unohtumattoman CCR-version tästä synkästä swamp-rockista kokonaisuudessaan.
http://www.youtube.com/watch?v=0y4SNucf12U
Videon muokkaaja kirjoittaa lopussa vastoin parempaa tietoa, mutta jos ei hän tunne Fogertyn kuvausta biisin synnystä, niin ei voi mitään. Joka tapauksessa Run through the Jungle sopii karmaisevan hyvin tähän taistelukohtaukseen.
***
http://www.youtube.com/watch?v=Ebo29nyLuPY
John Fogerty performing "Run Through The Jungle" at the Wiltern in Los Angeles on 9.15.05. This is the show that was filmed for Fogerty's "The Long Road Home" dvd.
(Live-esitykseen on tehty hieman uudenlainen sovitus ehkä jo senkin vuoksi, koska studioversiota on melko mahdoton soittaa livenä.)
Whoa, thought it was a nightmare,
Lo, its all so true,
They told me, dont go walkin slow
cause devils on the loose.
Chorus:
Better run through the jungle,
Better run through the jungle,
Better run through the jungle,
Woa, dont look back to see.
Thought I heard a rumblin
Callin to my name,
Two hundred million guns are loaded
Satan cries, take aim!
Chorus
Over on the mountain
Thunder magic spoke,
Let the people know my wisdom,
Fill the land with smoke.
Chorus:
***
She's Got Baggage on garage-rokkia Fogerty-tyyliin. Ramoneshan tästä tulee mieleen.
http://www.youtube.com/watch?v=YghKOtqf2HE&feature=related
Samasta konsertista kuin edellinen biisi.
Biisin idea lähti niistä 200 miljoonasta aseesta (ks. lyrics), joita yksityisten ihmisten oli USA:ssa laskettu omistavan 1970. Määrä oli John Fogertyn mielestä kammottava, ja laulu sen mukainen.
Oliver Stonen Vietnam-elokuvan Platoon eräässä kohtauksessa kuulemme siihen miksatun, alkuperäisen ja mahtipontisuudessaan unohtumattoman CCR-version tästä synkästä swamp-rockista kokonaisuudessaan.
http://www.youtube.com/watch?v=0y4SNucf12U
Videon muokkaaja kirjoittaa lopussa vastoin parempaa tietoa, mutta jos ei hän tunne Fogertyn kuvausta biisin synnystä, niin ei voi mitään. Joka tapauksessa Run through the Jungle sopii karmaisevan hyvin tähän taistelukohtaukseen.
***
http://www.youtube.com/watch?v=Ebo29nyLuPY
John Fogerty performing "Run Through The Jungle" at the Wiltern in Los Angeles on 9.15.05. This is the show that was filmed for Fogerty's "The Long Road Home" dvd.
(Live-esitykseen on tehty hieman uudenlainen sovitus ehkä jo senkin vuoksi, koska studioversiota on melko mahdoton soittaa livenä.)
Whoa, thought it was a nightmare,
Lo, its all so true,
They told me, dont go walkin slow
cause devils on the loose.
Chorus:
Better run through the jungle,
Better run through the jungle,
Better run through the jungle,
Woa, dont look back to see.
Thought I heard a rumblin
Callin to my name,
Two hundred million guns are loaded
Satan cries, take aim!
Chorus
Over on the mountain
Thunder magic spoke,
Let the people know my wisdom,
Fill the land with smoke.
Chorus:
***
She's Got Baggage on garage-rokkia Fogerty-tyyliin. Ramoneshan tästä tulee mieleen.
http://www.youtube.com/watch?v=YghKOtqf2HE&feature=related
Samasta konsertista kuin edellinen biisi.
CCR at its Heyday - live at Royal Albert Hall 1970
Fortunate Son ja 'lentävästä lähdöstä' heti perään Commotion. CCR ja silloinen John Fogerty parhaimmillaan!
http://www.youtube.com/watch?v=UTM8ZSksVN0&feature=related
Original video and audio without the overdubbed extra loud crowd noise. Royal Albert Hall, London, April 1970.
http://www.youtube.com/watch?v=UTM8ZSksVN0&feature=related
Original video and audio without the overdubbed extra loud crowd noise. Royal Albert Hall, London, April 1970.
Ylevää kauhua, kaunista kuolemaa, kuiskattuja huutoja
Kirjoitettu kommentiksi Aika ja minä-blogin päreeseen Raakakypsytys (20.1). Ei suositella humanisteille. Timo kirjoitti
Mutta entä jos romanttisen viihteen kuluttajat näkevät rakkauden jotenkin samalla tavoin kuin väkivaltaviihteen kuluttajat sodan?
*
Näinhän tavallaan onkin. Sotaa voinee pitää ihmisen myyttisen tietoisuuden kannalta vähintäin yhtä romanttisena ilmiönä kuin rakkautta.
Rakkaus 'vain' synnyttää sen tykinruuan, minkä sota, väkivalta, sairaudet, nälkä ja ylipäätään kuolema poistavat maailmasta.
Rakkaus 'vain' synnyttää sen tykinruuan, minkä sota, väkivalta, sairaudet, nälkä ja ylipäätään kuolema poistavat maailmasta.
Perimmäisiä erojakin tietysti löytyy.
Rakkaus on suuri illuusio, mutta vaikka myös sodassa/lla pyritään toteuttamaan joitain illuusioita (vapaus, isänmaa, demokratia, sananvapaus, tasa-arvo jne.), sota- ja väkivaltaviihteen katsojalle se merkitsee perimmältään illuusion dekonstruointia - 'hirvittävän kaunista' tuhoa.
Ja silti! - juuri tuo nihilistisen stimulanssin ja illuusion dekonstruoinnin hurma edustaa 'kuolemaviihteen' kuluttajalle romanttista elementtiä.
Inhorealismi eli maailman raadollisuus on muuttunut tällä tavoin romanttiseksi kiihokkeeksi, joka nihilismissään liki perverssillä tavalla (vrt. liikenneonnettomuus-uhrien tuijottelijat) ikäänkuin 'kohottaa' katsojan sielua.
Kuolevan eversti Kurzin (Conrad/Pimeyden sydän, Coppola/Ilmestyskirja.Nyt) viimeiset kuiskaukset: 'The Horror...the horror' kuvaavat oivallisesti tätä esteettisen kokemuksen ja vallantunteen sekoittumisen - toisin sanoin: elämän ja kuoleman yhteenkietoutumisen - 'hirvittävää ylevyyttä'.
Myös Nietzscheltä löytyy aiheeseen psykologisesti osuvia esimerkkejä.
Myös Nietzscheltä löytyy aiheeseen psykologisesti osuvia esimerkkejä.
Katsojalle kyseessä lienee katharsiksen primitiivisin muoto - tappamisesta ja kuolemasta saatu mielihyvä oman eloonjäämisen tunteena.
Mutta tästä ei olekaan enää pitkä matka rakkauden kiihkeän romanttiseen ylevyyteen, joka sekin perustuu vallantahdon purkamiseen - tosin paljon komplisoidummin kuin tappaminen.
Samaa asiaa rakkaus ja sota kuitenkin ajavat: syntymisen ja kuolemisen väliin jäävän itsesäilytys- ja eloonjäämistavoitteen toteuttamista.
January 22, 2008
Oma kuolema kannattavana sijoituksena
Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n päreeseen "Matkalla".
*
a-k.h, meri
Kuolema on ollut minulle pysyvästi läsnä kuin ruoska 14:sta ikävuodesta eli enon itsemurhasta ja isän varhaisesta kuolemasta lähtien, enkä tarvitse enää 'lisämainosta'.
Äidilleni ei näytetty isäni kuolleita kasvoja, jotka hän oli nähnyt elävinä (joskin yhtäkkiä vanhentuneina, riutuneina ja äärimmäisen rasittuneina) viikkoa aiemmin Kotkan keskussairaalassa joten hän oli palannut hakemaan lapsensa äitinsä luota Luhangalta siinä olettamuksessa, että mies ainakin selviää hengissä.
(Luhangan vanhassa kirkossa muuten äänitettiin Samuli Edelmanin Virsiä vuonna 2007) .
'On parempi, että ette katso arkkuun, sillä te ette ehkä kestä nähdä vainajan ilmettä' äidille sanottiin. Kuolinkamppailu oli kai ollut melko hirveä.
Samoin lääkäri totesi, että näin oli sittenkin ehkä parempi, koska jos isäni olisi jäänyt henkiin, hän ei olisi koskaan toipunut likimainkaan ennalleen, eikä sydän olisi kestänyt pitkään.
Vuoden 1968 sydänkirurgian menetelmiä ei tietenkään voi verrata nykyisiin.
*
Luulenpa, että Platonilla olisi Valtio-dialogissaan jotain sanottavaa 'kuolema-television' perään haikailijoille.
Uteliaisuutta on toki monenlaista - myös hyödyllistä laatua, mutta kun se saa - kuten mielestäni nyt - sosiaalipornahtavan luonteen, jossa näköjään tyydytetään halua kokea elämys jostain kammottavalla tavalla tuntemattomasta (unheimlich), niin siinä kyllä tunkevat läpi ihmisen periatavistiset taipumukset.
Annan kuolemaan liittyvän esimerkin, joka hieman vulgaaristi valaisee, mitä tarkoitan.
On raportoitu - tämä ei liene mikään uutinen, että teloituksia ja gladiaattoritaisteluja aikoinaan seuranneet miehet kiihottuivat tappamisesta lähes seksuaalisella tavalla ja hysteerisimmät paikalla olleet naiset saattoivat jopa saada orgasmin uhrin/häviäjän kuollessa - aivan kuten teloitettavakin kuoleman hetkellä.
Puhun nyt kuoleman väkivaltaisesta ja irvokkaasta puolesta, jolloin uteliaan perverssi halu nähdä taistelukentällä kuolleitten silpoutuneet ruumiit (vrt. liikenneonnettomuuksien uhreja tuijottavat sivulliset) täytyy Platonin mukaan saada itsekurin (järjen ohjaaman tahdon) avulla voitettua.
Tällainen itseään ohjaava kuri, jonka Platon ei tosin uskonut toteutuvan vapaaehtoisesti kuin hyvin harvojen kohdalla: siksi hänen valtionsa on totalitaristinen 'demokratia', on osoitus ihmisen kyvystä hallita halujaan ilman pakkoa ja siten hänen moraalisesta eheydestään sekä kunniallisuudestaan.
On kuitenkin olennaisesti eri asia nähdä vainaja arkussaan tai olla hänen läheisyydessään kuoleman lähestyessä.
Mutta ei kai tämä tarkoita sitä, että sadattuhannet ja miljoonat ihmiset saavat/voivat seurata television välityksellä tapahtumaa, joka on vielä yksityisempi asia kuin ihmisen syntymä, koska kyseessä on yleensä aikuinen ja itsestään tietoinen olento eikä käytännöllisesti katsoen eläimen pentu, joksi vastasyntynyttä voi tosiasiallisesti ja perustellusti vielä kutsua.
Entä ne, jotka suostuvat vapaaehtoisiksi kohteiksi tällaiseen kuolemaseurantaan? Jospa se tuokin heille heidän kaipaamaansa huomiota ja turvallisuudentunnetta, jota ilman he muuten saattaisivat kokea jäävänsä kuoleman aina niin peruuttamattoman lopullisessa yksinäisyydessä.
Tähän minun on aika vaikea ottaa kantaa, mutta koska nykyään kaikki on kaupan, eli jopa omalla kuolemallaan voi tehdä laillisesti rahaa - joskin moraalin kannalta hiukan samaan tapaan kuin omaa ruumistaan voi myydä harjoittamalla prostituutiota - niin mikäpä siinä.
Minun - mahdollisesti vastustava - mielipiteeni ei hetkauta pörssikursseja, joissa oikeaa ja väärää nimitetään valheellisesti järkeväksi (tuottavaksi) tai ei-järkeväksi (tappiolliseksi) sijoittamiseksi, joten miksipä närkästelisin.
Olkoon siis niinkuin pörssikurssit määrittelevät. Jokainen myyköön kuolevan(kin) ruumiinsa niin 'kalliisti' kuin se vain on mahdollista.
Kauppahan kuitenkin lopulta aina on sellaista toimintaa, joka kannattaa - varsinkin, jos katteet ovat takuuvarmat - kuten tässä tapauksessa voidaan olettaa.
*
a-k.h, meri
Kuolema on ollut minulle pysyvästi läsnä kuin ruoska 14:sta ikävuodesta eli enon itsemurhasta ja isän varhaisesta kuolemasta lähtien, enkä tarvitse enää 'lisämainosta'.
Äidilleni ei näytetty isäni kuolleita kasvoja, jotka hän oli nähnyt elävinä (joskin yhtäkkiä vanhentuneina, riutuneina ja äärimmäisen rasittuneina) viikkoa aiemmin Kotkan keskussairaalassa joten hän oli palannut hakemaan lapsensa äitinsä luota Luhangalta siinä olettamuksessa, että mies ainakin selviää hengissä.
(Luhangan vanhassa kirkossa muuten äänitettiin Samuli Edelmanin Virsiä vuonna 2007) .
'On parempi, että ette katso arkkuun, sillä te ette ehkä kestä nähdä vainajan ilmettä' äidille sanottiin. Kuolinkamppailu oli kai ollut melko hirveä.
Samoin lääkäri totesi, että näin oli sittenkin ehkä parempi, koska jos isäni olisi jäänyt henkiin, hän ei olisi koskaan toipunut likimainkaan ennalleen, eikä sydän olisi kestänyt pitkään.
Vuoden 1968 sydänkirurgian menetelmiä ei tietenkään voi verrata nykyisiin.
*
Luulenpa, että Platonilla olisi Valtio-dialogissaan jotain sanottavaa 'kuolema-television' perään haikailijoille.
Uteliaisuutta on toki monenlaista - myös hyödyllistä laatua, mutta kun se saa - kuten mielestäni nyt - sosiaalipornahtavan luonteen, jossa näköjään tyydytetään halua kokea elämys jostain kammottavalla tavalla tuntemattomasta (unheimlich), niin siinä kyllä tunkevat läpi ihmisen periatavistiset taipumukset.
Annan kuolemaan liittyvän esimerkin, joka hieman vulgaaristi valaisee, mitä tarkoitan.
On raportoitu - tämä ei liene mikään uutinen, että teloituksia ja gladiaattoritaisteluja aikoinaan seuranneet miehet kiihottuivat tappamisesta lähes seksuaalisella tavalla ja hysteerisimmät paikalla olleet naiset saattoivat jopa saada orgasmin uhrin/häviäjän kuollessa - aivan kuten teloitettavakin kuoleman hetkellä.
Puhun nyt kuoleman väkivaltaisesta ja irvokkaasta puolesta, jolloin uteliaan perverssi halu nähdä taistelukentällä kuolleitten silpoutuneet ruumiit (vrt. liikenneonnettomuuksien uhreja tuijottavat sivulliset) täytyy Platonin mukaan saada itsekurin (järjen ohjaaman tahdon) avulla voitettua.
Tällainen itseään ohjaava kuri, jonka Platon ei tosin uskonut toteutuvan vapaaehtoisesti kuin hyvin harvojen kohdalla: siksi hänen valtionsa on totalitaristinen 'demokratia', on osoitus ihmisen kyvystä hallita halujaan ilman pakkoa ja siten hänen moraalisesta eheydestään sekä kunniallisuudestaan.
On kuitenkin olennaisesti eri asia nähdä vainaja arkussaan tai olla hänen läheisyydessään kuoleman lähestyessä.
Mutta ei kai tämä tarkoita sitä, että sadattuhannet ja miljoonat ihmiset saavat/voivat seurata television välityksellä tapahtumaa, joka on vielä yksityisempi asia kuin ihmisen syntymä, koska kyseessä on yleensä aikuinen ja itsestään tietoinen olento eikä käytännöllisesti katsoen eläimen pentu, joksi vastasyntynyttä voi tosiasiallisesti ja perustellusti vielä kutsua.
Entä ne, jotka suostuvat vapaaehtoisiksi kohteiksi tällaiseen kuolemaseurantaan? Jospa se tuokin heille heidän kaipaamaansa huomiota ja turvallisuudentunnetta, jota ilman he muuten saattaisivat kokea jäävänsä kuoleman aina niin peruuttamattoman lopullisessa yksinäisyydessä.
Tähän minun on aika vaikea ottaa kantaa, mutta koska nykyään kaikki on kaupan, eli jopa omalla kuolemallaan voi tehdä laillisesti rahaa - joskin moraalin kannalta hiukan samaan tapaan kuin omaa ruumistaan voi myydä harjoittamalla prostituutiota - niin mikäpä siinä.
Minun - mahdollisesti vastustava - mielipiteeni ei hetkauta pörssikursseja, joissa oikeaa ja väärää nimitetään valheellisesti järkeväksi (tuottavaksi) tai ei-järkeväksi (tappiolliseksi) sijoittamiseksi, joten miksipä närkästelisin.
Olkoon siis niinkuin pörssikurssit määrittelevät. Jokainen myyköön kuolevan(kin) ruumiinsa niin 'kalliisti' kuin se vain on mahdollista.
Kauppahan kuitenkin lopulta aina on sellaista toimintaa, joka kannattaa - varsinkin, jos katteet ovat takuuvarmat - kuten tässä tapauksessa voidaan olettaa.
'Lady in Black': Kuoleman 'Viisaus'
Tässä on varmaankin yksi kuuluisimpia kuolemalle omistettuja pop/rock-lauluja. Jim Morrisonin/Doors The End lienee vielä tunnetumpi.
Huomatkaa, etten laske mukaan 'uuden liiton' heavymetallin 'suorituksia', joissa kuolema on rasittavan uhoisella tavalla banalisoitu ja suorastaan sosiaalipornoon saakka viihteellistetty teema aivan kuten amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjafilmeissä, joiden väkivalta- ja kuolemapakkomiellettä voinee pitää kulttuurisen 'sairauden' ellei peräti idiotian osoituksena.
Huomatkaa, etten laske mukaan 'uuden liiton' heavymetallin 'suorituksia', joissa kuolema on rasittavan uhoisella tavalla banalisoitu ja suorastaan sosiaalipornoon saakka viihteellistetty teema aivan kuten amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjafilmeissä, joiden väkivalta- ja kuolemapakkomiellettä voinee pitää kulttuurisen 'sairauden' ellei peräti idiotian osoituksena.
Kuolemaa voi nimittäin käsitellä myös hienostuneesti ja ylevästi kuten kristinusko hymneissään sekä virsissään saksalaisista romantikoista, Dostojevskista, Heideggerista, Camus'ta ja etenkin Ingmar Bergmanista nyt puhumattakaan.
Parin kolmen viime vuosikymmenen ajalta tiedetään myös filosofinen suuntaus, jota nimitettiin pietarilaiseksi thanatologiaksi. Minulle kyseinen suuntaus on kuitenkin jäänyt lähinnä taitavaksi jälkimodernin ajan verbalismiksi ja merkilliseksi uusmytologiaksi kuin sielun ja mielen syvyyksiin asti ulottuvaksi filosofiaksi tai runoudeksi.
*
Kuolemaa ei mielletä välttämättä pelkästäänViikatemieheksi vaan myös naiseksi, koska juuri nainen synnyttää elämän, joka vääjäämättä on syntyvä kuolemaan. Syntymä ja kuolema ovat elämän mitalin kääntöpuolet.
Uriah Heep - Lady in Black (1977)
Alunperin biisi on Uriah Heepin toiselta albumilta Salisbury – 1971. Suomeksi kappaleen teki vähemmän tunnetuksi jäänyt yhtye Lemon nimellä Nainen tummissaan.
Kahden viimeisen säkeistön tunnustus on jotenkin optimistisempi kuin suomennetun version, jota ei copyrightien vuoksi netistä löydä. Mutta keskustelupalstoiltapa löytyi.
*
She came to me one morning
One lonely sunday morning
Her long hair flowing
In the midwinter wind
I know not how she found me
For in darkness I was walking
And destruction lay around me
From a fight I could not win
Ah ah ah ...
She asked me name my foe then
I said the need within some men
To fight and kill their brothers
Without thought of love or god
And I begged her give me horses
To trample down my enemies
So eager was my passion
To devour this waste of life
Ah ah ah ...
But she wouldn't think of battle that
Reduces men to animals
So easy to begin
And yet impossible to end
For she's the mother of our men
Who counselled me so wisely then
I feared to walk alone again
And asked if she would stay
Ah ah ah ...
Oh lady lend your hand outright
And let me rest here at your side
Have faith and trust
In peace she said
And filled my heart with life
There is no strength in numbers
Have no such misconception
But when you need me
Be assured I wont be far away
Ah ah ah ...
Thus having spoke she turned away
And though I found no words to say
I stood and watched until I saw
Her black coat disappear
My labour is no easier
But now I know I'm not alone
I find new heart each time
I think upon that windy day
And if one day she comes to you
Drink deeply from her words so wise
Take courage from her
As your prize
And say hello from me
Ah ah ah ...
***
Lemon-yhtyeen esittämä käännös
Hän saapui keskiyöllä,
näin viikatteenkin vyöllä,
tuo nuori nainen ikuisuuden harso silmillään.
Hän kertoi kylmin huulin, kuin kaukaa äänen kuulin:
Oon sieltää, mistä takaisin ei tulla elämään
*
Mä katsettansa turhaan hain,
näin pohjattomat silmät vain.
Kun katsoin niihin tunsin, että häntä rakastin.
"Voi poikaparka, kuolemaa ei yksikään voi rakastaa.
Vain hengen sulta veisin kylmin, jäisin suudelmin".
*
Mä pyysin: Suukko, muuta ei.
Hän viikatteensa naulaan vei
ja tunsin hänen syleisynsä kylmän, jäätävän.
Hän lähti, otti viikatteen.
Jäin yksin yöhön hiljaiseen.
En enää pelkää kuolemaa, nyt kaiken ymmärrän.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=124&conference=671&posting=22000000004008880
January 18, 2008
Tuo suru jonka sain: stoalaisuudesta, gnostilaisuudesta ja Ingmar Bergmanista
Kirjoitettu A-K.H:n päreeseen "Matkalla" kommentiksi merille.
(Tekstiin on tehty reilusti muutoksia ja lisäyksiä viimeksi klo: 09:05)
meri kirjoitti mm.
'lukiessani [c.s] lewisin pohjattoman surevaa tekstiä pohdin usein hänen ajatustaan siitä, että suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan päinvastoin erottaa meitä heistä. onko asia teidän mielestänne näin?'
*
Kyllä suru yhdistää samalla, kun se kumpuaa nimenomaan eron tuskasta.
Suru - kuten kaipuu - on hyvä esimerkki siitä, miten todella syvät tunteet ovat niitä perimmäisiä elementtejä, jotka ihmisiä yhdistävät välimatkoista, jopa kuolemasta, riippumatta - tai itse asiassa juuri niiden takia.
Pikemminkin on niin, että jokaisen ihmisen elämää ainakin jossain vaiheessa niin rajusti 'repinyt' erottinen ja seksuaalinen rakkaus sisältää enemmän eroa kuin suru, koska ihminen kyllä tajuaa - sekä tietoisesti että tiedostamatta, että kiintymys, joka niin yllättäen ja 'lupaa kysymättä' sitoo hänet rakastettuun, on aina tuomittu päättymään eroon ajan myötä.
Mutta sellainen 'asenne', joka ei yhdistä minua kehenkään vaan päinvastoin ajaa minut äärimmillään ikäänkuin solipsismiin ja siten täydelliseen vaikenemiseen, on 'pelkkä' apathos (ei-passiota) eli stoalainen yritys rationalisoida kaikki tunteet ja intohimot ja pitää niitä harhoina, jotka vain sekoittavat harmoniaan ja ykseyteen (Logokseen) pyrkivää ajatteluamme.
Antiikin stoalaisuutta kritisoivien pilkkakirveitten mukaan kyseinen oppi oli ihmiselle mahdoton noudattaa, sillä esimerkiksi hillittömään myrskyyn joutuneessa laivassa jopa stolainen filosofi kokee sietämätöntä kuolemanpelkoa, kun taas laivaan otettu sika sen sijaan edustaa kaikkein 'oikeaoppisinta' stoalaisuutta hotkiessaan kaikessa rauhassa ja mistään ympärillään tapahtuvasta välittämättä keskellä hirvittävintä rajuilmaa ruokaa kaukalostaan.
*
Siinä missä stoalaiselle ihmisen maailma on universaalin järjen yksilössä rakentuva heijastuma - eräänlaista 'ajattelevien esijumalallisten koneiden kommunikaatiota', siinä kristillisyys muokkasi stoalaisesta Logos-opista aivan uudenlaisen version, jossa tunteiden ja yksilön (huom! myös naisen) asema sai oleellisesti merkittävämmän roolin kuin gnostilaisuuden erilaisissa platonistis-stoalaisvaikutteisissa muodoissa, joissa 'yliaskeettinen' itsensä rääkkääminen purkautui ajoittain orgiastisina bakkanaaleina.
Hannele Koivusen kirjassaan Madonna ja huora sekä Dan Brownin Da Vinci koodissaan viljelemä feminiinisen jumalallisuuden mystiikka eivät edusta kuin hyvin rajattua osaa gnostilaisuuden sekavasta ja eklektisestä monimuotoisuudesta.
Itse asiassa gnostilaisuuden perimmäistä ideaa: ihmisen sielu ('jumallinen kipinä', mikrokosmos) on vangittu materiaan (lihaan), josta se pyrkii vapautumaan kohti jumalallista alkuperäänsä - makrokosmokseen.) - voi pitää kaikkea ruumiillisuutta halveksuvana oppina.
Ihmisruumis (ja yksilöllinen tietoisuus) haluineen on gnostilaisuudessa kuten buddhalaisuudessa kaiken kärsimyksen perimmäinen syy. Tällaista 'uskontoa' on totisesti vaikea pitää feminiinisyyttä arvostavana.
Koivusen ja Brownin tulkinnat perustuvat pikemminkin dogmaattiseen antirationalismiin kuin aatehistoriallisesti perusteltuu evidenssiin, sillä rationalistiset järjestelmät toki ovat alunperin miehisen mentaliteetin aikaansaannosta.
Patriarkaalinen hegemonia aiheutti oletettavasti jopa juutalais-gnostilaisen, feminiinisen Sofian (jumalallinen Viisaus) virheellisen kääntämisen tai ainakin tarkoitushakuisen transformaation kreikkalaisperäiseksi, maskuliiniseksi Logokseksi.
Sofian rooli ei tosin gnostilaisissa kertomuksissa ollut kovin positiivinen. Jumala ei kertonut kaikkia salaisuuksiaan Sofialle, mutta silti tämä lankesi luomaan tietämättömyyttään ja ilman lupaa epätäydellisen ihmisen.
Tarvittiin lopulta maskuliininen Logos välittäjäksi sovittamaan tästä Sofian ja sitä kautta myös ihmisen lankeemuksesta aiheutunut, ihmisen ja Jumalan välille syntynyt pohjaton kuilu.
En ymmärrä miten tällaisesta tarinasta voi löytää vain positiivisia aineksia naisen 'ontologista' ja yhteisöllistä asemaa tukemaan.
*
Kun kristillisessä kultissa pyrittiin yksilöllisen ja yhteisöllisen tunteen 'synergiaan' kirkon 'suojassa/helmassa', niin gnostilaisten esoteerisissa (salaisissa) orgioissa sen sijaan pyrittiin totaaliin minuuden kadottamiseen eli ekstaasiin (tilan=staasi ulkopuolella=ek; - ks. PS.), mikä merkitsee, että ihmisestä tulee tällöin yhtä aikaa ikäänkuin eläin ja jumala: - viettiensä valtaan vajonnut kaikkivaltias, dionyysinen hurmahenki (Hei vaan seksipuritaani dionyysikko Friedrich Wilhelm N.!)
***
En malta olla toteamatta enemmän tai vähemmän asian vierestä, että Ingmar Bergmanin uskomattoman hieno Talven valoa tuo omalla tavallaan hyytävän koskettavaa selvitystä rakkauden, kuoleman, surun, eron, uskon, epäuskon, pettymyksen ja luottamuksen teemoihin.
Bergman on aina osannut ohjata etenkin naisnäyttelijöitään mestarillisella tavalla. Tuntuu kuin Ingrid Thulin olisi roolissaan tuntevampi ja elävämpi kuin kukaan 'aito ja elävä' nainen.
(No no - ei sentään; - jospa en nyt taas? lähtisi 'tälle tielle' kommentoinnissani...)
Bergman itse on sanonut, ettei hän koskaan toipunut viimeisen vaimonsa ja samalla ilmeisesti viimeisen rakastajattarensa/rakastettunsa (joita oli 'yli sallitun määrän') Ingrid von Rosenin (ei Ingrid Thulin niinkuin olen täällä joskus väärin kirjoittanut) kuolemasta 1995 - 24 vuoden avioliiton jälkeen.
Elokuvan Mestari koki jääneensä loppuiäkseen invalidiksi - sekä henkisesti että fyysisesti - ikäänkuin osa hänen omasta ruumiistaan olisi raa-asti repäisty pois.
Ei tavallaan senkään vuoksi ole ihme, että Bergman 2004 listasi Talven valoa (Persoonan, Kuiskauksien ja huutojen ohella) omiksi suosikeikseen tuotannostaan.
Siinähän eräs monista todella syvistä pääteemoista, jotka nivoutuvat yhteen, on pastori Tomas Ericssonin kykenemättömyys unohtaa vaimonsa kuolema ja rakastaa ystävätärtään Märtaa (Ingrid Thulin).
Päinvastoin rakastetun vaimon muisto nostaa kärjistetysti pintaan Tomaksen voimakkaan ärsyyntymisen Märtan omia kärsimyksiä, valituksia ja epäuskoa kohtaan - mikä heijastelee myös Tomaksen oman uskonkriisin tuskallisuutta.
Kaikkein kauheinta kärsimystä tuottaa kuitenkin Jumalan hiljaisuus (ihminen kysyy maailmalta, mutta maailma on hiljaa/Camus), mihin päätelmään kyttyräselkä suntio Algot päättää syvämieliset teologiset pohdiskelunsa, joista hän kertoo Tomakselle tämän nyökätessä alistuvan hyväksyvästi.
Loppukohtauksessa kirkkosaliin ei ole tullut ketään messua kuuntelemaan, mutta Tomas päättää silti pitää sen, sillä paikalla on yksi henkilö - itkevä ja rukoileva Märta, jota Tomas ei ilmeisesti enää halua tahtomattaan mutta oman tyhjyytensä ja vihansa tunnustamalla ja sitä 'kierrättämällä' 'tuomita kuolemaan' kuten aiemmin itsemurhaa suunnittelevaa Jonasta kertoessaan tälle oman uskonsa egoistisuudesta ja suoranaisesta ateismista.
Jonas oli odottanut Tomakselta varmaankin hyvin toisenlaista vastausta ateistisiin epäilyihinsä ja lohdutusta omaan epätoivoonsa, mutta minun tulkinnassani itsemurha-ajatusten ja ateisminsa kanssa taisteleva Jonas saa Tomakselta ikäänkuin 'hengellisen luvan' ampua itsensä, koska Tomaksen mukaan (vapaasti retorisoiden) ilman Jumalaa maailma ja ihminen on vapaa, eikä kärsimyksen ongelmalla, ihmisen pahuudella tai sen syyllä ole silloin mitään merkitystä - ongelma ikäänkuin katoaa ihmisen omaan tietämättömyyteen ja pahuuteen eikä tarvitse enää selitystä. (Ks. PPS.)
Mutta kuten edellä kirjoitin - elokuvan lopussa Tomas haluaa toimia päinvastaisella tavalla kuin itsetuhoon ajautuneen Tomaksen kohdalla.
Hänen tehtävänsä on sen kaikesta onttoudesta (epäuskottavuudesta) ja raastavasta epäilystä huolimatta julistaa ihmisille pelastusta ja lohtua, ei omaa epäuskoaan, omia kriisejään ja kyynisyyttään.
Jumala on. Silloinkin kun 'Hän' ei ole.
*
PS.
ecstasy
1382, "in a frenzy or stupor, fearful, excited," from O.Fr. extasie, from L.L. extasis, from Gk. ekstasis "trance, distraction," from existanai "displace," also "drive out of one's mind" (existanai phrenon), from ek "out" + histanai "to place, cause to stand," from PIE base *sta- "to stand" (see stet).
Used by 17c. mystical writers for "a state of rapture that stupefied the body while the soul contemplated divine things," which probably helped the meaning shift to "exalted state of good feeling" (1620).
Slang use for the drug 3,4-methylendioxymethamphetamine dates from 1985. Ecstatic "rapturously happy" is from 1664.
Online Etymology Dictionary
PPS. Nimet Tomas ja Jonas tuovat hämärästi mieleeni erään Camus'n novellin, joka päättyy yhtäkkiä muusta maailmasta eristäytyneenä, loputtoman kauan suurinta mestariteostaan maalaavan Jonaksen hätkähdyttävään ratkaisuun.
Kun taulu paljastetaan, siinä lukee suurin kirjaimin kirjoitettuna: Yksinäinen vai solidaarinen? Tämän kysymyksen voi kyllä sanoa sivuavan Bergmanin Talven valoa jopa enemmän kuin satunnaisesti.
PPPS. Petri Järveläisellä mielenfilosofina lienee tästä passio-aiheesta edelleen paljonkin painavaa sanottavaa.
(Tekstiin on tehty reilusti muutoksia ja lisäyksiä viimeksi klo: 09:05)
meri kirjoitti mm.
'lukiessani [c.s] lewisin pohjattoman surevaa tekstiä pohdin usein hänen ajatustaan siitä, että suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan päinvastoin erottaa meitä heistä. onko asia teidän mielestänne näin?'
*
Kyllä suru yhdistää samalla, kun se kumpuaa nimenomaan eron tuskasta.
Suru - kuten kaipuu - on hyvä esimerkki siitä, miten todella syvät tunteet ovat niitä perimmäisiä elementtejä, jotka ihmisiä yhdistävät välimatkoista, jopa kuolemasta, riippumatta - tai itse asiassa juuri niiden takia.
Pikemminkin on niin, että jokaisen ihmisen elämää ainakin jossain vaiheessa niin rajusti 'repinyt' erottinen ja seksuaalinen rakkaus sisältää enemmän eroa kuin suru, koska ihminen kyllä tajuaa - sekä tietoisesti että tiedostamatta, että kiintymys, joka niin yllättäen ja 'lupaa kysymättä' sitoo hänet rakastettuun, on aina tuomittu päättymään eroon ajan myötä.
Mutta sellainen 'asenne', joka ei yhdistä minua kehenkään vaan päinvastoin ajaa minut äärimmillään ikäänkuin solipsismiin ja siten täydelliseen vaikenemiseen, on 'pelkkä' apathos (ei-passiota) eli stoalainen yritys rationalisoida kaikki tunteet ja intohimot ja pitää niitä harhoina, jotka vain sekoittavat harmoniaan ja ykseyteen (Logokseen) pyrkivää ajatteluamme.
Antiikin stoalaisuutta kritisoivien pilkkakirveitten mukaan kyseinen oppi oli ihmiselle mahdoton noudattaa, sillä esimerkiksi hillittömään myrskyyn joutuneessa laivassa jopa stolainen filosofi kokee sietämätöntä kuolemanpelkoa, kun taas laivaan otettu sika sen sijaan edustaa kaikkein 'oikeaoppisinta' stoalaisuutta hotkiessaan kaikessa rauhassa ja mistään ympärillään tapahtuvasta välittämättä keskellä hirvittävintä rajuilmaa ruokaa kaukalostaan.
*
Siinä missä stoalaiselle ihmisen maailma on universaalin järjen yksilössä rakentuva heijastuma - eräänlaista 'ajattelevien esijumalallisten koneiden kommunikaatiota', siinä kristillisyys muokkasi stoalaisesta Logos-opista aivan uudenlaisen version, jossa tunteiden ja yksilön (huom! myös naisen) asema sai oleellisesti merkittävämmän roolin kuin gnostilaisuuden erilaisissa platonistis-stoalaisvaikutteisissa muodoissa, joissa 'yliaskeettinen' itsensä rääkkääminen purkautui ajoittain orgiastisina bakkanaaleina.
Hannele Koivusen kirjassaan Madonna ja huora sekä Dan Brownin Da Vinci koodissaan viljelemä feminiinisen jumalallisuuden mystiikka eivät edusta kuin hyvin rajattua osaa gnostilaisuuden sekavasta ja eklektisestä monimuotoisuudesta.
Itse asiassa gnostilaisuuden perimmäistä ideaa: ihmisen sielu ('jumallinen kipinä', mikrokosmos) on vangittu materiaan (lihaan), josta se pyrkii vapautumaan kohti jumalallista alkuperäänsä - makrokosmokseen.) - voi pitää kaikkea ruumiillisuutta halveksuvana oppina.
Ihmisruumis (ja yksilöllinen tietoisuus) haluineen on gnostilaisuudessa kuten buddhalaisuudessa kaiken kärsimyksen perimmäinen syy. Tällaista 'uskontoa' on totisesti vaikea pitää feminiinisyyttä arvostavana.
Koivusen ja Brownin tulkinnat perustuvat pikemminkin dogmaattiseen antirationalismiin kuin aatehistoriallisesti perusteltuu evidenssiin, sillä rationalistiset järjestelmät toki ovat alunperin miehisen mentaliteetin aikaansaannosta.
Patriarkaalinen hegemonia aiheutti oletettavasti jopa juutalais-gnostilaisen, feminiinisen Sofian (jumalallinen Viisaus) virheellisen kääntämisen tai ainakin tarkoitushakuisen transformaation kreikkalaisperäiseksi, maskuliiniseksi Logokseksi.
Sofian rooli ei tosin gnostilaisissa kertomuksissa ollut kovin positiivinen. Jumala ei kertonut kaikkia salaisuuksiaan Sofialle, mutta silti tämä lankesi luomaan tietämättömyyttään ja ilman lupaa epätäydellisen ihmisen.
Tarvittiin lopulta maskuliininen Logos välittäjäksi sovittamaan tästä Sofian ja sitä kautta myös ihmisen lankeemuksesta aiheutunut, ihmisen ja Jumalan välille syntynyt pohjaton kuilu.
En ymmärrä miten tällaisesta tarinasta voi löytää vain positiivisia aineksia naisen 'ontologista' ja yhteisöllistä asemaa tukemaan.
*
Kun kristillisessä kultissa pyrittiin yksilöllisen ja yhteisöllisen tunteen 'synergiaan' kirkon 'suojassa/helmassa', niin gnostilaisten esoteerisissa (salaisissa) orgioissa sen sijaan pyrittiin totaaliin minuuden kadottamiseen eli ekstaasiin (tilan=staasi ulkopuolella=ek; - ks. PS.), mikä merkitsee, että ihmisestä tulee tällöin yhtä aikaa ikäänkuin eläin ja jumala: - viettiensä valtaan vajonnut kaikkivaltias, dionyysinen hurmahenki (Hei vaan seksipuritaani dionyysikko Friedrich Wilhelm N.!)
***
En malta olla toteamatta enemmän tai vähemmän asian vierestä, että Ingmar Bergmanin uskomattoman hieno Talven valoa tuo omalla tavallaan hyytävän koskettavaa selvitystä rakkauden, kuoleman, surun, eron, uskon, epäuskon, pettymyksen ja luottamuksen teemoihin.
Bergman on aina osannut ohjata etenkin naisnäyttelijöitään mestarillisella tavalla. Tuntuu kuin Ingrid Thulin olisi roolissaan tuntevampi ja elävämpi kuin kukaan 'aito ja elävä' nainen.
(No no - ei sentään; - jospa en nyt taas? lähtisi 'tälle tielle' kommentoinnissani...)
Bergman itse on sanonut, ettei hän koskaan toipunut viimeisen vaimonsa ja samalla ilmeisesti viimeisen rakastajattarensa/rakastettunsa (joita oli 'yli sallitun määrän') Ingrid von Rosenin (ei Ingrid Thulin niinkuin olen täällä joskus väärin kirjoittanut) kuolemasta 1995 - 24 vuoden avioliiton jälkeen.
Elokuvan Mestari koki jääneensä loppuiäkseen invalidiksi - sekä henkisesti että fyysisesti - ikäänkuin osa hänen omasta ruumiistaan olisi raa-asti repäisty pois.
Ei tavallaan senkään vuoksi ole ihme, että Bergman 2004 listasi Talven valoa (Persoonan, Kuiskauksien ja huutojen ohella) omiksi suosikeikseen tuotannostaan.
Siinähän eräs monista todella syvistä pääteemoista, jotka nivoutuvat yhteen, on pastori Tomas Ericssonin kykenemättömyys unohtaa vaimonsa kuolema ja rakastaa ystävätärtään Märtaa (Ingrid Thulin).
Päinvastoin rakastetun vaimon muisto nostaa kärjistetysti pintaan Tomaksen voimakkaan ärsyyntymisen Märtan omia kärsimyksiä, valituksia ja epäuskoa kohtaan - mikä heijastelee myös Tomaksen oman uskonkriisin tuskallisuutta.
Kaikkein kauheinta kärsimystä tuottaa kuitenkin Jumalan hiljaisuus (ihminen kysyy maailmalta, mutta maailma on hiljaa/Camus), mihin päätelmään kyttyräselkä suntio Algot päättää syvämieliset teologiset pohdiskelunsa, joista hän kertoo Tomakselle tämän nyökätessä alistuvan hyväksyvästi.
Loppukohtauksessa kirkkosaliin ei ole tullut ketään messua kuuntelemaan, mutta Tomas päättää silti pitää sen, sillä paikalla on yksi henkilö - itkevä ja rukoileva Märta, jota Tomas ei ilmeisesti enää halua tahtomattaan mutta oman tyhjyytensä ja vihansa tunnustamalla ja sitä 'kierrättämällä' 'tuomita kuolemaan' kuten aiemmin itsemurhaa suunnittelevaa Jonasta kertoessaan tälle oman uskonsa egoistisuudesta ja suoranaisesta ateismista.
Jonas oli odottanut Tomakselta varmaankin hyvin toisenlaista vastausta ateistisiin epäilyihinsä ja lohdutusta omaan epätoivoonsa, mutta minun tulkinnassani itsemurha-ajatusten ja ateisminsa kanssa taisteleva Jonas saa Tomakselta ikäänkuin 'hengellisen luvan' ampua itsensä, koska Tomaksen mukaan (vapaasti retorisoiden) ilman Jumalaa maailma ja ihminen on vapaa, eikä kärsimyksen ongelmalla, ihmisen pahuudella tai sen syyllä ole silloin mitään merkitystä - ongelma ikäänkuin katoaa ihmisen omaan tietämättömyyteen ja pahuuteen eikä tarvitse enää selitystä. (Ks. PPS.)
Mutta kuten edellä kirjoitin - elokuvan lopussa Tomas haluaa toimia päinvastaisella tavalla kuin itsetuhoon ajautuneen Tomaksen kohdalla.
Hänen tehtävänsä on sen kaikesta onttoudesta (epäuskottavuudesta) ja raastavasta epäilystä huolimatta julistaa ihmisille pelastusta ja lohtua, ei omaa epäuskoaan, omia kriisejään ja kyynisyyttään.
Jumala on. Silloinkin kun 'Hän' ei ole.
*
PS.
ecstasy
1382, "in a frenzy or stupor, fearful, excited," from O.Fr. extasie, from L.L. extasis, from Gk. ekstasis "trance, distraction," from existanai "displace," also "drive out of one's mind" (existanai phrenon), from ek "out" + histanai "to place, cause to stand," from PIE base *sta- "to stand" (see stet).
Used by 17c. mystical writers for "a state of rapture that stupefied the body while the soul contemplated divine things," which probably helped the meaning shift to "exalted state of good feeling" (1620).
Slang use for the drug 3,4-methylendioxymethamphetamine dates from 1985. Ecstatic "rapturously happy" is from 1664.
Online Etymology Dictionary
PPS. Nimet Tomas ja Jonas tuovat hämärästi mieleeni erään Camus'n novellin, joka päättyy yhtäkkiä muusta maailmasta eristäytyneenä, loputtoman kauan suurinta mestariteostaan maalaavan Jonaksen hätkähdyttävään ratkaisuun.
Kun taulu paljastetaan, siinä lukee suurin kirjaimin kirjoitettuna: Yksinäinen vai solidaarinen? Tämän kysymyksen voi kyllä sanoa sivuavan Bergmanin Talven valoa jopa enemmän kuin satunnaisesti.
PPPS. Petri Järveläisellä mielenfilosofina lienee tästä passio-aiheesta edelleen paljonkin painavaa sanottavaa.
January 17, 2008
'Mainos'
Filosofian historian kiistellyin henkilö?
'Friedrich Nietzsche (1844-1900) on yksi länsimaisen filosofian kiistellyimpiä hahmoja ja hänen ajatuksensa ovat saanet hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Kaikesta huolimatta kriitikot ja Nietzschen kannattajat ovat yhtä mieltä siitä, että Nietzsche on etiikan ja moraaliteorian alalla yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä filosofeja.
Friedrich Nietzschen filosofian keskeisiä käsitteitä olivat yli-ihminen ja vallantahto, joiden ympärille hänen filosofiansa ja ihmiskuvansa kietoutui. Nietzschen mukaan valmiiden moraaliteorioiden aika oli ohitse.
Erityisesti hän kritisoi kristillistä ”orjamoraalia”, joka pakotti ihmiset hyväksymään alistumisen etiikan.
Yli-ihminen luo Nietzschen mukaan itse omat arvonsa ja toteuttaa niitä. Tämä ei tarkoita, että yli-ihminen tekisi moraalin vastaisia tekoja, vaan että yli-ihminen luo omat arvonsa eikä ota mitään arvoja annettuna.
Eksistentialismi otti 1900-luvulla hyvin paljon vaikutteita Friedrich Nietzschen filosofiasta ja ihmisen vapaudesta tuli keskeinen käsite 1900-luvun filosofiassa.
Nietzschen mukaan ihmisissä vaikuttava perusvaisto oli ' vallantahto, se on voimakkaampi kuin mikään muu vietti tai halu, jopa hengissäsäilymisvaisto jää vallantahdon alle. Vallantahto on Nietzschelle myös metafyysinen käsite, johon kaikki olevainen voitiin palauttaa.
Friedrich Nietzschen keskeinen ja paljon kritisoitu sanoma oli siis, että kaikki moraaliset arvot oli kyseenalaistettava, tähän hän liitti kiistanalaisen käsityksen ”Jumalan kuolemasta”. Koska Jumala oli kuollut, ei ollut mitään valmista pohjaa mille moraalia voitiin rakentaa.
Jumalan kuolema on nähty lähinnä metaforisena käsitteenä, jolla Nietzsche tarkoitti valmiiden totuuksien häviämistä.
Friedrich Nietzschen tärkeimpiä teoksia olivat:
Tragedian synty (1872), Iloinen tiede (1882), Näin puhui Zarathustra (1883-1892), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Moraalin alkuperästä (1887), Antikristus (1888), Epäjumalten hämärä (1888), Ecce Homo (kirjallinen omaelämäkerta) (1888).'
http://www.kookas.fi/articles/read/7093
Erittäin kätevä linkki niille, jotka haluavat saada vain yleiskatsauksen jostain filosofista tai filosofisesta teemasta. Mutta kätevä tämä linkki on jo pelkästään teema-artikkeliensa moninaisuuden vuoksi:
Asunnot & koti
Elokuva
Erä
Harrastukset
Juhlat
Kirjallisuus
Laki
Lemmikit
Luonto
Matkailu
Musiikki
Opiskelu
Pelit
Perhe
Puutarha
Rakentaminen
Ruoka & juoma
Sisustus
Taide
Terveys
Tiede
Tietotekniikka
Tyyli & muoti
Työ
Uskonto
Valokuvaus
Vauva
Yhteiskunta
Yrittäjyys
'Friedrich Nietzsche (1844-1900) on yksi länsimaisen filosofian kiistellyimpiä hahmoja ja hänen ajatuksensa ovat saanet hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Kaikesta huolimatta kriitikot ja Nietzschen kannattajat ovat yhtä mieltä siitä, että Nietzsche on etiikan ja moraaliteorian alalla yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä filosofeja.
Friedrich Nietzschen filosofian keskeisiä käsitteitä olivat yli-ihminen ja vallantahto, joiden ympärille hänen filosofiansa ja ihmiskuvansa kietoutui. Nietzschen mukaan valmiiden moraaliteorioiden aika oli ohitse.
Erityisesti hän kritisoi kristillistä ”orjamoraalia”, joka pakotti ihmiset hyväksymään alistumisen etiikan.
Yli-ihminen luo Nietzschen mukaan itse omat arvonsa ja toteuttaa niitä. Tämä ei tarkoita, että yli-ihminen tekisi moraalin vastaisia tekoja, vaan että yli-ihminen luo omat arvonsa eikä ota mitään arvoja annettuna.
Eksistentialismi otti 1900-luvulla hyvin paljon vaikutteita Friedrich Nietzschen filosofiasta ja ihmisen vapaudesta tuli keskeinen käsite 1900-luvun filosofiassa.
Nietzschen mukaan ihmisissä vaikuttava perusvaisto oli ' vallantahto, se on voimakkaampi kuin mikään muu vietti tai halu, jopa hengissäsäilymisvaisto jää vallantahdon alle. Vallantahto on Nietzschelle myös metafyysinen käsite, johon kaikki olevainen voitiin palauttaa.
Friedrich Nietzschen keskeinen ja paljon kritisoitu sanoma oli siis, että kaikki moraaliset arvot oli kyseenalaistettava, tähän hän liitti kiistanalaisen käsityksen ”Jumalan kuolemasta”. Koska Jumala oli kuollut, ei ollut mitään valmista pohjaa mille moraalia voitiin rakentaa.
Jumalan kuolema on nähty lähinnä metaforisena käsitteenä, jolla Nietzsche tarkoitti valmiiden totuuksien häviämistä.
Friedrich Nietzschen tärkeimpiä teoksia olivat:
Tragedian synty (1872), Iloinen tiede (1882), Näin puhui Zarathustra (1883-1892), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Moraalin alkuperästä (1887), Antikristus (1888), Epäjumalten hämärä (1888), Ecce Homo (kirjallinen omaelämäkerta) (1888).'
http://www.kookas.fi/articles/read/7093
Erittäin kätevä linkki niille, jotka haluavat saada vain yleiskatsauksen jostain filosofista tai filosofisesta teemasta. Mutta kätevä tämä linkki on jo pelkästään teema-artikkeliensa moninaisuuden vuoksi:
Asunnot & koti
Elokuva
Erä
Harrastukset
Juhlat
Kirjallisuus
Laki
Lemmikit
Luonto
Matkailu
Musiikki
Opiskelu
Pelit
Perhe
Puutarha
Rakentaminen
Ruoka & juoma
Sisustus
Taide
Terveys
Tiede
Tietotekniikka
Tyyli & muoti
Työ
Uskonto
Valokuvaus
Vauva
Yhteiskunta
Yrittäjyys
Itämeren tila huolestuttaa asiantuntijaa kirjoittaa Viimeistä päivää-lehti
Toiminnoiltaan yhdistetyn Ympäristö- ja Sensuuriministeriön johtaja, merenpohjatutkimuksen ja setalogian (poikkitieteellinen projekti) varadekadentti Loot Saasta-Moinen antoi eilen lausunnon, jossa hän ilmoitti olevansa syvästi huolissaan Itämeren eli tuon Atlantin valtamereen kuuluvan puolisuljetun murtovesialtaan nykyisestä tilasta.Virallisessa raportissaan, joka perustuu hänen juuri julkaistuun väitöskirjaansa Päästöt, Itämeri ja aikuisviihde varadekadentti toteaa muun muassa: "Itämereen on viimeisten 25 vuoden aikana laskettu enemmän päästöjä kuin USA:n naispuolisiin aikuisviihdetaiteilijoihin yhteensä."
Raportin johdosta USA:n Aikuisviihdetaiteilijoiden liitto Hot Rod Holes ilmoitti haastavansa Saasta-Moisen oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska sen mukaan kehitys on ollut tasan päinvastainen.
Hot Rod Holes Instituten laskelmien mukaan USA:ssa päästöt ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, kun taas Itämeren päästöt vain lineaarisesti, joten tällä hetkellä aikuisviihteen päästöt ovat jo moninkertaiset Itämereen verrattuna.
Loot Saasta-Moinen totesi kuitenkin vastineessaan pystyvänsä todistamaan väitteensä todenperäisyyden empiirisen näyttöön vedoten. Varadekadentti lisää, että Hot Rod Holes-tiedote perustuu lähinnä vain haastattelu-analyysiin, mutta hänen oma tutkimuksensa on tilastollisesti paljon luotettavampi.
Viimeistä päivää-lehti seuraa tilanteen kehittymistä 'Tiede-palstallaan'.
January 16, 2008
Blogikirjoittamisen kriiseistä sekä 'laillisesta' ja laittomasta pedofiliasta
Kirjoitettu kommentiksi iinekselle päreeseen "Tyttöjen vähätttelystä eli eufemistisesta pedofiliasta"
*
Näköjään luet pitemmät kommenttini tai ainakin sinua ärsyttävimmät kommenttini aina ylimalkaisesti ja käytät ad hominem-argumenttia: taaskaan sinä RR et pystynyt sanomaaan henkilökohtaisella tasolla mitään, et kohtaamaan empaattisesti tätä ongelmaa jne.
Tosin ad hominemia minäkin usein käytän, joskin mulla on tietysti eri perustelut, joita en nyt enää viitsi kerrata tässä yhteydessä. Ne tulivat oikein hyvin esiin edellisessä kommentissani.
Käsittelen tässä vuodatuksessa paljon myös kommenttiasi Arleenalle, koska se paljasti jotain hyvin hyvin olennaista sinun 'strategiastasi' tässä pedofiiliasiassa.
Mitä tulee edelliseen kommentiini, niin siellähän on esitetty mm. teoria pedofilian syistä (wikipedia-sitaatti), siellä olen julkituonut myös sen, että pidän raiskausta pahoinpitelynä, ja että silloin syyllinen pitää myös tuomita törkeästä pahoinpitelystä ja ragaistuksen on oltava kova.
Jos kirjoitin hiukka irvokkaasti kostonhengettärestä, niin menköön mustan huumorin piikkiin kuten pari muutakin kommenttia.
Mutta älä vaadi minulta pohdintaa siitä, miksi joku mies himoitsee alaikäisiä tyttöjä seksuaalisesti.
Minä olen kyllä käynyt pornosaiteilla läpi melko kattavan skaalan pehmosta mitä poikkeavampiin seksin muotoihin, mutta en koskaan ole kokenut esim. 12-13-vuotiaita tyttöjä ainakaan vielä tähän päivään saakka seksuaalisesti kiihottavina - toki kauniina katsella mutta en seksiobjekteina.
No - tiedän kyllä, että kohta minut joku tuomitsee tuosta toteamuksesta - 'toki kauniina katsella'.
Ilmoitankin heti suoraan, että kirjoitin nuo kolme sanaa paitsi rehellisesti myös tietoisen provosoivasti, koskapa jo näiden sanojen takia pahimmat kostonhengettäret (patologis-fundamentalistiset feministit) ovat valmiita repimään minut kappaleiksi kuin munaisen Kreikan taruston mainadit (naiset) miehiä äärimmäisessä hurmostilassaan (ks. PS.).
Mutta miten minä voisin samaistua johonkin pedofiiliin, jos en kerta kaikkiaan koe samanlaisia haluja kuin tämä? Miten minä siis pystyisin kertomaan, mistä sellaisessa pakkomielteessä oikein on kysymys? Älä jumalauta vaadi minulta mahdottomia!
Sinä nimittäin kuvittelet nähtävästi omia traumojasi projisoiden, että miehellä, joka ei osaa selvittää sinulle koko miessukukunnan pahimpia sikamaisuuksia sekä niiden syitä ja motiiveja, juuri siksi koska on mies, salaa jotain eli lienee itsekin perversioon taipuvainen.
Etsi itse niitä selityksiä lääketieteellisistä ja psykiatrisista julkaisuista - joko kirjoista tai netistä.
Löydät varmasti asiantuntevampaa tietoa, eikä sinun tarvitse vänkyttää täällä miespuolisille kommentaattoreille, miten epäempaattisia he ovat, kun eivät ota kantaa asiaan ja suhtautuvat jopa hiukan torjuvasti sinun - vielä kerran luvalla sanoen - kieltämättä hiukan sosiaalipornoiseen ja - joskus sekin käy mielessä - tasapainottomaan tapaasi vetää kaikkien miesten päitä vadille tämän asian tiimoilta.
Tämä oli myös se syy, jonka vuoksi poltin proppuni Saaran suhteen. Hänkin tosin väitti, että kyseessä oli väärinkäsitys minun taholtani. Sitä väitettä en kuitenkaan enää ymmärtänyt enkä hyväksynyt.
Kukaan ei hypi minun silmilleni edes haukkumalla miessukupuolta kuin vierasta sikaa täysin provokatorisin ja demagogisin tavoittein ja painotuksin. Ja jos tämä perustelu ei mene provosoijan kaaliin niin - kaput! Se on siinä. Goodbye.
Toisaalta kadun tuota äkkipikaista reaktiotani näin jälkeenpäin (se oli alun alkaen harkitsemattoman spontaanisti ilkeä), mutta ei voi mitään - mittani tuli silloin täyteen ja ylikin siinä (eli tässä samassa) asiassa.
Saara kuten sinäkin Iines olette kuitenkin parhaimmillanne Blogistanin naispuolisten kirjoittajien eliittiä minun mielestäni, eli ei tässä nyt missään sotatilassa eletä ;)
Mutta ei minun kaikesta posotuksesta tarvitse pitää - ei todellakaan.
*
Iines kirjoitti
'Sinä olet suuresta lukeneisuudestasi huolimatta tavattoman avuton tunnistamaan ihmistä, ihmisen sielua, ihmisen motiiveja, siis Ihmistä.'
Höpöhöpö. Noin kirjoittaa vain ihminen, jolla ei ole sitä legitimoidun asiantuntijan valtakirjaa, joka tuollaisia väitteitä yleensä oikeuttaisi esittämään. Nyt noihin väitteisiin on valitettavasti suhtauduttava pelkkänä mutu-juttuna ja yksityisajatteluna.
Sinä osaat kyllä vatvoa asioita niin, että niistä voisi blogikommentoinnin lopuksi tehdä oikein kattavan yhteenvedon ja kirjoittaa selkeät ohjeet isoilla kirjaimilla: tähän lopputulokseen olen/olemme tullut/eet. Mutta näin ei ole tapahtunut.
Väitän kuitenkin, ettet ole monestikaan päässyt pelkkää subjektiivista jaarittelua ja asioitten kehämäistä pyörittelyä pitemmälle, jos sitten minä puolestani en ole edes halunnut pistää lusikkaani soppaan, jonka huomaan olevan täynnä taivastelevia kukkahattuja, jotka psykologisoivat asiaa omakohtaisilla empaattisilla? kokemuksillaan luullen päätyvänsä johonkin yleisemmän tason loppulausumaan, joka yleensä tehdään, kun asioista on keskusteltu 70-100 kommentin verran.
Mutta ei. Jos joku tällaista yhteenvetoa (tai ihan vain omaa tiivistelmäänsä jostain häntä kiinnostavasta kommentin aiheesta) jossain vaiheessa tekee tai ehdottaa, niin hänet leimataan teoreettiseksi etäännyttäjäksi, joka pelkää osallistua keskusteluun todella henkilökohtaisten mielipiteitten tasolla.
Väitän, että sellainen suhtautumistapa on ainakin lievästi diskriminoiva - oman navan ympärillä pyörivää epämääräisen empatiaprojektin ylläpitämistä, jossa pääasia on, että jaksetaan vaivata sitä empatia-ja närkästystaikinaa loputtomiin.
Siis ilman minkäänlaista tarvetta edes väliaikaisiin yhteenvetoihin, joka kokoaisi ne monenmonet keskustelun langat yhteen, joita on esille tullut.
Toki tämä vaatii tietenkin jo siirtymistä melkein puoliammatillisen ja siten jo reilusti aikaakin vievän toimittamisen puolelle. Eiks peeär-mies jotain tämäsuuntaista esittänytkin.
No - pääasia että edes yritettäisiin vetää lankoja yhteen jossain kohtaa kommentointia eikä vain jatkaa koko ajan samaa huttua ilman päämäärää - samalla edelleenkin ajatellen, että omakohtainen pähkäily on arvo sinänsä (kyllähän se toki sitä tavallaan onkin - en minä tässä sentään pyri keskustelua rajoittamaan) ja täyttää sen tehtävän, mikä sille blogikommentoinnissa kuuluu.
On sitten toinen kysmys, kuka lopulta lipeää aiheesta ja kuka ei, koska kommentoinnin perusedellytys blogaamisessa on ilmaisun vapaus.
Aiheista voi assosioida moneen suuntaan, ja se on yksi blogikommentoinnin rikkauksia - olkoonkin, että se myös melko tehokkaasti estää esimerkiksi johonkin temaattiseen aiheeseen tiukasti siotutuneen keskusteluryhmän kaltaisen yhtenäisemmän mielipiteidenvaihdon.
*
Palaan vielä Arleena-kommentiisi. Miehet eivät kieltämättä yleisesti ottaen lähde pohtimaan pedofiliaa, ellei sitten kyseessä ole asiantuntijalääkäri, psykologi jne. - ylipätään jotkut ammatikseen ja viran puolesta tästä asiasta lausuntoja antavat henkilöt.
Fakta nimittäin ihan varmasti on, että moni mies kokee alaikäisen tytön seksuaalisesti kiihottavaksi ainakin kerran pari elämänsä aikana - eikä tämä ole minun mielestäni vielä mikään epänormaali tunne.
Rakkauden tunteen skaala on yhtä 'syvä kuin pitkäkin' ja 'halun kohtalot ovat (ehkä valitettavasti) tuntemattomia'. Toisaalta jos ne olisivat etukäteen tunnettuja, elämästä melko varmasti katoaisi mielenkiinto ja motivaatio.
Tietyissä kulttuureissa (myös aikoinaan Euroopassa) avioliitot on historian aikana hyvin yleisesti järjstetty niin, että kaikki länsimaisen oikeusjärjestelmän pedofilian kriteerit täyttyisivät pikemminkin pääsääntöisesti kuin poikkeuksina.
Vai onko pedofilia lähinnä kulttuurin sisäinen kysymys - sen mahdollisesti ikivanhoihin tapoihin ja aviolittokäytäntöihin liittyvä asia, jolloin alaikäisen tytön naittaminen vanhemmalle miehelle ei ole pedofiliaa, mutta samassa valtiossa tapahtuva alaikäisen prostituutio sitä on.
Eli pedofiliakysymys liittyy vain perinnäistapojen ja lakien vastaiseen toimintaan - ei niinkään siihen, että tietty perinteinen parisuhdekäytäntö, joka parin ikäeron puolesta täyttäisi pedofilian tunnusmerkit koska vain.
Minä olen näkevinäni tässä ristiriitaisen asenteen - jopa tekopyhyyttä.
Miksei yhtä hyvin länsimaissa miehelle voisi olla sallittua mennä naimisiin 14-15 vuotiaan tytön/varhaisnuoren naisen kanssa. Toisaalta taas miesten (ja naisten) avoliiton/avioliiton ulkopuolella tapahtunut seksisuhde samanikäisen tytön kanssa aiheuttaisi miehelle pedofiilituomion.
Onko tämä oikein? Ottamatta ainakaan toistaiseksi kantaa asiaan, väitän, että minusta kyseessä on pelkkä tekopyhä ja toimimaton järjestely, joka vain yllyttää miehiä, jotka eivät elä kiinteässä parisuhteessa, sillä he pitävät tilannettaan epäoikeudenmukaisena, koska tietävät, että jokainen pedofilia-syytöksen 'laillisella puolella elävä' on joskus ottanut riskin ja alkanut lähennellä alaikäistä tyttöä, mistä hän on - ellei toiminut erittäin varovasti ja suunnitelmallisesti - on ollut vaarassa saada pedofiilileiman loppuiäkseen.
Tämä nyt oli vain yksi ajatuskoe, jolla halusin osoittaa, että pedofilia ei ole mikään yksiselitteinen asia ainakaan silloin, kun pohditaan kuvaamaani 'itämaissa' käytössä olevaa avioliittoperinnettä ja siirretään sama käytäntö ajatuskokeen muodossa länsimaiseen, yksilölliseen vapauteen perustuvaan kulttuuriin.
Täysin eri asia ovat sitten pakkomielteiset raiskaajat sekä lapsiuhriensa kiduttajat, joille pitäisi langettaa elinkautinen helpommin kuin nykyään - tai sitten heidän tulisi sitoutua totaalisti pedofilian hoitamiseen kehitettyihin projekteihin.
Niitä kyllä löytyy, joskaan en mene sanomaan, että niistä välttämättä olisi lopullista hyötyä kuin aivan yksittäisille henkilöille, joille joku tietty 'terapia' saattaa sopia kuin nakutettu.
Kerrattakoon kuitenkin vielä lopuksi, että jos sitä wikipediasssa mainittua aivojen puuttuvaa valkoista ainetta saadaan jotenkin lisättyä pedofiilin päähän, niin eivätköhän asiat ala pikkuhiljaa saada positiivisen ratkaisun tässä asiassa.
Toistaiseksi kyseinen visio ei luultavasti ole kuitekaan saanut käytännön tutkimustulosten tukea lähimainkaan niin paljon kuin esimerkiksi imusolmukesyöpien hoito.
Sitäpaitsi sen eettinen oikeutus yksilön kannalta tulee myös selvittää tarkoin, ennekuin toimenpiteisiin ryhdytään. Eli missä määrin on eettisesti okein kokeilla - sillä koekaniinejahan pedofiilit ja krooniset raiskaajat näissä tutkimuksissa itse asiassa ovat - yksilöön sellaisia neurokirurgisia operaatioita, joiden seurauksista yksilön persoonallisuuteen ei ole täyttä varmuutta.
Tällä hetkellä totaali kieltäytyminen eri hoitomuotokokeiluista langettaa vaarallisimmiksi luokitelluille 'sarjaraiskaajille' ja pedofiileille vankilatuomion, joka teon uusiutuessa johtaa mahdollisesti 'pyttytuomioon', jolla ei ole mitään oikeuden päättämää takarajaa.
Jos raiskauksiin liittyy uhrien murhaaminen, on tuomiona osavaltiosta riippuen joko kuolemantuomio tai loppuelämä vankilassa.
Olemme siis Suomessa vielä varsin kaukana näistä ymmärtääkseni Iineksen haikailemista todella kovista tuomioista.
PS.
Mainadi
Kreikkalaisessa mytologiassa mainadit (kr. Μαινάδες) olivat naispuolisia viininjumala Dionysoksen seuraajia, joita myöhemmin roomalaisessa mytologiassa nimitettiin bakkanteiksi vastaavan roomalaisen Bacchus -jumalan mukaan.
Nimitys käännetään kirjaimellisesti "raivoisiksi", mutta heitä ei tule sotkea raivottariin. Heidät tunnettiin villeinä, raivoisina naisina, joille oli turha yrittää puhua järkeä.
Dionysos -myytti inspiroi naisia hurmiolliseen vimmaan, jossa he purkivat mielihalunsa ylenpalttiseen määrään väkivaltaa, verenvuodatusta, sukupuoliakteja, juopumusta ja vahingontekoja.
Mainadit kuvataan usein seppelöityinä viinilehvillä, peurannahkaan pukeutuneena, Thyrsos -sauva kädessään ja tanssien hillittömästi.
Euripideen näytelmässä "Bakkantit" thebalaiset mainadit murhaavat kuningas Pentheuksen hänen kiellettyään Dionysoksen palvonnan.
Dionysos, joka oli itse Pentheuksen serkku, houkutteli Pentheuksen metsään, missä mainadit repivät hänet kappaleiksi.
Myös Orfeuksen tappoi joukko mainadeja - http://fi.wikipedia.org/wiki/Mainadi
*
Näköjään luet pitemmät kommenttini tai ainakin sinua ärsyttävimmät kommenttini aina ylimalkaisesti ja käytät ad hominem-argumenttia: taaskaan sinä RR et pystynyt sanomaaan henkilökohtaisella tasolla mitään, et kohtaamaan empaattisesti tätä ongelmaa jne.
Tosin ad hominemia minäkin usein käytän, joskin mulla on tietysti eri perustelut, joita en nyt enää viitsi kerrata tässä yhteydessä. Ne tulivat oikein hyvin esiin edellisessä kommentissani.
Käsittelen tässä vuodatuksessa paljon myös kommenttiasi Arleenalle, koska se paljasti jotain hyvin hyvin olennaista sinun 'strategiastasi' tässä pedofiiliasiassa.
Mitä tulee edelliseen kommentiini, niin siellähän on esitetty mm. teoria pedofilian syistä (wikipedia-sitaatti), siellä olen julkituonut myös sen, että pidän raiskausta pahoinpitelynä, ja että silloin syyllinen pitää myös tuomita törkeästä pahoinpitelystä ja ragaistuksen on oltava kova.
Jos kirjoitin hiukka irvokkaasti kostonhengettärestä, niin menköön mustan huumorin piikkiin kuten pari muutakin kommenttia.
Mutta älä vaadi minulta pohdintaa siitä, miksi joku mies himoitsee alaikäisiä tyttöjä seksuaalisesti.
Minä olen kyllä käynyt pornosaiteilla läpi melko kattavan skaalan pehmosta mitä poikkeavampiin seksin muotoihin, mutta en koskaan ole kokenut esim. 12-13-vuotiaita tyttöjä ainakaan vielä tähän päivään saakka seksuaalisesti kiihottavina - toki kauniina katsella mutta en seksiobjekteina.
No - tiedän kyllä, että kohta minut joku tuomitsee tuosta toteamuksesta - 'toki kauniina katsella'.
Ilmoitankin heti suoraan, että kirjoitin nuo kolme sanaa paitsi rehellisesti myös tietoisen provosoivasti, koskapa jo näiden sanojen takia pahimmat kostonhengettäret (patologis-fundamentalistiset feministit) ovat valmiita repimään minut kappaleiksi kuin munaisen Kreikan taruston mainadit (naiset) miehiä äärimmäisessä hurmostilassaan (ks. PS.).
Mutta miten minä voisin samaistua johonkin pedofiiliin, jos en kerta kaikkiaan koe samanlaisia haluja kuin tämä? Miten minä siis pystyisin kertomaan, mistä sellaisessa pakkomielteessä oikein on kysymys? Älä jumalauta vaadi minulta mahdottomia!
Sinä nimittäin kuvittelet nähtävästi omia traumojasi projisoiden, että miehellä, joka ei osaa selvittää sinulle koko miessukukunnan pahimpia sikamaisuuksia sekä niiden syitä ja motiiveja, juuri siksi koska on mies, salaa jotain eli lienee itsekin perversioon taipuvainen.
Etsi itse niitä selityksiä lääketieteellisistä ja psykiatrisista julkaisuista - joko kirjoista tai netistä.
Löydät varmasti asiantuntevampaa tietoa, eikä sinun tarvitse vänkyttää täällä miespuolisille kommentaattoreille, miten epäempaattisia he ovat, kun eivät ota kantaa asiaan ja suhtautuvat jopa hiukan torjuvasti sinun - vielä kerran luvalla sanoen - kieltämättä hiukan sosiaalipornoiseen ja - joskus sekin käy mielessä - tasapainottomaan tapaasi vetää kaikkien miesten päitä vadille tämän asian tiimoilta.
Tämä oli myös se syy, jonka vuoksi poltin proppuni Saaran suhteen. Hänkin tosin väitti, että kyseessä oli väärinkäsitys minun taholtani. Sitä väitettä en kuitenkaan enää ymmärtänyt enkä hyväksynyt.
Kukaan ei hypi minun silmilleni edes haukkumalla miessukupuolta kuin vierasta sikaa täysin provokatorisin ja demagogisin tavoittein ja painotuksin. Ja jos tämä perustelu ei mene provosoijan kaaliin niin - kaput! Se on siinä. Goodbye.
Toisaalta kadun tuota äkkipikaista reaktiotani näin jälkeenpäin (se oli alun alkaen harkitsemattoman spontaanisti ilkeä), mutta ei voi mitään - mittani tuli silloin täyteen ja ylikin siinä (eli tässä samassa) asiassa.
Saara kuten sinäkin Iines olette kuitenkin parhaimmillanne Blogistanin naispuolisten kirjoittajien eliittiä minun mielestäni, eli ei tässä nyt missään sotatilassa eletä ;)
Mutta ei minun kaikesta posotuksesta tarvitse pitää - ei todellakaan.
*
Iines kirjoitti
'Sinä olet suuresta lukeneisuudestasi huolimatta tavattoman avuton tunnistamaan ihmistä, ihmisen sielua, ihmisen motiiveja, siis Ihmistä.'
Höpöhöpö. Noin kirjoittaa vain ihminen, jolla ei ole sitä legitimoidun asiantuntijan valtakirjaa, joka tuollaisia väitteitä yleensä oikeuttaisi esittämään. Nyt noihin väitteisiin on valitettavasti suhtauduttava pelkkänä mutu-juttuna ja yksityisajatteluna.
Sinä osaat kyllä vatvoa asioita niin, että niistä voisi blogikommentoinnin lopuksi tehdä oikein kattavan yhteenvedon ja kirjoittaa selkeät ohjeet isoilla kirjaimilla: tähän lopputulokseen olen/olemme tullut/eet. Mutta näin ei ole tapahtunut.
Väitän kuitenkin, ettet ole monestikaan päässyt pelkkää subjektiivista jaarittelua ja asioitten kehämäistä pyörittelyä pitemmälle, jos sitten minä puolestani en ole edes halunnut pistää lusikkaani soppaan, jonka huomaan olevan täynnä taivastelevia kukkahattuja, jotka psykologisoivat asiaa omakohtaisilla empaattisilla? kokemuksillaan luullen päätyvänsä johonkin yleisemmän tason loppulausumaan, joka yleensä tehdään, kun asioista on keskusteltu 70-100 kommentin verran.
Mutta ei. Jos joku tällaista yhteenvetoa (tai ihan vain omaa tiivistelmäänsä jostain häntä kiinnostavasta kommentin aiheesta) jossain vaiheessa tekee tai ehdottaa, niin hänet leimataan teoreettiseksi etäännyttäjäksi, joka pelkää osallistua keskusteluun todella henkilökohtaisten mielipiteitten tasolla.
Väitän, että sellainen suhtautumistapa on ainakin lievästi diskriminoiva - oman navan ympärillä pyörivää epämääräisen empatiaprojektin ylläpitämistä, jossa pääasia on, että jaksetaan vaivata sitä empatia-ja närkästystaikinaa loputtomiin.
Siis ilman minkäänlaista tarvetta edes väliaikaisiin yhteenvetoihin, joka kokoaisi ne monenmonet keskustelun langat yhteen, joita on esille tullut.
Toki tämä vaatii tietenkin jo siirtymistä melkein puoliammatillisen ja siten jo reilusti aikaakin vievän toimittamisen puolelle. Eiks peeär-mies jotain tämäsuuntaista esittänytkin.
No - pääasia että edes yritettäisiin vetää lankoja yhteen jossain kohtaa kommentointia eikä vain jatkaa koko ajan samaa huttua ilman päämäärää - samalla edelleenkin ajatellen, että omakohtainen pähkäily on arvo sinänsä (kyllähän se toki sitä tavallaan onkin - en minä tässä sentään pyri keskustelua rajoittamaan) ja täyttää sen tehtävän, mikä sille blogikommentoinnissa kuuluu.
On sitten toinen kysmys, kuka lopulta lipeää aiheesta ja kuka ei, koska kommentoinnin perusedellytys blogaamisessa on ilmaisun vapaus.
Aiheista voi assosioida moneen suuntaan, ja se on yksi blogikommentoinnin rikkauksia - olkoonkin, että se myös melko tehokkaasti estää esimerkiksi johonkin temaattiseen aiheeseen tiukasti siotutuneen keskusteluryhmän kaltaisen yhtenäisemmän mielipiteidenvaihdon.
*
Palaan vielä Arleena-kommentiisi. Miehet eivät kieltämättä yleisesti ottaen lähde pohtimaan pedofiliaa, ellei sitten kyseessä ole asiantuntijalääkäri, psykologi jne. - ylipätään jotkut ammatikseen ja viran puolesta tästä asiasta lausuntoja antavat henkilöt.
Fakta nimittäin ihan varmasti on, että moni mies kokee alaikäisen tytön seksuaalisesti kiihottavaksi ainakin kerran pari elämänsä aikana - eikä tämä ole minun mielestäni vielä mikään epänormaali tunne.
Rakkauden tunteen skaala on yhtä 'syvä kuin pitkäkin' ja 'halun kohtalot ovat (ehkä valitettavasti) tuntemattomia'. Toisaalta jos ne olisivat etukäteen tunnettuja, elämästä melko varmasti katoaisi mielenkiinto ja motivaatio.
Tietyissä kulttuureissa (myös aikoinaan Euroopassa) avioliitot on historian aikana hyvin yleisesti järjstetty niin, että kaikki länsimaisen oikeusjärjestelmän pedofilian kriteerit täyttyisivät pikemminkin pääsääntöisesti kuin poikkeuksina.
Vai onko pedofilia lähinnä kulttuurin sisäinen kysymys - sen mahdollisesti ikivanhoihin tapoihin ja aviolittokäytäntöihin liittyvä asia, jolloin alaikäisen tytön naittaminen vanhemmalle miehelle ei ole pedofiliaa, mutta samassa valtiossa tapahtuva alaikäisen prostituutio sitä on.
Eli pedofiliakysymys liittyy vain perinnäistapojen ja lakien vastaiseen toimintaan - ei niinkään siihen, että tietty perinteinen parisuhdekäytäntö, joka parin ikäeron puolesta täyttäisi pedofilian tunnusmerkit koska vain.
Minä olen näkevinäni tässä ristiriitaisen asenteen - jopa tekopyhyyttä.
Miksei yhtä hyvin länsimaissa miehelle voisi olla sallittua mennä naimisiin 14-15 vuotiaan tytön/varhaisnuoren naisen kanssa. Toisaalta taas miesten (ja naisten) avoliiton/avioliiton ulkopuolella tapahtunut seksisuhde samanikäisen tytön kanssa aiheuttaisi miehelle pedofiilituomion.
Onko tämä oikein? Ottamatta ainakaan toistaiseksi kantaa asiaan, väitän, että minusta kyseessä on pelkkä tekopyhä ja toimimaton järjestely, joka vain yllyttää miehiä, jotka eivät elä kiinteässä parisuhteessa, sillä he pitävät tilannettaan epäoikeudenmukaisena, koska tietävät, että jokainen pedofilia-syytöksen 'laillisella puolella elävä' on joskus ottanut riskin ja alkanut lähennellä alaikäistä tyttöä, mistä hän on - ellei toiminut erittäin varovasti ja suunnitelmallisesti - on ollut vaarassa saada pedofiilileiman loppuiäkseen.
Tämä nyt oli vain yksi ajatuskoe, jolla halusin osoittaa, että pedofilia ei ole mikään yksiselitteinen asia ainakaan silloin, kun pohditaan kuvaamaani 'itämaissa' käytössä olevaa avioliittoperinnettä ja siirretään sama käytäntö ajatuskokeen muodossa länsimaiseen, yksilölliseen vapauteen perustuvaan kulttuuriin.
Täysin eri asia ovat sitten pakkomielteiset raiskaajat sekä lapsiuhriensa kiduttajat, joille pitäisi langettaa elinkautinen helpommin kuin nykyään - tai sitten heidän tulisi sitoutua totaalisti pedofilian hoitamiseen kehitettyihin projekteihin.
Niitä kyllä löytyy, joskaan en mene sanomaan, että niistä välttämättä olisi lopullista hyötyä kuin aivan yksittäisille henkilöille, joille joku tietty 'terapia' saattaa sopia kuin nakutettu.
Kerrattakoon kuitenkin vielä lopuksi, että jos sitä wikipediasssa mainittua aivojen puuttuvaa valkoista ainetta saadaan jotenkin lisättyä pedofiilin päähän, niin eivätköhän asiat ala pikkuhiljaa saada positiivisen ratkaisun tässä asiassa.
Toistaiseksi kyseinen visio ei luultavasti ole kuitekaan saanut käytännön tutkimustulosten tukea lähimainkaan niin paljon kuin esimerkiksi imusolmukesyöpien hoito.
Sitäpaitsi sen eettinen oikeutus yksilön kannalta tulee myös selvittää tarkoin, ennekuin toimenpiteisiin ryhdytään. Eli missä määrin on eettisesti okein kokeilla - sillä koekaniinejahan pedofiilit ja krooniset raiskaajat näissä tutkimuksissa itse asiassa ovat - yksilöön sellaisia neurokirurgisia operaatioita, joiden seurauksista yksilön persoonallisuuteen ei ole täyttä varmuutta.
Tällä hetkellä totaali kieltäytyminen eri hoitomuotokokeiluista langettaa vaarallisimmiksi luokitelluille 'sarjaraiskaajille' ja pedofiileille vankilatuomion, joka teon uusiutuessa johtaa mahdollisesti 'pyttytuomioon', jolla ei ole mitään oikeuden päättämää takarajaa.
Jos raiskauksiin liittyy uhrien murhaaminen, on tuomiona osavaltiosta riippuen joko kuolemantuomio tai loppuelämä vankilassa.
Olemme siis Suomessa vielä varsin kaukana näistä ymmärtääkseni Iineksen haikailemista todella kovista tuomioista.
PS.
Mainadi
Kreikkalaisessa mytologiassa mainadit (kr. Μαινάδες) olivat naispuolisia viininjumala Dionysoksen seuraajia, joita myöhemmin roomalaisessa mytologiassa nimitettiin bakkanteiksi vastaavan roomalaisen Bacchus -jumalan mukaan.
Nimitys käännetään kirjaimellisesti "raivoisiksi", mutta heitä ei tule sotkea raivottariin. Heidät tunnettiin villeinä, raivoisina naisina, joille oli turha yrittää puhua järkeä.
Dionysos -myytti inspiroi naisia hurmiolliseen vimmaan, jossa he purkivat mielihalunsa ylenpalttiseen määrään väkivaltaa, verenvuodatusta, sukupuoliakteja, juopumusta ja vahingontekoja.
Mainadit kuvataan usein seppelöityinä viinilehvillä, peurannahkaan pukeutuneena, Thyrsos -sauva kädessään ja tanssien hillittömästi.
Euripideen näytelmässä "Bakkantit" thebalaiset mainadit murhaavat kuningas Pentheuksen hänen kiellettyään Dionysoksen palvonnan.
Dionysos, joka oli itse Pentheuksen serkku, houkutteli Pentheuksen metsään, missä mainadit repivät hänet kappaleiksi.
Myös Orfeuksen tappoi joukko mainadeja - http://fi.wikipedia.org/wiki/Mainadi
January 15, 2008
Iines rulettaa: 'Munat pois ja linnaan!'
Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Tyttöjen vähätttelystä eli eufemistisesta pedofiliasta".
*
Sosiaalipornolinja näköjään jatkuu...(Muuten: sulta iines puuttuu viides t-kirjain 'vähätttelystä'.)
Vai että johtuu nuorten tyttöjen hyväksikäyttö ja hyväksikäyttäjien saamat olemattomat tuomiot suhteessa teon vakavuuteen suoraan pedofilia-termin eufemistisuudesta?
Ehheheh - nyt pani Iines taas mutkat oikosiksi. Ja kääntäen - kyllä menee jo ratakiskokin itsestään mutkalle, kun lukee Iinestä. Sen verran rankkaa, veren- ja kostonhimoista tekstiä Hän taas kirjoitti.
Tosin meidän jälkimodernissa kulttuurissamme kyllä ajatellaan juuri noin kuin sinä teet, eli että semantiikkaa: sanojen merkityksiä muuttamalla - käytännössä siis uusia termejä käyttöönottamalla ja vanhoja lakkauttamalla - voidaan muuttaa myös todellisuutta - tai pikemminkin kieltä, joka postmoderneille hörhöille on yhtä kuin todellisuus.
Tämä länsimainen mediadisneylandimmehän on idiotiaan asti kaiken maailman merkkien ja merkitysten vaihtoa - sitä kuuluisaa postmodernia peliä.
Pitää olla gameabilityä kuten populaarituote Madonnalla, jolla on vastaavasti omaa persoonallisuutta yhtä paljon kuin nykyään Helsingissä lunta.
Tietenkin termin vaihdoksella halutaan korostaa jotain asenteellista muutosta esimerkiksi sosiaalilainsäädännössä, psykiariassa tai nimenomaan määritelmiltään ja periaatteiltaan väistämättä äärikonservatiivisessa oikeustieteessä.
Uusi termi muka ilmentää paremmin säädöksen tai lain uutta henkeä ja intentiota. Joopa joo. Näkis vaan.
Mutta - pakko kerrata ja hengittää syvään: että pedofiilien suhteettoman lievät tuomiotko johtuvat nimenomaan juuri pedofilia-termin eufemistisuudesta?
Enpä usko. Eiköhän kyseessä ole paljon monimutkaisempi juttu. Sitä en kylläkään kiellä, etteikö 'sylttytehdas' tässäkin tapauksessa löytyisi lainsäädännön vanhakantaisuudesta, joka puolestaan on miehisen kulttuuridominanssin peruja.
En sano enempää lakitieteestä, koska en asiaa tunne. Sitäpaitsi hyväksikäyttöön liittyvissä syytteissä puolueettoman näytön saaminen on joka tapauksessa pirun hankalaa.
Ja kun laki itsessään on tässä asiassa jo valmiiksi puolueellinen (siis miesten puolella), niin ei ole syytä odottaa miltään osapuolelta kovin tasapainoista asennetta.
Jos minun mielipidettäni ehdottomasti kysytään (kumma kyllä), niin kyllä minunkin mielestäni raiskaus on ilman muuta pahoinpitely, ja minun mielestäni niistä langetetut tuomiot ovat liian lieviä.
Minä minä minä olen myös omakohtaisesti sitä mieltä, ettei minun pitäisi enää esittää omia mielipiteitäni tästä asiasta.
*
Pistin vuosi sitten välit poikki Saaran tai Saara minun kanssani - miten vain - väitellessämme juuri tästä aiheesta.
Joten en kaukaa viisaasti lähde enää polttamaan päreitäni toista kertaa, vaikka tekstisi oli - tulkoon sekin kerrattua - paikka paikoin taas niin iljettävän ja pirullisen pahantahtoista, veren- ja kostonhimoista 'munat pois ja linnaan' demagogiaa, ettei sen kirjoittajaa ihan ensi lukemalta voinut mieltää oikeuskelpoiseksi subjektiksi ;)
(rakastan panettelua minäkin!)
Poikki.
*
Pedofilia-termi sinänsä on kyllä etymologisen pohdinnan arvoinen.
'[P]edophilia 1905, from Gk. pais (gen. paidos) "child" (see pedo-) + philos "loving." First attested in Havelock Ellis. Derivative noun pedophile is first recorded 1951.'
(Online Etymological Dictionary)
Pedofilia on siis varsin uusi termi, jonka käyttö on yleistynyt vasta 1990-luvulla. Pitää muistaa myös, että pedofilia ei ole sama asia kuin pederastia tai homoseksuaalisuus.
'[P]ederasty "sodomy with a boy," 1609, from Mod.L. pæderastia, from Gk. paiderastia "love of boys," from paiderastes "pederast," from pais (gen. paidos) "child, boy" (see pedo-) + erastes "lover," from erasthai "to love." Pederast is 1730s, from Fr. pédéraste, from Gk. paiderastes. (em. sanakirja)
Pederastia oli olennainen osa antiikin Kreikan - etenkin Ateenan - opetus- ja kasvatusperinnettä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pederastia (Kannattaa lukea, koska monilla lienee vääriä käsityksiä aiheesta.)
Vanhempi mies toimi nuoren pojan opettajana, ja tämä suhde sai yleensä eroottisia - pederastisia - piirteitä.
Seksuaaliseen kontaktiin tällainen suhde ei tosin sinällään oikeuttanut tai velvoittanut vaan suhteen ajateltiin olevan ihanteellisimmillaan platoninen.
Mutta kuten tiedetään, antiikin Kreikka oli androgyyninen kulttuuri, jossa homoseksuaalisuus oli hyväksyttyä - joskin tiettyjen joskus melko tarkkojenkin roolien puitteissa, eikä opettajan ja oppilaan suhde näin ollen jäänyt välttämättä henkevän eroottiseksi.
Me täällä länsimaissa olemme eläneet kristillisessä kulttuurissa, jonka uskonnollis-moraalinen perusta on monoteistisessa ja patriarkaalisen autoritaarisessa juutalaisuudessa mutta jonka esteettis-rationaalinen perusta juontuu Kreikasta.
Tuloksena on renessanssista lähtien (kirkon ylläpitämän yhtenäiskulttuurin ja auktoriteetin murenemisen myötä) ollut melkoinen sekametelisoppa, jossa kaiken 'lahkoistumisen' (luterilaisuuden 'krooninen sairaus') ohella ihmisluonnossa kytevä moraalinen tekopyhyys on 'levinnyt keskuuteemme' kuin mitä kaunein pelto-ohdake.
Niinpä juuri rahan, vallan ja seksuaalisuuden alueella on kukoistanut mitä merkillisin valheiden verkko.
Toisaalta juuri seksuaalisuus on aina sekoittanut ihmisten arvotelukykyä eniten, joten ei ihme, että sillä alueella tapahtuu oudoimpia ja kavalimpia rikoksia.
*
Siteeraan kuitenkin loppuun 'ilouutista', jonka löysin wikipediasta:
'Teoria pedofilian syistä
Aiemmin pedofilian syyksi on esitetty mm. lapsuuden traumoja. Journal of Psychiatry Researchissa vuonna 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan pedofilia saattaa olla yhteydessä aivojen niin sanotun valkoisen aineen tavallista vähäisempään määrään.
Valkoinen aine (mikä helvetin valkoinen aine?/RR) helpottaa hermoimpulssien liikennettä, ja sen puute johtaa siihen, että pedofiileillä yhteydet seksuaalista kiihottumista käsittelevien aivoalueiden välillä ovat puutteelliset. Näin pedofiilit eivät erottaisi sopimatonta seksuaalista kohdetta sopivasta.
Pedofilialla on havaittu yhteys matalaan älykkyysosamäärään, mikä myös viittaa siihen, että se olisi yhteydessä aivojen kehitykseen.' http://fi.wikipedia.org/wiki/Pedofilia
*
Etiikka ja lainsäädäntö tulevat ilmeisesti(?) edistymään yhtä nopeasti kuin neurologia, eikä aikaakaan, kun pedofiileille jo tehdään aivoleikkauksia, jotka rauhoittavat heidät lopullisesti.
Mutta voi surkeutta! Silloin loppuu itku ja hammastenkiristys myös eräissä blogeissa. Tai ei sentään - kyllä se jatkuu, koska maailmassa on nii-in paljon epäoikeudenmukaisuutta, johon pitää puuttua, ettei muutaman pedofiilin 'lobotoiminen' ole tämän tosiasian rinnalla juuri mitään.
(Ehdin jo pelästyä..)
*
Sosiaalipornolinja näköjään jatkuu...(Muuten: sulta iines puuttuu viides t-kirjain 'vähätttelystä'.)
Vai että johtuu nuorten tyttöjen hyväksikäyttö ja hyväksikäyttäjien saamat olemattomat tuomiot suhteessa teon vakavuuteen suoraan pedofilia-termin eufemistisuudesta?
Ehheheh - nyt pani Iines taas mutkat oikosiksi. Ja kääntäen - kyllä menee jo ratakiskokin itsestään mutkalle, kun lukee Iinestä. Sen verran rankkaa, veren- ja kostonhimoista tekstiä Hän taas kirjoitti.
Tosin meidän jälkimodernissa kulttuurissamme kyllä ajatellaan juuri noin kuin sinä teet, eli että semantiikkaa: sanojen merkityksiä muuttamalla - käytännössä siis uusia termejä käyttöönottamalla ja vanhoja lakkauttamalla - voidaan muuttaa myös todellisuutta - tai pikemminkin kieltä, joka postmoderneille hörhöille on yhtä kuin todellisuus.
Tämä länsimainen mediadisneylandimmehän on idiotiaan asti kaiken maailman merkkien ja merkitysten vaihtoa - sitä kuuluisaa postmodernia peliä.
Pitää olla gameabilityä kuten populaarituote Madonnalla, jolla on vastaavasti omaa persoonallisuutta yhtä paljon kuin nykyään Helsingissä lunta.
Tietenkin termin vaihdoksella halutaan korostaa jotain asenteellista muutosta esimerkiksi sosiaalilainsäädännössä, psykiariassa tai nimenomaan määritelmiltään ja periaatteiltaan väistämättä äärikonservatiivisessa oikeustieteessä.
Uusi termi muka ilmentää paremmin säädöksen tai lain uutta henkeä ja intentiota. Joopa joo. Näkis vaan.
Mutta - pakko kerrata ja hengittää syvään: että pedofiilien suhteettoman lievät tuomiotko johtuvat nimenomaan juuri pedofilia-termin eufemistisuudesta?
Enpä usko. Eiköhän kyseessä ole paljon monimutkaisempi juttu. Sitä en kylläkään kiellä, etteikö 'sylttytehdas' tässäkin tapauksessa löytyisi lainsäädännön vanhakantaisuudesta, joka puolestaan on miehisen kulttuuridominanssin peruja.
En sano enempää lakitieteestä, koska en asiaa tunne. Sitäpaitsi hyväksikäyttöön liittyvissä syytteissä puolueettoman näytön saaminen on joka tapauksessa pirun hankalaa.
Ja kun laki itsessään on tässä asiassa jo valmiiksi puolueellinen (siis miesten puolella), niin ei ole syytä odottaa miltään osapuolelta kovin tasapainoista asennetta.
Jos minun mielipidettäni ehdottomasti kysytään (kumma kyllä), niin kyllä minunkin mielestäni raiskaus on ilman muuta pahoinpitely, ja minun mielestäni niistä langetetut tuomiot ovat liian lieviä.
Minä minä minä olen myös omakohtaisesti sitä mieltä, ettei minun pitäisi enää esittää omia mielipiteitäni tästä asiasta.
*
Pistin vuosi sitten välit poikki Saaran tai Saara minun kanssani - miten vain - väitellessämme juuri tästä aiheesta.
Joten en kaukaa viisaasti lähde enää polttamaan päreitäni toista kertaa, vaikka tekstisi oli - tulkoon sekin kerrattua - paikka paikoin taas niin iljettävän ja pirullisen pahantahtoista, veren- ja kostonhimoista 'munat pois ja linnaan' demagogiaa, ettei sen kirjoittajaa ihan ensi lukemalta voinut mieltää oikeuskelpoiseksi subjektiksi ;)
(rakastan panettelua minäkin!)
Poikki.
*
Pedofilia-termi sinänsä on kyllä etymologisen pohdinnan arvoinen.
'[P]edophilia 1905, from Gk. pais (gen. paidos) "child" (see pedo-) + philos "loving." First attested in Havelock Ellis. Derivative noun pedophile is first recorded 1951.'
(Online Etymological Dictionary)
Pedofilia on siis varsin uusi termi, jonka käyttö on yleistynyt vasta 1990-luvulla. Pitää muistaa myös, että pedofilia ei ole sama asia kuin pederastia tai homoseksuaalisuus.
'[P]ederasty "sodomy with a boy," 1609, from Mod.L. pæderastia, from Gk. paiderastia "love of boys," from paiderastes "pederast," from pais (gen. paidos) "child, boy" (see pedo-) + erastes "lover," from erasthai "to love." Pederast is 1730s, from Fr. pédéraste, from Gk. paiderastes. (em. sanakirja)
Pederastia oli olennainen osa antiikin Kreikan - etenkin Ateenan - opetus- ja kasvatusperinnettä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pederastia (Kannattaa lukea, koska monilla lienee vääriä käsityksiä aiheesta.)
Vanhempi mies toimi nuoren pojan opettajana, ja tämä suhde sai yleensä eroottisia - pederastisia - piirteitä.
Seksuaaliseen kontaktiin tällainen suhde ei tosin sinällään oikeuttanut tai velvoittanut vaan suhteen ajateltiin olevan ihanteellisimmillaan platoninen.
Mutta kuten tiedetään, antiikin Kreikka oli androgyyninen kulttuuri, jossa homoseksuaalisuus oli hyväksyttyä - joskin tiettyjen joskus melko tarkkojenkin roolien puitteissa, eikä opettajan ja oppilaan suhde näin ollen jäänyt välttämättä henkevän eroottiseksi.
Me täällä länsimaissa olemme eläneet kristillisessä kulttuurissa, jonka uskonnollis-moraalinen perusta on monoteistisessa ja patriarkaalisen autoritaarisessa juutalaisuudessa mutta jonka esteettis-rationaalinen perusta juontuu Kreikasta.
Tuloksena on renessanssista lähtien (kirkon ylläpitämän yhtenäiskulttuurin ja auktoriteetin murenemisen myötä) ollut melkoinen sekametelisoppa, jossa kaiken 'lahkoistumisen' (luterilaisuuden 'krooninen sairaus') ohella ihmisluonnossa kytevä moraalinen tekopyhyys on 'levinnyt keskuuteemme' kuin mitä kaunein pelto-ohdake.
Niinpä juuri rahan, vallan ja seksuaalisuuden alueella on kukoistanut mitä merkillisin valheiden verkko.
Toisaalta juuri seksuaalisuus on aina sekoittanut ihmisten arvotelukykyä eniten, joten ei ihme, että sillä alueella tapahtuu oudoimpia ja kavalimpia rikoksia.
*
Siteeraan kuitenkin loppuun 'ilouutista', jonka löysin wikipediasta:
'Teoria pedofilian syistä
Aiemmin pedofilian syyksi on esitetty mm. lapsuuden traumoja. Journal of Psychiatry Researchissa vuonna 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan pedofilia saattaa olla yhteydessä aivojen niin sanotun valkoisen aineen tavallista vähäisempään määrään.
Valkoinen aine (mikä helvetin valkoinen aine?/RR) helpottaa hermoimpulssien liikennettä, ja sen puute johtaa siihen, että pedofiileillä yhteydet seksuaalista kiihottumista käsittelevien aivoalueiden välillä ovat puutteelliset. Näin pedofiilit eivät erottaisi sopimatonta seksuaalista kohdetta sopivasta.
Pedofilialla on havaittu yhteys matalaan älykkyysosamäärään, mikä myös viittaa siihen, että se olisi yhteydessä aivojen kehitykseen.' http://fi.wikipedia.org/wiki/Pedofilia
*
Etiikka ja lainsäädäntö tulevat ilmeisesti(?) edistymään yhtä nopeasti kuin neurologia, eikä aikaakaan, kun pedofiileille jo tehdään aivoleikkauksia, jotka rauhoittavat heidät lopullisesti.
Mutta voi surkeutta! Silloin loppuu itku ja hammastenkiristys myös eräissä blogeissa. Tai ei sentään - kyllä se jatkuu, koska maailmassa on nii-in paljon epäoikeudenmukaisuutta, johon pitää puuttua, ettei muutaman pedofiilin 'lobotoiminen' ole tämän tosiasian rinnalla juuri mitään.
(Ehdin jo pelästyä..)
Subscribe to:
Posts (Atom)